Laukauksia rajalla

Joint Security Area 

 (Gongdong gyeongbi guyeok JSA, 2000)

Pohjois-Korea oli jälleen otsikoissa viime viikolla ydinkokeensa vuoksi. Samalla mieleen muistui leffa, jonka olen meinannut katsoa jo monen monta kertaa. Ostin DVD:n jostain vuosikausia sitten, mutta leffa jäi ekalla katsomiskerralla kesken ja unohtui sitten hyllyn perälle. Nyt on korkea aika tsekata tämä Chan Wook-Parkin ohjaus kokonaisuudessaan.

Elokuva alkaa hämärästä ampumistapauksesta Koreoiden välisellä demilitarisoidulla alueella (demilitarized zone, DMZ). Kaksi pohjoisen sotilasta kuolee ja etelän sotilas, kenraali Lee, pääsee pakenemaan kotimaahansa. Mutta mitä todella tapahtui? Tappavat laukaukset on ammuttu Leen aseella, mutta miksi hän olisi hyökännyt pohjoisen puolelle?

Pahimmillaan Koreoiden välinen kiista voi aiheuttaa sodan, jota kumpikaan puoli ei lopulta toivo. Tapausta lähetetään tutkimaan korealais-sveitsiläinen, neutraaleja maita edustava Sophie Jean yhdessä ruotsalaisen kollegan kanssa. Kukaan eloonjääneistä ei suostu puhumaan. Yksi etelän sotilaista, Nam Shung Shik yrittää itsemurhaa, kun hänet määrätään valheenpaljastustestiin ja tutkinta ajautuu nopeasti umpikujaan. Lausunnossaan Lee kertoo tulleensa kidnapatuksi pohjoisen puolelle ja joutuneensa tappamaan itsepuolustukseksi. Ammuttujen luotien määrä ei kuitenkaan täysin täsmää Leen tarinan kanssa, eikä kerro miksi toista pohjoisen sotilaista piti ampua jopa kahdeksan kertaa.

Kuten aina tällaisissa mysteerileffoissa, alussa juoneen on vaikea päästä mukaan. Asia X on tapahtunut, mutta kukaan ei tiedä mikä kenenkin osa tapauksessa on. Katsoja on samassa pisteessä kuin tutkijat. Palapelin paloja on vaikea liittää yhteen ja tapauksen todellinen luonne alkaa selvitä vasta myöhemmin. Hahmoja ei vielä tunne, joten vähän aikaa on helppo tuntea olevansa ihan hukassa. Mutta sitten kun vauhtiin vihdoin päästään, edessä on yksi hienoimpia näkemiäni elokuvia pitkään aikaan - ja ehkäpä paras eteläkorealainen leffa mitä olen nähnyt koskaan.

Yksi elokuvan suuria vahvuuksia on sen freesi lähestyminen Pohjois-Koreaan. Aihe on vaikea, etenkin eteläkorealaisille. Odottelin etukäteen mielessäni yhtä kauheaa kuvaa P-Koreasta kuin useimmiten on esitetty: nälänhätää, vankileirejä, sortoa, hirveyksiä... JSA lähestyy aihetta kuitenkin uudesta näkökulmasta. Siinä nähdään propagandajulisteita ja suurien johtajien kuvia, mutta pohjoiskorealaiset sotilaat ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Korealaiset rajan eri puolilla ovat lopulta samaa kansaa, jotka on väkisin erotettu toisistaan, heimolaisia, joista on tekemällä tehty toistensa vihollisia.

Näyttelijäsuoritukset ovat pääasiassa hyviä, välillä jopa erittäin hyviä. Parhaasta suorituksesta vastaa pohjoisen kenraali Oh Kyeong-Piliä esittävä Byung-Hun Lee. Elokuvan keskellä nähdään pitkä flashback-jakso, jossa kerrataan kohtalokkaan illan todelliset tapahtumat sekä siihen johtaneet käänteet. Jaksoa ennen ja sen jälkeen ollaan nykyajassa, jossa Sophie Jean tutkii tapausta monikansallisen ryhmän osana. Jean osaa koreaa, mutta englantia puhutaan myös paljon ja koska englantia ovat puhumassa korealaiset/sveitsiläiset/ruotsalaiset/saksalaiset, se on usein vähän tönkköä. Lienee makuasia antaako sen häiritä tai pitääkö sitä huonona näyttelemisenä. Itse olen katsonut eteläkorealaisia ja muita aasialaisia leffoja niin paljon, etten juuri jaksa valittaa, jos korealainen näyttelijä puhuu tönkköä, mutta hyvin ymmärrettävää englantia.

JSA oli todella yllättävä elokuva, inhimillinen ja jotenkin lämmin traagisuudestaan huolimatta. Välillä uhataan lipsua sentimentaalisuuden puolelle, mutta väistöliike tapahtuu aina ajoissa ja suuremmilta imelyyksiltä vältytään. Tekijöiden kova työ palkittiin yhdellätoista pystillä lähinnä aasialaisilla festareilla ja palkintogaaloissa ja se oli ehdolla Kultaisen karhun saajaksi Berliinin elokuvajuhlilla. Palkinnot ovat ihan ansaittuja. Chan Wook-Parkin ohjaus on taidokas, kuvat ovat usein upeita ja hahmoista on saatu hyvin esiin eri puolia. Äkkiseltään mustavalkoiselta näyttävä jako kommunistiseen, pahaan pohjoiseen ja demokraattiseen, hyvään etelään ei olekaan niin yksioikoinen.

Tämä arvostelu tuntuu välillä itsessäänkin vähän mysteeriltä. En ala selittämään juonta yksityiskohtaisesti tai spoilaamaan mitään, sillä mitä vähemmän tiedät tästä leffasta ennen sen katsomista, sitä parempi. DVD:n on julkaissut Suomessa FutureFilm ja sitä näytti olevan Huuto.netissäkin hyvin saatavilla, joten osta se ja katso itse! Kakkoslevyn dokkari on vielä katsomatta, mutta ajattelin ehdottomasti tsekata sen, toivottavasti pian.

Joint Security Area (Gongdong gyeongbi guyeok JSA, 2000)
Ohjaus: Chan Wook-Park
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.0/10

Omenapuun varjossa

Painajaisissa 

(In Dreams, 1999)

Kävin taas pitkästä aikaa tonkimassa lapsuudenkodin VHS-hyllyjä ja törmäsin vanhaan telkkarista nauhoitettuun kassuun, jolta löytyi jo pitkään uusintakatselua odottanut Painajaisissa. Näin leffan ekan kerran ala-asteikäisenä, kun halusimme kavereiden kesken katsoa jonkin kauhuelokuvan. Harvinaislaatuisesti olin jo nähnyt leffan trailerin, sillä meillä oli satelliittiantenni elokuvakanavineen ja traileri pyöri siellä palvelussa, josta uusia leffoja pystyi "ostamaan" katsottavaksi omassa telkkarissa. Elokuva vaikutti etukäteen mystisen kiehtovalta, mutta pettymys oli lopulta suuri, kun itse tekele olikin sekava ja juonellisesti köyhä.

Jostain syystä halusin kuitenkin nähdä leffan uudelleen ja nauhoitin sen joskus joltain elokuvakanavalta, kun se siellä viimein pyöri. Katsoin elokuvan uudelleen ja muutin mieleni. Aiemmin olin lytännyt leffan huonoimpana koskaan näkemänäni, mutta toisella katsomiskerralla tarina avautui eri tavalla ja huomasin pitäväni siitä jollain kummallisella tavalla. Tämän jälkeenkin Painajaisissa tuli katsottua ainakin pariin kertaan, kunnes se taas unohtui johonkin hyllyn pohjalle. Nyt on siis aika ottaa selvää, onko mielipide vuosien saatossa jälleen muuttunut.

Elokuva kertoo Clairesta, joka työskentelee lastenkirjojen kuvittajana. Aviomies Paul on matkustajakoneen lentäjä ja pariskunnalla on pieni tytär Rebecca. Claire on koko elämänsä ajan nähnyt unissa näkyjä menneestä ja tulevasta. Nyt kun kaupungista on kadonnut pieni tyttö, Claire on nähnyt toistuvia unia, joissa lasta kuljetetaan hedelmätarhan läpi. Hän on varma, että unessa esiintyvät kadonnut pikkutyttö ja hänen sieppaajansa. Uni vaivaa naista ja on jo pistämässä Clairen päätä sekaisin, kun Rebecca katoaa koulunäytelmän jälkeen. Kun tytön ruumis nostetaan läheisestä järvestä, Claire aikoo päättää omat päivänsä ajamalla autollaan samaiseen järveen.

Claire selviää onnettomuudesta fyysisesti, mutta unet jatkuvat. Nyt nainen ymmärtää niiden ennustavan tulevaa, ei kertovan menneisyydestä tai nykyhetkestä. Hedelmätarhan läpi talutettu tyttö oli hänen oma tyttärensä Rebecca. Uniin tiukasti liittyvät omenat ja punainen väri vainoavat Clairea tämän päästyä kotiin sairaalahoidosta. Uuden itsemurhayrityksen jälkeen Claire suljetaan Stapletonin mielisairaalaan. Siellä hän pääsee hiljalleen pikkutyttöjen murhaajan ja hänen uniensa syöttäjän jäljille. Hän saa psyykkisen yhteyden samaisessa mielisairaalassa potilaana olleeseen Vivian Thompsoniin ja lähtee hänen peräänsä estääkseen uuden sieppauksen ja murhan.

Painajaisissa on aika lahjakkaasti unohdettu elokuva ja se muistetaan lähinnä Robert Downey Jr.:n viimeisenä elokuvana ennen huumetuomiota. Mietinkin missä pöllyssä mies oikein on ollut leffaa tehdessä. Sekopäistä Vivian Thompsonia näyttelevä Downey tekee ylinäyttelemisestä suorastaan taiteenlajin elokuvan loppumetreillä. Surkeaan näyttelijäntyöhön vaikuttaa varmasti suuresti myös onnettoman huono käsikirjoitus. Vivian Thompsonin hahmo olisi voinut olla erittäin mielenkiintoinen, mutta aitoa hulluutta hänessä ei ole nähtävissä sekuntiakaan. Enemmänkin sekopäisyys on hyvin stereotyyppistä ja ärsyttävää katsottavaa. Annette Bening tekee omassa roolissaan niin hyvää työtä kuin tämän käsikirjoituksen puitteissa vain voi. Aidan Quinn tyytyy patsastelemaan ympäriinsä ilman kummempia tunteenilmaisuja.

Unimaailma ja psykologinen linkki toiseen, tuntemattomaan ihmiseen ovat yhä kiehtovia aiheita, mutta toteutus jättää paljon toivomisen varaa. Unia käytetään puutteellisen ja epäloogisen juonen paikkaamiseen ihan liian paljon. Ihan kuin minkäänlaisista realiteeteista ei tarvitsisi välittää, kun kyse on edes jossain määrin unista. Kerronnasta ja rytmityksestä tulee mieleen loputonta tarinaansa jaaritteleva naapurin pappa, jonka jutuissa ei ole päätä eikä häntää. Elokuvasta puuttuu kaikki ne pienet yksityiskohdat, jotka tekisivät siitä mielenkiintoisen ja järkeenkäyvän kokonaisuuden.

Olen jostain lukenut arvosteluja, joissa kehuttiin elokuvan visuaalista ilmettä ja sen hehkutettiin olevan leffan parasta antia. En ole ihan samaa mieltä. Ainoastaan vesikohtaukset ovat hienoja. Muuten taso vaihtelee kivuliaan kliseisestä täyteen amatöörimeininkiin jopa siinä määrin, että ounastelin elokuvan tekniseltä puolelta löytyvän liudan ensikertalaisia. En olisi voinut olla enemmän väärässä! Leffan on kuvannut Darius Khondji, iranilainen herra, jonka käsialaa ovat myös mm. Seitsemän (Se7en, 1995) ja Delicatessen - Herkuttelijoiden yö (Delicatessen, 1991) sekä uudempi, loistava Midnight in Paris (2011). Okei, ehkä ongelmat sitten löytyvät editointipuolelta? Leffan leikkaamisesta vastasi Tony Lawson, jonka aiempiin töihin lukeutuvat sellaiset pikkunimet kuin Olkikoirat (Straw Dogs, 1971) ja Barry Lyndon (1975). Art director puolestaan on sama kuin Titanicilla (1997). Kokemuksen puutteesta ei siis ainakaan liene kyse. Ehkä tiimityöskentely ei vain toiminut tai kenelläkään ei ollut selkeää visiota siitä, millainen tämän leffan pitäisi olla?

Joka tapauksessa voin todeta mielipiteeni jälleen muuttuneen. Olin ensimmäisellä katselukerralla joskus vuonna 2000 täysin oikeassa. Painajaisissa on täyttä roskaa. Olen kuullut monenlaisia analyyseja siitä, mistä tämä elokuva oikeasti kertoo ja millaisia twistejä se pitää sisällään, mutta ne ovat kaikki ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta, jotka yrittävät epätoivoisesti monimutkaistaa lopulta yllättävänkin suoraviivaista juonta. Taisin itsekin toisella ja sitä seuraavilla katsomiskerralla sortua täydelliseen ylianalysointiin. Ei tässä elokuvassa oikeasti ole mitään suurta mysteeriä tai twistiä. What you see is what you get. Kauhuelokuvaa etsivän kannattaa hakea kiksinsä muualta, enkä näe mitään syytä minkä vuoksi kenenkään muunkaan kannattaisi vaivautua.

Painajaisissa (In Dreams, 1999)
Ohjaus: Neil Jordan
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.1/10

"Perustuu samannimiseen lautapeliin"

Cluedo - pelaa henkesi edestä

(Clue, 1985)

Lautapelistä elokuvaksi? Mikä outo siirtymä! Jo muutama vuosi sitten uutisoitiin siitä, kuinka Hollywoodia on alkanut vaivata lautapelikuume. Suunnitteilla oli useampikin klassiseen lautapeliin perustuva elokuva. Yksi niistä on ensi vuonna ensi-iltansa saava Battleship, joka perustuu... Laivanupotukseen. Siis oikeasti, elokuva Laivanupotuksesta. Voin jo kuvitella leffan dramaattisen sinisävyisen julisteen, jossa sankari seisoo laivan kannella, tuima katse kasvoillaan. Edessä lukee suurin metallinhohtoisin kirjaimin LAIVANUPOTUS. Sinänsä elokuvalla kahdesta tappelevasta laivastosta voi olla ihan potentiaalia, mutta onko pakko kertoa sen perustuvan laivanupotuspeliin? Tuskinpa sillä mitään myyntiä lisäävää markkina-arvoa on. Battleshipin lisäksi tekeillä on vielä tällä hetkellä nimetön Monopoli-projekti, jonka ohjaajaksi on huhuttu mm. Ridley Scottia. Mitään tarkempia speksejä tuskin kellään on tiedossa. Itsehän veikkaan leffan nimeksi Monopolia.

Olen itse aina ollut valtavan rakastunut lautapeleihin, kuten peleihin yleensäkin. Viimeviikkoisella kirpparikierroksella ostin pitkästä aikaa kaksi lautapeliä. Toinen niistä oli Cluedo. Muistin, että olen joskus nähnyt Cluedo-leffan. Kaverillani on se DVD:llä. Pelattuamme peliä päätimme myös katsoa leffan nyt, kun 25 vuotta myöhemmin pelileffatrendi on heräämässä henkiin.

Cluedo on pelinä sikäli loistava elokuvan aihe, että sillä on oikeasti tarina. Pelaajien täytyy selvittää murhaajan henkilöllisyys ja murhaaja voi olla kuka tahansa kuudesta pelattavasta hahmosta. Elokuvassa kuusi tulevaa epäiltyä, Mrs. Peacock, Mrs. White, Professori Plum, Mr. Green, Kenraali Mustard ja Miss Scarlet, saapuvat syrjäiseen, suureen kartanoon. Perillä heitä odottaa hovimestari Wadsworth ja sisäkkö Yvette. Kokki on keittiössä valmistamassa illallista. Illallisilla kuusikko käy kärsimättömäksi ja kaikki haluavat tietää miksi heidät on kutsuttu ja mikseivät he saa käyttää omia nimiään tai tietää mitään toisistaan. Pian seuraan liityy Mr. Boddy ja pikku hiljaa salaisuus alkaa paljastua.

Jokaisella kuudella on suuri salaisuus, jonka vuoksi heitä on kiristetty jo pitemmän aikaa. Mr. Boddy on tuo mainittu kiristäjä ja Wadsworth ilmoittaa poliisin olevan tulossa. Boddy jakaa kuudelle vieraalle jokaiselle oman laatikon, joista jokaisessa on eri murha-ase: kynttilänjalka, jakoavain, hirttoköysi, revolveri, tikari ja lyijyputki. Hän usuttaa heidät tappamaan Wadsworthin ja sammuttaa valot. Kun valot jälleen syttyvät, Boddy makaa lattialla kuolleena, eikä kukaan (murhaajaa lukuunottamatta) tiedä mitä tapahtui.

Olen henkilökohtaisesti hyvin viehtynyt yhden huoneen tai yhden talon elokuviin, kuten myös ns. reaaliajassa tapahtuviin leffoihin. Cluedo on molempia, mikä vain lisää mielenkiintoa. Vaikka tarina ei aivan täysin sijoitu pelkästään kartanon seinien sisälle, luen tämän yhden talon leffojen joukkoon. Tarinan edetessä ruumiita tulee aina vain lisää ja yhteydet eri henkilöiden välillä paljastuvat. Cluedo on kieltämättä näppärästi kirjoitettu. Dialogi on sujuvaa ja pitää mielenkiintoa hyvin yllä. Kuvaukseltaan leffa on varsin perinteikäs ja miellyttää silmää.

Kerronta vaihtelee jännittävästä murhamysteeristä kunnon vanhan ajan farssisekoiluun. Loppua kohden heitetään vielä vettä myllyyn tarjoamalla mysteerille useampi eri loppuratkaisu. Loppu jättääkin hymyn huulille ja hyvän mielen. Pientä takelteluakin kerronnassa on, ainakin itseäni alkoi väsyttää kun loppupuolella kaikki tapahtumat kerrattiin vielä askel askeleelta. Pieni tiivistäminen olisi ollut poikaa, vaikka hahmojen huoneesta huoneeseen koikkelehtiminen olikin sinällään ihan hauskaa.

Cluedolle ollaan kuuleman mukaan pykäämässä remakea. Julkaisuajankohtaa en muista, tai sitä ketä projektissa on mukana. Voi olla että leffa on julkaisussa jo tänä vuonna tai sitten yksi niitä kuuluisia haudattuja prokkiksia. Joka tapauksessa, on vaikea kuvitella millainen remakesta tulisi. Tällaisia elokuvia tehdään harmittavan vähän. En ole vielä uskaltanut katsoa remakea toisesta hienosta yhden talon dialogipainotteisesta leffasta, Joseph L. Mankiewiczin Pirullisesta pelistä (Sleuth, 1972).

Elokuvana Cluedo miellytti minua suunnattomasti ja tuntui muutaman vuoden katselutauon jälkeen täysin freesiltä. Kovin montaa kertaa lyhyemmän ajan sisään tätä tuskin jaksaisi katsoa, mutta muutaman vuoden välein toimii varmasti hyvin.

Cluedo - pelaa henkesi edestä (Clue, 1985)
Ohjaus: Jonathan Lynn
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10

Fincher ja minä

Näin heti aluksi pahoittelen tämän postauksen sekavuutta ja katkonaisuutta. Nämä epätoivotut ominaisuudet johtuvat siitä, että olen kirjoittanut tätä postausta pikkuhiljaa valmiiksi viime vuoden lokakuusta asti. Aina jokin toinen elokuva/postaus on ehtinyt edelle. Lisäksi koko jutun rakenne on muuttunut ainakin kahdesti. Repaleisuudesta huolimatta ajattelin nyt postata ajatuksiani yhdestä tämän hetken parhaista elokuvaohjaajista.


David Fincher on ollut jo jonkin aikaa ajankohtainen The Social Network -elokuvansa vuoksi. Elokuva on ehdolla vaikka kuinka monen Oscarin saajaksi ja Fincher itse on ehdolla parhaaksi ohjaajaksi. Fincher on ollut yksi omista suosikkiohjaajistani teini-ikäisestä saakka ja ajattelin vähän tässä avautua vuosia jatkuneesta ihastuksestani miehen töihin.

Ihkaensimmäinen kosketukseni Fincherin elokuviin oli The Game - Oletko valmis peliin? (The Game, 1997), jonka näin joskus ala-asteen viimeisillä luokilla. Pelastin repaleisen ja kärsineen vuokrakappaleen elokuvasta kirpparilta. Pidin suuresti leffan outoudesta ja mystisyydestä, enkä ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Joskus silloin 11-vuotiaana ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kuka leffan oli ohjannut, tiesin vain, että tästä tykkään. The Game myös sai minut kiinnostumaan elokuvista entistä enemmän ja oli huomattava merkkipaalu matkallani elokuvahulluksi. On hyvin mahdollista, että ilman The Gamea en olisi nähnyt vielä kovinkaan montaa suosikkielokuvistani. Katsoin leffan vasta uudelleen pitkän tauon jälkeen. Toimii vieläkin!

Seuraava minun ja herra Fincherin yhteentörmäys oli Seitsemän (Seven, 1995) muutamaa vuotta myöhemmin. Senkin pelastin kirpparilta VHS-muodossa. Näiden kahden elokuvan välissä minusta oli jo hyvää vauhtia tulossa elokuvahullu. Seitsemän vahvisti tätä entisestään ja teki 14-vuotiaaseen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen. Katsoin leffan useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Juoni oli hypnoottinen, äärimmäisen kiehtova. Elokuvan loppukohtaus sai minut tuijottamaan TV-ruutua haavi auki pitkän aikaa. Pidin myös suuresti elokuvan karusta kuvamaailmasta, joka sopi juonen kanssa yhteen saumattomasti. Seitsemän on edelleen yksi suosikkielokuviani.

Eräänä tylsänä perjantai-iltana seitsemisen vuotta sitten avasin TV:n ja sieltä tuli Fight Club (1999). Olin kuullut leffasta paljon ja katsoinkin sen paremman tekemisen puutteessa. Ensimmäisten minuuttien jälkeen olin jo täysillä leffassa mukana ja parituntinen vierähti ennätysnopeasti. Testosteronintäyteinen elokuva nousi samantien suosikkieni listalle ja keikkuu siellä edelleen. Myöhemmin tutustuin myös paremmin Chuck Palahniukiin, jonka kirjaan Fight Club perustuu. Palahniukista on tullut yksi suosikkikirjailijoitani, Fincherista yksi suosikkiohjaajistani. Voitte kuvitella, millainen orgastinen match made in heaven Fight Club on. Saisin varmaan jonkinlaisen slaagin jos Fincher ohjaisi enemmänkin Palahniukin kirjoihin perustuvia elokuvia. Kuola alkaa valua jo pelkästä ajatuksesta.

Joka tapauksessa, näin nämä kolme elokuvaa parin vuoden välein ja jokainen niistä teki minuun suuremman vaikutuksen kuin oikeastaan mikään muu elokuva siihen mennessä. Kun Fight Clubin jälkeen aloin etsiä enemmän tietoa leffan tekijöistä (silloin, 16-vuotiaana, sellaiset tiedot olivat jo alkaneet kiinnostaa), IMDb väläytti eteeni uskomattoman listan. Siinä ne olivat, kaikki nämä kolme elokuvaa saman ohjaajan krediiteissä. Olin nähnyt kolme saman ohjaajan elokuvaa ja niistä jokainen oli muokannut vahvasti silloista käsitystäni elokuvista yleensä.

Fincheristä on tullut ohjaaja, jonka tekosia seuraan mielelläni. Hän on oikeastaan nykyohjaajista ainoa, jonka seuraavan liikkeen haluankin tietää. Ohjaajan tyyli on vakuuttava ja mies on selkeän määrätietoinen töissään. Fincher on niitä harvoja ohjaajia (ellei sitten peräti ainoa), jonka useita töitä olen rakastanut tietämättä kenen teoksia ne ovat. Sekin tekee hänestä minulle niin erityisen. On hienoa nähdä "vahingossa" useampi saman ohjaajan töitä ja rakastaa niitä kaikkia.

Hämmentävää on myös se, että paitsi näitä kolmea elokuvaa, olen ihaillut myös Fincherin ohjaamia musiikkivideoita jo kauan ennen kuin tiesin miehestä mitään. Fincher on ohjannut Madonnan videot Bad Girl, Express Yourself, Vogue ja Oh Father, joista etenkin kaksi jälkimmäistä ovat upeaa katsottavaa. En ole koskaan ollut mikään suuren suuri Madonna -fani, mutta Vogue on aina ollut yksi suosikkimusiikkivideoitani.

Hutejakin Fincherin uralle on mahtunut, totta kai, eivätkä kaikki hänen elokuvansa ole yhtä upeita kuin esim. Fight Club. Esimerkiksi Jodie Fosterin tähdittämän Panic Roomin (2002) lukisin hutien listalle. Siinäkin on Fincherille ominainen, tunnistettava tyyli, joka tekee siitä miellyttävän katsottavan. Käsikirjoitus sen sijaan ei toimi. Muutaman vuoden takainen Benjamin Buttonin uskomaton elämä (The Curious Case of Benjamin Button, 2008) oli ihan jees, mutta toi satumaisuudessaan liikaa mieleen Tim Burtonin. Fincherin kohdalla omat odotukseni ovat usein liiankin korkealla. Mielelläni katsoin silti Benjamin Buttoninkin.

Itselläni on vielä kaksi Fincheria katsomatta. Myönnän, että minulla on alienin kokoinen (ja jokseenkin sen muotoinen) aukko sivistyksessä. Katsoin Alienin (1979) ensikertaa vasta viime kuussa (siitä ehkä lisää myöhemmin). Fincherin esikoisohjaus oli sarjan kolmas elokuva, Alien3 (1992). Lisäksi katsomatta on Zodiac (2005). Odotan vieläkin sopivaa mielentilaa leffan katsomiseen.

The Social Networkin katsoin tammikuussa. Vaikka elokuva ei kaikessa hienoudessaan onnistunut täysin vastaamaan koviin odotuksiini, Fincherin tatsi on yhä hyvin tallella. Parasta elokuvassa ovatkin juuri ne kohtaukset, joissa ohjaajan kädenjäljen erityisesti huomaa (hyvällä tavalla, ei häiritsevällä ja irtaannuttavalla). Fincher on myös onnistunut joka elokuvassaan ruoskimaan ulos hienot roolisuoritukset näyttelijöiltään, näin myös Facebook -leffassa. En silti tiedä toivonko Fincherille Oscaria. Jokaisella tapahtumalla on seurauksensa ja jokin minussa pelkää, että Oscar voisi muuttaa Fincherin uran kurssia huonompaan suuntaan. Tai siis menestyvämpään, mutta muovisempaan. Mutta sitähän ei koskaan tiedä. Kaiken tunnustuksen Fincher kyllä ansaitsee.

Tällä hetkellä David Fincher on kuvaamassa amerikkalaista versiota elokuvasta Miehet, jotka vihaavat naisia (2009). En ole nähnyt ruotsalaista alkuperäisleffaa vielä, mutta odotan silti innolla projektin tuloksia. Jos puikoissa olisi joku muu, olisin skeptinen jo siksi, etten erityisemmin pidä jenkkiversioista oikein mistään. Fincherin tuntien projektilla on kuitenkin täydet mahdollisuudet muuttua kullaksi hänen käsissään.

Who you gonna call?

Ghostbusters!!

Viikonloppuna halusimme katsoa elokuvan, joka olisi samalla viihdyttävä ja kevyt, mutta myös hyvä elokuva. Päädyimme katsomaan Haamujengi -duon eli osat I ja II. En ollut katsonut Ghostbusterseja moneen, moneen vuoteen ja olen ihan mielissäni, kun voin todeta että nyt ei pilattu mitään muistoja. Itse asiassa leffat tuntuivat yllättävänkin freesiltä, moni juttu oli päässyt täysin unohtumaan.

Kun aloin kirjoitella tätä ja tein vähän taustatutkimusta, huomasin, että Ghostbusters III on kaavailtu julkaistavaksi vuonna 2012. Vähän perseilyä tehdä jatko-osa 23 vuotta edellisen elokuvan jälkeen, mutta jospa tässä vuosien aikana idea olisi kypsynyt erityisen hyväksi. Nähtäväksi jää. Kuulemma uudenkin leffan kässäristä vastaavat pääosien näyttelijät Dan Aykroyd ja Harold Ramis. Tiedot pääosien esittäjistä olivat suurelta osin huhuja, mutta luulisin että alkuperäisen jengin jäsenet nähdään tulevassakin filkassa.

Ghostbusters - Haamujengi (Ghostbusters, 1984)

Saatuaan potkut työstään yliopistolla kolme parapsykologian tohtoria, Venkman (Bill Murray), Stantz (Dan Aykroyd) ja Spengler (Harold Ramis), päättää pistää pystyyn palvelun, joka puolustaa ihmisiä kummituksia ja yliluonnollisia ilmiöitä vastaan. Alku on kangerteleva, mutta sana lähtee pian kiertämään. New York on kuin onkin haamujen valtaama.

Puljun ensimmäinen henkilöasiakas on viehättävä Dana Barrett (Sigourney Weaver), joka on nähnyt jääkaapissaan tulikivenkatkuisen maiseman. Samalla Danan ostamat kananmunat ovat poksahdelleet laatikostaan ja paistaneet itsensä keittiön pöydällä. Käy ilmi, että naisen asuntoa riivaa Zuul, muinainen puolijumala, jonka isäntä on muotoaan muuttava sumerialainen pahisjumala Gozer. Gozer aikoo uudelleensyntyä kaupunkiin. Portinvartija Zuul ottaa valtaansa Danan ja Danan hömelö naapuri saa kehoonsa toisen demonin, Vinz Clorthon. Kun riivatut naapurukset Dana ja Louis kohtaavat, portti tuonpuoleiseen avautuu ja Gozer saapuu nykyaikaan. Haamujengin osaksi jää pelastaa kaupunki tuholta. Naistenmies Venkman keskittyy siinä sivussa myös Danan hurmaamiseen.

Ghostbusters on jo melkoinen kasarilegenda. Menestys loi Haamujengin ympärille kaikenlaista oheissälää, kuten videopelejä, sarjakuvia ja piirrossarjoja, unohtamatta tietenkään lelukrääsää. Ghostbusters loi omanlaisensa maailman, joka on vetänyt ihmisiä puoleensa jo yli 25 vuotta. Erikoisefektit ovat tietysti ehtaa kasaria, mutta kukapa moisen antaisi häiritä. Tai no, kuka ylipäätään sanoi, että se olisi jotenkin huono asia. Haamujengiläiset pelaavat hyvin yhteen ja erityisesti Bill Murray loistaa omassa roolissaan.

Joka tapauksessa, Haamujengi rokkaa tänäkin päivänä. Uskoi tai ei, yliluonnollinen on aina omalla tavallaan kiehtovaa.

Ghostbusters - Haamujengi (1984)
Ohjaus: Ivan Reitman
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


Ghostbusters II (1989)
Viime leffan jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Dana on jättänyt Venkmanin, mennyt tahollaan naimisiin, saanut ipanan ja eronnut. Oscar -niminen kersa on vielä alle vuoden ikäinen. Dana on töissä museossa kunnostamassa maalauksia.

Haamujengi puolestaan on hajonnut. Kun jengi pelasti New Yorkin Gozerilta, se tuli samalla aiheuttaneeksi paljon aineellista vahinkoa. Kaupunki kehtasi haastaa sankarinsa oikeuteen ja tuloksena Haamujengiä kiellettiin oikeuden määräyksellä tutkimasta yliluonnollisia ilmiöitä. Venkman tekee TV-sarjaa, Spengler jatkaa tutkimuksiaan ja Stantz pitää okkulttiputiikkia ja esiintyy lastenkutsuilla yhdessä edellisestäkin leffasta tutun apurin Zeddemoren kanssa. Dana tuo Haamujengin jälleen yhteen, sillä yliluonnolliset kokemukset alkavat piinata häntä ja hänen poikaansa.

Danan pomo museossa on niljakas Janosz Poha (Peter MacNicol), joka saa eräänä iltana kunnostamaltaan maalaukselta erikoisen käskyn. Maalauksen mies, pahis Vigo, käskee Janoszia etsimään lapsen, jonka kehoon Vigo voi syntyä uudelleen. Uudelleensyntyneenä Vigo voisi hallita koko maailmaa. Janosz on ihastunut Danaan ja alkaa tavoitella Oscaria täyttääkseen Vigon tahdon.

Samaan aikaan tapahtuu muutakin outoa. Kaupungin alla virtaa joellinen vaaleanpunaista mönjää, joka reagoi ihmisten tunnetiloihin. Haamujengi pyrkii tutkimaan tapausta oikeuden kiellosta huolimatta.

Ghostbustersin jatko ei ole mikään sysipaska kakkososa, vaan ihan viihdyttävä, kunhan pääsee alun jorinoista eteenpäin. Alussa kaikkien on pakko tietysti selittää (erittäin tönkösti), mitä viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut. Vanhoihin viitataan niin paljon, että katsojaa alkaa ärsyttää. Minua ainakin. Kun Haamujengi pääsee vihdoinkin tositoimiin elokuvan viihdearvo nousee huomattavasti. Ei yllä läheskään ensimmäisen leffan tasolle, mutta jatko-osaksi pienestä lipsahtelusta huolimatta ihan kelpo tekele.

Ghostbusters II (1989)
Ohjaus: Ivan Reitman
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

Tieto lisää tuskaa

Tieto

(Knowing, 2009)

Ah, modernia, muovista katastrofihuttua kahden tunnin puuduttavassa paketissa. Ei kai kukaan hyvän sci-fin ystävä voi oikeasti tykätä tästä?

Elokuvan alkaa vuodesta 1959, jolloin ala-asteen lapset piirtävät jokainen kuvan siitä, millaisen he uskovat maailman olevan 50 vuoden päästä. Piirrokset laitetaan ns. aikakapseliin ja haudataan koulun pihalle, josta kapseli tullaan nostamaan vuonna 2009. Hautaaminen on muuten aika väljä termi tässä yhteydessä, oikeastaan tuubi vain upotetaan sopivaan koloon keskelle pihaa ja sen päälle nostetaan kaivonkansi. Jos joku olisi 50 vuoden aikana halunnut pölliä kapselin, lisätä tai poistaa sieltä jotain, se olisi ollut helppoa kuin heinänteko. Joka tapauksessa, muut lapsukaiset piirtelevät avaruusolioita, raketteja ja robotteja, mutta yksi tyttö ei piirrä kuvaa ollenkaan. Lucinda -niminen, ääniä kuuleva tyttö kirjoittaa paperin molemmat puolet täyteen numeroita.

Mites se WTC:n terroristi-iskujen päivämäärä menikään...

Vuonna 2009 kapseli nostetaan kolostaan. Kirjekuoriin suljetut piirrokset jaetaan nykyisille ala-asteen lapsille. Lucindan numerolapun saa Caleb, joka vie paperin luvatta kotiin. Calebin astrofyysikkoisä John ryhtyy tutkimaan paperia ja huomaa numeroissa kuvion. Hän alkaa uskoa, että Lucinda on vuonna 1959 ennustanut ihmiskunnan tulevat katastrofit. Numeroissa on päivämäärä ja uhrien lukumäärä sekä myöhemmin koordinaateiksi paljastuvat numerokoodit. Kolme katastrofia on numeroiden mukaan vielä tulossa. John huomaa teoriansa oikeaksi, kun joutuu seuraavan katastrofin tapahtumapaikalle ja lentokone putoaa taivaalta hänen nenänsä edessä. Seuraava katastrofi tulee tapahtumaan muutaman päivän päästä ja John ottaa asiakseen yrittää muuttaa tulevaisuuden kulkua. Johnilla onkin hyvät mahikset tulevaisuuden muokkaamiseen tai ainakin yrittämiseen, sillä maagisen sattuman kautta toinenkin katastrofi tapahtuu Yhdysvalloissa. Pian myös Caleb alkaa kuulla ääniä, kuten Lucinda aikoinaan, ja oudot mustiin pukeutuneet miehet alkavat ahdistella häntä.

Juonessa on muutamia ihan mielenkiintoisia seikkoja. Kaikenmaailman ennustukset ja mysteerit ovat oikein kiehtovia, mutta Tieto on hyvä esimerkki siitä, miten hyvästäkin aiheesta saa huonon elokuvan. Muutamassa kohtauksessa tarina jaksaa kiinnostaa ja tapahtumia seuraa mielellään, mutta pian tulee taas pudotus todellisuuteen, kun surkea käsikirjoitus tai onnettomat näyttelijäsuoritukset muuttuvat liian häiritseviksi.

 Olisitte vaan näyttäneet sen onnettomuuden ja jättäneet nuo palavat dudet pois.

Yksi elokuvahistorian paskimman näköisiä onnettomuus/katastrofikohtauksia ikinä?

No niin. Mistä tunnistaa huonon sci-fi -leffan? Tässä leffassa on aukkoja enemmä kuin kalaverkossa. Välillä kaikkea selitellään kuin viimeistä päivää. Katastrofikohtaukset näyttävät muovisilta ja aivan liian epätodellisilta herättääkseen mitään suurempia tunteita. Lentokoneen liito alas taivaalta oli kieltämättä ihan komeaa katsottavaa, mutta kun John juoksi koneen hylyn luo pelastamaan eloonjääneitä, kohtaus oli jo pilalla. Sääli.

On vaikea uskoa, että leffan kirjoittajilla olisi mitään aiempaa kokemusta käsikirjoittamisesta. Tahattoman hauskoja ja kaiken kaikkiaan typeriä repliikkejä sinkoilee sieltä täältä. Toisaalta onni, että niitä on, sillä niiden bongailu on ihan semi-viihdyttävää, kun muu leffa alkaa puuduttaa.

Leffan pituus oli myös ongelma. Ensimmäinen tunti tuntui kestävän ikuisuuden (enkä tällä kertaa katsonut leffaa hidastettuna). Näyttelijäsuoritukset sitten, huh... Erityisen paskuusmaininnan ansaitsee Calebia näytellyt Chandler Canterbury (kenties miehekkäin nimi ikinä?), joka veti roolinsa suurella tunteettomuudella. Leffa ei myöskään kuulu Nicolas Cagen parhaisiin suorituksiin, vaikka hän taisi silti vetää oman roolinsa parhaiten. Ja se ei kerro paljoa se. Rose Byrnen ainoat tunteet koko leffassa ovat hysteria tai ei mitään. Lucindaa ja Abbya näyttelevä Lara Robinson teki hyvää työtä Lucindana ja paskaa Abbyna. Parempia lapsinäyttelijöitä on varmasti tusinoittain.

Elokuva haki loppuratkaisussaan selkeästi jotain omaperäistä ja yllättävää käännettä ja feilasi täysin. Vaikka viimeiset kuvat ovat sinällään ihan hienon näköistä, joskin muovista, katsottavaa, mielessä pyörii vain yksi lause: "Ei helvetti mitä paskaa."

Tieto (Knowing, 2009)
Ohjaus: Alex Proyas
121 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.3/10