Kotimaista kalkkunaa

Ponterosa 

(2001)

Olen tahattomasti törmännyt tähän leffaan parikin kertaa viime viikkojen aikana ja pohtinut mistä olenkaan jäänyt paitsi. Kuulemani jutut ovat olleet niin kahtiajakautuneita, että leffa on ilmeisesti joko tuskallinen katsottava tai suorastaan neroutta uhkuva oman alansa mestariteos. Mikä sitten lienee totuus? Totta puhuen, en ole varma tiedänkö vieläkään.

Ponterosa on perseilysähellys, joka keräsi leffateattereissa vain vaivaiset 2 552 katsojaa. Tarina ei kerro kuinka moneen teatteriin leffa edes päätyi. Elokuva ei herättänyt ihastusta, vaan kriitikot haukkuivat sen maanrakoon ja ohjaaja-käsikirjoittajaveljekset Mika ja Pasi Kemmo eivät ole tämän hengentuotteen jälkeen tehneet yhtikäs mitään merkittävää.

Elokuva sijoittuu pääosin Ahvenanmaalle, jossa Mauri (Tony Halme) pitää leirintäaluetta. Paikalle saapuvat kaksi luuserikaverusta, Jussi ja Oskari, jotka ovat sattumalta kohdanneet laivalla, sekä kolme hemaisevaa mallityttöä ja heidän mallimammansa Stella, joka on Maurin sisko. Naislauma on lähtenyt spontaanille lomalle kuvauskeikan mentyä pieleen Ruotsin puolella. Kohtaamishetkestä eteenpäin elokuva etenee sekoilujen sarjana, jossa kaikki miehet yrittävät epätoivoisesti päästä mallien pöksyihin. Välillä nähdään Maurin vähintäänkin kajahtaneita lapsuusajan traumaflashbackeja, jotka yrittävät kieli poskessa avata sitä, miksi mies on sellainen kuin on. Sanotaanko nyt vaikka näin, että suhde isään ei ollut kummoinen.

Juonta tässä teoksessa ei ole edes sen vertaa kuin huonoissa eksploitaatiopätkissä yleensä. Silti se on erittäin viihdyttävä, eikä tunti neljäkymmentä minuuttia tunnu aivan täydeltä tuskalta. Miksikö ei? Käsikirjoitukseen on tungettu suunnilleen jokainen mauton, huono ja vanha vitsi mitä on olemassa. Juonen sijalla tarjotaan surkeaa onelineria ja kohelluskohtausta toisen perään. Kuka edes ehtii miettiä jotain tarinaa? Jos et osaa arvostaa vanhaa ja kulunutta, huonosti kerrottua junttivitsiä, pysy erossa tästä leffasta.

Kukapa voisi unohtaa sellaisen suomalaisen elokuvataiteen tähtihetken, kuin Halmeen esittämän Maurin ja Karita Tuomolan esittämän mallin ensikohtaamisen kesken aamupalan valmistuksen. "Oho, sori, mulla oli muna kädessä kun te tulitte", Halme pahoittelee käteltyään naista tahmaisella tassullaan. Tai elokuvan alkukohtauksen, joka määrää tyylin koko elokuvalle: Oskari on urologin vastaanotolla hakemassa viagrareseptiä ja tohtori (Vesa Vierikko) päivittelee miehen pientä piliä. Laatuviihdettä!

Jostain täysin käsittämättömätä syystä elokuvaan on saatu cameo-rooleihin kotimaisen elokuvan vakiokasvoja. Vesa Vierikon lisäksi ruudulla pyrähtävät mm. Santeri Kinnunen, Jarmo Mäkinen ja Esko Nikkari. Mattiesko Hytönen näyttelee tosimiestä, joka pääsee tyydyttämään pienipilisen Oskarin vaimon tarpeita. Näytteleminen tässä elokuvassa on ihan hirveää, mutta se nyt ei ole niin justiin. En ole koskaan piitannut Tony Halmeesta, mutta mies "näyttelee" riemastuttavasti ylitseampuvaa versiota itsestään: karkeaa perussuomalaista sikaniskaa, joka vihaa homoja ja yrittää jatkuvasti pönkittää heterouttaan olemalla iljettävä naisille. Mies vastaa myös monista elokuvan hauskimmista hetkistä.

Tuskin kenellekään täytyy vääntää rautalangasta, ettei tätä leffaa ole tehty ihan tosissaan. Siksi runsaat haukut jopa vähän kummastuttavat. Eihän tämän ole tarkoituskaan olla mitään taidetta ja elämää suurempaa, vaan päin vastoin. Juuri ultimaattinen paskuus tekee tästä hyvän, mutta elokuva vaatii tietyn mielentilan, jotta sen surkeita onelinereitä osaa arvostaa. Hyviä tällaisia ovat esimerkiksi kaatokänni, väsymyskrapula tai ihan vain pelkkä koomatasoinen uupumus.

Suomessa tehdään ihan liian vähän tällaisia perseilyteoksia, joten kyllä joukkoon yksi Ponterosa mahtuu. Paska elokuva on se, joka ei aiheuta muuta kuin välinpitämättömyyttä ja apatiaa. Ponterosa ei kuulu siihen sakkiin. Pahoittelen, ettei elokuvasta ole screencappeja - tuskin pystyn sanoin selittämään mistä tässä tekeleessä on kyse. Olennaiset pätkät löytyvät kuitenkin YouTubesta, josta suosittelen ne katsomaan. Mikään ei silti voita koko leffan katsomista esimerkiksi juomapelin voimin.

Ponterosa (2001)
Ohjaus: Mika Kemmo & Pasi Kemmo
101 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.6/10

Kotimainen road trip

Tie pohjoiseen 

(2012)

Päätin viimeviikkoisen Jussi-gaalan jälkimainingeissa katsoa jonkin uuden kotimaisen leffan. Jussin sai yhdeksän elokuvaa, joista olin jo nähnyt viisi. Jäljelle jääneistä neljästä taas en tähän hätään saanut ainoatakaan käsiini, joten katsottavaksi valikoitui Mika Kaurismäen ohjaus Tie pohjoiseen.

Pianisti Timo Porala (Samuli Edelmann) saa eräänä iltana konsertin jälkeen yllätysvieraan. Oven edessä nukkuva deeku paljastuu kauan kadonneeksi isäksi, Leoksi (Vesa-Matti Loiri), joka on saapunut maailmanmatkoiltaan takaisin kotiin. Vasta eronneella Timolla on muitakin huolia, eikä isän toilailujen katsominen kiinnosta, varsinkaan kun miestä ei ole Timon elämässä näkynyt sen jälkeen kun hän oli 3-vuotias. Leo haluaa kuitenkin tehdä vähän maakuntamatkailua ja tavata vanhoja tuttuja. Vastahakoinen Timo lähtee isänsä kanssa road tripille ja tapaa mm. siskonsa ja isoäitinsä.

Matkalla miehet tietysti oppivat yhtä sun toista toisistaan ja löytävät ilmiselvistä eroavaisuuksistaan huolimatta yhteisen sävelen. Matka päättyy kauas pohjoiseen, Rovaniemelle, jonne Timon ex-vaimo on muuttanut heidän tyttärensä kanssa. Arvaatteko jo mihin tämä johtaa?

Elokuvan asetelmat ovat hyvin perinteiset ja jo moneen kertaan nähdyt. Perhesuhteiden korjaamiset, kahden huonosti yhteensopivan henkilön bondaus-road trip, jäykkä suorittaja oppii rentoutumaan... Kaurismäki ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan. Toisaalta asetelma toimii kliseistä huolimatta. Leffa on sellainen kepeä, varma miellyttäjä, jonka katsoja lähtee leffateatterista hyvillä mielin. Se lienee tavoitekin ja kun se toimii niin mikäs siinä.

Tarinan piristysruiske on lyhyesti ruudulla piipahtava Leon äiti Irja, jota esittää Eila Roine. Näyttelijäsuoritukset ovat leffan vahvuus, tosin alku lähtee silläkin osastolla vähän takellellen liikkeelle. Asia korjaantuu, kun vauhtiin päästään. Varsinkin Loirilla lienee ollut roolinsa kanssa aidosti hauskaa, vaikka mies ei enää huippukunnossa olekaan. En ole koskaan erityisemmin pitänyt Samuli Edelmannista, mutta tässä leffassa hän on parhaimmillaan eli ei-ärsyttävä.

Leffan ainoa todellinen pettymys on sen loppu. Lopputuloksen arvaa jo leffan alkumetreillä, heti kun alkuasetelmat ovat tiedossa ja ainoaksi arvoitukseksi jää, miten kyseiseen loppuratkaisuun päädytään. Lopullinen päätös jää laimeaksi ja etäiseksi. Monta asiaa jää häiritsevästi auki, mikä saattaa olla tarkoituskin, mutta ratkaisu ei ole kovin toimiva. Enemmänkin tuntuu siltä, että leffa jää kesken. Jos töksähtävän lopun katkeran jälkimaun onnistuu karistamaan, Tie pohjoiseen on ihan hyvä lajityyppinsä edustaja. Ei näitä nyt Suomessa kuitenkaan ole vielä liikaa tehty.

Tie pohjoiseen (2012)
Ohjaus: Mika Kaurismäki
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

Regina ja Fedja, osa II

Edellisen postauksen teema jatkuu. Nyt siis lupaamani Teuvo Tulio-Regina Linnanheimo-yhteistyöleffat. Molemmat leffat löytyvät Teuvo Tuolio-DVD-boksista (osa 2), johon sijoitin rahani viime talvena. Hyllystä löytyy nyt myös ykkösboksi, mutta kolmonen on jäänyt uupumaan. Jos joku tietää, mistä sen voisi hankkia kohtuuhintaan niin ilmoitelkaa ihmeessä. Parit nettikaupat olen jo tsekkaillut läpi, mutta tuloksetta. Olisi hienoa saada DVD-hyllyyn koko Tulion tuotanto!

Levoton veri (1946)

Levoton veri sai joitakin vuosia myöhemmin uusintaversion Mustasukkaisuus, jonka toteutuksesta vastasi myöskin Linnanheimo-Tulio-pari. Näin Mustasukkaisuuden ruotsinkielisen version alkuvuonna ja vaikka sitä on parjattu edeltäjäänsä huomattavasti huonommaksi, sitä saunatappelukohtausta on pakko rakastaa.

Levottomassa veressä jalkansa loukannut Outi on syvästi rakastunut komeaan lääkäriinsä Valteriin. Teini-ikäinen tyttö on kuitenkin aikuiselle miehelle liian nuori kumppani. Valteriin on rakastunut myös Outin isosisko Sylvi. Valter valitsee Sylvin ja pari menee naimisiin. Outin sydän särkyy. Hän matkustaa Leipzigiin saadakseen hoitoa jalkaansa ja jää ulkomaille useaksi vuodeksi parantelemaan kehoaan ja mieltään.

Sillä välin Sylvi ja Valter saavat pojan, Matin, josta tulee heidän rakkaudella vaalittu aarteensa. Matti ei kuitenkaan ehdi edes kouluikään, kun hän menehtyy traagisessa onnettomuudessa. Valter syyttää pojan kuolemasta vaimoaan ja Sylvi on murheen murtama. Pari ajautuu eroon toisistaan, epätoivoissaan Sylvi juo myrkkyä ja sokeutuu. Pian tapahtuman jälkeen Outi saapuu kuin tilauksesta takaisin ja nyt Valterinkin tunteet kuumenevat nuorta kaunotarta kohtaan. Alkaa salasuhde. Sokea Sylvi jää yksin pimeyteen ja voi vain arvailla, mitä hänen selkänsä takana touhutaan. Mustasukkaisuus tekee hänet miltei hulluksi.

Tulio on kiistatta melodraaman kuningas. Levottoman veren tarina on joka käänteeltään tunteikas, traaginen, dramaattinen ja raivokas. Tuliomaisia epäloogisuuksia vilisee siellä täällä, kuten aina. Elokuvan alussa ei ole mitään käsitystä minkä ikäinen Outi mahtaa olla. Toisaalta hän näyttää aikuiselta naiselta (näyttelijä Toini Vartiainen oli 23-vuotias), toisaalta käkkärä tukka ja rusetti saavat hänet näyttämään irvokkaalta aikuiselta vauvalta. Hyvin, hyvin hämmentävää. Sokeus tarkoittaa muuten ilmeisesti myös sitä, että silmät eivät liiku lainkaan.

Ilmeikäs Regina Linnanheimo tulkitsee Sylvin roolin Tulion teoksiin sopivalla paatoksella. Polttavaa katsetta lukiessani sain selville, että Tulio usein yllytti Reginaa ylilyönteihin. Regina näytteli omat roolinsa myös ruotsinkielisissä rinnakkaisversiossa, joita ohjasi Tulion ohella Roland af Hallström. Hallströmille riitti vähempikin elehtiminen, joten ruotsiversiot ovat kuulemma usein paljon maltillisempia. Tulion elokuvien maailmaan Reginan ilmeikkyys, intensiiviset katseet ja raivokas elehtiminen sopivat täydellisesti.

Tarina on hyvin tavanomainen Tuliolle, kolmiodraama, joka tuhoaa yhden ihmisen elämän täysin. Yksi Tuliolle ominainen teema leffasta kuitenkin puuttuu: suomalainen maalaismaisema. Tarina sijoittuu kokonaisuudessaan ainakin jonkinlaiseen kaupunkiin (välillä tavataan salaa vieressä olevan järven rannalla, mutta lähin hattukauppakin on kävelymatkan päässä) ja siinä oleillaan paljon sisällä. Uusintaversio Mustasukkaisuus sen sijaan sijoittui kuohuvan kosken rannalle. Aluksi en edes ymmärtänyt, mikä Levottomassa veressä oli niin erilaista. Vasta jälkeenpäin mietittynä hoksasin mistä oli kyse. Tulio on kuitenkin parhaimmillaan maaseudun kuvaajana, joten Levoton veri jää helposti etäiseksi. Kuvaus ei ole läheskään niin komeaa kuin monissa muissa Tulion teoksissa.

Summa summarum: ei Tulion tuotannon terävintä kärkeä, vaikkei Levotonta verta voi lukea minkäänlaiseksi epäonnistumiseksikaan. Keskinkertainen on ehkä oikea termi. Nyt tekisi kovasti mieli katsoa se Mustasukkaisuus uudelleen.

Levoton veri (1946)

Ohjaus: Teuvo Tulio

91 minuuttia

IMDb

Oma arvosana: 7.3/10

Hornankoski (1949)

Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin, legendaarinen Åke Lindman näyttelee Hornankoskessa ensimmäisen elokuvaroolinsa. Leffasta jäi Lindmanille melkoinen stigma, se antoi hänelle ikuisen pahiksen varjon. Regina Linnanheimon vastanäyttelijänä toimiminen oli lukemani mukaan nuorelle Lindmanille myöskin hyvin hermostuttava kokemus.

Elokuva noudattelee Tuliolle tuttua kolmiodraamaa, mutta hieman eri twistillä. Yli-Koskelan veljekset Aarne ja Artturi ovat kuin yö ja päivä. Aarne on vallaton ja ilkikurinen naistenmies, joka tykkää pelata korttia ja kulkee mielellään tukkilaisten matkassa Suomen saloilla. Lindmanin esittämä Artturi on puolestaan vastuuntuntoinen ja vakava. Artturi rakastuu Linnanheimon esittämään Leaan, kauniiseen naapurin piiaan. Hän saa taivuteltua äitinsä, Yli-Koskelan vanhan emännän ottamaan Lean talon palvelukseen saadakseen olla tämän vierellä kaikki päivät.

Pian Aarne kuitenkin tulee kotiin tukkilaisten mukana ja iskee hänkin silmänsä Leaan. Aarnen suorasuikaiset lähentely-yritykset jättävät Artturin ujot kuiskuttelut varjoonsa. Aarne ja Lea alkavat viihtyä yhdessä, mikä saa raivon nousemaan Artturin rinnassa. Artturi päätyy valheellisiin, epätoivoisiin tekoihin saadakseen Lean omakseen.

Heti alkuun voin todeta, että Hornankoskesta tuli kertaheitolla yksi suosikki-Tulioistani. Aiemmin näkemissäni Tulioissa mustasukkaisuus riivaa useimmiten naista ja miesten mahdollinen mustasukkaisuus on ratkaistu yhdellä nyrkkitappelulla. Åke Lindman tekee mielettömän hienon esikoisroolin Artturina, joka on samalla jäyhä, surumielinen, vahva ja heikko. Näyttelijäsuorituksista toinen erityismaininta menee piia-Irmaa esittävälle Rauha Rentolalle. Rakkaudessa pettyneellä Irmalla on aina jotain näpsäkkää sutkautettavaa, mikä vain lisää Artturin piinaa. Yli-Koskelan piia ja renki ovatkin elokuvan comic relief.

Hornankoski on myös törkeän komeasti kuvattu. Juuri luontokuvissa Tulion elokuvat ovat upeimmillaan, eikä tässä elokuvassa juuri sisätiloissa viihdytä. Harvinaislaatuisesti kerran tulee myös talvi! Tulion elokuvien ikuinen Suomen suvi katoaa! Ja alastonta mieskomeutta pääsee ihastelemaan tukkilaisten saunassa. Mitähän 1940-luvun lopun sensuuri-ihmiset tykkäsivät muuten saunakohtauksista? Ainakin 1930-luvulla Tulion elokuvat joutuivat sensuurin kouriin jo pelkästä pikkuvilautuksesta.

Tuliolle tyypilliset pienet epäloogisuudet ovat jälleen läsnä, niistä suurimpana kosken ylittävä silta. Kuka on niin ääliö, että jakaa maatilansa rakennukset ja pellot eri puolille kuohuavaa koskea ja rakentaa niiden välille, kalliolta kalliolle, vain maailman köykäisimmän riippusillan? Kun Aarne saa haavan käteensä verstaalla puutöissä, vettä ja liinoja joudutaan hakemaan talosta kosken toiselta puolen. Mitäs jos sattuisi jotain todella vakavaa? Silta on niin hutera, että hyvä jos ihminen siitä yksin pääsee yli. Entä jos toiselle puolelle pitää kuljettaa tavaroita? Tai viljaa? Ylipäätään jotain? Nämä ovat taas sellaisia seikkoja, joille ei pitäisi tuhlata liikaa mietintäaikaa.

Ai niin, plussaa myös Yli-Koskelan vanhasta emännästä, joka tiirailee nuorten touhuja ikkunastaan vähintäänkin kriittinen ilme kasvoillaan. Ja lopun hautajaisista, joissa on väkeä kuin vähän isommassakin kylässä. Oikeasti. Kukaan ei koskaan käynyt vainajan luona vierailulla, naapureita ei koskaan nähdä, eivätkä ystävät pidä yhteyttä, mutta silti hautajaisia on todistamassa tuhatpäinen väkijoukko. Ihan loistava elokuva!

Pieni murto-osa hautajaisvieraista

Hornankoski (1949)

Ohjaus: Teuvo Tulio

105 minuuttia

IMDb

Oma arvosana: 8.0/10

Regina ja Fedja

En sitten koskaan tehnyt sitä Teuvo Tulio-postausta, jota kaavailin elokuulle. No, koskaan ei kai ole liian myöhäistä. Sain uuden inspiraationpuuskan, kun luin Jaana Nikulan kirjan Polttava katse - Regina Linnanheimon elämä ja elokuvat. Vaikka kirja ei ole mikään mestariteos, eikä todellakaan erityisen mestarillisesti kirjoitettu (elokuvantutkijoiden kirjoitus ei aina ole sitä sujuvinta), se on mielenkiintoinen katsaus kotimaisen elokuvan kulta-aikaan ja yhteen sen kirkkaimmista tähdistä. Reginahan teki useamman elokuvan Tuliolle, joka oli myös vastuussa uuden tähden löytymisestä 30-luvulla. Nytpä ajattelinkin nivoa näiden kahden tarinat yhteen ja omistaa tämän ja seuraavan postauksen heidän yhteistyölleen.

Tulio-aihe on muutenkin taas ajankohtainen, kun YLE Uutiset julkisti elokuvakyselynsä tulokset aiemmin tällä viikolla. 48 kriitikkoa ja bloggaajaa pääsi valitsemaan omasta mielestään parhaat suomalaiset teokset, eikä lista todellakaan miellyttänyt kaikkia kommenteista ja yleisestä keskustelusta päätellen. Itselleni suurin ylläri oli Tulion Sensuelan löytyminen sijalta 9. Itse olisin mieluummin sijoittanut samalle paikalle vaikka jomman kumman kaksikosta Rakkauden risti ja Intohimon vallassa. Välillä harmittaa, kun kaikki muistavat Tulion hienosta tuotannosta vain sen kummallisen päätösnumeron, niin mieletön kuin se kaikessa kökköydessään ja outoudessaan onkin.

Latvialaislähtöinen, pietarinjunassa syntynyt Theodor Tugai muutti ohjaajanuran alussaan nimensä suomalaisempaan Teuvo Tulio-muotoon. Tugai-nimellä Tulio näytteli parissa ystävänsä Valentin Vaalan ohjaamassa mustalaiselokuvassa ja sai lisänimen Suomen Valentino. Yhteistyö Regina Linnanheimon kanssa alkoi varhaisessa vaiheessa. Kolmikko Tulio-Vaala-Linnanheimo tapasi viettää iltaa Fazerin kahvilassa heidän ollessaan vielä hädin tuskin parikymppisiä. Vaala ja Tulio olivat tuolloin jo varsinaisia elokuvan ammattilaisia Reginan silmissä, nuoresta iästään huolimatta.

Regina sai Vaalan elokuvissa aluksi vain pieniä sivurooleja, silloin tällöin näyttelijäsisarensa Rakelin rinnalla. Tulio näki Reginassa suuren filmitähden ja koko kansan tietoisuuteen hän ponnahti novelliin ja osittain tositarinaan perustuvassa filmatisoinnissa Taistelu Heikkilän talosta. Tulio oli ennakkoluuloton palkatessaan vaativaan päärooliin Reginan, jolla ei vielä ollut juurikaan näyttelijän kokemusta. Kriitikot rakastivat elokuvaa ja Regina oli pian matkalla oikeaksi filmitähdeksi. Hänen roolisuoritustaan Heikkilän talon emäntänä kehuttiin vuolaasti.

Ensimmäisten Tulio-elokuvien jälkeen Reginasta tuli Kaivopuiston kaunis Regina ja pukudraamojen tähti.

Seuraavaksi Regina näytteli Siljan roolin Tulion elokuvassa Nuorena nukkunut. Kirjailija F.E. Sillanpää suorastaan ihastui teoksensa filmatisointiin, vaikka yleisö oli osittain nyreissään. Romanttinen kohtaaminen heinäladossa tai itseään pesevän naisen tiirailu saunan lautojen raosta ei ollut aikalaisten kukkahattutätien mielestä erityisen moraalista viihdettä, vaan moinen ilottelu tulisi turmelemaan Suomen nuorison. Tällainen kuohunta toi teattereihin tietysti vain enemmän ihmisiä. Kun elokuvaa päätettiin leikata, helsinkiläisnuoret matkasivat kaupungin ulkopuolisiin teattereihin katsomaan viimeisiä leikkaamattomia näytöksiä.

Valitettavasti Taistelua Heikkilän talosta tai Nuorena nukkunutta ei ole enää mahdollista nähdä missään: filmimateriaali tuhoutui tulipalossa. Jäljelle jäi vain muutama valokuva ja käsikirjoitus. Samassa palossa meni myös Tulion ja Reginan yhteistyö Kiusaus, jossa pappismies ihastuu varattuun naiseen. Tulio ohjasi Heikkilän talosta myöhemmin uusintaversion Intohimon vallassa, jonka pääosaa Regina jälleen esittää. Vuonna 2007 löydettiin yksi kelallinen Heikkilän taloa, joka sisältää pätkät elokuvan alusta ja lopusta.

Teuvo Tuliota (tuttavilleen Fedjaa) pidetään suomalaisen heinälatoromantiikan isänä. Vaikka samantyyppinen kohtaus oli nähty jo aiemmassakin elokuvassa, Tulio teki siitä ikonisen ja kotimaiselle elokuvalle ominaisen. 1930-luvulta saakka romanttiset kuhertelut heinäkasassa ovat kuuluneet erottamattomana osana suomalaiseen maaseuturomantiikkaan, renttumaisten koskenlaskijoiden ohella. Tuliolle suomalaisen maaseudun kuvaaminen oli luontevaa, sillä ero latvialaisiin lapsuudenmaisemiin ei ollut suuri.

Regina Linnanheimosta tuli varhaisten Tulio-elokuvien jälkeen Tauno Palon aisapari ja todellinen suomalaisen elokuvan legenda. Ansa Ikosen ja Palon ohella Regina on yksi kulta-ajan valovoimaisimpia tähtiä. Suomi Filmin palveluksessa Reginan kuukausipalkka oli suurempi kuin kenenkään toisen naisnäyttelijän.

1940-luvun alussa Reginasta tuli melkein elokuvatähti Saksassakin. Hänet oli kutsuttu Berliiniin vierailulle yhdessä muutaman muun suomalaisen elokuvantekijän kanssa. Ministeri Goebbels ihastui suomalaiskaunottareen ja tämän sujuvaan saksankielentaitoon. Pian oltiinkin jo väsäämässä sopimuksia Reginan esiintymisistä saksalaisissa tuotannoissa. Projektissa päästiin koekuvausasteelle, kunnes kaikki muuttui - voittekin varmaan arvata miksi. Regina ei enää koskaan maininnut näitä tapahtumia tulevissa haastatteluissa.

Vaikka Reginasta tuli huippusuosittu Tauno Palon romanttisena vastaparina pukudraamoissa, kaikista ikonisimmat kuvat naisesta on ehdottomasti filmannut Tulio. 1940-luvun puolivälin jälkeen Regina palasi Tulion elokuviin ja teki muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pelkästään niitä uransa loppuun, vuoteen 1956 asti. Tulio oli ollut rintamalla sotakuvaajana ja ehtinyt tehdä vain muutaman elokuvan ilman Reginaa. Pääosaa hänen elokuvassaan Laulu tulipunaisesta kukasta esitti Reginan sisko Rakel. Vuonna 1946 valmistunut Rakkauden risti sisältää yhden Reginan legendaarisimmista roolisuorituksista nuorena majakanpitäjän tyttärenä, joka kaipailee saarelta suureen kaupunkiin. Kuten arvata saattaa, paheellinen kaupunkielämä kuitenkin turmelee viattoman luonnonlapsen ja saattaa tämän kohti petollista ja syntistä elämää.

Regina Rakkauden ristissä.

Monien Tulio-elokuvien kantava teema on juuri viattomuuden katoaminen, kaupungin pahuus verrattuna maaseudun rauhaan ja hyvyyteen, se miten rakkauteen pettyneet ihmiset menettävät järkensä ja tuhoavat itsensä. Reginan kanssa Tulio käytti usein hyväkseen tämän hiuksia kuvatessaan viattoman tytön muuttumista paheelliseksi naiseksi. Rakkauden ristissäkin Reginan hiukset ovat aluksi puhtaan vaaleat, mutta päähenkilön syöksykierteen yltyessä ne muuttuvat aina vain tummemmiksi ja sameammiksi.

Näyttelemisen lisäksi Regina oli myös mukana käsikirjoittamassa useita Tulion elokuvia, mukaanluettuna jo kulttiasemaan noussutta Sensuelaa (1973), joka jäi Tulion viimeiseksi. Monien Tulio-elokuvien käsikirjoittajaksi on nimetty pelkkä mystinen Filmimies. Tuon nimimerkin taakse kätkeytyi virallisesti Nisse Hirn, joka käsikirjoitti samalla nimellä muitakin elokuvia. Epävirallisesti Filmimies-nimen taakse mahtuivat myös Regina ja Fedja, joilla oli aina näppinsä pelissä omien elokuviensa käsikirjoituksissa.

Tulio ja Regina muodostivat toimivan tiimin. Reginan suosio suomalaisena näyttelijätähtenä kuitenkin laski dramaattisesti tämän siirryttyä Tulion usein hyvin eroottissävytteisiin elokuviin. Jotkut katsojat jopa uskoivat näyttelijän itse muuttuneen suloisesta naapurintytöstä katalaksi viettelijättäreksi. Todellisuuden ja elokuvien raja hämärtyi monen mielessä. Kaksikon keskinäisestä suhteesta oli myös jos jonkinlaista spekulaatiota. Regina oli tahollaan naimisissa ruotsalaisen kreivi Carl Mörnerin kanssa, mutta asui yksin Helsingissä Mörnerin jäädessä Ruotsiin. Epätavallinen liitto aiheutti monenlaisia huhuja, jotkut arvelivat Reginan avioituneen vain saadakseen kreivittären tittelin (jota hän tosin ei koskaan käyttänyt). Kaikki Reginan ja Fedjan tunteneet ovat kertoneet kaksikon olleen suorastaan sielunkumppaneita toisilleen. He eivät kuitenkaan koskaan menneet naimisiin, eivät sittenkään kun kreivi Mörner menehtyi vuonna 1952.

Vuonna 1956 Regina jäi pois julkisuudesta ja elokuvista. 60-luvulla hänestä tuli Yleisradion kääntäjä. Uusissa töissää hän käytti virallista nimeään Regina Mörner. Regina jäi eläkkeelle vuonna 1980 ja menehtyi tammikuussa 1995, 79-vuotiaana. Teuvo Tulio lopetti elokuvien tekemisen Sensuelaan ja kielsi sittemmin kaikkien elokuviensa esittämisen. Tulio heltyi kiellostaan vasta vanhemmalla iällä. Hän eli elokuvauransa jälkeen sulkeutunutta elämää, eikä antanut haastatteluja. Tulio menehtyi vuonna 2000, 87 vuoden ikäisenä.

Sekä Regina että Fedja olivat elokuvauransa jälkeen yleisölle täysiä mysteerejä, molempien huhuttiin erakoituneen ja sulkeutuneen täysin ulkomaailmasta. Villeimmät huhut kertoivat, ettei yksinäisen Reginan asunnossa ollut peilejä, koska näyttelijätär ei olisi kestänyt nähdä vanhenevia kasvojaan. Puheet olivat tietysti täyttä pötyä ja samaa legendaa kertoiltiin myös länsinaapurin mystisestä tähdestä Greta Garbosta.

Varsinkin eläkkeellä ollessaan Regina matkusteli paljon, usein Rakelin kanssa, joka myöskin oli eläkkeellä. Haastatteluja hän ei antanut, vaikka niitä häneltä ruinattiinkin aina, kun Reginan elokuvat pyörivät televisiossa. Regina ei ollut uransa alussakaan ollut se helpoin haastateltava, sillä hän puhui mielellään ainoastaan työstään, eikä koskaan yksityiselämästään. Tulio taas piti oman elämänsä niinkin yksityisenä, ettei siitä tänäkään päivänä juuri yksityiskohtia tiedetä. Tulion kohdalla jonkinasteinen erakoituminen todennäköisesti pitikin paikkansa. Edes hänen asuinpaikkansa ei ollut ihmisten tiedossa, toisin kuin Reginan. Kun Fedja täytti 80 vuotta, ystävät pyysivät päästä häntä onnittelemaan. "Älkää helvetissä tulko", oli Tulion yksioikoinen vastaus.

Polttava katse oli mielenkiintoinen lukukokemus epätäydellisyydestään huolimatta. Kotimainen elokuva ja sen historia ovat alkaneet kiinnostaa muutenkin hyvin paljon. Lapsuudessani erityisesti vanhat kotimaiset mustavalkokomediat kuuluivat suosikkeihini. Esimerkiksi Pekka ja Pätkä-elokuvat tuli katsottua monen monta kertaa. Seuraavassa postauksessa katsastetaan muutama Reginan ja Fedjan yhteistyöpätkä 1940-luvun lopusta, Levoton veri ja Hornankoski, jossa esikoisroolinsa näytteli kotimaisen elokuvan legenda Åke Lindman.

Rakkaus, petos, uhraus

Puhdistus 

(2012) 

Yksi vuoden odotetuimpia kotimaisia on Sofi Oksasen menestysromaaniin perustuva Puhdistus. En ole itse kirjaa lukenut ja elokuvasta oli hieman ristiriitaiset odotukset, ohjaajana kun häärii aiemmin musiikkivideoiden puolella kunnostautunut Antti Jokinen, jonka Hollywood-räpellys The Resident oli kohtuullisen tuskallista katsottavaa.

Puhdistus kertoo kahden naisen tarinan ja samalla kappaleen Viron historiaa. Aliide Truu (Liisi Tandefelt) on nuoruudessaan kokenut Stalinin puhdistusten kauhut omassa perhepiirissään. Elokuvan kehystarinan tapahtuma-aikaan, 90-luvun alussa, hän asuttaa yksin lapsuudenkotiaan Viron maaseudulla. Eräänä iltana hän löytää pihalta nuoren Zaran (Amanda Pilke), joka on paennut väkivaltaista elämäänsä prostituoituna. Aluksi vastahakoinen Aliide ottaa tytön suojiinsa ja joutuu muistelemaan aikoja, jotka haluaisi unohtaa.

Nuorena Aliide (upea Laura Birn) rakastui komeaan Hansiin, joka puolestaan rakastaa Aliiden siskoa Ingeliä. Ingel ja Hans päätyvät naimisiin ja mustasukkaisuus alkaa kalvaa Aliidea. Puhdistusten myötä äiti ja isä vangitaan ja viedään Siperiaan ja sisarukset päätyvät asumaan taloa kolmistaan Hansin kanssa. Hans liittyy metsäsisseihin ja saa viranomaiset peräänsä. Naiset piilottelevat häntä makuuhuoneeseen rakentamansa valeseinän sisällä. Vuodet vierivät, mutta Aliide ei voi unohtaa Hansia kohtaan tuntemaansa palavaa rakkautta. Rakkaus muuttuu lähes pakkomielteeksi ja saa Aliiden tekemään kamalia asioita.

En nyt tosiaan ota kantaa siihen kirjaan, koska en ole sitä lukenut. Näin aluksi täytyy todeta, että Puhdistus on varmaan yksi rankimpia kotimaisia elokuvia mitä olen nähnyt. Tapahtumien raakuutta tehostavat loistavat näyttelijäsuoritukset, erityisesti nuorta Aliidea näyttelevä Laura Birn, joka todella tuo hahmonsa eloon. Ainoa, jonka suoritusta en lähtisi kehumaan taitaa olla Peter Franzén, jota alkaa jo rasittaa esiintyminen noin joka toisessa kotimaisessa tuotannossa. Franzénin suoritukset ovat usein niin samankaltaisia, että aletaan jo häilyä tahattoman koomisuuden rajoilla.

Muista näyttelijöistä silmiin pistää vanhaa Aliide Truuta näyttelevä Liisi Tandefelt. Suorituksessa ei ole mitään vikaa, mutta mielestäni Tandefelt ja Birn näyttävät niin eriltä, että heitä on vaikea hyvällä tahdollakaan uskoa samaksi ihmiseksi. Itse olisin mieluummin nähnyt roolissa esimerkiksi Seela Sellan. Sella on tietysti tutumpi kasvo kuin Tandefelt, mutta jos Franzénkin on tässä leffassa niin miksipä ei.

Laajan ja pitkän tarinan puristaminen kahteen tuntiin on selvästi ollut haastava tehtävä ja siinä onnistutaan aivan tarpeeksi hyvin, vaikka välillä hypitään ajassa paljonkin eteenpäin. Paljon kysymyksiä jää vaille vastausta. Nyt tekee mieli lukea se kirja, että saisi kaikki yksityiskohdat tietoonsa. Mitä esimerkiksi tapahtui Ingelille ja Lindalle? Tai Martinille? Lisäksi Aliiden elämäntarina päättyy melko aikaisin ja välissä on iso rotko tuon hetken ja nykyajan välillä. Ilmeisesti tarkoitus olisi uskoa, että Aliide on koko tuon ajan vain istunut katkerana kiikkustuolissaan? Kaikkeahan ei voi kertoa, mutta häiritsee silti.

En tiedä miten itse kirja päättyy, mutta elokuvan loppu jää vaivaamaan suuresti. Ei niinkään sen vuoksi, että jotain jäisi epäselväksi, päin vastoin. Muutenkin selkeää pointtia alleviivataan oikein urakalla, mikä vesittää hienon kokonaisuuden. Onneksi tämä kuitenkin vaivaa vain noin viimeistä viittä minuuttia ja päällimmäisenä mieleen jäävät aivan toiset kohtaukset.

Kritiikistä huolimatta Puhdistus on helposti vuoden paras näytelmäelokuva tähän mennessä. Jokinen osoittaa osaavansa suoriutua vaativasta projektista ja saa katsojan ihan unohtamaan The Residentin kauheuden. Laura Birn taas nostaa itsensä kertaheitolla kotimaisten näyttelijöiden kärkikastiin. Ihan mieletön suoritus, parantamisen varaa tuskin edes on. Ilman Birnin upeaa suoritusta Puhdistus unohtuisi helposti keskinkertaisuuksien loputtomaan mereen.

Puhdistus (2012)
Ohjaus: Antti J. Jokinen
125 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

Juostaan Cooperin testi

Miss Farkku-Suomi 

(2012) 

Viralliseen Suomen ensi-iltaan Miss Farkku-Suomi tulee vasta elokuun alussa, mutta pääsin katsastamaan leffan jo ennakkonäytöksessä Oulun Elokuvateatteri Starissa. Itse asiassa tämä tiistainen ennakkonäytös oli kuulemma elokuvan ensimmäinen yleisöesitys! Olen nyt lähdössä mökkilomalle, mutta yritän näin pikaisesti ehtiä kirjoittaa jonkinlaista arvostelua eilisillasta.

Elokuva perustuu Kauko Röyhkän samannimiseen kirjaan ja sijoittuu Ouluun, vuoteen 1977. Tarinan keskiössä on teini-ikäinen Välde, joka ei tunne kuuluvansa muiden joukkoon. Kun muu nuoriso tanssii discohittejä, Välde kuuntelee mieluummin Lou Reedia, David Bowieta ja New York Dollsia. Myöskään vasta kaupunkiin rantautunut punk ei kiinnosta. Välden suurin haave on perustaa rokkibändi ja tulla kuuluisaksi. Kainaloon kelpaisi luokan kaunein tyttö Pike.

Piken ja Välden välillä ehtiikin jo olla sutinaa, kunnes Pike valitaan Suosikin kisassa vuoden 1977 Miss Farkku-Suomeksi. Se tietää Pikelle matkaa suureen maailmaan, Lontooseen, kuvaa Suosikin kannessa ja poseeraamista mainoskuvissa. Välde unohtuu ja tuoreen missin vierelle itsensä asentaa jenkkihymyilevä porvarispoika. Tapahtumien kannustamana Välde aloittaa elämänmuutoksen ja päättää mitä haluaa isona tehdä. Välde haluaa perustaa rokkibändin, oppia soittamaan kitaraa ja olla iso stara.

Elokuva yllätti positiivisesti. Vaikka loppuratkaisu tuntuu hieman väkinäiseltä ja pakolla keksityltä, kokonaisuutena Miss Farkku-Suomi miellytti. Myönnän, että jos jostain olen ennakkoluuloinen niin nuorisoelokuvista. Matti Kinnusen ohjaama leffa oli mukavan elämänmakuinen ja sopivasti rosoinen. 70-luku oli onnistuttu herättämään henkiin onnistuneesti, muttei liian alleviivaavasti. Tuttuja maisemia tietysti vilahteli tuon tuostakin (jee, hyvä Oulu!), tutuimpana keskustan lisäksi entinen kotikaupunginosa Tuira.

Yksi elokuvan suurimmista kantavista voimista ovat näyttelijäsuoritukset. Yleensä murteella puhuminen kuulostaa elokuvissa väkinäiseltä ja kamalalta, korostavalta, mutta Miss Farkku-Suomen nuoret ossaa puhua oulua ihan luontevasti. Kielen pystyy itse asiassa unohtamaan pitkiksikin ajoiksi, se ei särähdä ikävästi korvaan. Hahmot itsessään ovat keskinkertaisia tai korkeintaan hieman mielenkiintoisempia. Pelkäsin etukäteen Piken olevan ärsyttävä bitch, jonka perään ei oikeasti kannata haikailla. Näissä leffoissa kun päähenkilöpojat tuntuvat aina ihastuvan väärään tyttöön, kaukaiseen unelmaan vain löytääkseen sen oikean myöhemmin nenänsä edestä. Muutama sivuhahmoista jäi mieleen, erityisesti naapurin rokkiin ja telkkariin ihastuneet lestadiolaispojat ja Välden hulttiokaveri, joka omistaa hienon disko-Datsunin.

Leffa tuo mieleen ysärinlopun Pitkän kuuman kesän, mutta Miss Farkku-Suomen erottaa edeltäjästään helposti. Pitkä kuuma kesä on koomisempi nuoriso-musiikkikatsaus, kun taas Miss Farkku-Suomi tuo kankaalle selvästi dramaattisempaa otetta. Huumoria nuorison kohkaamisesta tietysti löytyy myös, joskin itseäni pukkasi huvittamaan, kun pelkkä Ville Myllyrinteen naaman ilmestyminen ruutuun sai ihmiset leffateatterissa nauramaan.

Käykäähän tsekkaamassa ja tukemassa kotimaista tuotantoa. Erityisesti suosittelen 70-luvun rokin ystäville ja retroilijoille. Elokuvateatterihin Miss Farkku-Suomi saapuu virallisesti 3.8.2012.

Miss Farkku-Suomi (2012)
Ohjaus: Matti Kinnunen
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

Sata ja yksi

Yritin kiinnittää tähän juttuun huomiota jo hyvissä ajoin, mutta ei perkele, ohihan se meni. Eli edellinen postaus, Disney Animated Classics -projektin 13. osa, olikin samalla myös tämän blogin 100. postaus! Ei pöllömmin.

Alun perin tarkoitus oli katsoa jotain hienoa sadannen postauksen aiheeksi, mutta juhlitaan nyt hieman jäljessä. Juhlaelokuvan päättäminen oli jälleen kerran vaikeaa, mutta löytyihän sekin lopulta. Yksi ensimmäisistä (tarkalleen ottaen viides) koskaan tekemäni blogipostaus käsitteli dokkaria nimeltä Gay Sex in the 70's. Puolivahingossa nyt tuli siis tehtyä linkki menneisyyteen, sillä sadannenensimmäisen postauksen aiheeksi päätyi dokumentti Tom of Finlandista, Daddy and the Muscle Academy (1991).

Daddy and the Muscle Academy 

(1991) 

Tom of Finland on mielenkiintoinen suomalainen ikoni. Siinä missä häntä tuskin kotimaassa tunnustetaan yhdeksi merkittävimmästä suomalaisista kuvataiteilijoista, maailmalla hän on todennäköisesti niistä tunnetuin. Mainospiirtäjänä aloittanut Tom oli paitsi kuvataiteilija, myös sotaveteraani. Lukaisin kesällä F. Valentin Hoovenin kynäilemän Tom of Finland -elämäkerran, joka, amatöörimäisyydestään huolimatta, on ihan kannattava lukukokemus.

Daddy and the Muscle Academy valmistui vuonna 1991. Tom kuoli myöhemmin samana vuonna. Dokumentti koostuu haastatteluista ja sitä varten kuvatusta kuvitusmateriaalista, ei niinkään arkistokamasta. Tomin piirroksia ei tietenkään sovi unohtaa, sillä niitä on mukana huikea määrä. Dokkarin keskiössä on itsensä Tom of Finlandin haastattelu. Tom myös esittelee itse piirroksiaan ja tekniikkaansa. Muita haastateltavia ovat Tomin yhteistyökumppanit ja Tom of Finland Foundationin perustajat. Haastattelun on antanut myös toinen saman ajan homoeroottinen taiteilija, Etienne.

Aihe on mielenkiintoinen ja on kiinnostavaa kuulla Tomin itsensä selittävän taiteensa syntyä ja merkitystä. Kuvituskuvissa nahkaan ja uniformuihin pukeutuneet miehet esittelevät lihaksiaan ja nostavat rautaa. Tomin piirtämiä kuvia vilahtelee ruudulla jatkuvasti ja tulipa sieltä bongattua muutama itsellekin uusi teos. Kiinnostava aihe ei kuitenkaan paikkaa dokkarin heikkoja puolia. 

Dokumentti on yhtä aikaa sekä ammattilaisen että amatöörin tekemä. Näkee, että tekijät ovat elokuvakoulunsa käyneet, mutta kun on sitten pitänyt pistää oppia käytäntöön, tulokset eivät olekaan niin laadukkaat. Ohjaaja Ilppo Pohjola on aiemmin tehnyt yhden TV-dokumentin ja myöhemmin joitain lyhytelokuvia. Otetta voisi kutsua jollain tapaa taiteelliseksi... Jos taiteelliseksi lasketaan se, että dialogi leikataan pahasti päällekäin (= helvetin vaikea välillä saada selvää mitä ihmiset puhuvat) ja äänimaailmaan ympätään mukaan kaikenmaailman ruoskaniskuja ja muuta turhaa paskaa. Ääni ei ole edes ainoa ongelma, sillä kuvaakaan ei ole maltettu jättää täysin rauhaan: joidenkin henkilöiden haastattelujen päällä pyörii koko ajan ristikuvaa, josta ei saa edes mitään selvää. Siis miksi? Eihän tässä ole mitään järkeä.

Lisäksi tällainen mukataiteellinen perseily kolahtaa pahasti Tom of Finlandin omaa tyyliä vastaan. Yksi Tomin töiden pääpiirteitä on ollut ajatus siitä, että homous voi olla iloista, eikä mitään pimeää ja peiteltävää. Sekoileva leikkaus ja äänimaailma eivät tue mitenkään Tom of Finlandia ja kaksi erilaista tyyliä menevät pahasti sekaisin. Dokumentti ei myöskään ole kauhean progressiivinen ja oikeastaan jokaista aihetta vain raapaistaan päältä. Loppukin tulee ihan yllättäen. Mutta mitä muuta voikaan odottaa, kun dokkari kestää vain alle tunnin?

Tom of Finlandista on tehty harmittavan vähän dokumentteja sun muita, joten sikälikin vähän vituttaa, ettei tästäkään saatu tämän parempaa. Olin saanut tarpeekseni tästä tyylistä jo noin kymmenen minuutin kohdalla ja oli lähellä etten jättänyt koko dokkaria kesken. Teki mieli huutaa: tämä on dokumentti! Ei mikään taideprojekti! Aina, kun Tom of Finlandin puheen päälle on leikattu seuraavan haastateltavan puhetta tai muuta ylimääräistä, ääni pään sisällä huutaa: antakaa nyt sen miehen puhua! Tämä dokumenttihan kertoo tuosta miehestä! Itse aihe jää lähestulkoon täysin varjoon dokumentin tyyliä päivitellessä. Ei hyvä. Plussaa mielenkiintoisesta aiheesta, Tomin haastattelusta ja asiasisällöstä noin yleensä. Miinusta oikeastaan kaikesta muusta.

Ai niin, dokumentti on kuulemma pokannut myös Jussi-palkinnon aikoinaan. Miksi ihmeessä? Oliko vuonna 1991 huutava pula kelvollisista dokumenteista?

Daddy and the Muscle Academy (1991)

Ohjaus: Ilppo Pohjola

55 minuuttia

IMDb

Oma arvosana: 4.9/10

VHS-ilta II

Taas on aika pyöritellä vanhoja nauhoja. Kirppareilta on löytynyt taas muutama uutuus sitten viime VHS-illan. Tykkiin saatiin vaihdettua lamppu vasta  tällä viikolla, joten nämä leffat katsottiin edelleen surkean pienestä telkkarista. Jaksettiin sentään tällä kertaa roudata paremmat kaiuttimet vahvistimineen töllön viereen.

Pidemmittä puheitta, leffojen kimppuun. Opimme ehkä jotain viime kerrasta, joten nyt leffoissa on parempi progressio, joka myötäilee katsojien mahdollista humalatilaa ja yleistä vireyttä: ensin jotain ns. vakavaa, sitten hieman hömpämpää ja sitten vielä hömpämpää.


Lain ulkopuolella (1987)

Speksit: 1e hintainen vanha vuokrakasetti isossa kotelossa. Ostettu syksyllä Oulun Alppis-storesta. Toimi niin hyvin, että ihan unohti katsovansa VHS:ää. Ellei suhinaa oteta huomioon.

Itselle tuntemattomia suomalaisia leffoja näkee kirpparilla suhteellisen harvoin. Useimmiten VHS-formaatissa kiertävät ysärihitit, kuten Häjyt ja Pitkä kuuma kesä. Myös Levottomat löytyy melko usein. Lain ulkopuolella on Ville Mäkelän viimeiseksi jäänyt täyspitkän elokuvan ohjaus.

Sakari ja Saara Nevanen asuvat Helsingissä. Sakari työskentelee opettajana, Saara vaateliikkeessä. Saaran asiakkaana käy joka päivä mies nimeltä Antti Kaironen, joka yrittää epämiellyttävästi lähennellä myyjätärtä. Eräänä iltana, kun Saara on tulossa töistä kotiin, Kaironen yllättää tämän, pahoinpitelee ja raiskaa. Tapahtuman seurauksena alkaa pitkä, uuvuttava prosessi, jossa Sakari, Saara ja Saaran veli Jari yrittävät saada oikeutta. Viranomaiset eivät ota raiskausta kovinkaan tosissaan ja todisteiden puutteessa Kaironen jää ilman syytettä. Kairosen vaimo todistaa oikeudessa valheellisesti olleensa tapahtumailtana miehensä seurassa kotona. Saaran tuskalle ei löydy ymmärtäjiä.

Erityisesti Jari on oikeuden päätöksestä nyreissään. Uhoileva mies saa pian maltillisemman Sakarinkin puolelleen ja yhdessä miehet päättävät hakea kaipaamaansa oikeutta omin käsin. He murtautuvat Kairosten asuntoon haulikoiden kanssa ja kovistelevat miestä, mutta poliisien saapuessa paikalle he panikoivat ja aluksi suhteellisen harmiton tilanne muuttuu lopulta piiritystilanteeksi ja panttivankidraamaksi traagisin lopputuloksin.

Teemaltaan elokuva tuo mieleen toisen raiskaus-oikeuselokuvan kasareilta, Syytetty (The Accused, 1988), vaikka rikoksen ja oikeuden hakemisen lisäksi yhteistä ei juuri olekaan. Mäkelän elokuvassa nainen luhistuu raiskauksen jälkikäsittelyssä täysin, eikä hahmosta löydy samanlaista raivokasta poweria kuin Jodie Fosterista Syytetyssä. Päähenkilöksi nouseekin aviomies Sakari, joka tuntee syyllisyyttä vaimonsa kohtalosta ja sortuu siksi Jarin yllytyksestä itsekin rikokseen.

Elokuvan alkupuoli ennen panttivankidraamaa menee nopeaan tahtiin. Kerronnallisia yksityiskohtia ei juurikaan ole, eikä mihinkään pääse kunnolla kiinni kun asia ehtii jo vaihtua. Sitten kun vihdoinkin päästään tositoimiin, vauhti hidastuu yhtäkkiä olemattomiin. Elokuva jakautuu kahtia. Aluksi panttivankisekoilu ja piiritystilanne tuo juoneen lisää mielenkiintoa, mutta lopulta tilanne menee melkoiseksi pyörittelyksi. 84 minuutin kestostaan huolimatta elokuva tuntuu turhan pitkältä. Alkuun olisi pitänyt saada samaa yksityiskohtaisuutta ja syvyyttä kuin loppupuoleen.

Kaikista vioistaan huolimatta leffa on tasaisen laadukkaasti tehty, eikä kovin suurta teknistä valittamista löydy. Ellei lasketa sitä yhtä muuten hyvien kuvien sekaan eksynyttä erittäin sinistä sisäkuvaa, joka pistää väkisin silmään vaikka vain vilahtaakin ruudulla. Musiikkia leffasta ei juurikaan löydy, vaan suurin osa ajasta vietetään suomalaisittain tyypillisessä jurotushiljaisuudessa. Paitsi silloin kun päähenkilö päättää yhtäkkiä kajauttaa mozartit täysille, mikä taatusti herättää uneliaimmankin katsojan.

Perinteiseen tapaan lähes kaikki leffan näyttelijät ovat tuttuja jostain muustakin kotimaisesta elokuvasta tai TV-sarjasta. Tässä maassa kun ei liikaa noita näyttelijöitä ole. Pienen pienissä sivuosissakin vilahtelee niin tuttuja naamoja, että välillä huomio menee vain niiden bongaamiseen. Mm. Åke Lindman nähdään pikaisesti rehtorin roolissa. Käsikirjoituksesta tulee plussaa, sillä dialogi on yksi elokuvan parhaita juttuja. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja hyvin tehty elokuva, jonka suurimmat puutteet tulevat rytmityksestä.

Ai niin, VHS-kassuista pitää tietysti aina katsoa myös alun mainokset. Tällä kasetilla olikin varmaan illan parhaat trailerit. Onko kukaan nähnyt elokuvaa nimeltä Ameriikan raitti? Ainakin sen traileri oli nimittäin ihan hulvaton. Yritin etsiä sitä YouTubesta, mutta tuloksetta.

Lain ulkopuolella (1987)
Ohjaus: Ville Mäkelä
84 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10


Miksi juuri minä? (Why Me?, 1990)

Speksit: isokoteloinen vanha vuokrakasetti, hintaa 1e. Ostettu viime syksynä Oulun Alppis-storesta. Toimi alun rosoisuuden jälkeen mallikkaasti. Kasetin takakannessa luki valmistusvuotena 1989, IMDb:ssä 1990, joten päätin mennä nettilähteen mukaan.

Jalokivivaras Gus Cardinal lupailee tyttöystävälleen Junelle lopettavansa hommat ja menevänsä oikeisiin töihin. Silti murtokeikat Junen isän Brunon kanssa kiinnostavat enemmän. Kun Gus vihdoin lupaa aikuisten oikeasti lopettaa, hän huomaakin, että hänen hallussaan on superarvokas (ja pyhä) jalokivi Bysantin tuli, jota tuntuvat jahtaavan kaikki poliiseista armenialaisiin terroristeihin. Oikeasti Bysantin tuli oli tarkoitus lahjoittaa takaisin kotimaahansa Turkkiin hienossa seremoniassa. Armenialaiset terroristit hyökkäsivät bileisiin huonoissa valeasuissa ja onnistuivat nappaamaan kiven. Terroristit puolestaan veivät jalokiven erään koruliikkeen kassakaappiin, josta Gus kävi sen saman tien nyysimässä. Mikä sattuma!

Gusin perässä ovat siis lopulta poliisit, armenialaiset, turkkilaiset, toiset rikolliset... Kyseessä on perinteinen väärinkäsityssekoilu, jossa kaveria yritetään huijata kaikin mahdollisin tavoin. Juoni on niin perussettiä, että hohhoijaa, mutta muutama ilahduttava asia nostaa leffan scorea kiitettävästi. Ensinnäkin, ihan mielettömät kasarimusiikit. Miksei tällaisia enää tehdä? Jokainen pienikin tapahtumaa vaatii taustalleen hillittömät syntikkatiluttelut. Toinen asia on huumori. No, ihan helvetin typeräähän se on, kuten näissä leffoissa usein. Laatu ei olekaan se pääpointti, vaan määrä. Joka ainoasta asiasta yritetään repiä jonkinlaista huumoria. Pointsit siis ihan älyttömän hyvästä yrityksestä. Osa irtovitseistä on niin päänräjäyttävän typeriä, että naurut irtoaa väkisinkin.

Pääosien esittäjien ja hahmojen välillä ei ole kunnollista dynamiikkaa, minkä vuoksi leffa vaikuttaa enemmän sketsikokoelmalta kuin juonelliselta elokuvalta. Paluu tulevaisuuteen -leffoista tuttu Christoper Lloyd menee tässä leffassa ihan hukkaan. Christopher Lambertin ja tyttöystävää näyttelevän Kim Greistin välillä ei ole juurikaan kipinää. Plussaa armenialaisesta naisterroristista, joka uhkaa räjäyttää oman perheensä jos ei saa jalokiveä. Aluksi ärsyttävä hahmo muodostui ihan hauskaksi, kun huomasin että kaikki muutkin hahmot ovat astetta keskivertoa tyhmempiä. Toinen plussa tulee tiukasta poliisisedästä ja tämän stereotyyppisen homohtavasta apulaisesta.

En ihmettele miksen ole koskaan kuullutkaan koko leffasta. Vuorokausi katsomisen jälkeen koko tekele on pyyhkiytynyt niin hyvin mielestä, että jouduin tukeutumaan useaan eri elokuvasivustoon saadakseni edes tämän jutun kirjoitettua.

Miksi juuri minä? (Why Me?, 1990)
Ohjaus: Gene Quintano
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.7/10


Mortal Kombat (1995)

Speksit: myyntivideo, hintaa 1e. Ostettu viime viikolla Oulun Paljekirppikseltä.

Okei, ensinnäkin, Mortal Kombat on hieman liian tunnettu elokuva VHS-iltaan. Emme kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta, joten pakkohan tämä oli katsoa. Ja hyvä niin.

Meillä on tällainen vekotin, jossa on sisäänrakennettuna muutamia Sega Megadrive/Genesis -pelejä ja sillä voi myös pelata niitä vanhoja kasettipelejäkin. Olemme siis metsästäneet vanhoja suosikkeja nettihuutokaupoista. Yksi viimekertaisista ostoksista oli Mortal Kombat II, joka meillä oli aikoinaan Amiga 500:lle. Meillä oli myös pelisarjan eka osa, mutta siitä minulla on vähemmän muistoja. Ainakin nuorempi kahdesta isoveljestäni tykkäsi pelata Mortal Kombatia melko paljon kavereiden kanssa ja muistan itsekin hakanneeni sitä pienenä. Se oli vain minulle hieman liian vaikea silloin. Elokuvalta oli sekalaiset odotukset, kun aiemmat kokemukset videopelielokuvista ovat mitä ovat.

Joukko taistelulajien eksperttejä on kutsuttu taistelemaan mystisessä turnauksessa, Mortal Kombatissa. Kutsun on saanut myös Liu Kang, joka on vasta menettänyt veljensä Chanin. Vasta matkalla turnaukseen Liu saa tietää kisan todellisen luonteen. Kyseessä on kuolevaisten taistelu alamaailman voimia vastaan. Turnaus käydään vain kerran sukupolvessa ja alamaailma on voittanut viimeiset yhdeksän turnausta. Jos kuolevaiset häviävät kymmenennen kerran, alamaailman keisari Shao Khan voi miehittää kuolevaisten maailman ja ottaa sen hallintaansa. Rayden, ukkosen jumala, on valinnut Liun, Hollywood tähti Johnny Cagen ja sotilas Sonya Bladen osallistumaan turnaukseen ja pelastamaan maailman.

Turnauksen isäntä on paha velho Shang Tsung, joka on surmannut Liun veljen. Taistossa on siis mukana myös henkilökohtaista vihanpitoa. Jokaisen taistelijan tulee kuitenkin oppia voittamaan pelkonsa, vihansa ja menneisyytensä voidakseen voittaa turnauksen.

Tuota noin, miten hitossa minulta on mennyt tämä leffa ihan ohi? Miksen ole nähnyt tätä koskaan aiemmin? Ihan uskomatonta tykitystä! Ja varmaan paras videopelileffa mitä olen nähnyt. Tässä on onnistuttu siinä, missä esim. Super Mario Bros ja Tekken ovat epäonnistuneet täysin. Mortal Kombatissa on sopivasti itse peliä ja siinä on jonkinlainen järkeenkäypä juoni, joka ei ajaudu liian kauas pelin tunnelmasta. Hahmot ovat suurimmaksi osaksi tunnistettavissa, musiikit ovat (melkein) parasta ikinä ja erikoistehosteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa ilahduttavalle camp-tasolle.

Yksi suuri miinus kuitenkin on, mikä on todennäköisesti vituttanut kaikkia Mortal Kombatia joskus pelanneita ja leffan nähneitä. Leffasta puuttuu se, joka teki aikoinaan Mortal Kombatista niin hienon: järjetön väkivalta. Tappelukohtaukset ovat ihan ok, mutta ns. finishing movesit ovat suurimmaksi osaksi tosi kökköjä, eikä veri oikein lennä. Kun sanotaan Finish him, odotukset kohoavat. Ja sitten voittaja vain iskee häviäjää vähän rintaan ja tämä kaatuu. Vau. Leffasta oli tarkoitus muokata sopiva myös nuoremmalle yleisölle, mutta samalla siitä on viety pois jotain erittäin olennaista. Muistan millainen järkytys Mortal Kombatin finishing movesit aikoinaan olivat. Nyt se tuntuu vähän hölmöltä, mutta silloin en ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin raakaa.

Näyttelijäsuorituksilta ei kannata odottaa, no, oikeastaan juuri mitään. Elokuvan tyyliin nekin sopivat tosin hyvin. Robin Shouta on vaikea katsoa ajattelematta Nuijaa ninjaa (Beverly Hills Ninja, 1997), jonka näin monta kertaa pienenä. Christopher Lambert Raydenina on ihan wtf -osastoa. Tarkemmin ajateltuna ihan älytön näyttelijävalinta. Rayden puhuu useimmiten niin matalalla kuiskausäänellä, että aloimme jo leikitellä ajatuksella Raydenin ja Batmanin kahvipöytäkeskustelusta.

On vaikea sanoin kuvailla miten paljon pidin Mortal Kombatista. Se pitää nähdä itse. Mieluiten hyvässä seurassa ja avoimin mielin. Teemabiisikin on ihan helvetin kovaa kamaa. Tosikot eivät varmaan tykkää, mutta jos over-the-top -erikoistehosteet, mahtipontiset taistelukohtaukset ja ysäri perseilyviihde kiinnostaa niin suosittelen.

Yksityiskohdista voisi aina alkaa saivarrella, ja siitä miten ihan jokainen pikku juttu ei mukaile itse peliä. Mutta en jaksa. Ja miksen? No siksi, että olen niin iloinen että näinkin hyvä videopelileffa on joskus saatu aikaan. Lisäksi on naurettavaa vaatia kaikkien pienien yksityiskohtien noudattamista. Se on leffaa tehdessä usein täysin mahdotonta. Mortal Kombat on tarpeeksi uskollinen pelille, se on äärimmäisen viihdyttävä, taistelukohtaukset ovat suht hienoja, musiikki jytää ihan helvetin kovaa ja useammat naurutkin tätä katsoessa saa. Mitä muuta viihde-elokuvalta voi toivoa?

Mortal Kombat (1995)
Ohjaus: Paul W.S. Anderson
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

Suomesta Hollywoodiin

Aki Kaurismäki jäi uuden Le Havre-elokuvansa kanssa vaille palkintoja Cannesissa menneenä viikonloppuna. Elokuvan myynti sujui kuitenkin ilmeisen hyvin ja odottelen itsekin innolla leffan näkemistä. Maanantain uutisissa oli myös Suomen oman Hollywood-miehen, Renny Harlinin jättäytyminen pois Mannerheim-projektista. Kärsivällisyyden loppuminen tuskin tulee suurena yllätyksenä, sillä projekti on ollut suunnitteluasteella jo kymmenisen vuotta. Nyt Harlin kehuskelee tempaisevansa suurimman elokuvansa sitten Deep Blue Sean. En nyt suorilta käsin osaa sanoa mitä tuosta pitäisi päätellä, mutta kai sieltä jotain toimintapärinää tulee.

Uusin Hollywoodin suomalainen on Antti Jokinen, joka tunnetaan lähinnä musiikkivideoiden ohjaajana. Jokisen käsialaa oli myös Suomen isännöimän Euroviisufinaalin Lordi-video aikoinaan. Miehen ensimmäinen pitkä elokuva ei ollut suuri kaupallinen menestys, vaan meni suoraan DVD:lle. Katselin tuoreehkon tekeleen maanantaina.

The Resident

(2011) 

Antti Jokinen sai ensimmäisen pitkän elokuvansa tähdeksi Hilary Swankin, joka tunnetaan vahvoista roolisuorituksistaan. Mielenkiintoinen kiinnitys on myös veteraaninäyttelijä Christopher Lee, jolla on elokuvassa pieni sivurooli.

Itse elokuva on kauhutrilleri. Swankin esittämä nuori lääkäri Juliet etsii kuumeisesti asuntoa New Yorkissa erottuaan poikaystävästään Jackista. Hän päätyy suureen vanhaan rakennukseen, jossa on tarjolla hulppea kämppä pilkkahintaan. Asunnon omistaa Max, joka myös asuu rakennuksessa isoisänsä Augustin kanssa. Juliet ottaa asunnon vuokralle ja aluksi kaikki sujuu mallikkaasti. Max on todellinen herrasmies ja melko komea, eikä kulu aikaakaan kun Julietilla on tunteita miestä kohtaan. Lopulta hän kuitenkin huomaa kaipaavansa enemmän ex-miehensä syliin. Tästäkös Max suuttuu.

Maxille kehittyy Julietiin paha pakkomielle. Sairas mies vakoilee naista seinien koloista, käy asunnossa Julietin ollessa poissa ja jopa huumaa tämän päästäkseen aina vain lähemmäs ja lähemmäs. Lopulta pakkomielle saa hengenvaarallisia piirteitä ja Julietillekin alkaa pikkuhiljaa paljastua, ettei kaikki ole ihan kunnossa.

The Resident on melko tyypillinen ja mielikuvitukseton trilleri. Tällaisia elokuvia on tullut elämän aikana nähtyä vähintään tusinan verran. Sinänsä kaikki elementit ovat kohdillaan. Kuvaus toimii hyvin, ohjaus ei ole pöllömpää, musiikki pelittää... Potentiaalista menestys ei siis jää kiinni. Leffaan ei vain pääse lainkaan mukaan. Vika tuntuisi olevan käsikirjoituksessa ja hahmoissa. Myös rytmi on pielessä. Näyttelijät vetävät roolinsa ihan hyvin, mutta esim. Swankin esittämä Juliet on syvyydessään pahvinuken tasoa. Swank tekeekin suorituksen enemmän kuivakalla rutiinilla kuin todellisella palolla.

Elokuva alkaa kovasti kangerrellen ja kun vauhtiin vihdoinkin päästään (noin viimeisen kolmanneksen paikkeilla), juttu menee täysin perseilyksi. Kyllähän sen huomaa, että nyt pitäisi jännittää/pelottaa, mutta lähinnä tästä irtoaa ilkikuriset naurut. Säikyttelykohtauksia on useampi, mutta niistäkin hätkähdyttäviä ehkä yksi. Kaikki tässä elokuvassa on tehty jo moneen kertaan, eikä mikään enää yllätä. Jokaista käännettä osaa odottaa.

Jos juoni olisi kohdillaan ja käsikirjoitukseen olisi oikeasti panostettu, tästä olisi voinut saada kohtuuhyvän viihdeleffan. Tällaisena se on kuitenkin vain pinnalta hyvännäköinen, sisällötön liukuhihnatuote. Jos The Resident olisi lajissaan ensimmäinen, se olisi varmaan melko kivuton kokemus. Mutta tosiaan tusinan verran samanlaisia jännäreitä katsoneena tämä tekele hukkuu virtaan pahemman kerran.

Kaikista ärsyttävintä koko leffassa on Julietin täysi typeryys, kun hän viimein alkaa ymmärtää, mikä vuokranantaja todella on miehiään. Ainahan kauhu- ja jännityselokuvat ovat tulvillaan ääliömäisesti käyttäytyviä ja tyhmänrohkeita ihmisiä, mutta The Resident tuo peliin ihan omanlaistaan epäloogisuutta. Juliet vaikuttaa siltä, ettei edes halua säästyä hengissä. Tero kommentoi lyhyesti vain toteamalla: "Tuo on ehkä avuttomin ihminen mitä oon koskaan nähnyt." Aamen.

The Resident oli kuitenkin elokuva, josta halusin pitää. On aina mielenkiintoista seurata suomalaisten menestystä isossa maailmassa. Harmi, että tällä kertaa vastassa oli mahalasku. Elokuvan on muuten tuottanut lahjamme maailmalle, Renny Harlin. Nähtäväksi jää, tuleeko Jokisesta seuraava "harlin". Uusi elokuva on jo tekeillä ja sen valmistumista on ehditty mediassakin vähän sivuta. Lapissa kuvattavan elokuvan pääosaan on kiinnitetty Julianne Moore. Yritystä Jokisella riittää, joten tuleville projekteille antaa mahdollisuuden ihan mielellään. Ainakin vielä toistaiseksi.

The Resident (2011)
Ohjaus: Antti Jokinen
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10

Hulluja nämä suomalaiset

Superviikonloppu oli ja meni. Tuli seurattua niin lauantain Euroviisufinaalit (buu Azerbaidzan!) kuin sunnuntain jääkiekon maailmanmestaruusottelukin (jee Suomi!). Euroviisuissa menestys jäi huomattavasti odotettua laimeammaksi, mutta MM-kisoissa Suomi nousi vahvana Ruotsia vastaan ja otti huikean voiton. Ihan kuin tuota nyt ei joku vielä tietäisi. Pikkuruisen Suomen kansa on sittemmin iloinnut ja riemuinnut voittoa päivätolkulla, eikä loppua näy. Tätä muistellaan seuraavaan MM-kultaan asti, milloin se sitten tuleekin.

Päätin ottaa tämän onnellisen, kansaa yhdistävän ajankohdan vuoksi tarkasteluun muutaman suomalaista urheilu- ja kisakulttuuria kuvaavaan elokuvan. Suomalaiset ovat hyvällä tavalla hullua sakkia, kuten näistäkin elokuvista käy ilmi. Kisahuuman lisäksi molemmat elokuvat sivuavat kotikaupunkiani Oulua.


Air Guitar Nation (2006)

Ilmakitaransoiton MM-kisat ovat taatusti yksi Suomen oudoimpia kisoja, kärkisijoilla akankannon jälkeen. Ilmakitarointiskabat järjestetään syksyisin Oulussa osana Oulun Musiikkivideofestivaalia.

Amerikkalainen dokumentti seuraa USA:n ilmakitaravillitystä. David "C-Diddy" Jung osallistuu puoliksi vitsillä maan ensimmäiseen ilmakitarakisaan vuonna 2003 ja voittaa. David matkaa Los Angelesiin ja ottaa osaa kansalliseen kilpailuun, jossa valitaan USA:lle edustaja Suomen ilmakitaransoiton MM-kisoihin. Davidin pahin vastustaja on Dan "Björn Türoque" Crane, joka myös mielii mukaan Suomen kisoihin. Vaikka David voittaakin edustusmatkan Suomeen, Dan ei luovuta helpolla. Kerättyään matkakassan kokoon viime tipassa, myös Dan saapuu Ouluun. Tahtojen taisto alkaa.

Ilmakitarakisojen motto on selkeä: sodat ja kärsimykset katoaisivat maailmasta, jos kaikki soittaisivat ilmakitaraa. Tästä absurdista performanssitaiteesta on tullut vuosien saatossa maailmankuulu ilmiö. Ilmakitaransoitto antaa rokkistara-unelmistaan ulos kasvaneille aikuisille mahdollisuuden tuoda oman supertähti-alter egonsa lavalle ja rokata kuin viimeistä päivää. Valot vilkkuvat, näkymättömät kitarat vinkuvat ja yleisö hurraa. Ilmakitaransoitto on aikuisten mielikuvitusleikkiä parhaimmillaan.

Vaikka dokumentti seuraakin pääasiassa amerikkalaisia kisaajia, myös suomalaisia taitureita nähdään lauteilla. Iso osa materiaalista on kuvattu Oulussa. C-Diddyn ja Björn Türoquen lisäksi leffassa haastatellaan myös muita ilmakitaristeja, jotka kertovat harrastuksestaan mielellään. Jokaisen tyyli on erilainen. Osa keskittyy enemmän näyttävään show'hun ja lavapersoonaan, toiset mimiikan tarkkuuteen. Ilmakitaransoitto on jotain, mitä kaikki rokkitähteydestä haaveilleet ymmärtävät.

C-Diddyn ja Björnin keskinen kilpailu toimii ja usein hauskinta on juuri miesten kilpailu toisiaan vastaan niin lavalla kuin haastatteluissa. Itse dokumentti on hyväntahtoinen ja huumorintajuinen katsaus tähän outoon kisalajiin. Ainakin itse pääsin katsojana hyvin tunnelmaan mukaan. Huumorintajuttomien tosikkojen tuskin kannattaa vaivautua.

Air Guitar Nation (2006)
Ohjaus: Alexandra Lipsitz
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10


Freetime Machos (2009)

Dokumentti seuraa maailman pohjoisinta ja kolmanneksi huonointa rugby-joukkuetta yhden kauden ajan vuonna 2007. Perheelliset miehet irrottautuvat arjen otteesta hetkeksi käydessään hurjaa kyytiä toisiaan vastaan kentillä ja halleissa. Tarinan keskiössä ovat parhaat kaverukset Mikko ja Matti, jotka pelaavat samassa joukkueessa.

Mikko on Mattia vanhempi, lapsiperheen kiireinen isä, jolta ei aina liikene aikaa edes rugbyharkkoihin. Matti taas on nuori ja hieman lapsellinen. Joukkueella on brittiläinen valmentaja Roger, joka työskentelee Nokialla. Roger on tuon tuostakin pulassa vallattoman joukkueensa kanssa, joka kohkaa kentällä kuin joukko päättömiä kanoja.

Freetime Machos ei kerro niinkään urheilusta, vaan miehisyydestä ja miesten välisestä ystävyydestä. Elokuvan miehissä nähdään sekä moniulotteisuutta että stereotypioita. Suomalaisesta miehestä haetaan sitä pehmeyttä, mitä se ei normaalisti koskaan näytä. Tuo pehmeys löytyykin lopulta yllättävästä paikasta.

Rugbykentälle miehet lähtevät pakoon kotitöitä, vaimojaan, lapsiaan, tyttöystäviään ja muita kesytyksen merkkejä. Vaatimukset siitä, mitä miehisyys on ja mitä miehen kuuluu olla, löytyvät enemmänkin miesten pään sisältä kuin naisten sanoista, sillä naisia elokuvassa on huomattavan vähän. Miehen mielestä miehen kuuluu olla suojeleva perheenpää, talonrakentaja ja turvallisuuden tuoja. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa mies myös tiskaa ja siivoaa. Pelikentillä melskatessaan mies voi tuntea itsensä mieheksi. Mustelmia tulee, testosteroni jyllää ja lopulta itse urheilu jää vähän sivuseikaksi. Kukaan ei ymmärrä miestä niin hyvin kuin toinen mies ja rugbyn merkeissä luodut ystävyydet osoittautuvat kultaakin kalliimmiksi.

Ronkainen itse on kertonut elokuvan olevan komedia, mutta lopulta huumorilla ei ole ihan niin suurta osaa. Freetime Machos liikkuu osin samoilla vesillä kuin seuraavana vuonna julkaistu Miesten vuoro, mutta ottaa aiheeseen erilaista kulmaa. Elokuva ei rakennu niinkään miehisen herkistelyn ja avautumisen ympärille. Freetime Machos on elokuva, jota toiset ymmärtävät loistavasti ja josta toiset eivät saa minkäänlaista otetta. Suosittelen silti kokeilemaan. Tykkäsin kovasti, vaikka toteutuksen kanssa välillä hapuillaankin.

Freetime Machos (2009)
Ohjaus: Mika Ronkainen
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.0/10

Itsevarma nainen...

Hella W

(2011)

Hella Wuolijoki (1886-1954) oli suomenvirolainen näytelmäkirjailija, jonka kynästä syntyi mm. Niskavuori -sarja. Näytelmäkirjailijan uransa lisäksi Wuolijoki tunnettiin poliitikkona, YLE:n pääjohtajana ja NKVD:n vakoojana. Hänet vangittiin jatkosodan aikana ja tuomittiin maanpetoksesta, sillä hän oli avustanut ja majoittanut neuvostoliittolaista desanttia. Nyt ohjaaja Juha Wuolijoki on antanut kuuluisalle sukulaiselleen äänen uutuuselokuvassa Hella W.

Näin Hella W:n trailerin muistaakseni ensi kertaa viime syksynä leffassa käydessäni. Traileri oli tyypillisen ylidramaattinen, mutta herätti silti mielenkiinnon. Sen perusteella odotin jonkinlaista eeppistä suurteosta, joka syväluotaisi kohteensa perusteellisesti ja pikkutarkasti.

Yllätyin (ja tyrmistyin) kuullessani, että Hella W oli tiivistetty 82 minuutin kestoon. Ymmärrän, ettei elokuvan aiheeksi voinut valita Wuolijoen koko elämää syntymästä kuolemaan, mutta lyhykäinen kesto on silti täysin käsittämätön. Aikaraja on myös tehnyt elokuvalle juuri sen, mitä odotinkin sen tekevän. Liian lyhyeen kestoon on yritetty ahdata liikaa tavaraa. Harva tapahtumista saa aikaan erityisen suuria tunteita, sillä mihinkään ei ehditä keskittyä tarpeeksi. Kaikki soljuu ohitse, eikä mistään meinaa saada kiinni.

Elokuvan alkaessa sen kertoja, Wuolijoen tytär Vappu, on 10-vuotias ja hänen vanhempansa eroavat. Vappu ja Hella (Tiina Weckström) muuttavat kartanoon, pois Helsingistä. Hypätään 10 vuotta eteenpäin. Menestyvä liikenainen Wuolijoki joutuu taloudelliseen ahdinkoon laman kourissa. Hän alkaa tyttärensä (Matleena Kuusniemi) kehoituksesta kirjoittaa näytelmiä salanimellä. Niskavuoren naiset on arvostelumenestys ja pian Wuolijoen onnistuu elättää itsensä näytelmillään. Valpon etsivä (Hannu-Pekka Björkman) tarkkailee naisen liikkeitä, sillä hänellä tiedetään olevan vahvoja yhteyksiä Neuvostoliittoon ja NKVD:hen.

Sotavuosina Wuolijoki toimii rauhanneuvottelijana Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Osin hänen ansiostaan Talvisota päättyy Moskovan rauhansopimukseen. Toisen maailmansodan riehuessa Suomi ryhtyy Saksan liittolaiseksi. Viimeiseen asti Wuolijoki yrittää vakuuttaa Neuvostoliiton olevan parempi yhteistyökumppani.

Jatkosodan aikana Neuvostoliitosta Suomeen lähetetty desantti Kerttu Nuorteva majoittuu yhdeksi yöksi Wuolijoen kartanoon. Kun Nuorteva jää kiinni syksyllä 1942, hän tekee täyden tunnustuksen, jonka perusteella myös Wuolijoki vangitaan. Hän saa syytteen maanpetoksesta. Täpärästi hän kuitenkin välttää kuolemantuomion ja sen sijaan hänet tuomitaan elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Vankila-aikaa kuvataan elokuvassa melkein eniten. Tai ehkä se vain tuntuu siltä, kun kaikki muu siihen mennessä oli käsitelty niin nopeasti. Omasta mielestäni vankilaosio oli melkeinpä elokuvan parasta antia juuri siksi, että tahti hidastui järkevälle tasolle.

Hella Wuolijoki vapautui vankilasta välirauhan solmimisen jälkeen. Tähän päättyy myös Hella W. Vankeusvuosiensa jälkeen Wuolijoesta tuli kansanedustaja ja YLE:n pääjohtaja. Hän kuoli Helsingissä vuonna 1954.

Tiina Weckström tekee upeaa työtä Wuolijoen roolissaan. Jo se yksin nostaa elokuvan pisteitä isolla kädellä. Hannu-Pekka Björkmanin suoritus jäi hieman häiritsemään. Miehellä on kaikissa rooleissaan samoja mannerismeja, joten vakavassakin roolissa onnistun näkemään hänet elokuvan Lapsia ja aikuisia letkeänä vasektomialääkärinä. Tämä on todennäköisesti vai oma henkilökohtainen ongelmani ja päähän pinttymäni. Fyysiseltä olemukseltaan Björkman sopi täydellisesti Valpon etsiväksi.

Vaikka parjaankin elokuvaa tässä melko paljon, mistään toivottoman huonosta tekeleestä ei ole kyse, ennemminkin keskinkertaisesta. Olisin ollut tyytyväisempi parituntiseen elokuvaan, jossa olisi ollut aikaa viipyilläkin tilanteissa ja tapahtumissa. Elokuvan pelastaja on ehdottomasti Tiina Weckström ja pelkästään hänen takiaan voisin katsoa elokuvan uudemmankin kerran. Myös ajankuvana elokuva on hieno, sitä ei käy kieltäminen. Hella Wuolijoen kaltainen persoona olisi silti ansainnut huomattavasti paremman elämäkertaelokuvan. Ehkä sellainen vielä joskus tehdään.

Hella W (2011)
Ohjaus: Juha Wuolijoki
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

(Postauksen kuvat lainattu elokuvan Facebook -sivuilta)