Elokuvavuosi 2014 - Hittejä ja huteja

Ei helvetti mikä krapula. Ei saatana. Vuoden 2014 leffojen katsominen päättyi eilen loppuhuipennukseensa eli leffamaratoniin, jonka aikana katsottiin pari huonointa elokuvaa miesmuistiin. En kestänyt Nuija ja tosinuija kakkosta ja Kadotettua maailmaa ilman beer ja olo on sen mukainen. Ilolientä sai nimittäin tintata ihan kunnolla ja armollisesti nukahdin jälkimmäisen elokuvankuvatuksen loppupuoliskolla sohvalle. Aamulla sitten selvisi, että hei, minähän olen ihan liian vanha tällaiseen hommaan. Joku pienempi nisäkäs olisi tähänkin oloon jo kuollut.

Mennäänpä siis suoraan asiaan eli listojen kimppuun.


Ne hyvät

1. Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2), 8.3/10
2. Super Duper Alice Cooper, 8.3/10
3. Gone Girl, 8.1/10
4. Lego Elokuva (The Lego Movie), 8.1/10
5. Edge of Tomorrow, 7.9/10
6. Kaiken teoria (The Theory of Everything), 7.6/10
7. Birdman, 7.3/10
8. Nightcrawler, 7.3/10
9. What We Do in the Shadows, 7.3/10
10. Whiplash, 7.2/10

Mitä ihmettä, Dreamworks-elokuva ykkössijalla? En suinkaan ole heittänyt järkeäni, vaan lohikäärmeseikkailun kakkososa oli ihan oikeasti kelpo elokuva. Blogia säännöllisesti lukevat tietävät jo mieltymykseni animaatioihin, eli eihän tämä ole mikään ylläri. Tämän vuoden leffojen taso oli huomattavasti tasaisempi kuin aiempina vuosina. Lähes aina olen onnistunut katsomaan edes yhden 9/10-arvosanan elokuvan, mutta tänä vuonna jäätiin kauas noista lukemista. Toisena animaationa listalle pääsi Lego Elokuva, jolta en odottanut yhtikäs mitään ja yllätyin ihan positiivisesti.

Myöskin listan kakkossijalla paistattelee oman puolueellisuuteni tuotos. Uutukainen Alice Cooper -dokkari miellytti suuresti tällaista vanhaa Cooper Trooperia, joka on pogoillut eturivissä jo aika monella miehen keikalla ja omistaa liki kaikki levyt. Aluksi vähän pelotti, että terä on mennyt tällaisista still-kuvilla ja arkistomateriaalilla sataprosenttisesti kuvitetuista teoksista, mutta onneksi olin väärässä.

Ei ole myöskään salaisuus, että David Fincher on yksi suosikkiohjaajiani, mutta Gone Girlin kolmossija ei silti ole mikään itsestäänselvyys. Tämä oli nimittäin ensimmäinen Fincher-leffa, josta oikeasti pidin sitten vuoden 2007 Zodiacin (eikä sekään ollut ihan niin hyvä kuin olisi voinut olla). En ole lukenut alkuperäisteosta, mutta leffasta jäi vähän chuckpalahniukmainen viba kaikkine käänteineen. Tolkuttoman pitkähän tämä on, liki kolmetuntinen, mutta jännitys pysyy silti ihan kivasti yllä. Loppu vähän lässähtää, mutta kaikkea ei voi saada.

Edge of Tomorrow vaikutti enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta, mutta yllätti positiivisesti. Edellisvuosien Cruise-leffat, etupäässä ärsyttävän huono Oblivion, eivät ole juuri vakuuttaneet. Eikä EoT:takaan kannata katsoa suurella vakavuudella, sillä se ei ota itsekään itseään kovin vakavasti. Stephen Hawking -elämäkertaleffa Kaiken teoria oli sen sijaan aikalailla juuri sellainen kuin odotinkin. Pidän miehestä ja tämän kirjoista kovasti. The Universe in a Nutshell tuli lukaistua kepeänä kesälukemisena muutama vuosi sitten ja A Brief History of Time löytyy hyllystä. Eddie Redmayne tekee häkellyttävän suorituksen pääosassa. Onhan tämä vähän turhan laskelmoitu elokuva, mutta ihan kelpo silti.

Birdman ja Nightcrawler sitten. Molemmista olen kuullut ihan tolkuttoman paljon kehuja, mutta ei nämä nyt vain itselle lähteneet niin kuin odotin. Birdmanissa oli rutkasti potentiaalia ja joitakin oikein hyviä kohtauksia, mutta ei se vain riitä. Yliyrittäminen paistaa läpi. Nightcrawler puolestaan yrittää hangata viestiään väkisin naamaasi läpi elokuvan, eikä onnistu käyttämään sinänsä kiinnostavien henkilöhahmojensa täyttä potentiaalia. Aineksia olisi siis kummassakin elokuvassa, mutta lopputulos ei ole niin erikoinen kuin lukuisat arvostelut antavat ymmärtää.

Sama kävi myös Whiplashille, mutta tämän leffan jälkeen mietin jo katsoinko täysin eri elokuvan kuin kaikki muut. Ei tästä nyt jäänyt käteen oikein mitään. Päähenkilö ei ole tarpeeksi kiinnostava eikä pahismainen mentor tarpeeksi karismaattinen. Tästäkin elokuvasta löytyy hienoja kohtauksia useampikin, mutta kun palapelin palaset eivät sovi yhteen, se ei riitä.

Yhtenä yllättäjänä listalta löytyy Flight of the Concords -miehien uusi komedia What We Do in the Shadows, jossa seurataan dokkarityyliin vampyyrien elämää modernissa kaupunkimiljöössä. Ei mikään täydellinen komedia, mutta toisaalta pieni rosoisuus miellyttääkin.


Ne huonot

1. Kadotettu maailma (Left Behind), 2.0/10
2. Earth to Echo, 3.0/10
3. Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To), 3.3/10
4. The Nut Job, 4.0/10
5. Mitt, 4.9/10

Kuten jo sanoin, pari tämän listan leffaa tuli katsottua vasta eilen eli lista muokkautui tällaiseksi aika viime hetkillä. Netflix-originaali Mitt on vähän siinä rajoilla kuuluuko se koko listalle, koska kyseessä ei ole varsinainen teatterilevityselokuva ja tähän olen yleensä vetänyt rajan. Netflixin omat tuotannot ovat kuitenkin sen verran uusi juttu, etten ole ehtinyt pohtia mitään kummempaa suhtautumista niihin ja siinä se Mitt nyt on. Kysymyksessä on tietysti republikaaninen presidenttiehdokas Mitt Romneysta ja erityisesti tämän vaalikampanjasta kertova dokkari. Odotin kiinnostavaa sisäpiirin kuvausta amerikkalaisen politiikan takahuoneista, mutta mitään erityisen mielenkiintoista ei esitetä - eikä se taatusti johdu siitä, että materiaalia ei löytyisi.

Tällekin listalle pääsi animaatio, The Nut Job. Mielikuvituksetonta tauhkaa, huonoja vitsejä ja kliseisiä ratkaisuja. Nuija ja tosinuija kaks oli suorastaan karmaisevan huono. Vitsit ovat odotetusti Ö-luokkaa, ei siinä mitään. Niistäkin saisi jotain hupia, jos timing olisi edes hitusen kohdillaan. Tässä on kaikki pielessä. Samaa voi sanoa lastenelokuva Earth to Echosta. Tässä on vielä erityinen ristiriita markkinoinnin ja lopullisen teoksen välillä. Leffan julistehan näyttää ihan siistiltä. Itse leffa on suurimmaksi osaksi päähenkilöiden itsensä taltioimaa käsivaraheilumista, joka näyttää halvalta ja surkealta joka mittapuulla.

Ja se viimeinen pökäle tämän paskakasan huipulla? Kadotettu maailma (Left Behind), miljoonia myyneisiin kristittyihin hittikirjoihin perustuva täydellinen huti. Kirjoja on versioitu jo aiemminkin surkealla budjetilla. Voiko Nicolas Cagen läsnäolo pelastaa tämän elokuvan? Are you fucking kidding me? Kuinka veloissa tuo mies on? Katsokaa nyt sen epäuskoista ilmettä tuossa elokuvajulisteessa! Mies näyttää siltä, että on vahingossa vaellellut paikalle etsiessään kahviautomaattia ja joku on sattumoisin napannut kuvan.

Meinasin tehdä tästä leffasta ihan oman postaukensa joskus tulevaisuudessa, mutta ei tästä kyllä saa revittyä mitään hupia yhden täyden postauksen ajaksi. Suurin osa varmasti tietääkin jo tarinan, sillä tätä on parodioitu ja versioitu ihan hirveästi. Raamatullinen armageddon iskee ja kaikki uskovaiset riipaistaan maan päältä taivaseen, samalla kun vääräuskoiset ja ateistit jäävät keskenään tarpomaan maan päälle. Usko pois, jo heti ensiminuuteilla tiedät kuka lähtee ja kuka jää. Ateistithan ovat tunnetusti kamalia ihmisiä. Ja tämä on kamala elokuva. Älä katso sitä.

Väliinputoajissa on tänä vuonna myös varsin nimekkäitä elokuvia. Disney teki Prinsessa Ruususesta tutulle Maleficentille (suom. Pahatar) oman live action -elokuva, joka toimi huomattavasti paremmin kuin olisin odottanut. No, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Juoni yrittää selittää Maleficentin pahuutta ensirakkauden tuottamalla pettymyksellä ja onnistuu puoliksi. Toinen puolisko onkin sitten aika cheesya tavaraa.

The Interview nousi otsikoihin, kun (oletettavasti) pohjoiskorealaiset hakkerit yrittivät estää elokuvan julkaisun. Tuloksena oli rutkasti ilmaista mainosta ja leffa keikkui hetken aikaa IMDb:n ykkösleffanakin, kun porukka äänesteli täysiä kymppejä supportin vuoksi. Mikään täyden kympin

elokuvahan tämä ei todellakaan ole, mutta hömppäviihteenä ihan katsottava. Muutama aidosti hauska hetki ja rutkasti lapsellista alapäähuumoria. Kukapa olisi arvannut?

Sin Cityn jatko-osa ei ollut erityisen inspiroiva, eikä se onnistunut uusimaan ykkösosan tunnelmaa. Angry Video Game Nerd -leffasta onkin jo ollut juttua. Yksi vuoden yllättäjistä oli Stretch. Toimintakomedia, joka oli ihan toimiva eikä ärsyttänyt juurikaan - harvinaista! Tositapahtumiin perustuva Million Dollar Arm kuului sen sijaan vuoden pettymyksiin. Odotin disneymäiseen tyyliin viihdyttävää perheleffapläjäystä, mutta aika kylmäksi tämä jätti.

Katsomattomista leffoista ehdottomasti eniten kiinnostaa Alan Turingista kertova The Imitation Game. Oikeastaan voisin sanoa sen olevan melkeinpä kiinnostavinta mitä tänä vuonna on tehty. Interstellar jäi välistä, mikä tavallaan harmittaa, mutta toisaalta ei tunnu missään. Kaipa sen ehtii vilkaista joskus myöhemminkin jos kiinnostusta riittää. Hype on ollut niin kova, että pettymys lienee väistämätön. Myös Boyhood on vielä näkemättä, samoin Steve Carellin matka vakavaan elokuvaan, Foxcatcher. Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel ei näytä niin suuresti eroavan miehen muusta tuotannosta, että taidan jättääkin välistä.

Tässäpä tämä tältä kertaa. Hauskaa iltaa Oscareita seuraaville!

Elokuvavuosi 2013 - hittejä ja huteja

On taas Oscar-ilta eli ennalta sovittu aika listata viime vuoden hyvät ja huonot, väliinputoajat ja katsomatta jääneet.

En ole mitenkään peitellyt ärtyneisyyttäni tämän elokuvavuoden suhteen. Ehkä aika kultaa muistot, mutta jokainen vuosi tuntuu vain huonommalta ja huonommalta, noin elokuvamittapuulla arvioituna. Pettymyksiä on ollut paljon, mutta onneksi myös muutama parempi teos. Pulinat pois ja listojen kimppuun:



Ne hyvät

1. Menneisyys (Le Passé), 8.6/10
2. Kirottu (The Conjuring), 8.5/10
3. Rush, 8.4/10
4. Dallas Buyers Club, 8.4/10
5. The Kings of Summer, 8.3/10
6. Cold Eyes (Gam-si-ja-deul), 8.0/10
7. The World's End, 7.8/10
8. Monsterit-yliopisto (Monsters University), 7.7/10
9. Gravity, 7.2/10
10. Special Chabbis, 7.0/10

Vuoden parhaaksi teokseksi pääsi tänä vuonna Asghar Farhadin Menneisyys. Mies on tuttu muutaman vuoden takaisesta, yhtälailla mainiosta Nader ja Simin: Ero -leffasta. Farhad on nykyohjaajista ehdottomasti sellainen tyyppi, jota haluan seurata. Tämä mies tulee tekemään vielä mielenkiintoisia juttuja, niin uskon. Menneisyys on monikerroksinen, näennäisesti rauhallisesti kerrottu tarina, jonka pinnan alla kuplivat suuret tunteet.

Yksi vuoden yllättäjiä on ehdottomasti Saw-ohjaajan uusin kauhupläjäys Kirottu. Olen jo aiemminkin mainostanut rakkauttani kummitustalotarinoita kohtaan ja sen huomioiden Kirottu on melkeinpä unelmien täyttymys. Hengästyttävä teos. Tunnelmointia ja jump scarea sopivassa suhteessa. Peiton alla piilotellessa meinasi tulla hiki ja muutama kohtaus oli sen verran pelottava että ne jäivät mieleen pitkäksi aikaa. Hieno ylläri! Loppua kohden homma uhkaa lähteä lapasesta, mutta revittely on tajuttu lopettaa juuri ajoissa. Katsoisin uudelleen, mutta en ylivilkkaan mielikuvituksen vuoksi taida ihan heti uskaltaa.

Myös Rush oli tällaiselle moottoriurheilusta tietämättömälle positiivinen yllätys. Juoneen on ladattu eeppistä dramatiikkaa, mikä on tietysti aina ihan viihdyttävää, mutta hahmot pysyvät mukavasti ehjinä. Dallas Buyers Club kertoo koskettavasta aiheesta omaperäisellä tatsilla, mutta hakee koskettavuutta välillä vääristä paikoista. Jotain jää puuttumaan, vaikka tällaisenäänkin leffa on vuoden tasoon nähden parhaimmistoa. Roolisuoritukset ovat aika perinteistä, jopa laskelmoitua Oscar-kamaa, mutta kieltämättä todella hyviä. Positiivisiin ylläreihin voidaan lukea myös The Kings of Summer. Poikkeuksellisen sympaattinen kasvutarina iski juuri silloin, kun luulin että kasvutarinoilta on nähty kaikki mitä odottaa sopii. Elämänmakuinen teos, joka kelpaa katsoa uudelleenkin.

Listalle on päässyt myös pari ei-amerikkalaista, ei-pohjoismaista leffaa eli todellisia ulkomaan kummajaisia. Cold Eyes on eteläkorealainen surveillance-leffa, jossa erityistiimi varjostajia seuraa etsintäkuulutettuja Seoulin kaduilla. Leffa on remake Hong Kong -filkasta Eye in the Sky (Gun Chung). Special Chabbis on intialainen Bollywood-toimintatykitys, jossa vanha rikollisjengi suunnittelee vielä yhden rahakkaan keikan. Juonikuvio on vähintäänkin perinteinen, mutta itselleni Bollywood on vielä sen verran uusi tuttavuus, että jo se itsessään riittää kuriositeetiksi. Mikäpä olisi parempaa kuin terästää toimitaleffaa muutamalla musiikki- ja tanssinumerolla?

Yksi vuoden puhutuimpia leffoja oli Sandra Bullockin ja George Clooneyn tähdittämä Gravity, joka itselleni oli hypeen nähden pieni pettymys. Plussaa siitä, että leffa on älytty jättää maltillisen pituiseksi. Aivan helvetin pitkä miinus George Clooneyn ällöttävän siirappisesta hahmosta, jota tekee mieli lyödä päin pläsiä oikeastaan koko ajan. Luulin että noin huonoja ja yliampuvia hahmoja tehdään vain Hollywood-parodioihin. Yrgh.

Ne huonot

1. Vuonna 85, 1.8/10
2. Salainen valtakunta (Epic), 1.8/10
3. R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D.), 2.0/10
4. Abandoned Mine, 2.4/10
5. 21 & Over, 2.6/10

Huonot elokuvat olivat suorastaan häkellyttävän huonoja. Tulen varmaan ikuisesti katumaan sitä, että katsoin elokuvan nimeltä Vuonna 85. Voiko tätä edes kutsua elokuvaksi? Mitä ihmettä? Voin hyvin kuvitella tämän elokuvan kirjoitusprosessin: tehdään lista vittu kaikesta mitä oli vuonna 1985, lykätään ne kaikki yhteen leffaan ja keksitään joku tyhjänpäiväinen juoni siihen ympärille. Onko kasarinostalgia tosiaan vielä niin in ettei tämän enempää vaivaa tarvitse nähdä?

Tämän listan kolme ensimmäistä leffaa olivat kaikki osastoa "saanko jättää tämän kesken pliis". En osaa edes sanoa miksi vihasin Salaista valtakuntaa niin paljon. En todellakaan. Se vain oli aivan tökerön huono, typerryttävän mielikuvitukseton fantasiaelokuva ja usein myös ihan vain typerä. R.I.P.D. tuskin kaipaa selittelyä. Huh huh mitä skeidaa. Lähdin katsomaan tätä täysin ennakkoluulottamasti mutta ei. Ihan hirveää. Mikä ihme näillä nykyajan erikoisefekteillä on hätänä? Miksi efektit ovat taantuneet johonkin 15 vuoden taakse? Ihan hirveää katsottavaa.

Abandoned Mine ja 21 & Over ovat elokuvia joilta en paljoa odottanut ja sain mitä hain. Molemmat sentään olivat ihan siedettävää viihdettä verrattuna listan pohjimmaiseen kuonaan.

Väliinputoajia on tuttuun tapaan paljon ja niissäkin on muutama maininnan arvoinen tekele - niin hyvässä kuin pahassa. Tämän osaston parhaimmistoa edustaa uusin Arska Schwarzenegger -tykittely The Last Stand. Juuri sopiva määrä toimintaleffakliseitä, vauhtia ja vaaran tuntua. En ole koskaan ollut mikään Arska-fani, mutta tämä leffa on ehdottomasti tykittelyosaston kunkku. Millerit (We're the Millers) aiheutti parit hyminänaurut ja kotimainen 8-pallo oli kliseisestä tarinastaan huolimatta hienosti toteutettu rikosdraama, jossa oli omanlaistaan viehätystä.

Renny Harlinin ohjaus The Dyatlov Pass Incident oli lupaavasta asetelmastaan huolimatta ihan älytöntä huttua. Aukoista ja teknisestä kömpelyydestä huolimatta leffa jaksoi viihdyttää loppupuolelle asti kunnes everything goes to hell in a handbasket. Oikeastaan sama vaivaa Tom Cruisen tähdittämää Oblivionia. Yritin katsoa molemmat antaen anteeksi kliseet ja kömpelyydet mutta ei. Palkintoa ei näissä ollut. Oblivion pisti loppujen lopuksi melkein suututtamaan. Mikä ihmeen ihmis-Wall-E tämä oikein on? Paskaa.

Komediaosastolla mentiin myös metsään ja ryminällä. Uusin Jackass-installaatio Paha pappa oli välillä ihan yllättävä ja hauska, välillä taas pelkkää vanhojen vitsien kertausta. Olen katsonut Little Miss Sunshinen aika vasta eikä lasten kauneuskilpailuihin sijoittuva loppuratkaisu tehnyt vaikutusta. Plussaa silti siitä yhdestä taputtavasta leidistä. Yksi vuoden ärsyttävimmistä komedioista on ehdottomasti Väärät paperit (Identity Thief). Ei tainnut naurattaa kertaakaan.

Katsomatta jäi myös muutama lupaava teos. Steve McQueenin uusin ohjaus on Oscar-suosikiksi veikkailtu 12 Years a Slave ja sen katsomatta jääminen harmittaa. Näin McQueenin Hungerin Sodankylän elokuvajuhlilla aikoinaan ja se oli erittäin rankka kokemus, joten voin vain kuvitella millainen 12 Years on. Vaarana on aina mennä rankkuudessa mässäilyn puolelle enkä Hungeriakaan välttämättä haluaisi nähdä vieläkään uudelleen, niin vakuuttava leffa kuin se olikin.

Suuri kauneus ja Adelen elämä ovat sellaisia eurooppalaisia teoksia, jotka haluaisin vielä nähdä. Molemmista olen kuullut sekä hyvää että huonoa. Bollywood-leffoista katsomista odottelee Matru ki Bijlee ka Mandola, jonka musiikkia olen luukuttanut jo yli vuoden päivät. Leffan nimibiisi sekä Oye Boy Charlie -kipale ovat oikein mainioita. Ehkä leffan katsominen vähän pelottaakin - mitä jos biisit ovat sen ainoa hyvä juttu?

Muita katsomatta jääneitä ovat mm. The Great Gatsby, Captain Phillips ja World War Z. Kauhuremakeja tehtiin tänä vuonna muutamakin kappale. Carrie ja Evil Dead jäivät myös katselulistan ulkopuolelle. Jatko-osista on katsomatta vielä Kick-Ass 2. Monsterit: Yliopisto ja Itse ilkimys 2 olivat ihan kelpoja animaatiojatkiksia.

Toivon hartaasti tästä vuodesta edellisvuosia parempaa. Enemmän hyviä ideoita, enemmän mielikuvitusta ja enemmän omaperäisyyttä kiitos!

Blogihaaste: 10 elokuvaa

Sain kutsun vastata blogihaasteeseen, jossa listataan kymmenen omaan elämään/elokuvamakuun suuresti vaikuttanutta teosta, jotka löytyvät omasta elokuvakokoelmasta. Mielenkiintoinen juttu! Tykkään tehdä listoja ja tämähän on mainio tekosyy tehdä sellainen. Tässä siis minun kymmenen elokuvaani. Valitsin leffat sillä perusteella, että ne vaikuttivat minuun katsomishetkellä syvästi, syystä tai toisesta. Kaikki elokuvat sattuvat yhä olemaan sellaisia joista pidän, mutta tämä ei ole silti mikään omien leffamieltymysten top 10. Elokuvat ovat aikajärjestyksessä, eli se, jonka näin ensin on myös listalla ensimmäisenä.


1. Kultakuume (The Gold Rush, 1925)
Oli sekä helppo että vaikea valita listalle yksi Chaplinin elokuvista, sillä lähes kaikki miehen ohjaamat pitkät mykkikset ovat vaikuttaneet minuun jotenkin. Kultakuume on kuitenkin ensimmäinen, jonka muistan nähneeni. Katsoin isän kanssa pienenä paljon mykkäleffoja ja vanhoja suomalaisia komedioita. Isä oli illat töissä ja päivät kotona ja leffoja tuli luultavasti Yleltä aina iltapäivisin. Kultakuumeen alkukohtaus on syöpynyt mieleeni lähtemättömästi. Eikä mikään piristä niin kuin Chaplinin sämpylätanssi.

2. Leijonakuningas (The Lion King, 1994)
Leijonakuningas on yksi ensimmäisiä leffoja, jotka kävin katsomassa leffateatterissa ja ensimmäinen jonka kävin katsomassa yksin. Kokemus oli huikea! Muistan miten pidättelin itkua, kun Mufasa kuoli ja miten jännittävä lopputaistelu oli. Vielä nykyäänkin saan kylmiä väreitä jo leffan alkumetreillä. Tässä vaan pelittää kaikki! Leijonakuningas on katsottu vasta myös Disney Animated Classics -projektissa ja postaus löytyy täältä.


3. Tromeo & Julia (Tromeo & Juliet, 1996)
Tämä leffa ei päässyt kuvaan mukaan, sillä VHS-kassu lienee yhä kotona porukoiden luona. Tämä olikin hyvä muistutus käydä hakemassa se talteen omaan hyllyyn! Tromeo & Julia on legendaarisen Troman versiointi Shakespearen klassikkonäytelmästä. Olen kertonut tästä jo aiemminkin ja koko jutun voi lukea täältä. Tromeo & Julia oli ensimmäinen kosketukseni kunnon roskaelokuviin ja rakkaus on vain syventynyt vuosien saatossa. Ensinäkemältä se aiheutti pelonsekaista innostusta (olin silloin vielä ala-asteikäinen), mutta vuosi vuodelta arvostan tätä leffaa enemmän ja enemmän.


4. Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1991)
Olen suuri Hannibal Lecter -fani. Hyllystä löytyy kaikki Thomas Harrisin alkuperäisteokset (paitsi se uusin, jonka lukemisen jälkeen myin, mutta se olikin ihan paska). Uhrilampaat nousi kerralla suosikkileffakseni, kun näin sen kesällä 2002. DVD:n ostin samana kesänä Helsingin reissulta ja se maksoi ihan helvetisti. Oi niitä aikoja, kun DVD-lätyt olivat ihan uusi juttu ja maksoivat mansikoita! Uhrilampaat on kirjana hyvä, mutta leffana melkeinpä parempi - ja se on harvinaista se. Kaikki DVD:n ekstratkin on tullut katsottua, luultavasti vieläpä moneen otteeseen.

5. Cube - Kuutio (Cube, 1997)
Olen käsitellyt blogissa ilmeisen ahkerasti vanhoja suosikkielokuviani, sillä Kuutiostakin löytyy postaus täältä. Leffa alkoi kiehtoa minua jo julkaisuvuonna, kun näin sen trailerin Jyrkissä. DVD tupsahti vihdoin eteen jostain halpalaarista kymmenisen vuotta sitten ja hetihän se piti ostaa. Odotukset palkittiin, sillä leffa on omaperäinen ja jännittävä - ainakin tällaiselle nörtille. Joitakin kavereitani teini-iän Cube-fanitukseni tuntui kummastuttavan ja moni ikätoverini piti sitä ärsyttävänä matikkaelokuvana. Harva elokuva on kiehtonut minua näin ja paljon ja näin monta vuotta.


6. Epäillyt (The Usual Suspects, 1995)

Elokuvahulluus singahti ihan nextille levelille tämän leffan myötä kymmenisen vuotta sitten. Olin nähnyt ihan tolkuttoman monta huonoa elokuvaa, eikä mieli tehnyt katsoa oikein mitään. Bongasin Epäillyt TV-lehdestä ja jossain mielenhäiriössä päätin ottaa sen nauhalle. Lähdin kaverin kanssa ulos ja tulin yöllä kotiin. Jossain toisessa mielenhäiriössä aloin katsoa leffaa väsyneenä keskellä yötä ja puolet meni yli hilseen, koska nukahtelin ja keskittyminen oli muutenkin mitä oli. Ehdin jo manailla nauhoittaneeni mitäänsanomattoman paskaleffan, kunnes seuraavana päivänä annoin sille uuden mahdollisuuden - ja se pyöräytti sukat jalassani. Tämä on niitä leffoja, jotka on tullut katsottua niin moneen kertaan, että repliikit tulevat ulkomuistista.


7. Takaikkuna (Rear Window, 1954)
Hitchcockin teoksiakin olisin voinut valita listalle useamman. Muita suuren vaikutuksen tehneitä ovat mm. Linnut, Rebekka ja Köysi (josta onkin blogin puolella jo juttua täällä). Takaikkuna on kuitenkin ensimmäinen, jonka näin. Jotenkin Hitchcock tuotantoineen oli mennyt multa ihan ohi ja katsoin ensimmäisen teoksen vasta 16-vuotiaana. Takaikkuna teki lähtemättömän vaikutuksen ja johti Hitchcock-maraton -viikonloppuun, kun katsoimme kaverin kanssa boksillisen miehen ohjaustöitä putkeen. Psst, Köysi tulee muuten tänään Yle Teemalta kello 18.00. Katso se jos et ole nähnyt!

8. Hevosen sulat (Horse Feathers, 1932)
Myös Marx-veljekset ovat tehneet blogivisiitin jo parisen vuotta sitten, juttua täällä. Hevosen sulat oli ensimmäinen näkemäni veljesten elokuva ja se yllätti minut täysin. Groucho, Harpo, Chico ja Zeppo olivat aiemmin tuttuja vain niminä. Hevosen sulat ei ole Marxin veljesten paras elokuva, mutta se on loistava aloitus kauniille ystävyydelle. Koirankeksit ja Neljä naurettavaa naapuria ovat vuosien saatossa tulleet rakkaimmiksi, mutta Hevosen sulat on silti ansainnut ikuisen paikan elokuvamuistoissani.


9. La Strada - Tie (La Strada, 1954)

Federico Fellinin klassikko suorastaan puhutteli minua jonkin tavaratalon DVD-osastolla. Ostin leffan aika summassa, sillä ohjaaja oli kyllä tuttu, mutta leffasta ei ollut juurikaan etukäteen tietoa. DVD oli vielä sieltä kalliimmasta päästä, mutta jokin sai minut tuhlaamaan siihen viimeiset euroni. La Stradalle lämpenin täysin oikeastaan vasta toisella katsomiskerralla, mutta jo ensivilkaisulla siinä oli jotain maagista ja selittämättömällä tavalla viehättävää. Taitavasti rakennetussa, näennäisen yksinkertaisessa leffassa on lopulta paljon tasoja ja useampi katsomiskerta menee ihan kevyesti. Gelsomina on upea hahmo, johon ihastuin täysin. Myös muut hahmot ovat omalla tavallaan todella sympaattisia - myös Zampano. La Strada lienee tämän listan leffoista ainoa, joka pääsee myös kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien top 10 -listalleni.


10. Garden State (2004)

Kappas vain, Garden Statestakin on juttua ennestään, täällä. Garden State on go-to-lohtuelokuvani. Kun maailma potkii päin pläsiä ja Disney-elokuvat ovat vähän liikaa, Garden State tulee hätiin. Pelastin leffan jostain Anttilan parin euron alelaarista joitakin vuosia sitten. Suurin syy katsomiselle oli Scrubsista aiemmin tutuksi tullut Zach Braff. Odotukset eivät olleet kovin korkealla monestakaan syystä, mutta Garden State pamahti kerralla suosikkielokuvieni joukkoon. Elokuvassa on jotain hirveän lohdullista, ainakin minulle. Siinä on omat pienet virheensä, mutta olen valmis antamaan ne anteeksi.


Siinäpä ne! Kymmenen valitseminen oli tosi haastavaa, sillä kovasti minuun ja elokuvamakuuni vaikuttaneita leffoja on vaikka millä mitalla. Kaikkia ei toki löydy hyllystä, joten se nyt edes vähän rajasi.

Santoilun päättymisen jälkeen blogipuolella on tullut vähän laiskoteltua, mutta ei hätää - eiköhän tämä tahti tästä hitusen kiihdy. Uusien leffojen katsomisprojektia olen sysännyt koko ajan myöhemmäksi, sillä tämän vuoden tekeleet vaikuttavat lähes poikkeuksetta hirveiltä räpellyksiltä. Disney-projekti sentään jatkuu pian.

Elokuvavuosi 2012 - hittejä ja huteja

Hauskaa Oscar-iltaa niille, jotka tuota pysti- ja pukugaalaa jaksavat seurata! How queerin puolella Oscarit ovat lähinnä tekosyy venyttää elokuvien vuosikatsausta helmikuun loppuun. Nyt on siis aika tsekkailla viime vuoden huonot, hyvät ja keskinkertaisuudet.

Ehdin jo aiemmin voivotella kuluneen leffavuoden tylsyyttä ja omaperäisyyden puutetta, mutta tästäkin suosta nousi onneksi esiin muutama helmi. Kaipaan silti yhä enemmän ja enemmän vuotta 2010. Tai jopa vuotta 2011, joka sekin alkoi tuntua tämän vuoden savotassa loistokkaalta leffavuodelta. No, kitinät sikseen ja listojen kimppuun:


Ne hyvät:

1. Kovasikajuttu, 9.4/10
2. Searching for Sugar Man, 8.8/10
3. Rakkaus (Amour), 8.8/10
4. OMG: Oh My God, 8.8/10
5. Urhea (Brave), 8.8/10
6. Under the African Skies, 8.3/10
7. Puhdistus, 8.2/10
8. The Imposter, 8.1/10
9. Yön Ritarin paluu (The Dark Knight Rises), 7.9/10
10. The Sessions, 7.9/10

TOP-listan perusteella vuosi oli dokumenttien juhlaa. Kärkisijaa pitää kotimainen elokuvatapaus Kovasikajuttu, jonka lisäksi listalta löytyvät musiikkidokkarit Searching for Sugar Man ja Paul Simonin Graceland-levystä kertova Under the African Skies sekä The Imposter, joka kertoo kadonneena amerikkalaisena poikana esiintyneestä eurooppalaisesta identiteettivarkaasta. Neljä kymmenestä elokuvasta siis on dokkareita. Totuus oli tänä vuonna selkeästi tarua ihmeellisempää.

Listan kärkipäästä löytyy myös yksi vuoden suurimpia yllättäjiä. Intialainen OMG: Oh My God on piristävä kuvaus organisoituneen uskonnon hyvistä ja huonoista puolista. Leffa on versio australialaisesta leffasta Man Who Sued God, mutta jo yksistään Intia miljöönä tekee leffasta ihan omanlaisensa. Kaikein kaikkiaan OMG on viihdyttävä pakkaus, jota ei ole tehty liian vakavissaan, mutta josta löytyy tarpeen tullen myös vakavampaa asiaa. Samaa viihdyttävää, mutta myös syvällistä sarjaa edustaa listan kymppisijalla The Sessions, joka kertoo halvaantuneen miehen tutkimusmatkasta rakkauteen ja seksiin.

Oscar-ehdokkuuksia kahminut Amour puolestaan oli kaunis kaikessa karuudessaan. Aihe liippaa läheltä, mikä vaikuttaa koskettavuuteen, totta kai. Vaikka leffa onkin rankka, oli piristävää nähdä elokuva, joka luottaa yleisöönsä. Ei turhaa alleviivaamista, ei turhaa selittelyä tai oikeastaan mitään turhaa ylipäätään. Toinen erityisen koskettava teos oli kotimainen Puhdistus, josta Laura Birnin roolisuoritus teki erityisen hienon. Jussi-patsas meni oikeaan osoitteeseen! Elokuva innoitti minua myös lukemaan Sofi Oksasen kirjan.

Myös Pixarin Urhea yllätti, sillä odotukset olivat aika nollilla syystä, jota en suuremmin osaa määritellä. Ehkä aihe ei kuulostanut niin pixarmaisen mielikuvituksekkaalta? Onneksi itse leffa olikin sitten taattua Pixaria, mielikuvituksekas, huolella tehty ja kaikin puolin viihdyttävä.

Parhaiden listalle mahtuu myös ainakin yksi varma pettymys: Nolanin uusin Batman ei kohonnut aiempien osien tasolle. Siitä olen jo aiemmin tänne riipustanutkin, joten mielipidettäni lienee turha tässä toistaa. Tämän postauksen lopussa on lista tämän vuoden elokuvista, joista on jo aiempi blogipostaus, linkkeineen. Sieltä voi käydä tsekkailemassa tarkemmat kehut ja haukut.

Vaikka olen tätä leffavuotta niin paljon parjannutkin, huonoimpien leffojen lista ei silti ole mitenkään merkittävän huono verrattuna viime vuoteen. Enemmänkin 2012 on kärsinyt keskinkertaisten leffojen ylitarjonnasta, josta on vaikea poimia mitään erityisen hyvää tai edes erityisen huonoa.

Ne huonot:

1. The Man with the Iron Fists, 5.0/10
2. The Campaign, 5.5/10
3. Magic Mike, 5.8/10
4. The Avengers, 6.0/10
5. Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 6.1/10

Voi toki myös olla, että olen vain viisastunut ja oppinut sivuuttamaan pahimmat hirvitykset jo kaukaa. Vuoden suurin pettymys oli rahan ja muovinmakuinen The Avengers, joka oli mainos noin kymmenelle aiemmalle ja tulevalle Marvel-leffalle. Ei kiitos, jatkossa jätän suosiolla kaikki nämä supersankarirahastukset rauhaan. Ei kai tuota voi suositella kuin kovimmille Marvel-faneille. En lukeudu tähän joukkoon.

Abraham Lincoln: Vampire Hunter jakaa omankin mielipiteeni. Toisaalta leffa on helvetin kökkö ja no, huono, mutta se on sitä hyvin viihdyttävällä tavalla. Lopussa tehostepelleilyt ja kikkailut menevät pahasti yli ja hommasta menee maku, mutta suurimman osan ajasta jaksoin katsoa tätä ihan keskittymisen kanssa. Samaa ei voi sanoa Magic Mikesta, joka on ihan vain huono. Miesporukan esiintymisnumerot ovat ihan kivaa seurattavaa, mutta kaikki muu onkin sitten turhaa täytettä. Ja tälle on tulossa vielä jatko-osakin!

Listan huonoin elokuva on tänä vuonna Quentin Tarantinon tuottama, RZA:n ohjaama The Man with the Iron Fists. Yhden ja puolen tunnin mittaiseen leffaan on yritetty tunkea noin miljoona erilaista pientä juonta, hahmoa ja kikkaa, mikä tekee koko paketista vain uskomattoman sekametelisopan. Pienellä karsimisella leffalla olisi potentiaalia sellaiseksi hauskaksi ja kepeäksi martial arts-pätkäksi. Taistelukohtaukset toimivatkin tässä parhaiten. The Campaign taas oli USA:n presidentinvaalihuumalla ratsastava pehmopoliittinen hömppä, joka oli huono, mutta kivuton katsottava. Siitä ei juuri kummempaa sanottavaa ole.

Väliinputoajia on tietysti jälleen paljon: niitä elokuvia, jotka eivät kuulu kummallekaan listalle. Yksi niistä on esim. yllätyssuosikki ja parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden jostain käsittämättömästä syystä saanut, kahden tunnin Apple-mainos Silver Linings Playbook. Joo, tajutaan, iPodit on siistejä. Näyttäkääs vielä kerran lähikuvassa sitä iPod-telakkaa tai MacBookia! Arvaa kuin paljo biisejä tähän mahtuu? No ihan vitusti! SLP:n kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuvaus on myös mielestäni vähän omituinen, ainakin itse tuntemani vaivasta kärsivät ovat hyvin erilaisia. Toki tauti kuin tauti on yksilöllinen. Kokonaisuudessaan leffa on sellainen kepeä ns. hyvän mielen elokuva, joka ei jää kummittelemaan mielessä tai tarjoa mitään erityisempää elämystä. Kun leffa loppuu se loppuu, poissa silmistä ja poissa mielestä. Toki jos sellaisesta tykkää niin SLP varmaan miellyttää. Robert De Nirosta plussaa.

Toinen merkittävä väliinputoaja on aikamatkailuaihetta sivuava Looper. Jos pääsee yli Joseph Gordon-Levittin kulmakarvoista ja muutenkin kesken leffan vaihtelevasta ulkonäöstä, Looper on ihan kelpo viihdettä. Tim Burtonin uutukainen, Dark Shadows, oli suurimmaksi osaksi ihan hauska, kepeä katsottava, mutta loppua kohden tässäkin vedettiin kaikki liian yli. Avengersin ohella yksi vuoden suurimpia pettymyksiä oli Ted. Tai no, en nyt tiedä oliko se varsinaisesti pettymys, huumori ja tyyli nyt oli sitä mitä Seth McFarlanelta voi odottaakin. Se vain on jo käynyt aika vanhaksi, uusiutuminen olisi paikallaan.

Uusiutua voisi myös Wes Anderson, jonka uutukainen Moonrise Kingdom on sinänsä hyvä, mutta tuo liiaksi mieleen miehen aiemmat ohjaukset. Vuoden kovin uusi tulokas puolestaan on huikean roolin The Beasts of the Southern Wildissa tehnyt lapsinäyttelijä Quvenzhané Wallis, joka olisi ehdottomasti Oscarinsa ansainnut. Leffa itse jäi vain pisteen tai parin päähän listasijoilta, kelpo kamaa sekin.

Listalta puuttuu totta kai monta maininnan arvoista hittiä. Muiden muassa Tarantinon uusin, Django Unchained on vielä näkemättä. Odotukset eivät ole korkealla ja olen yleensäkin pessimistinen, kun jotain hehkutetaan hulluna. Sitä paitsi kaikki tuntunut nykyään ajattelevan, että Tarantino paskoo kultaa. Myös Peter Jacksonin paluu J. R. R. Tolkienin maailmaan, Hobitti, jäi näkemättä. Jotenkin tämä koko leffasarja ärsyttää minua jo lähtökohtaisesti. Yksi syy on yhden kirjan venyttäminen trilogiaksi, toinen ne järkyttävän rumat bussipysäkin leffajulisteet, joissa siloteltu "Bilbo" poseeraa suu raollaan, kolmas uusi HFR-tekniikka, joka maistuu vähintään yhtä rahastukselta 3D. En tykkää edes korkeamman frameraten telkkareista, mielestäni niiden kuva näyttää järkyttävän huonolta. Kerran satuin näkemään pätkän yhtä tuttua leffaa moisesta töllöttimestä ja mietin hämmentyneenä: "Näyttikö tämä tosiaan aina kotikameralla kuvatulta?" Toimintakohtauksissa HFR voi toimia, mutta itseäni se ei kiinnosta edes kolmen deen vertaa.

Yksi kiinnostavimpia listalta uupuvia leffoja on Spielbergin tuore Lincoln, sen näkisin oikein mielelläni. Myös Hitchcock kiinnostaa, vaikka odotukset ovat pohjamudissa. Uusinta Bondia, Skyfallia on kehuttu kovasti. Itselleni koko Bond on (lähes) täysi musta aukko. Ne muutamat ysärillä näkemäni leffat olivat ihan jees viihdettä, mutta esim. 2000-luvun tuotos Quantum of Solace aiheutti lähinnä turhautumista ja masennusta. Skyfall ei siis varsinaisesti kiinnosta, mutta ei kai se voi olla huonompi kuin QoS? Myös mm. Prometheus ja Hunger Games jäivät tältä vuodelta välistä, vaikka ne pyörivätkin pariin kertaan katsomislistan kärkikahinoissa. Aina joku muu meni ohi.

Siinäpä siis tämän bloggaajan mietteet viime vuodesta. Toivottavasti 2013 onnistuisi ylittämään edellisvuosien keskinkertaisuudet ja tarjolle tulisi jotain oikeasti kiinnostavaa, innostavaa ja omaperäistä. Voi olla, että haaveeksi jää, mutta aina voi toivoa. Samaa taisin kyllä toivoa myös vuosi sitten...

Blogin puolella palataan nyt lopultakin normaaliin päiväjärjestykseen. Seuraavaksi on luvassa jatkoa projekteille, Disney Animated Classicsille ja Santolle. Jälkimmäinen lähentelee jo loppuaan, kun jäljellä ei ole enää kymmentäkään elokuvaa! Pian siis päästään juhlistamaan Santo-päättäjäisiä.

Vuoden 2012 leffoja käsittelevät aiemmat blogipostaukset:

- Tie pohjoiseen
- Puhdistus
- Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)
- Miss Farkku-Suomi
- Kovasikajuttu (Musixine 2012)
- Searching for Sugar Man (Nordisk Panorama 2012)

painijalla sormi perseessä

Hyvää syntymäpäivää, How queer! - Pieni elokuvablogi! 

Tänään blogi täyttää peräti kaksi vuotta. Ensiaskeleet on otettu ja puheestakin saa jo jotain selvää, hienoo. Juhlan kunniaksi on ensin luvassa pientä statistiikkaa viime vuoden tapaan ja seuraavaa postausta varten ajattelin tsekata jonkin oikein hyvin tähän blogiin sopivan elokuvan. Odotelkaahan siis sitä!

Yksilöityjä kävijöitä oli Google Analyticsin mukaan reippaasti enemmän kuin ekana vuonna: peräti 3 455 kävijää! Se on aika hyvin blogille, jota en ole vaivautunut mainostamaan juuri mitenkään. Ensimmäisenä vuonna jaksoin silloin tällöin linkata uudet postaukset Facebook-sivulleni, nyt en ole jaksanut tehdä edes sitä kuin kerran, pari ja kävijämäärä on silti kasvussa. Superia!

Kuten ensimmäisenkin vuoden aikana, myös toisena vuonna olen saanut suurimmat naurut hakusanoistanne. Kiitos kaikille niille ihanille ihmisille, jotka piristivät päivääni eksymällä blogiini mitä mielikuvituksellisimmilla sanoilla! Tässä jälleen omat suosikkini vuoden ajalta. Listan ykkönen pääsi jälleen myös synttäripostauksen otsikoksi.

1. painijalla sormi perseessä
2. urheilijoiden eroottiset vilautukset
3. japani painitrikoot kerro lisää
4. mikä on elokuva joka kertoo world trade centereiden kone kidnappauksista?
5. näytä pippeli elokuvia
6. outo läski jolla on napapaita
7. sian kasvatus kotona
8. elokuva jossa tissi
9. homo poikaystävälle kukka
10. oma ex tyttöystävä alasti

Minttu Mustakallio voittaa edelleen tissi/perse-hakumestaruuden, mutta ensimmäistä kertaa myös miespuolista suomalaista näyttelijää on haettu eroottisissa ajatuksissa! Tommi Korpelan alastonta vartaloa on toivonut nähtäväksi muutamakin googlettaja. Katsokaa se Miehen työ vaikka, älkää tänne tulko. Tai tulkaa vaan, mutta täällä on vaan tissejä ja niitäkin melko vähän. Ainakin toistaiseksi. Joistakin hakusanoista huomaa, ettei osalla internetin ihmemaailmaan eksyneistä ole hajuakaan miten Google toimii. Tässä pieni vinkkiniksi: se ei toimi kysymyksillä tai käskyillä.

Tissi/perse/homoilu-aiheisia hauskoja hakuja tuli niin paljon, että niiden listaamiseen menisi varmaan viikko. Jätin niitä tahallani pois top 10:sta, jotta lista saisi enemmän vaihtelua. Oma suosikkini on listan numero 8, elokuva jossa tissi. Vaatimattomille riittää yksikin maitorauhanen! Tavanomaisimpien alapääjuttujen lisäksi blogista on haettu mm. huvilaa vuokrattavaksi, 80-luvun viiksimuotia, ohjeita keittiön työtason jatkamiseen, vinkkejä siitä miten valaat lisääntyvät... Osa porukasta on siis auttamattomasti väärässä paikassa. Toisilla taas ei tunnu olevan hajuakaan siitä miten elokuvia kannattaisi Googlesta hakea. Hakusanojen suosta löytyy mm. tällaisia helmiä:

elokuvan juoni: mies joutuu sairaalaan leikattavaksi ja vaimo haluaa hänen rahansa
halloween elokuva missä hakataan kepillä
kulttileffoja tyyliin peikonmetsästäjä?
minä vuonna perustettiin 101 dalmatialaista elokuva

Ilmeisesti noistakin räpellyksistä oli sitten jotain hyötyä, kun niiden kautta tänne sitten päästiin.

Entäs sitten teidän suosikkijuttunne viime vuoden aikana postatuista jutuista? Ykköspaikkaa pitää edelleen blogin alkuaikojen Tekken -postaus, mutta onneksi uudemmatkin jutut ovat saaneet jonkinsorttista huomiota.

1. IIK!! 2011 1/2
2. bambi kukka homo (eli viime vuoden synttäripostaus)
3. It's a jungle out there!
4. Jättiläinen mieheksi
5. Oh, I wish I'd stayed a toad
6. VHS-ilta II
7. Paskaa Halloweenia 2011!
8. TV-sarjoja hakusessa
9. 9/11 (elokuva)muistoissamme
10. Mitä helvettiä minä juuri katsoin?

Santo-projekti ei taaskaan ole päässyt suosituimpien juttujen joukkoon, Disneyta löytyy suosituimmista muutaman postauksen verran. Projektit muuten jatkuvat piakkoin, eivätkä suinkaan ole kuolleet, kadonneet tai päättyneet kesken. Varsinkin Santojen katsomiseen on pitänyt kerätä voimia vähän tavallista pidempään, sillä viimeiset muutamat elokuvat olivat melkoista tuskaa. Ehkä Santo ei olekaan yksi niitä iän myötä paranevia juttuja... Disneytä sen sijaan on katsottuna jo 2000-luvulle saakka, mutta päätin silti jatkaa kahden leffan postaustahtia. Nyt siis pitäisi raapustella juttuja jo jokin aika sitten katsotuista leffoista, mikä on jäänyt vähän venymään.

Mukava nähdä yksi kolmesta VHS-illastakin TOP 10:ssä. VHS-illat jatkuvat ainakin jonkilaista, epämääräistä tahtia aina silloin tällöin, toivottavasti niillekin löytyy yleisönsä. Itse ainakin tykkään niistä ihan perkeleesti.

Parannusehdotuksia ja leffavinkkejä sun muuta löpinää vastaanotetaan jälleen entistä iloisemmin mielin näin synttäreiden kunniaksi. Toivottavasti vuoden päästä juhlitaan sitten kolmivuotissynttäreitä!

Leffavuosi 2011 - hittejä ja huteja

Lupasin siis tehdä katsauksen viime vuoteen Oscar-gaalapäivänä, jotta ehtisin katsoa useamman vuoden aikana julkaistun elokuvan. Parin viime viikon aikana olen ottanut kunnon loppukirin, minkä vuoksi tännekään ei ole uusia postauksia juuri ilmestynyt. Näkemättä on siltikin vaikka ja mitä, osaksi siksikin, että muutama mielenkiintoinen teos julkaistiin vasta joko vuoden viimeisinä päivinä tai uuden vuoden alkuviikkoina. Ja totta kai myös siksi, että ne mielenkiintoisimmat leffat eivät meinaa tännepäin saapua sitten millään.

Päällimmäisenä tunteena on pieni pettymys. 2011 ei missään nimessä ollut samanlainen leffavuosi kuin 2010, jolloin nähtiin jos jonkinlaista loistoelokuvaa (mm. Miesten vuoro, Inception, Toy Story 3...). Mietin ensin, että olen vain katsonut liikaa elokuvien sieltä huonommasta päästä, mutta en usko. Bottom5 -listalle oli kyllä kova tunku, mutta myös vuoden puhutuimpia elokuvia tuli katsottua useampi, eivätkä ne kaikki yltäneet hypen tasolle. Aloitetaan hyvistä uutisista.

1. Iho jossa elän (Le piel que habito), 9.5/10 
2. Midnight in Paris, 9.0/10
3. Nader ja Simin: Ero (Jodaeyie Nader az Simin), 8.8/10
4. Le Havre, 8.8/10
5. Kung Fu Panda 2, 8.1/10
6. Kaameat pomot (Horrible Bosses), 7.9/10
7. Mama Africa, 7.8/10
8. Red State, 7.6/10
9. Hysteria, 7.5/10
10. The Kid with a Bike (Le gamin au vélo), 7.3/10

Vuoden parhaan elokuvan tittelin nappaa minun listallani Almodovarin uusin, Iho jossa elän, joka oli todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Olin jo ehtinyt kyllästyä uusiin elokuviin niin monen huonon tai keskinkertaisen tekeleen jälkeen, joten Iho jossa elän toi aivan uutta potkua tähänkin projektiin. Leffa oli itse asiassa ensikosketukseni Almodovarin leffoihin ja näkisin niitä mielelläni lisää. Olen monesti meinannut jonkun teoksen katsoa, mutta se on aina jäänyt.

Kaurismäen Le Havre ei pettänyt. Missasin leffan Sodankylässä (kahdesti!), joten kävin katsomassa sen vasta varsinaisen teatterilevityksen yhteydessä. Ja vasta joulukuussa. Iltapäivällä. Elokuva oli yhtä aikaa sekä epätyypillisen että tyypillisen kaurismäkeläinen. Myös Kaurismäen Juhassa aikoinaan nähdyn André Wilmsin pelkällä läsnäololla oli suunnaton merkitys elokuvan onnistumisen kannalta. Täydellinen valinta pääosaan!

Ranska oli muutenkin tänä vuonna kovaa kamaa. Listan kärkeen valikoitui Le Havren ohella Midnight in Paris, Woody Allenin uusin. Täytyy myöntää, että myös Allen on ollut minulle musta aukko jo pitemmän aikaa. Ainakin siinä mielessä, että kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt nähdä jo monen monen monta Allenin elokuvaa enemmän. Midnight in Paris oli rakkaudentunnustus Pariisille, joka on inspiroinut taiteilijoita toisensa perään maalareista kirjailijoihin ja elokuvantekijöihin. Vaikka elämme nykyhetkessä, kaipaamme usein aikaa, jossa emme ole koskaan edes eläneet, kuten elokuvan päähenkilö kaipaa 20-luvun Pariisiin. Nostalgiatrippi parhaimmillaan.

Nader ja Simin: Ero oli itselleni yksi vuoden odotetuimpia, koska pidän tosi paljon iranilaisesta elokuvasta. Aluksi hieman petyin, mutta elokuva jäi elämään pään sisälle pitkäksi aikaa, ja mitä enemmän pohdin ja pyörittelin sitä, sitä enemmän siitä pidin. Se ei siltikään ole paras koskaan näkemäni iranilainen elokuva ja hiemanhan tuota on ylihypetetty, minkä takia moni varmasti pettyy. Leffa on kuitenkin hyvä portti iranilaisen elokuvan maailmaan sellaisille, jotka eivät ole niitä aiemmin nähneet. Suosittelen.

Dreamworks yllätti Kung Fu Panda 2:lla. Tykkäsin ykkösosastakin, mutta olin varma, että Dreamworks tunaroi jatko-osan kohdalla. KFP2 oli kuitenkin vauhdikas ja hauska, sekä lisäksi hienon näköinen elokuva. Eli viihde-elokuvana suorastaan täydellisyyttä hipova. Horrible Bosses ja Hysteria edustavat myöskin listalla harmittomia viihde-elokuvia. Molemmat ovat jokseenkin keskinkertaisia, mutta viihdepläjäyksinä ihan toimivia ajantuhlakkeita. Horrible Bosses tuskin saisi toisella katsomiskerralla yhtä hyvää scorea. Elokuvasta jäi positiivinen olo, koska se yllätti ja korkeahko arvosana on osittain sen ansiota.

Listalle pääsi myös toinen Kaurismäki, Mikan Mama Africa. Harmikseni missasin senkin Sodankylässä. Onneksi YLE pelasti. Tai tarkemmin YLE Areena, sillä unohdin katsoa Mama African, kun se tuli telkkarista. Kahdesti. Kaikista upeinta elokuvassa oli tietysti Miriam Makeban musiikki. Makeban elämä on muutenkin ollut mielenkiintoista, joten hän oli erittäin hyvä dokumentin aihe. Dokumentit loistavat poissaolollaan koko listalla, joten Mama Africa erottuu edukseen.

Red State pääsi yllättämään. Katsoin leffan ilman kummempia odotuksia ja kuinkas ollakaan, yllätyin erittäin positiivisesti. Mistään täydellisestä leffasta ei ole kyse, mutta omassa sarjassaan Red State loistaa ja on myös vuoden paras toimintaelokuva. Ennalta-arvattavuudesta elokuvaa ei voi syyttää, mutta loppua kohden pointtia tehdään selväksi turhankin ärhäkkäästi, mikä ärsyttää.

Listan kolmas jotenkin Ranskaan liittyvä elokuva on ranskalainen The Kid with a Bike, joka oli kokonaisuudessaan keskinkertainen, mutta pääsi listalle parempien elokuvien puutteessa. Päähenkilö, nuori poika, on hiljaisen sympaattinen ja nostaa leffan pisteitä.

Entäs ne huonot uutiset sitten?

1. Zookeeper, 1.9/10
2. Smurffit (The Smurfs), 2.1/10
3. Kohti Marsia (Mars Needs Moms), 2.7/10
4. The Resident, 3.4/10
5. Beach Spike (Re lang qui ai zhan), 3.4/10

Tämä lista on täynnä pettymystä. Oikeastaan kaikki nämä leffat tuli katsottua viihdytyksen tarpeeseen eli hakusessa oli joku hauska komedia tai perseilyleffa. Ja mitä siitä sitten sai? Täyttä tuskaa. Että kiitos vaan.

Zookeeper saa kyseenalaisen kunnian olla vuoden huonoin elokuva. Aluksi elokuva vaikutti vain yritteliäältä, mutta tylsältä komedialta. Ja sitten eläimet alkoivat puhua! Herrajjumala, luulin että tällaiset leffat jäivät ysäreille! Vitsit olivat aivan uskomattoman huonoja, juoni erittäin ennalta-arvattava ja voi vittu niitä puhuvia eläimiä aaaaargh. Typerryttävän surkeiden vitsien kokoelma, jota en suosittelisi edes kidutusvälineeksi.

Mietin vieläkin, miksi katsoin Smurffit. En ollut edes humalassa. Mitään hyvää syytä en löydä. Periaatteessa leffa ei ollut niin oksettavan hirveä kuin etukäteen kuvittelin, mutta ei tätä kyllä vapaaehtoisesti katsoisi uudelleen. Tykkäsin pienenä smurffeista ja ajattelin ensin, että nyt lapsuusmuistoni raiskataan, mutta onneksi animaatio/live action -smurffileffa on niin kummallisen näköinen ja tyylinen, etten edes pystynyt yhdistämään sitä lapsuuteni smurffeihin.

Listan ainoa täysin animoitu elokuva on Disneyn Kohti Marsia, joka on toteutettu motion capture-tekniikalla. Katsoin leffan, koska sitä on haukuttu niin paljon. Sitä on kutsuttu jopa vuoden suurimmaksi flopiksi, mitä se minun puolestani voisi hyvinkin olla. Animointi on superrumaa, juoni on huttua ja hahmot lähinnä ärsyttäviä. Oli tosi suuria vaikeuksia saada tämä katsottua loppuun asti.

Listan suomalaisvahvistus on The Resident, josta olikin enemmän puhetta jo viime vuonna. Antti Jokisen sai esikoispitkäänsä sellaisia nimiä kuin Hilary Swank ja Christoper Lee, mutta tuloksena oli mielikuvitukseton tusinajännäri, joka ärsytti ennalta-arvattavuudellaan. Onneksi suomalaista osaamista löytyy myös top-listalta. Jokiselle kaikkea hyvää tulevaisuuden projekteihin, mutta älä tee enää näin huonoja leffoja. Please?

Listan viimeinen elokuva on hongkongilainen Beach Spike. Elokuva kertoo kahdesta lentopalloa harrastavasta  tytöstä, joiden biitsi aiotaan tuhota. Alueen voi pelastaa vain lentopallomatsilla, kuinkas muutenkaan. Ajattelin, että tässä leffassa voisi olla sellaista perseily-meininkiä, jota muista viime vuoden leffoista puuttui. Olin väärässä. "Juonta" oli ihan hämmentävän vaikea seurata, koska kiinankielessä joku yksikin pieni äännähdys voi tarkoittaa kokonaista lausetta. Tekstejä ei ehtinyt lukea juuri koskaan kokonaan ja suuren joukon keskustelut tuottivat tuskaa. Edes bikiniasuiset urheilijatytöt eivät pelastaneet tätä elokuvaa, sillä tytöt olivat suorastaan pelottavan laihoja. Lisäksi puolet elokuvasta on kummallisia high speed camera-hidastuksia. Sanon kummallisia, sillä en ymmärrä miksi pitää näyttää n. kymmenen kertaa putkeen sitä, kun lentopallo osuu tyttöä naamaan tai kun pelaaja mätkähtää hiekalle. Amatöörimäisyys on käsinkosketeltavaa. "Hei, tää on siisti tekniikka, käytänpä tätä nyt ihan vitusti!"

Hyvien ja huonojen elokuvien väliin jäi paljon keskinkertaisia elokuvia, joista osa on ihan maininnan arvoisia, joko hyvässä tai pahassa. Meryl Streepin uskotaan voittavan Oscarin suorituksestaan Margaret Thatcherina Rautarouvassa (The Iron Lady). Elokuva herätti paljon ristiriitaisia tunteita. Oli Thatcherista mitä mieltä hyvänsä, hänen uransa on ollut mielenkiintoinen, eikä hän ole lainkaan hassumpi elokuvan aihe. On kuitenkin omituista, että elokuvassa keskitytään niin paljon nykyaikaan, jossa Thatcher harhailee tylsässä arjessaan pahasti dementoituneena. Nämä osiothan ovat täyttä spekulaatiota ja vaikka nykyajan ottaminen mukaan onkin ihan ok, vähempikin olisi riittänyt. Ei mikään huipputeos, jotain härskiä tässä on.

Yksi vuoden pettymyksistä oli Hanna. Odotin leffalta melko paljon ja elokuvan alkaessa olinkin jo ihan innoissani. Into lopahti kuitenkin nopeasti, eikä loppuleffa jaksanut enää kiinnostaa samalla tavalla. Lupaavasti alkaneesta leffasta tuli outo eri tyylien sekametelisoppa, joka ei kantanut loppuun asti. Toinen pettymys oli Captain America: The First Avenger. Tykkään sarjakuvista, mutta en ole koskaan erityisemmin perehtynyt Marvelin sarjoihin. En tiedä saisinko tästä jotenkin enemmän irti jos olisin. Tämäkin leffa jaksoi kiinnostaa aluksi, mutta kävi edetessään aina vain mielenkiinnottomammaksi. Ei jatkoon.

Toivottavasti vuodesta 2012 tulee hyvä myös elokuvien kannalta. Tai ainakin parempi. Muutamia lupaavanoloisia elokuvia on jo tulossa. Hauskaa Oscar-iltaa niille, joita gaala kiinnostaa ja jotka sitä viitsivät seurata!

bambi kukka homo

Nyt on juhlan aika sillä...

How queer! - Pieni elokuvablogi täyttää vuoden!

Synttärikakun zoomailua. Omnom!

Vuosi on mennyt yhdessä hujauksessa ja blogi on saanut enemmän lukijoita kuin osasin odottaa. Mukavaa, että sepustukseni ovat jaksaneet kiinnostaa. Alunperinhän perustin blogin eräänlaiseksi kirjoitusharjoitukseksi, jonka tarkoitus oli viihdyttää lähinnä itseäni.

Jo heti blogin julkaisupäivänä otin Google Analyticsin käyttöön seuraamaan sivun liikennettä. Erityisiä nauruntyrskähdyksiä ovat aiheuttaneet hakusanat, joista otsikko on vain yksi esimerkki. Joku siis todellakin eksyi blogiini hakusanoilla bambi kukka homo. Melkein toivon, että osaisin soittaa vaikka kitaraa. Voisi perustaa Bambi kukka homo-nimisen death metal -bändin. Vaikka otsikon hakusana onkin aikalailla suosikkini, muitakin helmiä löytyy ihan listaksi asti. Erityisessä suosiossa ovat olleet (ei niin yllättäen) tissit, perseet, homot, seksi, nakuilu ja (ehkä hieman yllättäen) narkkarit. Tässä omat suosikkini top 10-listassa.

1. bambi kukka homo
2. intiaanin perse
3. blogin gay-miehen seksivideo
4. festareilla näkyi tissit
5. gay sex saksa
6. urheilija tyttö perse
7. ilmainen gay eroottinen leffa
8. vanhempien homomiesten seksi videot
9. elokuvat missä on paljon tissejä
10. katja kukkola näyttää shrekiltä

Huolimatta siitä, että 80% blogin hakusanoista liittyy jollain tavalla aikuisviihdeaiheisiin, etsityin yksittäinen elokuva vuoden aikana on ollut perhe-elokuva/animaatio Osmosis Jones (2001). Eritellyistä ruumiinosista eniten kiinnostivat Minttu Mustakallion tissit sekä Terhi Kokkosen ja PMMP:n Paulan perseet. Toiset hakusanoilla blogiin eksyneet taas ilmeisesti kuvittelevat Googlen olevan jonkinlainen oraakkeli, sillä hakusanat olivat suoran kysymyksen muodossa. Esimerkkeinä Mistä ylinäytteleminen johtui vanhoissa suomalaisissa elokuvissa? ja Mille elokuvalle Return to House on Haunted Hill (2007) on jatkoa. Joistain hakusanoista taas luulisi, ettei niillä voi löytyä Googlesta yhtään mitään. Kuten renny harlin menestys. Suloisimman hakusanan tittelin voittaa nuortenleffoja katsottavaksi poikaystävän kanssa. Awww. Ei vaan taida tästä blogista löytyä.

Erilaiset tapahtumat, etenkin Sodankylän elokuvajuhlat ovat vuoden aikana nostaneet trafiikkia mukavasti. Eniten kävijöitä oli sinä päivänä, kun IIK!! Kauhuelokuvafestivaalien väki postasi linkin juttuuni Facebook-sivuilleen. Kiitokset siis siitä! Kaikkiaan yksittäisi kävijöitä oli vuoden aikana yli 2 800 mikä on mielestäni aika hyvä suoritus. Erilaisia hakusanoja Analytics näytti yli 450. Kaikista eniten kävijöitä oli jostain syystä maaliskuussa. Ehkä silloin oli huonoimmat säät ja ihmiset istuivat paljon tietokoneen ääressä.

Osa jutuista on ollut selkeästi muita suositumpia. Tässä kävijämäärällä mitattuna teidän suosikkijuttunne:

1. Pelilegendan peppuraiskaus
2. Kellokosken prinsessan elämänvaiheet
3. Aleksi Salmenperä x 3
4. Narkomaanien karu arki
5. IIK!! 2010
6. TISSIT!!
7. Teenage Mutant Ninja Turtles!!
8. Dear Pixar Animation Studios, you rock
9. Helppoja herkkuja
10. Man is in the forest...

Voimme vain jäädä miettimään kuinka moni jälkiruokareseptejä etsinyt onkin eksynyt kannibaalielokuvasta kertovalla sivulle. Erilaisia väännöksiä tuosta Helppoja herkkuja -sanaparista nimittäin löytyi suosituimpien hakusanojen joukosta useampi. Uudet tai uudehkot kotimaiset elokuvat ovat myös herättäneet kiitettävästi huomiota blogimaailmassa.

Top 10:n pääsi kuitenkin vain yksi projektipostaus ja sekin viimeiselle sijalle. Ilmeisesti Santo- ja Disney Animated Classics-projektit eivät jaksa kiinnostaa kaikkia. Itse asiassa aika moni Top 10:n jutuista on sellaisia, joihin en ollut itse lainkaan tyytyväinen.

 Uuden kodin "elokuvateatteri" kesällä 2011. (En osaa ottaa suoria valokuvia)

Pelkäksi statistiikkapostaukseksi blogin synttärit eivät tietenkään jää vaan juhlinnan toisessa osassa käsitellään joku hyvin blogin henkeen sopiva elokuvateos. Toistaiseksi on vielä itsellenikin hämärän peitossa mikä se mahtaa olla. Jotain huippu-awesomea kuitenkin. Tämän kirjoituksen ulostaminen (heh heh) meni hieman tiukille, sillä olen sattunut perustamaan blogini äitini syntymäpäivänä ja mamma meni täyttämään tänä vuonna pyöreitä. Kakkua jäi synttäreiltä reippaasti yli ja anteliaat vanhempani kärräsivät loput herkut meille, kuten ensimmäisestä kuvasta näkyy. Nyt siis kakkukahveille!

Vuosijuhlan kunniaksi kaikki parannusehdotukset, leffa- ja aihetoiveet sun muut otetaan entistä ilomielisimmin vastaan. Tulkoon toisesta vuodesta vielä ensimmäistä parempi!

Leffavuosi 2010: hittejä ja huteja

Pieni elokuvablogi is back!

Vuosi alkoi hieman elokuvien kannalta surullisissa merkeissä, sillä Pete Postlethwaite kuoli tammikuun alussa 64-vuotiaana. Postlethwaite muistetaan monista loistavista elokuvista, kuten Epäillyt (The Usual Suspects, 1995), Isän nimeen (In the Name of the Father, 1993) ja Inception (2010), joka pääsi tämänvuotiselle elokuvien top-listalleni. Olin itse matkoilla Postlethwaiten kuoleman aikaan ja sain tietää miehen poismenosta vasta tänään.

Nyt katsellaan kuitenkin viime vuoden elokuvien parhaita ja pahimpia. Savotan aloittaa vuoden top 5-lista.

Top5: 2010
1. Toy Story 3 (2010), 9.6/10
2. Inception (2010), 9.5/10
3. Miesten vuoro (2010), 9.5/10
4. Suljettu saari (Shutter Island, 2010), 9.1/10
5. Paha perhe (2010), 9.1/10


Ensin tuntui ettei 2010 ollut leffavuotena kummoinen, mutta toisaalta kaikki top5 -elokuvani pääsivät omalle elokuvien top 100 -listalleni. Viisikon väliset erot ovat todella pienet ja mikä tahansa niistä olisi voinut napata vuoden ykköspaikan.

Luulin ensikatsomalta, että Toy Story 3:n tenho oli pelkkää nostalgiaa ja erään aikakauden loppua, mutta olin väärässä. Toisellakin katselukerralla leffa vakuutti yhä suuresti. Pixar on onnistunut trilogiansa huipennuksessa lähestulkoon täydellisesti. Hauska, nerokas ja koskettava. Kuinka paljon perusteluja vielä tarvitaan?

Inception toimi elokuvateatterissa täysillä. Elokuva oli parhaimmillaan jopa hypnoottinen. Listalle pääsi myös toinen Leonardo DiCaprio -nimike, Suljettu saari. Pidin molemmista leffoista, vaikka DiCaprion samankaltaiset roolisuoritukset jäivät häiritsemään pahemman kerran. Myös Suljetun saaren näin elokuvateatterissa. Mielestäni tällaiset vangitsevat, hypnoottiset trillerit ovat parhaimmillaan elokuvateatterissa, kun keskittyminen on täydellinen. Tietysti jossain silmäkulmassa on aina se urpo joka räpeltää kännykkäänsä viiden minuutin välein, mutta noin muuten.

Miesten vuoron näin ensi kertaa melko upeissa olosuhteissa. Lähes tyhjä Elokuvateatteri Star, leffan jälkeen katsojien (niiden muutaman) seassa hieno koskettava hetki, kun kenelläkään ei lopputekstien aikana ollut kiire lähteä paikaltaan. Yleisö katsoi lopputekstit loppuun asti ja niiden jälkeen teki kovasti mieli taputtaa. Elokuva on todellakin hieno ja erikoinen, sen aihe tärkeä. Toteutuksellisesti se muistuttaa minua jossain määrin vuoden 2009 mainiosta Kansakunnan olohuoneesta. Molemmissa dokumenteissa kohde kertoo vapaasti itsestään, elämästään ja ympäristöstään, häiritsemättä, keskeyttämättä. Lähestymistyyli vetoaa myös katsojaan, joka elokuvan ääressä hiljentyy, rauhoittuu ja pohtii.

Viimeinen listallepääsijä on Aleksi Salmenperän Paha perhe, josta kirjoitin pitemmästi jo hieman aiemmin. Listalle pääsi tosiaan peräti kaksi kotimaista elokuvaa. Finnkinon tiedotteiden ja yleisen uutisoinnin perusteella suomalainen elokuva on elänyt tänä vuonna nousukauttaan. Tästä on erittäin hyvä jatkaa. Hyvälle kotimaiselle elokuvakerronnalle on aina tilaa.


Pelkkää suitsutusta tämä postaus ei tietenkään ole, vaan huomioon otetaan myös vuoden hämärät varjopuolet ja pettymykset. Koska vuoden 2010 leffoja ei mitenkään järisyttävää määrää tullut katsottua, olen typistänyt huonoimpien elokuvien listan kolmeen.


Bottom3: 2010
1. Tekken (2010), 2.4/10
2. Greenberg (2010), 3.5/10
3. Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs the World, 2010), 5.5/10


Myös Tekkenistä löytyy jo pitempää ränttiä viime vuodelta. Sana katastrofi kuvaa elokuvaa vallan mainiosta. Ainakaan Tekken -pelisarjan faneille tätä ei voi suositella.

Toinen kolossaalinen pettymys oli Ben Stillerin tähdittämä Greenberg. Näin Stillerin parissa talk showssa mainostamassa leffaa ja pätkät leffasta näyttivät lupaavalta. Kiinnostuin leffasta jopa sen verran, että katsoin sen. Ja aloin haluta siihen tuhlaamaani ajan takaisin. Greenberg on jotain uskomattoman mitäänsanomatonta, mielenkiinnotonta, väritöntä, mautonta ja hajutonta. Jos Greenbergia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, sanoisin vain yksinkertaisesti tylsä. Ja ei, se ei ole tylsä siksi, että se ei ole perseilykomedia tai ns. perus-Stiller. Se on tylsä, koska on sen tylsä. Hahmot eivät kiinnosta, juoni ei kiinnosta, dialogi ei kiinnosta... T-y-l-s-ä.

Scott Pilgrim vastaan maailma kuuluu tämän vuoden box office -menestyjiin, muttei miellyttänyt minua lainkaan. Hahmot olivat aivan uskomattoman ärsyttäviä, etenkin inisevä päähenkilö. Miksi minua pitäisi kiinnostaa keneltä esiteini-ikäisen näköinen parikymppinen luuseri saa pesää? Sisällöltään Scott Pilgrim kumisee tyhjyyttään. Leffan ainoa meriitti tuntuu olevan hei, katsokaa, me tehtiin leffa joka näyttää videopeliltä/sarjakuvalta. Ihan superomaperäistä. Ja tämä kestää melkein kaksi tuntia! Ei, ei ja ei.


Myös listojen väliinputoajista löytyy maininnan arvoisia teoksia, niin hyvässä kuin pahassa. Supersankarifilmi Kick-Ass oli loistava kaikessa ad/hd vauhdissaan. Oli myös mukavaa nähdä Nicolas Cage pitkästä aikaa hyvässä leffassa. Dreamworks yllätti myös hyvällä elokuvalla, How to Train Your Dragon oli kelpo suoritus normaalisti liukuhihnameiningillä leffoja tekevältä firmalta.

Roman Polanski ohjasi Ghost Writerin, josta itse suurimmaksi osaksi pidin. Loppua kohden leffa meinasi väkisin vetää yli. Kotimaisista elokuvista myös dokumentti Reindeerspotting ja tositapahtumiin perustuva Prinsessa vakuuttivat. Molemmat olivatkin varsinaisia hittejä ja molemmista on jo olemassa aiemmat blogitilitykset. Tim Burton ohjasi muovinmakuisen Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland) -elokuvan, joka näytti välillä ihan hauskalta, mutta kuitenkin kaatui kaikkeen hengettömyyteensä.

Eikä 3D tuntunut missään. Vieläkään. Tätäkö on mainostettu yhtä tärkeänä askeleena elokuvakulttuurille kuin väriä ja ääntä aikoinaan? Uskomaton turhake, jonka vuoksi pulitat leffalipusta pari euroa enemmän. Ei kiinnosta. Mieluummin katson "vanhanaikaista" 2D leffaa tulevaisuudessakin. 3D-muovinpaloja ei tee mieli silmien eteen enää laittaa.


Lopuksi vielä linkit tämän blogin aiempiin postauksiin, joissa avaudun tämän vuoden leffasadosta:
Prinsessa
Reindeerspotting
Tekken
Paha perhe (ja kaksi muuta Aleksi Salmenperän elokuvaa)


Blogi täytti vuoden vaihteessa neljä kuukautta. Santo ja Disney Animated Classics -projektit jatkuvat edelleen aikanaan ja joululomilta on aika palata harmaaseen arkeen. Toivottavasti leffavuodelta 2011 löytyisi myös muutama merkittävä teos.

Dear Dreamworks Animation, you suck

Olen koko pienen ikäni ollut suuri animaatioiden ystävä. Lapsena eniten kiinnostivat vanhat Aku Ankat ja Warner Brothersin piirretyt, sekä Disneyn klassikot. Olin vieläpä sikäli onnekas, että olin lapsi silloin kun Disney teki parhaita animaatioitaan. Pieni Merenneito (The Little Mermaid, 1989), Kaunotar ja Hirviö (The Beauty and the Beast, 1991), Aladdin (1992) ja Leijonakuningas (The Lion King, 1994) ovat itselleni piirrettyjen fab four.

Tietokoneanimaatioiden yleistyttyä kilpailu näiden teoksien paremmuudesta on käyty suurimmaksi osaksi kahden ison firman välillä. Toisaalta kilpailusta on vaikea puhua, kun vastakkain on kaksi kovin erilaista tekijää. Dreamworksin ja Pixarin kädenväännössä voittaja on joka tapauksessa aika selkeä. Pixarin animaatioiden mielikuvitusta, hahmoja ja tyyliä on vaikea voittaa. Lopulta olen huomannut, ettei Dreamworks edes yritä.

Dreamworksin animaatioita rasittaa muutamakin seikka. Tässä muutama:

1) Viittaukset populaarikulttuuriin ovat lähinnä ärsyttäviä kaikessa mielikuvituksettomuudessaan.
2) Suurin osa elokuvien huumorista tuntuu vain helpolta oikotieltä, kun mitään parempaa ei keksitty. Se, että elokuvat on suunnattu lapsille, ei ole tekosyy tehdä laadutonta liukuhihnatavaraa.
3) Julkkisääninäyttelijät ja niillä mainostaminen. Itse haluan mieluummin hahmolle amatööriäänen, joka sopii, kuin julkkisäänen, joka herättää paljon huomiota.
4) Vanhojen vitsien kierrättäminen. Kun Dreamworksin leffoja katsoo muutaman putkeen, huomaa huumorin sulavan homogeeniseksi, tylsäksi massaksi.

Katsoessani Dreamworksin animaatioita (ja olen nähnyt kahta lukuunottamatta ne kaikki), huomaan aina että parhaita tekeleitä ovat ne, jotka onnistuvat välttämään nämä perusmokat. Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon, 2010) oli piristävä poikkeus DW:n normityylistä. Myös Kung Fu Panda (2008) kuuluu studion parempiin animaatioihin. Avioliitto Aardmanin kanssa synnytti tietysti muutaman kappaleen Aardman -elokuvia, joista kaikeksi onneksi puuttui ison Hollywood -studion tuhoava ote.

Dreamworksin kehutuin ja, dare I say it, rakastetuin animaatio on tietysti Shrek (2001). Shrek onkin upea. Ja se olisi vielä parempi, ellei sille olisi tehty laahaavia jatko-osia, jotka vetävät ensimmäisenkin osan lumoa alas. Luulin jo, helpottuneena, että tänä vuonna julkaistu Shrek ja ikuinen onni (Shrek: Forever After, 2010) olisi sarjan loppu. Miksi muuten sloganina olisi "Viimeinen luku"? Etsiessäni DW -infoa tätä postausta varten huomasin kuitenkin, että seuraava jatko-osa on suunnitteilla julkaistavaksi vuonna 2012. Vaan onhan se helppo raha aina parempi, kuin uusien asioiden keksiminen. Vai onko? Haikeudella ajattelen, millainen klassikko Shrekistä olisi tullut, jos se ei olisi sarja keskinkertaisia elokuvia, vaan vain yksi loistava elokuva.

Itselläni kaikista Dreamworksin leffoista eniten ärsytystä on herättänyt Yli aidan (Over the Hedge, 2006), joka väittää perustuvansa Fryn ja Lewisin mahtavaan Over the Hedge -sarjakuvaan (suomeksi Aidan takaa). Ajoittain anarkistisesta ja kyynisestäkin sarjakuvasta on säilynyt elokuvaan vain muutama asia, kuten päähahmojen nimet. Inhoan syvästi sitä, miten karheasta, persoonallisesta sarjakuvasta väännetään kiiltokuvamainen tietokoneanimaatio, joka kaunistelee ja kiertelee. Suomenkielisessä versiossa yhteyttä alkuperäiseen sarjakuvaan on pätkitty entisestään valitsemalla hahmoille ja itse elokuvalle eri nimet. Jospa suomentajakin vittuuntui moisesta roskasta.

Ja kaikista ärsyttävintä tässä pyhäinhäväistyksessä on se, että netistä on nykyään mahdotonta etsiä Over the Hedge -sarjismatskua esim. Googlesta ilman että nämä DW:n "söpöt" elikot hyppivät silmille.

Dreamworksin näkemys vastaan alkuperäisteos:

Reiluuden nimissä myönnän, että DW on tehnyt hyviäkin elokuvia. Listoja rakastavana ihmisenä haluan tietysti näyttää oman Dreamworks Top 5:ni. Meinasin ensin tehdä top 10 -listan, mutta sitten huomasin, että Dreamworksin julkaisemia leffoja on vain parisen kymmentä. Joten listassa olisi ollut puolet koko firman tuotannosta. Ei hyvä.

TOP 5: Dreamworks Animation
1. Kananlento (Chicken Run, 2000), 8.7/10
2. Shrek (2001), 8.4/10
3. Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon, 2010), 8.1/10
4. Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit in the Curse of the Were-Rabbit, 2005), 7.6/10
5. Kung Fu Panda (2008), 7.6/10

Useimmat pitävät Dreamworks/Aardman -leffoista Wallace & Gromitia parhaana, mutta itselleni Kananlento on ykkönen. Ehkä odotin W&G:ltä liikoja vuosikausien fanituksen vuoksi.

Huonoimpia Dreamworks -elokuvia taas ei ole vaikea valita. Monsterit vastaan alienit (Monsters vs Aliens, 2009) oli ympäriinsä poukkoilevaa sotkua, Egyptin Prinssi (The Prince of Egypt, 1998) ylidramaattista "Disney kohtaa Raamatun" -roskaa ja Hain tarinan (Shark Tale, 2004) katsomisesta seurasi vain tuskaa ja satunnaisia kiputiloja. Hain tarina onkin yksi surkeimpia koskaan tehtyjä animaatioelokuvia, ainakin 2000-luvulla.

Kaikkihan me tiedämme, että Hollywoodissa tahkotaan rahaa ja myös Dreamworks käärii ahkerasti fyffeä. Eri asia on se, mitä rahan eteen tekee. DW on tehnyt lyhyemmässä ajassa lähes tuplasti enemmän animaatioita kuin Pixar. Se myös näkyy, kun näitä kahta tietokoneanimaation jättiläistä yrittää verrata. Pixarin animaatioiden välillä on joskus vierähtänyt useampi vuosikin, DW taas pukkaa liukuhihnaroskaa ulos tasaista kahden leffan vuositahtia. DW:n sarjatuotantomalli onkin varmaan yksi syy siihen, miksi laatu on unohtunut jo aikaa sitten. Tänä vuonna julkaistu Näin koulutat lohikäärmeesi toi onneksi kauan kaivattua vaihtelua Dreamworksin harmaaseen massaan. Ja heti perään tuli sitten uusin Shrek. Huoh.

Loppujen lopuksi ei ole reilua verrata Dreamworksia ja Pixaria. Ajattelin kuitenkin jossain vaiheessa tulevaisuudessa tehdä myös Pixar -postauksen. Haaveilen jo siitä, miten mukavaa on päästä katsomaan Pixarin teoksia pitkän DW -putken jälkeen!