Oulun lasten- ja nuortenelokuvien festarit 2011

Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali käynnistyi maanantaina jo 30. kerran. Siis jo toiset täyden kympin festarit samalle kuulle!

Pidän itse lapsille suunnattuja elokuvia suuressa arvossa: ilman niitä tuskin kirjoittelisin tätä blogia tai olisin sellainen elokuvahullu kuin nyt olen. Lastenelokuvat mahdollistavat sen, että kiinnostus tähän hienoon taiteenlajiin voi syntyä jo varhaisessa vaiheessa.

Omat vanhempani eivät olleet kovin tiukkapipoisia sen suhteen mitä katsottiin. Telkkarista sain katsoa käytännössä mitä vain. Aina vain tehtiin selvä ero sen välille, mikä on totta ja mikä ei. Joskus katsoimme leffoja ainakin lähes koko perheen voimin ja R-kioskin vuokrakortit täyttyivät nopeaa. Äiti puolestaan vei minua elokuvateattereihin jo pienenä. Ensimmäinen teatterissa näkemäni elokuva oli vasta TV:stäkin tullut Muumipeikko ja pyrstötähti, joka tuli Suomen teattereihin keväällä 1993. Isä osoitti minulle vanhojen elokuvien arvon katsomalla kanssani Chaplinia ja muita vanhoja hienoja mykkiksiä sekä suomalaisia mustavalkoisia komedioita, kuten Pekkaa ja Pätkää.

Paras aika katsoa lastenelokuvia on tietysti silloin kun on itsekin lapsi. Aikuisena melko moni elämän perusasia pääsee unohtumaan ja hautautumaan kaiken turhan hötön keskelle. Lastenelokuvia vähätellään usein turhaan ja koko "genreä" arvioidaan parin katsojaa aliarvioiden tehdyn amerikkalaisen muoviteoksen perusteella. Onneksi meillä on kuitenkin festareita, jotka osoittavat vähättelyn turhaksi! Todellisuudessahan lastenelokuvat ovat aivan yhtä monimuotoisia ja keskenään erilaisia kuin kenelle tahansa muullekin suunnatut elokuvat eikä niiden niputtaminen yhdeksi homogeeniseksi elokuvanlajiksi ole mitenkään perusteltua.

Itse asiassa tämän vuoden festarit rikkoivat omat ennakkoluuloni nuortenelokuvista. Vaikka olenkin kova lastenelokuvien puolustaja, nuortenelokuvat ovat tuntuneet aina jotenkin vähän vastenmielisiltä. Ehkä se johtuu siitä, ettei omasta teiniajasta ole tarpeeksi kauan. Kävin kuitenkin muutaman nuortenelokuvan katsomassa ja yllätyin positiivisesti. Tänä vuonna festaroin vain alkuviikosta, joten raportti jää yhden postauksen pituiseksi.

Maanantai 21.11.

Sadekausi (Fasle baranhaye mousemi, 2010)

Rakastuin aikoinaan Sodankylän elokuvajuhlilla iranilaiseen elokuvaan ja olen yrittänyt katsoa kyseisen maan tuotoksia aina kun mahdollista. Ilokseni myös LEF:n tämän vuoden valikoimassa on muutama iranilainen elokuva, joista Sadekausi on yksi.

16-vuotiaan Sinan vanhemmat ovat eroamassa. Parin viikon päästä pojan täytyy valita, kumman vanhemman luona haluaisi asua. Sitä ennen vanhemmat ovat vetäytyneet yhteisestä kodista omiin oloihinsa ja jättäneet Sinan yksin. Kotona he käyvät vain tuomassa ruokaa ja rahaa. Silloinkin he varmistavat, etteivät satu paikalle yhtä aikaa.

Sinalla on myös omat ongelmansa. Hän on sekaantunut paikallisen huumekauppiaan bisneksiin ja on tälle nyt velkaa suuren summan rahaa ystävänsä Alin kanssa. Epätoivoisesti hän yrittää saada kasaan rahaa maksaakseen kauppiaalle. Eräänä päivänä Sina kohtaa Nahidin, itseään vanhemman opiskelijatytön, joka muuttaa tilapäisesti Sinan luokse asumaan.

Ennakko-odotuksia ei juurikaan ollut, mutta itse elokuvasta jäi lopulta vähän outo olo. Pointti meni ainakin itselläni vähän huti. Lisäksi elokuvan amatöörimäinen tekotapa häiritsi melko lailla. Koko elokuva oli kuvattu käsivaralla, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Otot olivat välillä suorastaan huikean pitkiä, minkä vuoksi esim. kahden ihmisen keskustelussa kamera heiluu keskustelijoiden välillä edestakaisin ärsyttävästi. Yksi hyvä ratkaisu olisi ollut ottaa kaikki keskustelijat samaan kuvaan, jolloin jatkuvalta heilumiselta olisi vältytty. Pieniä muutoksia tekemällä kuvaustyylistä olisi saanut huomattavasti siedettävämmän.

Visuaalisesti elokuva on muuten ihan perussettiä, mutta ulkokuvien sininen tint on suorastaan ruma. Mistään huomaamattomasta sävytyksestä ei ole kyse, vaan kuva on todellakin erittäin sininen. Kun ulkokuva on näin sininen, ensimmäinen mieleen juolahtanut asia on, ettei kameran valkotasapainoa ole balansoitu oikein. Ei välttämättä paras idea ikinä.

Suurin osa kritiikistä tulee siis teknisestä toteutuksesta. Itse juoni ei ole varsinaisesti huono vaan enemminkin siitä puuttuu keskittyminen. Hyviäkin juttuja kuitenkin löytyy. Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä, varsinkin kun otot ovat pitkiä ja vaativat nappiajoituksen. Etenkin pääosien nuoret, Sina ja Nahid, jäävät mieleen loistosuorituksina. Elokuvassa parhaiten toimivatkin juuri Sinan ja Nahidin yhteiset kohtaukset, joissa on mukavasti eloa ja hyvää dialogia.

Elokuvan suurin valtti on nuorten elämän kuvaamisessa. Vaikka kulttuuri on täysin eri, iranilaisissa nuorissa on paljon samaa kuin esimerkiksi suomalaisissakin. Tätä kuitenkin pääsee näkemään melko harvoin. Useimmat iranilaiset elokuvat, joita tähän mennessä olen nähnyt, käsittelevät syrjäseutujen kurjia oloja ja kärsimyksiä. Vaikka Sadekausikaan ei ole mitenkään erityisen piristävä leffa, on ihan mukavaa nähdä välillä Tehraniin sijoittuva iranilainen elokuva. Kokonaisuutena teos jää kuitenkin jonnekin keskinkertaisen pintaan.

Sadekausi (Fasle baranhaye mousemi, 2010)
Ohjaus: Majid Barzegar
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.5/10

Tiistai 22.11.

Opintiellä (On the Way to School, 2008)

Tämän vuoden laajan ja mielenkiintoisen dokumenttiosion elokuva Opintiellä kertoo nuoresta turkkilaisesta opettajasta, joka lähtee luokanopettajaksi kurdialueelle. Dokkari seuraa hänen ja hänen oppilaidensa elämää vuoden ajan.

Tehtävä ei missään nimessä ole helppo. Koulu on repaleinen vanha rakennus, johon ei tule juoksevaa vettä. Talvisin on kylmä ja etuoven lasi on rikki. Olot ovat siis vähintäänkin alkeelliset. Kaiken huipuksi oppilaista vain harva puhuu turkkia, useimpien ainoa kieli on kurdi. Opettaja puolestaan ei puhu lainkaan kurdia, joten kommunikaatiovaikeuksia on tiedossa. Ensimmäisen vuoden missio onkin opettaa lapset puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan turkinkielellä.

Lapsia ja opettajaa seurataan koulun lisäksi myös kotona ja vapaa-ajalla, minkä vuoksi osa henkilöistä saa tarvittavaa syvyyttä. Selostusta tai haastatteluja ei ole, mutta silti osaan lapsista onnistuu tutustumaan, kuten myös opettajaan. Silmiin pistävää on mm. opettajan kokema yksinäisyyden tunne. Vaikka osasta lasten vanhempia tuleekin hänen ystäviään, kulttuuri- ja kielierot saavat helposti aikaan saarretun olon. Hermot ovat koetuksella, kun kiellosta huolimatta lapset puhuvat luokassa kurdia ja turkinkielen opettaminen tuntuukin ajoittain mahdottomalta tehtävältä.

Kokonaisuutena Opintiellä on mielenkiintoinen katsaus kahden kulttuurin törmäyksestä ja kouluopetuksen merkityksestä. Kuvasto on karulla tavalla hienoa. Jos jotain erityistä moitittavaa keksisin, sanoisin, että pituutta olisi voinut hieman lyhentää ja katsojalle olisi voinut tarjota enemmän taustatietoa turkinkurdien asemasta yhteiskunnassa.

Kurdit ovat yksi maailman epäoikeudenmukaisimmin kohdeltuja kansoja. Turkissa asuu 10-20 miljoonaa kurdia, mutta vaikka vähemmistö onkin merkittävä, kurdien oikeuksia poljetaan. Kurdien asuttamalla alueella Kaakkois-Turkissa useimmat asukkaista ovat hyvin köyhiä. Tilanne on silti parempi kuin esimerkiksi Syyriassa, jossa syyriankurdeilla ei ole minkään maan kansalaisuutta eikä siten myöskään mitään oikeuksia. Omaa valtiota kurdeilla ei ole, mutta monet haaveilevat Kurdistanin valtion perustamisesta Turkin, Irakin, Syyrian ja Iranin kurdialueille. Tällaisen taustatiedon kertominen olisi ollut elokuvassa ihan suotavaa, sillä vaikka itse olen nähnyt useampia kurdeista kertovia elokuvia, kaikille tämä ei ole mitenkään itsestään selvää. Taustojen tietäminen auttaa suhteuttamaan tarinan oikeisiin mittoihin.

Opintiellä (On the Way to School, 2008)
Ohjaus: Ozgür Dogan & Orhan Eskikoy
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10

Keskiviikko 23.11.

Pidä kii (Hold om mig, 2010)

Yksi festareiden tämän vuoden teemoista on Tanska. Festareilla nähtiin kokonainen sarja tanskalaisia klassikoita ja lisäksi muutama uudempi elokuva.

Pidä kii on tarina neljästä yläasteikäisestä nuoresta. Sara on joutunut aikuistumaan ennen aikojaan. Hän pitää huolta pikkuveljestään, sillä vanhemmat ovat useimmiten poissa kotoa. Hän on hyväksynyt roolinsa. Myös koulussa hän on vakava ja ottaa opiskelun tosissaan, mistä kaikki muut oppilaat eivät pidä. Louise puolestaan on Saran vastakohta. Hänen äitinsä on kotona, mutta useimmiten juhlimisen vuoksi poissaoleva ja välinpitämätön. Mikkel on lähtöisin hieman varakkaammasta perheestä ja hänen vanhempansa pitävät hänestä melkein liikaakin huolta. Herkkä ja hiljainen Mikkel yrittää kuulua poikajoukkoon mukaan ja kertoa samanlaisia hurjia seksijuttuja, mutta tosiasiassa hän on ihastunut Saraan. Maahanmuuttajaperheen poika Hassan seurusteli ennen Louisen kanssa ja työskentelee vapaa-ajallaan isänsä yrityksessä. Hän on sulautunut osaksi poikajoukkoa ja hänestä on tullut sen vuoksi suosittu.

Elokuva seuraa oppilaiden elämää yhden vuorokauden ajan. Sinä aikana muuten samoissa uomissaan virtaava elämä saa täysin uusia käänteitä. Harmittomalta vaikuttavan huhun leviäminen saa Mikkelin syyttä vihaiseksi Saralle ja seuraava konflikti lähtee ryhmäpaineen alla pahasti lapasesta. Tapahtuma jakaa oppilaat kiusaajiksi ja kiusatuksi. Koulun jälkeen illalla kukainenkin pohtii tapahtumia omalla tahollaan ja niiden seuraukset heijastuvat myös heidän muihin ihmissuhteisiinsa.

Luin etukäteen leffasta vain lyhyen kuvauksen, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Mielenkiinto heräsi kuitenkin jo heti alussa ja tarina lähti rullaamaan mukavasti. Vaikka pitkää character developmentia ei 80 minuutin leffaan mahdukaan, hahmot ovat juuri sopivan syviä ja sopivan karikatyyrisia. Hahmojen peruspiirteet oppii huomaamaan nopeasti ja lopun voi täyttää muistoilla omista yläasteaikaisista luokkakavereista. Olin yllättynyt miten ahdistavaksi elokuva menee loppua kohden. Kiusaamiskohtaus oli suorastaan rintaapuristavan ahdistava, mikä varmaan johtuu osaksi omista ei-niin-mukavista yläastemuistoista. Pystyin hyvin samaistumaan hentoon Saraan. Osan kunniasta saa Julie Andersen loistavalla näyttelijäntyöllään. Muutkin nuoret näyttelijät suoriutuvat rooleistaan uskottavasti, mutta erityisesti Andersen tekee vaikutuksen.

Koulukiusaaminen on varmasti yksi nuortenelokuvien suosituimpia aiheita, mutta en ole koskaan nähnyt sitä käsiteltävän ihan näin. Kaikille ei varmaan tule leffasta yhtä tehokkaasti ahdistunut ja myötäelävä olo, joten ymmärrän täysin jos Pidä kii ei kaikille aukene samalla tavalla. Se, miten leffan näkee, riippuu varmasti osittain omista yläastemuistoista ja siitä ovatko ne enimmäkseen ikäviä vai mukavia. Lopussa sorrutaan vähän turhan tavanomaisiin ratkaisuihin, joilla haetaan liian läpinäkyvästi yleisön liikuttumista. Mallia on selvästi haettu Amerikasta. Ihan vihoviimeiset kuvat ovat kuitenkin erittäin hienoja ja kaikessa karuudessaan kauniita.

Elokuvan pointti ei ole pelkästään siinä, miten kiusaaminen vaikuttaa kiusattuun. Se tutkiskelee tapahtuman vaikutusta myös kiusaajiin ja miettii yhden tapahtuman johtamista toiseen. Lisäksi jokaisen nuoren perhetausta on täysin erilainen. Yksi kärsii vanhempien liiasta hyysäämisestä, toinen äidin poissaolosta ja urakeskeisyydestä, kolmas äidin kyvyttömyydestä olla se turvallinen, tasapainoinen aikuinen, joka hänen tulisi olla. Kiusaamiseenkin vanhemmilla on erilaiset reaktionsa. Hassanin isä on menestynyt pitkän työn tuloksena ja pelkää poikansa sekoilujen johtavan rasismiin. Moniulotteinen teos jättää paljon pohdittavaa. 80 minuutin keston luulisi olevan aivan liian lyhyt, mutta kaikki tarpeellinen on kuitenkin saatu mukaan ilman suurempaa ahtamista.

Elokuva on ohjaaja Kaspar Munkin esikoisohjaus ja sellaiseksi varsinkin upea. Suosittelen erittäin lämpimästi.

Pidä kii (Hold om mig, 2010)
Ohjaus: Kaspar Munk
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.5/10


Apinatytöt (Apflickorna, 2011)

Ruotsalaiselokuva Apinatytöt kertoo nuoresta Emmasta, joka aloittaa eräänä kesänä vikellysharrastuksen. Vikellys on voimistelua laukkaavan hevosen selässä. Uuden harrastuksen parissa hän tapaa kilpailunhaluisen Cassandran ja tyttöjen välille muodostuu erikoinen ystävyys. Se on tahtojen taisto, jatkuva uskaltamiskilpailu, jossa he hiljaisesti yllyttävät toisiaan monenlaisiin tekoihin. Kilpailu jatkuu vikellystreenien ulkopuolella ja ulottuu elämän jokaiselle osa-alueelle. Ystävyyden alkumetreillä pallo on Cassandralla, mutta kontrollinhaluinen Emma ei halua antaa periksi yhdessäkään haasteessa ja pian asetelmat keikahtavatkin päälaelleen.

Myös Emman pikkusiskolla Saralla on elokuvassa oma tarinansa. 6-7-vuotias sisko on ihastunut reilusti vanhempaan serkkuunsa Sebastianiin ja on tulossa yhä tietoisemmaksi itsestään. Hän matkii aikuisilta oppimiaan maneereja tavalla, joka aiheuttaa hämmennystä niin Sebastianissa ja tyttöjen yksinhuoltajaisässä kuin katsojassakin. Isä ei tiedä kuinka nuoreen naisenalkuun tulisi suhtautua.

Elokuva on monesti palkittu ja sitä on kehuttu syvälliseksi ja realistiseksi tutkielmaksi nuorten naisten kasvamisesta ja naiseksi tulemisesta. En ihan täysin allekirjoita tätä. Ehkä urheilijatytöillä näkee tämän luokan kilpailunhalua, mutta itselleni se ei tuntunut lopulta kovinkaan realistiselta. Enemmän aidolta tuntui Saran kokemus oman naiseuden ymmärtämisestä.

Ehkä liiankin maltillisesta kerronnasta johtuen elokuva tuntuu huomattavasti todellista kestoa pidemmältä. Ennalta-arvattavuudesta Apinatyttöjä ei kuitenkaan voi syyttää, sillä nurkan takaa tulee aina jotain uutta ja odottamatonta. Emma on hahmona erityisesti loppua kohden niin kylmän viileä, että häneen on vaikea samaistua. Liikaa tunteikkuutta ei muutenkaan ole, eikä hahmojen kokemuksia sen enempää alleviivata, mikä on toimiessaan erittäin hyvä juttu. Lopulta elokuva jää kuitenkin aika keskinkertaiseksi tai korkeintaan hieman paremmaksi.

Suhteeni naiseutta kuvaaviin elokuviin on aina ollut vähän kaksijakoinen. Kokemus naiseksi kasvamisesta on kai lopulta niin yksilöllinen, etten usein pysty allekirjoittamaan elokuvien esittämiä tunteita ja asioita oman kokemuksen kautta. Joskus se aiheuttaa sen, että juonesta on vaikea päästä kärryille, varsinkin jos tunteet piilevät niin pinnan alla kuin Apinatytöissä. Useimmiten sen hahmot jäävät etäisiksi, eikä niihin saanut sellaista otetta, jota olisi tarvittu. Niinpä elokuva jäi melko tunteettomaksi kokemukseksi.

Apinatytöt (Apflickorna, 2011)
Ohjaus: Lisa Aschan
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


Siinä festaroinnit kaikessa lyhykäisyydessään tältä vuodelta. Paino oli omalta osaltani tänä vuonna selkeästi enemmän nuorten- kuin lastenelokuvissa. Muutama kiinnostava elokuva jäi välistäkin, mutta toivottavasti ehdin ainakin kotimaisten elokuvien kohdalla paikata tuon aukon joskus myöhemmin.