sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Elokuvavuosi 2012 - hittejä ja huteja

Hauskaa Oscar-iltaa niille, jotka tuota pysti- ja pukugaalaa jaksavat seurata! How queerin puolella Oscarit ovat lähinnä tekosyy venyttää elokuvien vuosikatsausta helmikuun loppuun. Nyt on siis aika tsekkailla viime vuoden huonot, hyvät ja keskinkertaisuudet.

Ehdin jo aiemmin voivotella kuluneen leffavuoden tylsyyttä ja omaperäisyyden puutetta, mutta tästäkin suosta nousi onneksi esiin muutama helmi. Kaipaan silti yhä enemmän ja enemmän vuotta 2010. Tai jopa vuotta 2011, joka sekin alkoi tuntua tämän vuoden savotassa loistokkaalta leffavuodelta. No, kitinät sikseen ja listojen kimppuun:


Ne hyvät:
  1. Kovasikajuttu, 9.4/10
  2. Searching for Sugar Man, 8.8/10
  3. Rakkaus (Amour), 8.8/10
  4. OMG: Oh My God, 8.8/10
  5. Urhea (Brave), 8.8/10
  6. Under the African Skies, 8.3/10
  7. Puhdistus, 8.2/10
  8. The Imposter, 8.1/10
  9. Yön Ritarin paluu (The Dark Knight Rises), 7.9/10
  10. The Sessions, 7.9/10
TOP-listan perusteella vuosi oli dokumenttien juhlaa. Kärkisijaa pitää kotimainen elokuvatapaus Kovasikajuttu, jonka lisäksi listalta löytyvät musiikkidokkarit Searching for Sugar Man ja Paul Simonin Graceland-levystä kertova Under the African Skies sekä The Imposter, joka kertoo kadonneena amerikkalaisena poikana esiintyneestä eurooppalaisesta identiteettivarkaasta. Neljä kymmenestä elokuvasta siis on dokkareita. Totuus oli tänä vuonna selkeästi tarua ihmeellisempää.

Listan kärkipäästä löytyy myös yksi vuoden suurimpia yllättäjiä. Intialainen OMG: Oh My God on piristävä kuvaus organisoituneen uskonnon hyvistä ja huonoista puolista. Leffa on versio australialaisesta leffasta Man Who Sued God, mutta jo yksistään Intia miljöönä tekee leffasta ihan omanlaisensa. Kaikein kaikkiaan OMG on viihdyttävä pakkaus, jota ei ole tehty liian vakavissaan, mutta josta löytyy tarpeen tullen myös vakavampaa asiaa. Samaa viihdyttävää, mutta myös syvällistä sarjaa edustaa listan kymppisijalla The Sessions, joka kertoo halvaantuneen miehen tutkimusmatkasta rakkauteen ja seksiin.

Oscar-ehdokkuuksia kahminut Amour puolestaan oli kaunis kaikessa karuudessaan. Aihe liippaa läheltä, mikä vaikuttaa koskettavuuteen, totta kai. Vaikka leffa onkin rankka, oli piristävää nähdä elokuva, joka luottaa yleisöönsä. Ei turhaa alleviivaamista, ei turhaa selittelyä tai oikeastaan mitään turhaa ylipäätään. Toinen erityisen koskettava teos oli kotimainen Puhdistus, josta Laura Birnin roolisuoritus teki erityisen hienon. Jussi-patsas meni oikeaan osoitteeseen! Elokuva innoitti minua myös lukemaan Sofi Oksasen kirjan.

Myös Pixarin Urhea yllätti, sillä odotukset olivat aika nollilla syystä, jota en suuremmin osaa määritellä. Ehkä aihe ei kuulostanut niin pixarmaisen mielikuvituksekkaalta? Onneksi itse leffa olikin sitten taattua Pixaria, mielikuvituksekas, huolella tehty ja kaikin puolin viihdyttävä.

Parhaiden listalle mahtuu myös ainakin yksi varma pettymys: Nolanin uusin Batman ei kohonnut aiempien osien tasolle. Siitä olen jo aiemmin tänne riipustanutkin, joten mielipidettäni lienee turha tässä toistaa. Tämän postauksen lopussa on lista tämän vuoden elokuvista, joista on jo aiempi blogipostaus, linkkeineen. Sieltä voi käydä tsekkailemassa tarkemmat kehut ja haukut.

Vaikka olen tätä leffavuotta niin paljon parjannutkin, huonoimpien leffojen lista ei silti ole mitenkään merkittävän huono verrattuna viime vuoteen. Enemmänkin 2012 on kärsinyt keskinkertaisten leffojen ylitarjonnasta, josta on vaikea poimia mitään erityisen hyvää tai edes erityisen huonoa.


Ne huonot:
  1. The Man with the Iron Fists, 5.0/10
  2. The Campaign, 5.5/10
  3. Magic Mike, 5.8/10
  4. The Avengers, 6.0/10
  5. Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 6.1/10
Voi toki myös olla, että olen vain viisastunut ja oppinut sivuuttamaan pahimmat hirvitykset jo kaukaa. Vuoden suurin pettymys oli rahan ja muovinmakuinen The Avengers, joka oli mainos noin kymmenelle aiemmalle ja tulevalle Marvel-leffalle. Ei kiitos, jatkossa jätän suosiolla kaikki nämä supersankarirahastukset rauhaan. Ei kai tuota voi suositella kuin kovimmille Marvel-faneille. En lukeudu tähän joukkoon.

Abraham Lincoln: Vampire Hunter jakaa omankin mielipiteeni. Toisaalta leffa on helvetin kökkö ja no, huono, mutta se on sitä hyvin viihdyttävällä tavalla. Lopussa tehostepelleilyt ja kikkailut menevät pahasti yli ja hommasta menee maku, mutta suurimman osan ajasta jaksoin katsoa tätä ihan keskittymisen kanssa. Samaa ei voi sanoa Magic Mikesta, joka on ihan vain huono. Miesporukan esiintymisnumerot ovat ihan kivaa seurattavaa, mutta kaikki muu onkin sitten turhaa täytettä. Ja tälle on tulossa vielä jatko-osakin!

Listan huonoin elokuva on tänä vuonna Quentin Tarantinon tuottama, RZA:n ohjaama The Man with the Iron Fists. Yhden ja puolen tunnin mittaiseen leffaan on yritetty tunkea noin miljoona erilaista pientä juonta, hahmoa ja kikkaa, mikä tekee koko paketista vain uskomattoman sekametelisopan. Pienellä karsimisella leffalla olisi potentiaalia sellaiseksi hauskaksi ja kepeäksi martial arts-pätkäksi. Taistelukohtaukset toimivatkin tässä parhaiten. The Campaign taas oli USA:n presidentinvaalihuumalla ratsastava pehmopoliittinen hömppä, joka oli huono, mutta kivuton katsottava. Siitä ei juuri kummempaa sanottavaa ole.

Väliinputoajia on tietysti jälleen paljon: niitä elokuvia, jotka eivät kuulu kummallekaan listalle. Yksi niistä on esim. yllätyssuosikki ja parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden jostain käsittämättömästä syystä saanut, kahden tunnin Apple-mainos Silver Linings Playbook. Joo, tajutaan, iPodit on siistejä. Näyttäkääs vielä kerran lähikuvassa sitä iPod-telakkaa tai MacBookia! Arvaa kuin paljo biisejä tähän mahtuu? No ihan vitusti! SLP:n kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuvaus on myös mielestäni vähän omituinen, ainakin itse tuntemani vaivasta kärsivät ovat hyvin erilaisia. Toki tauti kuin tauti on yksilöllinen. Kokonaisuudessaan leffa on sellainen kepeä ns. hyvän mielen elokuva, joka ei jää kummittelemaan mielessä tai tarjoa mitään erityisempää elämystä. Kun leffa loppuu se loppuu, poissa silmistä ja poissa mielestä. Toki jos sellaisesta tykkää niin SLP varmaan miellyttää. Robert De Nirosta plussaa.

Toinen merkittävä väliinputoaja on aikamatkailuaihetta sivuava Looper. Jos pääsee yli Joseph Gordon-Levittin kulmakarvoista ja muutenkin kesken leffan vaihtelevasta ulkonäöstä, Looper on ihan kelpo viihdettä. Tim Burtonin uutukainen, Dark Shadows, oli suurimmaksi osaksi ihan hauska, kepeä katsottava, mutta loppua kohden tässäkin vedettiin kaikki liian yli. Avengersin ohella yksi vuoden suurimpia pettymyksiä oli Ted. Tai no, en nyt tiedä oliko se varsinaisesti pettymys, huumori ja tyyli nyt oli sitä mitä Seth McFarlanelta voi odottaakin. Se vain on jo käynyt aika vanhaksi, uusiutuminen olisi paikallaan.

Uusiutua voisi myös Wes Anderson, jonka uutukainen Moonrise Kingdom on sinänsä hyvä, mutta tuo liiaksi mieleen miehen aiemmat ohjaukset. Vuoden kovin uusi tulokas puolestaan on huikean roolin The Beasts of the Southern Wildissa tehnyt lapsinäyttelijä Quvenzhané Wallis, joka olisi ehdottomasti Oscarinsa ansainnut. Leffa itse jäi vain pisteen tai parin päähän listasijoilta, kelpo kamaa sekin.

Listalta puuttuu totta kai monta maininnan arvoista hittiä. Muiden muassa Tarantinon uusin, Django Unchained on vielä näkemättä. Odotukset eivät ole korkealla ja olen yleensäkin pessimistinen, kun jotain hehkutetaan hulluna. Sitä paitsi kaikki tuntunut nykyään ajattelevan, että Tarantino paskoo kultaa. Myös Peter Jacksonin paluu J. R. R. Tolkienin maailmaan, Hobitti, jäi näkemättä. Jotenkin tämä koko leffasarja ärsyttää minua jo lähtökohtaisesti. Yksi syy on yhden kirjan venyttäminen trilogiaksi, toinen ne järkyttävän rumat bussipysäkin leffajulisteet, joissa siloteltu "Bilbo" poseeraa suu raollaan, kolmas uusi HFR-tekniikka, joka maistuu vähintään yhtä rahastukselta 3D. En tykkää edes korkeamman frameraten telkkareista, mielestäni niiden kuva näyttää järkyttävän huonolta. Kerran satuin näkemään pätkän yhtä tuttua leffaa moisesta töllöttimestä ja mietin hämmentyneenä: "Näyttikö tämä tosiaan aina kotikameralla kuvatulta?" Toimintakohtauksissa HFR voi toimia, mutta itseäni se ei kiinnosta edes kolmen deen vertaa.

Yksi kiinnostavimpia listalta uupuvia leffoja on Spielbergin tuore Lincoln, sen näkisin oikein mielelläni. Myös Hitchcock kiinnostaa, vaikka odotukset ovat pohjamudissa. Uusinta Bondia, Skyfallia on kehuttu kovasti. Itselleni koko Bond on (lähes) täysi musta aukko. Ne muutamat ysärillä näkemäni leffat olivat ihan jees viihdettä, mutta esim. 2000-luvun tuotos Quantum of Solace aiheutti lähinnä turhautumista ja masennusta. Skyfall ei siis varsinaisesti kiinnosta, mutta ei kai se voi olla huonompi kuin QoS? Myös mm. Prometheus ja Hunger Games jäivät tältä vuodelta välistä, vaikka ne pyörivätkin pariin kertaan katsomislistan kärkikahinoissa. Aina joku muu meni ohi.

Siinäpä siis tämän bloggaajan mietteet viime vuodesta. Toivottavasti 2013 onnistuisi ylittämään edellisvuosien keskinkertaisuudet ja tarjolle tulisi jotain oikeasti kiinnostavaa, innostavaa ja omaperäistä. Voi olla, että haaveeksi jää, mutta aina voi toivoa. Samaa taisin kyllä toivoa myös vuosi sitten...

Blogin puolella palataan nyt lopultakin normaaliin päiväjärjestykseen. Seuraavaksi on luvassa jatkoa projekteille, Disney Animated Classicsille ja Santolle. Jälkimmäinen lähentelee jo loppuaan, kun jäljellä ei ole enää kymmentäkään elokuvaa! Pian siis päästään juhlistamaan Santo-päättäjäisiä.

Vuoden 2012 leffoja käsittelevät aiemmat blogipostaukset:

- Tie pohjoiseen
- Puhdistus
- Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)
- Miss Farkku-Suomi
- Kovasikajuttu (Musixine 2012)
- Searching for Sugar Man (Nordisk Panorama 2012)

maanantai 18. helmikuuta 2013

Laukauksia rajalla

Joint Security Area 
 (Gongdong gyeongbi guyeok JSA, 2000)


Pohjois-Korea oli jälleen otsikoissa viime viikolla ydinkokeensa vuoksi. Samalla mieleen muistui leffa, jonka olen meinannut katsoa jo monen monta kertaa. Ostin DVD:n jostain vuosikausia sitten, mutta leffa jäi ekalla katsomiskerralla kesken ja unohtui sitten hyllyn perälle. Nyt on korkea aika tsekata tämä Chan Wook-Parkin ohjaus kokonaisuudessaan.

Elokuva alkaa hämärästä ampumistapauksesta Koreoiden välisellä demilitarisoidulla alueella (demilitarized zone, DMZ). Kaksi pohjoisen sotilasta kuolee ja etelän sotilas, kenraali Lee, pääsee pakenemaan kotimaahansa. Mutta mitä todella tapahtui? Tappavat laukaukset on ammuttu Leen aseella, mutta miksi hän olisi hyökännyt pohjoisen puolelle?

Pahimmillaan Koreoiden välinen kiista voi aiheuttaa sodan, jota kumpikaan puoli ei lopulta toivo. Tapausta lähetetään tutkimaan korealais-sveitsiläinen, neutraaleja maita edustava Sophie Jean yhdessä ruotsalaisen kollegan kanssa. Kukaan eloonjääneistä ei suostu puhumaan. Yksi etelän sotilaista, Nam Shung Shik yrittää itsemurhaa, kun hänet määrätään valheenpaljastustestiin ja tutkinta ajautuu nopeasti umpikujaan. Lausunnossaan Lee kertoo tulleensa kidnapatuksi pohjoisen puolelle ja joutuneensa tappamaan itsepuolustukseksi. Ammuttujen luotien määrä ei kuitenkaan täysin täsmää Leen tarinan kanssa, eikä kerro miksi toista pohjoisen sotilaista piti ampua jopa kahdeksan kertaa.




Kuten aina tällaisissa mysteerileffoissa, alussa juoneen on vaikea päästä mukaan. Asia X on tapahtunut, mutta kukaan ei tiedä mikä kenenkin osa tapauksessa on. Katsoja on samassa pisteessä kuin tutkijat. Palapelin paloja on vaikea liittää yhteen ja tapauksen todellinen luonne alkaa selvitä vasta myöhemmin. Hahmoja ei vielä tunne, joten vähän aikaa on helppo tuntea olevansa ihan hukassa. Mutta sitten kun vauhtiin vihdoin päästään, edessä on yksi hienoimpia näkemiäni elokuvia pitkään aikaan - ja ehkäpä paras eteläkorealainen leffa mitä olen nähnyt koskaan.

Yksi elokuvan suuria vahvuuksia on sen freesi lähestyminen Pohjois-Koreaan. Aihe on vaikea, etenkin eteläkorealaisille. Odottelin etukäteen mielessäni yhtä kauheaa kuvaa P-Koreasta kuin useimmiten on esitetty: nälänhätää, vankileirejä, sortoa, hirveyksiä... JSA lähestyy aihetta kuitenkin uudesta näkökulmasta. Siinä nähdään propagandajulisteita ja suurien johtajien kuvia, mutta pohjoiskorealaiset sotilaat ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Korealaiset rajan eri puolilla ovat lopulta samaa kansaa, jotka on väkisin erotettu toisistaan, heimolaisia, joista on tekemällä tehty toistensa vihollisia.




Näyttelijäsuoritukset ovat pääasiassa hyviä, välillä jopa erittäin hyviä. Parhaasta suorituksesta vastaa pohjoisen kenraali Oh Kyeong-Piliä esittävä Byung-Hun Lee. Elokuvan keskellä nähdään pitkä flashback-jakso, jossa kerrataan kohtalokkaan illan todelliset tapahtumat sekä siihen johtaneet käänteet. Jaksoa ennen ja sen jälkeen ollaan nykyajassa, jossa Sophie Jean tutkii tapausta monikansallisen ryhmän osana. Jean osaa koreaa, mutta englantia puhutaan myös paljon ja koska englantia ovat puhumassa korealaiset/sveitsiläiset/ruotsalaiset/saksalaiset, se on usein vähän tönkköä. Lienee makuasia antaako sen häiritä tai pitääkö sitä huonona näyttelemisenä. Itse olen katsonut eteläkorealaisia ja muita aasialaisia leffoja niin paljon, etten juuri jaksa valittaa, jos korealainen näyttelijä puhuu tönkköä, mutta hyvin ymmärrettävää englantia.

JSA oli todella yllättävä elokuva, inhimillinen ja jotenkin lämmin traagisuudestaan huolimatta. Välillä uhataan lipsua sentimentaalisuuden puolelle, mutta väistöliike tapahtuu aina ajoissa ja suuremmilta imelyyksiltä vältytään. Tekijöiden kova työ palkittiin yhdellätoista pystillä lähinnä aasialaisilla festareilla ja palkintogaaloissa ja se oli ehdolla Kultaisen karhun saajaksi Berliinin elokuvajuhlilla. Palkinnot ovat ihan ansaittuja. Chan Wook-Parkin ohjaus on taidokas, kuvat ovat usein upeita ja hahmoista on saatu hyvin esiin eri puolia. Äkkiseltään mustavalkoiselta näyttävä jako kommunistiseen, pahaan pohjoiseen ja demokraattiseen, hyvään etelään ei olekaan niin yksioikoinen.



Tämä arvostelu tuntuu välillä itsessäänkin vähän mysteeriltä. En ala selittämään juonta yksityiskohtaisesti tai spoilaamaan mitään, sillä mitä vähemmän tiedät tästä leffasta ennen sen katsomista, sitä parempi. DVD:n on julkaissut Suomessa FutureFilm ja sitä näytti olevan Huuto.netissäkin hyvin saatavilla, joten osta se ja katso itse! Kakkoslevyn dokkari on vielä katsomatta, mutta ajattelin ehdottomasti tsekata sen, toivottavasti pian.

Joint Security Area (Gongdong gyeongbi guyeok JSA, 2000)
Ohjaus: Chan Wook-Park
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.0/10

lauantai 9. helmikuuta 2013

Kotimainen road trip

Tie pohjoiseen 
(2012)


Päätin viimeviikkoisen Jussi-gaalan jälkimainingeissa katsoa jonkin uuden kotimaisen leffan. Jussin sai yhdeksän elokuvaa, joista olin jo nähnyt viisi. Jäljelle jääneistä neljästä taas en tähän hätään saanut ainoatakaan käsiini, joten katsottavaksi valikoitui Mika Kaurismäen ohjaus Tie pohjoiseen.

Pianisti Timo Porala (Samuli Edelmann) saa eräänä iltana konsertin jälkeen yllätysvieraan. Oven edessä nukkuva deeku paljastuu kauan kadonneeksi isäksi, Leoksi (Vesa-Matti Loiri), joka on saapunut maailmanmatkoiltaan takaisin kotiin. Vasta eronneella Timolla on muitakin huolia, eikä isän toilailujen katsominen kiinnosta, varsinkaan kun miestä ei ole Timon elämässä näkynyt sen jälkeen kun hän oli 3-vuotias. Leo haluaa kuitenkin tehdä vähän maakuntamatkailua ja tavata vanhoja tuttuja. Vastahakoinen Timo lähtee isänsä kanssa road tripille ja tapaa mm. siskonsa ja isoäitinsä.

Matkalla miehet tietysti oppivat yhtä sun toista toisistaan ja löytävät ilmiselvistä eroavaisuuksistaan huolimatta yhteisen sävelen. Matka päättyy kauas pohjoiseen, Rovaniemelle, jonne Timon ex-vaimo on muuttanut heidän tyttärensä kanssa. Arvaatteko jo mihin tämä johtaa?

Elokuvan asetelmat ovat hyvin perinteiset ja jo moneen kertaan nähdyt. Perhesuhteiden korjaamiset, kahden huonosti yhteensopivan henkilön bondaus-road trip, jäykkä suorittaja oppii rentoutumaan... Kaurismäki ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan. Toisaalta asetelma toimii kliseistä huolimatta. Leffa on sellainen kepeä, varma miellyttäjä, jonka katsoja lähtee leffateatterista hyvillä mielin. Se lienee tavoitekin ja kun se toimii niin mikäs siinä.

Tarinan piristysruiske on lyhyesti ruudulla piipahtava Leon äiti Irja, jota esittää Eila Roine. Näyttelijäsuoritukset ovat leffan vahvuus, tosin alku lähtee silläkin osastolla vähän takellellen liikkeelle. Asia korjaantuu, kun vauhtiin päästään. Varsinkin Loirilla lienee ollut roolinsa kanssa aidosti hauskaa, vaikka mies ei enää huippukunnossa olekaan. En ole koskaan erityisemmin pitänyt Samuli Edelmannista, mutta tässä leffassa hän on parhaimmillaan eli ei-ärsyttävä.

Leffan ainoa todellinen pettymys on sen loppu. Lopputuloksen arvaa jo leffan alkumetreillä, heti kun alkuasetelmat ovat tiedossa ja ainoaksi arvoitukseksi jää, miten kyseiseen loppuratkaisuun päädytään. Lopullinen päätös jää laimeaksi ja etäiseksi. Monta asiaa jää häiritsevästi auki, mikä saattaa olla tarkoituskin, mutta ratkaisu ei ole kovin toimiva. Enemmänkin tuntuu siltä, että leffa jää kesken. Jos töksähtävän lopun katkeran jälkimaun onnistuu karistamaan, Tie pohjoiseen on ihan hyvä lajityyppinsä edustaja. Ei näitä nyt Suomessa kuitenkaan ole vielä liikaa tehty.

Tie pohjoiseen (2012)
Ohjaus: Mika Kaurismäki
108 minuuttia
IMDbtraileri
Oma arvosana: 6.4/10