torstai 30. elokuuta 2012

painijalla sormi perseessä

Hyvää syntymäpäivää, How queer! - Pieni elokuvablogi! 

Tänään blogi täyttää peräti kaksi vuotta. Ensiaskeleet on otettu ja puheestakin saa jo jotain selvää, hienoo. Juhlan kunniaksi on ensin luvassa pientä statistiikkaa viime vuoden tapaan ja seuraavaa postausta varten ajattelin tsekata jonkin oikein hyvin tähän blogiin sopivan elokuvan. Odotelkaahan siis sitä!

Yksilöityjä kävijöitä oli Google Analyticsin mukaan reippaasti enemmän kuin ekana vuonna: peräti 3 455 kävijää! Se on aika hyvin blogille, jota en ole vaivautunut mainostamaan juuri mitenkään. Ensimmäisenä vuonna jaksoin silloin tällöin linkata uudet postaukset Facebook-sivulleni, nyt en ole jaksanut tehdä edes sitä kuin kerran, pari ja kävijämäärä on silti kasvussa. Superia!

Kuten ensimmäisenkin vuoden aikana, myös toisena vuonna olen saanut suurimmat naurut hakusanoistanne. Kiitos kaikille niille ihanille ihmisille, jotka piristivät päivääni eksymällä blogiini mitä mielikuvituksellisimmilla sanoilla! Tässä jälleen omat suosikkini vuoden ajalta. Listan ykkönen pääsi jälleen myös synttäripostauksen otsikoksi.

1. painijalla sormi perseessä
2. urheilijoiden eroottiset vilautukset
3. japani painitrikoot kerro lisää
4. mikä on elokuva joka kertoo world trade centereiden kone kidnappauksista?
5. näytä pippeli elokuvia
6. outo läski jolla on napapaita
7. sian kasvatus kotona
8. elokuva jossa tissi
9. homo poikaystävälle kukka
10. oma ex tyttöystävä alasti

Minttu Mustakallio voittaa edelleen tissi/perse-hakumestaruuden, mutta ensimmäistä kertaa myös miespuolista suomalaista näyttelijää on haettu eroottisissa ajatuksissa! Tommi Korpelan alastonta vartaloa on toivonut nähtäväksi muutamakin googlettaja. Katsokaa se Miehen työ vaikka, älkää tänne tulko. Tai tulkaa vaan, mutta täällä on vaan tissejä ja niitäkin melko vähän. Ainakin toistaiseksi. Joistakin hakusanoista huomaa, ettei osalla internetin ihmemaailmaan eksyneistä ole hajuakaan miten Google toimii. Tässä pieni vinkkiniksi: se ei toimi kysymyksillä tai käskyillä.

Tissi/perse/homoilu-aiheisia hauskoja hakuja tuli niin paljon, että niiden listaamiseen menisi varmaan viikko. Jätin niitä tahallani pois top 10:sta, jotta lista saisi enemmän vaihtelua. Oma suosikkini on listan numero 8, elokuva jossa tissi. Vaatimattomille riittää yksikin maitorauhanen! Tavanomaisimpien alapääjuttujen lisäksi blogista on haettu mm. huvilaa vuokrattavaksi, 80-luvun viiksimuotia, ohjeita keittiön työtason jatkamiseen, vinkkejä siitä miten valaat lisääntyvät... Osa porukasta on siis auttamattomasti väärässä paikassa. Toisilla taas ei tunnu olevan hajuakaan siitä miten elokuvia kannattaisi Googlesta hakea. Hakusanojen suosta löytyy mm. tällaisia helmiä:

elokuvan juoni: mies joutuu sairaalaan leikattavaksi ja vaimo haluaa hänen rahansa
halloween elokuva missä hakataan kepillä
kulttileffoja tyyliin peikonmetsästäjä?
minä vuonna perustettiin 101 dalmatialaista elokuva


Ilmeisesti noistakin räpellyksistä oli sitten jotain hyötyä, kun niiden kautta tänne sitten päästiin.

Entäs sitten teidän suosikkijuttunne viime vuoden aikana postatuista jutuista? Ykköspaikkaa pitää edelleen blogin alkuaikojen Tekken -postaus, mutta onneksi uudemmatkin jutut ovat saaneet jonkinsorttista huomiota.

1. IIK!! 2011 1/2
2. bambi kukka homo (eli viime vuoden synttäripostaus)
3. It's a jungle out there!
4. Jättiläinen mieheksi
5. Oh, I wish I'd stayed a toad
6. VHS-ilta II
7. Paskaa Halloweenia 2011!
8. TV-sarjoja hakusessa
9. 9/11 (elokuva)muistoissamme
10. Mitä helvettiä minä juuri katsoin?

Santo-projekti ei taaskaan ole päässyt suosituimpien juttujen joukkoon, Disneyta löytyy suosituimmista muutaman postauksen verran. Projektit muuten jatkuvat piakkoin, eivätkä suinkaan ole kuolleet, kadonneet tai päättyneet kesken. Varsinkin Santojen katsomiseen on pitänyt kerätä voimia vähän tavallista pidempään, sillä viimeiset muutamat elokuvat olivat melkoista tuskaa. Ehkä Santo ei olekaan yksi niitä iän myötä paranevia juttuja... Disneytä sen sijaan on katsottuna jo 2000-luvulle saakka, mutta päätin silti jatkaa kahden leffan postaustahtia. Nyt siis pitäisi raapustella juttuja jo jokin aika sitten katsotuista leffoista, mikä on jäänyt vähän venymään.

Mukava nähdä yksi kolmesta VHS-illastakin TOP 10:ssä. VHS-illat jatkuvat ainakin jonkilaista, epämääräistä tahtia aina silloin tällöin, toivottavasti niillekin löytyy yleisönsä. Itse ainakin tykkään niistä ihan perkeleesti.

Parannusehdotuksia ja leffavinkkejä sun muuta löpinää vastaanotetaan jälleen entistä iloisemmin mielin näin synttäreiden kunniaksi. Toivottavasti vuoden päästä juhlitaan sitten kolmivuotissynttäreitä!

keskiviikko 29. elokuuta 2012

VHS-ilta III: Mökki-edition

VHS-ilta tekee paluun! Kaikenlaiseen säätämiseen tämän teeman tiimoilta olikin mennyt ihan liian kauan ja edellisestä VHS-illasta on peräti puolisen vuotta aikaa. Tällä kertaa VHS-ilta vietiin mukana viikonlopun mökkireissulle. Mahdollisia vaihtoehtoja olikin taas kertynyt vinot pinot ja erityisen lupaavia elokuvia oli seassa useampia.

Asiaan. Illan ensimmäinen elokuva olikin tähän hetkeen melkoisen sopiva valinta. Ajattelinkin jo aiemmin, että voisin koulun alun kunniaksi tehdä jonkinlaisen "journalistit elokuvissa"-teemapostauksen. 27.8. tämä bloggaaja aloitti nimittäin journalismin opiskelun Oulun seudun ammattikorkeassa. :) Ja osittain siksi tämä postaus tulee näin myöhässä, pahoittelen. Taas.


Witness in the War Zone (1987)
IMDb:ssä tittelillä Deadline, kassun kannessa Witness in the War Zone. Speksit: (muistaakseni) puolen euron (vai peräti euron?) arvoinen kassu "normaalissa" pienessä kotelossa. Ostettu Oulun Limingantullin Järkikirppikseltä tässä kesällä. Pyöri kuin unelma!

Tässäpä yksi elokuva, joka oli ihan pakkopakkopakko ostaa, kun eteen tuli. Koskaan en ollut tästä tekeleestä kuullut, eikä kai ole kovin moni muukaan, kun IMDb:ssäkin leffa on saanut vain 274 ääntä. Ja pääosassa on Christopher Walken, joka on hiljalleen hiippaillut suosikkinäyttelijöideni joukkoon. Täydellistä! Ostohaluja lisäsivät tietysti huokea hinta (kuten aina) sekä kannessa komeileva slogan: "In the war zone it dosen't matter who you kill... as long as you kill someone." WAU. Ja tuo typokin oli muuten itse kannessa, ei minun mokani.

Walken näyttelee Don Stevensiä, omahyväistä ja välinpitämätöntä ulkomaan kirjeenvaihtajaa, joka on lähetetty kuvaamaan kriisiä Lähi-itään, tarkemmin ottaen Libanoniin. Israelin armeija ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO ottavat rajusti yhteen päivittäin, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen. Stevens viettää kuitenkin suurimman osan ajastaan hotellin uima-altaalla tai paikallisessa baarissa, kun paikallinen apumies riskeeraa henkensä videokameran kanssa.

Kun Stevens saa suututettua apurinsa ja TV-yhtiö alkaa kovistella, vastahakoinen mies joutuu tositoimiin. Stevens saa harvinaisen mahdollisuuden haastatella erästä PLO:n johtajista. Haastattelu aiheuttaa valtaisan mediamyrskyn ympäri maailmaa ja videolla puhuneen johtajan henki on välittömästi vaarassa. Yrittäessään pitää viattoman miehen hengissä ja samalla totuutta etsiessään Stevens joutuu ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa antamaan tunteilleen sijaa.

Kaikenlaiset Lähi-idän konflikteihin (ennen, nyt ja tulevaisuudessa) liittyvät leffat ovat sinänsä mielenkiintoisia ja lupaavia. En ole ihan varma mihin näkökulmaan tämä elokuva lopulta pyrkii. Toisaalta ketään ei oikeastaan sympata erityisemmin, mikä voi olla ihan hyväkin juttu. Olen lukenut arvosteluja, joissa elokuvaa syytettiin rasistiseksi ja vihamieliseksi palestiinalaisia kohtaan, mutta omasta mielestäni se ei niin pistänyt silmään. Porukkaahan tässä leffassa lakoaa vähän väliä milloin kenenkin toimesta, se nyt on selvä. Pointti tulisi selväksi vähemmälläkin räiskimisellä. Vaikka aihe on vakava ja todellinen, välillä tuntuu koomiselta kun joka nurkan takana ollaan lahtaamassa porukkaa.

Muutenkin elokuvan esittämät tunnetilat tulevat tuskallisen hyvin selviksi. Kaikkea pitää toistaa kyllästymiseen asti, ettei tyhmimmältäkään punaniskalta jäisi asiat epäselviksi. Toisaalta taas tämä tekele on juonellisesti niin sekava, että välillä missään ei ollut mitään tolkkua. Tekijöillä tuntuu olevan vähän pasmat sekaisin. Yhteen, kuitenkin suht lyhyeen leffaan (kassun kannen mukaan 90 minuuttia, IMDb:n mukaan 100, liekö sensuuri iskenyt) on ahdettu turhan paljon eri ihmisiä, eri tahoja, eri tapahtumia, eri konflikteja... Pieni keskittäminen olisi ollut paikallaan. Tällaisenaan tapahtumiin on turhan vaikea saada syvällisempää otetta. Ei jatkoon.

Witness in the War Zone (1987)
Ohjaus: Nathaniel Gutman
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.1/10


Monkey Trouble (1994)
Speksit: Euron hintainen kassu pienessä kotelossa. Ostettu Oulun Paljekirppikseltä. Oli pakko ostaa, kun tässä on apina. Apinat on siistejä. Toimi hyvin, no problem.

Tässä se nyt on, Harvey Keitelin, lapsitähti Thora Birchin (myöhemmin mm. Ghost World ja American Beauty) ja apinan tähdittämä ysärikomedia. Mahtavaa! Vai onko sittenkään?

Eva haluaisi lemmikin, mielellään koiran. Koulun jälkeen iltapäivä kuluu lemmikkikaupassa karvaturreja ihastellessa. Isäpuoli on kuitekin pahasti allerginen eläinten karvoille. Biologinen isä taas on lentäjä, eikä työnsä vuoksi voi ottaa lemmikkiä. Ala-asteikäinen Eva kapinoi perhettään ja erityisesti äitinsä silmäterää, Jack-vauvaa vastaan.

Toisaalla mustalainen katusoittaja Azro (Keitel. Kyllä... Harvey Keitel) esiintyy apinansa kanssa. Hän on kouluttanut primitiivisestä ystävästään etevän taskuvarkaan. Eräänä päivänä rikollisliiga tekee miehelle houkuttelevan tarjouksen: tiedossa on iso tukku rahaa, jos Azro antaa heidän käyttää apinaansa murtohommissa. Apina on kuitenkin kyllästynyt humalassa kohkaavan Azron meininkeihin ja ottaa karvaiset jalat alleen. Eva löytää apinan puistosta, salakuljettaa sen kotiinsa ja päättää ottaa sen salalemmikikseen. Ongelmia kuitenkin aiheutuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Eva huomaa uuden pörröisen kaverinsa olevan pahemman sortin kleptomaani.

Elokuva on hyvin, hyvin, hyvin tuskallisen tyypillinen ysäriperhekomedia, jossa kaikki kommellukset perustuvat salailuun, paljastumiseen, jahdatuksi joutumiseen... Tajuatte varmaan, näitähän riittää joka sormelle, varpaalle ja muulle ulokkeelle. Evan täytyy pitää uusi lemmikkinsä salassa muulta perheeltään ja juoruilevilta koulukavereiltaan. Hyväksi liittolaiseksi osoittautuu (rummunpärinää) Jack-vauveli, joka ei vielä osaa puhua. Evan ja pikkuvelipuolen bondausprosessi voi siis alkaa!

No, sitten... Harvey Keitel ei ole muistaakseni koskaan aiemmin ärsyttänyt minua. Nyt miehen toivoo vain katoavan ruudusta mahdollisimman pian. Oikeasti, toivoin, että Azrolle tapahtuisi elokuvassa kamalia asioita, jäisi vaikka bussin alle niin ei tarvitsisi katsoa tuota tuskaisaa esitystä. Katuesiintyjän hahmo on helvetin ärsyttävä, roolisuoritus kökkö... Ja miksi sinä lähdit tähän leffaan mukaan, Harvey? Saman vuonna julkaistiin Pulp Fiction, edellisenä vuonna Piano... Pulaa hyvistä rooleista? Mitä helvettiä?

12-vuotias Thora Birch sentään tekee ikäisekseen OK työtä Evana ja onnistuu olemaan kaikin puolin harvinaisen siedettävä lapsinäyttelijä. No, parastahan tässä leffassa on tietysti se apina. Muuta mainitsemisen arvoista ei sitten oikein olekaan. Leffa tyydyttää varmasti ysärikomedia-himot, jos sellaisia jollekin joskus ilmaantuu. Kohderyhmähän on tietysti koko perhe vauvasta vaariin, joten jos vaikka koko suvun voimin haluaa jonkin leffan katsoa niin tämä ei varmaan ainakaan loukkaa ketään. Jos pelkkä apina kiinnostaa niin kannattaa jättää välistä, ei ole sen arvoista.

Monkey Trouble (1994)
Ohjaus: Franco Amurri
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10


KISS ja huvipuiston haamu (KISS Meets the Phantom of  the Park, 1978)
Tässäpä taas elokuva, joka on tavallaan poikkeus, koska kyseessä on TV elokuva. Kuitenkin nyt on niin päräyttävää meininkiä tarjolla, että ei kai tuolla väliä. Kasetti itsessään on myöskin poikkeus, sillä olen ostanut tämän jo joskus... reilu kymmenen vuotta sitten, enkä edes muista enää mistä. Jostain käytettyjä elokuvia kierrättävästä nettikaupasta luultavasti. Olin joskus 12(-13)-vuotiaana supersuuri KISS-fani. Ei siitä sen enempää. Niin sokea en kuitenkaan fanitukseni kanssa ollut, ettenkö olisi huomannut jo silloin tämän leffan olevan toteutukseltaan vähintäänkin mielenkiintoinen. Nykyään tätä teosta on kai ollut sen verran vaikea löytää, että kun olen jossain nettifoorumilla kertonut kassun löytyvän hyllystä olen saanut ulkomaita myöten ostotarjouksia.

KISS on pestattu esiintymään suositussa amerikkalaisessa huvipuistossa. Puiston robottinukeista ja laitteista vastaava Abner Deveraux on kuitenkin eri mieltä. Hänestä KISS on pahimmanlaatuinen turhake ja tähänkin käytetyt rahat tulisi mieluummin sijoittaa hänen omien luomuksiensa ylläpitoon ja kehittämiseen. Abner päättää estää keikan hinnalla millä hyvänsä. Semmosta. Siinäpä se juoni oikeastaan olikin. Lisätään pari KISSin esitystä ja tästä saadaan 90 minuutin elokuva.

Sivujuonena on tietysti vanha kunnon rakkaustarina, ainakin tavallaan. Huvipuistoon on eksynyt nimittäin KISS-faniksi tunnustautuva Melissa, jonka poikaystävä Sam työskentelee Abnerille. Abnerin elävänoloisten robottien salaisuus on oikeat ihmiset, jotka hän on varustanut mikrosirulla. Sam on saanut mikrosirun kaulaansa ja muuttunut ympäristöstään tiedottomaksi zombie-mieheksi. KISS avittaa Melissaa saamaan sulhonsa takaisin.

Suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan tämän leffan, jos tilaisuus joskus koittaa. En ole varma onko leffa kökkö tahallaan vai tahattomasti vai sekä että, mutta kohtuullisen monet naurut tästä irtoaa. Kenen pokka voisikaan pitää, kun KISS esittelee amulettinsa, jotka ovat antaneet nelikolle supervoimat? Kuulemma edes kitaran rämpyttäminen ei onnistu ilman näitä taianomaisia heijastimia. Ja Paul Stanley ampuu lasereita silmistään! Mahtavuutta! Tietäisimpä jonkun joka on nähnyt tämän leffan joskus 70- tai 80-luvulla. Oliko tämä silloin ihan tolkuttoman siisti, oikeasti?

Paul Stanleyn laserit sikseen, elokuvan hauskin KISS-hahmo on kiistatta Gene Simmons. Kaikki mitä mies (anteeksi, Demoni) suustaan päästää kajahtaa ilmoille törkeän kökön ääniefektin saattelemana. Demonimies puhuu vähän ja mulkkailee ihmisiä pahasti jatkuvalla syötöllä.

Leffaan on ympätty martial arts-henkisiä taistelukohtauksia, musiikkinumeroita, pako sellistä telepatian avulla... Ja sivujuoni, jossa kolme pahista aiheuttavat harmia puistossa ja joutuvat Abnerin käsittelyyn. Pahikset (Slime, Chopper ja Dirty Dee) saavat aikaan hervottomia nauruntyrskähdyksiä. 70-luvulla rankat tyypitkin olivat aika kesyjä. Musiikkinumeroista ei myöskään puutu huumoria. Suurimmat naurut antoi Peter Crissin herkkä tulkinta Beth, jota koko bändi + Melissa hartaasti kuuntelevat uima-altaan reunalla. Elokuvan huikeassa kliimaksissa bändin jäsenet joutuvat taistelemaan nyrkein ja soittimin robottiversioidensa kanssa lavalla yleisön hurratessa. Lämpimät suositteluni!

KISS ja huvipuiston haamu (KISS Meets the Phantom of the Park, 1978)
Ohjaus: Gordon Hessler
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.5/10

lauantai 18. elokuuta 2012

(nana nana nana nana nana nana nana nana) BATMAAAN

Yön ritarin paluu
 (The Dark Knight Rises, 2012) 


Taannoinen ampumakohtaus amerikkalaisessa elokuvateatterissa langetti uuden Batman-elokuvan päälle surullisen varjonsa, mutta ei hidastanut Christopher Nolanin kauan odotetun uutukaisen maailmanvalloitusta. Kävimme tsekkaamassa leffan tällä viikolla Finnkinon Superpäivän kunniaksi. Pääsimme samalla pakoon Oulun keskustan täyttänyttä Korttelihaipakkaa.

Kaikkihan jo tietävät millaisia menestyksiä kaksi aiempaa Nolan-Batmania olivat. Pidin niistä itsekin, joskin mielestäni edellinen, Yön ritari (The Dark Knight, 2008) on silti yliarvostettu. Eikä se Heath Ledger ollut Jokerina niiiiin hyvä. Erittäin hyvin tehty toimintapläjäys Yön ritari kuitenkin oli ja omasta mielestäni ihan syystäkin odottelin saman tason rymistelyä myös nyt.

On kulunut kahdeksan vuotta edellisen elokuvien tapahtumista ja siitä, kun Batman Harvey Dentin murhasta syytettynä katosi. Bruce Wayne erakoitui kartanoonsa ja todellinen pahis Dent nostettiin jalustalle sankarina. Gotham puhdistautui rikollisista Dent-lain avulla. Kaupungin viemäreissä vaanii kuitenkin uusi vaara. Bane-niminen terroristi on kouluttanut oman armeijan rikollisia, jotka ovat valmiina hyökkäämään kaupungin kimppuun. Niinpä Batmania tarvitaan taas. Jalkavaivainen Bruce Wayne astuu takaisin rooliinsa, vaikka paluu ei olekaan helppo.




Kaupungin kohtaloksi uhkaa tällä kertaa koitua Wayne-yhtiöiden rakennuttama fuusioreaktori, jonka pahat kädet voivat muuntaa atomipommiksi. Bane saa pommin haltuunsa ja Gotham joutuu pelon valtaan. Pommia kuljetetaan panssariautossa pitkin kaupungin katuja, eikä kukaan voi olla varma milloin se räjähtää. Ovelan suunnitelman ansiosta lähes kaikki kaupungin poliisit on suljettu maan alle. Onnistuuko Batman voittamaan ylivoimaisen Banen ja tämän armeijan?

Okei, mielestäni odotukseni eivät olleet mitenkään hirvittävän korkealla. Odottelin viihdyttävää toimintarytäkkää, joka saisi lähes kolmen tunnin pituuden kulumaan yhdessä hujauksessa. Sain ja en saanut mitä halusin. Leffa kyllä tosiaan eteni nopeasti ja myönnän viihtyneeni tarinan parissa. Jotakin kyllä jäi hampaankoloonkin ja huomattavasti enemmän kuin edellisistä elokuvista. On vaikea selittää ihan kaikkea, koska en halua paljastaa liikaa juonta, mutta useissa kohdissa törmätään mestariluokan epäloogisuuksiin, sellaisiin, jotka katkaisevat keskittymisen itse tarinaan ja ärsyttävät suunnattomasti. Mikään aukoton verkko tämä juoni ei muutenkaan ole. Monta asiaa jää lopulta häiritsemään. Tuntuu uskomattomalta, että näin massiiviseen ja muuten huolelliseen produktioon on saatu mahtumaan niin paljon vikoja.

Itse Batmanin hahmossa ärsyttää vieläkin samat asiat kuin aiemmissa leffoissa (tai ainakin edellisessä). Ymmärrän kyllä tuon Christian Balen Batman-mörinän, mutta se häiritsee silti. Tai no, huomattavasti vähemmän jos ei samalla katso niitä Elvis-huulia. Törröhuuli-Batman ei varsinaisesti uhku uskottavuutta. Toinen häiritsevä juttu on Bane. Siinä missä kanssaeläjä ja -katsoja kyllä kehui hahmoa tosi onnistuneeksi, itse olin aika pettynyt. En tiedä olisiko tässä auttanut joku aiempi tuntemus sarjakuva- tai elokuva-Banesta. Olin odotellut sellaista hykerryttävän mystistä pahista, mutta Banessa ei ole muuta mystistä kuin maski.




Dialogi on tietysti välillä aivan naurettavan ylidramaattista ja ainakin minulla oli vaikeuksia ottaa kaikkea ihan tosissaan, vaikka olen mielestäni amerikkalaiseen mahtipontisuuteen ihan tottunutkin. Moni "twisti" tuntuu väkisin väänneltyltä ja muka-ovelalta. Minulta suurimmat plussat elokuvalle tulevat useista ovelista pienistä yksityiskohdista (esim. ampumakohtauksissa), Morgan Freemanin ja Michael Cainen hyvistä roolisuorituksista ja huolellisesti toteutetuista tappelukohtauksista. Kuten aiemmissakin osissa, homma toimii tässäkin parhaiten, kun Bruce Waynesta tulee Batman ja äksöniä piisaa. Leffa miellyttää varmasti aiempien osien ja Batmanin hardcore-faneja, mutta ei missään nimessä yllä hypensä tasolle.

Ai niin! Anne Hathawayn roolisuoritus Kissanaisena ei ollut läheskään niin tuskallista katsottavaa kuin odottelin. Itse asiassa suoritus oli vähintäänkin ihan hyvä. Siitä plus myös!

Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises, 2012)
Ohjaus: Christoper Nolan
165 minuuttia
Oma arvosana: 7.9/10

maanantai 13. elokuuta 2012

Omenapuun varjossa

Painajaisissa 
(In Dreams, 1999)


Kävin taas pitkästä aikaa tonkimassa lapsuudenkodin VHS-hyllyjä ja törmäsin vanhaan telkkarista nauhoitettuun kassuun, jolta löytyi jo pitkään uusintakatselua odottanut Painajaisissa. Näin leffan ekan kerran ala-asteikäisenä, kun halusimme kavereiden kesken katsoa jonkin kauhuelokuvan. Harvinaislaatuisesti olin jo nähnyt leffan trailerin, sillä meillä oli satelliittiantenni elokuvakanavineen ja traileri pyöri siellä palvelussa, josta uusia leffoja pystyi "ostamaan" katsottavaksi omassa telkkarissa. Elokuva vaikutti etukäteen mystisen kiehtovalta, mutta pettymys oli lopulta suuri, kun itse tekele olikin sekava ja juonellisesti köyhä.

Jostain syystä halusin kuitenkin nähdä leffan uudelleen ja nauhoitin sen joskus joltain elokuvakanavalta, kun se siellä viimein pyöri. Katsoin elokuvan uudelleen ja muutin mieleni. Aiemmin olin lytännyt leffan huonoimpana koskaan näkemänäni, mutta toisella katsomiskerralla tarina avautui eri tavalla ja huomasin pitäväni siitä jollain kummallisella tavalla. Tämän jälkeenkin Painajaisissa tuli katsottua ainakin pariin kertaan, kunnes se taas unohtui johonkin hyllyn pohjalle. Nyt on siis aika ottaa selvää, onko mielipide vuosien saatossa jälleen muuttunut.

Elokuva kertoo Clairesta, joka työskentelee lastenkirjojen kuvittajana. Aviomies Paul on matkustajakoneen lentäjä ja pariskunnalla on pieni tytär Rebecca. Claire on koko elämänsä ajan nähnyt unissa näkyjä menneestä ja tulevasta. Nyt kun kaupungista on kadonnut pieni tyttö, Claire on nähnyt toistuvia unia, joissa lasta kuljetetaan hedelmätarhan läpi. Hän on varma, että unessa esiintyvät kadonnut pikkutyttö ja hänen sieppaajansa. Uni vaivaa naista ja on jo pistämässä Clairen päätä sekaisin, kun Rebecca katoaa koulunäytelmän jälkeen. Kun tytön ruumis nostetaan läheisestä järvestä, Claire aikoo päättää omat päivänsä ajamalla autollaan samaiseen järveen.

Claire selviää onnettomuudesta fyysisesti, mutta unet jatkuvat. Nyt nainen ymmärtää niiden ennustavan tulevaa, ei kertovan menneisyydestä tai nykyhetkestä. Hedelmätarhan läpi talutettu tyttö oli hänen oma tyttärensä Rebecca. Uniin tiukasti liittyvät omenat ja punainen väri vainoavat Clairea tämän päästyä kotiin sairaalahoidosta. Uuden itsemurhayrityksen jälkeen Claire suljetaan Stapletonin mielisairaalaan. Siellä hän pääsee hiljalleen pikkutyttöjen murhaajan ja hänen uniensa syöttäjän jäljille. Hän saa psyykkisen yhteyden samaisessa mielisairaalassa potilaana olleeseen Vivian Thompsoniin ja lähtee hänen peräänsä estääkseen uuden sieppauksen ja murhan.

Painajaisissa on aika lahjakkaasti unohdettu elokuva ja se muistetaan lähinnä Robert Downey Jr.:n viimeisenä elokuvana ennen huumetuomiota. Mietinkin missä pöllyssä mies oikein on ollut leffaa tehdessä. Sekopäistä Vivian Thompsonia näyttelevä Downey tekee ylinäyttelemisestä suorastaan taiteenlajin elokuvan loppumetreillä. Surkeaan näyttelijäntyöhön vaikuttaa varmasti suuresti myös onnettoman huono käsikirjoitus. Vivian Thompsonin hahmo olisi voinut olla erittäin mielenkiintoinen, mutta aitoa hulluutta hänessä ei ole nähtävissä sekuntiakaan. Enemmänkin sekopäisyys on hyvin stereotyyppistä ja ärsyttävää katsottavaa. Annette Bening tekee omassa roolissaan niin hyvää työtä kuin tämän käsikirjoituksen puitteissa vain voi. Aidan Quinn tyytyy patsastelemaan ympäriinsä ilman kummempia tunteenilmaisuja.

Unimaailma ja psykologinen linkki toiseen, tuntemattomaan ihmiseen ovat yhä kiehtovia aiheita, mutta toteutus jättää paljon toivomisen varaa. Unia käytetään puutteellisen ja epäloogisen juonen paikkaamiseen ihan liian paljon. Ihan kuin minkäänlaisista realiteeteista ei tarvitsisi välittää, kun kyse on edes jossain määrin unista. Kerronnasta ja rytmityksestä tulee mieleen loputonta tarinaansa jaaritteleva naapurin pappa, jonka jutuissa ei ole päätä eikä häntää. Elokuvasta puuttuu kaikki ne pienet yksityiskohdat, jotka tekisivät siitä mielenkiintoisen ja järkeenkäyvän kokonaisuuden.

Olen jostain lukenut arvosteluja, joissa kehuttiin elokuvan visuaalista ilmettä ja sen hehkutettiin olevan leffan parasta antia. En ole ihan samaa mieltä. Ainoastaan vesikohtaukset ovat hienoja. Muuten taso vaihtelee kivuliaan kliseisestä täyteen amatöörimeininkiin jopa siinä määrin, että ounastelin elokuvan tekniseltä puolelta löytyvän liudan ensikertalaisia. En olisi voinut olla enemmän väärässä! Leffan on kuvannut Darius Khondji, iranilainen herra, jonka käsialaa ovat myös mm. Seitsemän (Se7en, 1995) ja Delicatessen - Herkuttelijoiden yö (Delicatessen, 1991) sekä uudempi, loistava Midnight in Paris (2011). Okei, ehkä ongelmat sitten löytyvät editointipuolelta? Leffan leikkaamisesta vastasi Tony Lawson, jonka aiempiin töihin lukeutuvat sellaiset pikkunimet kuin Olkikoirat (Straw Dogs, 1971) ja Barry Lyndon (1975). Art director puolestaan on sama kuin Titanicilla (1997). Kokemuksen puutteesta ei siis ainakaan liene kyse. Ehkä tiimityöskentely ei vain toiminut tai kenelläkään ei ollut selkeää visiota siitä, millainen tämän leffan pitäisi olla?

Joka tapauksessa voin todeta mielipiteeni jälleen muuttuneen. Olin ensimmäisellä katselukerralla joskus vuonna 2000 täysin oikeassa. Painajaisissa on täyttä roskaa. Olen kuullut monenlaisia analyyseja siitä, mistä tämä elokuva oikeasti kertoo ja millaisia twistejä se pitää sisällään, mutta ne ovat kaikki ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta, jotka yrittävät epätoivoisesti monimutkaistaa lopulta yllättävänkin suoraviivaista juonta. Taisin itsekin toisella ja sitä seuraavilla katsomiskerralla sortua täydelliseen ylianalysointiin. Ei tässä elokuvassa oikeasti ole mitään suurta mysteeriä tai twistiä. What you see is what you get. Kauhuelokuvaa etsivän kannattaa hakea kiksinsä muualta, enkä näe mitään syytä minkä vuoksi kenenkään muunkaan kannattaisi vaivautua.

Painajaisissa (In Dreams, 1999)
Ohjaus: Neil Jordan
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.1/10

maanantai 6. elokuuta 2012

Polska

No niin, reissusta on nyt kotiuduttu taas useampaa kokemusta rikkaampana. Sää oli kylmään kesään jo totuttautuneelle suomalaiselle armoton, sillä hellettä riitti joka päivälle vähintään se 25 astetta, useimpina päivinä yli 30. Varsinkin alkumatkasta mittarit näyttivät 28 astetta vielä silloinkin kun aurinko oli laskenut jo tuntikausia sitten. Parina päivänä kyllä satoi - noin viitisen minuuttia. Helteen vuoksi useita ns. sisätila-aktiviteetteja jäi näin ollen tekemättä ja kokematta, mm. elokuvateatterit jäivät testaamatta.

Sen sijaan ostimmekin sitten matkamuistoksi muutaman puolalaisen elokuvan, jotka tullaan toivottavasti katsomaan tässä piakkoin. Aluksi ajattelimme ostaa yhteisvaroin jonkin leffaboksin esimerkiksi Kieslowskin tai Zulawskin elokuvia, mutta sitten tuumimme, että olisi hauskempaa ostaa jotain ihan summassa. Etenkin Kieslowskia löytyy kotimaastakin niin hyvin, että turhaa kai sitä Puolasta asti roudaa. Oli järkevämpää valita jotain, mitä Suomesta ei saa. Päädyimme komediaelokuviin, sillä puolalaista draamaa on jo tullut nähtyä. Varsovan Zlote Tarasyn Saturnista nappasimme mukaan kolme elokuvaa sisältävän paketin (Sami Swoi, 1967, Nie ma mocnych, 1974 ja Kochaj albo rzuc, 1977), joka oli pakattu hienoihin kirjamaisiin kansiin ja sisälsi myös kattavannäköisen kansilehtiön - puolaksi tietenkin. Enkkutekstit sentään löytyy, joten itse elokuvia ei tarvitse ihan kuurona katsoa. Tämä komediatrilogia vaikutti aika klassikolta, joten päätimme napata mukaan myös jotain uudempaa noin vertailun vuoksi. Mukaan lähti hömppäkomedia Testosteron (2007), jota budjettimatkaajat arvostivat tietysti eniten edullisen hinnan vuoksi. Näistä elokuvista siis lisää sitten kunhan ne saadaan katsottua, en osaa luvata vielä milloin.

Olen varmaan jo aiemminkin todennut tämän, mutta puolalaiset elokuvajulisteet ovat ihan mielettömiä. Kävimme Varsovassa julistemuseossa, joka oli harmittavan suppea aiheiden osalta. Elokuvajulisteita ei löytynyt, mutta festarijulisteita kyllä muutama. Muuten julisteet olivat kyllä hienoja, joskin olisin toivonut näkeväni myös vanhempia julisteita (suurin osa, ellei kaikki, olivat 2010-luvulta). Tässä muutamia elokuvajuliste-esimerkkejä niille, joille puolalainen julistetaide ei ole vielä tuttua:

Sota ja rauha (War and Peace, 1956) 

Tappajahai 2 (Jaws 2, 1978) 

Rocky (1976) 

Cabaret (1972)

Vaikka reissun elokuva-anti jäi sinänsä vähäiseksi, ajattelin nyt kuitenkin muuten kertoa joitakin mielenkiintoisia juttuja matkalta. Tästä eteenpäin tällä postauksella ei juurikaan ole tekemistä elokuvien kanssa, joten ne joita Puolan matkailu ei niin kiinnosta voivat vaihtaa sivua. Nähdään elokuvan merkeissä taas toivottavasti pian!

Ensimmäinen havainto Puolasta oli siis järisyttävä helle. AirBalticin hikinen potkurikone alkoi tuntua ihan mukavalta paikalta, kun ulos astuessa olo oli kuin auringon pinnalla. Mitään siedätyshoitoa helteseenhän ei ole ollut tarjolla, sillä Suomen kesä on ollut ihan poikkeuksellisen ankea. Onneksi juna Chopinin lentokentältä keskustaan oli viileä. Emme tietenkään tienneet millä pysäkillä jäädä pois (mitään "keskustaan" viittaavaa ei pysäkkilistalta löytynyt), joten eksyimme heti ensimetreillä, mutta löysimme lopulta tiemme ensimmäiseen majoituspaikkaan. Residence Hostel Krucza 51 oli aika hyvin piilossa emmekä varmaan olisi löytäneet perille, ellei meitä olisi oltu vastassa. Hostellissa ei ollut lainkaan vastaanottoa, joten meidän piti sopia saapumisaika etukäteen sähköpostitse. Itse rakennus oli sisältä melkoisen rämä, etenkin hissi oli niin pelottava, että matka toiseen kerrokseen taittui useimmiten jalan. Itse hostellissa oli vain viitisen huonetta, kaksi kylppäriä ja pieni keittiö, kaikki suuren kerrostalon toisessa kerroksessa. Rappukäytävän rämäisyyden unohti hyvin huoneeseen tullessa, sillä hostelli oli melkein liiankin tyylikkäästi sisustettu. Meillä oli lisäksi oma parveke, josta ei kyllä ollut juurikaan hyötyä, sillä meteli alla olevalta Aleje Jerozolimskieltä oli melkoinen. Huoneessa oli tietysti myös kuuma kuin saunassa.

Ensisilmäyksellä Varsova vaikutti melko sekavalta kaupungilta ja hyvin täyteen ahdetulta. Eka ilta vietettiin hostellin lähistöllä Nowy Swiatilla ja sen ympäristössä seikkaillen. Aurinkorasva oli ensimmäinen pakollinen ostos. Terassilla istuminen oli muuten letkeää, mutta etenkin Nowy Swiatilla kerjäläiset ja kaupustelijat saattoivat tulla pyytämään rahaa hyvin suorasukaisesti ja kärsivällisesti.

Ensimmäinen pöhnäinen ja hikinen aamu hostellissa. Suklaatkin olivat yön aikana sulaneet! 

Näkymää Palac Kultury i Naukin näköalatasanteelta. 


Toisena päivänä kävimme Palac Kultury i Naukin näköalatasanteella ihailemassa maisemia. Päivä oli todella kirkas ja yläilmoista näki koko kaupungin. PKiN teki muutenkin vaikutuksen valtavuudellaan, vaikka ei sisältä ollutkaan niin erityisen näköinen. Massiivisen rakennuksen toisella puolella oli viihtyisä puisto suihkulähteineen ja siellä tuli istuskeltua pariinkin otteeseen. Läheisestä delikatesysta sai kohtuuhintaan jätskiä, leipiä ja limpparia eli kaikkea mitä hetkelliseen virkistäytymiseen tarvitsee.

Varsovassa tuli käytyä parinakin iltana katsomassa puolalaista musiikkiosaamista FonoBarissa, joka sijaitsi aika jännällä paikalla Pole Mokotowskien puiston (/Marsalkka J. Pilsudskiegon puiston) tuntumassa. Puisto itsessään oli mukava illanistujaispaikka ja ilmeisen suosittukin, etenkin koiranulkoiluttajien ja rullaluistelijoiden keskuudessa. Koirat saivat juosta puistossa vapaasti ja leikkiä keskenään. FonoBarin lisäksi puistossa oli muitakin ravintoloita ja baareja. Keikkapaikan parasta antia olivat puolalainen metallibändi, jonka nimeä en enää muista sekä punk-bändi Leb Prosiaka.

Leb Prosiaka @ FonoBar.

Junassa krapulapöhnässä. Onneksi oli vaan kolmen tunnin matka!

29.8. matka jatkui junalla kohti Krakovaa. Näppärä lipunmyyjätäti varasi meille vahingossa istumapaikat vääräksi päiväksi, joten kolmen tunnin matka taittui lopulta ahtaalla käytävällä istuen/seisten/kyykkien. Ja vielä pienessä krapulassa. Onneksi junassa ei sentään ollut kuuma, sillä kaikki ikkunat olivat auki.

Krakovassa söimme reissun ensimmäisen zapiekankan. Zapiekanka on pitkittäin puoliksi leikattu patonki, johon kasataan eri täytteitä. Perusversio sisältää sieniä, juustoa ja ketsuppia, tähän voidaan sitten lätkiä sekaan esim. kanaa, kebabia, pinaattia tai aikalailla mitä vaan. Hyvin pizzahenkinen ape on siis kyseessä. Ketsupin voi myös vaihtaa esimerkiksi valkosipulikastikkeeseen. Yksi zapiekanka köyhdytti lompakkoa 5-8zl eli enimmillään parisen euroa. Huippuhyvää street foodia!

Ruoka oli muutenkin Krakovan paras juttu. Kävimme heti ensimmäisenä iltana syömässä paikallista sapuskaa tarjoavassa U Babci Malinyssa. Ulkoa paikka näytti jokseenkin turisteja kosiskelevalta, mutta sisällä odotti mieluisa yllätys: paikan alakerta oli lähinnä turisteille suunnattu ruokaravintola ja yläkerta paikallisten suosima ns. "baarin puoli", jossa tilaus tapahtui katutason tiskiltä ja ruoat käytiin itse hakemassa vuoronumeron mukaan. Ensimmäisellä kerralla testaukseen pääsivät pierogit, eli paikalliset täytetyt pastatyyliset nyytit. Paistetut versiot olivat sydämenpysäyttävän rasvaisia ja ne tarjoiltiin voinokareiden kera. Toisella käyntikerralla ennen Varsovaan paluuta minä testasin leivän sisässä tarjoillun gulassin ja Tero zurekin, perinteisen keiton. Puolalainen ruoka oli ihan sairaan hyvää!

Zurek. 

Gulassia leivän sisässä. Herkkua! 

Bigos. 

Pinaatti-valkosipulizapiekanka.

Melkeinpä parempaa kuin U Babci Malinyn pöperöt oli kuitenkin paikallisten mummojen kanttiinissa tarjoama bigos eli perinteinen liha-kaalimuhennos. Kanttiini, jossa kävimme ei ollut ns. virallisesti nimeltään milk bar (eli ei siis ollut varustettu Bar Mleczny-kyltillä) ja ehkä hyvä niin. Esimerkiksi vanhassa kaupungissa Bar Mlecznyyn oli aina turistijono ja menukin oli englanniksi. Bigos oli todella hyvää, eikä Varsovassa ravintolassa syöty (kaksi kertaa kalliimpi) bigos-annos vetänyt millään vertoja mummojen hauduttamalle safkalle. Kanttiinista olisi lisäksi saanut kotiinvietäväksi kilon bigosia reilulla parillakymmenellä zlotylla!

Vanhan kaupungin lisäksi Krakovassa tsekattiin tietysti myös Kazimierz ja Nowa Huta. Oli oikeastaan virhe mennä Kazimierziin ensi kertaa päivällä, sillä paikka herää todella eloon vasta illalla. Entinen juutalainen kaupunginosa on nykyisin tunnettu monista persoonallisista baareistaan. Loppujen lopuksi niissä on aika vähän mitään todella omaperäistä, sisustus vain vaihtelee ja joillakin paikoilla on muutama nimikkodrinkki. Kazimierzistakin löytyi oma turistirysänsä, kun eräällä aukiolla oli vieri vieressä juutalaisia ravintoloita ja kiertoajeluautoja. 


Kaiken kaikkiaan Krakova oli oikeastaan pieni pettymys. Turisteja oli ihan helvetisti ja kaikenlaista selkeästi turisteille suunnattua oli liikaa. Matkamuistomyymälöitä vähän väliä, englanninkieliset menut jopa milk bareissa, hevosajeluja, kiertoajeluautoja... Väsyttävää ja tylsää! Seikkailusta ei ollut Krakovassa tietoakaan. Saattaisin pitää Krakovasta enemmän myöhemmin syksyllä tai hyvin aikaisin keväällä. Vaikka esimerkiksi Nowa Hutalla meno oli hillitympää eikä turisteja niin näkynyt, kaupungista jäi kokonaisuudessaan fiilis turistirysänä. Paluu Varsovaan oli itse asiassa erittäin tervetullut! Tällä kertaa saimme junasta jopa istumapaikat, sillä paikkavarauksia ei annettu ollenkaan 2. luokassa.

Kun palasimme Varsovaan 1.8., siellä vietettiin juuri Varsovan kansannousun vuosipäivää. Kaupungilla järjestettiin konsertteja, tanssiesityksiä ja muuta ohjelmaa ja joka kadunkulmaa koristivat kynttilät, kukat ja koristenauhat. Väkeä oli liikkeellä paljon! Kävimme kävelyllä vanhassa kaupungissa ja lopuksi yhdellä Pawilonyssa, joka sijaitsee Nowy Swiatin varrella sisäpihalla. Pawilony on täynnä toinen toistaan kummallisempia baareja. Me kävimme Klapsissa, joka on sisustettu eroottistyylisesti. Yksi seinä on täynnä tissejä, oluthanat ovat vibraattoreita jne.




Viimeiset Varsova-päivät menivät aika leppoisasti. Olimme vihdoinkin oppineet miten suhtautua helteeseen: pitää ottaa rennosti päivällä ja kierrellä enemmän illalla, kun aurinko alkaa jo laskea, muuten iskee väsy. Viimeisenä päivänä kävimme julistemuseossa ja syömässä perunapannukakkuja ja bigosia. Muutamia suosikkiruokapaikkojani Varsovassa olivat Beirut Hummus & Music Bar, joka tarjoaa huippua baariruokaa ja hieman erikoisempiakin oluita sekä keskustan Barn Burger, josta saa törkeän hyviä hampurilasia. Emme olisi varmaan siellä edes tajunneet käydä, ellemme olisi saaneet baarissa hyviä vinkkejä eräältä paikalliselta ensimmäisenä iltana.

Puola teki suuren vaikutuksen ja olisi mukava käydä siellä joskus uudemmankin kerran. Ihmiset olivat suurimmaksi osaksi hyvin ystävällisiä. Asiakaspalvelutilanteissa kohtasin vain yhden aidosti vittuuntuneen ihmisen. Yhteistä kieltä ei aina löytynyt, mutta ymmärrystä senkin edestä. Yritimme opetella joitakin avainsanoja puolaa ja käyttää kieltä esim. kahviloissa ja ravintoloissa tilausta tehdessä. Usein yritykset menivät edes sinnepäin oikein, mutta muutamalla kerralla sokeltamisemme sai aikaan lähinnä nauruntyrskähdyksiä. Juna-asemilla englantia puhuttiin todella huonosti, mutta onneksi meillä oli lapulla ylhäällä matkustusajat ja -päivät. Ne olivat korvaamaton apu lippuja varatessa.

Puolassa tuli varmaan juteltua paikallisten kanssa enemmän kuin missään muualla, johtuen suureksi osaksi etenkin varsovalaisten innostuksesta ulkomaalaisia kohtaan. Heti ensimmäisenä iltana baarissa seuraamme liittyi paikallinen mies, joka antoi kullan arvoisia vinkkejä hyvistä ja huonoista mestoista Varsovassa. FonoBarin terassilla tapasimme Suomessakin vierailleen merimiehen, jonka kanssa juttelimme mm. elokuvista. Meidät esiteltiin ihan kädestä pitäen miehen muulle seurueelle, vaikka kukaan muu ei vaihtanut meidän kanssa sen jälkeen sanaakaan enkä edes muista kenenkään nimeä. Kaiken kaikkiaan puolalaisista jäi rento ja mukava kuva, säheltäminenkään ei tuntunut tässä seurassa nololta.

Summa summarum: Puola oli helvetin hieno mesta, rahaa meni vähemmän kuin olisin ikinä uskonut, matkamuisto-leffat vaikuttavat kiinnostavilta ja aion ehdottomasti yrittää väsätä puolalaista perinneruokaa kotonakin. Seuraavaksi odottaakin sitten paluu arkeen ja normaaliin postausmeininkiin. Elokuvista siis lisää taas ensi postauksessa!