Nettisensaatiosta elokuvaksi

Angry Video Game Nerd: The Movie

 (2014) 

Kerrankin teen tässä blogissa jotain edes semisti ajankohtaista.

Jos vietät aikaasi edes jossain määrin interwebsissä ja pidät vanhoista videopeleistä, olet varmasti joskus törmännyt Angry Video Game Nerdiin. James D. Rolfen alter ego pelaa vanhoja, raivostuttavia pelejä ja haukkuu ne maanrakoon. Jo jokunen vuosi sitten Rolfe tiedotti alkavansa työstää AVGN-elokuvaa. Pidin jo silloin tätä siirtoa enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Nyt leffa on viimeinkin ulkona ja valikoidun leffateatterikierroksen jälkeen se on saatavilla Cinemassacren sivuilla, Vimeo on Demandin kautta. Kertavuokraus (katseluoikeus yhdeksi vuorokaudeksi) kustantaa 4,99 dollaria ja pysyvä katseluoikeus 9,99 dollaria. Pitihän tämä tsekata, ennakkoluuloista huolimatta.

Elokuvassa AVGN (eli tuttavallisemmin Nörtti) tekee nettivideoitaan ja työskentelee peliliikkeessä yhdessä kaverinsa Cooperin kanssa. Peliarvosteluista on tulossa miehelle riesa. Kaikki toivovat arvostelua surullisenkuuluisasta Eee Teestä (eli E.T.:stä), mutta Nörtti ei halua koskea peliin pitkällä tikullakaan. Lisäksi häntä harmittaa ihmisten hinku ostaa huonoja pelejä. Arvosteluillaan hän on nimenomaan yrittänyt varoittaa ihmisiä niistä, ei kannustaa kokeilemaan niitä.

Pian edessä on uusia huolia. Huonojen pelien trendin huomannut pelifirma aikoo tehdä Eee Tee 2:en, josta tulisi vielä edeltäjäänsä huonompi. He aikovat saada Nörtin haukkumaan pelin, jolloin siitä tulee suuri hitti. Nörtti ei suostu, mutta vedonlyönti Cooperin kanssa saa tapahtumat lumipalloutumaan: jos New Mexicosta todella löytyy vanhojen Eee Tee -pelien dumppauspaikka kuten legenda kertoo, Nörtti aikoo arvostella paitsi uuden tekeleen, myös sen alkuperäisen. Jatko-osan tuottanut pelifirma Cockburn aikoo rahoittaa etsintäreissun. Pian Nörtti, Cooper ja Cockburnin edustaja Mandi ovat todellisessa pulassa, kun he huomaavat peliin liittyvän enemmän salaisuuksia kuin aiemmin oli oletettu.

Osittain AVGN the Movie täytti odotukset, osittain yllätti positiivisesti. Ihan ensimmäisenä kauhistuin tekeleen hirviömäistä kestoa. Melkein kaksi tuntia? Are you fucking kidding me? Miten ihmeessä tätä on saatu venytettyä noihin mittoihin, ajattelin.

Juoni on viety aika sfääreihin, mutta sehän toimii! E.T.-pelin landfill-legendaa, Area 51:sta, aitoja avaruusolentoja ja myyttisiä hirviöitä yhdistelevä juonikummajainen voisi olla täysi katastrofi, mutta hieman yllättäen se jaksaa kantaa lähes kaksituntisen keston. Ei sillä, leffa voisi taatusti olla hieman tiiviimpi paketti ja siten paljon lyhyempi, mutta siitä huolimatta parituntinen vierähtää kevyesti ja kivuttomasti. Loppuratkaisu on kuitenkin suorastaan antikliimaksinen, eikä tee toivottua vaikutusta. Fiilis lässähtää maaliviivoilla, mutta muuten kyseessä on ihan kelpo tekele.

Kuvausjälki on tietysti aika amatöörimäistä, usein kehnosti valaistua ja muutenkin aika käppää. Lopun pienoismallit aavikolla tuovat mieleen lapsuuden hiekkalaatikkoleikit. Elokuvaa on tehty kauan ja se näkyy epätasaisessa lopputuloksessa. Silti, kaiken kaikkiaan, lopputulos on miellyttävästi rosoinen, mutta ei koskaan tylsä tai tuskallinen. Vitsit ovat huonoja, mutta naurattavat sopivassa mielentilassa. Leffaa voi suositella kuitenkin ainoastaan AVGN-faneille. Jos et ole koskaan katsonut alkuperäisiä videoita, et luultavasti tajua tästä mitään. Faneja hemmotellaan myös viittauksilla aiempiin arvosteluihin ja peleihin. Jos niitä haluaa erikseen bongata, leffa voi nippanappa kestää toisenkin katselukerran.

Angry Video Game Nerd: The Movie (2014)
Ohjaus: Kevin Finn & James D. Rolfe
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

VHS-ilta II

Taas on aika pyöritellä vanhoja nauhoja. Kirppareilta on löytynyt taas muutama uutuus sitten viime VHS-illan. Tykkiin saatiin vaihdettua lamppu vasta  tällä viikolla, joten nämä leffat katsottiin edelleen surkean pienestä telkkarista. Jaksettiin sentään tällä kertaa roudata paremmat kaiuttimet vahvistimineen töllön viereen.

Pidemmittä puheitta, leffojen kimppuun. Opimme ehkä jotain viime kerrasta, joten nyt leffoissa on parempi progressio, joka myötäilee katsojien mahdollista humalatilaa ja yleistä vireyttä: ensin jotain ns. vakavaa, sitten hieman hömpämpää ja sitten vielä hömpämpää.


Lain ulkopuolella (1987)

Speksit: 1e hintainen vanha vuokrakasetti isossa kotelossa. Ostettu syksyllä Oulun Alppis-storesta. Toimi niin hyvin, että ihan unohti katsovansa VHS:ää. Ellei suhinaa oteta huomioon.

Itselle tuntemattomia suomalaisia leffoja näkee kirpparilla suhteellisen harvoin. Useimmiten VHS-formaatissa kiertävät ysärihitit, kuten Häjyt ja Pitkä kuuma kesä. Myös Levottomat löytyy melko usein. Lain ulkopuolella on Ville Mäkelän viimeiseksi jäänyt täyspitkän elokuvan ohjaus.

Sakari ja Saara Nevanen asuvat Helsingissä. Sakari työskentelee opettajana, Saara vaateliikkeessä. Saaran asiakkaana käy joka päivä mies nimeltä Antti Kaironen, joka yrittää epämiellyttävästi lähennellä myyjätärtä. Eräänä iltana, kun Saara on tulossa töistä kotiin, Kaironen yllättää tämän, pahoinpitelee ja raiskaa. Tapahtuman seurauksena alkaa pitkä, uuvuttava prosessi, jossa Sakari, Saara ja Saaran veli Jari yrittävät saada oikeutta. Viranomaiset eivät ota raiskausta kovinkaan tosissaan ja todisteiden puutteessa Kaironen jää ilman syytettä. Kairosen vaimo todistaa oikeudessa valheellisesti olleensa tapahtumailtana miehensä seurassa kotona. Saaran tuskalle ei löydy ymmärtäjiä.

Erityisesti Jari on oikeuden päätöksestä nyreissään. Uhoileva mies saa pian maltillisemman Sakarinkin puolelleen ja yhdessä miehet päättävät hakea kaipaamaansa oikeutta omin käsin. He murtautuvat Kairosten asuntoon haulikoiden kanssa ja kovistelevat miestä, mutta poliisien saapuessa paikalle he panikoivat ja aluksi suhteellisen harmiton tilanne muuttuu lopulta piiritystilanteeksi ja panttivankidraamaksi traagisin lopputuloksin.

Teemaltaan elokuva tuo mieleen toisen raiskaus-oikeuselokuvan kasareilta, Syytetty (The Accused, 1988), vaikka rikoksen ja oikeuden hakemisen lisäksi yhteistä ei juuri olekaan. Mäkelän elokuvassa nainen luhistuu raiskauksen jälkikäsittelyssä täysin, eikä hahmosta löydy samanlaista raivokasta poweria kuin Jodie Fosterista Syytetyssä. Päähenkilöksi nouseekin aviomies Sakari, joka tuntee syyllisyyttä vaimonsa kohtalosta ja sortuu siksi Jarin yllytyksestä itsekin rikokseen.

Elokuvan alkupuoli ennen panttivankidraamaa menee nopeaan tahtiin. Kerronnallisia yksityiskohtia ei juurikaan ole, eikä mihinkään pääse kunnolla kiinni kun asia ehtii jo vaihtua. Sitten kun vihdoinkin päästään tositoimiin, vauhti hidastuu yhtäkkiä olemattomiin. Elokuva jakautuu kahtia. Aluksi panttivankisekoilu ja piiritystilanne tuo juoneen lisää mielenkiintoa, mutta lopulta tilanne menee melkoiseksi pyörittelyksi. 84 minuutin kestostaan huolimatta elokuva tuntuu turhan pitkältä. Alkuun olisi pitänyt saada samaa yksityiskohtaisuutta ja syvyyttä kuin loppupuoleen.

Kaikista vioistaan huolimatta leffa on tasaisen laadukkaasti tehty, eikä kovin suurta teknistä valittamista löydy. Ellei lasketa sitä yhtä muuten hyvien kuvien sekaan eksynyttä erittäin sinistä sisäkuvaa, joka pistää väkisin silmään vaikka vain vilahtaakin ruudulla. Musiikkia leffasta ei juurikaan löydy, vaan suurin osa ajasta vietetään suomalaisittain tyypillisessä jurotushiljaisuudessa. Paitsi silloin kun päähenkilö päättää yhtäkkiä kajauttaa mozartit täysille, mikä taatusti herättää uneliaimmankin katsojan.

Perinteiseen tapaan lähes kaikki leffan näyttelijät ovat tuttuja jostain muustakin kotimaisesta elokuvasta tai TV-sarjasta. Tässä maassa kun ei liikaa noita näyttelijöitä ole. Pienen pienissä sivuosissakin vilahtelee niin tuttuja naamoja, että välillä huomio menee vain niiden bongaamiseen. Mm. Åke Lindman nähdään pikaisesti rehtorin roolissa. Käsikirjoituksesta tulee plussaa, sillä dialogi on yksi elokuvan parhaita juttuja. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja hyvin tehty elokuva, jonka suurimmat puutteet tulevat rytmityksestä.

Ai niin, VHS-kassuista pitää tietysti aina katsoa myös alun mainokset. Tällä kasetilla olikin varmaan illan parhaat trailerit. Onko kukaan nähnyt elokuvaa nimeltä Ameriikan raitti? Ainakin sen traileri oli nimittäin ihan hulvaton. Yritin etsiä sitä YouTubesta, mutta tuloksetta.

Lain ulkopuolella (1987)
Ohjaus: Ville Mäkelä
84 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10


Miksi juuri minä? (Why Me?, 1990)

Speksit: isokoteloinen vanha vuokrakasetti, hintaa 1e. Ostettu viime syksynä Oulun Alppis-storesta. Toimi alun rosoisuuden jälkeen mallikkaasti. Kasetin takakannessa luki valmistusvuotena 1989, IMDb:ssä 1990, joten päätin mennä nettilähteen mukaan.

Jalokivivaras Gus Cardinal lupailee tyttöystävälleen Junelle lopettavansa hommat ja menevänsä oikeisiin töihin. Silti murtokeikat Junen isän Brunon kanssa kiinnostavat enemmän. Kun Gus vihdoin lupaa aikuisten oikeasti lopettaa, hän huomaakin, että hänen hallussaan on superarvokas (ja pyhä) jalokivi Bysantin tuli, jota tuntuvat jahtaavan kaikki poliiseista armenialaisiin terroristeihin. Oikeasti Bysantin tuli oli tarkoitus lahjoittaa takaisin kotimaahansa Turkkiin hienossa seremoniassa. Armenialaiset terroristit hyökkäsivät bileisiin huonoissa valeasuissa ja onnistuivat nappaamaan kiven. Terroristit puolestaan veivät jalokiven erään koruliikkeen kassakaappiin, josta Gus kävi sen saman tien nyysimässä. Mikä sattuma!

Gusin perässä ovat siis lopulta poliisit, armenialaiset, turkkilaiset, toiset rikolliset... Kyseessä on perinteinen väärinkäsityssekoilu, jossa kaveria yritetään huijata kaikin mahdollisin tavoin. Juoni on niin perussettiä, että hohhoijaa, mutta muutama ilahduttava asia nostaa leffan scorea kiitettävästi. Ensinnäkin, ihan mielettömät kasarimusiikit. Miksei tällaisia enää tehdä? Jokainen pienikin tapahtumaa vaatii taustalleen hillittömät syntikkatiluttelut. Toinen asia on huumori. No, ihan helvetin typeräähän se on, kuten näissä leffoissa usein. Laatu ei olekaan se pääpointti, vaan määrä. Joka ainoasta asiasta yritetään repiä jonkinlaista huumoria. Pointsit siis ihan älyttömän hyvästä yrityksestä. Osa irtovitseistä on niin päänräjäyttävän typeriä, että naurut irtoaa väkisinkin.

Pääosien esittäjien ja hahmojen välillä ei ole kunnollista dynamiikkaa, minkä vuoksi leffa vaikuttaa enemmän sketsikokoelmalta kuin juonelliselta elokuvalta. Paluu tulevaisuuteen -leffoista tuttu Christoper Lloyd menee tässä leffassa ihan hukkaan. Christopher Lambertin ja tyttöystävää näyttelevän Kim Greistin välillä ei ole juurikaan kipinää. Plussaa armenialaisesta naisterroristista, joka uhkaa räjäyttää oman perheensä jos ei saa jalokiveä. Aluksi ärsyttävä hahmo muodostui ihan hauskaksi, kun huomasin että kaikki muutkin hahmot ovat astetta keskivertoa tyhmempiä. Toinen plussa tulee tiukasta poliisisedästä ja tämän stereotyyppisen homohtavasta apulaisesta.

En ihmettele miksen ole koskaan kuullutkaan koko leffasta. Vuorokausi katsomisen jälkeen koko tekele on pyyhkiytynyt niin hyvin mielestä, että jouduin tukeutumaan useaan eri elokuvasivustoon saadakseni edes tämän jutun kirjoitettua.

Miksi juuri minä? (Why Me?, 1990)
Ohjaus: Gene Quintano
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.7/10


Mortal Kombat (1995)

Speksit: myyntivideo, hintaa 1e. Ostettu viime viikolla Oulun Paljekirppikseltä.

Okei, ensinnäkin, Mortal Kombat on hieman liian tunnettu elokuva VHS-iltaan. Emme kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta, joten pakkohan tämä oli katsoa. Ja hyvä niin.

Meillä on tällainen vekotin, jossa on sisäänrakennettuna muutamia Sega Megadrive/Genesis -pelejä ja sillä voi myös pelata niitä vanhoja kasettipelejäkin. Olemme siis metsästäneet vanhoja suosikkeja nettihuutokaupoista. Yksi viimekertaisista ostoksista oli Mortal Kombat II, joka meillä oli aikoinaan Amiga 500:lle. Meillä oli myös pelisarjan eka osa, mutta siitä minulla on vähemmän muistoja. Ainakin nuorempi kahdesta isoveljestäni tykkäsi pelata Mortal Kombatia melko paljon kavereiden kanssa ja muistan itsekin hakanneeni sitä pienenä. Se oli vain minulle hieman liian vaikea silloin. Elokuvalta oli sekalaiset odotukset, kun aiemmat kokemukset videopelielokuvista ovat mitä ovat.

Joukko taistelulajien eksperttejä on kutsuttu taistelemaan mystisessä turnauksessa, Mortal Kombatissa. Kutsun on saanut myös Liu Kang, joka on vasta menettänyt veljensä Chanin. Vasta matkalla turnaukseen Liu saa tietää kisan todellisen luonteen. Kyseessä on kuolevaisten taistelu alamaailman voimia vastaan. Turnaus käydään vain kerran sukupolvessa ja alamaailma on voittanut viimeiset yhdeksän turnausta. Jos kuolevaiset häviävät kymmenennen kerran, alamaailman keisari Shao Khan voi miehittää kuolevaisten maailman ja ottaa sen hallintaansa. Rayden, ukkosen jumala, on valinnut Liun, Hollywood tähti Johnny Cagen ja sotilas Sonya Bladen osallistumaan turnaukseen ja pelastamaan maailman.

Turnauksen isäntä on paha velho Shang Tsung, joka on surmannut Liun veljen. Taistossa on siis mukana myös henkilökohtaista vihanpitoa. Jokaisen taistelijan tulee kuitenkin oppia voittamaan pelkonsa, vihansa ja menneisyytensä voidakseen voittaa turnauksen.

Tuota noin, miten hitossa minulta on mennyt tämä leffa ihan ohi? Miksen ole nähnyt tätä koskaan aiemmin? Ihan uskomatonta tykitystä! Ja varmaan paras videopelileffa mitä olen nähnyt. Tässä on onnistuttu siinä, missä esim. Super Mario Bros ja Tekken ovat epäonnistuneet täysin. Mortal Kombatissa on sopivasti itse peliä ja siinä on jonkinlainen järkeenkäypä juoni, joka ei ajaudu liian kauas pelin tunnelmasta. Hahmot ovat suurimmaksi osaksi tunnistettavissa, musiikit ovat (melkein) parasta ikinä ja erikoistehosteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa ilahduttavalle camp-tasolle.

Yksi suuri miinus kuitenkin on, mikä on todennäköisesti vituttanut kaikkia Mortal Kombatia joskus pelanneita ja leffan nähneitä. Leffasta puuttuu se, joka teki aikoinaan Mortal Kombatista niin hienon: järjetön väkivalta. Tappelukohtaukset ovat ihan ok, mutta ns. finishing movesit ovat suurimmaksi osaksi tosi kökköjä, eikä veri oikein lennä. Kun sanotaan Finish him, odotukset kohoavat. Ja sitten voittaja vain iskee häviäjää vähän rintaan ja tämä kaatuu. Vau. Leffasta oli tarkoitus muokata sopiva myös nuoremmalle yleisölle, mutta samalla siitä on viety pois jotain erittäin olennaista. Muistan millainen järkytys Mortal Kombatin finishing movesit aikoinaan olivat. Nyt se tuntuu vähän hölmöltä, mutta silloin en ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin raakaa.

Näyttelijäsuorituksilta ei kannata odottaa, no, oikeastaan juuri mitään. Elokuvan tyyliin nekin sopivat tosin hyvin. Robin Shouta on vaikea katsoa ajattelematta Nuijaa ninjaa (Beverly Hills Ninja, 1997), jonka näin monta kertaa pienenä. Christopher Lambert Raydenina on ihan wtf -osastoa. Tarkemmin ajateltuna ihan älytön näyttelijävalinta. Rayden puhuu useimmiten niin matalalla kuiskausäänellä, että aloimme jo leikitellä ajatuksella Raydenin ja Batmanin kahvipöytäkeskustelusta.

On vaikea sanoin kuvailla miten paljon pidin Mortal Kombatista. Se pitää nähdä itse. Mieluiten hyvässä seurassa ja avoimin mielin. Teemabiisikin on ihan helvetin kovaa kamaa. Tosikot eivät varmaan tykkää, mutta jos over-the-top -erikoistehosteet, mahtipontiset taistelukohtaukset ja ysäri perseilyviihde kiinnostaa niin suosittelen.

Yksityiskohdista voisi aina alkaa saivarrella, ja siitä miten ihan jokainen pikku juttu ei mukaile itse peliä. Mutta en jaksa. Ja miksen? No siksi, että olen niin iloinen että näinkin hyvä videopelileffa on joskus saatu aikaan. Lisäksi on naurettavaa vaatia kaikkien pienien yksityiskohtien noudattamista. Se on leffaa tehdessä usein täysin mahdotonta. Mortal Kombat on tarpeeksi uskollinen pelille, se on äärimmäisen viihdyttävä, taistelukohtaukset ovat suht hienoja, musiikki jytää ihan helvetin kovaa ja useammat naurutkin tätä katsoessa saa. Mitä muuta viihde-elokuvalta voi toivoa?

Mortal Kombat (1995)
Ohjaus: Paul W.S. Anderson
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

This ain't no game. Seriously.

Super Mario Bros. 

(1993)

Videopeliteema jatkuu. Aiheena tällä kertaa maailman ensimmäinen videopeliin perustuva elokuva, Super Mario Bros. (1993). Katsoin leffan jo reilusti viime vuoden puolella, mutta ajattelin kuitenkin vielä näin jälkikäteen avautua tästä leffasta hieman.

Kaikkihan tietävät pelin Super Mario Bros., eikö niin? Koko videopelihistorian toisiksi myydyin peli on myös taatusti maailman tunnetuin ja vuosien saatossa sen ympärille on kerääntynyt melkoinen franchise. Ilman Super Mariota Nintendo tuskin olisi se alan jättiläinen mikä se tänä päivänä on. Nintendo myös hyödyntää yhä ahkerasti Super Marion hahmoja uusissa peleissä.

Vuonna 1993 julkaistiin peliin pohjautuva live action -elokuva, jota pelaajat odottivat kieli pitkällä. Marion rooliin oli pestattu Bob Hoskins, Luigia näytteli John Leguizamo ja Koopakuningasta Dennis Hopper. Innolla odoteltiin miltä jo klassikoksi muodostunut peli näyttäisi valkokankaalla.

En voi sanoa muuta kuin että onneksi en itse ollut tuolloin vielä siinä iässä että olisin tätä leffaa ollut odottamassa. Pettymys oli nytkin kova, kun leffa viimein tuli katsottua. Edes kaikki teilaavat arvostelut eivät voineet valmistaa minua tämän leffan huonouteen tarpeeksi.

Mario ja Luigi ovat italianamerikkalaiset putkimiesveljekset, jotka hoitavat omaa firmaansa New Yorkissa. Jep. Mario ja Luigi ovat kaksi aivan helvetin tavallista putkimiestä. Juuri sehän pelissä onkin aina eniten kiehtonut: tavalliset duunarit. Jes. Mahtavaa. No, joka tapauksessa, Luigi ihastuu Daisyyn, nuoreen arkeologiin. Pari ehtii käydä treffeilläkin. Palatessaan romanttiselta illalliselta Daisy vie Luigin kaivokselleen Brooklyn-sillalle. Rakastavaiset sattuvat paikalle huonoon aikaan, sillä pari ilkeän Scapellin rakennusfirman miestä on juuri sabotoimassa kaivosta. Roistot jättävät vesiputket auki, jotta kaivos tulvisi. Luigi ja Daisy hakevat Marion paikalle ja yhdessä putkimiehet yrittävät pelastaa päivän (eikös kuulostakin jännältä?). Kesken kaivoksen pelastusoperaation kaksi outoa hemmoa kidnappaa Daisyn. Luigi ja Mario säntäävät heidän peräänsä syvemmälle kaivokseen ja päätyvät pian maanalaiseen, outoon maailmaan, jonkinlaiseen uuteen ulottuvuuteen.

Käy ilmi, että Daisyn kidnapanneet roistot, Iggy ja Spike, työskentelevät Koopakuninkaalle. Pian pelastajille selviää, että Daisy on itse asiassa tämän maailman prinsessa. Koopakuningas syrjäytti Daisyn isän vallasta ja muutti tämän oudoksi sienilimaksi. Koopan tavoite on päästä myös maanpäällisen maailman valtijaaksi ja diktaattoriksi. Saavuttaakseen tavoitteensa hän tarvitsee Daisyn kaulassa riippuvan meteoriitinpalasen. Mario ja Luigi yrittävät pelastaa Daisyn ja estää Koopan ilkeilyt.

Semmoista. Leffa väännettiin yllättävän pienellä budjetilla. Paskaltahan tämä näyttää, yllättävää budjetin pienuus on lähinnä siksi, että luulisi hittipeliin perustuvan leffan saavan taakseen jos jonkinlaista rahoittajaa. Luultavasti projekti epäilytti kaikkia jo alun alkaen. Eniten leffassa ärsyttää mielikuvituksen puute. Miksi tehdä Mariosta ja Luigista tavallisia New Yorkin putkimiehiä? Ja miksi tehdä kaivoksesta löytyvästä maailmasta synkkä ja luotaantyöntävä dystopia? Mario -pelin värikkyys ja hauskuus on jätetty täysin pois. Yhteyksiä peliin löytyy lähinnä vain hahmoista, tai toisinaan vain niiden nimistä. Ainakin Mario -fanin on helppo etäännyttää itsensä tästä kamaluudesta ja uskotella itselleen, ettei kyseessä ole se oikea Mario tai Luigi.

Jopa elokuvan näyttelijät ovat teilanneet leffan. Bob Hoskinsin mielestä Super Mario Bros. on yhä paskinta mitä hän on koskaan tehnyt. Myös Dennis Hopper on antanut julkisuuteen lausuntoja, joissa hän avautuu tyytymättömyydestään ko. tekeleeseen, enkä kyllä voi syyttää kumpaakaan. Paljon pelastuisi, jos Super Mario Bros. olisi edes hauskasti huono, mutta ei.

Super Mario Bros. jää historiaan maailman ensimmäisenä videopeliin perustuvana leffana ja varsinaisena häpeäpilkkuna koko elokuvateollisuudelle. Vielä lähes 20 vuotta myöhemmin peleihin perustuvat elokuvat junnaavat Super Marion viitoittamalla tiellä, eikä hyvää pelileffaa meinaa löytyä niin mistään. Hyvänä esimerkkinä kauan odotettu Tekken -elokuva, joka julkaistiin viime vuonna ja josta olen jo aiemmin avautunut. Olisi saanut jäädä tekemättä, kuten tämäkin.

Kuvat: The Mushroom Kingdom.

Super Mario Bros. (1993)
Ohjaus: Annabel Jankel & Rocky Morton
104 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.3/10

TISSIT!!

Video Blues - Diskojengi

(Joysticks, 1983)

Kylläpäs nyt on Google-optimoitu otsikko! Juhlikaa kotona ja kaduilla, sillä tässä tulee Pienen elokuvablogin ensimmäinen postaus, jossa näkyy TISSIT!! Jos et usko niin kohtapa näet.

No, ei nyt hypetetä liikaa, ettette pety.

Nyt siis lisää laadukkaita 80-luvun tuotoksia. Tällä kertaa sukelletaan videopelien ihmeelliseen (ja paheelliseen?) maailmaan. En edes tiennyt, että leffa on julkaistu Suomessakin, mutta ylläolevan hienon suominimikkeen IMDb tarjosi. Harhaanjohtavan nimen ovat kyllä keksineet.

Hiljaisenlaisessa kaupungissa nuorilla on vain yksi pakopaikka: video arcade, pelihalli. Pojat hakkaavat innolla videopelejä ja nuoret neitokaiset ihailevat video arcaden omistajaa Jefferson Baileyta. Tämä ei tietysti miellytä tiukkapipoja aikuisia. Erityisesti pelihalli vituttaa Joseph Rutteria, jonka bimbohtava tytär Patsy viettää kyseisessä paheiden pesässä aivan liikaa aikaa. Koska isukki-Rutter ei ole tarpeeksi mulkku jo muutenkin, hän päättää aloittaa kampanjan sulkeakseen pelihallin lopullisesti. Rutterin johdolla närkästyneet vanhemmat pitävät mielenosoituksia hallin ulkopuolella.

Pelihallin uusi työntekijä, ulkopaikkakuntalainen nörtti Eugene lyöttäytyy yhteen McDorfus-nimisen himopelaajan kanssa estääkseen Rutterin pahat suunnitelmat. Rutter puolestaan saa omalle puolelleen pelihallista häädetyn Vidiotin ja tämän naurettavan jengin. Monien mielenosoitusten ja sabotointiyritysten jälkeen kaupungin pormestari päättää, että pelihalli saa pysyä auki, kunhan siellä ei puuhata mitään lainvastaista. Rutter ei tietystikään ole päätökseen tyytyväinen.

Haaste heitetään. Rutter ja Bailey valitsevat molemmat joukoistaan edustajan, joiden tulee pelata toisiaan vastaan pelihallin kohtalosta. Matsin voittaja saa päättää miten paikan käy. Rutter valitsee Vidiotin, Bailey McDorfusin. Kun suuren matsin aika koittaa, McDorfusta ei kuitenkaan näy missään ja Bailey joutuu astumaan tämän saappaisiin. Muutenhan tämä olisi helppo nakki, mutta Bailey on saanut ikuiset traumat videopeleistä. Jo pelkkä peliruudun katsominen muistuttaa häntä ikävästi päättyneestä sekstailusessiosta tyttöystävänsä kanssa (pitihän se arvata). Eugene yrittää prepata Baileyta lopullista tahtojen taistoa varten. Ei taida olla mikään suuri juonipaljastus, että lopulta Bailey voittaa pelkonsa ja hakkaa Vidiotin Pacmanissa.

Joysticks on ihan mielenkiintoinen huono leffa, eikä sen katsominen ole oikeastaan missään vaiheessa kovin tuskallista. Hyvässä seurassa elokuva on itse asiassa mainio. Juonen kannalta tarpeetonta nakuilua on melko paljon ja videopelien ystävää (kuten itseäni) tietysti kiinnostavat myös välissä vilahtelevat pelipätkät. En tiedä onko vika alkuperäisessä kuvauksessa vai katsomassani versiossa, mutta leffa oli ihan helvetin pimeä. Tummimmissa kohtauksissa oli välillä vaikea erottaa henkilöitä toisistaan tai ylipäätään saada selvää mitä on tapahtumassa.

Vaikka Joysticksin näyttelijäsuoritukset ovat taattua B-leffalaatua, niiden katsominen ei ota samalla tavalla aivoon kuin esim. Microwave Massacressa. Joysticks on tehty mukavasti kieli poskessa ja vaikka en leffan tekijöistä tiedä mitään, veikkaisin että tekeleen takaa löytyy melko innostunutta porukkaa. Hauskinta leffassa on Vidiotin säälittävä jengi, joka päästelee outoja ääniä ja ajelee ympäriinsä jollain minimopoilla. Mikäli tissit ja videopelit kiinnostaa (ja ketä nyt ei kiinnostaisi), Joysticksista löytyy hupia ainakin yhdeksi katselukerraksi.

Hei, arvatkaa monestiko leffassa käytetään joystick = penis -vertausta? Aika monesti!

Video Blues - Diskojengi (Joysticks, 1983)
Ohjaus: Greydon Clark
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.9/10

Pelilegendan peppuraiskaus

Tekken

(2010)

Nyt osui eteen koko blogin ensimmäinen kunnon kakkapökäle. Tekken -pelit ovat olleet itselleni rakkaita siitä lähtien, kun sain joululahjaksi PlayStation 2:sen ja ostin sille ensimmäisen pelini: Tekken Tag Tournamentin. Vuosien saatossa sille ovat tehneet seuraa Tekken, Tekken 4 ja Tekken 5. Olen aina pitänyt tappelupeleistä ja Tekken on kyseisen genren parasta antia.

Tekken -elokuvaa on saanut odottaa monta vuotta. Niinpä tämän tekeleen olisikin kuvitellut olevan miljoona kertaa parempi. Alkuperäisiä Tekken -hahmoja (tai ennemminkin niiden varjoja) leffassa näkee vain kourallisen. Tarina sijoittuu Tekken Cityyn, jossa asiat ovat surkeasti. Tekken Corporation (miksei Mishima Zaibatsu? Tai Tekken Force?) hallitsee kovalla kädellä. Jin Kazaman äiti Jun tapetaan ja nuorukainen päättää ottaa osaa Iron Fist -turnaukseen voidakseen kostaa Tekkenin pääjehulle Heihachi Mishimalle. Karsinnassa hän voittaa Marshall Law'n ja pääsee mukaan itse kisaan.

Itselläni eniten ihmetystä herättää se, miksi kaikkein mielenkiintoisimmat jutut on jätetty juonesta pois. Eikö Mishiman suvussa ilmenevä paholaisen geeni olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi tarinan ydin? Elokuva ei myöskään seuraa peleistä tuttua juonta tai timelineä. Esimerkiksi Jinin manageriksi alkaa Steve Fox -niminen häiskä, joka kertoo aiemmin olleensa Iron Fist -taistelija. Wtf.

Tekken -hahmot ovat jossain määrin tunnistettavissa, mutta jokainen on vain yksiulotteinen varjo alkuperäisestä itsestään. Taistelulajitkaan eivät täysin vastaa pelissä nähtyjä muuvseja (mikä on ehkä suurimpia pettymyksiä koko leffassa). Ja kaikki puhuvat englantia. Tietysti. Taistelun tuoksinassa vilahtelevat aiemmin mainittujen lisäksi Anna ja Nina Williams, Eddy Gordo, Christie Monteiro, Raven, Yoshimitsu ja Bryan Fury. Ja se venäläinen dude, jonka nimeä en ikinä muista kun en ole pelannut Tekken 6:sta tai Tekken 5: Dark Resurrectionia. Kazuyakin on tietysti mukana, mutta hänen kohdallaan hahmon suunnittelu on mennyt eniten mäkeen. Kazuyasta on tehty sadistinen, pinnallinen kusipää, jolla ei sitten muita luonteenpiirteitä olekaan. Heichachista taas on tehty outo semi-hyvis. Wtf x 2.

Kazuya Mishima. Ehkä.

 Heihachi Mishima

Väsähtäneet siskokset Nina ja Anna Williams.

No niin, eli Jin pääsee ottelemaan kovia nimiä vastaan Iron Fist -turnauksessa. Kun Kazuya saa tietää, että Jin on hänen poikansa, kyynisen miehen murhanhimoisuus vain yltyy. Kazuya yrittää syrjäyttää isänsä Tekken Corporationin johtajana ja ottaa Jinin päiviltä. Paha saa tietysti palkkansa ja plaa plaa. The usual stuff. Mielenkiinnotonta, muovista, tunteetonta. Tekkenistä löytyy hyvin vähän, jos yhtään kehuttavaa. Näin jälkeenpäin elokuvaa ajatellessa mieleen tulee vain noin tuhat erilaista tapaa kertoa, miten perseestä tämä tekele on. Jos hyviä juttuja nyt on pakko keksiä... Musiikki ajoittain ok, kuvat useimmiten ihan jees. Perus.

Eddy Gordo VS Raven.

Ai niin, yksi vittumaisimpia (vaikkakin ehkä tiettyyn rajaan asti hauskimpia) juttuja leffassa ovat Jinin jatkuvat äiti -flashbackit. Aina kun taistelussa tulee paha paikka, äiti -flashback to the rescue! Mietimmekin miksei tällaista toimintoa ole itse pelissä. "Olet häviöllä ja voit nyt painaa muistele äidin taisteluneuvoja -nappia, jonka ansiosta saat lisää energiaa."

Yksi leffan noin tuhannesta äiti -flashbackista.

Täydellisessä maailmassa (= minun pääni sisällä) Tekkenistä tehdyn leffan olisi pitänyt olla edes hieman pelin juonen kaltainen. Tällaisenaan se on vain onneton sekamelska, joka ei tarjoa mitään kiinnostavaa, mistä ottaa kiinni. Loppuun tämä kannattaa katsoa vain jos haluaa nähdä maailman antikliimaksisimman loppukohtauksen.

Bonus-screencap: Christie Monteiron perse. Mitäpä tähän enää lisäämään.

Tekken (2010)
Ohjaus: Dwight H. Little
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.4/10