Laukauksia rajalla

Joint Security Area 

 (Gongdong gyeongbi guyeok JSA, 2000)

Pohjois-Korea oli jälleen otsikoissa viime viikolla ydinkokeensa vuoksi. Samalla mieleen muistui leffa, jonka olen meinannut katsoa jo monen monta kertaa. Ostin DVD:n jostain vuosikausia sitten, mutta leffa jäi ekalla katsomiskerralla kesken ja unohtui sitten hyllyn perälle. Nyt on korkea aika tsekata tämä Chan Wook-Parkin ohjaus kokonaisuudessaan.

Elokuva alkaa hämärästä ampumistapauksesta Koreoiden välisellä demilitarisoidulla alueella (demilitarized zone, DMZ). Kaksi pohjoisen sotilasta kuolee ja etelän sotilas, kenraali Lee, pääsee pakenemaan kotimaahansa. Mutta mitä todella tapahtui? Tappavat laukaukset on ammuttu Leen aseella, mutta miksi hän olisi hyökännyt pohjoisen puolelle?

Pahimmillaan Koreoiden välinen kiista voi aiheuttaa sodan, jota kumpikaan puoli ei lopulta toivo. Tapausta lähetetään tutkimaan korealais-sveitsiläinen, neutraaleja maita edustava Sophie Jean yhdessä ruotsalaisen kollegan kanssa. Kukaan eloonjääneistä ei suostu puhumaan. Yksi etelän sotilaista, Nam Shung Shik yrittää itsemurhaa, kun hänet määrätään valheenpaljastustestiin ja tutkinta ajautuu nopeasti umpikujaan. Lausunnossaan Lee kertoo tulleensa kidnapatuksi pohjoisen puolelle ja joutuneensa tappamaan itsepuolustukseksi. Ammuttujen luotien määrä ei kuitenkaan täysin täsmää Leen tarinan kanssa, eikä kerro miksi toista pohjoisen sotilaista piti ampua jopa kahdeksan kertaa.

Kuten aina tällaisissa mysteerileffoissa, alussa juoneen on vaikea päästä mukaan. Asia X on tapahtunut, mutta kukaan ei tiedä mikä kenenkin osa tapauksessa on. Katsoja on samassa pisteessä kuin tutkijat. Palapelin paloja on vaikea liittää yhteen ja tapauksen todellinen luonne alkaa selvitä vasta myöhemmin. Hahmoja ei vielä tunne, joten vähän aikaa on helppo tuntea olevansa ihan hukassa. Mutta sitten kun vauhtiin vihdoin päästään, edessä on yksi hienoimpia näkemiäni elokuvia pitkään aikaan - ja ehkäpä paras eteläkorealainen leffa mitä olen nähnyt koskaan.

Yksi elokuvan suuria vahvuuksia on sen freesi lähestyminen Pohjois-Koreaan. Aihe on vaikea, etenkin eteläkorealaisille. Odottelin etukäteen mielessäni yhtä kauheaa kuvaa P-Koreasta kuin useimmiten on esitetty: nälänhätää, vankileirejä, sortoa, hirveyksiä... JSA lähestyy aihetta kuitenkin uudesta näkökulmasta. Siinä nähdään propagandajulisteita ja suurien johtajien kuvia, mutta pohjoiskorealaiset sotilaat ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Korealaiset rajan eri puolilla ovat lopulta samaa kansaa, jotka on väkisin erotettu toisistaan, heimolaisia, joista on tekemällä tehty toistensa vihollisia.

Näyttelijäsuoritukset ovat pääasiassa hyviä, välillä jopa erittäin hyviä. Parhaasta suorituksesta vastaa pohjoisen kenraali Oh Kyeong-Piliä esittävä Byung-Hun Lee. Elokuvan keskellä nähdään pitkä flashback-jakso, jossa kerrataan kohtalokkaan illan todelliset tapahtumat sekä siihen johtaneet käänteet. Jaksoa ennen ja sen jälkeen ollaan nykyajassa, jossa Sophie Jean tutkii tapausta monikansallisen ryhmän osana. Jean osaa koreaa, mutta englantia puhutaan myös paljon ja koska englantia ovat puhumassa korealaiset/sveitsiläiset/ruotsalaiset/saksalaiset, se on usein vähän tönkköä. Lienee makuasia antaako sen häiritä tai pitääkö sitä huonona näyttelemisenä. Itse olen katsonut eteläkorealaisia ja muita aasialaisia leffoja niin paljon, etten juuri jaksa valittaa, jos korealainen näyttelijä puhuu tönkköä, mutta hyvin ymmärrettävää englantia.

JSA oli todella yllättävä elokuva, inhimillinen ja jotenkin lämmin traagisuudestaan huolimatta. Välillä uhataan lipsua sentimentaalisuuden puolelle, mutta väistöliike tapahtuu aina ajoissa ja suuremmilta imelyyksiltä vältytään. Tekijöiden kova työ palkittiin yhdellätoista pystillä lähinnä aasialaisilla festareilla ja palkintogaaloissa ja se oli ehdolla Kultaisen karhun saajaksi Berliinin elokuvajuhlilla. Palkinnot ovat ihan ansaittuja. Chan Wook-Parkin ohjaus on taidokas, kuvat ovat usein upeita ja hahmoista on saatu hyvin esiin eri puolia. Äkkiseltään mustavalkoiselta näyttävä jako kommunistiseen, pahaan pohjoiseen ja demokraattiseen, hyvään etelään ei olekaan niin yksioikoinen.

Tämä arvostelu tuntuu välillä itsessäänkin vähän mysteeriltä. En ala selittämään juonta yksityiskohtaisesti tai spoilaamaan mitään, sillä mitä vähemmän tiedät tästä leffasta ennen sen katsomista, sitä parempi. DVD:n on julkaissut Suomessa FutureFilm ja sitä näytti olevan Huuto.netissäkin hyvin saatavilla, joten osta se ja katso itse! Kakkoslevyn dokkari on vielä katsomatta, mutta ajattelin ehdottomasti tsekata sen, toivottavasti pian.

Joint Security Area (Gongdong gyeongbi guyeok JSA, 2000)
Ohjaus: Chan Wook-Park
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.0/10

Tervetuloa aurinkoiseen Pohjois-Koreaan!

Luin vasta Guy Delislen sarjakuva-albumin Pjongjang, joka kertoo hänen kahden kuukauden oleskelustaan pohjoiskorealaisella animaatiostudiolla. Delisle on kanadalainen animaattori, joka on työskennellyt myös muissa Aasian maissa ja dokumentoinut matkansa sarjakuvin (Shenzhen ja Merkintöjä Burmasta).

Diktatuurissa elävät maat ovat mielenkiintoisia. Ne nostattavat rajattoman määrän kysymyksiä. Miksi nämä  kansalaiset suostuvat tällaiseen pelleilyyn? Miten sulkeutuminen ja eristäytyminen on mahdollista ns. vapaassa maailmassa? Millainen kusipää pitää olla johtaakseen tällaista valtiota? Vaikka monet Pjongjangissa käsitellyt asiat ovat jo ennestään tuttuja, on silti häkellyttävää, miten aivopestyiltä pohjoiskorealaiset vaikuttavat. Delislen tulkki oli jopa päässyt ulkomaille ja käynyt esimerkiksi Pariisissa. Silti hän palasi takaisin ja väittää kiven kovaan, että Pohjois-Korea on todellinen ihannevaltio, jossa kaikki voivat hyvin ja kaikki on mahdollista. Pelko saa ihmiset tekemään mitä tahansa. Yleensä Pohjois-Koreasta pääsevät ulkomaille vain perheelliset miehet. Paluu diktatuuriin on siis väistämätön, ellei kyseessä satu olemaan täysin tunnevammainen isä ja aviomies. Voin vain kuvitella, mitä perheelle tapahtuisi, jos isukki lähtisikin työmatkallaan karkuun.

Elokuvista puhutaan jonkin verran Delislen albumissa. Hänen hotellinsa lähellä on elokuvateatteri, joka on toiminnassa vain harvoin. Silloinkin siellä näytetään vain juustoisia pohjoiskorealaisia propagandafilmejä. Niissä amerikkalaiset ovat kapitalistisia syöpäläisiä ja pohjoiskorealaiset urheita sotilaita, marttyyrin viitta harteillaan.

Kansalaisten pelko heijastuu myös Delislen piirroksissa, joissa kaikki pelkäävät tulevansa ilmiannetuiksi ja joutuvansa "uudelleenkoulutusleirille" tai pahimmassa tapauksessa loppuiäksi pohjoiseen, elinkautisvankien alueelle. Arviolta 50% pohjoiskorealaisista on jossain vaiheessa antanut ilmi naapurinsa/sukulaisensa/ystävänsä. Niinpä pelko on jatkuvaa. Jo se, ettet muista aina puhdistaa rinnassasi roikkuvaa Kim Jong-Ilin tai Kim Il-Sungin (tai molempien, jos olet oikein isänmaallinen) rintamerkkiä voi olla merkki siitä, ettei sinuun kannata luottaa.

Useimmat tietävät, että Korean demokraattisen kansantasavallan suuri, voittamaton johtaja Kim Jong-Il on elokuvahullu. Amerikkalaisetkin elokuvat kelpaavat oikein mainiosti, vaikka muuten Amerikka on demonisoitu pahimmaksi mahdolliseksi viholliseksi kommunistiselle Juche-aatteelle. Pohjois-Koreassa myös tehdään yllättävän paljon elokuvia. Ainakin kun ajatellaan, että kansa näkee nälkää ja sähköstäkin on jatkuva pula. Mieleni on kauan tehnyt katsoa muutama, mutta niiden löytäminen on vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta. Onneksi internet tulee avuksi.

En keksinyt viikonlopun krapulaillaksi parempaakaan tekemistä, joten päätin katsastaa hieman pohjoiskorealaista laatuviihdettä.


Pulgasari (1985)

Pulgasari on yksi kansainvälisesti kuuluisimpia pohjoiskorealaisia elokuvaprojekteja, mutta ei niinkään tarinansa/menestyksensä tai minkään muunkaan elokuvallisen syyn vuoksi. Se on PK:n oma vastine japanilaisille Godzilla-leffoille, joista Kim Jong-Il kovasti tykkää. PK:n elokuvateollisuus oli 70- ja 80-luvuilla vielä verrattaen alkeellinen ja Kimin mielestä hittileffat parantaisivat maan mainetta kansainvälisissä piireissä. Joten mitä Kim sitten teki? Kidnappasi eteläkorealaisen huipputuottajan ja tämän ex-vaimon Hong Kongista! Koska mikään ei paranna maasi kansainvälistä mainetta kuin viattomien ulkomaalaisten kidnappaaminen. Mikä pettämätön logiikka!

Tuottaja Shin Sang-ok vietti neljä vuotta pohjoiskorealaisessa vankilassa (voin vain kuvitella miten ankeaa siellä on) ennen kuin suostui ohjaamaan elokuvia Kim Jong-Ilille. Tuloksena oli yhteensä seitsemän täyspitkää elokuvaa. Pulgasari on niistä tunnetuin. Kim myös "ehdotti", että Shin menisi uudelleen naimisiin ex-vaimonsa kanssa ja näin tapahtui. Pariskunta pääsi vihdoin pakenemaan bisnesmatkallaan Wieniin vuonna 1986 ja haki poliittista turvapaikkaa Yhdysvalloista. Shin uskalsi palata Etelä-Koreaan 90-luvun puolivälissä ja kuoli siellä vuonna 2004 maksasairauteen.

No, itse elokuva sitten.

Tarina sijoittuu Goryeo-ajan Koreaan (918-1392). Vanha seppä asuu pienessä kyläyhteisössä ja valmistaa raudasta aseita ja käyttötavaroita. Kuninkaalta tulee käsky, että kaikki rauta tulee käyttää aseisiin. Käsky johtaa kylän ahdinkoon, kun astiat ja maatalousvälineet tulee sulattaa ja valmistaa erilaisiksi tappovälineiksi. Seppä pyytää vallankumousta suunnittelevaa nuorisoa rauhoittumaan. Pian seppä joutuu kuitenkin telkien taakse yhdessä kylän nuorten miesten kanssa, koska heitä epäillään rautavarkaiksi.

Vanhaa seppää näännytetään vankilassa nälkään ja kun hänen lapsensa salakuljettavat hänelle riisiä, loogisin teko tietysti on muovailla siitä pieni hirviöfiguuri. Vanhus kuolee ja hänen tyttärensä Ami löytää figuurin. Illalla Amin ommellessa neula pistää häntä sormeen ja tippa verta putoaa figuurin päälle. Hirviö herää henkiin ja paljastuu rautaa syöväksi Pulgasariksi. Ystävällinen monsteri on ensin vain kämmenen kokoinen, mutta kasvaa syödessään hurjan kokoiseksi, yltäen lopulta puiden latvoihin asti.

Yhdessä Pulgasarin kanssa kyläläiset vapauttavat toverinsa vankilasta ja vallankumous alkaa. Vihaiset maanviljelijät muodostavat tehokkaan iskujoukon, joka Pulgasari apunaan hyökkää kuninkaan palatsiin. Kuninkaan joukot yrittävät tuhota Pulgasarin usein eri keinoin ja epäonnistuvat joka kerta. Avulias hirviö osoittautuu kuitenkin pian kyläläisille todelliseksi uhaksi, sillä sen ruokahalu on kyltymätön eikä rautaa ole loputtomiin. Lopulta Ami ymmärtää, että Pulgasari on vaaraksi paitsi kyläläisille, myös koko maailmalle.

Ensinnäkin, pakko myöntää, etten olettanut leffan olevan ihan näin kovaa kamaa. Luulin, että kyseessä olisi äärimmäisen juustoinen teos täynnä läpinäkyvää propagandaa, mutta olin (osittain) väärässä. Kokonaisuudessaan Pulgasari oli erittäin viihdyttävä teos. Propaganda tosin on aika maltillista. Harmi? Luulin, että elokuvissa diktaattorikreiseily vietäisiin ihan uudelle levelille.

Puvustus muistuttaa usein enemmän naamiais- kuin rooliasuja. Muutenkin niissä kohdissa joissa hirviötä ei näy elokuvalla on enemmänkin näytelmän habitus lavasteineen kaikkineen. Näyttelijäsuoritukset pääsivät yllättämään. Odottelin myötähäpeää aiheuttavaa epäaitoutta, mutta siinäkin olin väärässä. Vaikka mitään palkintoja en ehkä suorituksista jakaisi, ei näyttelemisessä ollut mitään suuren suurta vikaa. Aika perinteistä aasialaista B-leffameininkiä, mitä on jo tottunut näkemään elokuvakaupalla. Ehkä siihen on turtunut.

Turha varmaan sanoa, että tahatonta hauskaa tässä elokuvassa riittää alusta loppuun asti. Parhaimpia ovat tietysti kohdat, joissa Pulgasari on mukana. Muuten ei aina niin jaksa kiinnostaa, sillä pelkästään ihmisiä sisältävät kohtaukset ovat aika huttua. Alkukin menee vain monsteria odotellessa. Erikoistehosteet ovat hulvattomia, sillä Pulgasari on tietysti toteutettu perinteistä "mies hirviöpuvussa" -tekniikkaa käyttäen. Pulgasarilla ei ole muuten edes mitään special skillssejä. Ei tulen syöksemistä, ei salamoiden iskemistä. Oikeastaan ainoa erikoinen asia Pulgasarissa on se, ettei mikään tunnu saavan sitä hengiltä. Rakennuksiakin Pulgasari hajottaa lähinnä kävelemällä niihin pahki.

Olin näkevinäni, että leffa löytyisi pätkissä YouTubesta kokonaisuudessaan. Muutenkin jos tähän joskus törmää, kannattaa ehdottomasti tsekata. Pohjoiskorealaisia leffoja ei ole liikkeessä mitenkään liikaa. Olen lukenut, että Pulgasari olisi kielletty Pohjois-Koreassa, missä ei mielestäni ole mitään järkeä, kun Kim Jong-Il on itse tuottanut tekeleen. Kuuleman mukaan leffa ei varsinaisesti ollut kielletty, mutta sitä ei esitetty kotimaassa ennen 90-luvun puoliväliä. Ehkä vielä tuolloin hallitseva isä-Kim (joka kuoli vuonna 1994) ei tästä niin hirveästi digannut.

Pulgasari (1985)
Ohjaus: Chong Gon Jo & Sang-ok Shin
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10