bambi kukka homo

Nyt on juhlan aika sillä...

How queer! - Pieni elokuvablogi täyttää vuoden!

Synttärikakun zoomailua. Omnom!

Vuosi on mennyt yhdessä hujauksessa ja blogi on saanut enemmän lukijoita kuin osasin odottaa. Mukavaa, että sepustukseni ovat jaksaneet kiinnostaa. Alunperinhän perustin blogin eräänlaiseksi kirjoitusharjoitukseksi, jonka tarkoitus oli viihdyttää lähinnä itseäni.

Jo heti blogin julkaisupäivänä otin Google Analyticsin käyttöön seuraamaan sivun liikennettä. Erityisiä nauruntyrskähdyksiä ovat aiheuttaneet hakusanat, joista otsikko on vain yksi esimerkki. Joku siis todellakin eksyi blogiini hakusanoilla bambi kukka homo. Melkein toivon, että osaisin soittaa vaikka kitaraa. Voisi perustaa Bambi kukka homo-nimisen death metal -bändin. Vaikka otsikon hakusana onkin aikalailla suosikkini, muitakin helmiä löytyy ihan listaksi asti. Erityisessä suosiossa ovat olleet (ei niin yllättäen) tissit, perseet, homot, seksi, nakuilu ja (ehkä hieman yllättäen) narkkarit. Tässä omat suosikkini top 10-listassa.

1. bambi kukka homo
2. intiaanin perse
3. blogin gay-miehen seksivideo
4. festareilla näkyi tissit
5. gay sex saksa
6. urheilija tyttö perse
7. ilmainen gay eroottinen leffa
8. vanhempien homomiesten seksi videot
9. elokuvat missä on paljon tissejä
10. katja kukkola näyttää shrekiltä

Huolimatta siitä, että 80% blogin hakusanoista liittyy jollain tavalla aikuisviihdeaiheisiin, etsityin yksittäinen elokuva vuoden aikana on ollut perhe-elokuva/animaatio Osmosis Jones (2001). Eritellyistä ruumiinosista eniten kiinnostivat Minttu Mustakallion tissit sekä Terhi Kokkosen ja PMMP:n Paulan perseet. Toiset hakusanoilla blogiin eksyneet taas ilmeisesti kuvittelevat Googlen olevan jonkinlainen oraakkeli, sillä hakusanat olivat suoran kysymyksen muodossa. Esimerkkeinä Mistä ylinäytteleminen johtui vanhoissa suomalaisissa elokuvissa? ja Mille elokuvalle Return to House on Haunted Hill (2007) on jatkoa. Joistain hakusanoista taas luulisi, ettei niillä voi löytyä Googlesta yhtään mitään. Kuten renny harlin menestys. Suloisimman hakusanan tittelin voittaa nuortenleffoja katsottavaksi poikaystävän kanssa. Awww. Ei vaan taida tästä blogista löytyä.

Erilaiset tapahtumat, etenkin Sodankylän elokuvajuhlat ovat vuoden aikana nostaneet trafiikkia mukavasti. Eniten kävijöitä oli sinä päivänä, kun IIK!! Kauhuelokuvafestivaalien väki postasi linkin juttuuni Facebook-sivuilleen. Kiitokset siis siitä! Kaikkiaan yksittäisi kävijöitä oli vuoden aikana yli 2 800 mikä on mielestäni aika hyvä suoritus. Erilaisia hakusanoja Analytics näytti yli 450. Kaikista eniten kävijöitä oli jostain syystä maaliskuussa. Ehkä silloin oli huonoimmat säät ja ihmiset istuivat paljon tietokoneen ääressä.

Osa jutuista on ollut selkeästi muita suositumpia. Tässä kävijämäärällä mitattuna teidän suosikkijuttunne:

1. Pelilegendan peppuraiskaus
2. Kellokosken prinsessan elämänvaiheet
3. Aleksi Salmenperä x 3
4. Narkomaanien karu arki
5. IIK!! 2010
6. TISSIT!!
7. Teenage Mutant Ninja Turtles!!
8. Dear Pixar Animation Studios, you rock
9. Helppoja herkkuja
10. Man is in the forest...

Voimme vain jäädä miettimään kuinka moni jälkiruokareseptejä etsinyt onkin eksynyt kannibaalielokuvasta kertovalla sivulle. Erilaisia väännöksiä tuosta Helppoja herkkuja -sanaparista nimittäin löytyi suosituimpien hakusanojen joukosta useampi. Uudet tai uudehkot kotimaiset elokuvat ovat myös herättäneet kiitettävästi huomiota blogimaailmassa.

Top 10:n pääsi kuitenkin vain yksi projektipostaus ja sekin viimeiselle sijalle. Ilmeisesti Santo- ja Disney Animated Classics-projektit eivät jaksa kiinnostaa kaikkia. Itse asiassa aika moni Top 10:n jutuista on sellaisia, joihin en ollut itse lainkaan tyytyväinen.

 Uuden kodin "elokuvateatteri" kesällä 2011. (En osaa ottaa suoria valokuvia)

Pelkäksi statistiikkapostaukseksi blogin synttärit eivät tietenkään jää vaan juhlinnan toisessa osassa käsitellään joku hyvin blogin henkeen sopiva elokuvateos. Toistaiseksi on vielä itsellenikin hämärän peitossa mikä se mahtaa olla. Jotain huippu-awesomea kuitenkin. Tämän kirjoituksen ulostaminen (heh heh) meni hieman tiukille, sillä olen sattunut perustamaan blogini äitini syntymäpäivänä ja mamma meni täyttämään tänä vuonna pyöreitä. Kakkua jäi synttäreiltä reippaasti yli ja anteliaat vanhempani kärräsivät loput herkut meille, kuten ensimmäisestä kuvasta näkyy. Nyt siis kakkukahveille!

Vuosijuhlan kunniaksi kaikki parannusehdotukset, leffa- ja aihetoiveet sun muut otetaan entistä ilomielisimmin vastaan. Tulkoon toisesta vuodesta vielä ensimmäistä parempi!

Silakkaa Oulusta

Ilmoitusluontoista asiaa.

Oulun Musiikkivideofestivaalit eli OMVF esittelee taas keskiviikosta (se on tänään) sunnuntaihin parhaita musiikkivideoita meiltä ja maailmalta. Musiikkielokuvat ovat saaneet oman festarinsa, keväällä nähdyn MusiXinen, joten niitä ei juurikaan täällä enää nähdä, mutta musavideot ovat teatraalisimmillaan pieniä elokuvia ja ainakin itseäni kiinnostava taiteenlaji. Kotimaisten videoiden kilpailu- ja katselmusesityksiin on vapaapääsy, eikä muistakaan tarvitse maksaa itseään kipeäksi vaan piletti irtoaa 3-4 eurolla.

Yksi pitkä musiikkielokuvakin festareilla nähdään ja sitä tähän oikeastaan tulinkin mainostamaan. Maaliskuisen MusiXinen voittajaelokuva Beats of Freedom (2010) nähdään uusintaesityksenä Elokuvateatteri Studiossa lauantaina ja sunnuntaina. Vielä on siis peräti kaksi mahdollisuutta nähdä tämä teos jos sen MusiXineillä missasi. Suosittelen lämpimästi! Omat fiilikseni kyseisestä leffasta voit lukaista tästä.

Muutakin hauskaa silakkajuhlilla on tarjottavanaan niille, jotka Oulussa vaeltavat. Perjantaina torinrannan lavalla veivataan taas näkymättömiä kielisoittimia Ilmakitaransoiton MM-kilpailuissa. Eikä maksa mittään! Parhaiden musavideoiden palkitsemispippalot taas järjestetään tänä vuonna Pohjankartanolla. Siellä siis lauantai-iltana Pumpeligaala, pääsyliput 15e. Olin itse viime vuoden Pumpeligaalassa valaisuhommissa ruuvailemassa lamppuja. Silloin gaala järjestettiin Juhlateltassa Lammassaaressa. Kylmä ja opettavainen kokemus.

Joka tapauksessa, tutustukaa OMVF:n ohjelmaan ja käykää ihmeessä näytöksissä jos aika sallii. Itselläni on jo muutama mielenkiintoinen videonäytös kiikarissa.

It's new - It's different - It's delightful - It's FUN

Disney Animated Classics-projektissa fiilistellään taas lapsuusmuistoja.


17. 101 Dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians, 1961)

101 Dalmatialaista on kuulunut VHS-kokoelmaani niin kauan kuin muistan. Luultavasti sain kassun joskus joululahjaksi. Katsoin elokuvan isän kanssa monen monta kertaa ja joskus tuntuikin, että isä piti leffasta jopa minua enemmän. Kokoelmasta löytyy myös leffan live-action versio vuodelta 1996. Suomeksi dubattuna tietenkin.

Eräänä päivänä Roger tapaa kauniin Anitan. Nuorta paria yhdistää rakkaus koiriin, sillä molemmilla on oma dalmatialainen. Itse asiassa, Rogerin koira Pongo "järjesti" tapaamisen tavatakseen itse Anitan koiran Perditan. Roger ja Anita rakastuvat, kuten myös heidän koiransakin ja menevät naimisiin. Ei kulu aikaakaan, kun tiedossa on myös perheenlisäystä. Pongo ja Perdita nimittäin saavat 15 suloista pentua. Samana iltana heidän luonaan käy Anitan vanha tuttava Cruella de Vil, joka tarjoutuu ostamaan koko pentueen. Pariskunta kieltäytyy tarjouksesta ja de Vil lähtee ovet paukkuen. Muutamaa viikkoa myöhemmin ilkimyksen kätyrit Jasper ja Horace hiippailevat taloon yöllä ja nappaavat pennut.

Koirien välistä yhteistyötä ei kuitenkaan pidä aliarvioida ja kun sana kadonneista pennuista leviää, maaseudun koirat osoittautuvat poliisia tehokkaammiksi tapauksen selvittäjiksi. Pennut löytyvät de Vilin kartanosta 84 muun dalmatianpennun seasta. Pongo ja Perdita karkaavat omistajiltaan pelastakseen pentunsa. Eläinten välinen solidaarisuus on huipussaan, kun koirapariskunta saa auttajia vähän joka lajista ja rodusta.

101 Dalmatialaista on Disneyn satuklassikoista ensimmäinen "nykyaikaan" sijoittuva. Leffassa koiranpennut katsovat telkkarista sankarikoiran seikkailuja ja pahikset päristelevät jokseenkin moderneilla automobiileilla. Käsikirjoitus perustuu Dodie Smithin samannimiseen kirjaan. Tarina on hauska ja suurimmaksi osaksi ihan omaperäinen, vaikka kliseitäkin löytyy melkoisesti. Pääpahis Cruella de Vil on tietysti läpeensä paha ja sydämetön ja onnistunut palkkaamaan apureikseen kaksi täyttä tolloa, jotka mokailevat minkä ehtivät. Koiranpennuista yksi on muita pulskempi ja puhuu koko ajan syömisestä ja toinen raukka, joka on aina eniten pulassa.

Vaikka oma arvosanani onkin lopulta sama, 101 Dalmatialaista on silti mielestäni kokonaisuutena onnistuneempi tekele kuin aiempi koiraseikkailu Kaunotar ja Kulkuri. 1960-luvulle siirryttäessä piirrostyylissäkin puhaltavat uudet tuulet ja animointi on viihdyttävää alkuteksteistä lähtien. Piirrosjälki on vaihtunut aiemmasta huolitellusta lähes luonnosmaiseen tyyliin.

Kahdelle Disneyn luotto-ohjaajalle, Clyde Geronimille ja Hamilton Luskelle, 101 Dalmatialaista oli viimeinen pitkä ohjaustyö yhtiön leivissä. Luske teki muita töitä Disneylle kuolinvuoteensa 1968 asti. Geronimi puolestaa lähti yhtiön palveluksesta jo pari vuotta ennen 101 Dalmatialaista-elokuvan julkaisua. Wolfgang Reithermanille elokuva puolestaan oli ensimmäinen pitkä animaatio-ohjaus. Animaattorina hän oli toiminut jo vuodesta 1933 ja hänen käsialaansa ovat mm. Prinsessa Ruususen lohikäärme, Kaunottaren ja Kulkurin rotta ja Peter Panin krokotiili. Reitherman ohjasi tulevat Disney-animaatiot vuoteen 1977 saakka.

Hauska pätkä triviatietoutta: Suomessa elokuva tunnettiin aluksi nimellä Lupsakkaat luppakorvat. Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi joku tajusi tämänkin korjata. Alkuperäinen suomentaja lienee keksinyt nimen tukevassa humalassa.

101 Dalmatians (One Hundred and One Dalmatians, 1961)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman, Clyde Geronimi & Hamilton Luske
79 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10


18. Miekka kivessä (The Sword in the Stone, 1963)

Kun olin lapsi, meillä oli tapana silloin tällöin (ehkä n. kerran kuussa) vuokrata R-kioskilta leffoja. Vuokraleffat olivat vielä silloin niissä tavallista isommissa kansissa. Kioskin vuokraleffakortti täyttyi melko nopsaan ja ilmaisia vuokrauksiakin tuli käytettyä muutama. Yksi noista lapsuuden vuokraelokuvista oli Miekka kivessä.

Ainoa asia mikä tuolloin leffasta jäi mieleen oli velho Merlin, joka on yhä leffan onnistunein hahmo. Olen ollut kiinnostunut kuningas Arthurista kertovista tarinoista niin kauan kuin jaksan muistaa. Niinpä olen tietysti täysin eri mieltä siitä, millainen Merlin "oikeasti" on, mutta lastenelokuvaan tämä Merlin sopii kuin nenä päähän.

No, siihen itse tarinaan. Velho Merlin odottaa pieneen majaansa vieraaksi erityisen tärkeää henkilöä, vaikka ei itsekään ole täysin varma ketä ja miksi. Pian Arttu-niminen ruipelo poika kuitenkin putoaa juuri odotettuun aikaan katon läpi suoraan Merlinin teepöytään. Arttu on orpo ja asuu kasvatti-isänsä ja ilkeän velipuolensa kanssa ränsistyneessä linnassa. Hän haaveilee tulevansa voimakkaamman ja vanhemman veljensä aseenkantajaksi. Merlin kuitenkin iskostaa poikaan uusia tavoitteita ja ryhtyy tämän opettajaksi. Hän seuraa poikaa linnaan ja jää kasvatti-isän vastahakoisella suostumuksella sen torniin asumaan.

Tulevien päivien aikana Merlin opettaa Artulle elämän monimuotoisuuden muuttamalla tämän ensin kalaksi ja sitten oravaksi. Lemmikkipöllö Archimedesin osaksi jäävät jatkuvasti keskeytyvät päiväunet ja Artun pelastaminen monesta hengenvaarasta. Kuten arvata saattaa, kaikki Merlinin opetus on ollut vain valmistautumista siihen, että eräänä päivänä Arttu vetää maagisen Excaliburin kivestä ja saa päähänsä Englannin kuninkaan kruunun.

Miekka kivessä ei ole koskaan kuulunut suosikkipiirrettyihini, mutta oli tällä katselulla parempi kuin muistelin. Tarinan draaman kaari ei kuitenkaan ole erityisen sujuva, vaan elokuva on enemminkin sarja tapahtumia kuin yhtenäinen tarina alkuineen ja loppuineen. Loppu jää itse asiassa ikävästi kesken. Jännitystä on yritetty saada Merlinin ja pahan noidan Matami Mimmin taistelusta, mutta kisassa on enemmän huumoria kuin jännitystä. Varsinaista kliimaksia tai loppuhuipennusta ei oikeastaan ole ja itse miekan vetäminen kivestä jää myös melko latteaksi tapahtumaksi.

Muutenkaan Miekka kivessä ei yllä samalle tasolle kuin muut klassikoiden satuanimaatiot. Laulut ovat suurimmaksi osaksi melko turhia ja ärsyttävän jankuttavia. Animointi on hyvää ja hahmotkin ihan hauskoja, mutta se ei vain riitä. Hyvälle elokuvalle ominainen kipinä puuttuu täysin eikä Miekka kivessä kestä kovin montaa katselukertaa.

Miekka kivessä (The Sword in the Stone, 1963)
Ohjaus: Wolfgang Reitherman
79 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


Poikkeuksellisesti seuraavassa projektin postauksessa ei käsitelläkään kahta järjestyksessään seuraavaa animaatioelokuvaa. Miekka kivessä-elokuvan jälkeen, ennen Viidakkokirjan julkaisua vuonna 1967 Walt Disney menehtyi keuhkosyöpään ja omistan seuraavan postauksen hänelle. Disneyn vaikutus lapsille suunnatun viihteen ja animaation saralla on kiistämätön ja huomattavasti suurempi kuin useimmiten muistammekaan.

Luchadores y monstruos

Älkää huolehtiko, Santo-projekti jatkuu! Projektissa pidettiin pieni paussi kesäkuun alussa muuttojuttujen vuoksi, mutta lopulta tauko venähtikin turhan pitkäksi. Nyt pitäisi muutenkin löytää uusi katselurytmi. Projekti on minun ja avomieheni Teron yhteinen. Kun asuimme erillämme, n. 135km välimatkalla, katsoimme yleensä Santoja yhden joka viikonloppu nähdessämme. Nyt kun asumme saman katon alla, voisimme katsoa elokuvia yhdessä vaikka aina! Eli voi olla että projektin rytmi on sekaisin vielä pitemmän aikaa.

Pahoittelen jo etukäteen mahdollista katkonaisuutta tässä tekstissä. Aloin kirjoittamaan tätä postausta jo lähes kaksi kuukautta sitten ja se varmaan näkyy.


22. Santo and the Treasure of Dracula (Santo en el tesoro de Dracula, 1969)

Muinaisia verenimijöitä, check. Hemaiseva nainen pulassa, check. Aikamatkustelua, check. Painia, check.

Moneskohan Dracula/vampyyri-Santo tämä jo on. Kovinkaan kauas ensimmäisten verenimijäleffojen maailmoista ei silti olla tultu, sillä värien lisäksi eroa on melko vähän. Lepakotkin ovat samoja muovisia Halloween-koristeita. Vaikka juoni kuulostaa niin peruskauralta kuin vain voi olla, leffassa on erojakin muihin Santoihin verrattuna. Itse asiassa, Santo ei varsinaisesti esitä painijaa ja/tai poliisia (!!), vaan tiedemiestä, joka on keksinyt hienon aikakoneen. Nyt jää sitten hieman arvoitukseksi miksi Santolla on silti koko ajan maski päässä... Konetta ei joka tapauksessa ole uskallettu vielä testata, sillä menneisyyteen lähettämisessä on omat, toistaiseksi tuntemattomat, vaaransa. Santon ystävä Luisa suostuu koekaniiniksi.

Santo lähettää Luisan menneisyyteensä, jossa tätä ahdistelee vampyyriksi paljastuva kreivi Alucard. Santo apureineen seuraa Luisan touhuja maagisesta, kaikennäkevästä telkkarista. Alucardin eli Draculan saaliiksi on menneisyydessä joutunut myös Luisan ystävä ja muutama muu nuori nainen. Draculan luolassa on myös merkittävä kätketty aarre. Kun Santo tuo Luisan takaisin nykyaikaan, joukko lähtee yhdessä etsimään kalleuksia. Tapahtumia on kuitenkin seurannut salassa myös mystinen huppupäinen mies, jonka jengillä on omat suunnitelmat aarteen suhteen.

Mietin koko leffan ajan, esittääkö Santoa oikeasti Santo, sama mies kuin aiemminkin. Santo on nimittäin erittäin epäsantomainen. Yleensä Santo on lempeä painijanmöhkäle, mutta nyt miehestä löytyy sarkastisia ja ivallisiakin puolia. Ehkä se johtuu siitä, että Santo ei varsinaisesti ole Santo vaan se joku ihmeen tiedemies. Buu!

Kehäpainikohtaukset on silti osattu ympätä tarinaan. En nyt enää muista oliko paini tiedemiehen vapaa-ajan harrastus vai oliko Santo sittenkin Santo, jolle tiedemiehen pesti oli vain cover uppia. Mitä väliä. Vaikka venyvät kehäpainikohtaukset ovat usein puuduttavia (varsinkin ilman selostusta ja musiikkia), ne kuuluvat erottamattomana osana Santo-leffojen perinteeseen. Ainakin puoleenväliin saakka on kuitenkin helppo unohtaa katsovansa Santo-leffaa, sillä Santon tehtävä on lähinnä istua maagisen telkkarin ääressä ja katsella menneisyyden tapahtumia. Vasta lopussa mies pääsee toimintaan kiinni, kun hyvisten joukkoo ottaa yhteen pahisten kanssa.

Lopullinen tuomio: ei enää vampyyrileffoja. Pliis. Aihe alkaa puuduttaa jo tottuneempaakin Santojen katsojaa.

Santo and the Treasure of Dracula (Santo en el tesoro de Dracula, 1969)
Ohjaus: René Cardona
81 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.1/10


23. Santo vs. Capulina (Santo contra Capulina, 1969)

Santo vs. Capulina on tähän mennessä koko sarjan aidosti komediallisin elokuva.

Hämärä rikollisliiga murtautuu varastoon, jota vartioi epäpätevä, laiska, lihava (ja useimmiten nukkuva) Capulina. Santo lähtee ratkaisemaan keissiä. Mitä pahikset haluavat varastosta, onko siellä jotain arvokasta? Capulina on suuri Santo-fani ja on onnensa kukkuloilla päästessään auttamaan sankariaan. Miehestä on kuitenkin enemmän haittaa kuin hyötyä ja Santonkin hermot ovat pian koetuksella. Lisäksi osa rikollisliigan hämärämiehistä luulee Capulinaa Santoksi, koska tämä on nähty kaupungilla vastaavanlainen maski päässään.

Capulinan huumori muistuttaa minua naiiviudessaan ja hölmöydessään vanhoista suomalaisista komedioista, kuten Pekka ja Pätkä-leffoista. Ehkä osittain ajallekin ominainen hölmöilyhuumori oli vuonna 1969 jo ehtinyt Meksikoonkin. Leffan juliste on yksi omia suosikkejani Santo-elokuvajulisteista. Capulina ei tosin näytä lainkaan Capulinalta.

Capulina kuuluu ehdottomasti Santo-leffojen vähemmän kivuttomaan puoliskoon. Tai neljännesosaan. Huumori on vähän heh heh-osastoa, hauskinta ovat Santon maltilliset, mutta selkeän tympääntyneet reaktiot Capulinan hölmöyksiin. Ylipitkiltä painikohtauksilta on onneksi vältytty, joten juonen seuraaminen on kotikatsomossa huomattavasti virkeämpää. Vaikea uskoa, että takana on samaa tekijätiimiä kuin edellisessä Dracula-tylsäilyssä. Tasoa on nostettu ihailtavan nopeasti!

Santo vs. Capulina (Santo contra Capulina, 1969)
Ohjaus: René Cardona
80 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.9/10


24. Santo and Blue Demon vs. the Monsters (Santo y Blue Demon contra los monstruos, 1970)

Hyvä ehdokas kovimmaksi Santo-leffaksi ikinä.

Santo lyöttäytyy yhteen toisen lucha libre-legendan ja elokuvastaran Blue Demonin kanssa. Leffassa kaksikko ilmeisesti asuu yhdessä (??). Loma on alkamassa molemmille ja kumpainenkin on menossa omaan suuntaansa. Blue Demon huristelee yksin autollaan kohti tuntematonta määränpäätä ja Santo jakaa lomansa yhdessä tyttöystävänsä Glorian kanssa.

Glorian setä, hullu professori (joka näyttää ihan Pulkkiselta) on juuri kuollut. Professorin huhuttiin tekevän syrjäisessä kartanossaan kokeita herättää kuolleet henkiin aivosiirrännäisen avulla. Ei kulu aikaakaan kun professorin vihreänaamaiset kätyrit noutavat ruumiin hautaholvista ja käyttävät mestarinsa opettamia metodeja ruumiin herättämiseksi. Noustuaan kuolleista professorin viha ja hulluus ovat ihan uudella tasolla. Hän vannoo kostoa veljelleen ja tämän tyttärelle, Glorialle ja haaveilee maailmanherruudesta, kuinkas muutenkaan. Lomamatkallaan ollut Blue Demon kuitenkin eksyy kartanoon häiritsemään pahisjoukon ilottelua. Professori kidnappaa Demonin ja "kopioi" tämän monistuskoneellaan (!!). Sitten hän antaa kopio-Demonille missioksi tappaa Santo. Ovelaa!

Blue Demon ei ole ainoa professorin uusista kätyreistä. Suuruudenhulluuksissaan hän herättää henkiin hurjan määrän tunnettuja hirviöitä: vampyyrin, kykloopin, ihmissuden, muumion, Frankensteinin hirviön... Hän usuttaa hirviönsä veljensä, Glorian ja Santon kimppuun. Santon tehtävä on vapauttaa Blue Demon ja ajaa hirviöt matkoihinsa. Ketään ei tunnu edes kiinnostavan, miksi kaikki nämä hirviöt ovat uinuneet ikuista unta juuri Meksikossa ja sopivasti professorin kartanon läheisyydessä.

Hyvästä toteutuksesta tätä leffaa ei ehkä voi kehua, paitsi jos katsellaan tätä puhtaasti camp-lasien läpi (kuten varmasti pitäisi). Hirviöt ovat enemmänkin hauskoja kuin pelottavia, varsinkin villainen kyklooppi. Suurimmat kerronnalliset ongelmat ovat kuitenkin siinä, etteivät tekijät ilmeisesti erota yötä päivästä. Esimerkki 1: Santo ajaa takaa professorin kätyreiden autoa, on päivä. Välissä näytetään kuvituskuvaa tiestä, on yö. Näytetään lisää taka-ajoa, on päivä. Näytetään kuvaa "ratin takaa", on yö. Auto suistuu tieltä, on yö. Auto räjähtää, on päivä. Ehkä tekijät kuvittelivat voivansa jälkikäsittelyssä jotenkin muuttaa yön päiväksi ja päinvastoin. Melkoinen failure joka tapauksessa.

Muutakin omituisuuksia leffasta löytyy. Professorin ruumis haetaan haudasta kirkkaassa päivänvalossa, mutta silti saattue tarvitsee valtavat soihdut. Onko oikeasti tarkoitus olla yö? Aurinko paistaa! Kun Gloria menee isänsä ja Santon kanssa tarkistamaan, onko proffan kalmo vielä haudassaan, kaikki pitävät kädessään kynttilää ilmeisesti vain pelottavan tunnelman luomiseksi, sillä kammiossa on täysi valaistus päällä. Ja mikä häiritsevintä: Blue Demon, joka painii kirkkaansinisissä trikoissa, pitää vapaa-ajallakin sinistä paitaa ja kantaa sinistä matkalaukkua, ajaa punaisella autolla. Whaaaaat?

 Ai niin, lisäksi tekijät ovat mieltyneet samojen kuvien käyttämiseen eri paikoissa, mikä esim. yhdessä kohtauksessa tarkoittaa, että hahmoja katoaa ja maagisesti ilmestyy parin leikkauskohdan aikana.

Monsters on ehdottomasti sieltä Santo-leffojen viihdyttävimmästä päästä. Juuri tällainen perseily toteutuksessa tekee siitä camp-klassikon ja myös yhden tunnetuimmista Santoista. Mikä olisi hienompaa kuin tappelu, johon osallistuu Santo, Blue Demon, kääpiö, Pulkkisen näköinen hullu professori, vampyyri, kaksi naisvampyyria, muumio, Frankensteinin hirviö, ihmissusi ja kyklooppi. Painia nähdään oikeastaan aika sopivasti. Alkupuolen painiosio uhkaa venähtää turhan pitkäksi, mutta ainakin siinä nähdään luultavasti ensimmäistä kertaa naispuolisia luchadoreja maskeineen kaikkineen.

 Jos katsot elämäsi aikana vain yhden Santo-elokuvan, valitse tämä!

Santo and Blue Demon vs. the Monsters (Santo y Blue Demon contra los monstruos, 1970)
Ohjaus: Gilberto Martinez Solares
85 minuuttia & traileri
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

"Perustuu samannimiseen lautapeliin"

Cluedo - pelaa henkesi edestä

(Clue, 1985)

Lautapelistä elokuvaksi? Mikä outo siirtymä! Jo muutama vuosi sitten uutisoitiin siitä, kuinka Hollywoodia on alkanut vaivata lautapelikuume. Suunnitteilla oli useampikin klassiseen lautapeliin perustuva elokuva. Yksi niistä on ensi vuonna ensi-iltansa saava Battleship, joka perustuu... Laivanupotukseen. Siis oikeasti, elokuva Laivanupotuksesta. Voin jo kuvitella leffan dramaattisen sinisävyisen julisteen, jossa sankari seisoo laivan kannella, tuima katse kasvoillaan. Edessä lukee suurin metallinhohtoisin kirjaimin LAIVANUPOTUS. Sinänsä elokuvalla kahdesta tappelevasta laivastosta voi olla ihan potentiaalia, mutta onko pakko kertoa sen perustuvan laivanupotuspeliin? Tuskinpa sillä mitään myyntiä lisäävää markkina-arvoa on. Battleshipin lisäksi tekeillä on vielä tällä hetkellä nimetön Monopoli-projekti, jonka ohjaajaksi on huhuttu mm. Ridley Scottia. Mitään tarkempia speksejä tuskin kellään on tiedossa. Itsehän veikkaan leffan nimeksi Monopolia.

Olen itse aina ollut valtavan rakastunut lautapeleihin, kuten peleihin yleensäkin. Viimeviikkoisella kirpparikierroksella ostin pitkästä aikaa kaksi lautapeliä. Toinen niistä oli Cluedo. Muistin, että olen joskus nähnyt Cluedo-leffan. Kaverillani on se DVD:llä. Pelattuamme peliä päätimme myös katsoa leffan nyt, kun 25 vuotta myöhemmin pelileffatrendi on heräämässä henkiin.

Cluedo on pelinä sikäli loistava elokuvan aihe, että sillä on oikeasti tarina. Pelaajien täytyy selvittää murhaajan henkilöllisyys ja murhaaja voi olla kuka tahansa kuudesta pelattavasta hahmosta. Elokuvassa kuusi tulevaa epäiltyä, Mrs. Peacock, Mrs. White, Professori Plum, Mr. Green, Kenraali Mustard ja Miss Scarlet, saapuvat syrjäiseen, suureen kartanoon. Perillä heitä odottaa hovimestari Wadsworth ja sisäkkö Yvette. Kokki on keittiössä valmistamassa illallista. Illallisilla kuusikko käy kärsimättömäksi ja kaikki haluavat tietää miksi heidät on kutsuttu ja mikseivät he saa käyttää omia nimiään tai tietää mitään toisistaan. Pian seuraan liityy Mr. Boddy ja pikku hiljaa salaisuus alkaa paljastua.

Jokaisella kuudella on suuri salaisuus, jonka vuoksi heitä on kiristetty jo pitemmän aikaa. Mr. Boddy on tuo mainittu kiristäjä ja Wadsworth ilmoittaa poliisin olevan tulossa. Boddy jakaa kuudelle vieraalle jokaiselle oman laatikon, joista jokaisessa on eri murha-ase: kynttilänjalka, jakoavain, hirttoköysi, revolveri, tikari ja lyijyputki. Hän usuttaa heidät tappamaan Wadsworthin ja sammuttaa valot. Kun valot jälleen syttyvät, Boddy makaa lattialla kuolleena, eikä kukaan (murhaajaa lukuunottamatta) tiedä mitä tapahtui.

Olen henkilökohtaisesti hyvin viehtynyt yhden huoneen tai yhden talon elokuviin, kuten myös ns. reaaliajassa tapahtuviin leffoihin. Cluedo on molempia, mikä vain lisää mielenkiintoa. Vaikka tarina ei aivan täysin sijoitu pelkästään kartanon seinien sisälle, luen tämän yhden talon leffojen joukkoon. Tarinan edetessä ruumiita tulee aina vain lisää ja yhteydet eri henkilöiden välillä paljastuvat. Cluedo on kieltämättä näppärästi kirjoitettu. Dialogi on sujuvaa ja pitää mielenkiintoa hyvin yllä. Kuvaukseltaan leffa on varsin perinteikäs ja miellyttää silmää.

Kerronta vaihtelee jännittävästä murhamysteeristä kunnon vanhan ajan farssisekoiluun. Loppua kohden heitetään vielä vettä myllyyn tarjoamalla mysteerille useampi eri loppuratkaisu. Loppu jättääkin hymyn huulille ja hyvän mielen. Pientä takelteluakin kerronnassa on, ainakin itseäni alkoi väsyttää kun loppupuolella kaikki tapahtumat kerrattiin vielä askel askeleelta. Pieni tiivistäminen olisi ollut poikaa, vaikka hahmojen huoneesta huoneeseen koikkelehtiminen olikin sinällään ihan hauskaa.

Cluedolle ollaan kuuleman mukaan pykäämässä remakea. Julkaisuajankohtaa en muista, tai sitä ketä projektissa on mukana. Voi olla että leffa on julkaisussa jo tänä vuonna tai sitten yksi niitä kuuluisia haudattuja prokkiksia. Joka tapauksessa, on vaikea kuvitella millainen remakesta tulisi. Tällaisia elokuvia tehdään harmittavan vähän. En ole vielä uskaltanut katsoa remakea toisesta hienosta yhden talon dialogipainotteisesta leffasta, Joseph L. Mankiewiczin Pirullisesta pelistä (Sleuth, 1972).

Elokuvana Cluedo miellytti minua suunnattomasti ja tuntui muutaman vuoden katselutauon jälkeen täysin freesiltä. Kovin montaa kertaa lyhyemmän ajan sisään tätä tuskin jaksaisi katsoa, mutta muutaman vuoden välein toimii varmasti hyvin.

Cluedo - pelaa henkesi edestä (Clue, 1985)
Ohjaus: Jonathan Lynn
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10