IIK!! 2014

Nyt se on taas takanapäin, IIK!! kauhuelokuvafestivaali vuosimallia 2014. Festari oli järjestyksessään kolmastoista eikä epäonnen numeron vaikutukselta vältytty. Oulun iki-ihanan bussiuudistuksen (ja opiskelijan kroonisen persaukisuuden) vuoksi yksi leffa jäi välistä ja festareille kuljettiin muutenkin autolla, joten perinteiset punaviinin lipittelyt ja Seo-baareilut jäivät välistä. Harmi, mutta elokuvathan tässä kuitenkin ovat pääasia. Niitä tuli tänä vuonna katsottua vain kolme, mutta jokainen oli kokemuksena aika hieno.


Escape from Tomorrow (2013)

Randy Mooren huuruinen esikoiselokuva Escape from Tomorrow on noussut otsikoihin Suomessakin. Elokuvasta tekee poikkeuksellisen sen kuvaustapa - se on nimittäin kuvattu lähes kokonaisuudessaan salaa Disney Worldissa, Floridassa. Tämä on varmasti sellainen seikka, joka vetää katsojia puoleensa. Itsehän olen tällaisten kikkojen edessä hyvin skeptinen. Mitenkäs itse teos sitten?

Elokuvassa Jim vie perheensä lomalle Disney Worldiin. Suhde Emily-vaimoon on hieman kuivahtanut ja lasten, Saran ja Elliotin, vahtiminen alkaa vähän tökkiä. Kaikkea korostaa vielä se, että Jim on saanut aamulla puhelimitse potkut. Heti matkalla hotellilta huvipuistoon Jimin huomion kiinnittävät kikattavat, vähäpukeiset ranskalaistytöt. Jim lähtee seuraamaan heitä puistossa Elliotin kanssa ja paljastuu pikkuhiljaa kunnon siaksi, jota nuorten typyjen tsiigailu kiinnostaa enemmän kuin mikään muu.

Jo alusta lähtien Disney Worldissa tuntuu olevan jotain vialla. Koko perheen viihdeparatiisin pimeä puoli paljastuu pikkuhiljaa niin perheelle kuin katsojillekin. Salaisuuksia paikassa riittää, eivätkä ne kaikki ole ihania ja satumaisia.

Escape from Tomorrow potee pientä esikoiselokuvan kirousta. Siihen on nimittäin yritetty ängetä ihan liikaa tavaraa ja välillä on vaikea erotella mikä liittyy mihinkin ja miksi. Sivujuonia alkaa rönsyillä vähän joka suunnalta, eikä lankojen päitä sidota koskaan kiinni. En tiedä avaisiko toinen katselukerta jotain uutta. Salaa kuvatuksi elokuva on komean näköinen. Mustavalkoisuus johtuu pääasiassa yhtenäisyyssyistä, sillä elokuvaa jouduttiin kuvaamaan useina eri päivinä hieman erilaisissa olosuhteissa. Se tuo kuitenkin mukanaan miellyttävää "etäisyyttä", toisen maailman tuntua.

Vaikka tarina lähtee rönsyilemään, eikä kaikkia tehokeinoja käytetä tarpeeksi hyväksi, pidin Escape from Tomorrow'sta enemmän kuin luulin. En osaa edes kunnolla perustella miksi. Ehkä odotukseni ylittyivät tai ehkä elokuvassa oli juuri sopivasti päätöntä perseilyä tekemään siitä hyvän. Jostain syystä odotin tämän olevan vakavampi elokuva ja ilahduin ollessani väärässä. Varmasti IIK:n hyvällä tunnelmalla oli myös osansa asiaan.

Jim on hahmona yliampuva sikailija, jonka toilailuja seuraa mielellään. Yllätyin, kun luin jostain katsojien kommenteista, että hahmoa on inhottu ihan tosissaan. Mitä hittoa? Huono isä-Jim sopii Disney Worldiin kuin nenä päähän! Näyttelijäsuoritukset ovat kaikkiaan ihan hyviä, vaikka tehtävä on varmasti ollut haastava. Kuulemani mukaan porukka joutui ajamaan samoissa laitteissa melkoisen monta kertaa, että kaikki kuvat saatiin purkkiin. Vähemmästäkin lähtee järki.

Elokuvaa ei ole liiemmin kehuttu, minkä veikkaisin johtuvan isoksi osaksi odotusten ja lopullisen teoksen ristiriidasta. Kieltämättä itsekin olisin toivonut, että elokuvassa olisi paljastunut joku Disney Worldin supersalainen paha puoli ja aluksi elokuva lähtikin siihen suuntaan. Lopulta pahuutta on monenlaista ja moni mielenkiintoinen juttu sivuutetaan turhan nopeasti. Ehkä esikoiselokuvan tekijöillä ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta ja uskallusta karsia ideoitaan. Sivujuonista olisi saanut tehtyä toisenkin ihan mielenkiintoisen itsenäisen teoksen.

Iso plussa muuten siitä, että leffa nähtiin festareilla 35 mm filmiltä. Harvinaista uutuusleffalta!

Escape from Tomorrow (2013)
Ohjaus: Randy Moore
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.5/10


The Creeping Terror (1964)

Yksi maailman huonoimmista kauhuelokuvista, The Creeping Terror, juhlistaa tänä vuonna 50-vuotista taivaltaan. Sen kunniaksi IIK:ssä oli tarkoitus esittää elokuva hyvin poikkeuksellisella tavalla: live-suomidubbauksella ja theremin-säestyksellä. Valitettavasti muusikko sai sairaskohtauksen juuri minuutteja ennen esityksen alkua ja kyseinen hupi jouduttiin perumaan. Elokuva esitettiin sen sijaan alkuperäisessä ääniasussaan. Aluksi pelkäsin leffan olevan niin huono, ettei sitä jaksaisi katsoa ilman erityistä, räätälöityä ohjelmanumeroa. Edes kyykkyhyllyn punaviinipulloa ei ollut käden ulottuvilla. Pettymys unohtui itseltäni ja varmasti monelta muultakin pian, sillä elokuvahan puri ihan täyttä häkää näinkin. Ja mikä parasta, muusikko on jo tolpillaan ja korvaava esitys järjestetään (toivon mukaan) pian Oulussa.

Miten voisin sanoin kuvailla Creeping Terroria... No, pääasiallinen juoni on tässä: avaruudesta laskeutuu (??) alus (lue: NASAn raketti), jonka sisällä on pari ulkoavaruuden örkkiä (ks. juliste), jotka syövät ihmisiä. Paljon kirkumista ja hukattuja mahdollisuuksia paeta. Paljon kuvia hitaasti mönkivästä mattohirviöstä. Vähän dialogia. Sitäkin hauskempi kertojanääni.

Elokuvassa tosiaan on hämmentävän vähän dialogia ja juonen kuljetuksesta vastaa lakoninen kertojamies. Miksi näin? Sanotaanko lyhyesti, että dialogin äänityksessä oli säätöä ja lopulta narulla oli vain suutaan aukovia päitä. Dialogista jälkiäänitettiin osa ja kertoja paikkaa loput, tai siis suurimman osan. Juuri tämän vinksahtaneen käänteen takia Creeping Terror olisi oivallinen uusintadubattava.

Hienoja kohtauksia tässä elokuvassa on niin paljon, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Elokuvassa tuntuu olevan joku ihan helvetin köykäisesti toteutettu sanoma. Lähes kaikki monsterin kitaan joutuvat ovat nuoria miehiä ja naisia, joilla on vähintäänkin moraalittomat huvit: muhinointia metsikössä, piknik kitaran lurittelulla maustettuna, mystinen iltapäivädisco, jossa porukka twistaa kuin viimeistä päivää... Toisaalta monsteri ahmii menemään myös tervehenkisesti kalastusreissulla olevat isän ja pojan. Joko tämä kertoo jotain näiden ihmisten moraalista tai sitten kaikki analyysit voi nakata mäkeen.

Kertojanäänellä toteutettu tarinankuljetus on välillä ihan mahtavaa. Eräässä kohtauksessa kertojanääni ruotii kahden miespuolisen kaveruksen suhteen muutosta, kun toinen heistä on mennyt naimisiin. Miesten istuessa sohvalla kertojanääni vakuuttaa, että tuore aviomies todella nauttii elämästään, vaikka poikamies ei sitä ymmärrä. Mihin sitä dialogia kaipaisi? Kertojahan pääsee paljon syvemmälle näiden hahmojen sisimpään. Ihan kreisiä character developmentia. Myös hahmojen reaktiot kertojan sanomisten aikana ovat loistavia. "He got quite apprehensive" kertoja sanoo ja hahmo ruudulla tehostaa asiaa kurtistamalla kulmiaan. Koska dialogia ei juuri kuulu, mutta hahmot keskustelevat, kertojanääni on usein "he said this and then he said that and then the other guy said..." -osastoa.

Elokuvan hitaasti hiippaileva monsteri tuo muuten välittömästi mieleen pressuhirviön eräästä Santo-leffasta. Näissä kahdessa on paljonkin samaa, vaikka pressuhirviö on ulkonäöltään vieläkin karumpi. Molemmat matavat niin hitaasti, että karkuun pääsisi vaikka kävellen. Silti ihmiset jostain syystä joutuvat näiden petojen kitaan ja välillä tuntuvat suorastaan tarjoilevan itseään lautasella. Dance hall-kohtauksessa yksi pariskunta jää muiden taustalle, kun hirviö hyökkää ja vieteripäinen alien tuntuu jättävän heidät täysin huomioitta - kunnes se kääntyy takaisin ja syö heidätkin. Ei missään vaiheessa käynyt mielessä paeta? Alun kohtauksista suosikkini on se, jossa poikakaverinsa kanssa pusikoissa muhinoinut nainen käytännössä työntää itsensä hirviön kitaan ja huutaa samalla kuin, no, syötävä.

Asiaa tästä leffasta löytyisi varmaan vaikka kuinka. Tämähän on yhtä hauskaa kohtausta toisen perään. Oululaiset, menkää ihmeessä katsomaan se livedubbaus-theremin-esitys, kun se jonain päivänä tulee. Toivottavasti pääsen niihin karkeloihin itsekin. IIK!! oli täydellinen paikka tämän teoksen katsomiseen. Kiitokset yleisölle, joka todella ymmärtää kunnon roskan päälle! Mikään mitä sanon ei voi tehdä täysin oikeutta tällä kajahtaneelle mestariteokselle. Jos et aio katsoa koko elokuvaa, suosittelen tsekkaamaan ainakin kuuluisan dance hall-kohtauksen. Rakastan noiden ihmisten tanssimuuvseja!

The Creeping Terror (1964)
Ohjaus: Vic Savage
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.5/10


Faust (Faust - Eine deutsche Volkssage, 1926)

Perinteisenä mykkäelokuvakonserttina nähtiin tänä vuonna F. W. Murnaun ohjaama, huikean visuaalinen Faust. Säestyksestä vastasi pianisti Risto Pelli, joka on säestänyt IIK:ssä aiemminkin vuonna 2007. Tästäkään näytöksestä ei selvitty täysin ongelmitta, sillä filmiversiota ei saatukaan näkymään. Onneksi digiversio oli varalla ja ajoi asiansa, vaikkei mikään täysin voikaan korvata filmiä. Digiversio oli onneksi oikein hyvälaatuinen, mikä ei aina ole itsestäänselvyys.

Elokuva perustuu Faustin tarinan perinteiseen kertomaan sekä Goethen versioon. Faust on vanha alkemisti, joka asuu ruton riivaamassa kylässä. Hän rukoilee apua ruton sairastuttamille, mutta mitään ei tapahdu. Epätoivoisena hän polttaa Raamattunsa ja päättää kutsua pahan voimat avuksi. Hän ei tiedä, että enkeli ja demoni ovat lyöneet vetoa maailman kohtalosta. Jos demoni onnistuu tuhoamaan sen, mikä Faustissa on hyvää, paholainen saa vallan. Demoni, Mephisto, saapuu ja tekee sopimuksen Faustin kanssa. 24 tuntia miehellä on parantamisen voima, mutta hänen sielunsa kuuluu Saatanalle.

Kun sairaat kyläläiset alkavatkin kaihtaa Faustia huomatessaan tämän epäkristilliseksi, mies tekee uuden sopimuksen paholaisen kanssa. Vastalahjaksi sielustaan hän saa nuoruutensa takaisin ja viettelee kauniin naisen. Aika alkaa kuitenkin loppua ja Faust on nuoruutensa ja intohimonsa pauloissa. Niinpä hän tekee pysyvän sopimuksen paholaisen kanssa. Hän rakastuu kauniiseen Gretcheniin ja tulevat tapahtumat koettelevat sekä Faustin että tytön moraalia ja sielua.

Elokuva alkaa hyvin erilaisella tavalla kuin miten se jatkuu ja millainen se lopulta on. Itselleni Faustin tarina oli etukäteen tuttu vain nimeltä ja pääpiirteittäin, joten en oikein tiennyt mitä odottaisi. Keskikohdan pienessä suvantovaiheessa mietin jo, että ehkä tarina olisi mielenkiintoisempi hieman toisenlaisella painotuksella, mutta loppua kohden huomasin olleeni täysin väärässä. Jälkimmäinen puolisko on lopulta vähintään yhtä tehokas kuin ensimmäinenkin.

Näyttelijäsuoritukset ovat todella hyviä. Erityismaininta menee ilmeikkäällä Mephistolle, jota näyttelee elokuvalegenda Emil Jannings. Mies on itselleni aiemmin tuttu Sinisesta enkelistä (Der blaue Engel, 1930). Jannings oli aikoinaan ensimmäinen parhaan pääosanäyttelijän Oscar-palkinnon voittanut mies, mutta pysti ei tullut kummastakaan mainitusta elokuvasta. Ruotsalaisnäyttelijä Gösta Ekman, melkoinen legenda hänkin, nähdään Faustin roolissa. Mies jäi tällä kuvausmatkallaan kokaiinikoukkuun ja addiktio johti lopulta hänen kuolemaansa vuonna 1938, kaksitoista vuotta Faustin jälkeen.

Faust poikkeaa aiemmista mykkäkauhuista lähes eeppisillä teemoillaan. Elokuva on myös ihan tolkuttoman komeaa katsottavaa. Olen lukenut, että monet kohtaukset olivat hyvin haastavia ja niiden kuvaamisen käytettiin paljon aikaa. Yhteen alkupään lyhyeen pätkään käytettiin kuulemani mukaan peräti kokonainen päivä. On helppo huomata, että lopputulos on kaiken vaivan arvoinen. Monessa kohtaa kylmät väreet hiipivät iholle jo pelkästä kauneuden määrästä.

Murnaun edellinen elokuva, The Last Laugh, oli menestys ja studio tarjosi ohjaajalle käytännössä äärettömän budjetin Faustia varten. Lopulta elokuvaan upposi peräti kaksi miljoonaa Saksan markkaa, mikä mahdollisti kohtausten pitkän hiomisen. Ihan pikkurahalla ei olisi ollut varaata hassata kokonaista päivää yhteen, alle minuutin otokseen. Vain noin puolet menoista saatiin aikoinaan takaisin lipputulojen muodossa.

Entäs säestys sitten? Pellin säestys oli perinteinen pianosäestys, joka sopi elokuvaan liki täydellisesti. Niin saumaton yhteensopivuus oli, että välillä jopa unohti kuuntelevansa musiikkia, joka ei alun perin kuulunut tähän elokuvaan. Se on jo jotain se. Elokuvan säestäminen ei ole ihan yksinkertainen juttu ja Risto Pelliltä se onnistui juuri niin kuin pitääkin. Perinteisistä pianosäestyksistä tämä on ehkä suosikkini!

Faust (Faust - Eine deutsche Volkssage, 1926)
Ohjaus: F. W. Murnau
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10

Apinan kanssa Marsissa

Robinson Crusoe on Mars 

(1964) 

Matkat vieraisiin ympäristöihin jatkuvat. Aluksi mietin onkohan tässä tekeleessä ainesta omaksi postauksekseen, mutta what the hell, menköön.

Haaksirikkoutuneen Robinson Crusoen tarina siirtyy Marsiin, kun amerikkalainen Christopher "Kit" Draper hyppää suureen tuntemattomaan. Kit kollegoineen joutuu hylkäämään avaruusaluksensa, kun viimeiset polttoaineen rippeet hupenevat meteorin väistämiseen. Molemmat pudottautuvat vieraan planeetan pinnalle kapseleissa ja alamme seurata Kitin selviytymistaistelua. Uuteen mestaan on melkoinen totuttautuminen, mutta onneksi ilma on melkeinpä hengitettävää. Happiboosteja tarvitsee välillä, mutta suuren osan aikaa voi olla ilman kypärää. Pian Kit löytää retkillään kaverinsa pakokapselin ja huomaa sen pudonneen maahan kovemmalla rysäyksellä kuin omansa. Kollega on kuollut, mutta matkalla mukana ollut Mona-apina on selvinnyt hengissä.

Yhdessä apinan kanssa Kit opettelee selviytymiskeinoja vieraassa ympäristössä. Apina löytää vettä ja Kit huomaa voivansa tuottaa itse happea polttamalla kiviä. Kätsyä. Kohta Mars on kuin toinen koti. Asiat kuitenkin muuttuvat, kun Kit kohtaa Perjantain - ulkoavaruuden ihmisen kaltaisen asukin, jonka pahat avaruusolennot ovat orjuuttaneet.

Jotenkin ei muuten yllätä taas niin yhtään, että avaruusoliot ovat käytännössä ulkonäöllisesti yhtä kuin muinaiset egyptiläiset tai villit intiaanit tai jotain siltä väliltä. Mielikuvitus lentää siinä vaiheessa kun päätetään dumpata mies Marsiin apina seuranaan, mutta kun pitäisi visualisoida täysin erilaisen maailman asukas, ajatukset taantuvat ihmiskunnan oman historian hämäriin. Ei sillä että vanhan tutun tarinan nakkaaminen uuteen ympäristöön sinänsä olisi mikään mielikuvituksen riemuvoitto, mutta on siinä nyt sentään vähän enemmän ideaa.

Lisäksi Kit on ihan vitun kusipää Perjantaille. Tyyppi on ollut Marsissa pari kuukautta ja luulee selvästi omistavansa koko mestan! Kai tuon itseriittoisen mulkun seura silti on parempaa kuin orjatyö, mutta eroa ei liene hirveästi. Töitähän Perjantai joutuu Marsissakin tekemään. Kitiä ei kiinnosta vittuakaan tietää mitään Perjantaista, sen sijaan hän yrittää väkisin patistella miestä opettelemaan englantia. Perustavanlaatuista valkoisen miehen öyhötystä, jonka huumoriarvo laimenee vauhdilla.

Muuten leffa on ylipitkä ja melkoinen pettymys päräyttävästä asetelmastaan huolimatta. Suurin osa leffasta on pelkkää tylsää haahuilua pitkin autiota Marsia. Ongelmat ratkeavat niin helposti ja näppärästi, että pelkoa Kitin hengen puolesta ei juurikaan ole. Poltettavat happikivet ja helposti löytyvä juomakelpoinen vesi vähentävät aika tuntuvasti jännitettä. Perjantain ilmaantuminen tuo sitä hieman lisää, mutta tässäkään jutussa ei ole mitään mainittavaa dynamiikkaa. En tiedä paranisiko mikään vaikka leffa olisi vähintään parikymmentä minuuttia lyhyempi. Varsinaisen juonen olisi varmaan saanut tiivistettyä tuntiin, jopa alle. Ihan hienosti tehty leffa, mutta ei jatkoon.

Kaiken huippu on trailerin väite: "This film is scientifically authentic. It is only one step ahead of present reality!" Hah! Leffa muuten löytyy ainakin toistaiseksi USA:n Netflixistä.

Robinson Crusoe on Mars (1964)
Ohjaus: Byron Haskin
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.0/10

DDR double feature

Itäsaksalainen scifi on itselleni täysin uusi tuttavuus, mutta oikein tervetullut sellainen. Etsimme puolalaisen tieteiskirjailija Stanislaw Lemin teosten filmatisointeja, kun törmäsimme elokuvaan Venus on vaiti, joka perustuu Lemin kirjaan Astronauci. Leffa vaikutti kuvausten perusteella ihan liian hyvältä unohdettavaksi. Teos itsessään ei ollut päräyttävistä lavasteistaan huolimatta oman blogipostauksen arvoinen, joten päätimme katsoa myös toisen DDR-scifin, Tähtien tomussa. Nyt siis tuplaten itäsaksalaisten avaruusseikkailuja, olkaa hyvät!


Venus on vaiti (Der schweigende Stern, 1960)

On vuosi 1985 ja Maahan on saapunut salaperäinen viesti naapuriplaneetta Venukselta. Tiedemiehet eivät ole onnistuneet kääntämään viestiä, mutta tutkimusryhmä päätetään lähettää matkaan asap. Kaikki ovat innoissaan elämän löytymisestä niinkin läheltä Maata. Pioneeriryhmä koostetaan monikansallisesti: mukaan lähtee ainakin amerikkalainen, japanilainen, afrikkalainen, puolalainen, neuvostoliittolainen ja kiinalainen. Porukka pakkautuu Kosmokrator-avaruusalukseen ja matka Venukseen alkaa.

Pitkän matkan loppuvaiheessa venuslaisten viesti saadaan vihdoin purettua. Sehän onkin sotaisa! Venuslaiset aikovat hyökätä Maahan! Takaisin ei kuitenkaan enää käännytä ja ennen pitkää Kosmokrator laskeutuu vieraan planeetan pinnalle, vain huomatakseen saapuneensa autiolle maalle. Elämää ei näytä enää olevan, mutta rakennelmia löytyy, samoin kuin robottihyönteisiä, kivettynyttä metsää ja huolestuttavaa mustaa mönjää. Venuslaiset ovat selvästi olleet olemassa, mutta eivät ole enää. Mitä heille tapahtui?

Leffa on visuaalisesti komea. Venus on varsin mielikuvituksellinen ympäristö. Vuonna 1960 naapuriplaneetan olosuhteita vasta vielä arvailtiin ja mielikuvitus oli työssään. Läpinäkymättömän pilvikerroksen alle piiloutunut Venus paljasti todellisen luontonsa vasta joitakin vuosia myöhemmin. Siihen saakka oli varmasti helppo uskoa, että viereisellä auringonkiertolaisella todella olisi elämää.

Näistä kahdesta scifi-pläjäyksestä Venus on vaiti on joka tapauksessa se tunnetumpi, kenties juuri Stanislaw Lemin ansiosta. Muista syitä en juuri keksi, sillä vaikka leffa on ihan pätevästi tehty ja komeaa katsottavaa, siitä puuttuu kaikki draama ja jännitys. On vaikea olla tosissaan matkalaisten puolella edes silloin kun salaperäinen musta mönjä uhkaa hyökätä heidän kimppuunsa. Elokuvan rytmitys on niin tasainen, ettei tunteisiin juuri tule dynamiikkaa. Elokuva ei ole jännittävä tai koskettava missään määrin. Vaikka nyt ollaan menossa kohti suurta tuntematonta, ajoittain elokuva äityy todella tylsäksi.

Riemastuttavia epäloogisuuksia ja muuta jännää toki löytyy ihan roppakaupalla. Hyvin nopeasti käy ilmi, että kahdella matkalaisella on huomattavaa emotionaalista taakkaa kannettavana. Japanilainen lääkäri Sumiko ja saksalainen pilotti Brinkmann ovat olleet avaruudessa yhdessä ennenkin. He olivat yhdessä Sumikon miehen Ogimuran kanssa kuussa. Brinkmann joutui kantamaan Ogimuran elottomaan ruumiin avaruusasemalle, kun tämä menehtyi asettaessaan aurinkopeilejä kuun pinnalle. Nyt Brinkmannilla vaikuttaa olevan vähän muunkinlaisia fiiliksiä Sumikon suhteen. Lääkäri itse puolestaan tyytyy vertailemaan kaikkea Hiroshimaan ja pillittämään, kun joku mainitsee aurinkopeilit. Sumiko on helposti masentavin tyyppi koko leffassa.

Amerikkalaisesta versiosta Hiroshima-viittaukset leikattiin aikoinaan kokonaan pois. Politiikka ja maailman 1960-lukuinen nykytila näkyvät elokuvassa toki muutenkin. Venuslaisten kohtalo on kuin varoitus Maan asukkaille. Lopun paatoksellinen kohtaus, jossa astronautit palaavat Maahan muutamaa miestä vajaana, on varsinainen ylistyslaulu sosialismille. Vain sosialismin ja sen tuoman veljeyden myötä voimme kaikki elää rauhassa ja menestyä.

Venus on vaiti on esitetty ainakin Yle Teemalta muutamaankin otteeseen. Laittakaahan toivetta sisään, ehkä tämä nähtäisiin vielä uusintana.

Venus on vaiti (Der schweigende Stern, 1960)
Ohjaus: Kurt Maetzig
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10


Tähtien tomussa (Im Staub der Sterne, 1976)

Avaruusalus Cyrno laskeutuu TEM 4 -planeetalle saatuaan hätäviestin planeetan asukeilta. Perillä temiläisillä ei näytäkään olevan hätää ja he kieltävät koskaan lähettäneensä mitään viestiä. Toki tuollainen pikkuseikka voi helposti unohtua, kun Cyrnon matka TEMille on kestänyt peräti kuusi vuotta. Cyrnon kyydissä on kuusi avaruusmatkailijaa, neljä naista ja kaksi miestä. Komentaja Akala alkaa valmistautua paluumatkaan, kun kuusikko saa kutsun temiläisten bileisiin. Ja sinnehän mennään! Toisen planeetan hemmot todella osaavat juhlia. Bileissä on käärmeitä, tanssinaisia ja ruokaa eli aivan hyvä meno.

Bailaamisen lisäksi temiläisten bileissä tapahtuu jotain muutakin. Cyrnon miehistön ajatukset otetaan hallintaan niin, että heillä on pelkästään positiivista kerrottavaa temiläisistä isännistään. Vain yksi pelastuu - Suko on jäänyt alukseen, varmuuden vuoksi. Jututtaessaan bailuryhmää seuraavana aamuna, ajatustenhallinta paljastuu Sukolle - kaikki kuvailevat temiläisiä täysin samoin sanoin. Suko lähtee yksin tutkimaan planeettaa ja ottamaan selvää temiläisten salaisuudesta. Käy ilmi, että hätäkutsu todella lähetettiin, mutta ei suinkaan temiläisen eliitin puolesta. Cyrnon miehistöstä tulee tärkeä osa työläisten vapaustaistelua. Haiseeko täällä sosialismi?

Kuten Venus on vaiti, myös Tähtien tomussa on yllättävän hienosti tehty. Lavasteet ovat hillitympiä, mutta puvustukseen on selvästi käytetty enemmän aikaa. Cyrnon miehistön haalariasut vaihtelevat vähän väliä ja temiläisten vaatetus on aina vain päräyttävämpää. Erityismaininnan ansaitsevat selvästi alan liikkeestä hankitut lateksiset shortsihaalarit. Temiläisten mystinen johtaja taas värjää tukkaansa spreijaamalla sen milloin räikeän punaiseksi, milloin kirkkaan siniseksi. Mitä järkeä tässä kaikessa on, saatat kysyä. Ei mitään. Älä nyt hupsuttele.

Toisaalta jos aletaan järkeilemään niin mitäs järkeä on vastata hätäkutsuun jos tietää ehtivänsä paikalle vasta kuuden vuoden päästä. Eikö ole ihan loogista, ettei mitään hätää silloin enää edes ole? Ehkä on tosiaan parempi ettei tälle linjalle lähdetä ollenkaan.

Puvustuksen lisäksi elokuvia erottaa paljaan pinnan esittely. Kyllä, on täysin perusteltua, että näytetään kun nainen käy suihkussa. Ja kaikki tuntemani naiset bailaavat ja ketkuttelevat ihan täysillä peseyteyessään. That's what we do. Deal with it. Muutenkin leffassa on huomattavasti vähemmän jäykistelyä ja masennusta. Yhtään Sumikon kaltaista voivottelija-downeria ei löydy eli tunnelma on heti hilpeämpi. Hieno juttu muuten, että missä lie ulkoavaruudessa sijaitsevalla TEM 4:llä on happea! Olisi ollut ikävää pitää koko ajan avaruuskypäriä päässä. Nyt voi ottaa rennosti ja bailata. Ainoastaan tarjoilijan osa TEMillä on karu. Kaikki vaan läpsii naamaan koko ajan.

Yhtäläisyyksiä kahden leffan väliltä löytyy myös. Ei nyt unohdeta sitä sosialismia. Kiitos Cyrnon miehistön, TEM 4:n työläiset pääsevät yhdistämään voimansa ja veljeys voittaa vallanhimon, kuinkas muutenkaan. Politiikkaa ei ole onnistuttu karistamaan edes kummallisessa avaruuden fantasiamaailmasta.

Jos kahdesta leffasta pitäisi valita, olisi Tähtien tomussa selvä voittaja. Tässä on sentään jotain dynamiikkaa! Elokuva on kaikin puolin värikkäämpi, pirteämpi, eloisampi ja, no, yleensäkin kiinnostavampi. Lopuksi vielä bonus-gif:

Temiläinen pikkupomo ottaa vieraat vastaan "yo bitch I got swag" -tyyliin.

Tähtien tomussa (Im Staub der Sterne, 1976)
Ohjaus: Gottfried Kolditz
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.2/10

Hyvää joulua 2013!

Evenings on a Farm Near Dikanka 

(Vechera na khutore bliz Dikanki, 1961) 

Hauskaa joulua kaikille! Tänä vuonna How queerin joulupaketista paljastuu neuvostoliittolaista joulufantasiaa. Virallista enkku- tai suominimeä leffalla ei ole, mutta laitoin nyt selkeyden vuoksi englanninnoksen. Leffa nimittäin perustuu Nikolai Gogolin samannimiseen novellikokoelmaan.

Leffan taustalla häärii ohjaajan ja käsikirjoittajan roolissa Venäjällä hyvin tunnettu Aleksandr Rou, jonka teoksia on nähty myös Suomessa. Mies on tehnyt sekä omia versioitaan klassikkosaduista (mm. Tuhkimo ja Saapasjalkakissa) että satuillut ihan omiaan. Miehen ensiohjaus on Suomessakin nähty elokuva Onnen hauki, joka meni kyllä ehdottomasti katsomislistalle, kun näin siitä pikkupätkän.

Varsinaista perinteistä juonta Dikankissa ei ole, vaan kuten novellikokoelmassa siinä tapahtuu paljon pieniä tarinoita, jotka kiinnittyvät jotenkin toisiinsa. Keskiössä on pieni Dikankan kylä, jossa asuu jos jonkilaista otusta. Kylässä on taitelija-seppä nimeltään Vakula, joka on rakastunut hupaisasti hihittelevään Oksanaan. Turhamainen ja pikkutyttömäisen ilkeä Oksana ei kuitenkaan lämpene Vakulan lähentelyille. Oksana epäilee, ettei miehellä ole tarpeeksi rahkeita (rahaa ja vaurautta) mennä hänen kanssaan naimisiin. Niinpä Oksana asettaa sepälle ehdon: tuo minulle tsaarinnan kengät, niin menen kanssasi naimisiin.

Vakavalla, pottatukkaisella Vakulalla on toinenkin ongelma. Hän on maalannut kylän kirkkoon pilakuvan Pirusta, joka on tapauksesta sittemmin suuttunut ja vannoo kostavansa Vakulalle. Vakula tapaa kylänraitilla Pirun, mutta ovelana miehenä valjastaakin vihtahousun itselleen matkakumppaniksi Moskovaan. Vakula lentää yössä Pirun selässä hakemaan tsaarinnan kenkiä.

Toisessa laajemmassa rinnakkaisjuonessa yhtenä päätekijänä on kylän noita Solokha, jonka luona Piru käy vieraisilla. Kaksikko on varsin hyvää pataa keskenään, mutta pian Pirun täytyy rientää piiloon, kun oven takana onkin toinen mies. Piru piiloutuu hiilisäkkiin. Pian ovella on taas joku, ja taas tuvassa olevan miehen täytyy rientää piiloon. Solokha tyhjentää toisenkin hiilisäkin ja tukkii vieraansa sen sisään. Näin käy vielä kerran, kunnes tuvassa on peräti kolme säkkiä, joista yhdessä on kaksi henkilöä. Säkit sisältöineen aiheuttavat monenlaista kommellusta kylässä, kun ne pääsevät lyllertelemään ulos Solokhan tuvasta.

Dikanki on visuaalisesti rikasta, värikästä ja kaiken kaikkiaan komeaa vanhan ajan fantasiaa. Efektit ovat hienoja, erityisesti telekineettisesti dumplingseja syövä velho. Mies on oikea laiskuuden ja mässäilyn perikuva: istuu vain perseellään ja kastaa dumplingseja smetanassa ilman käsiä. Suuhunkin herkut päätyvät ilman fyysistä ponnistelua. Myös Piru on ihan loistava, hienosti maskeerattu ja eläväisesti näytelty. Pirun näyttelijä Georgiy Millyar oli yksi Roun vakiokasvoista, joka jatkoi uraansa kuolemaansa asti. Millyar poistui keskuudestamme vuonna 1993, 89-vuoden ikäisenä, mutta ehti vielä viimeisten kolmen vuoden aikana esiintyä viidessä eri leffassa.

Dikanki on myös erittäin venäläinen. Yksi hauskimpia juttuja koko leffassa on rapajuoppokaksikko, jotka laulelevat kännissä ja kertovat nuuskatarinoita. Välillä käy mielessä epäilys siitä, liekö tämä lapsille tarkoitettu lainkaan, sen verran viinanhuuruisia ovat kylän ukkojen jutut. Gogolin alkuperäisnovellien pohjalta on tehty itänaapurissa pari muutakin adaptaatiota, tosin TV:n puolelle. Ainakin kuvien perusteella niissäkin meno näyttää niin perusvenäläiseltä että oksat pois.

Leffan tapahtumat sijoittuvat jouluun, mutta silti joulu on leffassa vain sivuroolissa ja ihan hyvä niin. Joulu näkyy leffassa eniten joulukirkossa ja joululauluja laulavina tyttöjoukkoina, jotka kiertävät talosta taloon. Tällaiset satuhassuttelut ovat mielestäni olennainen osa joulua, onhan se omalla tavallaan taianomaista aikaa - jos ei muista niin lapsista ainakin. Dikanki oli juuri sopivaa katsottavaa joulupyhien alle.

Nyt vain toivon, että kinkku voisi siirtyä suuhuni telekineettisellä voimalla, jotta voisin samalla sekä syödä että olla tekemättä mitään. How queer! palaa tammikuussa uusin kujein! Hyviä pyhiä!

Evenings on a Farm Near Dikanka (Vechera na khutore bliz Dikanki, 1961)

Ohjaus: Aleksandr Rou

69 minuuttia

IMDb

Oma arvosana: 7.8/10

Hyvästi, Ray Harryhausen

Elokuvamaailmasta kajahtaa jälleen surullisia uutisia, joskin jo muutaman päivän takaa. Efektiguru Ray Harryhausen menehtyi tiistaina 7.5.2013 Lontoossa. 92 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt alan veteraani teki merkittävimmät efektityönsä jo puolisen vuosisataa sitten, 50-70-luvuilla. Harryhausenin viimeiseksi efektityöksi jäi elokuva Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. How queer! kunnioittaa nyt Harryhausenin muistoa tsekkaamalla yhden miehen tunnetuimmista elokuvista.

Taistelu kultaisesta taljasta 

(Jason and the Argonauts, 1963)

Kultaisen taljan tarina tulee suoraan muinaisen Kreikan tarustosta. Elokuvan alussa ollaan heti toiminnan ytimessä, kun Pelias surmaa ylijumala Zeusin suojelemana Thessalian kuninkaan Ariston. On kuitenkin ennustettu, että joku Ariston kolmesta lapsesta tulee viemään Peliaksen vastahankitun kruunun. Poikia Aristolla oli vain yksi, Jason, jonka kohtalo on tulla suureksi sankariksi ja voittaa Pelias. Jason kohtaakin vastustajansa ja verivihollisensa pian aikuiseksi tultuaan, mutta ei tunnista tätä. Pelias kehoittaa Jasonia etsimään legendaarisen kultaisen taljan ennen kuin täyttää kohtalonsa. Näin vanha kuningas toivoo voittavansa aikaa: kultaisen taljan huhutaan olevan toisella puolella tunnettua maailmaa eikä sen olemassa olosta ole mitään takeita. Talja on eräänlainen versio Graalin maljasta ja sen huhutaan parantavan kaikki taudit ja tuovan maahan rauhan.

Jumalatar Heran suojeluksessa Jason lähtee etsimään taljaa. Hän kokoaa ympärilleen urhean miehistön, Argonautit, joiden kanssa hän matkaa maailman toiselle laidalle taljan perässä. Matkalla sankarit kokevat monenlaisia ihmeitä ja lempeä Hera pelastaa heidät useaan otteeseen. Olympus-vuorella Jasonin matka on Zeusin ja Heran välinen shakkipeli, jonka Hera vannoo voittavansa.

Leffan huikeat tehosteet ovat siis Ray Harryhausenin käsialaa ja ne ovatkin leffan suola. En ole koskaan erityisemmin pitänyt tällaisista eeppisistä seikkailuelokuvista, mutta Kultainen talja on piristävä poikkeus, ehkä osittain kompaktin pituutensa vuoksi. Meno pysyy hyvässä tahdissa ja jotain tapahtuu sopivin väliajoin niin ettei koskaan tule tylsää. Harryhausenin efektit ovat mestarillisia, niissä on juuri sellaista kekseliäisyyttä ja käsityöläisyyttä mistä suuresti pidän. Erityisen vaikuttava on leffan kuuluisin kohtaus, luurankotaistelu, muutaman minuutin kohtaus, jota Harryhausen työsti peräti neljä kuukautta.

Muitakin hienoja efektikohtauksia löytyy. Yksi Argon miehistön ensimmäisistä seikkailuista sattuu jumalten saarella, jossa aarteita vartio jättimäinen patsas Talos. Kun Herkules varastaa jumalten varastoista kultaisen keihään, Talos herää henkiin, eikä päästä ketään pois saarelta ennen kuin hänet on voitettu. Valtava, yllättävän sulavasti liikkuva Talos on hienoa katseltavaa. Toisessa hienossa kohtauksessa valtava merten jumala Triton sukeltaa syvyyksistä auttamaan argonautteja läpi murenevan kalliosolan. Pysäyttävän hieno meininki!

Leffa itsessään jää vähän kesken ja töksähtäen. Jason tuntuu jo täysin unohtaneen kiistansa isänsä surmaajan Pileaksen kanssa. Zeus ja Herakin päättävät jättää shakkipelinsä kesken, kun Jason löytää rinnalleen kauniin Medeian. Ihan kuin tekijät olisivat vain yhtäkkiä päättäneet, että lopetetaanpas leffa tähän. Tai ihan kuin rahat olisivat loppuneet kesken yllättäen.

Kaiken kaikkiaan Taistelu kultaisesta taljasta on viihdyttävä seikkailupakkaus, sopivan toiminnantäyteinen ja pituuskin on ihan soppeli. Mitään erityisiä raakuuksia leffassa ei ole, (vaikka heti ensikohtauksissa nuorta neitoa isketään miekalla niskaan) joten sitä voi katsoa vaikka koko perheen voimin. Kannattaa tsekkailla jos osuu kohdalla, jos ei muuten niin ainakin efektien puolesta. Ray Harryhausenille toivotan täten rauhaisaa ikiunta. Mies on ehdottomasti arvostuksensa ansainnut.

Taistelu kultaisesta taljasta (Jason and the Argonauts, 1963)
Ohjaus: Don Chaffey
104 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10

Kuutiot

Vincenzo Natalin ysäriohjaus Cube - Kuutio (1997) on ollut jo pian vuosikymmenen ajan yksi sci-fisuosikeistani. Päällisin puolin simppeli tarina kuution muotoisten huoneiden labyrinttiin eksyneestä ihmisryhmästä toimii yhä loistavasti. Suurempaa vanhenemistakaan ei ole havaittavissa muuta kuin erikoistehosteissa, mikä taas ei juurikaan haittaa. Vaatimattomuus kaunistaa.

Natalin Cube on saanut inspiraationsa Twilight Zonen jaksosta Five Characters in Search of an Exit, mutta kuutioilla on pelattu viihdeteollisuudessa ennenkin. Muppettien luojana parhaiten tunnettu Jim Henson ohjasi ja tuotti vuonna 1969 tunnin mittaisen TV-elokuvan The Cube, jossa mies jää vangiksi valkoiseen kuutiohuoneeseen. Huone on täynnä luukkuja ja ovia, joista pamahtaa esiin milloin mitäkin. Vaikka Hensonin Cuben tyyli poikkea täysin Natalin vastaavasta, on yhtäläisyyksiä helppo nähdä.

Hensonin Cube on (jossain määrin) humoristinen, surrealistinen ja kokeellinen teos, jonka tapahtumat sijoittuvat käytännössä kokonaan yhteen kuutiohuoneeseen. Mies on vangittu kuution sisään ja elokuvan edetessä hän tulee lähes hulluksi erilaisten absurdien tapahtumien seurauksena. Pakoreittejä on periaatteessa monia, mutta häntä kielletään toistuvasti poistumasta kuution sisältä. Satunnaiset pakoyritykset eivät onnistu. Joskus huone on täynnä juhlavieraita, kerran bändi saapuu soittamaan, gorillat balettiasuissa hyökkäävät miehen kimppuun ja talonmies tuo paikalle milloin minkäkinlaisia huonekaluja. Useat huoneessa vierailevat toistavat miehelle samaa mantraa: "Tulet jäämään tänne kunnes kuolet."

Aluksi ajattelin, että tunnin mittainen, yhteen pelkistetyn valkoiseen huoneeseen sijoittuva pätkä voisi hyvinkin olla pitemmän päälle tylsää katsottavaa. Tunti meni kuitenkin yllättävän vikkelään. Surrealistisia käänteitä on vaikea ennustaa ja jotkut niistä ovat suorastaan nerokkaita. Näyttely ja lavastus ovat taattua 60-luvun telenäytelmää, mihin tottuu nopeasti, vaikka se nykykatsojalle hieman kököltä näyttääkin. Koko pätkä löytyy YouTubesta, kannattaa tsekata!

Katsoin vasta myös itselleni niin rakkaan Natalin Cuben ja kerron siitä nyt hieman enemmän.

Cube - Kuutio 

(Cube, 1997)

Oma tarinani Cuben kanssa alkaa näin: on (luultavasti) vuosi 1997. Voipa olla myös 1998, ei sitä niin tarkkaan muista. Olin joka tapauksessa ala-asteella ja katsoin joskus koulun jälkeen Jyrkiä (voi helvetti että tästä on aikaa!). Jyrki Goes Movies -segmentistä Cube on ainoa mieleeni jäänyt leffa-arvostelu. En edes yhtään muista mitä siitä sanottiin, muistan vain että koko idea valtavan kuution sisään hukkuneista ihmisistä kiehtoi minua aivan helvetisti. Leffa pysyi muistissa mielen sopukoissa vuosikausia eteenpäin. Joskus 2000-luvun alkupuolella, yläasteikäisenä löysin leffan vihdoinkin DVD:nä kotikaupungin S-Marketista. Viisi euroa ja pääsin vihdoinkin katsomaan leffan, jota olin niin kauan miettinyt!

Voisin sanoa, että Cube oli rakkautta ensisilmäyksellä. Se tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta. Julisteessa esiintyvä kalju mies on kuution sisällä. On aivan hiljaista. Hän astuu ansoitettuun huoneeseen ja peli on menetetty. Alkutekstien jälkeen olemme yhä kuutiossa, mutta nyt porukkaa on aiempaa enemmän. Aluksi huoneessa on vain mies, mutta pikku hiljaa sinne tupsahtelee lisää ihmisiä eri puolilta, kuution jokaisella sivulla olevista ovista.

Viisi ihmistä kokoontuu samaan huoneeseen: Quentin (poliisi), Leaven (matematiikan opiskelija), Holloway (lääkäri), Rennes (vankikarkureiden mestari) sekä apaattinen Worth, joka kieltäytyy kertomasta taustaansa. Muutaman tutkitun huoneen jälkeen mukaan liittyy myös autistinen Kazan. Kaikki he ovat heränneet kuutiosta, eivätkä tiedä kuinka pääsivät sinne. Yhdessä he lähtevät etsimään pakotietä kuutiohuoneiden labyrintistä. Osa huoneista on ansoitettuja, osa turvallisia. Joukkoa johtaa aggressiivinen Quentin, joka uskoo, että jokaisella henkilöllä kuution sisällä on jokin tarkoitus. Huoneiden ovista löytyy numerosarjoja, joiden merkitystä Leaven alkaa ratkomaan. Aikaa kuluu, mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon. Ihmisten välit kiristyvät, vainoharhaisuus ja pakokauhu alkavat ottaa tilaa. Epätoivoinen tilanne on omiaan tuomaan ilmi jokaisen huonot puolet.

Natalin teos miellyttää minua monella, monella eri tavalla. Ensinnäkin, kuten kaikki varmaan jo tietävät, rakastan yksinkertaisia, yhden huoneen tai yhden talon elokuvia, joissa kaikki tapahtumat sijoittuvat pienelle, rajatulle alueelle. Toiseksikin ihmisten käyttäytyminen äärimmäisissä tilanteissa on hyvin mielenkiintoista ja mielestäni elokuvan hahmot pelaavat harvinaisen hyvin yhteen. Välillä unohdan täysin katsovani näyteltyä elokuvaa, sillä hahmojen reaktioissa on jotain niin aitoa. Tilanteen henkisen ja fyysisen vaikeuden huomaa hahmoissa selvästi tarinan edetessä. Kolmanneksi Natali on rakentanut elokuvaan jännitystä mestarillisella tavalla. Kohtaus, jossa henkilöt matkaavat äänentunnistimella aktivoidun ansahuoneen läpi saa omankin sydämen hakkaamaan - varsinkin kun mukana on autistinen Kazan, joka ei aina hallitse omia tekemisiään.

Syitä on varmasti vielä lisääkin. Vaikka Cube ei ole mikään täydellisyys ja osa efekteistäkin on hieman vanhentunut, siinä on jotain uskomatonta viehätystä. En ole vieläkään kyllästynyt siihen, vaikka olen katsonut leffan keskimäärin kerran vuodessa (alussa useamminkin, nykyään taas harvemmin). Cube on malliesimerkki siitä, miten yksinkertaisesta ideasta saa tehtyä moniulotteisen ja loputtoman kiehtovan. Kaikkia Cube ei tietenkään miellytä. Usein on ollut vaikeampi löytää ihmisiä, jotka pitävät siitä kuin ihmisiä, jotka suoranaisesti vihaavat sitä. Makuja on monia.

2000-luvulle siirryttäessä Cube on saanut myös jatko-osia, joiden kanssa Natalilla ei ole mitään tekemistä. Joskus muinoin katsoin Cube 2 - Hyperkuution (Cube 2 - Hypercube, 2002) ja vihasin sitä. Kuten niin usein jatko-osissa ja remakeissa, siinä oli onnistuttu kusemaan kaikki, mikä teki alkuperäisestä Cubesta niin hienon. Ideaa yritetään viedä "seuraavalle tasolle" ilman mitään ymmärrystä alkuperäisteoksen tehokeinoista. Suoraan videolle päätyneen Cube Zeron (2004) jätin suosiolla täysin väliin, enkä usko että tulen katsomaan sitä tulevaisuudessakaan. Minulle on vain yksi Cube ja se on Natalin Cube.

Cube - Kuutio (Cube, 1997)
Ohjaus: Vincenzo Natali
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.5/10