Sata ja yksi

Yritin kiinnittää tähän juttuun huomiota jo hyvissä ajoin, mutta ei perkele, ohihan se meni. Eli edellinen postaus, Disney Animated Classics -projektin 13. osa, olikin samalla myös tämän blogin 100. postaus! Ei pöllömmin.

Alun perin tarkoitus oli katsoa jotain hienoa sadannen postauksen aiheeksi, mutta juhlitaan nyt hieman jäljessä. Juhlaelokuvan päättäminen oli jälleen kerran vaikeaa, mutta löytyihän sekin lopulta. Yksi ensimmäisistä (tarkalleen ottaen viides) koskaan tekemäni blogipostaus käsitteli dokkaria nimeltä Gay Sex in the 70's. Puolivahingossa nyt tuli siis tehtyä linkki menneisyyteen, sillä sadannenensimmäisen postauksen aiheeksi päätyi dokumentti Tom of Finlandista, Daddy and the Muscle Academy (1991).

Daddy and the Muscle Academy 

(1991) 

Tom of Finland on mielenkiintoinen suomalainen ikoni. Siinä missä häntä tuskin kotimaassa tunnustetaan yhdeksi merkittävimmästä suomalaisista kuvataiteilijoista, maailmalla hän on todennäköisesti niistä tunnetuin. Mainospiirtäjänä aloittanut Tom oli paitsi kuvataiteilija, myös sotaveteraani. Lukaisin kesällä F. Valentin Hoovenin kynäilemän Tom of Finland -elämäkerran, joka, amatöörimäisyydestään huolimatta, on ihan kannattava lukukokemus.

Daddy and the Muscle Academy valmistui vuonna 1991. Tom kuoli myöhemmin samana vuonna. Dokumentti koostuu haastatteluista ja sitä varten kuvatusta kuvitusmateriaalista, ei niinkään arkistokamasta. Tomin piirroksia ei tietenkään sovi unohtaa, sillä niitä on mukana huikea määrä. Dokkarin keskiössä on itsensä Tom of Finlandin haastattelu. Tom myös esittelee itse piirroksiaan ja tekniikkaansa. Muita haastateltavia ovat Tomin yhteistyökumppanit ja Tom of Finland Foundationin perustajat. Haastattelun on antanut myös toinen saman ajan homoeroottinen taiteilija, Etienne.

Aihe on mielenkiintoinen ja on kiinnostavaa kuulla Tomin itsensä selittävän taiteensa syntyä ja merkitystä. Kuvituskuvissa nahkaan ja uniformuihin pukeutuneet miehet esittelevät lihaksiaan ja nostavat rautaa. Tomin piirtämiä kuvia vilahtelee ruudulla jatkuvasti ja tulipa sieltä bongattua muutama itsellekin uusi teos. Kiinnostava aihe ei kuitenkaan paikkaa dokkarin heikkoja puolia. 

Dokumentti on yhtä aikaa sekä ammattilaisen että amatöörin tekemä. Näkee, että tekijät ovat elokuvakoulunsa käyneet, mutta kun on sitten pitänyt pistää oppia käytäntöön, tulokset eivät olekaan niin laadukkaat. Ohjaaja Ilppo Pohjola on aiemmin tehnyt yhden TV-dokumentin ja myöhemmin joitain lyhytelokuvia. Otetta voisi kutsua jollain tapaa taiteelliseksi... Jos taiteelliseksi lasketaan se, että dialogi leikataan pahasti päällekäin (= helvetin vaikea välillä saada selvää mitä ihmiset puhuvat) ja äänimaailmaan ympätään mukaan kaikenmaailman ruoskaniskuja ja muuta turhaa paskaa. Ääni ei ole edes ainoa ongelma, sillä kuvaakaan ei ole maltettu jättää täysin rauhaan: joidenkin henkilöiden haastattelujen päällä pyörii koko ajan ristikuvaa, josta ei saa edes mitään selvää. Siis miksi? Eihän tässä ole mitään järkeä.

Lisäksi tällainen mukataiteellinen perseily kolahtaa pahasti Tom of Finlandin omaa tyyliä vastaan. Yksi Tomin töiden pääpiirteitä on ollut ajatus siitä, että homous voi olla iloista, eikä mitään pimeää ja peiteltävää. Sekoileva leikkaus ja äänimaailma eivät tue mitenkään Tom of Finlandia ja kaksi erilaista tyyliä menevät pahasti sekaisin. Dokumentti ei myöskään ole kauhean progressiivinen ja oikeastaan jokaista aihetta vain raapaistaan päältä. Loppukin tulee ihan yllättäen. Mutta mitä muuta voikaan odottaa, kun dokkari kestää vain alle tunnin?

Tom of Finlandista on tehty harmittavan vähän dokumentteja sun muita, joten sikälikin vähän vituttaa, ettei tästäkään saatu tämän parempaa. Olin saanut tarpeekseni tästä tyylistä jo noin kymmenen minuutin kohdalla ja oli lähellä etten jättänyt koko dokkaria kesken. Teki mieli huutaa: tämä on dokumentti! Ei mikään taideprojekti! Aina, kun Tom of Finlandin puheen päälle on leikattu seuraavan haastateltavan puhetta tai muuta ylimääräistä, ääni pään sisällä huutaa: antakaa nyt sen miehen puhua! Tämä dokumenttihan kertoo tuosta miehestä! Itse aihe jää lähestulkoon täysin varjoon dokumentin tyyliä päivitellessä. Ei hyvä. Plussaa mielenkiintoisesta aiheesta, Tomin haastattelusta ja asiasisällöstä noin yleensä. Miinusta oikeastaan kaikesta muusta.

Ai niin, dokumentti on kuulemma pokannut myös Jussi-palkinnon aikoinaan. Miksi ihmeessä? Oliko vuonna 1991 huutava pula kelvollisista dokumenteista?

Daddy and the Muscle Academy (1991)

Ohjaus: Ilppo Pohjola

55 minuuttia

IMDb

Oma arvosana: 4.9/10

R.I.P. Sidney Lumet

Jälleen yksi loistava elokuvaohjaaja on poissa. Sidney Lumet kuoli lauantaina New Yorkissa 86-vuotiaana imusolmukesyöpään. Lumet on ohjannut muutamia omia suosikkielokuviani, kuten Serpico - Kadun tiikeri (Serpico, 1973), Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957) ja Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975). Lumet oli erityisesti tunnettu mestarillisista New York-kuvauksistaan.

Arvostin Lumet'n työtä suunnattomasti. Lumet'n käsitys elokuvista ja niiden tekemisestä, sekä siitä mikä tekee elokuvasta hyvän, oli hyvin samanlainen kuin omani. Parhaiten sitä kuvaavat hänen omat sanansa: "While the goal of all movies is to entertain, the kind of film in which I believe goes one step further. It compels the spectator to examine one facet or another of his own conscience. It stimulates thought and sets the mental juices flowing."

Lumet kuuluu niihin ohjaajin, joiden töistä paistaa kova innostus elokuvan taidetta ja koko alaa kohtaan. Sellaisia ohjaajia ei ole koskaan liikaa. Lumet teki uransa aikana myös huonoja ja jopa surkeita elokuvia, mutta vastapainoksi ohjaajan parhaimmat teokset ovatkin sitten unohtumattomia kaikessa upeudessaan. Sunnuntai-iltapäivänä katsoimme edesmenneen ohjaajan muistoa kunnioittaen erään hänen mestariteoksistaan.


Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975)

Näin Hikisen iltapäivän ensi kertaa joitakin vuosia sitten YLE Teemalta ja se jos mikä oli rakkautta ensi silmäyksellä. Katson tosi harvoin, jos koskaan, elokuvia TV:stä ja teen poikkeuksia vain aivan erityislaatuisten elokuvien kohdalla.

Tyhjäntoimittajat Sonny (timanttinen Al Pacino) ja Sal (John Cazale) ryöstävät pankin eräänä iltapäivänä Brooklynissa. Alun perin ryöstön piti olla simppeli, 10 minuutin homma, mutta kun poliisit saapuvat piirittämään pankkia rikoksesta tulee tuntikausia kestävä mediasirkus ja farssi. Miehet pitävät pankin henkilökuntaa panttivankeinaan ja Sonny toimii tilanteen neuvottelijana. Sonnysta tuleekin pian yleisön lemmikki, joka pitää palopuheita pankin ulkopuolella ihmisten hurratessa. Ryöstö ja panttivankitilanne jatkuvat hikisestä iltapäivästä myöhäiseen iltahämärään saakka. Lisää vettä myllyyn heittää Sonnyn motiivien paljastuminen, kun käy ilmi, että hän on ryöstämässä pankin maksaakseen homorakastajansa sukupuolenvaihdon.

Sisällä pankissa jopa panttivangit pitävät ryöstäjien puolia. Sonny uskoo vahvasti asioiden järjestymiseen ja pääsevänsä Salin kanssa Algeriaan kyttien hommaamalla yksityiskoneella. Arkirealismi katoaa kauaksi Sonnyn, entisen Vietnamin veteraanin, ajatuksista.

Hikinen iltapäivä on yksi suosikkielokuviani. Siinä yhdistyy täydellisesti huumorilla ryyditetty rikostarina ja syvällinen pohdinta. Vahvinta elokuvassa on sen loistava (pitkälti improvisoitu) käsikirjoitus ja Al Pacinon mieletön veto Sonnyna. Monta monituista Pacinon leffaa nähneenä fanina voin kutsua tätä jopa hänen parhaaksi suorituksekseen. Niin moni asia loksahtaa tässä elokuvassa oikealle kohdalleen, että negatiivisia kommentteja on erittäin vaikea keksiä. Hikisen iltapäivän tehokeinoja ja juonikuviota on sittemmin yritetty matkia kerran jos toisenkin, mutta tämän elokuvan kaltaista helmeä ei apinoimalla saa aikaiseksi.

Vaikka elokuvassa on paljon komedian elementtejä ja se varmasti viehättää nokkelan dialogin ja koomisen ajoituksen ystäviä, ilmassa on myös selkeää tragediaa. Rikoksen tekevästä Sonnysta tulee median lempilapsi vain hetkeksi ja lopun tapahtumat ovat väistämättömät, vaikkei hän itse sitä ymmärräkään. Sonny on kieltämättä sympaattinen hahmo, sellainen, jonka puolella katsoja haluaa olla ja onkin.

Menee vähän ylistyslauluksi tämä postaus, mutta menkööt. Hikinen iltapäivä on yksinkertaisesti niin hyvä. Lisäplussana vielä se, miten monta katselukertaa tämä leffa kestää. On aina hienoa löytää elokuva, joka tuntuu joka kerralla yhtä freesiltä kuin ensimmäisellä. Katsokaa, jos ette ole vielä nähneet.

Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975)
Ohjaus: Sidney Lumet
125 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.1/10

Nihon eiga

Olen surullisin mielin seurannut viime päivinä Japania koetelleita onnettomuuksia. Olen lapsesta saakka kokenut jonkinlaista outoa yhteenkuuluvuutta japanilaisen kulttuurin kanssa, mikä vain lisää surua ja myötätuntoa entisestään. Usein on ollut hetkiä, kun japanilainen mentaliteetti on tuntunut enemmän omalta kuin suomalainen.

Japanilaiset ovat kiistatta ystävällisimpiä ihmisiä, mitä olen koskaan tavannut. Kävin Japanissa (liian) lyhyesti kolmisen vuotta sitten keväällä, kirsikankukkien kukkiessa täydessä loistossaan. Tokion ihmisvilinässä oli helppo hukata itsensä ja unohtaa kaikki mitä ei halua muistaa. En oikeastaan kokenut matkalla minkäänlaista kulttuurishokkia ennen paluuta takaisin Helsinkiin.

Sanna 19 vee Japanissa.

Uusi ja vanha kulkevat Japanissa käsi kädessä.

Elokuvamaailmassa japanilaiset on opittu tuntemaan rohkeina elokuvantekijöinä. Rakastan japanilaisten elokuvien mielikuvituksellisuutta, joka on joskus silkkaa outoilua. Nykypäivänä tunnetuimpia japanilaisia elokuvantekijöitä ovat upeita anime-elokuvia tehtaileva Hayao Miyazaki, usein hälyä elokuvillaan aiheuttava Takashi Miike ja palkittuja elokuviakin ohjannut näyttelijälegenda Takeshi Kitano.

Japanissa tokusatsu -elokuvat ovat aina olleet suuressa suosiossa. Tokusatsu on oma genre sci-fi/hirviö/supersankari -elokuville, joissa käytetään runsain mitoin erikoistehosteita ja kuvakikkoja. Tunnetuinta tokusatsua ovat mm. japanilaiset Gojira -elokuvat. Toinen suosittu genre, jidaigeki, on eri aikakausiin sijoittuvaa draamaa. Useimmiten jidaigekit sijoittuvat jonnekin 1600- ja 1800-lukujen välimaastoon. Akira Kurosawan tunnetuimmat teokset ovat samalla hyviä esimerkkejä laadukkaasta japanilaisesta jidaigekista.

Useille länsimaalaisille elokuvaharrastajille tuttu on myös japanilainen genre pinku, joka on eräänlaista softcore pornoa. Se ei kuitenkaan kerro genrestä kaikkea, tai oikeastaan mitään. Pinkua on vaikea kuvailla, sillä länsimaista vastinetta ei oikeastaan ole. Japanissa alastomuuden ja seksin näyttäminen valkokankaalla oli tabu hyvin pitkään. Yksi syy pinkun omaleimaiselle tyylille onkin tekijöiden yritykset kiertää sensuuria erilaisin luovin keinoin. Idässä pinku -elokuville pidetään omia vuosittaisia palkintojuhlia ja sen suosio on ollut nousussa jo vuosia esimerkiksi USA:ssa.

Jo pelkkä Japanin ajattelu saa aikaan suuren halun katsoa jotain japanilaista. Päätin katsoa uudelleen yhden japanilaisen elokuvasuosikkini, Nagisa Oshiman jidaigekin Tabu (Gohatto, 1999).


Tabu (Gohatto, 1999)

Nagisa Oshiman kuvankaunis elokuva sijoittuu 1800-luvun Kiotoon ja seuraa samuraimiliisi shinsengumia. Shinsengumi oli historiallinen shogunia puolustava ryhmä, joka hyväksyi jäsenekseen myös samurailuokan ulkopuolisia ihmisiä. Elokuva alkaakin valintakokeesta, jossa miliisiin hyväksytään kaksi uutta jäsentä, Sozaburo Kano ja Hyozo Tashiro.

Kano (Ryuhei Matsuda) on petollisen kaunis nuorukainen, joka tekee vaikutuksen myös taistelutaidoillaan. Ei kulu aikaakaan, kun Tashiro rakastuu Kanoon ja huhut alkavat jyllätä shinsengumissa. Myös muutama muukin samurai lankeaa Kanon kauneuden edessä, heidän joukossaan mm. joukon komentaja Kondo Isami. Varakomentaja Hijikata (Takeshi Kitano) tyytyy seuraamaan tilannetta sivusta. Kano jättää lopulta oman jälkensä jokaiseen shinsengumin jäseneen, tavalla tai toisella.

Elokuva seuraa myös muuta miliisin toimintaa, mutta keskittyy Kanon aiheuttamaan jännitteeseen joukon miesten keskuudessa. Homoseksuaalisuuden lisäksi teemana on samuraiden aikakauden loppu, jota elokuvan (harvinaisen upea) viimeinen kohtaus hienosti kuvaa. Kuten jo aiemmin mainittu, elokuva on erittäin kauniisti kuvattu ja ajankuvana hieno. Oshima lähestyy aihetta hillitysti, lähes runollisesti. Viipyilevä musiikki sopii elokuvaan täydellisesti ja vain korostaa jo muutenkin salaperäistä tunnelmaa. Taistelukohtaukset on myös toteutettu upeasti ja niitä katsoo erittäin mielellään.

Sozaburo Kano on loistava hahmo, mystinen ja kiehtova henkilö, jonka siron ulkokuoren alta löytyy muutakin kuin kauneutta. Kanoa esittää elokuvan aikaan vasta 16-vuotias Ryuhei Matsuda, jolle Kano oli näyttelijänuran ensimmäinen rooli. Sittemmin Matsuda on esiintynyt muissakin loistavissa japanilaisissa elokuvissa, kuten Toshiaki Toyodan Aoi Harussa (2001) ja 9 Soulsissa (2003). Molemmat lukeutuvat suosikkeihini, niistä ehkä lisää joskus myöhemmin. Kanona hän tekee hienon suorituksen, varsinkin ikäisekseen.

Vaikka Tabu onkin fiktiivinen tarina, shinsengumi on todellinen. 1800-luvun puolivälissä Kiotossa toiminutta ryhmää johti oikeastikin komentaja Kondo Isami, joskin elokuva lienee ottanut ns. taiteellisia vapauksia hahmon esittämisessä. Myös muutamalla muulla hahmolla on esikuvansa oikeassa shinsengumissa.

Olen nähnyt Tabun jo monen monta kertaa. On aivan sama kuinka monta kertaa sen näen, aina se onnistuu nostattamaan pintaan samanlaisia tunteita kuin ensikerrallakin. Tabu on uskomattoman kiehtova ja jokaisella katselukerralla siitä löytyy jotain uutta ja aiemmin huomaamatta jäänyttä. Tabu on paljon suurempi elokuva kuin pintapuolisesti näyttää. Kaikki loksahtaa ihailtavasti kohdalleen ja jo mainittu upea loppukohtaus yhdistää tapahtumat toimivaksi kokonaisuudeksi.

Tabu (Gohatto, 1999)
Ohjaus: Nagisa Oshima
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Jo tämän blogin perimmäisestä luonteesta johtuen japanilaisia elokuvia tulee varmasti katsottua melko paljon tulevaisuudessakin. Vielä on katsomatta monen monta outoa japanilaista tokosatsua! Aiemmin blogissa on arvioitu Naoyuki Tomomatsun päräyttävä Maid-Droid.

Aleksi Salmenperä x 3

Kotimaista osaamista Itsenäisyyspäivän kunniaksi! Aleksi Salmenperä on ohjannut vain kolme kokopitkään elokuvaa ja ajattelin käydä läpi koko trion.


Lapsia ja aikuisia - kuinka niitä tehdään (2004)
Tämän Salmenperän elokuvan katsoin vasta tätä postausta varten.

Päähenkilö Venla (Minna Haapkylä) haluaisi lapsen, mutta hänen urheilijapoikaystävänsä Antero ei. Pari on pitänyt yhtä jo 15 vuotta ja Venlan biologinen kello tikittää rajusti. Pariskunnan molemmilla osapuolilla on erittäin vahvat ja vakaat näkemykset siitä, mitä he haluavat. Molemmat ovat myös valmiita menemään toisen selän takana äärimmäisyyksiin saadakseen tahtonsa läpi. Keskinäinen tahtojen taisto saa koomisia piirteitä.

Venla työskentelee lapsettomuusklinikalla ja ystävystyy työtoveriinsa, hieman boheemiin Satuun (Minttu Mustakallio). Venla avautuu omista ongelmistaan Sadulle ja naisten ystävyys syvenee pian rakkaudeksi. Naista harvemmin ymmärtää kukaan yhtä hyvin kuin toinen nainen.

Elokuva ottaa kantaa tärkeisiin asioihin, ihmissuhteisiin, parinvalintaan ja elämän jatkamiseen. Lesbosuhde tulee vähän turhan väkinäisesti kuvioon mukaan, mutta muuten leffa on sulava. Näyttelijäsuoritukset ovat mukavan aitoja ja maanläheisiä. Päähenkilöiden lisäksi tarinasta löytyy muutamia mielenkiintoisia sivuhahmoja. Lapsia ja aikuisia ei ole yhtä hyvä, kuin Salmenperän myöhemmät työt, mutta esikoisohjaukseksi varsin mainio.

Lapsia ja aikuisia - kuinka niitä tehdään? (2004)
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10


Miehen työ (2007)
Miehen työ on juurikin se elokuva, joka sai minut kiinnostumaan Aleksi Salmenperän muista töistä. Ja Miehen työ kiinnosti jo alun alkujaan niin paljon, että katsoin sen peräti telkkarista oikeaan esitysaikaan, mitä en normaalisti juurikaan tee.

Miehen työ kertoo Juhasta (Tommi Korpela) ja hänen perheestään, johon kuuluu vaimo Katja ja kolme lasta, Akseli, Oona ja Ida. Katja syö masennuslääkkeitä ja Juha toimii perheen elättäjänä. Asiat saavat käänteen huonompaan, kun Juha irtisanotaan töistään betonitehtaalla. Kotona Juha ei kerro kenellekään saaneensa kenkää, vaan lähtee yhä joka aamu "töihin" tavanomaiseen aikaan. Mies päättää alkaa tehdä yksityisenä remonttihommia tienatakseen rahaa. Remonttihommat kuitenkin luiskahtavat raiteiltaan jo ensimmäisellä keikalla, kun naispuolinen asiakas pyytää Juhaa kampaamaan tämän hiuksia alasti. Koska rahallinen korvaus on melko muikea, Juha suostuu. Pian remonttihommat vaihtuvatkin maksulliseen seuralaispalveluun. Perheystävä, taksikuski Olli (Juha Volanen) alkaa toimia Juhan kuskina. Salaisuus tietysti paisuu ja paisuu, jokainen vale pistää lumipallon liikkeelle entistä lujempaa ja lopulta kasassa on täysi kaaos.

Salmenperä tutkii elokuvassaan suomalaista miestä erikoiselta kantilta. Miten pitkälle Juha on valmis menemään, ettei joutuisi myöntämään perheelleen olevansa työtön? Korpela ja Volanen tekevät molemmat loistavaa työtä yhdessä ja erikseen. Korpela on perusteellisen juro, stereotyyppinen suomalainen mies. Suomalaisen miehen keinot osoittaa välittämistä ja rakkautta ovat aina perustuneet suurelta osin tekoihin, ei sanoihin. Elättämällä perheensä Juha osoittaa välittävänsä, mutta onko sillä väliä millaista työtä leivän eteen tekee?

Miehen työ (2007)
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
103 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10


Paha perhe (2010)
Pahan perheen tsekkasin kesällä Sodankylän elokuvajuhlilla. Elokuva oli vielä Miehen työtä parempi ja jätti odottamaan jo mielenkiinnolla Salmenperän seuraavaa teosta.

Käräjätuomari Mikael Lindberg (Ville Virtanen) asuu uuden vaimonsa ja kahden poikansa kanssa jokseenkin rauhallista elämää. Pojista vanhempi, Dani (Lauri Tilkanen), on edellisestä, myrskyisästi päättyneestä avioliitosta. Avioliitosta on myös toinen lapsi, tytär Tilda (Pihla Viitala), joka asuu äitinsä kanssa Kööpenhaminassa. Pian Tilda saapuu kuitenkin sekoittamaan perheen arkea, kun hänen äitinsä kuolee Tanskassa. Tilda muuttaa saman katon alle perheen kanssa. Mikael pyytää vaimoaan ja nuorempaa poikaansa muuttamaan siksi aikaa hotelliin konfliktien välttämiseksi.

Tilda ja Dani ystävystyvät pian ja hakevat toisistaan tukea. Ylihuolehtivaisen isän epäilykset heräävät. Hän alkaa pelätä lastensa ajautuvan sukurutsaussuhteeseen. Todellisuudessa Dani ja Tilda suunnittelevat karkaavansa yhdessä Suomesta. Dani on löytänyt Tildaan tutustuttuaan oman villin ja vapaan puolensa, joka jyrkän isän kasvatuksen alla on ollut tukahdutettuna vuosia. Mikael yrittää kaikkensa estääkseen lastensa suunnitelmat.

Paha perhe on tragikoominen tarina siitä, kun kontrolli pettää. Huolehtivan ja jäykän Mikaelin yritykset hallita lastensa elämää ovat lähinnä surkuhupaisia ja säälittäviä. Isän ote lipsuu jatkuvasti. Kuten jo sanoin, elokuva oli vielä Miehen työtä parempi ja monella eri tavalla. Välillä kuvat olivat suorastaan upeita ja varsinkin viimeinen kuva jäi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Elokuvan on tuottanut Aki Kaurismäki ja jotain kaurismäkeläistä siitä löytyykin. Näyttelijäsuoritukset ovat suomalaisen nykyelokuvan parhaimmistoa, varsinkin Ville Virtanen tekee unohtumatonta työtä epätoivoisena isänä.

Paha perhe (2010)
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.1/10