Rekkaletka puksuttaa

Convoy

 (1978)

1970-luku ei ollut pelkästään leveitä lahkeita ja sinapinkeltaisia seinämaaleja. Muodissa olivat myös isot autot, rahtarit ja lyhytaaltoradio eli lälläri, tuo maanteiden some. Vuonna 1975 C. W. McCall kirjoitti rekkateemaisen huumoribiisin Convoy, ja joku ajatteli, että siitä saisi siistin leffan. Muutama vuosi myöhemmin Sam Peckinpah (!!?) ohjasi samannimisen elokuvan, joka on ottanut innoituksensa McCallin hittibiisistä. Miksipä ei? Olihan rekkabuumin aloitusleffa, Konna ja Koukku (Smokey and the Bandit, 1977) ollut huikea menestys.

Rekkakuski Martin "Rubber Duck" Penwald (Kris Kristofferson) ajelee kemikaalilastissa olevaa rekkaa Amerikan etelän maanteillä letkassa parin muun kovan rahtarin kanssa. Leikkimielisen kisailun tuloksena koko sakki ajaa sheriffi Wallacen (Ernest Borgnine) järjestämään tutka-ansaan ja saa ylinopeussakot - tai saisi, ellei kiero kyttä kiristäisi rahoja suoraan itselleen. Myöhempi kohtaaminen Wallacen kanssa johtaa kunnon nyrkkitappeluun maantiekuppilassa.

Wallace on vihainen kuin ampiainen ja lähtee rekkaletkan perään. Rahtarit eivät aio luovuttaa - joka kaupungissa mukaan liittyy enemmän ja enemmän rekkoja ja lopulta letka on kilometrien pituinen tientuke. Viranomaiset tekevät kaikkensa saadakseen letkaa johtavan Rubber Duckin pysähtymään, mutta turhaan. Kaikilla letkan jäsenillä on oma syynsä olla porukassa mukana, eikä se välttämättä liity mitenkään Rubber Duckiin ja tämän kavereiden kahnauksiin Wallacen kanssa.

Rekkakuskin elämä rinnastetaan johonkin mystiseen, periamerikkalaiseen vapaudenkaipuuseen, johon virkavalta yrittää töykeästi kajota. Nähtäväksi jää kumpi vetää pitemmän korren, mulkku-Wallace vai vapaudensankari rekan ratin takana. Aika vähän leffassa puhutaan työnteosta, vaikka kai nyt jokainen rahtari jollekin firmalle on duunissa.

Itse elokuvaa mielenkiintoisempi on sen taustatarina. Sam Peckinpahia ei ehkä ihan heti tulisi yhdistäneeksi trucker-leffaan, saati C. W. McCallin biisiin, ja miehen osuus leffan varsinaisessa ohjaamisessa olikin vähän mitä oli. Peckinpahin edelliset leffat olivat flopanneet ja ohjaajasuuruus oli ajautunut alkoholin ja kokkelin muodostamaan turmionspiraaliin. Ura kaipasi blockbuster-menestystä, mutta Peckinpah ei ollut kovin innoissaan Convoyn käsikirjoituksesta. Osan leffasta ohjasi apulaisohjaaja samalla kun Peckinpah itse veteli koksua nokkaan asuntovaunussa.

Kaiken huipuksi jonkun mielestä oli hyvä idis antaa Peckinpahin leikata leffa itse. Lopputulos oli kolmen ja puolen tunnin mittainen eepos. Onneksi järki voitti ja joku sai teoksen saksittua vajaan kahden tunnin pituuteen. Voin vain kuvitella miten paljon 210 minuutin versiossa oli löysää, kun jo puolta lyhyemmässä on ihan liikaa hidastettuja kohtia ja rekkapornoa, jossa big rigit ajelevat peräkkäin autiomaan pölyissä.

Odotukset leffalle olivat kahtalaiset. Joko kyseessä olisi maailman puuduttavin ja turhanpäiväisin elokuva tai sitten sekä tahattoman että tahallisen koominen veijarimyllytys. Sain vähän molempia. Rekkaporno menee meikäläiseltä vähän ohi, samoin lälläridialogi, mutta ne hyvät kohtaukset ovatkin sitten ihan oikeasti hemmetin hyviä. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki kohtaukset, joissa vekkulit rekkakuskit pääsevät jallittamaan Wallacea ja/tai muuta virkavaltaa. Hyviä kohtauksia on ripoteltu ympäriinsä sen verran tasaisesti, että pahin puudutus pysyy poissa.

Kaiken kaikkiaan: ihan piristävää perseilyä. Elokuvana ei mitenkään erityinen, hahmot ovat yhdentekeviä, samoin juoni, ja loppuratkaisunkin arvaa heti, mutta leffa onkin hauskin jonkinlaisena yksittäisten hauskojen kohtausten sketsikokoelmana. Bonarina jätän tähän vain tämän Rubber Duckin vastauksen kysymykseen, miksi hänen lällärinimensä on Rubber Duck:

Because it rhymes with "luck." See, my daddy always told me to be just like a duck. Stay smooth on the surface and paddle like the devil underneath!

Convoy (1978)
Ohjaus: Sam Peckinpah
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10

Hyvää synttäriä!

Blogi täyttää tänään kuusi vuotta, jihuu! Vaikka postaustahti on kuivahtanut, en ole blogia ainakaan ihan heti hylkäämässä. Sairastelu ja opintojen viimeisteleminen vain painavat päälle.

Juhlan kunniaksi ajattelin katsoa jälleen uusiksi jotain jo katsottua, mutta tällä kertaa sellaisen elokuvan, josta ei ole vielä omaa postausta. Ensimmäisenä vaihtoehtona mieleen tuli Computer Beach Party, totaalisen cool kasariteos, jonka näin ensi kerran joskus aikana ennen tätä blogia. Kanssaeläjän kanssa olimme silloin vastikään toisemme tavanneita kyyhkyläisiä, kun nyt yhdessä porskutetaan jo yhdeksättä vuotta. Voi niitä aikoja!

Leffasta jäi oikein hauskoja muistoja - se oli kuin hyvän huonon elokuvan tyyppiesimerkki. Se sisältää aikalailla kaikkea mitä toivoa saattaa: päheä kasarirokkibändi, vanhaksi käynyttä teknologiaa, bikininaisia ja kanaksi naamioitu auto.

Katsoin leffan kerran humalassa ja kerran krapulassa, tällä kertaa selvin päin, mutta flunssassa. Vieläkö on tenhoa jäljellä?

Computer Beach Party

 (1987)

Ah, teensploitaatio, mikä upean turhanpäiväinen alagenre. Computer Beach Party yritti epätoivoisesti päästä mukaan kasarin teinivillitykseen, mutta kaikkihan siinä sitten meni pieleen.

Kaverukset Andy ja Dennis viettävät kesäänsä ajelemalla biitsillä purjemopolla ja kunnostamalla Andyn vanhaa avoautoa. Kaksikon arkkivihollinen on Turk, omahyväinen ja äänekäs ikätoveri, joka tekee hanttihommia pormestarin leivissä. Pormestarin tytär Allison puolestaan on aika vetävä tapaus ja kiinnostaa erityisesti Andya.

Juoni pyörii joten kuten sen ympärillä, että ahne pormestari on löytänyt biitsiltä kultakolikon ja on vakuuttunut siitä, että joskus aikoja sitten uponneen laivan aarre on kaivettavissa esiin hiekasta. Ensin rantapätkä täytyy saada lohkottua ja siirrettyä omaan omistukseen. En ole yhtään varma miten homma oikeasti etenee, mutta leffassa tämä tarkoittaa sitä, että rannalle alkaa nousta henkivartijatorneja kuin sieniä sateella. Miksi? Kukapa tietää. Vielä käsittämättömämpi on Andyn ja Dennisin reaktio niihin. Mitä jos pidetään rantabileet, joiden lopuksi tornit vedetään hinausautolla kumoon? Hyvä idis! Nyt saa ainakin hukkua rauhassa!

Lisäksi kaverukset valmistautuvat osallistumaan purjemopokisaan (ei mitään käryä miksi noita mobiileja oikeasti kutsutaan), johon osallistuu myös ikävä tyyppi Turk. Onneksi Andy on tietokonenero ja osaa hakkeroida täysin analogisen purjemopon vauhtihirmuksi. Tietokoneilla voi muutekin tehdä mitä vain, kuten järkätä sairaan siistit bileet. "Ok, tietokone, kutsu bileisiin 40 tyttöä ja 10 poikaa, hanki sinne tukkahevibändi soittamaan ja pari kaljakegiä. Ai luottokortti? Koska olen kreisi haxxor käytän vain asemassa superdiskiäni ja  kaikki hoituu." Silti kun Andy esittelee tietokonettaan Allisonille, hienointa mitä hän voi tehdä on lukea horoskooppeja.

Ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi juonta 97 minuutiksi, leffassa on vielä hämmentävä sivujuoni, jossa itsekseen puhuva, virkaintoinen poliisi yrittää käräyttää nuoria muhinoimasta autoissa. Muhinoiva nuoriso ei välitä tippaakaan, vaan homma jatkuu vaikka poliisi seisoo vieressä. Onneksi paikalle osuu joka kerta dyynien takana ylinopeutta ajeleva kana-auto, josta on tullut poliisin suurin vihollinen.

Leffassa on muutenkin paljon kaikkea sinänsä turhaa, johon käytetään hetkellisesti paljon aikaa ja unohdetaan sitten täysin. Yhdessä kohtauksessa pormestari saapuu rannalle loistokkaasti helikopterilla. Helikopteria näytetään ihan helvetisti joka kulmasta ja sen saapuminen mestoille kestää pienen ikuisuuden. Sitten tyyppi nousee kopterista, ihastelee maisemaa noin puoli minuuttia ja häipyy. Ilmeisesti helikopteri oli kalleinta mitä kuvauksiin oli saatu ja siitä piti ottaa kaikki irti, vaikka mitään tarvetta ei olisi ollut.

Toisessa kohtauksessa Andy ja Dennis ovat myös löytäneet kultakolikon rannalta ja menevät näyttämään sitä Andyn sedälle, joka työskentelee NASA:ssa. Jollain taisi olla nurkissaan ylimääräinen NASA-haalari, joka oli sitten pakko ympätä mukaan.

Kökkö dialogi on leffassa ihan omalla levelillään. Yhtään soljuvaa sanaa ei kenenkään suusta kuulu, ja välillä jengi vain möllöttää toisiaan hymyillen psykosti. Koko paska on dubattu päälle ja huonosti. Äänimaailma ei muutenkaan korvia hivele. Jengin biitsibileissä soittava Panther on geneerisin tukkahevinbändi mitä olen ikinä kuullut, ja se sanoo jo jotain.

Koko komeuden huipentaa erittäin epäkliimaksiset purjemopokisat rantsulla. Pormestari luopuu vaivihkaa aarrehaaveistaan saatuaan tietää, että aarretta ei olekaan. Juoni loppuu niin hiljalleen, että lopussa pitää ihan miettiä että miten tässä nyt kävi ja miksi. Ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä.

Vaikka Computer Beach Party toimiikin parhaiten pienessä humalassa puolikeskittymisellä katsottuna, on siinä muutenkin oma, erikoinen viehätyksensä. Eiköhän kolmas katselukerta kuitenkin toden sano. Tämä on nyt vähän niin kuin nähty. YouTubesta löytyy koko komeus kokonaisuudessaan, mutta tämän teoksen sisäistämiseen riittää myös kolmeen minuuttiin tiivistetty versio.

Computer Beach Party (1987)
Ohjaus: Gary Troy
97 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.0/10

Sokea samurai ja baby

Zatoichi-postauksen teemana on tällä kertaa lapset. Useassa, ellei jokaisessa, elokuvassa Zatoichi kohtaa jossain välissä lauman leikkiviä lapsia, joille hän jaksaa aina olla ystävällinen. Lapsetkin tuntuvat pitävän sokeasta matkamiehestä. Seuraavissa elokuvissa lapset saavat isomman roolin, kun ensimmäisessä elokuvassa Zatoichista tulee pienen vauvan sijaishuoltaja ja toisessa esiintyjäveljekset avustavat seikkailussa.


8. Fight, Zatoichi, Fight! (Zatoichi kessho-tabi, 1964)
Tervetuloa takaisin ympäripyöreiden nimien maailmaan! Kahdeksannella Zatoichilla on ihan joukosta erottuva juoni, mutta sama kai se sille leffan nimelle on.

Zatoichi on kantotuolin kyydissä, kun hän kohtaa tiellä vatsakivuista kärsivän naisen pienen lapsen kanssa. Jalomielinen Zatoichi jättäytyy kyydistä antaakseen kantotuolin naisen käyttöön. Hyvä teko osoittautuu virheeksi, kun Zatoichia jahtaavat palkkamurhajaat luulevat miehen yhä olevan kyydissä ja iskevät miekkansa tuolin verhojen läpi. Nainen menehtyy, mutta lapsi jää eloon. Zatoichi kokee velvollisuudekseen viedä pienokaisen isänsä luokse Miyagiin.

Lapsi muuttaa elokuvan dynamiikkaa huomattavasti. Iso osa huumorista pyörii lapsen huoltamisen ja Zatoichin isällisten vaistojen heräämisen ympärillä. Miekkataisteluita on harvemmassa ja niiden osuus on muutenkin pienempi kuin aiemmissa leffoissa. Vaikka miekkataiturointi on valtava osa Zatoichien viehätystä, niitä ei oikeastaan suuremmin kaipaa.

Zatoichin isälarppaus tuo leffaan useita hupaisia hetkiä. Yhdessä ikimuistoisessa kohtauksessa Zatoichi palkkaa maksullisen naisen pitämään lapsesta huolta, että hän saisi hetken nukuttua. Nainen on tilanteesta ensin hämmentynyt, mutta suostuu. Lopulta Zatoichi ei kuitenkaan malta jättää pienokaista toisen hoiviin, edes saadakseen kauan kaipaamaansa unta.

Seikkailun puolivälissä Zatoichin ja lapsen mukaan liittyy taskuvaras Hiyako, jonka tulevaisuuden näkymät kaksikko myöskin muuttaa. Kuten tällaisissa juonissa yleensäkin, lapsesta luopuminen ei olekaan ihan yksinkertaista, kun sen aika tulee. Eikä sitä helpota ainakaan lapsen isän täysi mulkkuus. Kun lapsi on saatu turvaan, Zatoichin on aika kohdata palkkamurhaajansa ja sitten kalistellaan niitä miekkojakin.

Pahisten pienemmästä roolista huolimatta (tai ehkä jopa sen takia) leffa on yksi mieleenpainuvimpia Zatoicheja. Pahikset ovat näissä leffoissa muutekin yleensä aika mitäänsanomattomia ja jopa geneerisiä. Loppuratkaisu kaipaisi silti enemmän eeppisyyttä. Viimeiset taistot lähtevät ihan hyvin käyntiin, mutta koko homma onkin lopulta ohi parilla miekanhutaisulla. Zatoichi on välillä vähän liiankin tehokas.

Kuviltaan myös tämä elokuva on ehtaa Zatoichia. Nyt näiltä elokuvilta jo odottaa myös kaunista visuaalista ilmettä, se tuntuu kuuluvan samaan pakettiin.

Fight, Zatoichi, Fight (Zatoichi kessho-tabi, 1964)
Ohjaus: Kenji Misumi
87 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 8.3/10


9. Adventures of Zatoichi (Zatoichi sekisho yaburi, 1964)
En jaksaa enää edes kitistä näistä elokuvien nimistä. En. En sitten niin millään.

Zatoichi kohtaa matkallaan mystisen miehen, joka pyytää häntä toimittamaan viestin läheisessä kylässä sijaitsevaan majataloon, Sen-nimiselle naiselle. Hän pyytää tehtävään sokeaa, koska ei halua kenenkään näkevän viestiä. Zatoichi on sanansa mittainen mies ja vie viestin perille. Hän jää yöksi majataloon ja kohtaa Sakin, nuoren naisen, joka on tullut kylään etsimään kadonnutta isäänsä.

Mystinen viestimies paljastuu Sein veljeksi, joka on tuomittu murhasta vankilaan ja on nyt palannut. Kylässä vaikuttava pomo Jinbei on huijannut veljen rikoksen tielle ja tämä vannoo kostoa. Zatoichi sekaantuu kuvioon yrittäessään suojella Seitä pahiksilta.

Oman osansa juonessa näyttelee myös kylän juoppo Giju, jota Zatoichi hetkellisesti luulee omaksi kadonneeksi isäkseen. Uusi vuosi on lähestymässä ja Zatoichi saa kauppiaspariskunnalta Daruma-nuken. Saki ja Zatoichi sopivat, että sen silmät täytetään sitten, kun he molemmat löytävät isänsä.

Yhdeksännessä leffassa on yllättävän iso joukko mieleenjääviä sivuhahmoja. Sakenhimoinen Giju, pari keskenään hassuttelevaa majatalovierasta, Saki ja Sei... Sekä tietysti pari erityisen avuliasta lasta. Lapset ovat esiintyjiä, toinen soittaa rumpua ja toinen on akrobaatti. Zatoichi ystävystyy heidän kanssaan asuessaan majatalossa ja he toimivat Zatoichin silminä, kun pahikset kidnappaavat Sakin.

Parasta elokuvassa ovat jälleen kauniit kuvat ja upeat miekkamittelöt. Myös äänimaailma alkaa päästä kuvien kanssa samalle tasolle. Lopputaistelussa kuullaan intensiivinen yhden nuotin soundtrack, joka sopii painostavaan, odottavaan tunnelmaan. Tätä lisää kiitos!

Erityisesti lopun viimeiset kuvat ovat ihan mielettömän kauniita, kuten niin monesti aiemminkin. Zatoichien visuaalinen ilme ja tarinankuljetus pysyy yllättävän yhtenäisenä, vaikka lähes jokaisella elokuvalla on eri ohjaaja. Toki varsinkin sarjan ensimmäiset elokuvat tehtiin aika nopealla sykkeellä, mikä auttanee asiaa.

Adventures of Zatoichi (Zatoichi sekisho yaburi, 1964)
Ohjaus: Kimiyoshi Yasuda
86 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.8/10

Jackie Chan vetää natseja lättyyn

Ostin heräteostoksena kirpparilta joskus vuosia sitten Jackie Chan -DVD-boksin, joka sisälsi leffoja lähinnä 1970-luvun lopusta ja -80-luvun alusta. Varhaisempaa tuotantoa siis. Eka leffa katsottiin aikoinaan mökillä, mutta sen jälkeen boksi jäi pölyttymään hyllyyn. Jotenkin kehnosti dubatut, VHS-laatuiset honkkarileffat eivät niin napanneet. Kunnes kuulin leffasta, joka ihan sattuman kaupalta kuului tähän boksiin. Ja se oli pakko nähdä.

Yritin ottaa screencappeja leffasta, mutta läppärini levyasema ei kestänyt lätyn tiukkaa tykittelysisältöä ja yritys päättyi melkein koko koneen tilttaamiseen. Suosittelen katsomaan leffan trailerin ja tietysti mielellään koko leffan.

Psst. Tämä sopii juhannuksen krapulaleffaksi kuin nyrkki silmään.

Raju iskuryhmä

 (Mi ni te gong dui, 1983)

Jo leffan nimi on upea. En ole varma kummasta pidän enemmän, Rajusta iskuryhmästä vai enkkunimestä Fantasy Mission Force. Julistetta leffalle oli hemmetin vaikea löytää ja DVD-kannetkaan eivät tunnu liittyvän itse leffaan millään tavalla. Yllä oleva thaikkujuliste oli lähin vastine oikealle leffajulkalle, joten menköön.

Jackie Chan on oikeastaan leffassa vain pienessä roolissa, ja teki suorituksensa palveluksena elokuvan ohjaajalle Yen-Ping Chulle. Chanin nimi on tietysti alkuteksteissä (ja julisteissa ja DVD-kansissa) ykkösenä, mikä lienee ehkä hitusen auttanut elokuvan kauppaamista. Paljon mahdollista, että ilman Chanin panosta koko leffaa ei enää edes muistettaisi.

Elokuva sijoittuu johonkin aikaan, on paha sanoa minne. Japanilaiset ovat hyökkäämässä ja kyse on ilmeisesti toisesta maailmansodasta, mutta yksi liittoutuneiden kenraaleista esitellään Abraham Lincolniksi? Japanilaiset kappaavat liittoutuneiden kenraalit Kanadassa ja on aika kasata sopiva ryhmä pelastusoperaatioon. Heti alussa luetellaan joukko nimiä, joita valitettavasti ei saada mukaan, kuten James Bond ja Rocky. Harmi. Näiden nimien sijaan joukko kasataan paatuneista rikollisista. Palkkioksi luvataan puoli miljoonaa kahisevaa ja vapautus kaikista vanhoja rikoksia koskevista syytteistä ja tuomioista.

Raju iskuryhmä lähtee matkaan, mutta kohtaa pian vaikeuksia, kun villi amatsoninaisten joukko hyökkää kimppuun. Koko sakki jää ninjailevien leoparditrikoonaisten panttivangeiksi. Onneksi mukana on ovela Lili (Brigitte Lin), joka pelastaa nuijat miehet pulasta. Vaan eipä aikaakaan, kun uusi seikkailu odottaa. Porukka vetäytyy yöksi autioon taloon, jossa kummittelee. Hahmot peilissä iskevät silmää, viettelevät naiset muuttuvat luurangoiksi, vampyyrit hyppivät käytävillä ja aaveet huijaavat uhkapeleissä. Yhtäkkiä leffa on muuttunut kauhukomediaksi! Onneksi Lili on edelleen tapahtumien tasalla, koska muuten äijäkööri olisi totaalisen hukassa.

Kun raju iskuryhmä lopulta pääsee japanilaisten leiriin, siellä ei olekaan ketään. Kohta japanilaiset (joko mainitsin, että he ovat myös natseja?) huristelevat leiriin ratsastaen autoilla Mad Max-tyyliin. Luvatut puoli miljoonaa löytyvät mökin lattialankkujen alta, mutta hyökkäävä joukko vie iskuryhmän huomion. Onneksi natsit ovat armeliaalla tuulella ja päättävät lykätä varsinaista hyökkäystä huomisaamuun, johon mennessä iskuryhmän tulee päättää antavatko he rahat suosiolla vai tuleeko hommasta verilöyly. Hyvä strategia!

Miten Jackie Chan sitten liittyy tähän koko hommaan? Chan ei ole osa itse iskuryhmää. Elokuvan alussa hän taistelee ringissä vastustajan kanssa rahasummasta, mutta voittorahat takavarikoidaan, koska uhkapeli on laitonta. Chan lähtee kumppaninsa kanssa, rahan toivossa, seuraamaan iskuryhmää, johon törmää sattumalta. Aina sopivan tilaisuuden tullen Chan ilmestyy jostain pusikosta ja mätkii paria tyyppiä turpaan ennen kuin katoaa taas siihen samaan pusikkoon. Loppuratkaisussa Chanilla on merkittävä rooli taistelussa natsijapseja vastaan. Siinäpä se. Kaikkiaan Chan esiintyy noin neljässä kohtauksessa pitkin leffaa. Ihan hyvää vastinetta mainostukselle!

Raju iskuryhmä on ihan täysin mystinen leffa. Kai se fantasy tuossa enkkunimessä tarkoittaa sitä, että mitä tahansa elementtejä voidaan lyödä kasaan sekametelisopaksi aikakausista ja realiteeteista piittaamatta. Jo edellä mainittujen amatsoninaisten, kauhutalojen ja japanilaisten Mad Max-natsien lisäksi leffassa on kiinalaisia kilteissä, muutama musikaalinumero ja vaikka vitun mitä. En tiedä onko käsikirjoittaja Hsin Wein matskut aina tätä luokkaa, mutta näitä hallusinaatioita voisin katsoa enemmänkin. Saisinko annoksen samaa kamaa mitä tämä tyyppi vetää?

Juonen uskomattomasta perseilyprosentista huolimatta tätä leffaa ei ole tehty ihan täydellä läpällä. Visuaalisuus hukkuu vähän VHS-laatuisen 4:3-kuvan alle, mutta erityisesti kummitustalo upeine erikoistehosteineen on päräyttävä. Joihinkin kohtauksiin on nähty vaivaa ihan tosissaan. Huumorikin osuu kohdilleen. Kaiken kaikkiaan Raju iskuryhmä ei todellaakan ole niin kehno kuin miksi sitä parjataan. Tylsää ei ehdi tulla hetkeksikään, sillä koko ajan tapahtuu jotain uutta ja sekametelisopan luonteesta johtuen käänteitä on vaikea arvata ennalta.

Karmeasta enkkudubbauksesta ja huonolaatuisesta DVD:stä huolimatta ihan ässäluokan viihdettä, joka jokaisen hyvien huonojen elokuvien ystävän kannattaa tsekata.

Raju iskuryhmä (Mi ni te gong dui, 1983)
Ohjaus: Yen-Ping Chu
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10

Hieman erilainen eläinten kaupunki

Pekka ja taikasauva 

(Une fée... pas comme las autres, 1957)

Viime postauksessa käytiin Disneyn visioimassa Zootropoliksessa, eläinten kaupungissa, mutta aika pian silmiin osui myös hieman toisenlainen eläinleffa. Pekka ja taikasauva on vanha ranskalaistekoinen lastenelokuva, josta löytyy suorastaan hämmentävän vähän tietoa netistä - siitäkin huolimatta, että teos on monen elokuvaharrastajan märkä uni etenkin Yhdysvalloissa. Enkkudubattua versiota (The Secret of Magic Island) on nykypäivänä lähes mahdoton löytää, eikä alkuperäistäkään taida olla kovin montaa kierrossa. Pikaisella researchilla ainoat silmiini osuneet tiedonmuruset löytyivät The Huffington Postin vuoden 2012 jutusta.

Pekka ja taikasauva onkin varsin erikoinen elokuva. Sitä tähdittävät kokonaan ihan oikeat, elävät eläimet, eikä ihmisiä näy laisinkaan. Jo aiemmin tässä blogissa on nähty eläineksploitaatiota, kun 1920-luvun amerikkalsita mykkäelokuvaa tähdittivät apinat (todella eettistä!), mutta Pekassa esiintyjät eivät ole vain yhden eläinlajin edustajia. Joukossa on hanhia ja tipuja, kissoja, koiria, kaneja... Ja yksi paha Apina.

Tarina alkaa, kun keijukainen jättää taikasauvansa säilytykseen eläinten kylään, jotta paha Apina ("black troll") ei saisi sitä haltuunsa. Kylässä valmistellaan paraikaa juhlia ja niihin on saapumassa myös runoilija Pekka, keltainen kanarialintu, jonka serkun (joka on kissa, miksipä ei) luona taikasauva on piilossa. Matkalla kylään Pekka näkee mainosjulisteessa kauniin Barbaran ja ihastuu nokankärkeään myöten. Pekan ja Barbaran välille syntyykin romanssi.

Kesken juhlien Apina kuitenkin hyökkää kylään aikeenaan ryöstää taikasauva. Operaatio onnistuu ja Apina taikoo lähtiessään eläimiä, mukaan lukien Barbaran, kiveksi. Surun murtama Pekka lähtee hakemaan taikasauvaa takaisin yhdessä serkkunsa kanssa. Apina ei kuitenkaan antaudu ihan helpolla ja pahiksen linnoitus on vaaroja täynnä.

Kunhan pääsee yli eläincastin aiheuttamasta ihmetyksestä, elokuvan alkupuolisko alkaa puuduttaa ja nopeasti. Tositoimiin päästään vasta kun Pekka kumppaneineen tekee täsmäiskun Apinan linnaan ja varsinainen seikkailuosuus alkaa. Koko leffa olisi voinut olla kertomus pelkästään linnaan hyökkäämisestä ja sieltä pakenemisesta, sillä alkupuoli on vain käytännössä eläinnäyttelijöiden esittelyä. Montakaan kylän asukeista ei juuri nähdä alun jälkeen, joten pohjustusta ei tarvitsisi juonen kannalta juurikaan.

Pohjimmiltaan elokuva kuitenkin on eläineksploitaatiota, joten eläinnäyttelijöiden kikkailu juonen tilalla ei yllätä. Olisi ihan kiinnostava tietää, miten eläinten hyvinvointi otettiin 1950-luvun Ranskassa huomioon tätä elokuvaa väsätessä. Leffassa nähdään kuitenkin niin laaja skaala eri eläimiä, että on vaikea ymmärtää miten ne kaikki on saatu pysymään aisoissa. Saattaa olla mielikuvitukseni tuotetta, mutta ainakin osa eläimistä näyttää siltä, että jotain pillereitä niille on täytynyt antaa.

Ohjaaja Jean Tourane ei päätynyt tekemään elokuvateollisuudessa erityisen pitkään uraa. Miehen kontolta löytyy vain yksi toinen ohjaus, Saturnin, le petit canard, joka kertoo nimensä mukaisesti pienestä kanarialinnusta. Sen pääosassa on Pekkaa näyttelevä lintu, joka myös Pekan julisteessa mainitaan nimellä Saturnin. Saturnin valmistui vuonna 1964 ja oli Ranskassa erittäin suosittu. Tourane valmisti elokuvan suosion vuoksi Ranskan televisioon Saturnista myös 78-osaisen sarjan.

Amerikkalainen tuottaja osti Touranen Saturnin-materiaalin vuosia ensiesityksen jälkeen, mahdollisesti Touranen kuoltua 1986. Matskut leikattiin ja liimattiin uuteen uskoon ja koottiin vuonna 1990 TV-sarjaksi, jota esitettiin Yhdysvalloissa nimellä The Adventures of Dynamo Duck. 

Jos leffaa kuitenkin arvostellaan nyt ihan elokuvana, niin onhan siinä puolensa. Lapsena olisin Pekasta varmaan pitänyt ja lastenelokuvahan se onkin. Vaivannäkö lavasteissa ja kuvauksessa palkitsee visuaalisesti komealla elokuvalla, jota ei selvästikään ole tehty kengännauhabudjetilla. Jonkinlainen taustoittava dokkari olisi erittäin mielenkiintoinen, mutta jos sellainen on joskus ollut, sitä olisi nykyään varmasti vaikeampi löytää kuin itse elokuvaa.

Elokuvan pisteitä voisi nostaa ainoastaan juonen tasaisempi jako. Aivan liian pitkä pätkä alkua menee niiden kylän eläinten esittelyyn, joita ei koskaan myöhemmin edes nähdä. Osa kikkailusta on ihan hauskaa, mutta ei riitä pitämään mielenkiintoa yllä erityisen pitkään. Lopun seikkailuosio onneksi paikkaa, sillä se on ihan timanttia. Suosikkikohtauksessani Pekka kumppaneineen pakenee Apinan pommittaessa metsää matalaksi. Melkoinen vaiva pienen tipusen vuoksi!

Pekka ja taikasauva (Une fée... pas comme las autres, 1957)
Ohjaus: Jean Tourane
63 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.7

It's called a hustle, sweetheart

Näin alkuun pahoittelut ihan helvetin hitaasta postaustahdista. Kevät on mennyt sairastellessa ja lisäksi tässä vähän rassaa sellainen isompi projekti kuin opinnäytetyö. Edelleen. Nyt Disney-projekti kuitenkin sujahtaa nykyaikaan!

54. Zootropolis - Eläinten kaupunki 

(Zootopia, 2016)

Uhosin, että Disney Classics -projekti jatkuu tulevaisuudessa kohtuullisen reaaliaikaisena, eli uusien "klassikkojen" arvostelut pärähtävät nettiin sitä mukaa kun leffoja julkaistaan. Uusin pallero tässä helminauhassa on Zootropolis - Eläinten kaupunki, ja odotukset vähintäänkin ristiriitaisia. Varmaan kaikki tätä blogia (ja etenkin Disney-postauksia) lukeneet tietävät, mitä mieltä olen eläinten inhimillistämisestä. Ja tämä elokuva jos jokin on juuri sitä.

Elokuvan lähtökohdat ovat tässä: joskus muinoin eläimet oli jaettu saalistajiin ja saaliiseen, mutta nykyisin kaikki elävät keskenään harmoniassa. Stereotypioihin perustuvia ennakkoluuloja on tosin olemassa ja rutkasti. Zootropolis on tittelin mukaisesti eläinten suurkaupunki, jossa pedot ja uhrit elävät suht sopuisasti keskenään. Jostain mystisestä syystä kaupungissa on myös eri ilmastovyöhykkeitä, kuten lumentäyteinen Tundratown ja kuuman kostea Rainforest District. Aavikkokin löytyy! Ihan näpsäkkä tapa saada eri ilmastojen eläimet asumaan samaa pientä plänttiä.

Pieni jänö Judy Hopps haaveilee poliisinurasta, mutta vanhemmat ovat eri mieltä. Lainvalvojan ura veisi Judyn pois perheen porkkanafarmilta, keskelle vaarallista Zootropoliksen kaupunkia, jossa petoeläimiä joutuu kohtaamaan jatkuvasti. Judy päätyy poliisiksi, mutta isommat poliisieläimet eivät ota häntä tosissaan, ja tiedossa on parkkipirkon hommia. Puolivahingossa Judy lupautuu tutkimaan kadonneen saukon tapausta ja saa poliisipäälliköltä 48 tuntia aikaa ratkaista keissin - muuten edessä on fudut. Judy lyöttäytyy yhteen ainoan johtolankansa, Nick Wilde -nimisen ketun kanssa ja epäsuhtainen kaksikko aloittaa tutkimukset.

Tutun kuuloista, eikö?

Zootropia yhdistelee hyvin perinteisiä tarinalinjoja uudenlaiseen ympäristöön. Pohjimmiltaan leffa on buddy cop -kamaa, joka ei tunnu menevän ikinä pois muodista. Ei siinä, kyllähän tuolla asetelmalla ihan hauskoja leffoja saa aikaiseksi. Judyn tarina tietysti kertaa myös "maalaistyttö lähtee kaupunkiin" ja "kukaan ei usko minuun, mutta minäpäs näytän" -juonet, iänikuisia nekin.

Leffan animointi on upeaa katsottavaa, ja visuaalisuus nouseekin suureksi valtiksi. Kokonaisuus on värikäs, yksityiskohtainen ja kiinnostava. Juoni on ihan viihdyttävä, mutta pahasti kliseinen. Elokuvan sanoma ei ainakaan jää epäselväksi, sillä sitä hierotaan naamaan ihan koko ajan. Loppua kohden toisto alkaa jo vähän tökkiä. Sama viesti olisi varmasti saatu perille hienovaraisemminkin.

Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen uusi "klassikko". On ihan jännä nähdä mihin suuntaan Disney tulevaisuudessa kulkee, sillä uudemmat leffat ovat olleet melko onnistuneita originaaliproggiksia. Frozenin kaltaista megahittiä tuskin saadaan ihan heti taottua uudestaan, mutta sille tuskin on edes tarvetta, kun Frozen-krääsä myy edelleen täyttä häkää.

Zootropolis - Eläinten kaupunki (Zootopia, 2016)
Ohjaus: Byron Howard, Rich Moore & Jared Bush
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10

Killing is an art form

Triple B -sarja jatkuu vihdoinkin! Tässä välissä kannattaa käydä lukaisemassa Kovaa peliä Havaijilla -postaus, jos sitä ei ole vielä tehnyt. Leffa nimittäin kuuluu Triple B -sarjaan kakkososana, mutta katsoin se jo ennen koko projektin aloittamista. Kolmosleffassa palataan Havaijille ja sankareina toimivat jälleen rahtikoneen lentäjät Donna ja Taryn. Myös muita kakkosleffan hahmoja nähdään jälleen, mutta ei, Ron "Ridge" Moss ei ole enää mukana. Mikä harmi!

Kuoleman kyydissä

(Picasso Trigger, 1988)

Salaperäinen kaksoisagentti ja taiteen ystävä Picasso Trigger murhataan Pariisissa, kun hän on luovuttamassa suosikkitaideteostaan, picasso trigger-kalaa esittävää taulua, taidemuseolle. Murhaajaksi epäillään Miguel Ortiz-nimistä hemmetin tyylikästä pahista, joka vannoo kostavansa veljensä murhan.

Missään ei oikein avata miten tämä murha tapahtui ja kuka sen teki, mutta Ortiz hyökkää joka tapauksessa Agencyn agenttien kimppuun. Donna ja Taryn ovat tappolistalla korkealla ja Ortiz luuleekin eliminoineensa kaksikon räjäyttäessään heidän veneensä. Kaikeksi onneksi naiset olivat kuitenkin juuri sopivasti sukellusreissulla. Toinenkin murhayritys menee pieleen, eikä Ortizilla suju nyt oikein mikään. Murhayrityksiä ryhtyy setvimään ekasta leffasta tutun Ron Mossin hahmon veli Travis, joka pääsee tekemään läheistä yhteistyötä entisen hellunsa, tumman ja mystisen Panteran kanssa.

Nyt aletaan päästä asiaan! Kuoleman kyydissä ei ole yhtä kovaa tykitystä kuin Kovaa peliä Havaijilla, mutta tässäkin päästään sentään räjäyttelemään juttuja ihan kunnolla. Professori on luonut Travisille, Donnalle ja Tarynille joukon upeita hi-tech -aseita, kuten bumerangiin kiinnitettävän räjähteen, joka näyttää vähintäänkin improvisoidulta. "Ei vittu, mun piti keksiä noille jotain aseita, mutta oon vaan loikonut uima-altaalla margarita kädessä koko kesän, ei helvetti. Lätkästään äkkiä tohon bumerangiin joku panos niin eiköhän se kelpaa."

Noin leffan puolivälin tienoilla havahduin taas siihen, ettei ole oikeastaan mitään käsitystä mitä tässä leffassa nyt loppujen lopuksi tapahtuu. Pahishahmoja on melko monta, hyviksiä on melko monta, kaikki hommailee koko ajan jotain, mutta kuten muissakin Sidaris-leffoissa, juoni on sivuseikka. Mukavasti Kuoleman kyydissä kuitenkin viihdyttää, eikä sekavaa ja poukkoilevaa juonta välillä edes ajattele. Riittää, että porukka puuhastelee jotain, ihan sama mitä. Välillä joku ampuu jotain toista raketilla enkä edes tiedä miksi, mutta ihan sama - kunhan räjähtää!

Eniten jää kaivelemaan loppukahinoihin jätetty aika, jota on siis verrattain vähän. Juuri kun meno alkaa mennä jännäksi, koko leffa loppuu. Aika iso osa menee juonen "rakentelussa", mutta koska juonesta ei kukaan piittaa eikä sen olemassaoloa välillä edes muista, mutkat voisi vetää suoriksi.

Näyttelijäsuoritukset ovat suurimmaksi osaksi aivan kammottavia. Siis jopa verrattuna sarjan aiempiin osiin. Mielestäni on huvittavaa, että näiden leffojen parhaat näyttelijät ovat niitä naisia, jotka on luultavasti pestattu mukaan ihan eri syistä. Paras on tosin erittäin joustava käsite, mikä lienee sanomatta selvää.

Kuoleman kyydissä ei mitenkään yllä Kovaa peliä Havaijilla -tasolle, mutta on selkeä irtiotto sarjan ekaan osaan, joka ei juurikaan napannut. Tässä sentään räjähtelee välillä! Hahmot ovat toki ennestään tuttuja, mutta sillä nyt ei ole minkään maailman merkitystä. Ei kukaan näitä leffoja hahmojen takia katso.

Kuoleman kyydissä (Picasso Trigger, 1988)
Ohjaus: Andy Sidaris
99 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.6/10

Minä muistan

Amarcord 

(1973)

Siitä on vuosia, kun viimeksi katsoin Federico Fellinin Amarcordin, joten oli aika katsastaa se uusiksi. Luulin elokuvan jättäneen minuun jonkinlaisen lähtemättömän muistijäljen, mutta kun katsoin traileria ennen itse leffailtaa, huomasin etten oikeastaan muista mitään koko elokuvasta. Hämmentävää, etenkin, kun elokuvan nimi on Amarcord eli minä muistan. Se, mikä muistiin oli elokuvasta tallentunut ei ollutkaan mikään yksittäinen kohtaus, juoni tai kuva vaan koko teoksen tunnelma. Mikä harvinaislaatuinen muisto!

Elokuva on löyhästi Fellinin omaan lapsuuteen ja tositapahtumiin perustuva. 1930-luku ja fasismin nousu on todellista, tapahtumapaikka kuvitteellinen, mutta etäisesti Fellinin merenrantaista kotikaupunkia, Riminiä, muistuttava.

Teini-ikäinen Titta perheineen on elokuvan keskushahmoja, vaikka varsinaista päähahmoa ei olekaan. Tittan päivän täyttävät koulukaverien kanssa keksityt kujeilut ja haaveilu ihanasta Gradiscasta, joka saa muutkin kaupungin miehet sekaisin. Teinien päätä pyörittävät myös tupakkakaupan uhkea myyjätär sekä haureutta auliisti harrastava Volpina.

Fasismi kasvattaa suosiotaan 1930-luvun Italiassa. Tittan isä vastustaa yhä yltyvää fasismin aatetta ja saa tuta sen nahoissaan. Yhdessä elokuvan ikimuistoisimmista kohtauksista nuoret heiluttavat aseitaan jättiläismäisen, Mussolinin kasvoja esittävän pytingin edessä.

Titan isän henkisesti rikki mennyt veli hämmentää kaikkia kiipeämällä puuhun, ja äiti Miranda pitää koko porukasta huolta läpi elokuvan omalla kiivaalla tavallaan. Dysfunktionaalinen perhe toimii omalla sympaattisella tavallaan.

Elokuva kuvaa vuotta kaupungin elämässä, keväästä kevääseen. Yksittäisen päähenkilön puute on yksi niistä asioista, jotka saavat muistamaan tunnelman paremmin kuin itse tapahtumat. Vaikka upeita kohtauksia on lukuisia, päällimmäisenä mieleen jää erään aikakauden kuva. Se jää mieleen tietyn värisenä ja tuntuisena. Toisen katsomiskerran jälkeen en enää ihmettele, että Amarcordista jää päällimmäisenä mieleen tunnelman muisto.

Yksi elokuvan aikaansaamista tuntemuksista on sama kuin aina Fellinin elokuvia katsoessa: tätä on Italia. Maassa vuodenvaihteessa pari viikkoa reissanneena Fellinin elokuvat heräävät nyt eloon ihan erityisellä tavalla. Olikohan Katja Kallio, joka kerran sanoi, että Italiassa käytyään ymmärtää Fellinin ohjanneen dokumentteja. Aika kärjistetty, mutta samalla täysin ymmärrettävä lausahdus.

Amarcord (1973)
Ohjaus: Federico Fellini
118 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.9/10