Matkalla pääkopan uumenissa

Inside Out - Mielen sopukoissa 

(Inside Out, 2015) 

Ah, pitkästä aikaa uusi elokuva, jota oikeasti odotin innolla. Kaikkihan jo tietävät, että rakastan Pixaria. Jopa senkin jälkeen, kun kuulin sen (mahdollisesti) pilaavan upeasti päättyneen Toy Story-trilogiansa nelososalla. Lisäksi kaikenlaiset Olipa kerran elämä ja Osmosis Jones -tyyliset jutut ovat myös ihan hemmetin kiehtovia. Ihmiskehon toiminnan muuntaminen animaatiomaailmaksi vaatii kekseliäisyyttä. Kun kuulin, että Inside Outin pääosassa ovat tunteet, innostuin ihan kunnolla.

Onhan näitä tehty, ei siinä. Väittäisin silti, että Inside Out ottaa asiaan omaperäisen lähestymistavan. Ensinnäkin, nyt ollaan ihan vain aivojen sisällä, ei koko kehossa. Näennäisesti elokuvan pääosassa on 11-vuotias Riley, jonka perhe on juuri muuttamassa kotoisasta Minnesotasta suureen San Franciscoon. Rileyn, kuten kaikkien meidän, päässä on pääkonttori, head quarters, jossa tunteet toimivat. Ilo, Suru, Kiukku, Inho ja Pelko tekevät kaikki osansa, jotta Rileyn elämä sujuisi hyvin.

Kun Riley tekee muiston, se pyörii kuulana hänen pääkonttoriin. Kuula on muiston pääasiallisen tunteen värinen. Iloinen muisto on kultainen, surullinen sininen, vihastuttava punainen, inhottava vihreä ja ahdistava violetti. Suurimmaksi osaksi Rileyn muistot ovat olleet kullankeltaista höttöä, sillä tyttö on perusluonteeltaan positiivinen. Tärkeimmät muistot tallentuvat ydinmuistoiksi, jotka määrittelevät Rileyn persoonallisuutta. Ydinmuistot antavat voimaa sellaisille paikoille Rileyn mielessä, kuin jääkiekkosaari, perhesaari ja höpsösaari. Muut kuulat tallennetaan päivän lopuksi pitkäaikaismuistiin.

Muutto uuteen kaupunkiin saa kuitenkin tunteet valloilleen. Riley alkaa kaivata kotikaupunkiaan. Uusi kämppä on karmea, muuttoauto on myöhässä, eikä San Franciscossa voi yhtä helposti harrastaa Rileyn suosikkiurheilua, jääkiekkoa. Kaiken tämän myllerryksen keskellä päässä tapahtuu kummia. Suru saa kyvyn käpälöidä vanhoja muistoja ja muuttaa niitä surullisen sinisiksi.

Kun Ilo yrittää estää Surua muokkaamasta muistoja, he molemmat imeytyvät putken kautta pitkäaikaismuistiin. Hups! Mukana menevät myös kaikki ydinmustot. Ilon ja Surun täytyy yrittää löytää tiensä takaisin pääkonttoriin ja viedä ydinmuistot paikoilleen ennen kuin Rileyn persoonallisuus muuttuu peruuttamattomasti. Samalla Kiukku, Inho ja Pelko jäävät kolmistaan ohjaimiin, eikä siitä voi tietysti syntyä muuta kuin sotkua.

Inside Out ei todellakaan pettänyt, vaikka ennakko-odotukset olivat melko kovat. Kyseessä on taattuun Pixar-tyyliin erittäin hyvin mietitty elokuva viimeistä piirtoa myöten. Upposihan sen tekemiseenkin kyllä viisi vuotta eli ei ihme. Tarinan edetessä selviää monta ihmismielen jännää seikkaa, kuten mistä korvamatona päässä soivat biisit tulevat, miten kerran opitut asiat unohtuvat sekä miten faktat ja mielipiteet menevät sekaisin.

Lisäksi casting on liki täydellinen. Lewis Black kiukkuna? Kyllä! Näyttelijäsuoritukset ovat muutenkin sen verran hyviä, että leffaan voi upota mukaan ilman huolta tuskallisesta ylinäyttelemisestä tai huonosti toimitetuista reploista. Amy Poehler on myös erinomainen Ilo.

Kaiken kaikkiaan suurimman vaikutuksen teki Pixarin herkkä lähestymistapa ihmismielen kummallisuuksiin, siihen miksi suruakin tarvitaan ja miksi kaikille tunteille on paikkansa. On helppo samaistua myrskyisässä elämänvaiheessa melovaan Rileyyn. Joskus itsestäkin on tuntunut siltä, ttä puikoissa ovat pelkkä kiukku, pelko ja inho.

Kuten monen muunkin Pixar-leffan, Inside Outin suurimpia vikoja on se, että sen haluaisi nähdä heti uudelleen ja sitä joutuu vielä odottamaan.

Inside Out - Mielen sopukoissa (Insidet Out, 2015)
Ohjaus: Pete Docter
94 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.3/10

I believe I can fly

Space Jam

 (1996)

Pyydän anteeksi jo heti näin kärkeen, en todellakaan osaa selittää mikä kumma mieltymys minulla on tähän leffaan. Ehkä se johtuu siitä, että kun olin 9-vuotias tämä oli mielestäni koko universumin paras leffa. Vuokrasin Space Jamin ärrältä varmaan sata kertaa (kumma kun kukaan ei ehdottanut oman kassun ostamista), halusin pelata koripalloa ja Michael Jordanista tuli oma henkilökohtainen sankarini. Minulla oli jopa Jordan-paita! Innostuin leffasta niin paljon että kinusin vanhemmiltani koripallon ja korin, joka kiinnitettiin autotallin seinään. Siinä se lienee vieläkin.

No, siihen miksi koripallo lakkasi kiinnostamasta on hyvin yksinkertainen selitys: pituuskasvuni jumahti 159 senttiin. Lisäksi sain koulun liikuntatunneilla kerran koripallosta täysiä päähäni. Ehkä se takoi otsalohkoon jotain järkeä.

Syy miksi Space Jam tuli taas mieleeni kaikkien näiden vuosien jälkeen? Helmikuussa ilmoitettiin, että Looney Tunes-NBA-perseily saa jatkoa! Kukaan ei tiedä vielä milloin, mutta LeBron Jamesia huhutaan pääosan esittäjäksi. Oujee! Bring it on! *

Rakkaiden lapsuusmuistojen vuoksi en vieläkään oikein lämpene Space Jamin alkuperäiselle kieliversiolle. Niin kummallista kuin se onkin (ja sitä se todellakin on), suomeksi dubattu versio on minulle se ainoa oikea. Ja sen päätin nyt katsoa muistojen virkistämiseksi uudelleen.

Juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavanlainen. Avaruudessa sijaitseva Pöljänmäen huvipuisto kaipaa uutta vetonaulaa. Huvipuiston pahispomo lähettää minikokoiset apurinsa hakemaan Looney Tunes -hahmot piirrosmaailmasta viihdyttämään avaruuden olentoja. Piirrossankarimme eivät tietenkään antaudu helpolla. Pikkuruisten alienien ulkomuodosta Väiski ja kumppanit saavat idean: haastatetaan pirpanat korismatsiin! Jos ne voittavat, matka Pöljänmäelle alkaa, jos häviävät, Väiski, Repe ja muut tutut hahmot saavat vapautensa. Hommat vaikuttaa piffiltä, kunnes otukset päättävät huijata. He kähveltävät NBA:n huippupelaajien taidot ja valjastavat ne omaan käyttöönsä. Pirpanoista tuleekin todellisia jättiläisiä, kovia koristaitureita.

Jossain avaruuden ja piirrosmaailman välillä koripallotähti Michael Jordan säästyy taitokaappaukselta, koska on päättänyt hylätä koriksen ja siirtyä pelaamaan baseballia (wtf?). Ura pesisurheilijana ei lähde nousuun ja mies alkaa jo olla vähän maassa, kunnes hänet kidnapataan Looney Tunes -maailmaan. Nähtyään vastustajiensa pelottavan muodonmuutoksen, piirroshahmot tulivat siihen lopputulokseen, että hekin tarvitsevat vahvistusta joukkueeseensa. Jordan pistetään pelaamaan yhdessä tuttujen hahmojen kanssa ja hauskanpito voi alkaa. Koko leffa huipentuu tietysti avaruusolioiden ja piirroshahmojen väliseen korismatsiin, joka on kokoelma erilaisia Looney Tunes -sketsejä.

Kuten screencapeista voi päätellä, kyseessä ei ole mikään huikaisevan kaunis teos. Efektit ovat ihan helvetin rumia ja tökeröitä, mutta animaation yhdistäminen live actioniin sentään toimii ihan kelvosti. Oikeastaan kaikki tässä leffassa on ehtinyt vanhentua tuntuvasti vajaassa parissa vuosikymmenessä. Juuri nostalgia selittääkin Space Jamin viehätyksen. En osaa sanoa mitä mieltä olisin, jos katsoisin leffan nyt ensimmäistä kertaa. Jos tykkää Looney Tunes -kohelluksesta, leffa tuskin tuottaa karmaisevaa pettymystä.

Live action -matskua on oikeastaan yllättävänkin paljon. Yleensähän tällaiset hybridileffat luottavat enemmän nimenomaan tuttujen animaatiosankarien vetovoimaan. Michael Jordanin lisäksi ruutuaikaa ovat saaneet muutamat muutkin NBA:n ysäritähdet, etunenässä Charles Barkley. Hieman yllättäen leffa viihdyttää myös aikuisia. En vieläkään tiedä miksi Bill Murray ja Wayne Knight ovat tässä leffassa, mutta hienoa se on, oli syy mikä hyvänsä. Murray näyttelee itseään, Knight Jordanin yli-innokasta apuria. Murrayn "hahmoa" en tajunnut yllättäen lapsena ollenkaan, Knightin hössöttäjähahmo taas oli yksi suosikkeja.

Jostain sairaasta syystä diggailen tätä leffaa edelleen ihan kunnolla. Erittäin ysäristä hiphop-soundtrackista myös plussaa!

Space Jam (1996)
Ohjaus: Joe Pytka
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

* Jatko-osauutiset kumottiin seuraavana päivänä ja todettiin pelkiksi huhuiksi. Mutta hei, olisi varmasti ollut huonompiakin tekosyitä tämän leffan katsomiseen!

Enemmän kuin pelkkä trippi

Fantastic Planet 

(La planéte sauvage, 1973)

Olen katsonut niin paljon huonoja elokuvia viime aikoina, että mieli teki vihdoinkin katsoa jotain edes potentiaalisesti hyvää. Katsottavaksi valikoitui ranskalaistsekkoslovakialainen Fantastic Planet -animaatio. Olen kuullut leffasta paljon aiemmin, mutta tarinaa on tuskin edes sivuttu missään lukemassani jutussa. Päällimmäisenä on aina leffan trippimäisen surrealistinen kuvasto ja soundtrack.

Harvoin eteen tulee sellaisia elokuvia, jotka jäävät elämään päänupin sisälle pitkiksi ajoiksi ja jotka voisi katsoa vaikka heti uudelleen. Fantastic Planet oli sellainen elokuva. En ole kummemmin soundtrack-ihmisiä, mutta silti leffan loistava musiikki on soinut läpi Spotifysta jo muutamaan otteeseen. Se on siis oikeasti todella hyvä. Elokuvan kuvat olivat niin hämmentäviä ja kauniita, että ne ovat kummitteleet päässä nyt jo kolmatta päivää. Fantastic Planet on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä surrealistinen trippi.

Fantastic Planet sijoittuu planeetalle, jota hallitsevat Traagit, jättiläismäiset siniset avaruusolennot. Tällä planeetalla ihmisiä kutsutaan nimellä om ja he ovat suosittuja lemmikkejä Traag-lasten keskuudessa. Tiva-niminen Traag adoptoi orvoksi jääneen Terrin, laittaa ihmiselleen kaulapannan ja leikkii hänellä yhdessä muiden lasten kanssa. Siinä sivussa Terr oppii paljon planeetasta ja Traagien maailmasta, sillä hän on mukana myös Tivan oppitunneilla, joiden aikana tämän aivoihin syötetään tietoa kuulokkeiden kautta.

Terr kuitenkin karkaa vapaan elämän toivossa ja törmää laumaan muita omeja, jotka asuvat hylätyssä puistossa. Terrin saapuminen ja erityisesti tämän tiedot Traageista ja heidän kielestään aiheuttavat aluksi hämmennystä. Muut omit tarvitsevat kuitenkin pian Terrin tietoja ja taitoja, sillä Traagit ovat päättäneet murhata koko om-yhdyskunnan, josta on tullut heille riesa.

Elokuvassa on monta vahvaa teemaa: orjuuttaminen, kansanmurha, rauhanpyrkimykset kansojen välillä... Näennäisesti kepeän surrealistisen animaation sisällä liikutaan syvillä vesillä. Yksikään teemoista ei kuitenkaan ole liian alleviivattu tai korostettu, saarnaamisesta ei ole tietoakaan. Tarinassa, niin kummallinen kuin se settingiltään onkin, on paljon yhtymäkohtia oikeisiin tapahtumiin. Tulkinnanvaraa jätetään ja lopullinen päätelmä on katsojan oma.

Elokuvan animointityyli tuo äänitehosteita myöten välittömästi mieleen Monty Pythonin lentävän sirkuksen ja Terry Gilliamin, joka käytti samanlaista cutout -animaatiotekniikkaa. Hahmojen liikkeet ovat uskomattoman sulavia ja cutout -tekniikka tuo kuvaan komeasti syvyyttä. Äänimaailma yhdistettynä surrealistisiin kuviin luo elokuvaan ainutlaatuisen unenomaisen tunnelman.

Mielenkiintoisinta juonen kannalta ovat elokuvan alku ja loppu. Keskivaiheilla sukelletaan lyhyen suvantovaiheen läpi, kun Terr saapuu muiden omien pariin ja vapautuneet lemmikit alkavat kouluttaa itseään Terrin varastamien kuulokkeiden avulla. Omeja mielenkiintoisempia ovat valtavat, sini-ihoiset Traagit, jotka meditoivat suuren osan päivästä ja ovat samalla sekä ihmismäisiä että täysin outoja kummajaisia.

Myös taustoissa ja satunnaisissa pikkutapahtumissa ja -hahmoissa riittää ihmeteltävää. Uskoisinkin, että toisella katsomiskierroksella Fantastic Planetin arvosana voisi olla ensikatselua korkeampi. Ensimmäisellä kerralla leuka on lattiassa niin suuren osan elokuvan kestosta, että varsinaiset päähahmot, dialogi ja tarinankerronta uhkaavat hukkua taka-alalle.

Fantastic Planet (La planéte sauvage, 1973)
Ohjaus: René Laloux
72 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10

Fuuuuuuuck!!

Jenkkilää hehkutellaan vapauden ultimaattiseksi tyyssijaksi, mutta enemmän maan politiikkaa seuranneena voi helposti todeta tuon vapauden olevan monien asioiden kohdalla täyttä bullshittia. Konservatiivit ovat vetämässä sääpallon kokoista hernettä nenäänsä milloin mistäkin. Yksi suosittuja kauhistelun kohteita on tietysti järjetön kiroilu, jolle viattomat kansalaiset altistuvat tahtomattaan päivittäin. Seuraavassa muutama elokuva aiheesta.


Fuck (2005)

Lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty dokumentti pohtii sanaa fuck, sen käyttöä, sen merkitystä ja sitä, miksi se nyt on niin paha juttu. Asiaa on pähkäilemässä joukko tunnettuja naamoja, joukossaan mm. Drew Carey, Pat Boone, Billy Connolly, Ice-T, Ron Jeremy,  ja Hunter S. Thompson. Molempia puolia kuullaan väittelyssä fuck vastaan no fuck ja myös historiallinen puoli saa valotusta.

Ensinnäkin, olin vähän yllättynyt siitä miten naurettavan iso asia se fuck tosiaan on. Olin varautunut hysteerisesti sössöttäviin kukkahattutäteihin (jotka ovat muuten nekin USA:ssa ihan eri luokkaa), mutta yllätyin silti. Tässä dokkarissa on niin paljon asioita, joita en ymmärrä. Sinänsä ymmärrän, etteivät aikuiset halua omien pikkupilttiensä suoltavan ns. huonoa kieltä tai oppivan kiroilemaan liian nuorena, mutta realistisesti katsottuna kirosanoilta tuskin voi välttyä. Miten se sanojen piippaaminen ja demonisoiminen jotenkin auttaa? Kielletyt asiathan ovat tunnetusti aina vain mielenkiintoisempia. Ja se on tosiaan vaan yksi helvetin sana! Eikä edes kovin kaksinen kirosana verrattuna raavaan suomalaismiehen kajauttamaan sotahuutoon PERRRRKELE!

Mielenkiintoisinta dokkarissa on (amerikkalaisen tekopyhyyden kauhistelun lisäksi) sanan historiallinen puoli. Kukaan ei oikeastaan tiedä mistä sana fuck tulee, vaikka arvailuja on jos jonkinlaisia. Sen merkitys on kuitenkin aina ollut aikalailla sama: se on ollut synonyymi kahden ihmisen väliselle seksuaaliselle kanssakäymiselle, jota hentomieliset kanssaihmiset varmaan kutsuisivat mieluummin helläksi rakasteluksi tai lempimiseksi (yrgh). Villit, mutta perättömät huhut arvuuttelevat sanan olevan lyhenne milloin mistäkin. Suosituin tuntuu olevan Fornication Under the Consent of the King.

Myös sanan fuck monipuolisuus on sinänsä ihan kiehtovaa. Vaikka sen historiallinen merkitys on aina ollut sama, vuosien saatossa sanaa on käytetty vaikka millaisissa yhteyksissä. Sana on saanut uusia käyttötapoja aina vain enemmän ja enemmän, kun kieli on ns. vapautunut.

Vaikka dokkarissa kuullaan molempia osapuolia, paino on selvästi enemmän kiroilun puolustajilla, eikä mistään puolueettomasta katsauksesta ole kyse. Sinänsä olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin ns. vastapuolen ihmisten kommentteja ja perusteluja. Kiista kahden puolen välillä jää melko yksiulotteiseksi kyllä-ei-kyllä-ei-väittelyksi. Tai no, ei varsinaiseksi väittelyksi tietenkään, koska jokainen haastateltava on kuvattu erikseen mustaa taustaa vasten. Nyt jälkeenpäin ajatellen olisikin ollut muuten hauska pistää muutama kiroilurajoitteinen kalkkis ja pari törkysuista koomikkoa samaan huoneeseen!

Screencapit tästä leffasta eivät ole muuten järin mielenkiintoisia, koska tosiaan suurin osa matskusta on vain puhuvia päitä mustaa taustaa vasten tai ruudussa rullaavaa tekstiä. Huomasin muuten screencappeja ottaessa, että ihmisen ulkonäöstä näkee hämmästyttävän usein, kummalla puolella hän mahtaa asiassa olla. :)

Fuck (2005)
Ohjaus: Steve Anderson
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10


South Park: Isompi, pidempi ja leikkaamaton (South Park: Bigger, Longer & Uncut, 1999)

Fuck-dokkarissa näytettiin pätkä South Park-leffasta, joka on tehnyt aikanaan kirosanaennätyksen. Luulin jo, että olen nähnyt tämän leffan kyllästyttävän monesti enkä tule katsomaan sitä pariin vuosikymmeneen, mutta niin siinä vain kävi että pakkohan se oli nähdä dokkarin loppukevennyksenä.

Näin South Parkin aikoinaan elokuvateatterissa (eli Haapaveden ammattikoulun auditoriossa). Olin 11-vuotias. South Park-sarja oli pyörinyt telkkarissa jo jonkin aikaa ja se oli mielestäni parasta ikinä. Nauhoitin joka jakson ja joskus valvoin vanhemmiltani salaa ja katsoin arkena yöllä näytettävän ohjelman pienestä matkatelkkaristani pimeässä ilman ääntä. Oi niitä aikoja! En usko, että minusta tuli South Parkin myötä mitenkään rääväsuisempi. Joka tapauksessa, auditorio oli täpösen täynnä ja tunnelma mitä mainioin. En tiennyt leffasta etukäteen yhtään mitään. Se oli aikaa ennen YouTuben leffatrailereita. En ole koskaan nauranut leffateatterissa niin paljon, enkä varmaan koskaan kuullutkaan vastaavanlaisia naurukohtauksia.

Elokuvassa ystävykset Stan, Kyle, Kenny ja Cartman keplottelevat itsensä katsomaan lapsilta kiellettyä Terrence & Phillip-leffaa Asses of Fire. Leffassa piereskellään ja kiroillaan eli huumori kukkii parhaimmillaan. Pojat saavat pahoja vaikutteita ja kun muutkin lapset näkevät leffan, lapsosten kiroilu lähtee lapasesta pahemman kerran. Kylen tiukkisäiti ryhtyy raivoisaan vastarintaan Terrencea & Phillipia vastaan. Lopulta tilanne kärjistyy pahimmilleen ja johtaa USA:n ja Kanadan väliseen sotaan. Samaan aikaan Saatana suunnittelee maailmanvalloitusta yhdessä uuden poikaystävänsä Saddam Husseinin kanssa. On nimittäin ennustettu, että kun Terrencen & Phillipin veri koskettaa USA:n maata, Helvetin portit aukeavat ja Saatanasta tulee maailman hallitsija. Sweet.

South Park -leffa on sarjan meininkiä parhaimmillaan. Kantaa otetaan tyyliin sopivan kärkevästi ja huumori on parhaimmillaan ihan hillitöntä. Pointti kiteytyy Sheila "Kylen äiti" Broflovskin sanoissa "Remember what the MPAA says; Horrific, Deplorable violence is okay, as long as people don't say any naughty woids! That's what this war is all about!" Leffa on luultavasti yksi onnistuneimpia TV-sarjasta elokuvaksi -sovituksia. Ote on elokuvamaisempi, mutta mitään niistä jutuista, jotka tekevät alkuperäisestä sarjasta niin loistavan, ei ole unohdettu.

Leffaan on sovitettu disneymäiseen tyyliin musiikkinumeroita, jotka vaihtelevat ihan hauskasta täysin absurdiin. Kovimmat naurut leffateatterissa sai aikoinaan aikaan Terrencen ja Phillipen laulunumero Uncle Fucka. Laulun alku oli kuin räjähdys täydessä salissa, eikä naurusta meinannut millään tulla loppua. Kaiken kaikkiaan elokuvassa kuullaan lähes 399 kirosanaa, mistä hyvästä leffa on päässytkin Guinnessin ennätysten kirjaan pahasuisimpana animaationa.

Elokuva pääsi tietysti todistamaan oman pointtinsa todenmukaisuuden, kun se sai USA:ssa ikärajoituksen R. Ja senkin pelkän kiroilun vuoksi! Tarkastajilla ei ollut mitään huomautettavaa piirretystä väkivallasta, kuten Kennyn kuolemasta tai sodan kuvaamisesta. Kauheintahan oli selkeästi hahmojen käyttämä kieli. Suomessa ikäraja oli K-12. Itse näin leffan tosiaan 11-vuotiaana eli vielä vuotta ikärajaa nuorempana eikä se korruptoinut moraaliani. Jännä juttu! En silloin tiennytkään millaiseen vaaraan olin itseni ja hauraan mieleni laittamassa.

Kaikin puolin hieno leffa. Pieni kyllästyminen vaivaa minua edelleen, mutta oli piristävää katsoa elokuva välillä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ollut nähnyt sitä pitkiin aikoihin. Yksin tuskin jaksaisin leffaa katsoa tosiaan siihen seuraavaan vuosikymmeneen. South Park oli yksi suosikkileffojani ala-asteella ja ostin VHS-kassunkin heti julkaisun jälkeen. Sarjanakin South Park on pysynyt verrattaen freesinä, vaikka ihan uusimpia jaksoja en olekaan katsonut.

South Park: Isompi, pidempi ja leikkaamaton (South Park: Bigger, Longer & Uncut, 1999)
Ohjaus: Trey Parker
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10

Holli Would if she could

Cool World

(1992)

Long time no see! Cool World on pölyttynyt DVD-hyllyssäni vuosikausia ilman, että koteloa olisi edes vaivauduttu raottamaan. Tai no, oikeastaan mikään DVD ei koskaan ehdi pölyttyä, sillä järjestelen niitä niin usein... Mutta kuitenkin. Olen joskus muinoin katsonut leffan useammankin kerran. Avopuolisoni on kinunnut tämän katsomista jo ties kuinka monta kertaa, mutta olen aina kieltäytynyt jyrkästi. Nyt kuitenkin vihdoin hellitin ja otin leffan mukaan mökkireissulle.

Cool World kertoo sarjakuvapiirtäjä Jack Deebsistä (Gabriel Byrne), joka piirtää Cool World-nimistä sarjakuvaa. Vankilassa istuva Deebs on selvinnyt vuosistaan kiven sisässä juurikin Cool Worldin ja etenkin sen seksikkään päähenkilön Holli Wouldin (Kim Basinger) ansiosta. Deebs ei kuitenkaan vielä tiedä, että Cool World on oikeasti olemassa. Eräänä iltana Holli vetää Deebsin toiseen ulottuvuuteen, oman sarjakuvansa sekopäiseen maailmaan.

Cool Worldissa on ennestään jo yksi oikea ihminen (eli noidi), 1940-luvulla sarjakuvaan saapunut Frank Harris (Brad Pitt), joka toimii paikan poliisina. Kun Harris saa tietää Deebsin saapuneen Cool Worldiin, hän aavistaa sen johtavan vaikeuksiin. Holli Wouldilla on nimittäin unelma ja suunnitelma. Hän tahtoo olla oikea ihminen. Jos Holli harrastaa seksiä Deebsin kanssa, hän muuttuu todelliseksi. Ja jos Holli lähtee ihmiseksi muuttuneena todelliseen maailmaan, hän voi tuhota molemmat universumit.

Jos juoni kuulostaa hötöltä, se johtuu siitä, että se on. Itse elokuvaa kiinnostavampi onkin tarina sen takana.

Cool World oli ohjaaja Ralph Bakshin paluu täyspitkien elokuvien pariin lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se jäi myös miehen viimeiseksi elokuvaksi. Bakshi pitchasi elokuvan Paramountille kauhuelokuvana sarjakuvapiirtäjästä, joka saa hybridilapsen yhden luomuksensa kanssa. Ihmis/piirroslapsi pakenee teininä/aikuisena sarjakuvamaailmasta oikeaan maailmaan etsimään isänsä ja tappamaan hänet. Paramount osti leffan hetkessä.

Elokuvan lavasteita alettiin pykäämään pystyyn ja samalla elokuvan tuottaja pisti Bakshilta salaa alkuperäisen käsikirjoituksen silppuriin ja käski paria käsikirjoittajaa kirjoittaa koko paskan uusiksi. Uuteen kässäriin jäi alkuperäisestä vain muutamia elementtejä. Bakshi raivostui saadessaan kuulla tarinansa mutiloinnista, mutta Paramount uhkasi miestä oikeusjutulla jos tämä kieltäytyisi ohjaamasta elokuvaa, jonka tuotanto oli jo aloitettu. Suurelta studiolta tällainen kohtelu on melkoista perseilyä ja vaikka leffaa yritettiin kovasti myydä ja tuotteistaa, mahalasku oli väistämätön.  

Cool Worldin kylkeen lanseerattiin oheiskrääsän lisäksi mm. konsolipeli ainakin Super Nintendolle. Kieltämättä kiinnostaisi nähdä millainen tuotos on kyseessä. Lisäksi elokuvan lopputeksteissä soi itsensä David Bowien elokuvaa varten kirjoittama kappale Real Cool World. Kaikesta yrityksestä huolimatta leffa floppasi ja kunnolla.

Julkaisun jälkeen saatu kritiikki osuu aikalailla samoille kohdalle oman mielipiteeni kanssa. Tarina ei kiinnosta, hahmot ovat hirvittävän yksiulotteisia, eikä live actionin ja piirretyn yhdistelmä toimi erityisen luontevasti. Näyttelijäsuorituksia ei myöskään voi kehua, sillä kaikki tuntuvat olevan piirrettyjen kanssanäyttelijöidensä kanssa aika ulalla. Pääroolikolmikosta jokainen vetää yhden uransa huonoimmista suorituksista. Kim Basinger keskittyy lähinnä voihkimaan ja huokailemaan "seksikkäästi." Vaikea sanoa kumminpäin rooli toimii huonommin: Hollin ollessa piirroshahmo vai oikea ihminen.

Cool Worldin visuaalinen ilme on AD/HD-kamaa, hullua sekoilua ja paljon pieniä yksityiskohtia. Sarjakuvamaailmassa elokuva onkin viihdyttävimmillään, sillä vaikka juonesta ei niin välittäisi, piirrostyyli pitää virettä yllä. Bakshi on kertonut antaneensa animaattoreille melko vapaat kädet ja siltä lopputulos usein näyttääkin: suurelta sekamelskalta. Voin kuvitella kuinka motivoivaa tällaisessä sekoiluprojektissa työskentely on ollut, joten propsit animaattoreille siitä että jaksoivat yrittää.

Jostain syystä, jota en itsekään täysin tiedä, voisin jopa suositella kokeilemaan tätä leffaa. DVD, jonka itse omistan on seitsemisen vuotta sitten ostettu Suomi-julkaisu ja huuto.netistäkin tätä näkyi löytyvät yksi kappale, vaikka en sittemmin olekaan Cool Worldiin missään kaupassa törmännyt. Omankin kopsun taisin aikoinaan tilata netin välityksellä. Jos animaatiot ja sarjakuvat kiinnostavat, Cool Worldin visuaaleista voi saada jotain irti. Juonen takia tätä ei kannata katsoa.

Cool World (1992)
Ohjaus: Ralph Bakshi
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.8/10

Lunta tulvillaan...

Hyvää joulua 2010!!

Blogin perinteinen (= ensimmäinen) joulupostaus on trio enemmän ja vähemmän päräyttäviä jouluisia lyhytelokuvia. Joukossa on sekä oikeasti hyvää että tuskallisen huonoa settiä. Olkaa hyvät!


The Insects's Christmas (Rozhdestvo obitateley lesa, 1913)
Ihan loistava venäläinen stop-motion animaatio 1910-luvulta.

Kuusta koristava Joulupukki lähtee jouluyönä retkelle. Hän aikoo tuoda joulun metsän elukoille, jotka tässä tapauksessa ovat hyönteisiä (+ ihan helvetin ahistavan näkönen sammakko). Joulupukki taikoo hyönteisille oman joulukuusen ja jakaa maan matelijoille lahjoja. Sitten Pukki ja koppakuoriaiset (tai mitkälie) laskevat mäkeä ja Pukki palaa takaisin kuusen koristeeksi.

Vain 7-minuuttinen pätkä yllätti, kovvaa kammaa! Huolellisesti toteutettu lyhäri on yksi vanhimpia koskaan näkemiäni fiktioita. Jos stop-motion ja vanhat leffat kiinnostaa, tämä on aika ehdoton tsekattava. Tarinan outous miellytti myös kovasti. Joulupukki? Hyönteiset? Laskee yhdessä mäkeä? Analyytikot voisivat vetää tästä vaikka mitä symbolismia. Joulu tuodaan maan vähäpätöisimmillekin asukeille.

Jos jollain on suosituksia muista hyvistä (erittäin) vanhoista stop-motion -pätkistä, kertokaa toki. The Insects's Christmas löytyy kokonaisuudessan YouTubesta.


Father Christmas (1991)
Suomessakin TV-perinteeksi muodostunut Lumiukko -animaatio perustuu Raymond Briggsin kirjoihin, kuten myös tämä lähes kymmenen vuotta Lumiukon jälkeen tehty Father Christmas. Tarina ei ole poliittisesti erityisen korrekti ja ainakin USA:ssa tästä on näytetty lyhennettyä ja sensuroitua versiota. Kukapa sitä haluaisi Joulupukin persvakoa kattella. Paitsi minä näköjään.

Lyhärissä Joulupukki stressaa joulujuttujen kanssa ja päättää pitää vähän lomaa. Lomallaan pukki kännää, pelaa uhkapelejä Vegasissa ja esittelee välillä kankkuaan. Jotenkin odotin vähän härskimpää matskua, kun tätä kerran on pitänyt sensuroidakin. Mitään kovin haitallista matskua sinänsä ei ole, vaikka ihan pienimpiä lapsia pukin edesottamukset varmaan hämmentävätkin. No joo, ei kai kovin monessa lasten leffassa podeta kankkusta...

Piirrostyyli miellyttää itseäni ja varmasti muitakin niitä, jotka Lumiukko -animaatiosta tykkäävät. Ihan hauska lyhäri, jos ei ihan odotusten arvoinen kuitenkaan.

Ai niin, ilmeisesti Joulupukin suosikkisana ikinä on blooming. Ja pukki on tietysti britti.


We Wish You a Turtle Christmas (1995)
Ääh, arvasin, ettei Turtleseista yhdellä postauksella pääse eroon. Tämä vuoden 1995 videojulkaisu on kilpparien jouluspesiaali. Ja se on musikaali. Tuskallinen, tuskallinen musikaali.

Turtle Christmas on taatusti huonoin Turtles -juttu ikinä. Ja jos jotain huonompaa vielä on, en halua nähdä sitä ikinä. Juoni on typerä ja täysin tarpeeton. Turtlesit huomaavat aattoiltana, että kukaan ei ole muistanut ostaa lahjaa Splinterille. Hups. Seuraavat 20 minuuttia Turtlesit laulavat lahjoista, niiden ostamisesta ja niiden paketoimisesta. Huoh... Ja sitten Splinter laulaa lahjojen saamisesta. Ja katsoja haluaa ampua itseään päähän.

Jos juoni on turha niin entäs ne veisut sitten. Voin sanoa, ettet ole koskaan nähnyt mitään oikeasti ärsyttävää ennen kuin olet nähnyt Turtlesien lahjanpaketoimisräpin, Wrap Rapin tai Splinterin laulamassa ihan ylipitkää versiota 12 Days of Christmasista. Ja jos et ole näitä nähnyt, et edes ymmärrä miten onnekas olet. Jos voisin valita elämästäni 23 minuuttia, jotka haluaisin käyttää toisin, valitsisin sen ajan jonka käytin tähän turhakkeeseen.

Jo paskasti tehdyt alkutekstit varoittelivat tämän pätkän huonoudesta, kadun kun en tajunnut lopettaa jo siinä vaiheessa. Ai niin, ja Turtlesien puvut ovat jotain hirveintä ikinä. Oikeasti. Olisitte nyt edes yrittäneet.


Tämän postauksen myötä blogi siirtyy joululomille. Tammikuussa palaillaan asiaan ja tehdään pieni katsaus leffavuoteen 2010. Hauskaa joulua kaikille!