Elokuvavuosi 2015 - Hittejä ja huteja

Viime vuoden leffasaldo jäi aika vähäiseksi, mikä on näkynyt myös tavallista vähäisemmissä blogipostauksissa. Vaihto-opiskelut, reissailut ja opparistressi ovat nakertaneet keskittymistä ja leffainnostusta noin yleensäkin. Jotain tästäkin jäi silti haaviin.


Ne hyvät

1. Room, 9.6/10
2. Inside Out - Mielen sopukoissa (Inside Out), 9.3/10
3. Yksin Marsissa (The Martian), 8.9/10
4. Spotlight, 8.6/10
5. Straight Outta Compton, 7.8/10
6. Best of Enemies, 7.6/10
7. Soaked in Bleach, 7.3/10
8. The Walk, 7.3/10
9. Harjoittelija (The Intern), 7.0/10
10. Everest, 7.0/10

Room ja Inside Out ovat vuoden kiistattomat leffavoittajat. Erityisesti Room pääsi yllättämään. En tiennyt mitä leffalta olisin alun perin odottanut, mutta en todellakaan ajatellut sen olevan sellainen tunnekokemus kuin se lopulta oli. Roomin menestys perustuu loistaviin näyttelijävalintoihin, tunteita herättävään kerrontaan ja vivahteikkaaseen käsikirjoitukseen, joka antaa asioille sopivasti tilaa. Yksi hienoimpia elokuvakokemuksia aikoihin. Lapsinäyttelijä Jacob Tremblay olisi ehdottomasti ansainnut roolistaan Oscar-ehdokkuuden.

Inside Outista onkin jo ollut juttua. Pixar tänä vuonna sekä onnistui että epäonnistui. Inside Out oli se onnistuminen, toinen julkaisu Kunnon dinosaurus melkoinen pettymys. Vaikka sekään ei ollut ihan täyttä tauhkaa niin ei sitä nyt hyväksikään voi kutsua. Inside Out oli koskettava, elämää syleilevä elokuva, jonka olen katsonut jo pariin kertaan.

Yksin Marsissa oli ihan positiviinen ylläri myöskin. En ole odottanut kummoisia viime vuosien avaruusseikkailuelokuvista, joita tuntuu putkahtelevan pinnalle vähintään yksi kappale per elokuvavuosi. Varmasti on tukuittain sakkia, joita Yksin Marsissa ärsyttää aivan helvetisti, mutta itse ihan pidin. Puhtaista viihde-elokuvista se on vuoden parhaimmistoa. Ennalta-arvattavuuskaan ei pääse vähetämään viihdearvoa.

Kuten muutamina aiempinakin vuosina, tositapahtumiin perustuvat elokuvat ovat niittäneet taas menestystä ja ylistystä. Spotlight valaisi tutkivaa journalismia, joka johti Yhdysvaltojen katolisen kirkon pedofiilien suojelupiirin paljastumiseen. Lasten ahdisteluun ja hyväksikäyttöön syyllistyneet papit vain kierrätettiin toiseen seurakuntaan, ja asiat soviteltiin kaikessa hiljaisuudessa. Vaikuttava elokuva jäi hieman tositapahtumien varjoon, sillä samasta teemasta kertova dokumentti Deliver Us from Evil (2006) pyöri koko ajan päässä taustalla hirveyksineen.

Rap-leffa Straight Outta Compton lukeutui positiivisten yllätysten piiriin. Ennakko-odotukset olivat sekalaiset, sillä aihe kiinnostaa, mutta loppujen lopuksi en ole koskaan oikein ollut rap-ihmisiä. Leffa oli pitkästä kestostaan (kaksi ja puoli tuntia) huolimatta viihdyttävä ja sutjakkaasti etenevä, joskin se olisi kaivannut korostetumpaa draaman kaarta.

Listalle pääsi myös pari dokumenttia, koska totuus on jälleen tarua ihmeellisempää. Best of Enemies kertoo konservatiivi William H. Buckleyn ja liberaalin Gore Vidalin välisistä televisioväittelyistä 1960-luvun lopulla. Ei voi muuta sanoa kuin että väittelyt eivät todellakaan ole enää entisellään. Soaked in Bleach puolestaan kertoo epäilyistä, joiden mukaan Courtney Love olisi Kurt Cobainin kuoleman takana. Viihdyttävä rikosdokkari, jollaisia on ihan kiva katsella, oli tapahtumista sitten mitä mieltä hyvänsä.

Loput kolme leffaa ovatkin melkoista listantäytettä. The Walk oli kepeä, veijarimainen, tositapahtumiin perustuva elokuva nuorallakävelijästä, joka viritti köytensä vastavalmistuneiden
World Trade Center -tornien väliin. Tällaista elokuvaahan ei mitenkään voi tehdä ilman, että siitä huokuu jonkinlainen 9/11-tribuutti. Onneksi liialliselta sentimentaalisuudelta vältytään.

Harjoittelija pelotti alkuun melkoisesti, mutta lopulta vastassa oli ihan kelpo teos. Ennalta-arvattava ja vähän puutunut? No toki, mutta nykyään tekee aina mieli antaa seisovat aplodit edes hieman siedettäville komedioille. Everest nyt oli sitten Everest. Kävin katsomassa 3D:nä elokuvissa, enkä vieläkään ymmärrä tuon tekniikan tenhoa. Edes vuorikiipeilyleffassa! Tositapahtumiin pohjataan taas, ja onhan se ihan jännää, mutta ei tästä nyt loppujen lopuksi hirveästi saanut irti.


Ne huonot

1. Magic Mike XXL, 3.9/10
2. Ihan yössä (Trainwreck), 4.3/10
3. Parallels, 5.2/10
4. Dawg Fight, 5.2/10
5. Kätyrit (Minions), 5.5/10

Huonot leffat eivät oikeastaan tänä vuonna olleet aivan karmaisevan huonoja, tai sitten olen vain tullut järkiini ja jätin pahimmat pommit katsomatta. 50 Shades of Grey olisi oletetusti ollut tämän listan kärkikahinoissa, mutta jätin koko tekeleen katsomatta. Alun perin oli tarkoitus tsekata se viimeisenä leffailtana eilen, mutta ei. Ei vain pysty. Näin on ihan hyvä.

Magic Mike XXL on jatko-osa muutaman vuoden takaiselle Magic Mikelle ja, jos mahdollista, vielä huonompi. Aivan hirveä elokuva, josta saa etsimällä etsiä jotain hyvää sanottavaa. Miksi kukaan missään ikinä tykkäisi Channing Tatumista? En ymmärrä.

Ihan yössä oli yksi vuoden pahimpia pettymyksiä, sillä odotin edes siedettävää komediaa ja sain tuskaisen huonon ja vaivaannuttavan paketin kuluneita vitsejä ja kliseitä. Ygh. En ole tutustunut Amy Schumerin juttuihin aiemmin, eikä tämä ollut hyvä ensikohtaaminen.

Tänä vuonna päivänvalon näki myös muutama ihan jännä scifi-pläjäys, jotka eivät sitten kuitenkaan täysin toimineet. Yksi niistä on Parallels. Ajatus siitä, että on olemassa lukuisia rinnakkaisuniversumeja, ei tietystikään ole mikään uusi ja täysin omaperäinen, mutta ihan potentiaalia tässä oli. Näytteleminen nyt toki oli hirveää ja kaikki jäi vähän puolitiehen. Myöhemmin kuulin, että tästä oli tarkoitus tulla TV-sarjan pilotti, mutta tulikin elokuva. Öö, joo. No se selittää telkkarimaisen köyhät efektit ja varmaan nuo näyttelijätkin tai en tiiä.

Dawg Fight on siinä rajoilla kuuluuko se tälle listalle. Katutappeluista kertovassa dokkarissa oli ihan puolensa, mutta amatöörimäisyyttä ja vähän pitkäveteiseksi käyvää kerrontaa ei päässyt pakoon. Minions puolestaan on spin-off Itse ilkimys -elokuvista. Pienet keltaiset pillerit ovat saaneet oman elokuvansa, jota turhanpäiväisempää on vaikea nimetä. Kepeydestä johtuen tästä ei kuitenkaan jää puoliksikaan niin vittuuntunut olo kuin jostain Magic Mikesta tai Trainwreckistä.

Väliinputoajissa on paljon lastenelokuvia. Mainitsin jo aiemmin Pixarin toisen uutuuden Kunnon dinosaurus, joka päätyi juurikin tälle listalle. Seuraa pitävät animaatioista uusi Paavo Pesusieni -elokuva sekä Aardmanin Late Lammas -elokuva. Tykkäsin ihan helvetisti ensimmäisestä Paavo Pesusieni -leffasta, joka julkaistiin joskus reilu kymmenen vuotta sitten. Tykkäsin kyllä ihan sarjastakin, joskaan en suomidubeilla. Kakkosleffa Paavo Pesusieni kuivalla maalla ei ole ihan sysipaska, mutta ei millään yllä ensimmäisen tasolle. Late Lammas puolestaan oli hauskempi kuin odotin. Ei silti parasta Aardmania.

Lisäksi tästä välistä löytyy Goosebumps -leffa, joka kertoo kuvitteellisen tarinan R. L. Stinesta ja siitä, miten tämä loi kirjojensa hirviöt. Hirviöt nimittäin asuvat Stinen mielikuvituksessa ja kirjoittaessaan niistä tarinoita hän saa lukittua ne kirjojen sisään. Tykkäsin Goosebumpseista joskus ala-asteella, tai ainakin parista ensimmäisestä mitä luin. Sen jälkeen ne alkavatkin toistaa pahasti itseään. Aikuisiälle niistä ei jää hääppöisiä nostalgiahetkiä. Leffa oli ihan kelpo, ja olisin varmaan tykännyt siitä joskus samoihin aikoihin kuin kirjoistakin.

Parallelsin lisäksi toinen ihan kiintoisa scifi-leffa on Circle, joka tuo etäisesti mieleen Vincenzo Natalin loistavan Cuben. Circlessä joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä herää huoneesta, jossa he seisovat ympyrässä. Pian he huomaavat, että heillä on valta päättää kuka joukosta kuolee ja kuka elää. Aina muutaman minuutin välein mystinen sähköisku surmaa joukosta yhden ja muut saavat äänestää kenet. Eloon voi jäädä ainoastaan yksi. Ihan hauska tarina, mutta toteutus ontuu. Etenkin leffan aluksi dialogi on vaivaannuttavan huonoa sekä näyttelijätyönä että käsikirjoituksena. Eikä tästä mitään modernia Cubea saa leivottua vaikka miten yrittäisi.

Välille putosi myös Mad Max: Fury Road. Saan varmaan fanien vihat päälleni, mutta leffa oli mielestäni pahimmillaan puuduttavan tylsä. Visuaalisuudesta, stunteista ja muusta voi antaa ihan kredittiä, mutta näyttelijäsuorituksista ei todellakaan eikä juuri käsikirjoituksestakaan. Muutamista toimintakohtauksista tykkäsin, muutamat taas puuroutuivat vähän liian vilkkaiksi. Kyseessä oli mielestäni korkeintaan keskinkertainen elokuva.

Katsomatta jäi liuta elokuvia, mutta ei oikeastaan juuri mitään sellaista, mitä jäin kovasti odottamaan ja kaipaamaan. Vieraskielisen Oscarin ehdokaselokuvia ei tullut katsottua yhtään ja muutenkin lista on hyvin amerikkalaispainotteinen, mikä vähän harmittaa.

Kieltämättä olisi mukava nähdä enemmän hyviä alkuperäiskäsikirjoituksia ja mieluusti vielä sellaisia, jotka eivät perustuisi tositapahtumiin. Käsikirjoitusrintamalla tuntuu menevän vähän huonosti, kun joka toinen leffa perustuu kirjaan ja joka toinen tositapahtumiin. Eiväthän ne huonoja elokuvia ole, mutta välillä kaipaisi jotain aidosti omaperäistä ja silti hyvin tehtyä. Usein paperilla hyvät ideat tuntuvat kaatuvan toteutuksellisiin seikkoihin, kuten näyttelijävalintoihin ja budjetin pienuuteen.

Tässäpä tämä. Hyvät Oscarit oscarmielisille! Olkoon leffavuosi 2016 monipuolisempi ja innostavampi!

Elokuvavuosi 2014 - Hittejä ja huteja

Ei helvetti mikä krapula. Ei saatana. Vuoden 2014 leffojen katsominen päättyi eilen loppuhuipennukseensa eli leffamaratoniin, jonka aikana katsottiin pari huonointa elokuvaa miesmuistiin. En kestänyt Nuija ja tosinuija kakkosta ja Kadotettua maailmaa ilman beer ja olo on sen mukainen. Ilolientä sai nimittäin tintata ihan kunnolla ja armollisesti nukahdin jälkimmäisen elokuvankuvatuksen loppupuoliskolla sohvalle. Aamulla sitten selvisi, että hei, minähän olen ihan liian vanha tällaiseen hommaan. Joku pienempi nisäkäs olisi tähänkin oloon jo kuollut.

Mennäänpä siis suoraan asiaan eli listojen kimppuun.


Ne hyvät

1. Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2), 8.3/10
2. Super Duper Alice Cooper, 8.3/10
3. Gone Girl, 8.1/10
4. Lego Elokuva (The Lego Movie), 8.1/10
5. Edge of Tomorrow, 7.9/10
6. Kaiken teoria (The Theory of Everything), 7.6/10
7. Birdman, 7.3/10
8. Nightcrawler, 7.3/10
9. What We Do in the Shadows, 7.3/10
10. Whiplash, 7.2/10

Mitä ihmettä, Dreamworks-elokuva ykkössijalla? En suinkaan ole heittänyt järkeäni, vaan lohikäärmeseikkailun kakkososa oli ihan oikeasti kelpo elokuva. Blogia säännöllisesti lukevat tietävät jo mieltymykseni animaatioihin, eli eihän tämä ole mikään ylläri. Tämän vuoden leffojen taso oli huomattavasti tasaisempi kuin aiempina vuosina. Lähes aina olen onnistunut katsomaan edes yhden 9/10-arvosanan elokuvan, mutta tänä vuonna jäätiin kauas noista lukemista. Toisena animaationa listalle pääsi Lego Elokuva, jolta en odottanut yhtikäs mitään ja yllätyin ihan positiivisesti.

Myöskin listan kakkossijalla paistattelee oman puolueellisuuteni tuotos. Uutukainen Alice Cooper -dokkari miellytti suuresti tällaista vanhaa Cooper Trooperia, joka on pogoillut eturivissä jo aika monella miehen keikalla ja omistaa liki kaikki levyt. Aluksi vähän pelotti, että terä on mennyt tällaisista still-kuvilla ja arkistomateriaalilla sataprosenttisesti kuvitetuista teoksista, mutta onneksi olin väärässä.

Ei ole myöskään salaisuus, että David Fincher on yksi suosikkiohjaajiani, mutta Gone Girlin kolmossija ei silti ole mikään itsestäänselvyys. Tämä oli nimittäin ensimmäinen Fincher-leffa, josta oikeasti pidin sitten vuoden 2007 Zodiacin (eikä sekään ollut ihan niin hyvä kuin olisi voinut olla). En ole lukenut alkuperäisteosta, mutta leffasta jäi vähän chuckpalahniukmainen viba kaikkine käänteineen. Tolkuttoman pitkähän tämä on, liki kolmetuntinen, mutta jännitys pysyy silti ihan kivasti yllä. Loppu vähän lässähtää, mutta kaikkea ei voi saada.

Edge of Tomorrow vaikutti enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta, mutta yllätti positiivisesti. Edellisvuosien Cruise-leffat, etupäässä ärsyttävän huono Oblivion, eivät ole juuri vakuuttaneet. Eikä EoT:takaan kannata katsoa suurella vakavuudella, sillä se ei ota itsekään itseään kovin vakavasti. Stephen Hawking -elämäkertaleffa Kaiken teoria oli sen sijaan aikalailla juuri sellainen kuin odotinkin. Pidän miehestä ja tämän kirjoista kovasti. The Universe in a Nutshell tuli lukaistua kepeänä kesälukemisena muutama vuosi sitten ja A Brief History of Time löytyy hyllystä. Eddie Redmayne tekee häkellyttävän suorituksen pääosassa. Onhan tämä vähän turhan laskelmoitu elokuva, mutta ihan kelpo silti.

Birdman ja Nightcrawler sitten. Molemmista olen kuullut ihan tolkuttoman paljon kehuja, mutta ei nämä nyt vain itselle lähteneet niin kuin odotin. Birdmanissa oli rutkasti potentiaalia ja joitakin oikein hyviä kohtauksia, mutta ei se vain riitä. Yliyrittäminen paistaa läpi. Nightcrawler puolestaan yrittää hangata viestiään väkisin naamaasi läpi elokuvan, eikä onnistu käyttämään sinänsä kiinnostavien henkilöhahmojensa täyttä potentiaalia. Aineksia olisi siis kummassakin elokuvassa, mutta lopputulos ei ole niin erikoinen kuin lukuisat arvostelut antavat ymmärtää.

Sama kävi myös Whiplashille, mutta tämän leffan jälkeen mietin jo katsoinko täysin eri elokuvan kuin kaikki muut. Ei tästä nyt jäänyt käteen oikein mitään. Päähenkilö ei ole tarpeeksi kiinnostava eikä pahismainen mentor tarpeeksi karismaattinen. Tästäkin elokuvasta löytyy hienoja kohtauksia useampikin, mutta kun palapelin palaset eivät sovi yhteen, se ei riitä.

Yhtenä yllättäjänä listalta löytyy Flight of the Concords -miehien uusi komedia What We Do in the Shadows, jossa seurataan dokkarityyliin vampyyrien elämää modernissa kaupunkimiljöössä. Ei mikään täydellinen komedia, mutta toisaalta pieni rosoisuus miellyttääkin.


Ne huonot

1. Kadotettu maailma (Left Behind), 2.0/10
2. Earth to Echo, 3.0/10
3. Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To), 3.3/10
4. The Nut Job, 4.0/10
5. Mitt, 4.9/10

Kuten jo sanoin, pari tämän listan leffaa tuli katsottua vasta eilen eli lista muokkautui tällaiseksi aika viime hetkillä. Netflix-originaali Mitt on vähän siinä rajoilla kuuluuko se koko listalle, koska kyseessä ei ole varsinainen teatterilevityselokuva ja tähän olen yleensä vetänyt rajan. Netflixin omat tuotannot ovat kuitenkin sen verran uusi juttu, etten ole ehtinyt pohtia mitään kummempaa suhtautumista niihin ja siinä se Mitt nyt on. Kysymyksessä on tietysti republikaaninen presidenttiehdokas Mitt Romneysta ja erityisesti tämän vaalikampanjasta kertova dokkari. Odotin kiinnostavaa sisäpiirin kuvausta amerikkalaisen politiikan takahuoneista, mutta mitään erityisen mielenkiintoista ei esitetä - eikä se taatusti johdu siitä, että materiaalia ei löytyisi.

Tällekin listalle pääsi animaatio, The Nut Job. Mielikuvituksetonta tauhkaa, huonoja vitsejä ja kliseisiä ratkaisuja. Nuija ja tosinuija kaks oli suorastaan karmaisevan huono. Vitsit ovat odotetusti Ö-luokkaa, ei siinä mitään. Niistäkin saisi jotain hupia, jos timing olisi edes hitusen kohdillaan. Tässä on kaikki pielessä. Samaa voi sanoa lastenelokuva Earth to Echosta. Tässä on vielä erityinen ristiriita markkinoinnin ja lopullisen teoksen välillä. Leffan julistehan näyttää ihan siistiltä. Itse leffa on suurimmaksi osaksi päähenkilöiden itsensä taltioimaa käsivaraheilumista, joka näyttää halvalta ja surkealta joka mittapuulla.

Ja se viimeinen pökäle tämän paskakasan huipulla? Kadotettu maailma (Left Behind), miljoonia myyneisiin kristittyihin hittikirjoihin perustuva täydellinen huti. Kirjoja on versioitu jo aiemminkin surkealla budjetilla. Voiko Nicolas Cagen läsnäolo pelastaa tämän elokuvan? Are you fucking kidding me? Kuinka veloissa tuo mies on? Katsokaa nyt sen epäuskoista ilmettä tuossa elokuvajulisteessa! Mies näyttää siltä, että on vahingossa vaellellut paikalle etsiessään kahviautomaattia ja joku on sattumoisin napannut kuvan.

Meinasin tehdä tästä leffasta ihan oman postaukensa joskus tulevaisuudessa, mutta ei tästä kyllä saa revittyä mitään hupia yhden täyden postauksen ajaksi. Suurin osa varmasti tietääkin jo tarinan, sillä tätä on parodioitu ja versioitu ihan hirveästi. Raamatullinen armageddon iskee ja kaikki uskovaiset riipaistaan maan päältä taivaseen, samalla kun vääräuskoiset ja ateistit jäävät keskenään tarpomaan maan päälle. Usko pois, jo heti ensiminuuteilla tiedät kuka lähtee ja kuka jää. Ateistithan ovat tunnetusti kamalia ihmisiä. Ja tämä on kamala elokuva. Älä katso sitä.

Väliinputoajissa on tänä vuonna myös varsin nimekkäitä elokuvia. Disney teki Prinsessa Ruususesta tutulle Maleficentille (suom. Pahatar) oman live action -elokuva, joka toimi huomattavasti paremmin kuin olisin odottanut. No, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Juoni yrittää selittää Maleficentin pahuutta ensirakkauden tuottamalla pettymyksellä ja onnistuu puoliksi. Toinen puolisko onkin sitten aika cheesya tavaraa.

The Interview nousi otsikoihin, kun (oletettavasti) pohjoiskorealaiset hakkerit yrittivät estää elokuvan julkaisun. Tuloksena oli rutkasti ilmaista mainosta ja leffa keikkui hetken aikaa IMDb:n ykkösleffanakin, kun porukka äänesteli täysiä kymppejä supportin vuoksi. Mikään täyden kympin

elokuvahan tämä ei todellakaan ole, mutta hömppäviihteenä ihan katsottava. Muutama aidosti hauska hetki ja rutkasti lapsellista alapäähuumoria. Kukapa olisi arvannut?

Sin Cityn jatko-osa ei ollut erityisen inspiroiva, eikä se onnistunut uusimaan ykkösosan tunnelmaa. Angry Video Game Nerd -leffasta onkin jo ollut juttua. Yksi vuoden yllättäjistä oli Stretch. Toimintakomedia, joka oli ihan toimiva eikä ärsyttänyt juurikaan - harvinaista! Tositapahtumiin perustuva Million Dollar Arm kuului sen sijaan vuoden pettymyksiin. Odotin disneymäiseen tyyliin viihdyttävää perheleffapläjäystä, mutta aika kylmäksi tämä jätti.

Katsomattomista leffoista ehdottomasti eniten kiinnostaa Alan Turingista kertova The Imitation Game. Oikeastaan voisin sanoa sen olevan melkeinpä kiinnostavinta mitä tänä vuonna on tehty. Interstellar jäi välistä, mikä tavallaan harmittaa, mutta toisaalta ei tunnu missään. Kaipa sen ehtii vilkaista joskus myöhemminkin jos kiinnostusta riittää. Hype on ollut niin kova, että pettymys lienee väistämätön. Myös Boyhood on vielä näkemättä, samoin Steve Carellin matka vakavaan elokuvaan, Foxcatcher. Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel ei näytä niin suuresti eroavan miehen muusta tuotannosta, että taidan jättääkin välistä.

Tässäpä tämä tältä kertaa. Hauskaa iltaa Oscareita seuraaville!

Elokuvavuosi 2013 - hittejä ja huteja

On taas Oscar-ilta eli ennalta sovittu aika listata viime vuoden hyvät ja huonot, väliinputoajat ja katsomatta jääneet.

En ole mitenkään peitellyt ärtyneisyyttäni tämän elokuvavuoden suhteen. Ehkä aika kultaa muistot, mutta jokainen vuosi tuntuu vain huonommalta ja huonommalta, noin elokuvamittapuulla arvioituna. Pettymyksiä on ollut paljon, mutta onneksi myös muutama parempi teos. Pulinat pois ja listojen kimppuun:



Ne hyvät

1. Menneisyys (Le Passé), 8.6/10
2. Kirottu (The Conjuring), 8.5/10
3. Rush, 8.4/10
4. Dallas Buyers Club, 8.4/10
5. The Kings of Summer, 8.3/10
6. Cold Eyes (Gam-si-ja-deul), 8.0/10
7. The World's End, 7.8/10
8. Monsterit-yliopisto (Monsters University), 7.7/10
9. Gravity, 7.2/10
10. Special Chabbis, 7.0/10

Vuoden parhaaksi teokseksi pääsi tänä vuonna Asghar Farhadin Menneisyys. Mies on tuttu muutaman vuoden takaisesta, yhtälailla mainiosta Nader ja Simin: Ero -leffasta. Farhad on nykyohjaajista ehdottomasti sellainen tyyppi, jota haluan seurata. Tämä mies tulee tekemään vielä mielenkiintoisia juttuja, niin uskon. Menneisyys on monikerroksinen, näennäisesti rauhallisesti kerrottu tarina, jonka pinnan alla kuplivat suuret tunteet.

Yksi vuoden yllättäjiä on ehdottomasti Saw-ohjaajan uusin kauhupläjäys Kirottu. Olen jo aiemminkin mainostanut rakkauttani kummitustalotarinoita kohtaan ja sen huomioiden Kirottu on melkeinpä unelmien täyttymys. Hengästyttävä teos. Tunnelmointia ja jump scarea sopivassa suhteessa. Peiton alla piilotellessa meinasi tulla hiki ja muutama kohtaus oli sen verran pelottava että ne jäivät mieleen pitkäksi aikaa. Hieno ylläri! Loppua kohden homma uhkaa lähteä lapasesta, mutta revittely on tajuttu lopettaa juuri ajoissa. Katsoisin uudelleen, mutta en ylivilkkaan mielikuvituksen vuoksi taida ihan heti uskaltaa.

Myös Rush oli tällaiselle moottoriurheilusta tietämättömälle positiivinen yllätys. Juoneen on ladattu eeppistä dramatiikkaa, mikä on tietysti aina ihan viihdyttävää, mutta hahmot pysyvät mukavasti ehjinä. Dallas Buyers Club kertoo koskettavasta aiheesta omaperäisellä tatsilla, mutta hakee koskettavuutta välillä vääristä paikoista. Jotain jää puuttumaan, vaikka tällaisenäänkin leffa on vuoden tasoon nähden parhaimmistoa. Roolisuoritukset ovat aika perinteistä, jopa laskelmoitua Oscar-kamaa, mutta kieltämättä todella hyviä. Positiivisiin ylläreihin voidaan lukea myös The Kings of Summer. Poikkeuksellisen sympaattinen kasvutarina iski juuri silloin, kun luulin että kasvutarinoilta on nähty kaikki mitä odottaa sopii. Elämänmakuinen teos, joka kelpaa katsoa uudelleenkin.

Listalle on päässyt myös pari ei-amerikkalaista, ei-pohjoismaista leffaa eli todellisia ulkomaan kummajaisia. Cold Eyes on eteläkorealainen surveillance-leffa, jossa erityistiimi varjostajia seuraa etsintäkuulutettuja Seoulin kaduilla. Leffa on remake Hong Kong -filkasta Eye in the Sky (Gun Chung). Special Chabbis on intialainen Bollywood-toimintatykitys, jossa vanha rikollisjengi suunnittelee vielä yhden rahakkaan keikan. Juonikuvio on vähintäänkin perinteinen, mutta itselleni Bollywood on vielä sen verran uusi tuttavuus, että jo se itsessään riittää kuriositeetiksi. Mikäpä olisi parempaa kuin terästää toimitaleffaa muutamalla musiikki- ja tanssinumerolla?

Yksi vuoden puhutuimpia leffoja oli Sandra Bullockin ja George Clooneyn tähdittämä Gravity, joka itselleni oli hypeen nähden pieni pettymys. Plussaa siitä, että leffa on älytty jättää maltillisen pituiseksi. Aivan helvetin pitkä miinus George Clooneyn ällöttävän siirappisesta hahmosta, jota tekee mieli lyödä päin pläsiä oikeastaan koko ajan. Luulin että noin huonoja ja yliampuvia hahmoja tehdään vain Hollywood-parodioihin. Yrgh.

Ne huonot

1. Vuonna 85, 1.8/10
2. Salainen valtakunta (Epic), 1.8/10
3. R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D.), 2.0/10
4. Abandoned Mine, 2.4/10
5. 21 & Over, 2.6/10

Huonot elokuvat olivat suorastaan häkellyttävän huonoja. Tulen varmaan ikuisesti katumaan sitä, että katsoin elokuvan nimeltä Vuonna 85. Voiko tätä edes kutsua elokuvaksi? Mitä ihmettä? Voin hyvin kuvitella tämän elokuvan kirjoitusprosessin: tehdään lista vittu kaikesta mitä oli vuonna 1985, lykätään ne kaikki yhteen leffaan ja keksitään joku tyhjänpäiväinen juoni siihen ympärille. Onko kasarinostalgia tosiaan vielä niin in ettei tämän enempää vaivaa tarvitse nähdä?

Tämän listan kolme ensimmäistä leffaa olivat kaikki osastoa "saanko jättää tämän kesken pliis". En osaa edes sanoa miksi vihasin Salaista valtakuntaa niin paljon. En todellakaan. Se vain oli aivan tökerön huono, typerryttävän mielikuvitukseton fantasiaelokuva ja usein myös ihan vain typerä. R.I.P.D. tuskin kaipaa selittelyä. Huh huh mitä skeidaa. Lähdin katsomaan tätä täysin ennakkoluulottamasti mutta ei. Ihan hirveää. Mikä ihme näillä nykyajan erikoisefekteillä on hätänä? Miksi efektit ovat taantuneet johonkin 15 vuoden taakse? Ihan hirveää katsottavaa.

Abandoned Mine ja 21 & Over ovat elokuvia joilta en paljoa odottanut ja sain mitä hain. Molemmat sentään olivat ihan siedettävää viihdettä verrattuna listan pohjimmaiseen kuonaan.

Väliinputoajia on tuttuun tapaan paljon ja niissäkin on muutama maininnan arvoinen tekele - niin hyvässä kuin pahassa. Tämän osaston parhaimmistoa edustaa uusin Arska Schwarzenegger -tykittely The Last Stand. Juuri sopiva määrä toimintaleffakliseitä, vauhtia ja vaaran tuntua. En ole koskaan ollut mikään Arska-fani, mutta tämä leffa on ehdottomasti tykittelyosaston kunkku. Millerit (We're the Millers) aiheutti parit hyminänaurut ja kotimainen 8-pallo oli kliseisestä tarinastaan huolimatta hienosti toteutettu rikosdraama, jossa oli omanlaistaan viehätystä.

Renny Harlinin ohjaus The Dyatlov Pass Incident oli lupaavasta asetelmastaan huolimatta ihan älytöntä huttua. Aukoista ja teknisestä kömpelyydestä huolimatta leffa jaksoi viihdyttää loppupuolelle asti kunnes everything goes to hell in a handbasket. Oikeastaan sama vaivaa Tom Cruisen tähdittämää Oblivionia. Yritin katsoa molemmat antaen anteeksi kliseet ja kömpelyydet mutta ei. Palkintoa ei näissä ollut. Oblivion pisti loppujen lopuksi melkein suututtamaan. Mikä ihmeen ihmis-Wall-E tämä oikein on? Paskaa.

Komediaosastolla mentiin myös metsään ja ryminällä. Uusin Jackass-installaatio Paha pappa oli välillä ihan yllättävä ja hauska, välillä taas pelkkää vanhojen vitsien kertausta. Olen katsonut Little Miss Sunshinen aika vasta eikä lasten kauneuskilpailuihin sijoittuva loppuratkaisu tehnyt vaikutusta. Plussaa silti siitä yhdestä taputtavasta leidistä. Yksi vuoden ärsyttävimmistä komedioista on ehdottomasti Väärät paperit (Identity Thief). Ei tainnut naurattaa kertaakaan.

Katsomatta jäi myös muutama lupaava teos. Steve McQueenin uusin ohjaus on Oscar-suosikiksi veikkailtu 12 Years a Slave ja sen katsomatta jääminen harmittaa. Näin McQueenin Hungerin Sodankylän elokuvajuhlilla aikoinaan ja se oli erittäin rankka kokemus, joten voin vain kuvitella millainen 12 Years on. Vaarana on aina mennä rankkuudessa mässäilyn puolelle enkä Hungeriakaan välttämättä haluaisi nähdä vieläkään uudelleen, niin vakuuttava leffa kuin se olikin.

Suuri kauneus ja Adelen elämä ovat sellaisia eurooppalaisia teoksia, jotka haluaisin vielä nähdä. Molemmista olen kuullut sekä hyvää että huonoa. Bollywood-leffoista katsomista odottelee Matru ki Bijlee ka Mandola, jonka musiikkia olen luukuttanut jo yli vuoden päivät. Leffan nimibiisi sekä Oye Boy Charlie -kipale ovat oikein mainioita. Ehkä leffan katsominen vähän pelottaakin - mitä jos biisit ovat sen ainoa hyvä juttu?

Muita katsomatta jääneitä ovat mm. The Great Gatsby, Captain Phillips ja World War Z. Kauhuremakeja tehtiin tänä vuonna muutamakin kappale. Carrie ja Evil Dead jäivät myös katselulistan ulkopuolelle. Jatko-osista on katsomatta vielä Kick-Ass 2. Monsterit: Yliopisto ja Itse ilkimys 2 olivat ihan kelpoja animaatiojatkiksia.

Toivon hartaasti tästä vuodesta edellisvuosia parempaa. Enemmän hyviä ideoita, enemmän mielikuvitusta ja enemmän omaperäisyyttä kiitos!

Elokuvavuosi 2012 - hittejä ja huteja

Hauskaa Oscar-iltaa niille, jotka tuota pysti- ja pukugaalaa jaksavat seurata! How queerin puolella Oscarit ovat lähinnä tekosyy venyttää elokuvien vuosikatsausta helmikuun loppuun. Nyt on siis aika tsekkailla viime vuoden huonot, hyvät ja keskinkertaisuudet.

Ehdin jo aiemmin voivotella kuluneen leffavuoden tylsyyttä ja omaperäisyyden puutetta, mutta tästäkin suosta nousi onneksi esiin muutama helmi. Kaipaan silti yhä enemmän ja enemmän vuotta 2010. Tai jopa vuotta 2011, joka sekin alkoi tuntua tämän vuoden savotassa loistokkaalta leffavuodelta. No, kitinät sikseen ja listojen kimppuun:


Ne hyvät:

1. Kovasikajuttu, 9.4/10
2. Searching for Sugar Man, 8.8/10
3. Rakkaus (Amour), 8.8/10
4. OMG: Oh My God, 8.8/10
5. Urhea (Brave), 8.8/10
6. Under the African Skies, 8.3/10
7. Puhdistus, 8.2/10
8. The Imposter, 8.1/10
9. Yön Ritarin paluu (The Dark Knight Rises), 7.9/10
10. The Sessions, 7.9/10

TOP-listan perusteella vuosi oli dokumenttien juhlaa. Kärkisijaa pitää kotimainen elokuvatapaus Kovasikajuttu, jonka lisäksi listalta löytyvät musiikkidokkarit Searching for Sugar Man ja Paul Simonin Graceland-levystä kertova Under the African Skies sekä The Imposter, joka kertoo kadonneena amerikkalaisena poikana esiintyneestä eurooppalaisesta identiteettivarkaasta. Neljä kymmenestä elokuvasta siis on dokkareita. Totuus oli tänä vuonna selkeästi tarua ihmeellisempää.

Listan kärkipäästä löytyy myös yksi vuoden suurimpia yllättäjiä. Intialainen OMG: Oh My God on piristävä kuvaus organisoituneen uskonnon hyvistä ja huonoista puolista. Leffa on versio australialaisesta leffasta Man Who Sued God, mutta jo yksistään Intia miljöönä tekee leffasta ihan omanlaisensa. Kaikein kaikkiaan OMG on viihdyttävä pakkaus, jota ei ole tehty liian vakavissaan, mutta josta löytyy tarpeen tullen myös vakavampaa asiaa. Samaa viihdyttävää, mutta myös syvällistä sarjaa edustaa listan kymppisijalla The Sessions, joka kertoo halvaantuneen miehen tutkimusmatkasta rakkauteen ja seksiin.

Oscar-ehdokkuuksia kahminut Amour puolestaan oli kaunis kaikessa karuudessaan. Aihe liippaa läheltä, mikä vaikuttaa koskettavuuteen, totta kai. Vaikka leffa onkin rankka, oli piristävää nähdä elokuva, joka luottaa yleisöönsä. Ei turhaa alleviivaamista, ei turhaa selittelyä tai oikeastaan mitään turhaa ylipäätään. Toinen erityisen koskettava teos oli kotimainen Puhdistus, josta Laura Birnin roolisuoritus teki erityisen hienon. Jussi-patsas meni oikeaan osoitteeseen! Elokuva innoitti minua myös lukemaan Sofi Oksasen kirjan.

Myös Pixarin Urhea yllätti, sillä odotukset olivat aika nollilla syystä, jota en suuremmin osaa määritellä. Ehkä aihe ei kuulostanut niin pixarmaisen mielikuvituksekkaalta? Onneksi itse leffa olikin sitten taattua Pixaria, mielikuvituksekas, huolella tehty ja kaikin puolin viihdyttävä.

Parhaiden listalle mahtuu myös ainakin yksi varma pettymys: Nolanin uusin Batman ei kohonnut aiempien osien tasolle. Siitä olen jo aiemmin tänne riipustanutkin, joten mielipidettäni lienee turha tässä toistaa. Tämän postauksen lopussa on lista tämän vuoden elokuvista, joista on jo aiempi blogipostaus, linkkeineen. Sieltä voi käydä tsekkailemassa tarkemmat kehut ja haukut.

Vaikka olen tätä leffavuotta niin paljon parjannutkin, huonoimpien leffojen lista ei silti ole mitenkään merkittävän huono verrattuna viime vuoteen. Enemmänkin 2012 on kärsinyt keskinkertaisten leffojen ylitarjonnasta, josta on vaikea poimia mitään erityisen hyvää tai edes erityisen huonoa.

Ne huonot:

1. The Man with the Iron Fists, 5.0/10
2. The Campaign, 5.5/10
3. Magic Mike, 5.8/10
4. The Avengers, 6.0/10
5. Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 6.1/10

Voi toki myös olla, että olen vain viisastunut ja oppinut sivuuttamaan pahimmat hirvitykset jo kaukaa. Vuoden suurin pettymys oli rahan ja muovinmakuinen The Avengers, joka oli mainos noin kymmenelle aiemmalle ja tulevalle Marvel-leffalle. Ei kiitos, jatkossa jätän suosiolla kaikki nämä supersankarirahastukset rauhaan. Ei kai tuota voi suositella kuin kovimmille Marvel-faneille. En lukeudu tähän joukkoon.

Abraham Lincoln: Vampire Hunter jakaa omankin mielipiteeni. Toisaalta leffa on helvetin kökkö ja no, huono, mutta se on sitä hyvin viihdyttävällä tavalla. Lopussa tehostepelleilyt ja kikkailut menevät pahasti yli ja hommasta menee maku, mutta suurimman osan ajasta jaksoin katsoa tätä ihan keskittymisen kanssa. Samaa ei voi sanoa Magic Mikesta, joka on ihan vain huono. Miesporukan esiintymisnumerot ovat ihan kivaa seurattavaa, mutta kaikki muu onkin sitten turhaa täytettä. Ja tälle on tulossa vielä jatko-osakin!

Listan huonoin elokuva on tänä vuonna Quentin Tarantinon tuottama, RZA:n ohjaama The Man with the Iron Fists. Yhden ja puolen tunnin mittaiseen leffaan on yritetty tunkea noin miljoona erilaista pientä juonta, hahmoa ja kikkaa, mikä tekee koko paketista vain uskomattoman sekametelisopan. Pienellä karsimisella leffalla olisi potentiaalia sellaiseksi hauskaksi ja kepeäksi martial arts-pätkäksi. Taistelukohtaukset toimivatkin tässä parhaiten. The Campaign taas oli USA:n presidentinvaalihuumalla ratsastava pehmopoliittinen hömppä, joka oli huono, mutta kivuton katsottava. Siitä ei juuri kummempaa sanottavaa ole.

Väliinputoajia on tietysti jälleen paljon: niitä elokuvia, jotka eivät kuulu kummallekaan listalle. Yksi niistä on esim. yllätyssuosikki ja parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden jostain käsittämättömästä syystä saanut, kahden tunnin Apple-mainos Silver Linings Playbook. Joo, tajutaan, iPodit on siistejä. Näyttäkääs vielä kerran lähikuvassa sitä iPod-telakkaa tai MacBookia! Arvaa kuin paljo biisejä tähän mahtuu? No ihan vitusti! SLP:n kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuvaus on myös mielestäni vähän omituinen, ainakin itse tuntemani vaivasta kärsivät ovat hyvin erilaisia. Toki tauti kuin tauti on yksilöllinen. Kokonaisuudessaan leffa on sellainen kepeä ns. hyvän mielen elokuva, joka ei jää kummittelemaan mielessä tai tarjoa mitään erityisempää elämystä. Kun leffa loppuu se loppuu, poissa silmistä ja poissa mielestä. Toki jos sellaisesta tykkää niin SLP varmaan miellyttää. Robert De Nirosta plussaa.

Toinen merkittävä väliinputoaja on aikamatkailuaihetta sivuava Looper. Jos pääsee yli Joseph Gordon-Levittin kulmakarvoista ja muutenkin kesken leffan vaihtelevasta ulkonäöstä, Looper on ihan kelpo viihdettä. Tim Burtonin uutukainen, Dark Shadows, oli suurimmaksi osaksi ihan hauska, kepeä katsottava, mutta loppua kohden tässäkin vedettiin kaikki liian yli. Avengersin ohella yksi vuoden suurimpia pettymyksiä oli Ted. Tai no, en nyt tiedä oliko se varsinaisesti pettymys, huumori ja tyyli nyt oli sitä mitä Seth McFarlanelta voi odottaakin. Se vain on jo käynyt aika vanhaksi, uusiutuminen olisi paikallaan.

Uusiutua voisi myös Wes Anderson, jonka uutukainen Moonrise Kingdom on sinänsä hyvä, mutta tuo liiaksi mieleen miehen aiemmat ohjaukset. Vuoden kovin uusi tulokas puolestaan on huikean roolin The Beasts of the Southern Wildissa tehnyt lapsinäyttelijä Quvenzhané Wallis, joka olisi ehdottomasti Oscarinsa ansainnut. Leffa itse jäi vain pisteen tai parin päähän listasijoilta, kelpo kamaa sekin.

Listalta puuttuu totta kai monta maininnan arvoista hittiä. Muiden muassa Tarantinon uusin, Django Unchained on vielä näkemättä. Odotukset eivät ole korkealla ja olen yleensäkin pessimistinen, kun jotain hehkutetaan hulluna. Sitä paitsi kaikki tuntunut nykyään ajattelevan, että Tarantino paskoo kultaa. Myös Peter Jacksonin paluu J. R. R. Tolkienin maailmaan, Hobitti, jäi näkemättä. Jotenkin tämä koko leffasarja ärsyttää minua jo lähtökohtaisesti. Yksi syy on yhden kirjan venyttäminen trilogiaksi, toinen ne järkyttävän rumat bussipysäkin leffajulisteet, joissa siloteltu "Bilbo" poseeraa suu raollaan, kolmas uusi HFR-tekniikka, joka maistuu vähintään yhtä rahastukselta 3D. En tykkää edes korkeamman frameraten telkkareista, mielestäni niiden kuva näyttää järkyttävän huonolta. Kerran satuin näkemään pätkän yhtä tuttua leffaa moisesta töllöttimestä ja mietin hämmentyneenä: "Näyttikö tämä tosiaan aina kotikameralla kuvatulta?" Toimintakohtauksissa HFR voi toimia, mutta itseäni se ei kiinnosta edes kolmen deen vertaa.

Yksi kiinnostavimpia listalta uupuvia leffoja on Spielbergin tuore Lincoln, sen näkisin oikein mielelläni. Myös Hitchcock kiinnostaa, vaikka odotukset ovat pohjamudissa. Uusinta Bondia, Skyfallia on kehuttu kovasti. Itselleni koko Bond on (lähes) täysi musta aukko. Ne muutamat ysärillä näkemäni leffat olivat ihan jees viihdettä, mutta esim. 2000-luvun tuotos Quantum of Solace aiheutti lähinnä turhautumista ja masennusta. Skyfall ei siis varsinaisesti kiinnosta, mutta ei kai se voi olla huonompi kuin QoS? Myös mm. Prometheus ja Hunger Games jäivät tältä vuodelta välistä, vaikka ne pyörivätkin pariin kertaan katsomislistan kärkikahinoissa. Aina joku muu meni ohi.

Siinäpä siis tämän bloggaajan mietteet viime vuodesta. Toivottavasti 2013 onnistuisi ylittämään edellisvuosien keskinkertaisuudet ja tarjolle tulisi jotain oikeasti kiinnostavaa, innostavaa ja omaperäistä. Voi olla, että haaveeksi jää, mutta aina voi toivoa. Samaa taisin kyllä toivoa myös vuosi sitten...

Blogin puolella palataan nyt lopultakin normaaliin päiväjärjestykseen. Seuraavaksi on luvassa jatkoa projekteille, Disney Animated Classicsille ja Santolle. Jälkimmäinen lähentelee jo loppuaan, kun jäljellä ei ole enää kymmentäkään elokuvaa! Pian siis päästään juhlistamaan Santo-päättäjäisiä.

Vuoden 2012 leffoja käsittelevät aiemmat blogipostaukset:

- Tie pohjoiseen
- Puhdistus
- Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)
- Miss Farkku-Suomi
- Kovasikajuttu (Musixine 2012)
- Searching for Sugar Man (Nordisk Panorama 2012)

Leffavuosi 2011 - hittejä ja huteja

Lupasin siis tehdä katsauksen viime vuoteen Oscar-gaalapäivänä, jotta ehtisin katsoa useamman vuoden aikana julkaistun elokuvan. Parin viime viikon aikana olen ottanut kunnon loppukirin, minkä vuoksi tännekään ei ole uusia postauksia juuri ilmestynyt. Näkemättä on siltikin vaikka ja mitä, osaksi siksikin, että muutama mielenkiintoinen teos julkaistiin vasta joko vuoden viimeisinä päivinä tai uuden vuoden alkuviikkoina. Ja totta kai myös siksi, että ne mielenkiintoisimmat leffat eivät meinaa tännepäin saapua sitten millään.

Päällimmäisenä tunteena on pieni pettymys. 2011 ei missään nimessä ollut samanlainen leffavuosi kuin 2010, jolloin nähtiin jos jonkinlaista loistoelokuvaa (mm. Miesten vuoro, Inception, Toy Story 3...). Mietin ensin, että olen vain katsonut liikaa elokuvien sieltä huonommasta päästä, mutta en usko. Bottom5 -listalle oli kyllä kova tunku, mutta myös vuoden puhutuimpia elokuvia tuli katsottua useampi, eivätkä ne kaikki yltäneet hypen tasolle. Aloitetaan hyvistä uutisista.

1. Iho jossa elän (Le piel que habito), 9.5/10 
2. Midnight in Paris, 9.0/10
3. Nader ja Simin: Ero (Jodaeyie Nader az Simin), 8.8/10
4. Le Havre, 8.8/10
5. Kung Fu Panda 2, 8.1/10
6. Kaameat pomot (Horrible Bosses), 7.9/10
7. Mama Africa, 7.8/10
8. Red State, 7.6/10
9. Hysteria, 7.5/10
10. The Kid with a Bike (Le gamin au vélo), 7.3/10

Vuoden parhaan elokuvan tittelin nappaa minun listallani Almodovarin uusin, Iho jossa elän, joka oli todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Olin jo ehtinyt kyllästyä uusiin elokuviin niin monen huonon tai keskinkertaisen tekeleen jälkeen, joten Iho jossa elän toi aivan uutta potkua tähänkin projektiin. Leffa oli itse asiassa ensikosketukseni Almodovarin leffoihin ja näkisin niitä mielelläni lisää. Olen monesti meinannut jonkun teoksen katsoa, mutta se on aina jäänyt.

Kaurismäen Le Havre ei pettänyt. Missasin leffan Sodankylässä (kahdesti!), joten kävin katsomassa sen vasta varsinaisen teatterilevityksen yhteydessä. Ja vasta joulukuussa. Iltapäivällä. Elokuva oli yhtä aikaa sekä epätyypillisen että tyypillisen kaurismäkeläinen. Myös Kaurismäen Juhassa aikoinaan nähdyn André Wilmsin pelkällä läsnäololla oli suunnaton merkitys elokuvan onnistumisen kannalta. Täydellinen valinta pääosaan!

Ranska oli muutenkin tänä vuonna kovaa kamaa. Listan kärkeen valikoitui Le Havren ohella Midnight in Paris, Woody Allenin uusin. Täytyy myöntää, että myös Allen on ollut minulle musta aukko jo pitemmän aikaa. Ainakin siinä mielessä, että kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt nähdä jo monen monen monta Allenin elokuvaa enemmän. Midnight in Paris oli rakkaudentunnustus Pariisille, joka on inspiroinut taiteilijoita toisensa perään maalareista kirjailijoihin ja elokuvantekijöihin. Vaikka elämme nykyhetkessä, kaipaamme usein aikaa, jossa emme ole koskaan edes eläneet, kuten elokuvan päähenkilö kaipaa 20-luvun Pariisiin. Nostalgiatrippi parhaimmillaan.

Nader ja Simin: Ero oli itselleni yksi vuoden odotetuimpia, koska pidän tosi paljon iranilaisesta elokuvasta. Aluksi hieman petyin, mutta elokuva jäi elämään pään sisälle pitkäksi aikaa, ja mitä enemmän pohdin ja pyörittelin sitä, sitä enemmän siitä pidin. Se ei siltikään ole paras koskaan näkemäni iranilainen elokuva ja hiemanhan tuota on ylihypetetty, minkä takia moni varmasti pettyy. Leffa on kuitenkin hyvä portti iranilaisen elokuvan maailmaan sellaisille, jotka eivät ole niitä aiemmin nähneet. Suosittelen.

Dreamworks yllätti Kung Fu Panda 2:lla. Tykkäsin ykkösosastakin, mutta olin varma, että Dreamworks tunaroi jatko-osan kohdalla. KFP2 oli kuitenkin vauhdikas ja hauska, sekä lisäksi hienon näköinen elokuva. Eli viihde-elokuvana suorastaan täydellisyyttä hipova. Horrible Bosses ja Hysteria edustavat myöskin listalla harmittomia viihde-elokuvia. Molemmat ovat jokseenkin keskinkertaisia, mutta viihdepläjäyksinä ihan toimivia ajantuhlakkeita. Horrible Bosses tuskin saisi toisella katsomiskerralla yhtä hyvää scorea. Elokuvasta jäi positiivinen olo, koska se yllätti ja korkeahko arvosana on osittain sen ansiota.

Listalle pääsi myös toinen Kaurismäki, Mikan Mama Africa. Harmikseni missasin senkin Sodankylässä. Onneksi YLE pelasti. Tai tarkemmin YLE Areena, sillä unohdin katsoa Mama African, kun se tuli telkkarista. Kahdesti. Kaikista upeinta elokuvassa oli tietysti Miriam Makeban musiikki. Makeban elämä on muutenkin ollut mielenkiintoista, joten hän oli erittäin hyvä dokumentin aihe. Dokumentit loistavat poissaolollaan koko listalla, joten Mama Africa erottuu edukseen.

Red State pääsi yllättämään. Katsoin leffan ilman kummempia odotuksia ja kuinkas ollakaan, yllätyin erittäin positiivisesti. Mistään täydellisestä leffasta ei ole kyse, mutta omassa sarjassaan Red State loistaa ja on myös vuoden paras toimintaelokuva. Ennalta-arvattavuudesta elokuvaa ei voi syyttää, mutta loppua kohden pointtia tehdään selväksi turhankin ärhäkkäästi, mikä ärsyttää.

Listan kolmas jotenkin Ranskaan liittyvä elokuva on ranskalainen The Kid with a Bike, joka oli kokonaisuudessaan keskinkertainen, mutta pääsi listalle parempien elokuvien puutteessa. Päähenkilö, nuori poika, on hiljaisen sympaattinen ja nostaa leffan pisteitä.

Entäs ne huonot uutiset sitten?

1. Zookeeper, 1.9/10
2. Smurffit (The Smurfs), 2.1/10
3. Kohti Marsia (Mars Needs Moms), 2.7/10
4. The Resident, 3.4/10
5. Beach Spike (Re lang qui ai zhan), 3.4/10

Tämä lista on täynnä pettymystä. Oikeastaan kaikki nämä leffat tuli katsottua viihdytyksen tarpeeseen eli hakusessa oli joku hauska komedia tai perseilyleffa. Ja mitä siitä sitten sai? Täyttä tuskaa. Että kiitos vaan.

Zookeeper saa kyseenalaisen kunnian olla vuoden huonoin elokuva. Aluksi elokuva vaikutti vain yritteliäältä, mutta tylsältä komedialta. Ja sitten eläimet alkoivat puhua! Herrajjumala, luulin että tällaiset leffat jäivät ysäreille! Vitsit olivat aivan uskomattoman huonoja, juoni erittäin ennalta-arvattava ja voi vittu niitä puhuvia eläimiä aaaaargh. Typerryttävän surkeiden vitsien kokoelma, jota en suosittelisi edes kidutusvälineeksi.

Mietin vieläkin, miksi katsoin Smurffit. En ollut edes humalassa. Mitään hyvää syytä en löydä. Periaatteessa leffa ei ollut niin oksettavan hirveä kuin etukäteen kuvittelin, mutta ei tätä kyllä vapaaehtoisesti katsoisi uudelleen. Tykkäsin pienenä smurffeista ja ajattelin ensin, että nyt lapsuusmuistoni raiskataan, mutta onneksi animaatio/live action -smurffileffa on niin kummallisen näköinen ja tyylinen, etten edes pystynyt yhdistämään sitä lapsuuteni smurffeihin.

Listan ainoa täysin animoitu elokuva on Disneyn Kohti Marsia, joka on toteutettu motion capture-tekniikalla. Katsoin leffan, koska sitä on haukuttu niin paljon. Sitä on kutsuttu jopa vuoden suurimmaksi flopiksi, mitä se minun puolestani voisi hyvinkin olla. Animointi on superrumaa, juoni on huttua ja hahmot lähinnä ärsyttäviä. Oli tosi suuria vaikeuksia saada tämä katsottua loppuun asti.

Listan suomalaisvahvistus on The Resident, josta olikin enemmän puhetta jo viime vuonna. Antti Jokisen sai esikoispitkäänsä sellaisia nimiä kuin Hilary Swank ja Christoper Lee, mutta tuloksena oli mielikuvitukseton tusinajännäri, joka ärsytti ennalta-arvattavuudellaan. Onneksi suomalaista osaamista löytyy myös top-listalta. Jokiselle kaikkea hyvää tulevaisuuden projekteihin, mutta älä tee enää näin huonoja leffoja. Please?

Listan viimeinen elokuva on hongkongilainen Beach Spike. Elokuva kertoo kahdesta lentopalloa harrastavasta  tytöstä, joiden biitsi aiotaan tuhota. Alueen voi pelastaa vain lentopallomatsilla, kuinkas muutenkaan. Ajattelin, että tässä leffassa voisi olla sellaista perseily-meininkiä, jota muista viime vuoden leffoista puuttui. Olin väärässä. "Juonta" oli ihan hämmentävän vaikea seurata, koska kiinankielessä joku yksikin pieni äännähdys voi tarkoittaa kokonaista lausetta. Tekstejä ei ehtinyt lukea juuri koskaan kokonaan ja suuren joukon keskustelut tuottivat tuskaa. Edes bikiniasuiset urheilijatytöt eivät pelastaneet tätä elokuvaa, sillä tytöt olivat suorastaan pelottavan laihoja. Lisäksi puolet elokuvasta on kummallisia high speed camera-hidastuksia. Sanon kummallisia, sillä en ymmärrä miksi pitää näyttää n. kymmenen kertaa putkeen sitä, kun lentopallo osuu tyttöä naamaan tai kun pelaaja mätkähtää hiekalle. Amatöörimäisyys on käsinkosketeltavaa. "Hei, tää on siisti tekniikka, käytänpä tätä nyt ihan vitusti!"

Hyvien ja huonojen elokuvien väliin jäi paljon keskinkertaisia elokuvia, joista osa on ihan maininnan arvoisia, joko hyvässä tai pahassa. Meryl Streepin uskotaan voittavan Oscarin suorituksestaan Margaret Thatcherina Rautarouvassa (The Iron Lady). Elokuva herätti paljon ristiriitaisia tunteita. Oli Thatcherista mitä mieltä hyvänsä, hänen uransa on ollut mielenkiintoinen, eikä hän ole lainkaan hassumpi elokuvan aihe. On kuitenkin omituista, että elokuvassa keskitytään niin paljon nykyaikaan, jossa Thatcher harhailee tylsässä arjessaan pahasti dementoituneena. Nämä osiothan ovat täyttä spekulaatiota ja vaikka nykyajan ottaminen mukaan onkin ihan ok, vähempikin olisi riittänyt. Ei mikään huipputeos, jotain härskiä tässä on.

Yksi vuoden pettymyksistä oli Hanna. Odotin leffalta melko paljon ja elokuvan alkaessa olinkin jo ihan innoissani. Into lopahti kuitenkin nopeasti, eikä loppuleffa jaksanut enää kiinnostaa samalla tavalla. Lupaavasti alkaneesta leffasta tuli outo eri tyylien sekametelisoppa, joka ei kantanut loppuun asti. Toinen pettymys oli Captain America: The First Avenger. Tykkään sarjakuvista, mutta en ole koskaan erityisemmin perehtynyt Marvelin sarjoihin. En tiedä saisinko tästä jotenkin enemmän irti jos olisin. Tämäkin leffa jaksoi kiinnostaa aluksi, mutta kävi edetessään aina vain mielenkiinnottomammaksi. Ei jatkoon.

Toivottavasti vuodesta 2012 tulee hyvä myös elokuvien kannalta. Tai ainakin parempi. Muutamia lupaavanoloisia elokuvia on jo tulossa. Hauskaa Oscar-iltaa niille, joita gaala kiinnostaa ja jotka sitä viitsivät seurata!

2010 revisited

Hyvää uutta vuotta! Bloggausbreikki jatkui vähän aiottua pitempään, mutta sainpahan sillä aikaa useampaa tulevaa juttua alulle.

Viime vuonna tein "uuden vuoden" -postauksen 9.1. ja käsittelin jo siinä vuonna 2010 valmistuneita elokuvia. Retrospektiivissä tajusin, että se oli pieni virhe, sillä moni virallisesti 2010 vuonna tehty elokuva saapui elokuvateattereihin vasta uuden vuoden puolella. Lisäksi oli muutenkin mahdotonta nähdä järkevää määrää menneen vuoden elokuvia, kun useita loppuvuoden leffoja ei ollut vielä edes tullut DVD:lle. Niinpä päätin, että tänä vuonna luodaan katsaus vuoden 2011 leffoihin vasta Oscar-gaalan yhteydessä helmikuun lopussa. Toivon mukaan siihen mennessä olen ehtinyt jo katsoa ihan järjellisen määrän uusia leffoja, jotta listojen tekemisessä olisi jotain järkeäkin.

Korjatakseni viime vuotisen mokani ajattelin katsoa uudelleen vuoteen 2010 ja sen elokuviin ja tehdä hieman kattavammat parhaat ja huonoimmat elokuvat -listat. Viimeksi listat olivat top 5 ja bottom 3, tällä kertaa top 10 ja bottom 5.

Ensinnäkin, viime vuoteen verrattuna 2010 oli loistava leffavuosi. Ennätysmäärä leffoja pääsi omalle top 100 -listalleni (jolle ei kuitenkaan ole mitenkään helppo päästä, kun kokonaisuudessaan listalla on jo 800 elokuvaa). Kuitenkin vain neljä leffaa on tullut katsottua useammin kuin kerran: Miesten vuoro (2 kertaa), Toy Story 3 (3 kertaa), Inception (2 kertaa) ja Megamind (2 kertaa). Viimeistä lukuunottamatta kaikki leffat tuli katsottua niin leffateatterissa kuin kotona. Miesten vuoron kävin katsomassa yksin Elokuvateatteri Starissa, Toy Storyn Teron kanssa Viron reissulla Tallinnan Solaris Centerissä ja Inceptionin kaverin kanssa Oulun Finnkinossa.

Elokuvissa tuli muutenkin käytyä ennätyspaljon. Ja 2010 oli loistovuosi myös suomalaiselle elokuvalle. Mutta katsotaanpa nyt sitä top 10 -listaa:

1. Kuninkaan puhe (The King's Speech), 9.6/10
2. Miesten vuoro, 9.5/10
3. Toy Story 3, 9.4/10
4. Inception, 9.1/10
5. Suljettu saari (Shutter Island), 9.1/10
6. Paha perhe, 9.1/10
7. Kick Ass, 8.8/10
8. Lemmy, 8.7/10
9. The Social Network, 8.6/10
10. Reindeerspotting, 8.5/10

Top 10:n mahtui peräti kolme dokumenttia ja niin ikään kolme kotimaista elokuvaa. Ykköspaikan vei Kuninkaan puhe, joka ei vielä viime vuonna listalla esiintynytkään. Elokuvaa on parjattu tyypilliseksi Oscar-hankkeeksi, mutta itse nautin siitä suunnattomasti. Viime vuonna epäilin, pidinkö Toy Story 3:sta niin paljon lähinnä nostalgiasyistä, mutta kolmen katselukerran jälkeen voin sanoa, että en. Pidän siitä noin sadasta eri syystä. Paha perhe on taatusti Salmenperän paras ohjaus tähän mennessä ja hyvää on lupa odottaa myös tulevalta. The Social Network on yhden suosikkiohjaajani, David Fincherin, teos, johon hieman petyinkin. Odotukset olivat melko korkealla, eikä lopputulos ihan vastannut hypeä.

Entäs sitten ne huonot uutiset? 

1. How to Make Love to a Woman, 2.2/10
2. Tekken, 2.4/10
3. Nude Nuns with Big Guns, 2.5/10
4. Pienin painajainen perheessä (Little Fockers), 3.1/10
5. Greenberg, 3.5/10

Myös huonoimpien elokuvien lista on muuttunut sitten viime kerran. Kaikkien näiden elokuvien katsominen oli melkoinen virhe, mutta parhaiten tältä kammotusten listalta jäivät mieleen Tekken ja Greenberg, jotka tähdittivät listaa myös vuosi sitten. Nude Nuns with Big Guns oli varmaan sellainen kuin sen oli tarkoituskin olla, mutta ei kiitos. Ben Stiller pääsi listalle kahdesti, sillä uusin Focker-sarjan tekele Little Fockers oli melkoinen kammotus, eikä irrottanut nauruja edes kaameassa retardikrapulassa. Ilmeisesti samojen vitsien kierrätys kuitenkin joitakin miellytti, sillä leffa ei tainnut olla edes mikään täysi floppi, vaikkei pärjännytkään sarjan edeltäjille.

How to Make Love to a Woman tuli vuokrattua kesällä loppukevennykseksi, kun saimme muuttotarjouksena vuokrata Filmtownista neljä leffaa 1e/kpl. Neljän leffan putken päätteeksi tekikin sitten mieli repiä silmät päästä. En suosittele, ellet sitten fanita kympillä "suoraan videolle" meininkiä teatterilevityselokuvissa.

Vaikka Scott Pilgrim vs the World putosikin huonoimpien leffojen viisikosta, se jää mieleen yhtenä vuoden ärsyttävimmistä leffoista. En vieläkään käsitä sitä hypeä.

Listan muista väliinputoajista parhaiten mieleen jäivät Lasten ja nuorten elokuvien festareilla viime vuonna nähty Pidä kii (Hold om mig) ja Sodankylän elokuvafestarin oma päätöselokuva, mystisen mielenkiintoinen Uncle Boonmee who can recall his past lives (Loong Boonmee raleuk chat). Myös monet muut festareilla ja tapahtumissa nähdyt elokuvat jäivät lähtemättömästi mieleen, näistä voisi mainita mm. Valveella osana Irish Film Weekia nähdyn The Pipen, Ainolanpuiston kesäteatterilla syksyn hämärässä katsotun Troll Hunterin ja MusiXinen Beats of Freedomin. Kaikki nämä ovat kelpoelokuvia ihan omillaankin, mutta tapahtumat ja tunnelmat antoivat niille hyvää boostia.

Tähän mennessä olen ollut aika pettynyt vuoteen 2011 noin elokuvien puolesta. Jos joku tietää jonkun oikeasti hyvän tai edes omaperäisen viime vuonna tehdyn elokuvan, ehdotuksia otetaan vastaan! Le Havre on sitte jo nähty. Ettei tartte sitä ehottaa. :)

Leffavuosi 2010: hittejä ja huteja

Pieni elokuvablogi is back!

Vuosi alkoi hieman elokuvien kannalta surullisissa merkeissä, sillä Pete Postlethwaite kuoli tammikuun alussa 64-vuotiaana. Postlethwaite muistetaan monista loistavista elokuvista, kuten Epäillyt (The Usual Suspects, 1995), Isän nimeen (In the Name of the Father, 1993) ja Inception (2010), joka pääsi tämänvuotiselle elokuvien top-listalleni. Olin itse matkoilla Postlethwaiten kuoleman aikaan ja sain tietää miehen poismenosta vasta tänään.

Nyt katsellaan kuitenkin viime vuoden elokuvien parhaita ja pahimpia. Savotan aloittaa vuoden top 5-lista.

Top5: 2010
1. Toy Story 3 (2010), 9.6/10
2. Inception (2010), 9.5/10
3. Miesten vuoro (2010), 9.5/10
4. Suljettu saari (Shutter Island, 2010), 9.1/10
5. Paha perhe (2010), 9.1/10


Ensin tuntui ettei 2010 ollut leffavuotena kummoinen, mutta toisaalta kaikki top5 -elokuvani pääsivät omalle elokuvien top 100 -listalleni. Viisikon väliset erot ovat todella pienet ja mikä tahansa niistä olisi voinut napata vuoden ykköspaikan.

Luulin ensikatsomalta, että Toy Story 3:n tenho oli pelkkää nostalgiaa ja erään aikakauden loppua, mutta olin väärässä. Toisellakin katselukerralla leffa vakuutti yhä suuresti. Pixar on onnistunut trilogiansa huipennuksessa lähestulkoon täydellisesti. Hauska, nerokas ja koskettava. Kuinka paljon perusteluja vielä tarvitaan?

Inception toimi elokuvateatterissa täysillä. Elokuva oli parhaimmillaan jopa hypnoottinen. Listalle pääsi myös toinen Leonardo DiCaprio -nimike, Suljettu saari. Pidin molemmista leffoista, vaikka DiCaprion samankaltaiset roolisuoritukset jäivät häiritsemään pahemman kerran. Myös Suljetun saaren näin elokuvateatterissa. Mielestäni tällaiset vangitsevat, hypnoottiset trillerit ovat parhaimmillaan elokuvateatterissa, kun keskittyminen on täydellinen. Tietysti jossain silmäkulmassa on aina se urpo joka räpeltää kännykkäänsä viiden minuutin välein, mutta noin muuten.

Miesten vuoron näin ensi kertaa melko upeissa olosuhteissa. Lähes tyhjä Elokuvateatteri Star, leffan jälkeen katsojien (niiden muutaman) seassa hieno koskettava hetki, kun kenelläkään ei lopputekstien aikana ollut kiire lähteä paikaltaan. Yleisö katsoi lopputekstit loppuun asti ja niiden jälkeen teki kovasti mieli taputtaa. Elokuva on todellakin hieno ja erikoinen, sen aihe tärkeä. Toteutuksellisesti se muistuttaa minua jossain määrin vuoden 2009 mainiosta Kansakunnan olohuoneesta. Molemmissa dokumenteissa kohde kertoo vapaasti itsestään, elämästään ja ympäristöstään, häiritsemättä, keskeyttämättä. Lähestymistyyli vetoaa myös katsojaan, joka elokuvan ääressä hiljentyy, rauhoittuu ja pohtii.

Viimeinen listallepääsijä on Aleksi Salmenperän Paha perhe, josta kirjoitin pitemmästi jo hieman aiemmin. Listalle pääsi tosiaan peräti kaksi kotimaista elokuvaa. Finnkinon tiedotteiden ja yleisen uutisoinnin perusteella suomalainen elokuva on elänyt tänä vuonna nousukauttaan. Tästä on erittäin hyvä jatkaa. Hyvälle kotimaiselle elokuvakerronnalle on aina tilaa.


Pelkkää suitsutusta tämä postaus ei tietenkään ole, vaan huomioon otetaan myös vuoden hämärät varjopuolet ja pettymykset. Koska vuoden 2010 leffoja ei mitenkään järisyttävää määrää tullut katsottua, olen typistänyt huonoimpien elokuvien listan kolmeen.


Bottom3: 2010
1. Tekken (2010), 2.4/10
2. Greenberg (2010), 3.5/10
3. Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs the World, 2010), 5.5/10


Myös Tekkenistä löytyy jo pitempää ränttiä viime vuodelta. Sana katastrofi kuvaa elokuvaa vallan mainiosta. Ainakaan Tekken -pelisarjan faneille tätä ei voi suositella.

Toinen kolossaalinen pettymys oli Ben Stillerin tähdittämä Greenberg. Näin Stillerin parissa talk showssa mainostamassa leffaa ja pätkät leffasta näyttivät lupaavalta. Kiinnostuin leffasta jopa sen verran, että katsoin sen. Ja aloin haluta siihen tuhlaamaani ajan takaisin. Greenberg on jotain uskomattoman mitäänsanomatonta, mielenkiinnotonta, väritöntä, mautonta ja hajutonta. Jos Greenbergia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, sanoisin vain yksinkertaisesti tylsä. Ja ei, se ei ole tylsä siksi, että se ei ole perseilykomedia tai ns. perus-Stiller. Se on tylsä, koska on sen tylsä. Hahmot eivät kiinnosta, juoni ei kiinnosta, dialogi ei kiinnosta... T-y-l-s-ä.

Scott Pilgrim vastaan maailma kuuluu tämän vuoden box office -menestyjiin, muttei miellyttänyt minua lainkaan. Hahmot olivat aivan uskomattoman ärsyttäviä, etenkin inisevä päähenkilö. Miksi minua pitäisi kiinnostaa keneltä esiteini-ikäisen näköinen parikymppinen luuseri saa pesää? Sisällöltään Scott Pilgrim kumisee tyhjyyttään. Leffan ainoa meriitti tuntuu olevan hei, katsokaa, me tehtiin leffa joka näyttää videopeliltä/sarjakuvalta. Ihan superomaperäistä. Ja tämä kestää melkein kaksi tuntia! Ei, ei ja ei.


Myös listojen väliinputoajista löytyy maininnan arvoisia teoksia, niin hyvässä kuin pahassa. Supersankarifilmi Kick-Ass oli loistava kaikessa ad/hd vauhdissaan. Oli myös mukavaa nähdä Nicolas Cage pitkästä aikaa hyvässä leffassa. Dreamworks yllätti myös hyvällä elokuvalla, How to Train Your Dragon oli kelpo suoritus normaalisti liukuhihnameiningillä leffoja tekevältä firmalta.

Roman Polanski ohjasi Ghost Writerin, josta itse suurimmaksi osaksi pidin. Loppua kohden leffa meinasi väkisin vetää yli. Kotimaisista elokuvista myös dokumentti Reindeerspotting ja tositapahtumiin perustuva Prinsessa vakuuttivat. Molemmat olivatkin varsinaisia hittejä ja molemmista on jo olemassa aiemmat blogitilitykset. Tim Burton ohjasi muovinmakuisen Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland) -elokuvan, joka näytti välillä ihan hauskalta, mutta kuitenkin kaatui kaikkeen hengettömyyteensä.

Eikä 3D tuntunut missään. Vieläkään. Tätäkö on mainostettu yhtä tärkeänä askeleena elokuvakulttuurille kuin väriä ja ääntä aikoinaan? Uskomaton turhake, jonka vuoksi pulitat leffalipusta pari euroa enemmän. Ei kiinnosta. Mieluummin katson "vanhanaikaista" 2D leffaa tulevaisuudessakin. 3D-muovinpaloja ei tee mieli silmien eteen enää laittaa.


Lopuksi vielä linkit tämän blogin aiempiin postauksiin, joissa avaudun tämän vuoden leffasadosta:
Prinsessa
Reindeerspotting
Tekken
Paha perhe (ja kaksi muuta Aleksi Salmenperän elokuvaa)


Blogi täytti vuoden vaihteessa neljä kuukautta. Santo ja Disney Animated Classics -projektit jatkuvat edelleen aikanaan ja joululomilta on aika palata harmaaseen arkeen. Toivottavasti leffavuodelta 2011 löytyisi myös muutama merkittävä teos.