Kadonneet elokuvat

Tämä postaus sai inspiraationsa, kun kuulin eräästä mykkäelokuvasta. Gloria Swanson näytteli naista, jota käärme puri rintaan (siis tissiin!). Swansonin huudettua apua paikalle saapui mies, joka imi myrkyn naisen rinnasta (siis imi tissiä!). Rakkaus leimahti ja kaksikko päätyi lopulta naimisiin. Mikä kaunis tarina! Aloin etsiä leffaa netistä vain saadakseni tietää sen kadonneen jo aikapäiviä sitten. Siinä sivussa aloin katsella listaa kaikista kadonneista elokuvista ja sieltähän löytyi vaikka mitä mahtavaa! Ajattelin jakaa listan (omasta mielestäni) parhaita paloja kanssanne. Näitä olisi vaikka millä mitalla lisääkin, mutta oma suosikkiviisikkoni on tässä.

Saved from the Titanic (1912)

Tämä tarina on mielestäni kaiken kaikkiaan uskomattoman hieno. Titanic upposi 15.4.1912 ja vei mukanaan arviolta 1 500 ihmishenkeä. Hittileffa Saved from the Titanic julkaistiin ... 14.5.1912. Siis vajaa kuukausi tragedian jälkeen! Eikä tässä vielä kaikki: elokuvan pääosassa on nuori näyttelijätär Dorothy Gibson, joka oikeasti pelastui Titanicilta. Vau. Ja sitä väitetään rahastukseksi, kun nykyään onnettomuuksista ja tragedioista tehdään leffoja useita vuosia itse tapahtuman jälkeen. Helvetti soikoon, Gibson piti leffassa vielä samoja vaatteita, jotka hänellä oli ollut päällä, kun Titanic oikeasti upposi!

Leffa oli oikeasti suuri menestys Amerikassa, Briteissä ja Ranskassa. Yhden kelan pätkä kesti vain kymmenen minuuttia ja sen viimeinen kopio tuhoutui studion tulipalossa vuonna 1914. Tämä olisi taatusti mielenkiintoisempi kuin Cameronin lässynlää-Titanic!

Leffa jäi Gibsonin viimeiseksi, eikä naisen myöhempi elämä kuulemani mukaan mennyt mitenkään erityisen mallikkaasti. Rakkaussuhde naimisissa olevan Titanic-tuottaja Jules Brulatourin kanssa oli alkanut jo ennen tragediaa ja jatkui vielä vuosia elokuvan jälkeen. Gibson paljastui Brulatourin rakastajattareksi, kun hän ajoi miehen autolla kolarin, jossa jalankulkija kuoli. Brulatour erosi vaimostaan ja vei Gibsonin vihille, mutta avioliitto todettiin laittomaksi muutaman vuoden kuluttua. Gibson pakeni kohua Eurooppaan, jonne hän jäi loppuelämäkseen. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa nainen pidätettiin antifasistina ja nakattiin San Vittoren vankilaan Milaniin. Hän pakeni yhdessä kahden muun vangin kanssa. Gibson kuoli Ranskassa vuonna 1946 sydänkohtaukseen.

Hollywood (1923)

Hollywood on juonellisesti tylsä stara-eksploitaatiorahastus, jossa cameo-rooleissa vilahtelevat aikansa suuret näyttelijätähdet. Elokuvassa nuori nainen lähtee isoisänsä kanssa kierrokselle Paramountin studioille. Tuttuja mykän ajan näyttelijöitä suorastaan vilisee tässä 8-kelaisessa filmissä. Roscoe "Fatty" Arbuckle, Charlie Chaplin, Ben Turpin, Gloria Swanson, Pola Negri, Mary Pickford... Juoni on todennäköisesti löyhä kuin mikä ja kaikin puolin täysin tarpeeton, mutta jo pelkästään elokuvahistoriallisista syistä tämä olisi hienoa nähdä.

The Courtship of Miles Standish (1923)

Tämä 9-kelainen leffa on puolestaan tunnettu järjettömästä budjetistaan. Leffaa varten rakennettiin Mayflower-laivan 1:1 kopio, joka yksistään kustansi 65 000 dollaria. Elokuva floppasi totaalisesti ja ajoi tuottaja-näyttelijä Charles Rayn vararikkoon. Nyt leffa olisi mielenkiintoista nähdä juuri tuon perseilybudjetin takia. Liekö leffa sitten oikeasti parempi jättiläismäisellä Mayflower-kopiolla kuin pelkillä lavasteilla?

The Power of Love (1922)

Maailman ensimmäinen 3D-elokuva. Nuff said. Vaikka inhoankin kaikkea teknistä rahastuskikkailua, tämä olisi aidosti mielenkiintoista nähdä. Kuuleman mukaan ainakin osa leffan perinteisestä 2D-versiosta on vielä tallessa, mutta 3D-versio lienee kadonnut lopullisesti. Leffa esitettiin perinteikkäästi kahdella projektorilla, toisella vihreänä ja toisella punaisena ja katsojilla oli päässään klassiset lasit, joissa toinen linssi on myöskin erivärinen. Kovin tarkkaa teknistä infoa teoksesta ei enää löydy, koska ilmeisesti Power of Lovea esitettiin vain muutaman kerran 3D-muodossa.

The Burning of the Red Lotus Temple (1928-1931)

Maailman ensimmäinen martial arts-elokuva ja samalla yksi kaikkien aikojen pisimpiä elokuvia. Se julkaistiin alun perin kolmen vuoden sisällä yhdeksässätoista osassa, joiden kokonaispituus on huimat 27 tuntia. Toistan. Kyseessä on kahdenkymmenenseitsemän tunnin mittainen mykkä martial arts-elokuva. Olisi hienoa katsoa koko homma putkeen!

Regina ja Fedja

En sitten koskaan tehnyt sitä Teuvo Tulio-postausta, jota kaavailin elokuulle. No, koskaan ei kai ole liian myöhäistä. Sain uuden inspiraationpuuskan, kun luin Jaana Nikulan kirjan Polttava katse - Regina Linnanheimon elämä ja elokuvat. Vaikka kirja ei ole mikään mestariteos, eikä todellakaan erityisen mestarillisesti kirjoitettu (elokuvantutkijoiden kirjoitus ei aina ole sitä sujuvinta), se on mielenkiintoinen katsaus kotimaisen elokuvan kulta-aikaan ja yhteen sen kirkkaimmista tähdistä. Reginahan teki useamman elokuvan Tuliolle, joka oli myös vastuussa uuden tähden löytymisestä 30-luvulla. Nytpä ajattelinkin nivoa näiden kahden tarinat yhteen ja omistaa tämän ja seuraavan postauksen heidän yhteistyölleen.

Tulio-aihe on muutenkin taas ajankohtainen, kun YLE Uutiset julkisti elokuvakyselynsä tulokset aiemmin tällä viikolla. 48 kriitikkoa ja bloggaajaa pääsi valitsemaan omasta mielestään parhaat suomalaiset teokset, eikä lista todellakaan miellyttänyt kaikkia kommenteista ja yleisestä keskustelusta päätellen. Itselleni suurin ylläri oli Tulion Sensuelan löytyminen sijalta 9. Itse olisin mieluummin sijoittanut samalle paikalle vaikka jomman kumman kaksikosta Rakkauden risti ja Intohimon vallassa. Välillä harmittaa, kun kaikki muistavat Tulion hienosta tuotannosta vain sen kummallisen päätösnumeron, niin mieletön kuin se kaikessa kökköydessään ja outoudessaan onkin.

Latvialaislähtöinen, pietarinjunassa syntynyt Theodor Tugai muutti ohjaajanuran alussaan nimensä suomalaisempaan Teuvo Tulio-muotoon. Tugai-nimellä Tulio näytteli parissa ystävänsä Valentin Vaalan ohjaamassa mustalaiselokuvassa ja sai lisänimen Suomen Valentino. Yhteistyö Regina Linnanheimon kanssa alkoi varhaisessa vaiheessa. Kolmikko Tulio-Vaala-Linnanheimo tapasi viettää iltaa Fazerin kahvilassa heidän ollessaan vielä hädin tuskin parikymppisiä. Vaala ja Tulio olivat tuolloin jo varsinaisia elokuvan ammattilaisia Reginan silmissä, nuoresta iästään huolimatta.

Regina sai Vaalan elokuvissa aluksi vain pieniä sivurooleja, silloin tällöin näyttelijäsisarensa Rakelin rinnalla. Tulio näki Reginassa suuren filmitähden ja koko kansan tietoisuuteen hän ponnahti novelliin ja osittain tositarinaan perustuvassa filmatisoinnissa Taistelu Heikkilän talosta. Tulio oli ennakkoluuloton palkatessaan vaativaan päärooliin Reginan, jolla ei vielä ollut juurikaan näyttelijän kokemusta. Kriitikot rakastivat elokuvaa ja Regina oli pian matkalla oikeaksi filmitähdeksi. Hänen roolisuoritustaan Heikkilän talon emäntänä kehuttiin vuolaasti.

Ensimmäisten Tulio-elokuvien jälkeen Reginasta tuli Kaivopuiston kaunis Regina ja pukudraamojen tähti.

Seuraavaksi Regina näytteli Siljan roolin Tulion elokuvassa Nuorena nukkunut. Kirjailija F.E. Sillanpää suorastaan ihastui teoksensa filmatisointiin, vaikka yleisö oli osittain nyreissään. Romanttinen kohtaaminen heinäladossa tai itseään pesevän naisen tiirailu saunan lautojen raosta ei ollut aikalaisten kukkahattutätien mielestä erityisen moraalista viihdettä, vaan moinen ilottelu tulisi turmelemaan Suomen nuorison. Tällainen kuohunta toi teattereihin tietysti vain enemmän ihmisiä. Kun elokuvaa päätettiin leikata, helsinkiläisnuoret matkasivat kaupungin ulkopuolisiin teattereihin katsomaan viimeisiä leikkaamattomia näytöksiä.

Valitettavasti Taistelua Heikkilän talosta tai Nuorena nukkunutta ei ole enää mahdollista nähdä missään: filmimateriaali tuhoutui tulipalossa. Jäljelle jäi vain muutama valokuva ja käsikirjoitus. Samassa palossa meni myös Tulion ja Reginan yhteistyö Kiusaus, jossa pappismies ihastuu varattuun naiseen. Tulio ohjasi Heikkilän talosta myöhemmin uusintaversion Intohimon vallassa, jonka pääosaa Regina jälleen esittää. Vuonna 2007 löydettiin yksi kelallinen Heikkilän taloa, joka sisältää pätkät elokuvan alusta ja lopusta.

Teuvo Tuliota (tuttavilleen Fedjaa) pidetään suomalaisen heinälatoromantiikan isänä. Vaikka samantyyppinen kohtaus oli nähty jo aiemmassakin elokuvassa, Tulio teki siitä ikonisen ja kotimaiselle elokuvalle ominaisen. 1930-luvulta saakka romanttiset kuhertelut heinäkasassa ovat kuuluneet erottamattomana osana suomalaiseen maaseuturomantiikkaan, renttumaisten koskenlaskijoiden ohella. Tuliolle suomalaisen maaseudun kuvaaminen oli luontevaa, sillä ero latvialaisiin lapsuudenmaisemiin ei ollut suuri.

Regina Linnanheimosta tuli varhaisten Tulio-elokuvien jälkeen Tauno Palon aisapari ja todellinen suomalaisen elokuvan legenda. Ansa Ikosen ja Palon ohella Regina on yksi kulta-ajan valovoimaisimpia tähtiä. Suomi Filmin palveluksessa Reginan kuukausipalkka oli suurempi kuin kenenkään toisen naisnäyttelijän.

1940-luvun alussa Reginasta tuli melkein elokuvatähti Saksassakin. Hänet oli kutsuttu Berliiniin vierailulle yhdessä muutaman muun suomalaisen elokuvantekijän kanssa. Ministeri Goebbels ihastui suomalaiskaunottareen ja tämän sujuvaan saksankielentaitoon. Pian oltiinkin jo väsäämässä sopimuksia Reginan esiintymisistä saksalaisissa tuotannoissa. Projektissa päästiin koekuvausasteelle, kunnes kaikki muuttui - voittekin varmaan arvata miksi. Regina ei enää koskaan maininnut näitä tapahtumia tulevissa haastatteluissa.

Vaikka Reginasta tuli huippusuosittu Tauno Palon romanttisena vastaparina pukudraamoissa, kaikista ikonisimmat kuvat naisesta on ehdottomasti filmannut Tulio. 1940-luvun puolivälin jälkeen Regina palasi Tulion elokuviin ja teki muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pelkästään niitä uransa loppuun, vuoteen 1956 asti. Tulio oli ollut rintamalla sotakuvaajana ja ehtinyt tehdä vain muutaman elokuvan ilman Reginaa. Pääosaa hänen elokuvassaan Laulu tulipunaisesta kukasta esitti Reginan sisko Rakel. Vuonna 1946 valmistunut Rakkauden risti sisältää yhden Reginan legendaarisimmista roolisuorituksista nuorena majakanpitäjän tyttärenä, joka kaipailee saarelta suureen kaupunkiin. Kuten arvata saattaa, paheellinen kaupunkielämä kuitenkin turmelee viattoman luonnonlapsen ja saattaa tämän kohti petollista ja syntistä elämää.

Regina Rakkauden ristissä.

Monien Tulio-elokuvien kantava teema on juuri viattomuuden katoaminen, kaupungin pahuus verrattuna maaseudun rauhaan ja hyvyyteen, se miten rakkauteen pettyneet ihmiset menettävät järkensä ja tuhoavat itsensä. Reginan kanssa Tulio käytti usein hyväkseen tämän hiuksia kuvatessaan viattoman tytön muuttumista paheelliseksi naiseksi. Rakkauden ristissäkin Reginan hiukset ovat aluksi puhtaan vaaleat, mutta päähenkilön syöksykierteen yltyessä ne muuttuvat aina vain tummemmiksi ja sameammiksi.

Näyttelemisen lisäksi Regina oli myös mukana käsikirjoittamassa useita Tulion elokuvia, mukaanluettuna jo kulttiasemaan noussutta Sensuelaa (1973), joka jäi Tulion viimeiseksi. Monien Tulio-elokuvien käsikirjoittajaksi on nimetty pelkkä mystinen Filmimies. Tuon nimimerkin taakse kätkeytyi virallisesti Nisse Hirn, joka käsikirjoitti samalla nimellä muitakin elokuvia. Epävirallisesti Filmimies-nimen taakse mahtuivat myös Regina ja Fedja, joilla oli aina näppinsä pelissä omien elokuviensa käsikirjoituksissa.

Tulio ja Regina muodostivat toimivan tiimin. Reginan suosio suomalaisena näyttelijätähtenä kuitenkin laski dramaattisesti tämän siirryttyä Tulion usein hyvin eroottissävytteisiin elokuviin. Jotkut katsojat jopa uskoivat näyttelijän itse muuttuneen suloisesta naapurintytöstä katalaksi viettelijättäreksi. Todellisuuden ja elokuvien raja hämärtyi monen mielessä. Kaksikon keskinäisestä suhteesta oli myös jos jonkinlaista spekulaatiota. Regina oli tahollaan naimisissa ruotsalaisen kreivi Carl Mörnerin kanssa, mutta asui yksin Helsingissä Mörnerin jäädessä Ruotsiin. Epätavallinen liitto aiheutti monenlaisia huhuja, jotkut arvelivat Reginan avioituneen vain saadakseen kreivittären tittelin (jota hän tosin ei koskaan käyttänyt). Kaikki Reginan ja Fedjan tunteneet ovat kertoneet kaksikon olleen suorastaan sielunkumppaneita toisilleen. He eivät kuitenkaan koskaan menneet naimisiin, eivät sittenkään kun kreivi Mörner menehtyi vuonna 1952.

Vuonna 1956 Regina jäi pois julkisuudesta ja elokuvista. 60-luvulla hänestä tuli Yleisradion kääntäjä. Uusissa töissää hän käytti virallista nimeään Regina Mörner. Regina jäi eläkkeelle vuonna 1980 ja menehtyi tammikuussa 1995, 79-vuotiaana. Teuvo Tulio lopetti elokuvien tekemisen Sensuelaan ja kielsi sittemmin kaikkien elokuviensa esittämisen. Tulio heltyi kiellostaan vasta vanhemmalla iällä. Hän eli elokuvauransa jälkeen sulkeutunutta elämää, eikä antanut haastatteluja. Tulio menehtyi vuonna 2000, 87 vuoden ikäisenä.

Sekä Regina että Fedja olivat elokuvauransa jälkeen yleisölle täysiä mysteerejä, molempien huhuttiin erakoituneen ja sulkeutuneen täysin ulkomaailmasta. Villeimmät huhut kertoivat, ettei yksinäisen Reginan asunnossa ollut peilejä, koska näyttelijätär ei olisi kestänyt nähdä vanhenevia kasvojaan. Puheet olivat tietysti täyttä pötyä ja samaa legendaa kertoiltiin myös länsinaapurin mystisestä tähdestä Greta Garbosta.

Varsinkin eläkkeellä ollessaan Regina matkusteli paljon, usein Rakelin kanssa, joka myöskin oli eläkkeellä. Haastatteluja hän ei antanut, vaikka niitä häneltä ruinattiinkin aina, kun Reginan elokuvat pyörivät televisiossa. Regina ei ollut uransa alussakaan ollut se helpoin haastateltava, sillä hän puhui mielellään ainoastaan työstään, eikä koskaan yksityiselämästään. Tulio taas piti oman elämänsä niinkin yksityisenä, ettei siitä tänäkään päivänä juuri yksityiskohtia tiedetä. Tulion kohdalla jonkinasteinen erakoituminen todennäköisesti pitikin paikkansa. Edes hänen asuinpaikkansa ei ollut ihmisten tiedossa, toisin kuin Reginan. Kun Fedja täytti 80 vuotta, ystävät pyysivät päästä häntä onnittelemaan. "Älkää helvetissä tulko", oli Tulion yksioikoinen vastaus.

Polttava katse oli mielenkiintoinen lukukokemus epätäydellisyydestään huolimatta. Kotimainen elokuva ja sen historia ovat alkaneet kiinnostaa muutenkin hyvin paljon. Lapsuudessani erityisesti vanhat kotimaiset mustavalkokomediat kuuluivat suosikkeihini. Esimerkiksi Pekka ja Pätkä-elokuvat tuli katsottua monen monta kertaa. Seuraavassa postauksessa katsastetaan muutama Reginan ja Fedjan yhteistyöpätkä 1940-luvun lopusta, Levoton veri ja Hornankoski, jossa esikoisroolinsa näytteli kotimaisen elokuvan legenda Åke Lindman.

R.I.P. Sidney Lumet

Jälleen yksi loistava elokuvaohjaaja on poissa. Sidney Lumet kuoli lauantaina New Yorkissa 86-vuotiaana imusolmukesyöpään. Lumet on ohjannut muutamia omia suosikkielokuviani, kuten Serpico - Kadun tiikeri (Serpico, 1973), Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men, 1957) ja Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975). Lumet oli erityisesti tunnettu mestarillisista New York-kuvauksistaan.

Arvostin Lumet'n työtä suunnattomasti. Lumet'n käsitys elokuvista ja niiden tekemisestä, sekä siitä mikä tekee elokuvasta hyvän, oli hyvin samanlainen kuin omani. Parhaiten sitä kuvaavat hänen omat sanansa: "While the goal of all movies is to entertain, the kind of film in which I believe goes one step further. It compels the spectator to examine one facet or another of his own conscience. It stimulates thought and sets the mental juices flowing."

Lumet kuuluu niihin ohjaajin, joiden töistä paistaa kova innostus elokuvan taidetta ja koko alaa kohtaan. Sellaisia ohjaajia ei ole koskaan liikaa. Lumet teki uransa aikana myös huonoja ja jopa surkeita elokuvia, mutta vastapainoksi ohjaajan parhaimmat teokset ovatkin sitten unohtumattomia kaikessa upeudessaan. Sunnuntai-iltapäivänä katsoimme edesmenneen ohjaajan muistoa kunnioittaen erään hänen mestariteoksistaan.


Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975)

Näin Hikisen iltapäivän ensi kertaa joitakin vuosia sitten YLE Teemalta ja se jos mikä oli rakkautta ensi silmäyksellä. Katson tosi harvoin, jos koskaan, elokuvia TV:stä ja teen poikkeuksia vain aivan erityislaatuisten elokuvien kohdalla.

Tyhjäntoimittajat Sonny (timanttinen Al Pacino) ja Sal (John Cazale) ryöstävät pankin eräänä iltapäivänä Brooklynissa. Alun perin ryöstön piti olla simppeli, 10 minuutin homma, mutta kun poliisit saapuvat piirittämään pankkia rikoksesta tulee tuntikausia kestävä mediasirkus ja farssi. Miehet pitävät pankin henkilökuntaa panttivankeinaan ja Sonny toimii tilanteen neuvottelijana. Sonnysta tuleekin pian yleisön lemmikki, joka pitää palopuheita pankin ulkopuolella ihmisten hurratessa. Ryöstö ja panttivankitilanne jatkuvat hikisestä iltapäivästä myöhäiseen iltahämärään saakka. Lisää vettä myllyyn heittää Sonnyn motiivien paljastuminen, kun käy ilmi, että hän on ryöstämässä pankin maksaakseen homorakastajansa sukupuolenvaihdon.

Sisällä pankissa jopa panttivangit pitävät ryöstäjien puolia. Sonny uskoo vahvasti asioiden järjestymiseen ja pääsevänsä Salin kanssa Algeriaan kyttien hommaamalla yksityiskoneella. Arkirealismi katoaa kauaksi Sonnyn, entisen Vietnamin veteraanin, ajatuksista.

Hikinen iltapäivä on yksi suosikkielokuviani. Siinä yhdistyy täydellisesti huumorilla ryyditetty rikostarina ja syvällinen pohdinta. Vahvinta elokuvassa on sen loistava (pitkälti improvisoitu) käsikirjoitus ja Al Pacinon mieletön veto Sonnyna. Monta monituista Pacinon leffaa nähneenä fanina voin kutsua tätä jopa hänen parhaaksi suorituksekseen. Niin moni asia loksahtaa tässä elokuvassa oikealle kohdalleen, että negatiivisia kommentteja on erittäin vaikea keksiä. Hikisen iltapäivän tehokeinoja ja juonikuviota on sittemmin yritetty matkia kerran jos toisenkin, mutta tämän elokuvan kaltaista helmeä ei apinoimalla saa aikaiseksi.

Vaikka elokuvassa on paljon komedian elementtejä ja se varmasti viehättää nokkelan dialogin ja koomisen ajoituksen ystäviä, ilmassa on myös selkeää tragediaa. Rikoksen tekevästä Sonnysta tulee median lempilapsi vain hetkeksi ja lopun tapahtumat ovat väistämättömät, vaikkei hän itse sitä ymmärräkään. Sonny on kieltämättä sympaattinen hahmo, sellainen, jonka puolella katsoja haluaa olla ja onkin.

Menee vähän ylistyslauluksi tämä postaus, mutta menkööt. Hikinen iltapäivä on yksinkertaisesti niin hyvä. Lisäplussana vielä se, miten monta katselukertaa tämä leffa kestää. On aina hienoa löytää elokuva, joka tuntuu joka kerralla yhtä freesiltä kuin ensimmäisellä. Katsokaa, jos ette ole vielä nähneet.

Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975)
Ohjaus: Sidney Lumet
125 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.1/10

Dokumentteja x 3

Aluksi pahoittelen sitä, että postaustahti todennäköisesti hidastuu melkoisesti ainakin seuraavan kuukauden ajaksi. Opinnot alkavat olla finaalissa ja työlista tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. Portfolion ja opinnäytetyön viimeinen palautuspäivä on siis tasan kuukauden kuluttua ja mm. viimeisen näytön viimeistely on vielä edessä. Saa nähdä miten bloggaaja tästä savotasta selviää!

Nyt kuitenkin dokumentteja! Jo pienimuotoiseksi perinteeksi muodostunut dokkaripaketti tulee taas. Kolme elokuvaa viihteen, ah, niin monimuotoisesta maailmasta, olkaa hyvät!


Tackle Happy (2000)

Oikeasti, mikä nyt olisi hauskempaa kuin joukko aikuisia miehiä vääntelemässä pippeleitään? Eipä juuri mikään, kai. Tackle Happy kertoo tarinan australialaisesta äijäporukasta ja heidän showstaan The Puppetry of the Penis. Kaverukset Simon Morley ja David Friend muotoilevat sukuelimistään vaikka minkälaisia hahmoja ja asioita ja yleisö hurraa. Naisista pippelit on tietysti aina hassuja ja miehet käyvät esityksen jälkeen vessassa kokeilemassa minkälaisiin muodostelmiin omat vehkeet saa venytettyä.

Mikään menestystarina duon alkuajoista kertova Tackle Happy ei kuitenkaan ole, sillä miehillä on (ymmärrettävistä syistä) suuria vaikeuksia saada esityksensä buukattua järkeviin paikkoihin. Dokumentti seuraa miehiä heidän vuoden 1998 kiertueellaan, jonka varrelle mahtuu niin onnea kuin epäonneakin. Nykyään The Puppetry of the Penis -show'sta on tullut jättimenestys, joka on vienyt keksijänsä kiertueelle ympäri maailmaa. Pippelinvääntelystä on saatu nauttia myös Euroopassa. Viime marraskuussa Morley ja Friend toivat penisorigaminsa myös Helsinkiin ja duo esiintyi Kulttuuritalo Gloriassa kahtena peräkkäisenä iltana.

Varsinkin dokumentin alkupuolella "dick tricksit" jaksavat naurattaa ihan kunnolla, mutta meno hyytyy melkoisesti loppua kohden. Kerronta ei vain jaksa kantaa koko 75 minuutin keston ajan. Materiaalia olisi voinut helposti karsia poiskin. Vaikka dokkari onkin ihan hauska, lopulta jokin estää pääsemästä täysillä siihen mukaan. En oikein osaa sanoa, mikä se jokin on. Aihe on hyvä, mutta kokonaisuus jää keskinkertaiseksi, eikä dokkarista oikein jää muistikuvia mistään muusta kuin peniksistä hullunkurisissa asennoissa.

Tackle Happy (2000)
Ohjaus: Mick Molloy
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10


The Kid Stays in the Picture (2002)

Elokuvatuottaja Robert Evansin elämä on ollut värikäs ja tapahtumarikas. Näyttelijänä aloittanut Evans huomasi pian olevansa aika huono tai korkeintaan keskinkertainen suoriutuja ammatissaan. Alan vaihto oli siis edessä. Evansia lykästi, sillä hän pääsi jo kolmikymppisenä aloittelevan Paramount -elokuvastudion pomoksi. Kun Paramount pääsi menestyksen makuun hittielokuvilla Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, 1968), Love Story (1970) ja Kummisetä (The Godfather, 1971), Evans siirtyi yksityiseksi tuottajaksi. Hänen ensimmäinen oma tuotantonsa oli suurmenestys Chinatown (1973), jonka ohjasi Roman Polanski.

Vaikka Evansin elämässä oli paljon onnea ja aivan helvetisti tuuria, mikään ei ollut pysyvää. Seottuaan huumeisiin Evans menetti pikku hiljaa kaiken, vain kerätäkseen sen sisullaan takaisin.

The Kid Stays in the Picture on hyvin elokuvamaisesti toteutettu ja on helppo unohtaa täysin katsovansa dokumenttia. Suurin osa kuvasta koostuu Evansin henkilökohtaisista valokuvista ja hänen menestyselokuvistaan leikatuista pätkistä. Loppua kohden nähdään myös pätkiä TV-esiintymisistä. Evans itse toimii tarinansa kertojana. Kuulin, että hänen selostuksensa on otettu suoraa hänen omaelämäkertansa äänikuunnelmalta. Evans on värikäs kertoja ja juuri ääniraita on yksi elokuvan kantavia tekijöitä. Veikkaisin, että idea dokumentista on tullut juuri Evansin kerrontaa kuunnellessa.

Olin itse asiassa täysin yllättynyt miten mukaansa tempaava dokkari lopulta oli, tylsyydestä sitä ei ainakaan voi syyttää. Toteutus toimii kaikin puolin todella mallikkaasti. Vaikka itse miehestä ei niin välittäisi, elokuvahistoriafriikeille dokkarilla on taatusti jotain tarjottavaa. 

The Kid Stays in the Picture (2002)
Ohjaus: Nanette Burstein & Brett Morgen
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


I Think We're Alone Now (2008)

Nyt mennään jonnekin kelpojen dokumenttielokuvien ja 4D-sarjan kaltaisen roskan hämärille rajamaille. I Think We're Alone Now kertoo kahdesta erilaisesta henkilöstä, jotka ovat syvästi (ja suorastaan pelottavasti) rakastuneet kasaripoppari Tiffanyyn.

Jeff Turner on aikoinaan saanut jopa lähestymiskiellon ahdisteltuaan teinitähteä. Parinkymmenen vuoden aikana Jeff on kerännyt valtaiset arkistot Tiffany-lehtileikkeitä ja tutkinut erilaisia keinoja saada naiseen yhteys telepaattisesti. Aspergerin syndroomasta kärsivä mies on vakuuttunut, että Tiffany rakastaa häntä takaisin. Jeff on myös varma siitä, että Tiffany osaa matkustaa ajassa ilman aikakonetta. Ja Tiffanyn poseeraaminen Playboyssa oli suora rakkausviesti Jeffille. Ja Jeffiä ympäröivät turvamiehet Tiffanyn konserteissa ovat vain osoitus siitä, miten kovasti laulajatar yrittää häntä suojella. Puhuessaan ihmisille Tiffanysta Jeff käyttää sellaisia termejä, kuten läheinen tai hyvä ystäväni.

Kelly puolestaan on Denverissä asuva hermafrodiitti, joka haaveilee paitsi oikeaksi naiseksi tulemisesta myös tulevaisuudesta Tiffanyn kanssa. 80-luvulla Kelly joutui pahaan onnettomuuteen ja makasi pari viikkoa koomassa. Herättyään hän kertoi nähneensä ilmestyksen Tiffanysta ja on sen jälkeen ollut vakuuttunut heidän yhteisestä kohtalostaan.

Aluksi dokkarille ja sen henkilöille naureskelee vähän, mutta sitten pudotus maan päälle tulee pian. Katsojalle valkenee, miten suurien henkisten ongelmien kanssa Jeff ja Kelly todella painivat. Alkaa tulla tukala ja epämukava olo. On vaikea sanoa missä määrin dokumentti on silkkaa eksploitaatiota. Siitä kuitenkin puuttuvat TV:n tirkistelydokkareista tutut, spekuloivat kertojanäänet, jotka esittävät kohteensa entistä huonommassa valossa. Loppujen lopuksi Kelly ja Jeff esiintyvät kameran edessä sellaisina kuin he oikeasti ovatkin ja saavat itse kertoa asiansa. Helppoa katsottavaa tämä ei silti ole ja omalla kohdallani dokkari menee liian tirkistelyksi. Luulisin, ettei tekijöiden tarkoituksena ollut tehdä sosiaalipornoa, mutta lähellä rajaa kyllä mennään. Plussaa kuitenkin kiehtovasta aihevalinnasta.

I Think We're Alone Now (2008)
Ohjaus: Sean Donnelly
70 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10

Nihon eiga

Olen surullisin mielin seurannut viime päivinä Japania koetelleita onnettomuuksia. Olen lapsesta saakka kokenut jonkinlaista outoa yhteenkuuluvuutta japanilaisen kulttuurin kanssa, mikä vain lisää surua ja myötätuntoa entisestään. Usein on ollut hetkiä, kun japanilainen mentaliteetti on tuntunut enemmän omalta kuin suomalainen.

Japanilaiset ovat kiistatta ystävällisimpiä ihmisiä, mitä olen koskaan tavannut. Kävin Japanissa (liian) lyhyesti kolmisen vuotta sitten keväällä, kirsikankukkien kukkiessa täydessä loistossaan. Tokion ihmisvilinässä oli helppo hukata itsensä ja unohtaa kaikki mitä ei halua muistaa. En oikeastaan kokenut matkalla minkäänlaista kulttuurishokkia ennen paluuta takaisin Helsinkiin.

Sanna 19 vee Japanissa.

Uusi ja vanha kulkevat Japanissa käsi kädessä.

Elokuvamaailmassa japanilaiset on opittu tuntemaan rohkeina elokuvantekijöinä. Rakastan japanilaisten elokuvien mielikuvituksellisuutta, joka on joskus silkkaa outoilua. Nykypäivänä tunnetuimpia japanilaisia elokuvantekijöitä ovat upeita anime-elokuvia tehtaileva Hayao Miyazaki, usein hälyä elokuvillaan aiheuttava Takashi Miike ja palkittuja elokuviakin ohjannut näyttelijälegenda Takeshi Kitano.

Japanissa tokusatsu -elokuvat ovat aina olleet suuressa suosiossa. Tokusatsu on oma genre sci-fi/hirviö/supersankari -elokuville, joissa käytetään runsain mitoin erikoistehosteita ja kuvakikkoja. Tunnetuinta tokusatsua ovat mm. japanilaiset Gojira -elokuvat. Toinen suosittu genre, jidaigeki, on eri aikakausiin sijoittuvaa draamaa. Useimmiten jidaigekit sijoittuvat jonnekin 1600- ja 1800-lukujen välimaastoon. Akira Kurosawan tunnetuimmat teokset ovat samalla hyviä esimerkkejä laadukkaasta japanilaisesta jidaigekista.

Useille länsimaalaisille elokuvaharrastajille tuttu on myös japanilainen genre pinku, joka on eräänlaista softcore pornoa. Se ei kuitenkaan kerro genrestä kaikkea, tai oikeastaan mitään. Pinkua on vaikea kuvailla, sillä länsimaista vastinetta ei oikeastaan ole. Japanissa alastomuuden ja seksin näyttäminen valkokankaalla oli tabu hyvin pitkään. Yksi syy pinkun omaleimaiselle tyylille onkin tekijöiden yritykset kiertää sensuuria erilaisin luovin keinoin. Idässä pinku -elokuville pidetään omia vuosittaisia palkintojuhlia ja sen suosio on ollut nousussa jo vuosia esimerkiksi USA:ssa.

Jo pelkkä Japanin ajattelu saa aikaan suuren halun katsoa jotain japanilaista. Päätin katsoa uudelleen yhden japanilaisen elokuvasuosikkini, Nagisa Oshiman jidaigekin Tabu (Gohatto, 1999).


Tabu (Gohatto, 1999)

Nagisa Oshiman kuvankaunis elokuva sijoittuu 1800-luvun Kiotoon ja seuraa samuraimiliisi shinsengumia. Shinsengumi oli historiallinen shogunia puolustava ryhmä, joka hyväksyi jäsenekseen myös samurailuokan ulkopuolisia ihmisiä. Elokuva alkaakin valintakokeesta, jossa miliisiin hyväksytään kaksi uutta jäsentä, Sozaburo Kano ja Hyozo Tashiro.

Kano (Ryuhei Matsuda) on petollisen kaunis nuorukainen, joka tekee vaikutuksen myös taistelutaidoillaan. Ei kulu aikaakaan, kun Tashiro rakastuu Kanoon ja huhut alkavat jyllätä shinsengumissa. Myös muutama muukin samurai lankeaa Kanon kauneuden edessä, heidän joukossaan mm. joukon komentaja Kondo Isami. Varakomentaja Hijikata (Takeshi Kitano) tyytyy seuraamaan tilannetta sivusta. Kano jättää lopulta oman jälkensä jokaiseen shinsengumin jäseneen, tavalla tai toisella.

Elokuva seuraa myös muuta miliisin toimintaa, mutta keskittyy Kanon aiheuttamaan jännitteeseen joukon miesten keskuudessa. Homoseksuaalisuuden lisäksi teemana on samuraiden aikakauden loppu, jota elokuvan (harvinaisen upea) viimeinen kohtaus hienosti kuvaa. Kuten jo aiemmin mainittu, elokuva on erittäin kauniisti kuvattu ja ajankuvana hieno. Oshima lähestyy aihetta hillitysti, lähes runollisesti. Viipyilevä musiikki sopii elokuvaan täydellisesti ja vain korostaa jo muutenkin salaperäistä tunnelmaa. Taistelukohtaukset on myös toteutettu upeasti ja niitä katsoo erittäin mielellään.

Sozaburo Kano on loistava hahmo, mystinen ja kiehtova henkilö, jonka siron ulkokuoren alta löytyy muutakin kuin kauneutta. Kanoa esittää elokuvan aikaan vasta 16-vuotias Ryuhei Matsuda, jolle Kano oli näyttelijänuran ensimmäinen rooli. Sittemmin Matsuda on esiintynyt muissakin loistavissa japanilaisissa elokuvissa, kuten Toshiaki Toyodan Aoi Harussa (2001) ja 9 Soulsissa (2003). Molemmat lukeutuvat suosikkeihini, niistä ehkä lisää joskus myöhemmin. Kanona hän tekee hienon suorituksen, varsinkin ikäisekseen.

Vaikka Tabu onkin fiktiivinen tarina, shinsengumi on todellinen. 1800-luvun puolivälissä Kiotossa toiminutta ryhmää johti oikeastikin komentaja Kondo Isami, joskin elokuva lienee ottanut ns. taiteellisia vapauksia hahmon esittämisessä. Myös muutamalla muulla hahmolla on esikuvansa oikeassa shinsengumissa.

Olen nähnyt Tabun jo monen monta kertaa. On aivan sama kuinka monta kertaa sen näen, aina se onnistuu nostattamaan pintaan samanlaisia tunteita kuin ensikerrallakin. Tabu on uskomattoman kiehtova ja jokaisella katselukerralla siitä löytyy jotain uutta ja aiemmin huomaamatta jäänyttä. Tabu on paljon suurempi elokuva kuin pintapuolisesti näyttää. Kaikki loksahtaa ihailtavasti kohdalleen ja jo mainittu upea loppukohtaus yhdistää tapahtumat toimivaksi kokonaisuudeksi.

Tabu (Gohatto, 1999)
Ohjaus: Nagisa Oshima
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Jo tämän blogin perimmäisestä luonteesta johtuen japanilaisia elokuvia tulee varmasti katsottua melko paljon tulevaisuudessakin. Vielä on katsomatta monen monta outoa japanilaista tokosatsua! Aiemmin blogissa on arvioitu Naoyuki Tomomatsun päräyttävä Maid-Droid.

Sekalainen setti dokumentteja

Yhden miehen uutiset (Outfoxed: Rupert Murdoch's War on Journalism, 2004)

Olen jostain teini-iän alkuvuosien hämäristä saakka ollut kiinnostunut journalismista ja toimittajan ura on aina keikkunut listoilla, kun on puhuttu että miksi haluan "isona". Niille, jotka ovat seuranneet amerikkalaisia komedia/parodiasarjoja ja puheohjelmia tai Amerikan meininkiä ylipäätään, Fox News on varmaan jo tuttu juttu. Kanavan yksipuolista ja puolueellista uutisointia parodioitaan ja pilkataan jenkeissä tuon tuostakin. Kohuista huolimatta kanavan katsojaluvut ovat pysyneet vakaina. Fox News vetää kaapeliverkon uutiskanavista eniten väkeä kotisohville ja ohittaa täten mm. CNN:n.

Fox Newsin omistaa Rupert Murdoch, jota on usein syytetty konservatiivien ja oikeistolaisten suosimisesta. Outfoxed -dokumentti porautuu Fox Newsin sisimpään ex-toimittajien haastattelujen kautta ja näyttää myös paljon mielenkiintoista materiaalia itse kanavan ohjelmistosta ja raporteista. Dokumentti kyseenalaistaa Foxin toimintatavat ja objektiivisuuden. Foxin oma tunnuslausehan on "Fair and Balanced".

Useat entiset toimittajat ja työntekijät kertovat, että heitä kehotettiin useaan eri otteeseen mustamaalaamaan demokraatteja ja liberaaleja. Konservatiivit ja republikaanit tuli esittää kaunistelevassa valossa ja tämä otettiin huomioon mm. haastateltavia valittaessa. Välillä dokumenttia katsoessa on vaikea ymmärtää, miksi ihmiset yhä katsovat Foxia. Tai miten kukaan voi uskoa Foxin olevan puolueeton uutisoija. Räikeimmissä videopätkissä "väärin ajattelevilta" haastateltavilta viedään mahdollisuus ilmaista oma mielipiteensä. Lisäksi eräs kanavan ärtyisä ohjelmanvetäjä suorastaan uhkailee vieraitaan.

Outfoxed on mielenkiintoinen dokumentti kenelle tahansa journalismista ja sananvapaudesta kiinnostuneelle. Suomessa dokumentti varmaan kiinnostaa aika rajattua yleisöä, sillä Fox Newsin "toilailut" eivät täällä jaksa niin innostaa.

Yhden miehen uutiset (Outfoxed: Rupert Murdoch's War on Journalism, 2004)
Ohjaus: Robert Greenwald
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.9/10

Ensimmäinen tappo (First Kill, 2001)

"Jos sota olisi helvettiä ja vain helvettiä, ihmiset eivät sotisi," toteaa Vietnamin sodan veteraani Michael Herr. Herr on kirjoittanut sotakokemuksistaan kirjoja ja muutaman leffakäsikirjoituksen. Hän on vastannut mm. Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) screenplaysta.

Koko dokumentti oikeastaan kiteytyy Herrin sanoissa. Dokumentissa haastatellaan Vietnamin veteraaneja, jotka kertovat kokemuksistaan ja etenkin siitä, miltä tuntui tappaa toinen ihminen. Kertomusten joukossa on välillä erittäinkin järkyttävää ja raakaa materiaalia. Osa veteraaneista muistelee kaiholla sotapäiviään. Joku jopa myöntää kaipaavansa tappamista ja sen tuomaa adrenaliiniryöppyä, jota ei ole sittemmin muualta löytynyt. Osa nuorista sotilaista oli lähdössä sotaan innoissaan, odottaen ja omasta tahdostaan eikä suinkaan pakolla ja peläten.

Ensimmäinen tappo on kaunistelematon ja rehellinen dokumentti ja juuri siitä syystä vangitseva. Osa näytetyistä valokuvista on suorastaan epämiellyttävän raakoja, vaikka mitään kovin uutta valokuvamateriaalia ei esitetäkään. Kaikista tärkeimpiä ja vaikuttavimpia ovat tietysti veteraanien muistelut. Moni nuori mies oli sodasta palatessaan kovan konfliktin edessä. Sodassa tappaja on sankari, siviilissä barbaarinen murhaaja.

Ensimmäinen tappo (First Kill, 2001)
Ohjaus: Coco Schrijber
77 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.4/10


The Aristocrats (2005)

The Aristocrats on dokkari, joka kertoo vitsistä. Kyllä, yhdestä vitsistä. Elokuvan edetessä vitsiä kommentoi ja sen kertoo sata koomikkoa. Mukana ovat mm. Penn & Teller, Eric Idle, Robin Williams, Drew Carey, Lewis Black, Jason Alexander ja Hank Azaria.

Aristokraatit -vitsi on ollut tunnettu näyttelijä/koomikkopiireissä vuosikymmeniä, aina Vaudevillen ajoista lähtien. Vitsi on oikeastaan nerokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Se alkaa ja päättyy aina samalla (tai ainakin lähestulkoon samalla) tavalla, mutta siinä välissä voi olla oikeastaan mitä vain. Yleensä väliosa täytetään mahdollisimman vulgaarilla, härskillä ja perverssillä sanailulla. Aristokraatit onkin maailman räävittömin vitsi, koska se voi sisältää ihan mitä vain. Jokaisella on oma tapansa kertoa vitsi, eikä vitsillä ole edes mitään standardikestoa. Joku ylpeilee sillä, että on saanut vitsin kestämään tunnin tai jopa yli.

On tietysti aika kreisiä tehdä puolentoista tunnin dokumentti yhdestä vitsistä. Aluksi juttu jaksaa naurattaa kovastikin, mutta väljähtyy loppua kohden. Välillä dokumentti tuntuu liian insidelta, onhan kyseessä koomikoiden "oma juttu". Elokuvista ja elokuvahistoriasta kiinnostuneen on kuitenkin hauska seurata tällaista sisäpiirin ilottelua. Tiukkapipoille ja herkkähipiäisille tosikoille dokkarista ei ole, sillä vitsi sisältää usein yksityiskohtaistakin kuvailua mm. insestistä ja ulosteella leikkimisestä. Vain mielikuvitus on rajana, joskus ei sekään.

Oli muuten jännä nähdä kuka kertoo härskeimmän vitsin. Itseäni yllätti eniten Bob Saget, jota olen aina pitänyt melkoisena vässykkänä.

The Aristocrats (2005)
Ohjaus: Paul Provenza
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.4/10