VHS-ilta IV: Tutut tuntemattomat

VHS-illassa mennään nyt ryminällä mainstreamin puolelle - ainakin tämän teeman kriteerien mukaan. VHS-illoissa on tullut ihan luvattoman pitkä tauko, mutta toukokuinen mökkiviikonloppu jos mikä on otollista aikaa nauhojen pyörittelyyn.

Osaksi iltojen pitäminen on jäänyt siitäkin syystä, että vanhoja kassuja on löytynyt kirppareilta ihan hämmentävän vähän. Viimeksi leffoja on tullut ostettua viime vuoden puolella, vaikka kirpparikierroksia on tehty säännöllisesti. Nytkö ne helmet katoaa? Hyvät ihmiset, pyydän. Jos nurkissanne ajelee vanhoja VHS-leffoja, älkää missään nimessä heittäkö niitä pois. Aina on olemassa joku kasetteihin hurahtanut hölmöläinen, kuten minä. Paitsi jos kassuvalikoimastanne löytyy lähinnä Matrixia, Armageddonia ja Muumiota, niillä saatte minun puolestani heittää niillä vaikka vesilintua.

Tämänkertaisista leffoista vain ensimmäinen täyttää kaikki VHS-illalle asetetut kriteerit. Nagisa Oshiman Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976) on kyllä tunnettu kulttiteos, mutta sillä on kolmikosta ainoana alle 10 000 ääntä IMDb:ssä. Leffa on pyörinyt nurkissa vaikka kuinka kauan ja lienee yksi ensimmäisiä "kummallisia" VHS-ostoksia. Kaksi muuta elokuvaa, Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987) ja Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992) täyttävät kriteerit vain ikänsä puolesta.

Kolme miestä ja baby on ollut katsomislistalla jo pitkän aikaa (älkää kysykö minulta vaan kanssaeläjältä). Muutama viikko sitten tuli katsottua intialainen versio tästä leffasta, Heyy Babyy (2007). Kuvittele miltä Kolme miestä ja baby näyttää, kun se kestää kaksi ja puoli tuntia ja joka välissä lauletaan ja tanssitaan. Ah, Bollywood... No, joka tapaukessa, tästä leffasta on tullut jo pieni sisäpiirin vitsi ja kun VHS tuli vastaan niin pakkohan se oli ostaa. Ja nyt se on pakko myös katsoa.

Ruohonleikkaaja löytyi Haapaveden kirppikseltä viime kesänä. En voinut vastustaa kiusausta, sillä leffa oli vielä director's cut ja 40 minuuttia teatterijulkaisua pitempi. Leffa tunnetaan... "huimista" tietokone-efekteistään ja voin vain kuvitella mitä nuo ylimääräiset 40 minuuttia pitävät sisällään. Ohjaajan leikkaus kestää siis kokonaisuudessaan kaksi tuntia ja 20 minuuttia. Huh! Ruohonleikkaajan tuotanto oli melkoista perseilyä, sillä elokuvaa on mainostettu Stephen Kingin nimellä, vaikka tarinalla ei ole mitään tekemistä Kingin samannimisen novellin kanssa. Perusteettomasta mainoksesta seurasi tietysti oikeusjuttu, jonka seurauksena leffaa lakattiin virallisesti kutsumasta Stephen Kingin Ruohonleikkaajaksi.


Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987)
Speksit: euron hintainen kassu ns. normaalikokoisessa kotelossa. Oulun Järki-kirppikseltä joskus viime syksynä hankittu. Kuva rakeinen kuin jokin tosi rakeinen asia, mutta muutenhan tämä toimi tosi hyvin. Tämä leffa on jo sen verran mainstreamia, että päätimme jättää kassun mökille tulevaisuuden tylsiä sadepäiviä varten.

Olen varmasti nähnyt tämän joskus, mutta mitään kunnon muistikuvia minulla ei teoksesta ole. Lisäksi sekoitan tämän aina siihen toiseen vauvakomediaan, Vauva vapaalla (Baby's Day Out, 1994). Alun perin Kolme miestä ja baby perustuu ranskalaiseen elokuvaan Kolme miestä ja käärö (3 hommes et en couffin, 1985). Nyt kun Amerikka- ja Intia-versiot on katsottu, pitäisiköhän seuraavaksi katsoa Ranska-versio? Olisikohan se jo liikaa?

Arkkitehti Peter (Selleck), sarjakuvapiirtäjä Michael (Guttenberg) ja näyttelijä Jack (Danson) ovat kolme hilpeää ja huoletonta kämppistä, jotka jakavat hulppean kattohuoneiston Manhattanilla. Tarina alkaa Peterin synttärijuhlista, joiden jälkeen Jack pakkaa tavaransa ja lähtee Turkkiin kuvaushommiin. Ennen lähtöään hän kertoo Michaelille, että asuntoon tuodaan seuraavana päivänä hänen ohjaajaystävänsä paketti, joka haetaan myöhempänä ajankohtana. "Älä välitä siitä."

Seuraavana päivänä Peter ja Michael kokevat elämänsä yllätyksen, kun heidän ovensa eteen on tuotu vauva korissaan. Korissa on lappu, jonka mukaan Jack on lapsosen isä. Äiti on jättänyt babyn isukin hoidettavaksi. Peter ja Michael luulevat tämän olevan se paketti ja hässäkkähän siitä syntyy - monella tavalla. Onhan se hauskaa, kun miehet eivät osaa hoitaa vauvaa. Lopulta kolmikko tajuaa sekaantuneensa myös huumebisnekseen ja tietysti lapsen äitikin tulee sopivalla hetkellä vaatimaan nyyttiään takaisin.

Suurin yllätys tässä leffassa oli se, että ohjaajana on häärinyt tuttu Star Trek-mies, Leonard Nimoy. Muuten elokuva on melko yllätyksetön, harmiton hupailu, joka ei tuo pöytään mitään merkittävää. Jokseenkin absurdia, miten tästä leffasta on tehty niin monta eri versiota eli puolilla maailmaa. Ja tälle on vielä jatko-osakin, ysärillä valmistunut Kolme miestä ja pikkuneiti (Three Men and a Little Lady, 1990). Onko se nyt niin mielenkiintoista miten miehet ovat ihan avuttomia pikkuisen vauvan kanssa? Kyllähän tästäkin leffasta muutama hauska jippo löytyy, mutta jostain syystä eritevitsit eivät saa nauramaan ääneen.

Tämänkin leffan kohdeyleisö on vähän hukassa. Aikuisyleisölle tämä lienee tarkoitettu, mutta juoni on siihen aivan liian naiivi. Niin oli kyllä Heyy Babyyssakin. Vertailussa en osaa sanoa kumpi on parempi, Bollywood-versio vai tämä. Vaikka intialainen vastine oli reippaasti pidempi, siinä oli sentään muutama ihan kelpo laulu- ja tanssinumero. Laulavathan miekkoset tässäkin kolmiäänisesti tuutulauluja, mutta ei se nyt vaan ole sama asia.

Lopullinen tuomio: tylsää ja mitäänsanomatonta peruskauraa. Mitäpä tästä sen enempää sanomaan.

Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987)
Ohjaus: Leonard Nimoy
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.3/10



Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976)
Speksit: ehkä jopa parin euron hintainen normaalikoteloinen kasetti Oulun Paljekirppikseltä. Selvä ja hyvä kuva, ei mitään pökkimistä. Tai siis. Niin, no, joo.

Voin vain kuvitella minkälaista hakusana-trafiikkia tämä leffa tuo mukanaan. Itselleni Nagisa Oshima on tuttu  Tabun (Gohatto, 1999) ohjaajana, miehen muu tuotanto ei ole ennestään tuttua. Aistien valtakunta on tositapahtumiin perustuva eroottinen draama.

Nuori Sada Abe on entinen prostituoitu, joka on siirtynyt sisäköksi hotelliin. Töissä hän kohtaa hotellin komean omistajan Kichizon ja parin välille kehkeytyy intensiivisen eroottinen, jopa pakkomielteinen suhde. Sada painostaa Kichizoa hylkäämään vaimonsa ja pariskunnan leikeistä tulee aina vain kokeellisempia ja hurjempia elokuvan edetessä.

Tuossapa koko juoni oikeastaan olikin. En halua spoilata elokuvan hurjimpia kohtauksia, eikä mitään lineaarista juonta oikeastaan ole. Elokuva vain hyppii yhdestä tapahtumasta toiseen ja tarinan keskiössä on Sadan ja Kichizon keskinäinen kemia, valtapeli ja yllyttäminen yhä paheellisimpiin tekoihin. Kuten jo aiemmin sanoin, hurja tarina perustuu tositapahtumiin 1930-luvun Japanissa ja siksi tuskin spoilaan sitä, kun kerron tarinan päättyvän Kichizon seksuaalisväritteiseen murhaan.

Oshiman elokuva on täynnä kauniita kuvia ja se on kaikin puolin taidokkaasti tehty. Vaikka elokuvassa nähdään oikeaa seksiä, taiteellisuutensa vuoksi sitä ei voi sanoa pornoksi. Ai no Korida ei suinkaan ole ensimmäinen ns. mainstream-elokuva, jossa seksi ei ole näyteltyä. Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi Melvin van Peeblesin blaxploitaatio-klassikon Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971), jonka seksikohtausten seurauksena ohjaaja sai sukupuolitaudin. Shokkiarvoa Ai no Koridalla on kuitenkin enemmän kuin useimmilla eroottisilla tai oikeaa seksiä sisältävillä elokuvilla.

Lopulta Ai no Koridalla on tyylin puolesta paljonkin yhteistä Tabun kanssa. Molemmissa keskitytään kuvaamaan henkilöiden välistä kemiaa ja sen kehitystä ja perinteistä juonikerrontaa on vain vähän. Pidän kuitenkin selvästi enemmän Tabusta, koska Ai no Koridassa shokeeraavat kohtaukset ja yliseksuaalisuus vievät kaiken huomion. Ne harhauttavat helposti itse asiasta, eikä joka kohtauksessa ole täysin selvää, miksi taas pitää näyttää kaikki. Ne muutamat varsinaiset shokkikohtaukset ovat sikäli ymmärrettävissä, että ne kuvaavat pariskunnan keskinäisen jännitteen kiristymistä.

Hieman hillitymmällä otteella Ai no Korida voisi helposti olla Tabun kanssa samoilla viivoilla.

Ai niin. Pariskunnan seksuaalinen kanssakäyminen ei ole erityisen privaattia. Silminnäkijöiden lausuntoja tuskin on ollu vaikea saada, sillä parittelun aikana samassa huoneessa on hämmentävän usein shamisen-sooloa soittava geishamummo.

Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976)
Ohjaus: Nagisa Oshima
106 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10



Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)
Speksit: normaalikoteloinen, parin euron hintainen kassu Haapaveden kirppikseltä, mikä ikinä sen nimi lieneekään. Director's Cut, jossa 40 lisäminuuttia efektipelleilyä. Aluksi kuva värisi kuin haavanlehti, mutta tilanne korjaantui onneksi pian.

Vuonna 1992 Ruohonleikkaja oli varmasti kunnianhimoinen projekti kaikkine tietokone-efekteineen. Kuten jo aiemmin todettu, elokuvan täyspitkä nimi oli alun perin Stephen Kingin Ruohonleikkaaja, mutta Kingin nimi poistettiin oikeusjutun myötä. New Line Cinema oli ostanut oikeudet Kingin samannimiseen novelliin, mutta tämän elokuvan käsikirjoitus oli täysin itsenäinen projekti, jonka alkuperäinen nimi oli Cyber God. Makustelepa tuota nimeä hetki. CYBER GOD. Joka tapauksessa, New Line Cinema päätti yhdistää Kingin tarinan ja täysin siihen liittymättömän käsikirjoituksen ja luoda jonkinlaisen epäpyhän äpäräelokuvan, jota voisi mainostaa Kingin nimellä. Suunnitelma kusi kintuille ja minä olen sitä mieltä, että tämän leffan nimi pitäisi ehdottomasti olla Cyber God.

Dr. Lawrence Angelo (Pierce Brosnan) tekee kokeita, jossa simpanssin älykkyyttä kasvatetaan lääkehoidolla ja virtuaalitodellisuudella. Koe onnistuu, mutta lääkitys tekee koe-eläimestä väkivaltaisen ja vihamielisen. Angelo on vähällä luopua kokeistaan, kunnes hän kohtaa uuden, täydellisen koe-eläimen: vajaaälyisen ruohonleikkaajan nimeltä Jobe. Orpo Jobe asuu kirkon piharakennuksessa ja kulkee hoitamassa ihmisten pihoja pastorin veljen Terryn kanssa. Angelo esittelee Jobelle virtuaalitodellisuutta ja saa houkuteltua tämän mukaan kokeisiinsa.

Kuten arvata saattaa, ihmiskokeet eivät pääty juuri sen paremmin kuin eläinkokeetkaan. Angelo jättää pois väkivaltaista käytöstä aiheuttavan lääkityksen, mutta pian asiat alkavat silti mennä alamäkeen. Jobe oppii asioita salamannopeasti ja kiintyy virtuaalitodellisuuteen. Aluksi innostunut ja utelias Jobe muuttuu pian ihmiskoneeksi ja lähtee kostoretkelle. Maksajiksi joutuvat ne, jotka ovat pilkanneet Jobea tämän tyhmyydestä.

Itse asiassa leffa oli yllättävän hyvä. Ei silti hyvähyvä, mutta odottelin sellaista kunnon all over the place -perseilyä, jossa ei ole päätä tai häntää. Onhan tämä nyt 40 lisäminuutin kanssa ihan tolkuttoman pitkä. Nämä ohjaajan leikkaus -versiot muutenkin mietityttävät minua, etenkin silloin kun ne lisäävät pituutta roimasti. Joskus täytyy raa'asti luopua hyvistäkin ideoista, jos ne eivät toimi kokonaisuuden kannalta - kill your darlings. Jos elokuvaa on voitu esittää sataminuuttisena, tuovatko lisätyt neljäkymmentä minuuttia siihen jotain oikeasti olennaista lisää?

Sinänsä Ruohonleikkaajassa kerronta on melko sujuvaa loppupuolelle saakka, joten lisäykset lienevät aika pieniä. Loppua kohden vähän venytellään ja kiinnostus lopahtaa. Jeff Fahey on Jobena karismaton ja tylsä. Vaikka leffa on pitkä, Joben muutos hyväntahtoisesta ääliöstä kylmäksi älyköksi on turhan nopea ja vaiheeton. Aluksi Jobe on typerys, sitten innostunut oppija ja lopulta kuin robotti. Mitään vivahteita on turha hakea. Rakkaussuhde rikkaaseen nuoreen leskeen Marnieen vaikuttaa melko tyhjänpäiväiseltä. Suhteen traaginen loppu toimii esimerkkinä virtuaalimaailman vaarallisuudesta, mutta noin muuten koko sivujuoni on pelkkää filliä jo muutenkin täydenoloisessa leffassa.

Vanhentuneet efektit ovat hauskaa katsottavaa parissa ensimmäisessä virtuaalitodellisuuskohtauksessa, mutta eivät jaksa innostaa enää myöhemmin. Kaikkine puutteineen ihan hauska leffa. Kelpo viihdettä, jos jaksat viihtyä sen ääressä lähes kaksi ja puoli tuntia.

Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)
Ohjaus: Brett Leonard
140 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

Rakkaus, petos, uhraus

Puhdistus 

(2012) 

Yksi vuoden odotetuimpia kotimaisia on Sofi Oksasen menestysromaaniin perustuva Puhdistus. En ole itse kirjaa lukenut ja elokuvasta oli hieman ristiriitaiset odotukset, ohjaajana kun häärii aiemmin musiikkivideoiden puolella kunnostautunut Antti Jokinen, jonka Hollywood-räpellys The Resident oli kohtuullisen tuskallista katsottavaa.

Puhdistus kertoo kahden naisen tarinan ja samalla kappaleen Viron historiaa. Aliide Truu (Liisi Tandefelt) on nuoruudessaan kokenut Stalinin puhdistusten kauhut omassa perhepiirissään. Elokuvan kehystarinan tapahtuma-aikaan, 90-luvun alussa, hän asuttaa yksin lapsuudenkotiaan Viron maaseudulla. Eräänä iltana hän löytää pihalta nuoren Zaran (Amanda Pilke), joka on paennut väkivaltaista elämäänsä prostituoituna. Aluksi vastahakoinen Aliide ottaa tytön suojiinsa ja joutuu muistelemaan aikoja, jotka haluaisi unohtaa.

Nuorena Aliide (upea Laura Birn) rakastui komeaan Hansiin, joka puolestaan rakastaa Aliiden siskoa Ingeliä. Ingel ja Hans päätyvät naimisiin ja mustasukkaisuus alkaa kalvaa Aliidea. Puhdistusten myötä äiti ja isä vangitaan ja viedään Siperiaan ja sisarukset päätyvät asumaan taloa kolmistaan Hansin kanssa. Hans liittyy metsäsisseihin ja saa viranomaiset peräänsä. Naiset piilottelevat häntä makuuhuoneeseen rakentamansa valeseinän sisällä. Vuodet vierivät, mutta Aliide ei voi unohtaa Hansia kohtaan tuntemaansa palavaa rakkautta. Rakkaus muuttuu lähes pakkomielteeksi ja saa Aliiden tekemään kamalia asioita.

En nyt tosiaan ota kantaa siihen kirjaan, koska en ole sitä lukenut. Näin aluksi täytyy todeta, että Puhdistus on varmaan yksi rankimpia kotimaisia elokuvia mitä olen nähnyt. Tapahtumien raakuutta tehostavat loistavat näyttelijäsuoritukset, erityisesti nuorta Aliidea näyttelevä Laura Birn, joka todella tuo hahmonsa eloon. Ainoa, jonka suoritusta en lähtisi kehumaan taitaa olla Peter Franzén, jota alkaa jo rasittaa esiintyminen noin joka toisessa kotimaisessa tuotannossa. Franzénin suoritukset ovat usein niin samankaltaisia, että aletaan jo häilyä tahattoman koomisuuden rajoilla.

Muista näyttelijöistä silmiin pistää vanhaa Aliide Truuta näyttelevä Liisi Tandefelt. Suorituksessa ei ole mitään vikaa, mutta mielestäni Tandefelt ja Birn näyttävät niin eriltä, että heitä on vaikea hyvällä tahdollakaan uskoa samaksi ihmiseksi. Itse olisin mieluummin nähnyt roolissa esimerkiksi Seela Sellan. Sella on tietysti tutumpi kasvo kuin Tandefelt, mutta jos Franzénkin on tässä leffassa niin miksipä ei.

Laajan ja pitkän tarinan puristaminen kahteen tuntiin on selvästi ollut haastava tehtävä ja siinä onnistutaan aivan tarpeeksi hyvin, vaikka välillä hypitään ajassa paljonkin eteenpäin. Paljon kysymyksiä jää vaille vastausta. Nyt tekee mieli lukea se kirja, että saisi kaikki yksityiskohdat tietoonsa. Mitä esimerkiksi tapahtui Ingelille ja Lindalle? Tai Martinille? Lisäksi Aliiden elämäntarina päättyy melko aikaisin ja välissä on iso rotko tuon hetken ja nykyajan välillä. Ilmeisesti tarkoitus olisi uskoa, että Aliide on koko tuon ajan vain istunut katkerana kiikkustuolissaan? Kaikkeahan ei voi kertoa, mutta häiritsee silti.

En tiedä miten itse kirja päättyy, mutta elokuvan loppu jää vaivaamaan suuresti. Ei niinkään sen vuoksi, että jotain jäisi epäselväksi, päin vastoin. Muutenkin selkeää pointtia alleviivataan oikein urakalla, mikä vesittää hienon kokonaisuuden. Onneksi tämä kuitenkin vaivaa vain noin viimeistä viittä minuuttia ja päällimmäisenä mieleen jäävät aivan toiset kohtaukset.

Kritiikistä huolimatta Puhdistus on helposti vuoden paras näytelmäelokuva tähän mennessä. Jokinen osoittaa osaavansa suoriutua vaativasta projektista ja saa katsojan ihan unohtamaan The Residentin kauheuden. Laura Birn taas nostaa itsensä kertaheitolla kotimaisten näyttelijöiden kärkikastiin. Ihan mieletön suoritus, parantamisen varaa tuskin edes on. Ilman Birnin upeaa suoritusta Puhdistus unohtuisi helposti keskinkertaisuuksien loputtomaan mereen.

Puhdistus (2012)
Ohjaus: Antti J. Jokinen
125 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

VHS-ilta III: Mökki-edition

VHS-ilta tekee paluun! Kaikenlaiseen säätämiseen tämän teeman tiimoilta olikin mennyt ihan liian kauan ja edellisestä VHS-illasta on peräti puolisen vuotta aikaa. Tällä kertaa VHS-ilta vietiin mukana viikonlopun mökkireissulle. Mahdollisia vaihtoehtoja olikin taas kertynyt vinot pinot ja erityisen lupaavia elokuvia oli seassa useampia.

Asiaan. Illan ensimmäinen elokuva olikin tähän hetkeen melkoisen sopiva valinta. Ajattelinkin jo aiemmin, että voisin koulun alun kunniaksi tehdä jonkinlaisen "journalistit elokuvissa"-teemapostauksen. 27.8. tämä bloggaaja aloitti nimittäin journalismin opiskelun Oulun seudun ammattikorkeassa. :) Ja osittain siksi tämä postaus tulee näin myöhässä, pahoittelen. Taas.


Witness in the War Zone (1987)

IMDb:ssä tittelillä Deadline, kassun kannessa Witness in the War Zone. Speksit: (muistaakseni) puolen euron (vai peräti euron?) arvoinen kassu "normaalissa" pienessä kotelossa. Ostettu Oulun Limingantullin Järkikirppikseltä tässä kesällä. Pyöri kuin unelma!

Tässäpä yksi elokuva, joka oli ihan pakkopakkopakko ostaa, kun eteen tuli. Koskaan en ollut tästä tekeleestä kuullut, eikä kai ole kovin moni muukaan, kun IMDb:ssäkin leffa on saanut vain 274 ääntä. Ja pääosassa on Christopher Walken, joka on hiljalleen hiippaillut suosikkinäyttelijöideni joukkoon. Täydellistä! Ostohaluja lisäsivät tietysti huokea hinta (kuten aina) sekä kannessa komeileva slogan: "In the war zone it dosen't matter who you kill... as long as you kill someone." WAU. Ja tuo typokin oli muuten itse kannessa, ei minun mokani.

Walken näyttelee Don Stevensiä, omahyväistä ja välinpitämätöntä ulkomaan kirjeenvaihtajaa, joka on lähetetty kuvaamaan kriisiä Lähi-itään, tarkemmin ottaen Libanoniin. Israelin armeija ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO ottavat rajusti yhteen päivittäin, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen. Stevens viettää kuitenkin suurimman osan ajastaan hotellin uima-altaalla tai paikallisessa baarissa, kun paikallinen apumies riskeeraa henkensä videokameran kanssa.

Kun Stevens saa suututettua apurinsa ja TV-yhtiö alkaa kovistella, vastahakoinen mies joutuu tositoimiin. Stevens saa harvinaisen mahdollisuuden haastatella erästä PLO:n johtajista. Haastattelu aiheuttaa valtaisan mediamyrskyn ympäri maailmaa ja videolla puhuneen johtajan henki on välittömästi vaarassa. Yrittäessään pitää viattoman miehen hengissä ja samalla totuutta etsiessään Stevens joutuu ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa antamaan tunteilleen sijaa.

Kaikenlaiset Lähi-idän konflikteihin (ennen, nyt ja tulevaisuudessa) liittyvät leffat ovat sinänsä mielenkiintoisia ja lupaavia. En ole ihan varma mihin näkökulmaan tämä elokuva lopulta pyrkii. Toisaalta ketään ei oikeastaan sympata erityisemmin, mikä voi olla ihan hyväkin juttu. Olen lukenut arvosteluja, joissa elokuvaa syytettiin rasistiseksi ja vihamieliseksi palestiinalaisia kohtaan, mutta omasta mielestäni se ei niin pistänyt silmään. Porukkaahan tässä leffassa lakoaa vähän väliä milloin kenenkin toimesta, se nyt on selvä. Pointti tulisi selväksi vähemmälläkin räiskimisellä. Vaikka aihe on vakava ja todellinen, välillä tuntuu koomiselta kun joka nurkan takana ollaan lahtaamassa porukkaa.

Muutenkin elokuvan esittämät tunnetilat tulevat tuskallisen hyvin selviksi. Kaikkea pitää toistaa kyllästymiseen asti, ettei tyhmimmältäkään punaniskalta jäisi asiat epäselviksi. Toisaalta taas tämä tekele on juonellisesti niin sekava, että välillä missään ei ollut mitään tolkkua. Tekijöillä tuntuu olevan vähän pasmat sekaisin. Yhteen, kuitenkin suht lyhyeen leffaan (kassun kannen mukaan 90 minuuttia, IMDb:n mukaan 100, liekö sensuuri iskenyt) on ahdettu turhan paljon eri ihmisiä, eri tahoja, eri tapahtumia, eri konflikteja... Pieni keskittäminen olisi ollut paikallaan. Tällaisenaan tapahtumiin on turhan vaikea saada syvällisempää otetta. Ei jatkoon.

Witness in the War Zone (1987)
Ohjaus: Nathaniel Gutman
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.1/10


Monkey Trouble (1994)

Speksit: Euron hintainen kassu pienessä kotelossa. Ostettu Oulun Paljekirppikseltä. Oli pakko ostaa, kun tässä on apina. Apinat on siistejä. Toimi hyvin, no problem.

Tässä se nyt on, Harvey Keitelin, lapsitähti Thora Birchin (myöhemmin mm. Ghost World ja American Beauty) ja apinan tähdittämä ysärikomedia. Mahtavaa! Vai onko sittenkään?

Eva haluaisi lemmikin, mielellään koiran. Koulun jälkeen iltapäivä kuluu lemmikkikaupassa karvaturreja ihastellessa. Isäpuoli on kuitekin pahasti allerginen eläinten karvoille. Biologinen isä taas on lentäjä, eikä työnsä vuoksi voi ottaa lemmikkiä. Ala-asteikäinen Eva kapinoi perhettään ja erityisesti äitinsä silmäterää, Jack-vauvaa vastaan.

Toisaalla mustalainen katusoittaja Azro (Keitel. Kyllä... Harvey Keitel) esiintyy apinansa kanssa. Hän on kouluttanut primitiivisestä ystävästään etevän taskuvarkaan. Eräänä päivänä rikollisliiga tekee miehelle houkuttelevan tarjouksen: tiedossa on iso tukku rahaa, jos Azro antaa heidän käyttää apinaansa murtohommissa. Apina on kuitenkin kyllästynyt humalassa kohkaavan Azron meininkeihin ja ottaa karvaiset jalat alleen. Eva löytää apinan puistosta, salakuljettaa sen kotiinsa ja päättää ottaa sen salalemmikikseen. Ongelmia kuitenkin aiheutuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Eva huomaa uuden pörröisen kaverinsa olevan pahemman sortin kleptomaani.

Elokuva on hyvin, hyvin, hyvin tuskallisen tyypillinen ysäriperhekomedia, jossa kaikki kommellukset perustuvat salailuun, paljastumiseen, jahdatuksi joutumiseen... Tajuatte varmaan, näitähän riittää joka sormelle, varpaalle ja muulle ulokkeelle. Evan täytyy pitää uusi lemmikkinsä salassa muulta perheeltään ja juoruilevilta koulukavereiltaan. Hyväksi liittolaiseksi osoittautuu (rummunpärinää) Jack-vauveli, joka ei vielä osaa puhua. Evan ja pikkuvelipuolen bondausprosessi voi siis alkaa!

No, sitten... Harvey Keitel ei ole muistaakseni koskaan aiemmin ärsyttänyt minua. Nyt miehen toivoo vain katoavan ruudusta mahdollisimman pian. Oikeasti, toivoin, että Azrolle tapahtuisi elokuvassa kamalia asioita, jäisi vaikka bussin alle niin ei tarvitsisi katsoa tuota tuskaisaa esitystä. Katuesiintyjän hahmo on helvetin ärsyttävä, roolisuoritus kökkö... Ja miksi sinä lähdit tähän leffaan mukaan, Harvey? Saman vuonna julkaistiin Pulp Fiction, edellisenä vuonna Piano... Pulaa hyvistä rooleista? Mitä helvettiä?

12-vuotias Thora Birch sentään tekee ikäisekseen OK työtä Evana ja onnistuu olemaan kaikin puolin harvinaisen siedettävä lapsinäyttelijä. No, parastahan tässä leffassa on tietysti se apina. Muuta mainitsemisen arvoista ei sitten oikein olekaan. Leffa tyydyttää varmasti ysärikomedia-himot, jos sellaisia jollekin joskus ilmaantuu. Kohderyhmähän on tietysti koko perhe vauvasta vaariin, joten jos vaikka koko suvun voimin haluaa jonkin leffan katsoa niin tämä ei varmaan ainakaan loukkaa ketään. Jos pelkkä apina kiinnostaa niin kannattaa jättää välistä, ei ole sen arvoista.

Monkey Trouble (1994)
Ohjaus: Franco Amurri
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10


KISS ja huvipuiston haamu (KISS Meets the Phantom of  the Park, 1978)

Tässäpä taas elokuva, joka on tavallaan poikkeus, koska kyseessä on TV elokuva. Kuitenkin nyt on niin päräyttävää meininkiä tarjolla, että ei kai tuolla väliä. Kasetti itsessään on myöskin poikkeus, sillä olen ostanut tämän jo joskus... reilu kymmenen vuotta sitten, enkä edes muista enää mistä. Jostain käytettyjä elokuvia kierrättävästä nettikaupasta luultavasti. Olin joskus 12(-13)-vuotiaana supersuuri KISS-fani. Ei siitä sen enempää. Niin sokea en kuitenkaan fanitukseni kanssa ollut, ettenkö olisi huomannut jo silloin tämän leffan olevan toteutukseltaan vähintäänkin mielenkiintoinen. Nykyään tätä teosta on kai ollut sen verran vaikea löytää, että kun olen jossain nettifoorumilla kertonut kassun löytyvän hyllystä olen saanut ulkomaita myöten ostotarjouksia.

KISS on pestattu esiintymään suositussa amerikkalaisessa huvipuistossa. Puiston robottinukeista ja laitteista vastaava Abner Deveraux on kuitenkin eri mieltä. Hänestä KISS on pahimmanlaatuinen turhake ja tähänkin käytetyt rahat tulisi mieluummin sijoittaa hänen omien luomuksiensa ylläpitoon ja kehittämiseen. Abner päättää estää keikan hinnalla millä hyvänsä. Semmosta. Siinäpä se juoni oikeastaan olikin. Lisätään pari KISSin esitystä ja tästä saadaan 90 minuutin elokuva.

Sivujuonena on tietysti vanha kunnon rakkaustarina, ainakin tavallaan. Huvipuistoon on eksynyt nimittäin KISS-faniksi tunnustautuva Melissa, jonka poikaystävä Sam työskentelee Abnerille. Abnerin elävänoloisten robottien salaisuus on oikeat ihmiset, jotka hän on varustanut mikrosirulla. Sam on saanut mikrosirun kaulaansa ja muuttunut ympäristöstään tiedottomaksi zombie-mieheksi. KISS avittaa Melissaa saamaan sulhonsa takaisin.

Suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan tämän leffan, jos tilaisuus joskus koittaa. En ole varma onko leffa kökkö tahallaan vai tahattomasti vai sekä että, mutta kohtuullisen monet naurut tästä irtoaa. Kenen pokka voisikaan pitää, kun KISS esittelee amulettinsa, jotka ovat antaneet nelikolle supervoimat? Kuulemma edes kitaran rämpyttäminen ei onnistu ilman näitä taianomaisia heijastimia. Ja Paul Stanley ampuu lasereita silmistään! Mahtavuutta! Tietäisimpä jonkun joka on nähnyt tämän leffan joskus 70- tai 80-luvulla. Oliko tämä silloin ihan tolkuttoman siisti, oikeasti?

Paul Stanleyn laserit sikseen, elokuvan hauskin KISS-hahmo on kiistatta Gene Simmons. Kaikki mitä mies (anteeksi, Demoni) suustaan päästää kajahtaa ilmoille törkeän kökön ääniefektin saattelemana. Demonimies puhuu vähän ja mulkkailee ihmisiä pahasti jatkuvalla syötöllä.

Leffaan on ympätty martial arts-henkisiä taistelukohtauksia, musiikkinumeroita, pako sellistä telepatian avulla... Ja sivujuoni, jossa kolme pahista aiheuttavat harmia puistossa ja joutuvat Abnerin käsittelyyn. Pahikset (Slime, Chopper ja Dirty Dee) saavat aikaan hervottomia nauruntyrskähdyksiä. 70-luvulla rankat tyypitkin olivat aika kesyjä. Musiikkinumeroista ei myöskään puutu huumoria. Suurimmat naurut antoi Peter Crissin herkkä tulkinta Beth, jota koko bändi + Melissa hartaasti kuuntelevat uima-altaan reunalla. Elokuvan huikeassa kliimaksissa bändin jäsenet joutuvat taistelemaan nyrkein ja soittimin robottiversioidensa kanssa lavalla yleisön hurratessa. Lämpimät suositteluni!

KISS ja huvipuiston haamu (KISS Meets the Phantom of the Park, 1978)
Ohjaus: Gordon Hessler
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.5/10

Fuuuuuuuck!!

Jenkkilää hehkutellaan vapauden ultimaattiseksi tyyssijaksi, mutta enemmän maan politiikkaa seuranneena voi helposti todeta tuon vapauden olevan monien asioiden kohdalla täyttä bullshittia. Konservatiivit ovat vetämässä sääpallon kokoista hernettä nenäänsä milloin mistäkin. Yksi suosittuja kauhistelun kohteita on tietysti järjetön kiroilu, jolle viattomat kansalaiset altistuvat tahtomattaan päivittäin. Seuraavassa muutama elokuva aiheesta.


Fuck (2005)

Lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty dokumentti pohtii sanaa fuck, sen käyttöä, sen merkitystä ja sitä, miksi se nyt on niin paha juttu. Asiaa on pähkäilemässä joukko tunnettuja naamoja, joukossaan mm. Drew Carey, Pat Boone, Billy Connolly, Ice-T, Ron Jeremy,  ja Hunter S. Thompson. Molempia puolia kuullaan väittelyssä fuck vastaan no fuck ja myös historiallinen puoli saa valotusta.

Ensinnäkin, olin vähän yllättynyt siitä miten naurettavan iso asia se fuck tosiaan on. Olin varautunut hysteerisesti sössöttäviin kukkahattutäteihin (jotka ovat muuten nekin USA:ssa ihan eri luokkaa), mutta yllätyin silti. Tässä dokkarissa on niin paljon asioita, joita en ymmärrä. Sinänsä ymmärrän, etteivät aikuiset halua omien pikkupilttiensä suoltavan ns. huonoa kieltä tai oppivan kiroilemaan liian nuorena, mutta realistisesti katsottuna kirosanoilta tuskin voi välttyä. Miten se sanojen piippaaminen ja demonisoiminen jotenkin auttaa? Kielletyt asiathan ovat tunnetusti aina vain mielenkiintoisempia. Ja se on tosiaan vaan yksi helvetin sana! Eikä edes kovin kaksinen kirosana verrattuna raavaan suomalaismiehen kajauttamaan sotahuutoon PERRRRKELE!

Mielenkiintoisinta dokkarissa on (amerikkalaisen tekopyhyyden kauhistelun lisäksi) sanan historiallinen puoli. Kukaan ei oikeastaan tiedä mistä sana fuck tulee, vaikka arvailuja on jos jonkinlaisia. Sen merkitys on kuitenkin aina ollut aikalailla sama: se on ollut synonyymi kahden ihmisen väliselle seksuaaliselle kanssakäymiselle, jota hentomieliset kanssaihmiset varmaan kutsuisivat mieluummin helläksi rakasteluksi tai lempimiseksi (yrgh). Villit, mutta perättömät huhut arvuuttelevat sanan olevan lyhenne milloin mistäkin. Suosituin tuntuu olevan Fornication Under the Consent of the King.

Myös sanan fuck monipuolisuus on sinänsä ihan kiehtovaa. Vaikka sen historiallinen merkitys on aina ollut sama, vuosien saatossa sanaa on käytetty vaikka millaisissa yhteyksissä. Sana on saanut uusia käyttötapoja aina vain enemmän ja enemmän, kun kieli on ns. vapautunut.

Vaikka dokkarissa kuullaan molempia osapuolia, paino on selvästi enemmän kiroilun puolustajilla, eikä mistään puolueettomasta katsauksesta ole kyse. Sinänsä olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin ns. vastapuolen ihmisten kommentteja ja perusteluja. Kiista kahden puolen välillä jää melko yksiulotteiseksi kyllä-ei-kyllä-ei-väittelyksi. Tai no, ei varsinaiseksi väittelyksi tietenkään, koska jokainen haastateltava on kuvattu erikseen mustaa taustaa vasten. Nyt jälkeenpäin ajatellen olisikin ollut muuten hauska pistää muutama kiroilurajoitteinen kalkkis ja pari törkysuista koomikkoa samaan huoneeseen!

Screencapit tästä leffasta eivät ole muuten järin mielenkiintoisia, koska tosiaan suurin osa matskusta on vain puhuvia päitä mustaa taustaa vasten tai ruudussa rullaavaa tekstiä. Huomasin muuten screencappeja ottaessa, että ihmisen ulkonäöstä näkee hämmästyttävän usein, kummalla puolella hän mahtaa asiassa olla. :)

Fuck (2005)
Ohjaus: Steve Anderson
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10


South Park: Isompi, pidempi ja leikkaamaton (South Park: Bigger, Longer & Uncut, 1999)

Fuck-dokkarissa näytettiin pätkä South Park-leffasta, joka on tehnyt aikanaan kirosanaennätyksen. Luulin jo, että olen nähnyt tämän leffan kyllästyttävän monesti enkä tule katsomaan sitä pariin vuosikymmeneen, mutta niin siinä vain kävi että pakkohan se oli nähdä dokkarin loppukevennyksenä.

Näin South Parkin aikoinaan elokuvateatterissa (eli Haapaveden ammattikoulun auditoriossa). Olin 11-vuotias. South Park-sarja oli pyörinyt telkkarissa jo jonkin aikaa ja se oli mielestäni parasta ikinä. Nauhoitin joka jakson ja joskus valvoin vanhemmiltani salaa ja katsoin arkena yöllä näytettävän ohjelman pienestä matkatelkkaristani pimeässä ilman ääntä. Oi niitä aikoja! En usko, että minusta tuli South Parkin myötä mitenkään rääväsuisempi. Joka tapauksessa, auditorio oli täpösen täynnä ja tunnelma mitä mainioin. En tiennyt leffasta etukäteen yhtään mitään. Se oli aikaa ennen YouTuben leffatrailereita. En ole koskaan nauranut leffateatterissa niin paljon, enkä varmaan koskaan kuullutkaan vastaavanlaisia naurukohtauksia.

Elokuvassa ystävykset Stan, Kyle, Kenny ja Cartman keplottelevat itsensä katsomaan lapsilta kiellettyä Terrence & Phillip-leffaa Asses of Fire. Leffassa piereskellään ja kiroillaan eli huumori kukkii parhaimmillaan. Pojat saavat pahoja vaikutteita ja kun muutkin lapset näkevät leffan, lapsosten kiroilu lähtee lapasesta pahemman kerran. Kylen tiukkisäiti ryhtyy raivoisaan vastarintaan Terrencea & Phillipia vastaan. Lopulta tilanne kärjistyy pahimmilleen ja johtaa USA:n ja Kanadan väliseen sotaan. Samaan aikaan Saatana suunnittelee maailmanvalloitusta yhdessä uuden poikaystävänsä Saddam Husseinin kanssa. On nimittäin ennustettu, että kun Terrencen & Phillipin veri koskettaa USA:n maata, Helvetin portit aukeavat ja Saatanasta tulee maailman hallitsija. Sweet.

South Park -leffa on sarjan meininkiä parhaimmillaan. Kantaa otetaan tyyliin sopivan kärkevästi ja huumori on parhaimmillaan ihan hillitöntä. Pointti kiteytyy Sheila "Kylen äiti" Broflovskin sanoissa "Remember what the MPAA says; Horrific, Deplorable violence is okay, as long as people don't say any naughty woids! That's what this war is all about!" Leffa on luultavasti yksi onnistuneimpia TV-sarjasta elokuvaksi -sovituksia. Ote on elokuvamaisempi, mutta mitään niistä jutuista, jotka tekevät alkuperäisestä sarjasta niin loistavan, ei ole unohdettu.

Leffaan on sovitettu disneymäiseen tyyliin musiikkinumeroita, jotka vaihtelevat ihan hauskasta täysin absurdiin. Kovimmat naurut leffateatterissa sai aikoinaan aikaan Terrencen ja Phillipen laulunumero Uncle Fucka. Laulun alku oli kuin räjähdys täydessä salissa, eikä naurusta meinannut millään tulla loppua. Kaiken kaikkiaan elokuvassa kuullaan lähes 399 kirosanaa, mistä hyvästä leffa on päässytkin Guinnessin ennätysten kirjaan pahasuisimpana animaationa.

Elokuva pääsi tietysti todistamaan oman pointtinsa todenmukaisuuden, kun se sai USA:ssa ikärajoituksen R. Ja senkin pelkän kiroilun vuoksi! Tarkastajilla ei ollut mitään huomautettavaa piirretystä väkivallasta, kuten Kennyn kuolemasta tai sodan kuvaamisesta. Kauheintahan oli selkeästi hahmojen käyttämä kieli. Suomessa ikäraja oli K-12. Itse näin leffan tosiaan 11-vuotiaana eli vielä vuotta ikärajaa nuorempana eikä se korruptoinut moraaliani. Jännä juttu! En silloin tiennytkään millaiseen vaaraan olin itseni ja hauraan mieleni laittamassa.

Kaikin puolin hieno leffa. Pieni kyllästyminen vaivaa minua edelleen, mutta oli piristävää katsoa elokuva välillä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ollut nähnyt sitä pitkiin aikoihin. Yksin tuskin jaksaisin leffaa katsoa tosiaan siihen seuraavaan vuosikymmeneen. South Park oli yksi suosikkileffojani ala-asteella ja ostin VHS-kassunkin heti julkaisun jälkeen. Sarjanakin South Park on pysynyt verrattaen freesinä, vaikka ihan uusimpia jaksoja en olekaan katsonut.

South Park: Isompi, pidempi ja leikkaamaton (South Park: Bigger, Longer & Uncut, 1999)
Ohjaus: Trey Parker
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10

Naisen paras ystävä

Hysteria 

(2011)

Käytin jälleen hyväkseni Finnkinon superpäivää, joka sattui olemaan maanantaina. Yleensä superpäivänä näytetään ennakkoon joku vasta myöhemmin varsinaiseen teatterilevitykseen saapuva elokuva. Tällä kertaa tuo elokuva oli Hysteria (2011), joka nähtiin neljä päivää ennen varsinaista Suomen ensi-iltaa.

Mediassa Hysteria on saanut niin vähän palstatilaa, etten itse asiassa edes tiennyt koko elokuvan olemassaolosta ennen kuin luin siitä Finnkinon sivuilta. Tämä siitäkin huolimatta, että jo muutama kuukausi sitten laadin listaa tänä vuonna julkaistuista elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Listalla oli mukana myös tulevia julkaisuja, mutta ei Hysteriaa. Sinänsä tämä on vähän outoa, koska elokuvan aihe on erittäin mielenkiintoinen. Elokuvan nimi viittaa muinaiseen, yleiseen naistentautien diagnoosiin, hysteriaan, jonka alle voitiin niputtaa melkeinpä mikä tahansa naisten oikuttelu tai oudot ajatukset. Yksi hysterian oireista oli niinkin määrittelemätön kuin "taipumus aiheuttaa ongelmia".

Hysteria sijoittuu 1800-luvun loppupuolen Englantiin. Nuori, kunnianhimoinen ja idealistinen lääkäri Mortimer Granville saapuu töitä etsiessään tohtori Robert Dalrymplen vastaanotolle, joka on suunnattu täysin naisille ja keskittyy nimenomaan hysterian hoitoon. Granville saa hyväpalkkaisen työn Dalrymplen luota ja osoittautuukin luonnonlahjakkuudeksi hysterian hoidossa. Tätä epämääräistä tautiahan hoidettiin aikoinaan eräänlaisella erityisellä sukuelinten hierontatoimenpiteellä, joka aiheutti potilaalle "kohtauksen" (eli orgasmin) ja lievitti siten hysterian oireita. Granvillen saapuessa Dalrymplen klinikalle, hoito suoritettiin vielä käsin. Lopulta potilaita tuppaa olemaan liikaakin, ja käsikrampit uhkaavat tuhota Granvillen uran. Tilanne johtaa muutaman sattuman kautta sähkökäyttöisen hierontalaitteen, vibraattorin, keksimiseen. Vekottimesta tuleekin pian suunnaton menestys.

Koska kyseessä on romanttinen komedia, siinä sivussa tietysti rakastutaan ja vihastutaan. Tohtori Dalrymplellä on kaksi tytärtä, siveä ja hyväkäytöksinen Emily ja riehakas ja empaattinen Charlotte. Granville ihastuu oitis Emilyyn ja kun ura lähtee nousuun, nuoripari menee kihloihin tohtori Dalrymplen toiveiden mukaisesti. Granville ei kuitenkaan saa Charlotten omapäisyyttä mielestää. Arvatkaa kumpi sen sydämen sitten lopulta vie?

Elokuvan romantiikka on melkeinpä uskomattoman kliseistä ja kertaalleen nähtyä, mutta jotenkin kaikki muu tuntuu toimivan niin hyvin, että tuon seikan voi melkeinpä sivuuttaa. Elokuvan ensisijainen tarkoitus on viihdyttää, missä se onnistuukin loistavasti. Huumori toimii, vaikka välillä hauskaa revitään liiankin helpoista aiheista. Kuitenkin kaikki, mikä elokuvassa on liian helppoa, liian kliseistä tai jo muista elokuvista tuttua, on tehty niin taidokkaasti ja huolellisesti, ettei ärsytystä juurikaan saa aikaan.

Monelle tämän tyylilajin elokuvalle tyypillisesti päähahmot ovat hieman särmättömämpiä ja eniten hauskaa syntyy hyvistä sivuhahmoista, kuten Granvillen elektronikkaan hurahtaneesta keksijäystävästä ja Dalrymplen talon sisäköstä, joka on entinen prostituoitu. Myös osa klinikan vakiopotilaista tulee tutuiksi. Päähahmoista jännittävin on tietysti eläväinen Charlotte, jolla on monenlaisia vallankumouksellisia ajatuksia naisista, miehistä ja yhteiskunnasta. Tarinassa heitellään ohimennen tietysti myös muita aikalaisia keksintöjä. Granville on huolissaan bakteereista, joita osa muu kokeneistakin lääkäreistä pitää hölynpölynä. Granvillen ystävä puolestaan on hankkinut yhden kaupungin ensimmäisistä puhelimista.

Hysteria on viihde-elokuvana hyvin toimiva paketti, joka sopii parhaiten katsottavaksi ajanvietteenä hyvässä seurassa. Mitään kovin syvällistä tai mullistavaa ei kannata odottaa, eikä vaivata aivonystyröitään liikaa. Turvallinen valinta sekalaisenkin porukan leffailtaan.

Hysteria (2011)
Ohjaus: Tanya Wexler
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.5/10

9/11 (elokuva)muistoissamme

Ajankohtaisuus yrittää taas puskea päätään pintaan tässä blogissa. Ja taas myöhässä! Yritän parantaa tahtia joskus tulevaisuudessa.

Sunnuntaina vietettiin 9/11-terrori-iskujen 10-vuotismuistopäivää. Muistan yhä missä olin ja mitä tein tuolloin. Olin 13-vuotias ja tulin koulusta kotiin tavalliseen tapaan bussilla. Olin yksin kotona, kunnes äiti tuli töistä. Ajankuluksi avasin TV:n ja näin kamalat uutiset. Aluksi tuntui kuin olisin katsellut elokuvaa. Noihin aikoihin meillä näkyi myös ulkomaisia uutiskanavia, kuten CNN ja MSNBC. Vaihdoin CNN:n puolelle ja näin suorassa lähetyksessä tornien sortuvan.

Seuraavien päivien ajan seurasin uutisointia tiiviisti. Meiltä löytyy yhä kotoa minun säilyttämäni Kalevat, Hesarit ja iltapäivälehdet tuolta viikolta. USA:ssa hallituksen ja puolustusvoimien kritisoiminen sekä 11.9. päivän tapahtumien kommentointi olivat pitkän aikaa arkoja aiheita. Vuonna 2006, viisi vuotta tapahtumien jälkeen, valmistui kuitenkin kaksi iskuista kertovaa elokuvaa, jotka päätimme muistopäivän "kunniaksi" katsoa.


World Trade Center (2006)

Suomessa 9/11-leffoista tunnetuin lienee WTC:n iskuihin keskittyvä World Trade Center. Tekijäkaartista löytyy nimekkäitäkin henkilöitä. Elokuvan on ohjannut Oliver Stone ja sen yhdessä pääosassa nähdään Nicolas Cage.

Aamu valkenee New Yorkissa 11.9.2001. Port Authorityn poliisit saapuvat töihin, heidän mukanaan John McLoughlin (Cage) ja Will Jimeno (Michael Peña). Heti aamusta päivän suunnitelmat menevät uusiksi, kun ensimmäinen kone törmää World Trade Centerin pohjoistorniin. John toimii johtajana ja valitsee suureen pelastusoperaatioon joukon miehiä. Yhdessä he lähtevät hakemaan poliisien hätävarusteita tornien vierellä sijaitsevasta WTC5:stä. Aletaan huhuta, että myös etelätorniin olisi osunut. Tilanteen vakavuus alkaa valjeta.

Poliisien pelastusjoukko on juuri tulossa WTC5:stä varusteineen, kun alkaa jyristä. Etelätorni on alkanut sortua. Valtavat massat sortuneiden rakennusten osia pölyineen vyöryy sisään WTC5:teen. John ajattelee nopeasti ja komentaa joukkonsa hissikuiluun. Vain kolme poliisiseista selviytyy kuiluun asti, John, Will ja kolmas poliisi nimeltä Dominick Pezzulo. Kolmikko jää loukkuun syvälle rakennuksen alle. John ja Will eivät pääse liikkumaan, sillä sementtilohkareet painavat heidän jalkojaan. Kun pohjoistorni sortuu, myös Dominick loukkaantuu ja lopulta kuolee. John ja Will jäävät kahdestaan pimeyteen.

Paitsi poliiseja, elokuva seuraa myös Johnin ja Willin perheitä, kun nämä yrittävät saada tietoa läheistensä kohtaloista. Molemmilla miehillä on vaimo ja lapsia. Lisäksi tärkeä osa on merijalkaväensotilas Dave Karnesilla. Karnes työskenteli Connecticutissa kirjanpitäjänä iskun aikaan ja lähti töistä pian nähtyään uutiset New Yorkista. Hän kävi rukoilemassa, leikkautti itselleen armeijatukan, puki päälleen merijalkaväen uniformunsa ja lähti auttamaan pelastajia Ground Zerolle.

Odottelin, ettei World Trade Center ole kummoinen elokuva, sillä olin jo etukäteen kuullut siitä pelkkiä haukkuja. Olin ehkä vielä siltikin pettynyt. WTC ei saa aikaan puoliakaan siitä tunnelatauksesta, mikä jo pelkillä uutiskuvilla on. Lisäksi tekijät ovat onnistuneet käyttämään kaikkia "dramaattinen elokuva"-kliseitä mitä tiedän. Varsinkin alussa hidastettuja kuvia on riesaksi asti. Suosikkini kaikista ylidramaattisista kohdista on kuitenkin se, kun etelätorni alkaa sortua ja John huutaa hidastettuna RRRRUUUUUUUNN!! Toinen suosikkini on saippuasarjahehkussa kylpevät flashbackt. Ja se Jeesus-juttu! Mikä ihme se oli?

Muutenkin koko teos maistuu pahasti muovilta. Näyttelijäsuoritukset loistavat epäuskottavuudellaan ja sentimentaalisuus on huipussaan. Kaikista pahiten on mokattu merijalkaväensotilas Karnesin tarina. Ei tuota tyyppiä vain voi ottaa tosissaan! Ylidramaattisena patsasteleva ja kliseitä suustaan suoltava Karnes ei toivon mukaan tosielämässä ole ihan tuota B-luokan supersankariosastoa. Itse asiassa kuulin, että tosielämän Karnes oli yksi niitä henkilöitä, jotka eivät avustaneet elokuvan teossa. On silti vaikea uskoa, miten hahmon suunnittelu on mennyt noin pahasti reisille. Cagen hahmo John taitaa myös liiallisen dramatiikan tiukoilla katseillaan ja tyhjää kumisevilla repliikeillään. Jopa normaalisti niin miellyttävä Maggie Gyllenhaal onnistuu ärsyttämään.

Välillä elokuvaa katsoessa olo oli suorastaan vaikea, eikä se johtunut kamalasta tilanteesta tarinassa tai yleisestä "tämä tapahtui oikeasti"-ahdistuksesta vaan siitä miten nolo tämä koko elokuva on. Olen hirveä herkkis ja kokenut elokuvaitkupilli, mutta tästä ei tullut edes surulliseksi. Katsokaa nyt tuota julistettakin!

Osa kriitikoista ja vielä suurempi osa yleisöstä suhtautui elokuvaan yllättävän myönteisesti. Ehkä aihe on vieläkin sen verran herkkä, että on vaikea kritisoida edes siitä tehtyä elokuvaa. Enemmistö puhuu kuitenkin onneksi eri kieltä. 9/11-iskut ovat tapahtuma, jota ei tarvitse ylidramatisoida. Se on dramaattisia ja yksi niitä harvinaisia tapahtumia, jotka onnistuvat koskettamaan enemmän kaukaisina uutiskuvina kuin elokuvissa.

World Trade Center (2006)
Ohjaus: Oliver Stone
129 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.5/10



United 93 (2006)

United Airlinesin lento 93 oli yksi 11.9. kaapatuista neljästä koneesta. Sen tarina on kiinnostusta herättävä ja inspiroiva ja ansaitsi ehdottomasti oman elokuvansa.

Elokuva on suurelta osin reaaliaikainen, alkua lukuunottamatta. Itse tarina alkaa 11.9. aamulla, kun United 93:n matkustajat astuvat koneeseen Newarkin lentokentällä. Joukossa on neljä kaappaajaa, jotka teeskentelevät, etteivät tunne toisiaan. Kaikki menee tavanomaiseen malliin pientä myöhästymistä lukuunottamatta ja New Yorkin yli lennettäessa matkustajat näkevät World Trade Centerin kaikessa loistossaan. Kaikki on vielä hyvin.

Yksi kaappaajista käy vessassa kyhäämässä pommin koneeseen tuomistaan osista ja kiinnittää sen itseensä. Kaappaajat hyökkäävät veitset kädessä ja pakottavat koneen matkustajat kakkosluokan perälle. Lentoemännän avulla he pääsevät ohjaamoon ja surmaavat molemmat pilotit. Yksi kaappaajista ottaa koneen haltuunsa ja kääntää sen ympäri kohti Washingtonia. Matkaa on n. 45 minuuttia.

Selvittyään ensijärkytyksestä matkustajat alkavat soitella satelliittipuhelimella rakkailleen. Matalalla lennettäessä osa pystyy käyttämään myös matkapuhelimiaan. Puhelimessa he kuulevat kahden matkustajakoneen iskeytyneen World Trade Centerin torneihin. Alun epäusko alkaa hälvetä, kun useamman matkustajan sukulaiset kertovat puhelimessa samasta tapahtumasta. Myös Pentagoniin on isketty. Matkustajat alkavat ymmärtää, mikä kaappaajien tavoite on ja huomaavat myös kaappaajien lentävän konetta pilottien sijasta.

On aika toimia ja yhteinen päätös tehdään: kuolemme joka tapauksessa, meidän on pakko yrittää. Yhdessä he etsivät kaiken aseeksi käyvän ja hyökkäävät kaappaajien kimppuun. Kuten tositapahtumista olemme oppineet, kone kääntyi taistelun tuoksinassa ylösalaisin ja ohjautui pellolle Pennsylvaniassa. Kukaan ei selvinnyt iskusta, mutta sankaruudellaan United 93:n matkustajat pelastivat todennäköisesti monen muun ihmisen hengen.

Matkustajien lisäksi elokuvassa seurataan eri kaupunkien lennonjohtoa. Työntekijät huomaavat muutaman koneen harhautuvan reitiltään ja pian he kuulevat puhelinyhteyden välityksellä, että koneet on kaapattu. Kaksi koneista katoaa Manhattanin yllä ja CNN:n uutiskuvat kertovat karun totuuden. Tilanne aiheuttaa suurta hämmennystä. Aletaan jo puhua mahdollisesti kaapattujen koneiden ampumisesta alas. Välillä on epäselvää mitkä koneet on kaapattu ja mitkä iskeytyneet rakennuksiin. Tilanne oli myös lennonjohdon kannalta ennennäkemätön.

Verrattuna World Trade Centeriin, United 93 suorastaan loistaa. Se onnistuu välittämään kotikatsomoon aitoja tunteita, kuten matkustajien epätoivoa ja paniikkia. Sohvalla tulee ihan epämukava olo, tällä kertaa ahdistuksesta. Vaikka lopputuloksen tietää, kun tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa aina, jännitys nousee loppua kohden huikeisiin mittoihin. Kerronnassa ja tyylissä World Trade Centerin ja United 93:n ero on kuin yöllä ja päivällä. United 93:sta paistaa välittömyys ja aitous. Kaappaajatkaan eivät jää kasvottomiksi muukalaisiksi, vaikka sympatiaa heille ei annetakaan.

 

Koska kukaan ei selvinnyt hengissä törmäyksessä, ei koskaan voida varmistaa mitä koneessa todella tapahtui. Matkustajien lukuisat puhelut omaisilleen ovat kuitenkin auttaneet tarinan luomisessa. Kukaan ei voi tietää onko totuus tarua ihmeellisempää vai olivat matkustajat todella niin sankarillisia kuin annetaan olettaa. Onneksi näinkin arasta ja kipeästä aiheesta saatiin tehtyä hyväkin elokuva. Suosittelen!

United 93 (2006)
Ohjaus: Paul Greengrass
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Jo 10 vuotta on kulunut näistä kamalista tapahtumista, mutta iskut vaativat yhä ihmishenkiä. Useat ensimmäisinä kutsuun vastanneet palomiehet, poliisit ja pelastustyöntekijät kärsivät nykyään monista eri taudeista, jotka palavista ja sortuneista rakennuksista noussut pöly on aiheuttanut. Pöly on aiheuttanut lisääntynyttä syövän riskiä sekä suuren määrän erilaisia hengitystiesairauksia. Tuo pöly oli uskomaton kemikaali-cocktail, joka sisälsi mm. kultaa, elohopeaa, lyijyä, titaania, asbestia, sementtiä ja lasia. Todennäköistä on, että nämä terrori-iskut tulevat vaatimaan uusia uhreja ensimmäisistä vastanneista vielä vuosia.

Ensimmäisten vastaajien sairauksien lisäksi uhreja ovat vaatineet ulkomailla käydyt sodat, jotka ovat olleet suoraa seurausta iskuista. Vuonna 2003 alkanut Irakin sota, jolla väitettiin olevan yhteyksiä 9/11-iskuihin on vaatinut lähes 4500 amerikkalaisen sotilaan hengen. Siis enemmän kuin itse iskut! Haavoittuneiden määrä on myös järkyttävä. Haavoja on niin fyysisiä kuin henkisiäkin: useat kotiinpalaavat sotilaat kärsivät vakavista mielenterveysongelmista. Ja jos amerikkalaisia on kuollut paljon niin entäs sitten irakilaisia?

On hirvittävää ajatella kuinka kalliiksi nämä iskut maailmalle lopulta tulivat kaikkine seurauksineen. Ne ovat myös olleet omiaan virittämään pelkoa ihmisten mieliin ja kaivamaan kuilua lännen ja Lähi-Idän välille. Pelko kasvattaa tuota kuilua entisestään ja kuilun kasvaminen lisää ihmisten pelkoa. Itseään ruokkiva noidankehä on valmis ja voi vain toivoa, ettei sillä olisi tulevaisuudessa enää yhtä tuhoisia seurauksia.

MusiXine 2011, osa 1

Oulun MusiXine -musiikkielokuvafestivaali potkaistiin käyntiin jo viime sunnuntaina, kun Talvikylässä esitettiin erikoisnäytöksenä Leonard Cohenin livekeikka Isle of Wightilta vuodelta 1970. Itse en ollut tapahtumaa seuraamassa, olin itse asiassa jo autuaan unohtanut, että moinenkin häppeninki on. Itse varsinaiset festivaalit käynnistyivät eilen torstaina 17.3. ja päättyvät huomenna lauantaina 19.3. palkintojenjakogaalaan. Oma ns. raportti nähdyistä elokuvista tulee postautumaan kahdessa osassa. Tässäpä hieman leffafiiliksiä eiliseltä.

Torstai 17.3.

Luulin ensin etten mitenkään ehdi kaikkiin kolmeen torstaille kaavailemaani näytökseen. Onneksi koulupäivä päättyi kuitenkin reilusti odotettua aiemmin ja pääsin mukaan menoihin jo iltapäivästä. Ensimmäiset kolme elokuvaa olivat jo melkoista pyöritystä, kun musiikki vei katsojan maailmanympärimatkalle Japanista Puolan kautta aina Jamaikalle saakka.

We Don't Care About Music Anyway (2009)
Ranskalainen dokumentti ottaa tähtäimeensä kourallisen japanilaisia avant-garde muusikkoja, jotka rikkovat rajoja kukin tyylillään. Yksi on löytänyt vähintään 101 luovaa tapaa käyttää selloa, toinen käyttää instrumenttina omaa sydäntään kontrolloimalla sen lyöntejä erityisellä hengitystekniikalla.

Elokuva koostuu artistien esiintymisistä ja musisoinnista sekä mustavalkoisista osuuksista, joissa artistit istuvat yhteisen pöydän ääressä keskustelemassa taiteestaan ja tekemistään ratkaisusta. On vaikea päättää kumpi on mielenkiintoisempaa, sillä nähtävää ja kuultavaa riittää molemmissa osioissa. On kiinnostavaa kuulla omaperäisten taiteilijoiden kommentteja omista ja muiden tekemisistä.

Välillä luotu musiikki kuulostaa vain sarjalta eritasoisia pirinöitä ja pörinöitä, mutta onnistuu silti olemaan omalla tavallaan kaunista. Moni artisteista ammentaa inspiraatiota ympäristön normaaleista äänistä. Ja ympäristön ääniähän Tokiossa riittää! Minua on juuri aina kiehtonut arkipäivän äänet ja huomaamatta syntyvät rytmit. Elokuva inspiroi ilmeisesti minuakin, sillä ympäristö tuntui kummasti heräävän henkiin heti kun astuin Valveelta ulos. Autojen hurina, rekan peruutusäänet ja ihmisten puhe tuntuivat soljuvan yhteen muodostaen oman, toimivan äänimaailmansa.

Elokuvan nimi We Don't Care About the Music Anyway kuvaa kenties sitä, kuinka kukaan artisteista ei ainakaan myönnä osaavansa soittaa mitään "oikeaa" soitinta. Heidän tekemänsä musiikki on mitä suurimmissa määrin esittävää taidetta, eikä se välttämättä edes toimi levyltä soitettuna. Nämä muusikot tekevät omaa juttuaan, normeista välittämättä.

Myös itse dokumentin tyyli on samankaltainen kuin musiikki josta se kertoo. Kiehtova teos, joka vaatii avointa mieltä ja luovaa ajattelua.

We Don't Care About Music Anyway (2009)
Ohjaus: Cédric Dupire & Gaspard Kuentz
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10

Beats of Freedom (2010)
Beats of Freedom kertoo puolalaisesta rokista ja siinä rinnalla maan yrityksestä päästä kommunismin ikeestä. 1960-luvulla, samalla kun Amerikassa hippiliike kukoisti, Puolan tilanne oli surkea. Köyhyys oli kova ja kommunistihallinto ankara. Silti maassa oli marginaaliryhmä hippejä, jotka hallitus esitti syrjäytyneinä rikollisina. Pienin askelin rock-musiikki rantautui Puolaan ja paikalliset nuoret ottivat sen avosylin vastaan.

Rockista ja punkista Puolan nuoret saivat väylän käsitellä turhautumistaan ja vapauden kaipuutaan. Suurin osa ajan rock-musiikista oli protestilauluja, joissa arvosteltiin maan politiikkaa. Sensuuri oli kuitenkin kovaa ja kaikki laulujen sanoitukset tuli antaa tarkistettavaksi ennen levyn nauhoittamista.

1970-luvulla nuoret saivat luvan pitää oman rock-festivaalinsa, ensimmäisen laatuaan maassa. Jarinco -festivaali toi yhteen koko maan nuorison, joka pääsi näin kerran vuodessa olemaan vapaa. Monikaan Jarincossa esiintyneistä bändeistä ei koskaan saanut levyään ulos sensuurin vuoksi. Dokumentissa on videomateriaalia festivaaleilta. Osalla yleisöstä oli mukanaan kasettinauhurit, joilla he nauhoittivat keikkoja ja kopioivat niitä kavereilleen. Dokumentin kiinnostavinta antia onkin videomateriaali sorron vuosilta.

1980-luvulla Puolassa tapahtui samankaltainen mullistus, kuin USA:ssa pari vuosikymmentä aiemmin. Musiikki synnytti nuorisokulttuurin ja sai nuoret tuntemaan yhteenkuuluvuutta keskenään. Vanhan videomatskun lisäksi kiinnostavaa on kuulla tuon ajan muusikkojen muistoja. Vaikka rokkarit saattoivat olla todella kuuluisia, he olivat silti yhtä köyhiä kuin muukin kansa. Joku muistelee rakentaneensa itse omat soittimensa ja vahvistimensa, sillä merkkikitaraa varten olisi saanut säästää rahaa vuosikausia. Siinä valossa tuntui absurdilta, että välillä edes roskia ei saanut viedä rauhassa ulos, kun fanit olivat jo hyökkäämässä kimppuun. Muusikot olivat kaikkien tuntemia kerjäläisiä.

Beats of Freedom on musiikin voiman ylistys. Musiikki saa ihmiset kokoontumaan yhteen, se saa ihmiset toimimaan yhdessä. Se voi jopa vaikuttaa kokonaisen kansakunnan tulevaisuuteen. Ainoa selkeä miinus teokselle tulee siitä, että se tuntui loppuvan jotenkin kesken. Olisin kaivannut vielä jonkinlaista loppurykäystä. Muutenkin dokumentti on aika lyhykäinen, vartti lisää olisi voinut tehdä ihan hyvää. Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että se olisi hyvin kantanut vielä hetken.

Beats of Freedom (2010)
Ohjaus: Leszek Gnoinski & Wojciech Slota
73 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.7/10

Holding on to Jah (2009)
Dokumentti kertoo Jamaikasta, rastafari -kulttuurista ja reggae-musiikista sekä niiden historiasta ja merkityksestä. Haastateltavaksi on valikoitu nimekkäitä reggae-artisteja ja alan asiantuntijoita.

Olin itse asiassa hieman yllättynyt, miten kaukaistakin historiaa elokuvassa valotettiin. En tiedä olinko jo hieman väsynyt, kun olin ollut koko päivän liikkeessä, vai oliko asioiden käsittely jokseenkin sekavaa muutenkin. Loppujen lopuksi itse reggae-musiikkiin keskityttiin verrattaen vähän ja kaikista suurin rooli oli rastafari -liikkeellä ja sen historialla. Reggaehan tosin on juuri rastafari-kulttuurin aikaansaannosta, joten sikäli musiikkia sivuttiin koko ajan.

Rastafari on 1930-luvulla alkunsa saanut elämäntapa, johon liittyy usko siitä, että edesmennyt Etiopian keisari Haile Selassie I (1882-1975) oli messias, Jumalan inkarnaatio. Termi rastafari tulee Selassien syntymänimestä Ras Tafari Makonnen. Aluksi rastafarit joutuivat Jamaikalla sorron ja syrjinnän kohteeksi, heitä jopa pelättiin. Monet rastafarit pitivät majojaan muun asutuksen ulkopuolella.

Reggae syntyi 1960-luvulla, edeltäjinään ska ja rocksteady. Dokumentissa reggaeta käsitellään oikeastaan vasta loppupuolella ja omasta mielestäni liian lyhyesti. Kuten aiempi Beats of Freedom, myös Holding on to Jah on viesti musiikin yhdistävästä vaikutuksesta. Ihan kiinnostava dokkari, mutta ehkä itse musiikilla olisi voinut olla isompi rooli. Lisäksi turhaa toistoa tuli jonkin verran, pieni karsiminen olisi ollut paikallaan. Täytyy silti ihailla jamaikalaisten rastafarien ja reggae-muusikoiden letkeää elämänasennetta ja meininkiä. Kelpo dokkari, joskaan ei itselläni yltänyt ihan samanlaisiin tuntoihin kuin kaksi aiempaa.

Holding on to Jah (2010)
Ohjaus: Roger Landon Hall
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.5/10


Tänään ja huomenna olisi tarkoitus käydä vielä tsekkailemassa leffa tai pari. Tätä kirjoittaessa olo on hieman heikko kovan päänsäryn vuoksi, mutta jospa tuo jomotus lakkaisi iltaan mennessä ja pääsisin katsomaan ne leffat mitkä aioinkin.

Kaikki nämä kolme elokuvaa kilpailevat MusiXinen kilpasarjassa, jonka voittaja julkistetaan lauantai-iltana. Beats of Freedom on mahdollista käydä vielä tsekkaamassa Valveen elokuvateatteri Studiossa lauantaina 12.00 alkaen ja We Don't Care About Music samassa osoitteessa kello 16.00. Voittajaelokuva esitetään 45 Specialissa lauantaina 20.00.

Nihon eiga

Olen surullisin mielin seurannut viime päivinä Japania koetelleita onnettomuuksia. Olen lapsesta saakka kokenut jonkinlaista outoa yhteenkuuluvuutta japanilaisen kulttuurin kanssa, mikä vain lisää surua ja myötätuntoa entisestään. Usein on ollut hetkiä, kun japanilainen mentaliteetti on tuntunut enemmän omalta kuin suomalainen.

Japanilaiset ovat kiistatta ystävällisimpiä ihmisiä, mitä olen koskaan tavannut. Kävin Japanissa (liian) lyhyesti kolmisen vuotta sitten keväällä, kirsikankukkien kukkiessa täydessä loistossaan. Tokion ihmisvilinässä oli helppo hukata itsensä ja unohtaa kaikki mitä ei halua muistaa. En oikeastaan kokenut matkalla minkäänlaista kulttuurishokkia ennen paluuta takaisin Helsinkiin.

Sanna 19 vee Japanissa.

Uusi ja vanha kulkevat Japanissa käsi kädessä.

Elokuvamaailmassa japanilaiset on opittu tuntemaan rohkeina elokuvantekijöinä. Rakastan japanilaisten elokuvien mielikuvituksellisuutta, joka on joskus silkkaa outoilua. Nykypäivänä tunnetuimpia japanilaisia elokuvantekijöitä ovat upeita anime-elokuvia tehtaileva Hayao Miyazaki, usein hälyä elokuvillaan aiheuttava Takashi Miike ja palkittuja elokuviakin ohjannut näyttelijälegenda Takeshi Kitano.

Japanissa tokusatsu -elokuvat ovat aina olleet suuressa suosiossa. Tokusatsu on oma genre sci-fi/hirviö/supersankari -elokuville, joissa käytetään runsain mitoin erikoistehosteita ja kuvakikkoja. Tunnetuinta tokusatsua ovat mm. japanilaiset Gojira -elokuvat. Toinen suosittu genre, jidaigeki, on eri aikakausiin sijoittuvaa draamaa. Useimmiten jidaigekit sijoittuvat jonnekin 1600- ja 1800-lukujen välimaastoon. Akira Kurosawan tunnetuimmat teokset ovat samalla hyviä esimerkkejä laadukkaasta japanilaisesta jidaigekista.

Useille länsimaalaisille elokuvaharrastajille tuttu on myös japanilainen genre pinku, joka on eräänlaista softcore pornoa. Se ei kuitenkaan kerro genrestä kaikkea, tai oikeastaan mitään. Pinkua on vaikea kuvailla, sillä länsimaista vastinetta ei oikeastaan ole. Japanissa alastomuuden ja seksin näyttäminen valkokankaalla oli tabu hyvin pitkään. Yksi syy pinkun omaleimaiselle tyylille onkin tekijöiden yritykset kiertää sensuuria erilaisin luovin keinoin. Idässä pinku -elokuville pidetään omia vuosittaisia palkintojuhlia ja sen suosio on ollut nousussa jo vuosia esimerkiksi USA:ssa.

Jo pelkkä Japanin ajattelu saa aikaan suuren halun katsoa jotain japanilaista. Päätin katsoa uudelleen yhden japanilaisen elokuvasuosikkini, Nagisa Oshiman jidaigekin Tabu (Gohatto, 1999).


Tabu (Gohatto, 1999)

Nagisa Oshiman kuvankaunis elokuva sijoittuu 1800-luvun Kiotoon ja seuraa samuraimiliisi shinsengumia. Shinsengumi oli historiallinen shogunia puolustava ryhmä, joka hyväksyi jäsenekseen myös samurailuokan ulkopuolisia ihmisiä. Elokuva alkaakin valintakokeesta, jossa miliisiin hyväksytään kaksi uutta jäsentä, Sozaburo Kano ja Hyozo Tashiro.

Kano (Ryuhei Matsuda) on petollisen kaunis nuorukainen, joka tekee vaikutuksen myös taistelutaidoillaan. Ei kulu aikaakaan, kun Tashiro rakastuu Kanoon ja huhut alkavat jyllätä shinsengumissa. Myös muutama muukin samurai lankeaa Kanon kauneuden edessä, heidän joukossaan mm. joukon komentaja Kondo Isami. Varakomentaja Hijikata (Takeshi Kitano) tyytyy seuraamaan tilannetta sivusta. Kano jättää lopulta oman jälkensä jokaiseen shinsengumin jäseneen, tavalla tai toisella.

Elokuva seuraa myös muuta miliisin toimintaa, mutta keskittyy Kanon aiheuttamaan jännitteeseen joukon miesten keskuudessa. Homoseksuaalisuuden lisäksi teemana on samuraiden aikakauden loppu, jota elokuvan (harvinaisen upea) viimeinen kohtaus hienosti kuvaa. Kuten jo aiemmin mainittu, elokuva on erittäin kauniisti kuvattu ja ajankuvana hieno. Oshima lähestyy aihetta hillitysti, lähes runollisesti. Viipyilevä musiikki sopii elokuvaan täydellisesti ja vain korostaa jo muutenkin salaperäistä tunnelmaa. Taistelukohtaukset on myös toteutettu upeasti ja niitä katsoo erittäin mielellään.

Sozaburo Kano on loistava hahmo, mystinen ja kiehtova henkilö, jonka siron ulkokuoren alta löytyy muutakin kuin kauneutta. Kanoa esittää elokuvan aikaan vasta 16-vuotias Ryuhei Matsuda, jolle Kano oli näyttelijänuran ensimmäinen rooli. Sittemmin Matsuda on esiintynyt muissakin loistavissa japanilaisissa elokuvissa, kuten Toshiaki Toyodan Aoi Harussa (2001) ja 9 Soulsissa (2003). Molemmat lukeutuvat suosikkeihini, niistä ehkä lisää joskus myöhemmin. Kanona hän tekee hienon suorituksen, varsinkin ikäisekseen.

Vaikka Tabu onkin fiktiivinen tarina, shinsengumi on todellinen. 1800-luvun puolivälissä Kiotossa toiminutta ryhmää johti oikeastikin komentaja Kondo Isami, joskin elokuva lienee ottanut ns. taiteellisia vapauksia hahmon esittämisessä. Myös muutamalla muulla hahmolla on esikuvansa oikeassa shinsengumissa.

Olen nähnyt Tabun jo monen monta kertaa. On aivan sama kuinka monta kertaa sen näen, aina se onnistuu nostattamaan pintaan samanlaisia tunteita kuin ensikerrallakin. Tabu on uskomattoman kiehtova ja jokaisella katselukerralla siitä löytyy jotain uutta ja aiemmin huomaamatta jäänyttä. Tabu on paljon suurempi elokuva kuin pintapuolisesti näyttää. Kaikki loksahtaa ihailtavasti kohdalleen ja jo mainittu upea loppukohtaus yhdistää tapahtumat toimivaksi kokonaisuudeksi.

Tabu (Gohatto, 1999)
Ohjaus: Nagisa Oshima
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.8/10


Jo tämän blogin perimmäisestä luonteesta johtuen japanilaisia elokuvia tulee varmasti katsottua melko paljon tulevaisuudessakin. Vielä on katsomatta monen monta outoa japanilaista tokosatsua! Aiemmin blogissa on arvioitu Naoyuki Tomomatsun päräyttävä Maid-Droid.