This ain't no hula!

Oletko koskaan miettinyt mitä kaikkien mummojen sydänkäpynen Ronn "Ridge Forrester" Moss teki ennen Kauniita ja rohkeita? Ei se mitään, enpä juuri minäkään. Mutta nyt se selviää!

Kovaa peliä Havaijilla

 (Hard Ticket to Hawaii, 1987)

En oikeasti edes tiedä mistä aloittaa tämän leffan kanssa. Leffaa on mennyt noin puoli minuuttia kun päästään jo tositoimiin eikä tylsää hetkeä enää tule.

No huh huh. Mossin uimahousut varmaan lakkaisivat olemasta jos olisivat enää yhtään piukemmat.

Donna (Dona Spier) ja Taryn (Hope Marie Carlton) ylläpitävät lentävää cargo-firmaa Havaijilla. Kaksikko joutuu hankaluuksiin kuljettaessaan käärmettä eläintarhaan. Välilaskun aikana he törmäävät kahteen rikolliseen, jotka ovat tulleet hakemaan saarelle pienoishelikopterilla lennätettyjä timantteja. Naiset löytävät timantit ennen miehiä. Onneksi daisariduolla on nunchakut ja heittotähdet mukana, muuten olisi varmaan tullut pahaa jälkeä! Naiset saavat tietysti timanttipahikset kannoilleen. Onneksi apuun rientää erikoisagentti Rowdy Abilene (Ronn Moss) kung-fu -kavereineen.

Ai niin, ja käärme tietysti karkaa. Ja se ei olekaan mikään tavallinen luikertelija vaan kreisi sekopää-käärme, joka on infected with deadly toxins from cancer-infested rats. Tuo on oikea lainaus tästä leffasta. Mikään hymiö ei kykene kuvaamaan kasvoillani ollutta ilmettä tuon kuullessani.

Juoni oli aikalailla tuossa, tai ainakin kaikki mitä siitä tarvitsee tietää. Leffa on niin täyttä tykitystä, että juoni unohtuu välillä täysin. Jopa hahmot itse unohtavat mitä olivat tekemässä. Donna ja Rowdy unohtuvat muhinoimaan naisten asuntoon, vaikka paras kaveri on kidnapattu. Kyllä se nyt siellä hengissä säilyy, ei hätää! Kaikki tekosyyt näyttää tissit käytetään. Sattuipa sopivasti, että Donnan ja Tarynin mielestä paras paikka mietiskelyyn ja timanttisaaliin tutkimiseen on poreamme! Ymmärrän myös, että on ihan täysin olennaista ja perusteltua näyttää, kun nainen vaihtaa vaatteet.

Mitä sitten tarjotaan juonen tilalla? No, leffa kuuluu ohjaaja-käsikirjoittaja Andy Sidarisin kahdentoista elokuvan Triple B -sarjaan eli luoteja (bullets), pommeja (bombs) ja pimuja (babes). Kaikkea tätä todella on tarjolla, ja jatkuvasti onkin. Leffa oli äärimmäisen piristävä pläjäys kaikkea sitä, mistä pidän näissä B-luokan sekoiluissa ja vielä omaperäisesti toteutettuna. Enpä ole koskaan aiemmin nähnyt pumpattavaa barbaraa bazookan uhrina tai murhaa frisbeellä toteutettuna. Huumorikin on niin huonoa että se on hyvää. Dialogissa on niin monta hämmentävää hetkeä, että laskuissa menee sekaisin. If brains were birdshit, you'd have a clean cage. Eeppinen solvaus!

Ei sillä etteivät itse tapahtumat olisi vähintäänkin hämmentäviä. Rannalla pahisten linnaketta vahtiva sarjatuliasemies huvittelee päivittäin heittelemällä frisbeetä rannalla kirmailevan naisen kanssa. Miten hitossa tämä juttu alkoi? Jos rannalla seisoo mies valtava ase kainalossa ja pyytää sinua heittämään kanssaan frisbeetä, menisitkö? Tai pyytäisitkö itse asemiestä heittelykaveriksi? Vaikka olisit miten yksinäinen? Eri juttu tietysti jos mies pakottaa leikkiin aseella uhaten. Se olisi kyllä vähintäänkin yhtä omituista kuin edellä mainitut scenariot. "Heittelet mun kanssa nyt tätä frisbeetä tai ammun sut!"

Just when you thought it was safe to take a pee.

Sidaris uskaltaa vetää mutkat suoriksi ja leffan täysin överiksi, mikä on hienoa. Ei tässä mitään korkeakulttuuria olla tekemässä, joten jarrut pois! Siinäpä asenne, jota arvostan. Uskallan luvata, että Triple B -leffoja nähdään tässä blogissa vielä joskus tulevaisuudessakin, vaikka tämä teos olikin niin tykittelyä, että pelkään muiden osien olevan lieviä pettymyksiä. Toivottavasti olen väärässä ja bazooka/tappajafrisbee/syöpäkäärme -osaston hulinaa nähdään myös sarjan muissa leffoissa.

Leffasta löytyy muuten parhaita paloja YouTube-videokollaaseina, joten suosittelen tsekkaamaan ne, jos et koko leffaa meinaa koskaan katsoa. Tai vaikka meinaisitkin, ei siitä haittaakaan ole.

Kovaa menoa Havaijilla (Hard Ticket to Hawaii, 1987)
Ohjaus: Andy Sidaris
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Dorian Gray goes trash

Kuten viime viikon Dorian Grayn muotokuva -postauksessa lupailin, nyt legendaarinen tarina menee ihan uusiin sfääreihin.

The Secret of Dorian Gray 

(Das Bildnis des Dorian Gray, 1970)

Pääpiirteittäin juoni on tietysti sama, mutta nykyaikaan (eli tässä tapauksessa 1970-luvun alkuun) sijoitettuna. Ei liene vaikeaa arvata millaisia Dorian Grayn synnit ovat, kun leffa on tehty heti 60-luvun seksuaalisen vallankumouksen jälkimainingeissa.

Elokuva on monikansallinen eurooppalainen tuotanto. Näyttelijät ovat vähän mistäsattuupäin mannerta, moni on itävaltalainen. Leffan alkuperäisnimi on useimmiten englanniksi tai saksaksi, mutta tekijät ovat italialaisia ja koko komeus on puhuttu englanniksi (ja dubattu myös italiaksi). Tarina myös tietysti sijoittuu Englantiin ja mukana on myös brittinäyttelijöitä. Tuotanto on silti merkitty italialaiseksi tekijäkaartinsa vuoksi.

Leffa alkaa, kun Dorian kohtaa Sybilin, joka tällä kertaa on ihan ihka oikea Shakespeare-näyttelijä surkeassa teatterissa. Vasta myöhemmin nuorukaisen maalaus on valmis ja hän esittää kohtalokkaan toiveensa tavattuaan Henry Wottonin. Alkuperäistä tarinaa on tietysti jouduttu muokkaamaan rutkasti, koska 1890-luvun sosiaalinen koodisto suurilta osin vanhentunut 80 vuodessa. Dorianin ja Sybilin 70-luvun suhde on - totta kai - häpeilemättömän fyysinen. Seksiä ja puolialastomia naisia nähdään enemmänkin, mutta seksploitaatioleffalle melko maltillisesti.

Henry Wottonin ja Dorianin suhde puolestaa on välillä avoimenkin homoseksuaalinen ja pari nähdään mm. yhdessä suihkussa. 70-luvun versio ei häpeile korostaa homoseksuaalisia vivahteita, jotka vuoden 1945 versio häivytti tarinasta täysin. Pientä lesboiluakin on saatu liimattua mukaan!

Tuskin tarvitsee kertoa, että leffa poikkeaa kirjasta ihan helvetisti. Dorian Gray syömässä hodaria on sellainen kuva, jota en uskonut koskaan näkeväni. Maailma on muuttunut ihan helvetisti kirjan kirjoittamisen ja tämän leffan välillä, vaikka siinä välissä on tosiaan vain 80 vuotta. Leffan Dorianin synnit ovat selkeästi nähtävillä, eikä niiden ympärille ole luotu sellaista mystisyyden verhoa kuin kirjassa. Seksiähän ne suurimmaksi osaksi tietysti ovat ja pettämistä. Dorian myös poseeraa jonkin XX-lehden mallina.

Leffa ei ole mitään tuskastuttavaa katsottavaa, mutta mutta... No, näyttelijäsuoritukset näin ensinnäkin. Dorian Grayn näyttelijä tavallaan näyttää enemmän siltä Dorianilta, jonka kuvittelin kirjaa lukiessani, suureksi osaksi sen takia, että sekä kirjan että leffan Dorianit ovat blondeja. Doriania näyttelevä itävaltalainen Helmut Berger ei vain ole kummoinen näyttelijä. Useimmissa kohtauksissa näyttelyn voi sivuuttaa ja jättää huomioimatta, mutta ne kohdat, kun Dorian suuttuu ovat aika kivuliaita myös katsojalle.

Toinen kipuilua aiheuttava juttu on leffan hirveät musiikit. Eipä ole diipadaapampaa scorea hetkeen kuultu. Yhdessä kohtauksessa Dorian ja Sybil tekevät syntiä Englannin maaseudun raikkaassa ulkoilmassa ja taustalla soi musiikki, jonka tahtiin voisi kuvitella piirretyn karhuperheen lähtevän piknikille.

Jos pystyy katsomaan huonon näyttelyn ja järkyttävän huonon musiikin ohitse, leffa on ihan kelpo viihdettä. Välillä vähän junnataan ja välillä kaikki menee pikakelauksella, mutta niinhän siinä helposti käy kun itse juonen lisäksi pitää keksiä tekosyitä näyttää tissit ja/tai puolialastomia miehiä. Sinänsähän Dorian Grayn tarina sopii loistavasti dekadentin seksploitaatioleffan aiheeksi. Harmi vain, että viime hetkellä The Secret of Dorian Gray alkaa aina nynnyillä, eikä mitään kovin dramaattista tai järkyttävää nähdä. Tässähän olisi ollut aineksia vaikka mihin!

The Secret of Dorian Gray (Das Bildnis des Dorian Gray, 1970)
Ohjaus: Massimo Dallamano
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10

Pahistytöt sotasilla

No niin, nyt vihdoinkin se synttärielokuva! Mietin pitkään ja hartaasti minkä leffan katsoisin. Ensimmäisen vuoden synttäreillä katsottiin japanilaista rock 'n roll/zombie-perseilyä ja viime vuonna seksikomediaa 70-luvulta. Kolmas synttärielokuva yhdistelee elementtejä molemmista. Komedia jää välille, samoin rokkizombiet, mutta Japania ja seksiä kyllä löytyy.

Japanilainen pinku (a.k.a. pink film tai pinku eiga) on varmasti eksploitaatiofaneille tuttu genre. Tärkein genren määrittelijä on ns. aikuisille suunnattu sisältö eli toisin sanoen seksi ja/tai graafinen väkivalta. Usein pinku yhdistetään pelkkiin erotiikkaelokuviin, mutta niin kapea genre ei kuitenkaan todellisuudessa ole.

Nyt siis pinkua 70-luvulta, olkaa hyvät!

Terrifying Girls' High School: Lynch Law Classroom 

(Kyofu joshikoko: boko rinchi kyoshitsu, 1973) 

Lynch Law Classroom on itse asiassa Terrifying Girls' High School -sarjan toinen osa, joten teen pienen poikkeuksen tavoissani. Tavallisesti en halua katsoa osia väärässä järjestyksessä, vaikka ne eivät juonellisesti toisiinsa liittyisikään. Lynch Law Classroom on kuitenkin sarjansa tunnetuin ja juonet liittyvät (tietääkseni) yhteen sarjaksi vain teemojensa vuoksi joten menköön. Osa näyttelijöistä on näytellyt muissakin sarjan osissa, mutta eri rooleja ja ohjaajakin on sama vain kahdessa ensimmäisessä pätkässä.

Kolme uutta siirto-opiskelijaa saapuu tiukkakuriseen tyttökouluun School of Hopeen. Koulu on tarkoitettu erityisesti ongelmaisille, kapinallisille tytöille, joista koulitaan hyviä vaimoehdokkaita. Uudet opiskelijat saapuvat haasteelliseen aikaan, sillä yksi koulun opiskelijoista on juuri murhattu. Korruptoitunut poliisi julisti murhan onnettomuudeksi, mutta uusien tyttöjen epäilykset heräävät välittömästi. Yksi tulokkaista on jengijohtaja Noriko "Boss with the Cross" Kazama, joka saa pian tietää murhatun tytön olleen hänen oikea kätensä Jokohamassa. Kazama saa välittömästi tukea muilta tulokkailta ja osalta muista oppilaista, kun hän päättää kostaa ystävänsä kuoleman ja ottaa selvää siitä, mitä koulussa oikeasti tapahtuu.

Koulun pelko on vararehtorin kasaama kurinpitokomitea, joka koostuu koulun omista oppilaista. Komitean tehtävä on rangaista sääntöjenrikkojia parhaaksi katsomallaan tavalla. Erilaisia kidutusmenetelmiä hyödyntävä komitea on myös vastuussa aiemmasta oppilaan kuolemasta.

Lynch Law Classroom on hyvä esimerkki japanilaisesta sukeban-elokuvasta. Sukeban on termi, joka tarkoittaa tyypillisimmin jengipomoa, joka on tyttö. Sukebanit olivat vakiokamaa 70-luvun eksploitaatioleffoissa ja juuri Lynch Law Classroomin ohjaaja Norifumi Suzuki teki ne tunnetuiksi elokuvissaan. Tyttöpomot olivat suosittuja myös 70-luvun mangassa. Tämän leffan kiistaton pomotyttö on tietysti Noriko Kazama (Miki Sugimoto), joka tunnetaan myös nimillä Boss with the Cross ja Noriko Cross.

Kouluympäristön ja nuorisojengien yhdistelmä ei myöskään ole mitään uutta japani-eksploitaatiossa. Lynch Law Classroomissa on jotain hyvin anime/mangamaista, luultavasti johtuen siitä, että sen teemat ovat tuttuja myös aikuisemmalle yleisölle suunnatuista piirretyistä. Tyttöjen pitämä kurinpitokomitea jää harmittavan särmättömäksi ja kasvottomaksi, sillä sen riveistä ei löydy tarpeeksi kovaa vastavoimaa Noriko Kazamalle. Viihdyttävimmiksi jutuiksi nousevat groovy 70-luvun musiikki, ajoittain komea kameratyöskentely ja tietty, japanilaisille elokuville ominainen naiivi huumori, joka luo mielenkiintoisen kontrastin seksikohtauksille. Elokuva on muutenkin jotenkin miellyttävästi 70-lukulainen, sopivasti, jopa hurmaavasti vanhentunut.

Jostain syystä juoneen on pitänyt saada mukaan myös Kazaman kisailu Jokohamasta saapuneen haastajan kanssa. Keskinäisen kilpailun pointti ei oikein välity katsojalle, mutta kaksikon lopullinen yhteenlyöttäytyminen sitoo elokuvan nätisti nippuun. Muutenkaan ihan kaikkien juonenkäänteiden pointti ei tule ihan selväksi, minkä vuoksi leffasta olisi voinut varmaan, lyhyestä kestostaan huolimatta, karsia löysiä pois. Näytteleminen menee usein yli että paukkuu, mutta suoritusten uskottavuus ei olekaan tässä se pääasia. Tällä ei ole arkirealismin kanssa mitään tekemistä.

Sukeban-elokuvat ovat varmasti olleet aikoinaan suorastaan vallankumouksellisia. Japanin päällisin puolin sovinnallisessa kulttuurissa kapinalliset, estottomat koulutytöt erottuvat joukosta räävittömyydellään. Näitä neitoja eivät säännöt juuri kosketa. Kaiken kaikkiaan Lynch Law Classroom on viihdyttävä paketti tyypillistä pinkua. Toivottavasti joskus tarjoutuu mahdollisuus katsoa myös Terrifying Girls' High School -sarjan muutkin osat.

Terrifying Girls' High School: Lynch Law Classroom (Kyofu joshikoko: boko rinchi kyoshitsu, 1973)
Ohjaus: Norifumi Suzuki
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10

VHS-ilta IV: Tutut tuntemattomat

VHS-illassa mennään nyt ryminällä mainstreamin puolelle - ainakin tämän teeman kriteerien mukaan. VHS-illoissa on tullut ihan luvattoman pitkä tauko, mutta toukokuinen mökkiviikonloppu jos mikä on otollista aikaa nauhojen pyörittelyyn.

Osaksi iltojen pitäminen on jäänyt siitäkin syystä, että vanhoja kassuja on löytynyt kirppareilta ihan hämmentävän vähän. Viimeksi leffoja on tullut ostettua viime vuoden puolella, vaikka kirpparikierroksia on tehty säännöllisesti. Nytkö ne helmet katoaa? Hyvät ihmiset, pyydän. Jos nurkissanne ajelee vanhoja VHS-leffoja, älkää missään nimessä heittäkö niitä pois. Aina on olemassa joku kasetteihin hurahtanut hölmöläinen, kuten minä. Paitsi jos kassuvalikoimastanne löytyy lähinnä Matrixia, Armageddonia ja Muumiota, niillä saatte minun puolestani heittää niillä vaikka vesilintua.

Tämänkertaisista leffoista vain ensimmäinen täyttää kaikki VHS-illalle asetetut kriteerit. Nagisa Oshiman Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976) on kyllä tunnettu kulttiteos, mutta sillä on kolmikosta ainoana alle 10 000 ääntä IMDb:ssä. Leffa on pyörinyt nurkissa vaikka kuinka kauan ja lienee yksi ensimmäisiä "kummallisia" VHS-ostoksia. Kaksi muuta elokuvaa, Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987) ja Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992) täyttävät kriteerit vain ikänsä puolesta.

Kolme miestä ja baby on ollut katsomislistalla jo pitkän aikaa (älkää kysykö minulta vaan kanssaeläjältä). Muutama viikko sitten tuli katsottua intialainen versio tästä leffasta, Heyy Babyy (2007). Kuvittele miltä Kolme miestä ja baby näyttää, kun se kestää kaksi ja puoli tuntia ja joka välissä lauletaan ja tanssitaan. Ah, Bollywood... No, joka tapaukessa, tästä leffasta on tullut jo pieni sisäpiirin vitsi ja kun VHS tuli vastaan niin pakkohan se oli ostaa. Ja nyt se on pakko myös katsoa.

Ruohonleikkaaja löytyi Haapaveden kirppikseltä viime kesänä. En voinut vastustaa kiusausta, sillä leffa oli vielä director's cut ja 40 minuuttia teatterijulkaisua pitempi. Leffa tunnetaan... "huimista" tietokone-efekteistään ja voin vain kuvitella mitä nuo ylimääräiset 40 minuuttia pitävät sisällään. Ohjaajan leikkaus kestää siis kokonaisuudessaan kaksi tuntia ja 20 minuuttia. Huh! Ruohonleikkaajan tuotanto oli melkoista perseilyä, sillä elokuvaa on mainostettu Stephen Kingin nimellä, vaikka tarinalla ei ole mitään tekemistä Kingin samannimisen novellin kanssa. Perusteettomasta mainoksesta seurasi tietysti oikeusjuttu, jonka seurauksena leffaa lakattiin virallisesti kutsumasta Stephen Kingin Ruohonleikkaajaksi.


Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987)
Speksit: euron hintainen kassu ns. normaalikokoisessa kotelossa. Oulun Järki-kirppikseltä joskus viime syksynä hankittu. Kuva rakeinen kuin jokin tosi rakeinen asia, mutta muutenhan tämä toimi tosi hyvin. Tämä leffa on jo sen verran mainstreamia, että päätimme jättää kassun mökille tulevaisuuden tylsiä sadepäiviä varten.

Olen varmasti nähnyt tämän joskus, mutta mitään kunnon muistikuvia minulla ei teoksesta ole. Lisäksi sekoitan tämän aina siihen toiseen vauvakomediaan, Vauva vapaalla (Baby's Day Out, 1994). Alun perin Kolme miestä ja baby perustuu ranskalaiseen elokuvaan Kolme miestä ja käärö (3 hommes et en couffin, 1985). Nyt kun Amerikka- ja Intia-versiot on katsottu, pitäisiköhän seuraavaksi katsoa Ranska-versio? Olisikohan se jo liikaa?

Arkkitehti Peter (Selleck), sarjakuvapiirtäjä Michael (Guttenberg) ja näyttelijä Jack (Danson) ovat kolme hilpeää ja huoletonta kämppistä, jotka jakavat hulppean kattohuoneiston Manhattanilla. Tarina alkaa Peterin synttärijuhlista, joiden jälkeen Jack pakkaa tavaransa ja lähtee Turkkiin kuvaushommiin. Ennen lähtöään hän kertoo Michaelille, että asuntoon tuodaan seuraavana päivänä hänen ohjaajaystävänsä paketti, joka haetaan myöhempänä ajankohtana. "Älä välitä siitä."

Seuraavana päivänä Peter ja Michael kokevat elämänsä yllätyksen, kun heidän ovensa eteen on tuotu vauva korissaan. Korissa on lappu, jonka mukaan Jack on lapsosen isä. Äiti on jättänyt babyn isukin hoidettavaksi. Peter ja Michael luulevat tämän olevan se paketti ja hässäkkähän siitä syntyy - monella tavalla. Onhan se hauskaa, kun miehet eivät osaa hoitaa vauvaa. Lopulta kolmikko tajuaa sekaantuneensa myös huumebisnekseen ja tietysti lapsen äitikin tulee sopivalla hetkellä vaatimaan nyyttiään takaisin.

Suurin yllätys tässä leffassa oli se, että ohjaajana on häärinyt tuttu Star Trek-mies, Leonard Nimoy. Muuten elokuva on melko yllätyksetön, harmiton hupailu, joka ei tuo pöytään mitään merkittävää. Jokseenkin absurdia, miten tästä leffasta on tehty niin monta eri versiota eli puolilla maailmaa. Ja tälle on vielä jatko-osakin, ysärillä valmistunut Kolme miestä ja pikkuneiti (Three Men and a Little Lady, 1990). Onko se nyt niin mielenkiintoista miten miehet ovat ihan avuttomia pikkuisen vauvan kanssa? Kyllähän tästäkin leffasta muutama hauska jippo löytyy, mutta jostain syystä eritevitsit eivät saa nauramaan ääneen.

Tämänkin leffan kohdeyleisö on vähän hukassa. Aikuisyleisölle tämä lienee tarkoitettu, mutta juoni on siihen aivan liian naiivi. Niin oli kyllä Heyy Babyyssakin. Vertailussa en osaa sanoa kumpi on parempi, Bollywood-versio vai tämä. Vaikka intialainen vastine oli reippaasti pidempi, siinä oli sentään muutama ihan kelpo laulu- ja tanssinumero. Laulavathan miekkoset tässäkin kolmiäänisesti tuutulauluja, mutta ei se nyt vaan ole sama asia.

Lopullinen tuomio: tylsää ja mitäänsanomatonta peruskauraa. Mitäpä tästä sen enempää sanomaan.

Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987)
Ohjaus: Leonard Nimoy
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.3/10



Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976)
Speksit: ehkä jopa parin euron hintainen normaalikoteloinen kasetti Oulun Paljekirppikseltä. Selvä ja hyvä kuva, ei mitään pökkimistä. Tai siis. Niin, no, joo.

Voin vain kuvitella minkälaista hakusana-trafiikkia tämä leffa tuo mukanaan. Itselleni Nagisa Oshima on tuttu  Tabun (Gohatto, 1999) ohjaajana, miehen muu tuotanto ei ole ennestään tuttua. Aistien valtakunta on tositapahtumiin perustuva eroottinen draama.

Nuori Sada Abe on entinen prostituoitu, joka on siirtynyt sisäköksi hotelliin. Töissä hän kohtaa hotellin komean omistajan Kichizon ja parin välille kehkeytyy intensiivisen eroottinen, jopa pakkomielteinen suhde. Sada painostaa Kichizoa hylkäämään vaimonsa ja pariskunnan leikeistä tulee aina vain kokeellisempia ja hurjempia elokuvan edetessä.

Tuossapa koko juoni oikeastaan olikin. En halua spoilata elokuvan hurjimpia kohtauksia, eikä mitään lineaarista juonta oikeastaan ole. Elokuva vain hyppii yhdestä tapahtumasta toiseen ja tarinan keskiössä on Sadan ja Kichizon keskinäinen kemia, valtapeli ja yllyttäminen yhä paheellisimpiin tekoihin. Kuten jo aiemmin sanoin, hurja tarina perustuu tositapahtumiin 1930-luvun Japanissa ja siksi tuskin spoilaan sitä, kun kerron tarinan päättyvän Kichizon seksuaalisväritteiseen murhaan.

Oshiman elokuva on täynnä kauniita kuvia ja se on kaikin puolin taidokkaasti tehty. Vaikka elokuvassa nähdään oikeaa seksiä, taiteellisuutensa vuoksi sitä ei voi sanoa pornoksi. Ai no Korida ei suinkaan ole ensimmäinen ns. mainstream-elokuva, jossa seksi ei ole näyteltyä. Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi Melvin van Peeblesin blaxploitaatio-klassikon Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971), jonka seksikohtausten seurauksena ohjaaja sai sukupuolitaudin. Shokkiarvoa Ai no Koridalla on kuitenkin enemmän kuin useimmilla eroottisilla tai oikeaa seksiä sisältävillä elokuvilla.

Lopulta Ai no Koridalla on tyylin puolesta paljonkin yhteistä Tabun kanssa. Molemmissa keskitytään kuvaamaan henkilöiden välistä kemiaa ja sen kehitystä ja perinteistä juonikerrontaa on vain vähän. Pidän kuitenkin selvästi enemmän Tabusta, koska Ai no Koridassa shokeeraavat kohtaukset ja yliseksuaalisuus vievät kaiken huomion. Ne harhauttavat helposti itse asiasta, eikä joka kohtauksessa ole täysin selvää, miksi taas pitää näyttää kaikki. Ne muutamat varsinaiset shokkikohtaukset ovat sikäli ymmärrettävissä, että ne kuvaavat pariskunnan keskinäisen jännitteen kiristymistä.

Hieman hillitymmällä otteella Ai no Korida voisi helposti olla Tabun kanssa samoilla viivoilla.

Ai niin. Pariskunnan seksuaalinen kanssakäyminen ei ole erityisen privaattia. Silminnäkijöiden lausuntoja tuskin on ollu vaikea saada, sillä parittelun aikana samassa huoneessa on hämmentävän usein shamisen-sooloa soittava geishamummo.

Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976)
Ohjaus: Nagisa Oshima
106 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10



Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)
Speksit: normaalikoteloinen, parin euron hintainen kassu Haapaveden kirppikseltä, mikä ikinä sen nimi lieneekään. Director's Cut, jossa 40 lisäminuuttia efektipelleilyä. Aluksi kuva värisi kuin haavanlehti, mutta tilanne korjaantui onneksi pian.

Vuonna 1992 Ruohonleikkaja oli varmasti kunnianhimoinen projekti kaikkine tietokone-efekteineen. Kuten jo aiemmin todettu, elokuvan täyspitkä nimi oli alun perin Stephen Kingin Ruohonleikkaaja, mutta Kingin nimi poistettiin oikeusjutun myötä. New Line Cinema oli ostanut oikeudet Kingin samannimiseen novelliin, mutta tämän elokuvan käsikirjoitus oli täysin itsenäinen projekti, jonka alkuperäinen nimi oli Cyber God. Makustelepa tuota nimeä hetki. CYBER GOD. Joka tapauksessa, New Line Cinema päätti yhdistää Kingin tarinan ja täysin siihen liittymättömän käsikirjoituksen ja luoda jonkinlaisen epäpyhän äpäräelokuvan, jota voisi mainostaa Kingin nimellä. Suunnitelma kusi kintuille ja minä olen sitä mieltä, että tämän leffan nimi pitäisi ehdottomasti olla Cyber God.

Dr. Lawrence Angelo (Pierce Brosnan) tekee kokeita, jossa simpanssin älykkyyttä kasvatetaan lääkehoidolla ja virtuaalitodellisuudella. Koe onnistuu, mutta lääkitys tekee koe-eläimestä väkivaltaisen ja vihamielisen. Angelo on vähällä luopua kokeistaan, kunnes hän kohtaa uuden, täydellisen koe-eläimen: vajaaälyisen ruohonleikkaajan nimeltä Jobe. Orpo Jobe asuu kirkon piharakennuksessa ja kulkee hoitamassa ihmisten pihoja pastorin veljen Terryn kanssa. Angelo esittelee Jobelle virtuaalitodellisuutta ja saa houkuteltua tämän mukaan kokeisiinsa.

Kuten arvata saattaa, ihmiskokeet eivät pääty juuri sen paremmin kuin eläinkokeetkaan. Angelo jättää pois väkivaltaista käytöstä aiheuttavan lääkityksen, mutta pian asiat alkavat silti mennä alamäkeen. Jobe oppii asioita salamannopeasti ja kiintyy virtuaalitodellisuuteen. Aluksi innostunut ja utelias Jobe muuttuu pian ihmiskoneeksi ja lähtee kostoretkelle. Maksajiksi joutuvat ne, jotka ovat pilkanneet Jobea tämän tyhmyydestä.

Itse asiassa leffa oli yllättävän hyvä. Ei silti hyvähyvä, mutta odottelin sellaista kunnon all over the place -perseilyä, jossa ei ole päätä tai häntää. Onhan tämä nyt 40 lisäminuutin kanssa ihan tolkuttoman pitkä. Nämä ohjaajan leikkaus -versiot muutenkin mietityttävät minua, etenkin silloin kun ne lisäävät pituutta roimasti. Joskus täytyy raa'asti luopua hyvistäkin ideoista, jos ne eivät toimi kokonaisuuden kannalta - kill your darlings. Jos elokuvaa on voitu esittää sataminuuttisena, tuovatko lisätyt neljäkymmentä minuuttia siihen jotain oikeasti olennaista lisää?

Sinänsä Ruohonleikkaajassa kerronta on melko sujuvaa loppupuolelle saakka, joten lisäykset lienevät aika pieniä. Loppua kohden vähän venytellään ja kiinnostus lopahtaa. Jeff Fahey on Jobena karismaton ja tylsä. Vaikka leffa on pitkä, Joben muutos hyväntahtoisesta ääliöstä kylmäksi älyköksi on turhan nopea ja vaiheeton. Aluksi Jobe on typerys, sitten innostunut oppija ja lopulta kuin robotti. Mitään vivahteita on turha hakea. Rakkaussuhde rikkaaseen nuoreen leskeen Marnieen vaikuttaa melko tyhjänpäiväiseltä. Suhteen traaginen loppu toimii esimerkkinä virtuaalimaailman vaarallisuudesta, mutta noin muuten koko sivujuoni on pelkkää filliä jo muutenkin täydenoloisessa leffassa.

Vanhentuneet efektit ovat hauskaa katsottavaa parissa ensimmäisessä virtuaalitodellisuuskohtauksessa, mutta eivät jaksa innostaa enää myöhemmin. Kaikkine puutteineen ihan hauska leffa. Kelpo viihdettä, jos jaksat viihtyä sen ääressä lähes kaksi ja puoli tuntia.

Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)
Ohjaus: Brett Leonard
140 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

Eh heh heh...

Flesh Gordon

 (1974)

Sanottakoon näin aluksi, että edellisvuoden synttärileffa Wild Zero oli niin huippuluokan perseilyä, etten edes yrittänyt löytää jotain yhtä päräyttävää 2-vuotispäivän kunniaksi. Koska niin helvetin iso osa kaikista blogiin eksyneistä on hakenut netistä tissejä, alastomia ihmisiä, seksiä ja niin edelleen, ajattelin, että heitetään nyt lisää vettä myllyyn. Niinpä tämän vuoden synttärielokuva on 70-lukuinen seksikomedia Flesh Gordon. Olkaa hyvät!

Maailmassa tapahtuu kauheita. Mystinen seksisäde sinkoaa avaruudesta maan pinnalle ja saa ihmiset paneskelemaan toisiaan holtittomasti. Tutkijat ovat ymmällään. Flesh Gordon on lentokonematkalla, kun seksisäde iskee ja saa jopa koneen lentäjätkin osallistumaan joukko-orgioihin. Kone rymähtää maahan, mutta Flesh onnistuu pakenemaan alastoman kaunottaren kanssa keskelle tiheää metsikköä. Kaksikko törmää pian tohtori Flexi Jerkoffiin (heh heh), joka on kehittänyt oman avaruusrakettinsa. Jerkoff, Gordon ja hemaiseva nainen lähtevät ottamaan selvää seksisäteen alkuperästä.

Muutaman kolmenkimpan jälkeen satunnaiset sankarimme päätyvät Porno-planeetalle (heh heh), jonka ilkeä valtias Wang the Perverted (eh...) on vastuussa seksisäteestä. Planeetan asukkaat eivät itsekään ole kovin tyytyväisiä Wangin hallintoon ja asialle pitää tehdä jotain asap.

Leffa yllätti positiivisesti, mutta toisaalta odotukset olivatkin ihan supermatalalla. Yksi suurimpia yllätyksiä oli se, että tällä tekeleellähän on jonkinlainen budjetti! Ei todellakaan iso, mutta jonkinlainen. Elokuvan tyyli on kokonaisuudessaan ihan miellyttävä. Erityisplussaa stop-motion tekniikalla toteutetuista hirviöistä! Huumorihan tässä elokuvassa on sellaista ala-asteen vikoille luokille jumahtanutta hihittely-osastoa, eikä sellaisena kirvoita kovinkaan monia ääneennauruja. Voisi toki olla eri asia katsoa tämä suurella elokuvista kiinnostuneella kaveriporukalla punaviinin siivittämänä. Kahdestaan ja selvinpäin tämän osaston huumori ei ehkä toimi yhtä hyvin.

Yleensähän tämäntyyppisissä leffoissa vilisee pelkkiä yksittäisiä tissejä ja tissipareja. Flesh Gordonissa vilahtelee kuitenkin myös sukupuolielimiä, jopa miesten! Niitähän ei oikeasti näy koskaan. Eipä niitä nytkään suuremmin esitellä, vaan vilahdukset jäävät todellakin vilahduksiksi. Kuulemani mukaan tästä suunniteltiin esitettäväksi myös ihan kunnon HC-versiota, mutta se kuitenkin lopulta unohdettiin.

Tuntuu jokseenkin hassulta sanoa, että visuaalisuus on leffan vahvinta antia. Sillä ei ole paljastelujen kanssa mitään tekemistä, vaan se on enemmänkin lavasteiden, pukujen, stop-motion hirviöiden ja mielikuvituksellisten avaruusmaisemien ansiota. Sinänsä harmi, että tekijät ovat käyttäneet visuaalinsa näin sisällöllisesti tyhjään tekeleeseen. Mutta, koska visuaalisuus on leffassa niin suuressa osassa, tässä postauksessa on normaalia enemmän screencappeja kertomassa sitä, mitä en voi sanoin kuvailla. Näiden kuvien myötä, kiitos kuluneesta vuodesta!

Flesh Gordon (1974)
Ohjaus: Michael Benveniste & Howard Zelm
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.8/10

Nyt pärisee!

Deathsport 

(1978)  

No niin. Deathsport on eräänlainen jatkumo aiemmalle Death Race 2000-leffalle. Itse en ole jälkimmäistä katsonutkaan, joten en osaa sanoa mitä yhteistä ja mitä erilaista näissä on. Paitsi, että ainakin Deathsport on tehty huonosti ja pienellä budjetilla. Leffajulisteen perusteella odotukset olivat aivan liian korkealla. Älkää tehkö noin helvetin siistejä julisteita huonoille leffoille!

Deathsport vaikutti alkuun lupaavalta. Futuristisessa dystopiassa elää erilaisia ihmisklaaneja: hevosella ratsastelevat hippi-ihmiset, kannibaali-mutantit ja tappajakoneilla (= moottoripyörillä) huristeleva eliitti. Eliitti on korvannut kuolemantuomion deathsportilla, jossa tuomitut joutuvat taistelemaan eräänlaisella kolosseumilla tappajakoneita vastaan.

Kaz (David Carradine) on sellainen hippi-ihminen. Hippiklaanin ratsastaessa aavikolla eliitti käy heidän kimppuunsa. Kaz nakataan tyrmään odottamaan deathsportia. Onneksi samassa jamassa on myös kaunis Deneer (Claudia Jennings). Vankilassa Kazia ja muita hippejä ahdistellaan sähköiskuilla (= räpsytellään valoja tiuhaan tahtiin). Deathsportin aikana Kazin onnistuu kuitenkin paeta kolosseumilta. Se ei sinänsä näytä kovin vaikealta, sillä ilmeisesti katsomo on puoliympyrä, eikä areenassa ole ollenkaan toista reunaa. Aika paha suunnittelumoka! Kaz lähtee päristelemään ystäviensä kanssa varastamillaan tappajakoneilla ja saa peräänsä muutaman psykoottisen eliitin hopeiseen haalariin pukeutuneen jäsenen.

Ensinnäkin, odotin noilta tappajamotskareilta aivan helvetin paljon enemmän. Nythän ne ovat vaan tavallisia moottoripyöriä, joihin on teippailtu alumiinikoristeita. Tappajakoneiden kammottavin ominaisuus on lasersäde, joka hajottaa uhrinsa hetkessä atomeiksi. Eli häivyttää kuvasta. Villiä. Nämä koneet ovat muuten myös heikointa tekoa ikinä ja räjähtelevät pienestäkin kolauksesta.

Räjähdyksiin onkin mennyt ilmeisesti vähintään puolet leffan koko budjetista, niitä näytetään aivan helvetisti, monesta eri kuvakulmasta ja monenlaisina hidastuksina. Hyvä räjähdys on toki aina hienoa katsottavaa, mutta mistään mullistavista megaräjähdyksistä on tämän elokuvan yhteydessä turha puhua. Räjähdykset näyttävät enemmänkin ilotulitteilta. Money well spent.

Tapahtumat myös etenevät aivan liian hitaasti. Ensimmäiset puoli tuntia, ehkä ylikin, Kaz on kavereineen vankilassa eikä juuri mitään tapahdu. Välillä räpsytellään valoja annetaan sähköiskuja, mutta that's it. Tuossa ajassa mieli ehtii tylsyä jo sen verran, että loppuajan tapahtumat eivät juuri jaksa innostaa.

Katsoin tämän leffan enkä silti tajua mitä tuossa ylläolevassa kuvassa oikein tapahtuu.

Elokuvan piristys lienee Claudia Jennings, joka on aina välillä alasti. Jenningsin esittämällä Deneerillä on yllättäen vähän sutinaa Kazin kanssa. Lisäksi mystiset naku-tanssikohtaukset värikkäiden valojen keskellä ovat, no, vähintään hämmentäviä, mutta sinänsä piristävää vaihtelua. Pieni piristys on myös lavasteiden ja kuvauspaikkojen valinnat. Muuten joka puolella on hiekkaa ja ankeaa aavikkoa, mutta yksi ulkokuva eliitin asuinpaikasta on varmaan jostain Los Angelesin kaupunginkirjastosta. Oi, logiikka, missä lienet?

Loppukevennyksenä IMDb:n trivia-osastosta löytyi leffan tekemisestä kertovia hienoja yksityiskohtia, jotka ehdottomasti ansaitsevat maininnan tässäkin postauksessa:

The opening credits sequence utilizes psychedelic light show effects done by director Allan Arkush with his friend Ben Haller in Arkush's basement in Van Nuys. They were leftovers from Arkush's days creating these sorts of effects to play behind acts in rock concerts. 

Original director Nicholas Niciphor, a.k.a. Henry Suso, was a USC film student who had made some excellent shorts. He had been in an agent's office pitching himself in order to get representation, when the agent called Roger Corman. As it turns out, Corman and others at New World had seen and enjoyed Niciphor's shorts and Niciphor subsequently got hired to do a re-write for and direct "Deathsport". 

According to co-director Allan Arkush, David Carradine smoked a lot of marijuana while acting in this movie. 

The motorcycles were basically street Yamahas modified with aluminum, which gave them too much weight and made the edges too sharp. 

The second nude dance sequence in the film was filmed in a jam & jelly factory where various lights would get strung up. (!!!!)

In addition to providing the narration, Ron Gans provided voices for just about every character in the film wearing a helmet. 

Deathsport (1978)
Ohjaus: Allan Arkush, Nicholas Nikiphor & Roger Corman
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.0/10

Hieman erilaisia lapsuusmuistoja

Mieleni on jo kauan tehnyt kertoa sellaisista elokuvista, jotka ovat vaikuttaneet suuresti omaan elokuvahulluuteeni. Varmaan jokaisella elokuviin hullaantuneella on ainakin kourallinen sellaisia teoksia, jotka aikoinaan muovasivat omaa käsitystä elokuvista yleensä. Teoksia, jotka ohjasivat uuteen suuntaan ja saivat aikaan jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Tässä yksi minun sellainen.

Tromeo ja Julia

(Tromeo and Juliet, 1996) 

Joskus vuonna 1999 tai 2000 pieni 11-12-vuotias tytön tyllerö selaili pikkukaupungin S-Marketin VHS-hyllyä silmät kiiluen. Rahaa oli yhteen leffaan, mikä se olisi? Vaihtoehtojen määrä ei ollut mitenkään hulppea, mutta yksi erottui joukosta heti. Silmä osui Troman julkaisuun Tromeo ja Julia (1996). K-16-leima takakannessa ei juuri marketin myyjätätiä säikäyttänyt ja niinpä pieni tyttö lähti pyörällä kotiin kuin suurta salaisuutta kantaen. Se pieni tyttö olin tietysti minä. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain tavattoman kiellettyä. Vasta vuotta, paria aikaisemmin olimme kaverin kanssa yrittäneet vuokrata muutamaa K-16-kauhuleffaa katsottavaksi mökkireissulle ja tyly R-kioskin täti ei suostunut vuokraamaan niitä meille. Ja nyt minulla oli tuollainen kielletty leffa hyppysissäni!

Tromeo ja Julia ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta kun katsoin elokuvaa, jota minun ei vielä olisi pitänyt nähdä. Molemmat isoveljeni ovat minua 10-12 vuotta vanhempia ja näin joskus pätkiä heidän katsomistaan leffoista. Tykkäsin aika paljon ysäri-toimintaleffoista ja erityisesti Nicolas Cagesta. Myös ystävilläni oli heitä itseään huomattavasti vanhempia isompia sisaruksia, joiden elokuvakokoelmia raidasimme. Eräänä aiempana kesänä tutuiksi tulivat ysärikauhuleffat, kuten Scream ja Tiedän mitä teit viime kesänä. Mutta Tromeo ja Julia ei ollutkaan toiminta- tai kauhuelokuva, mikä teki siitä jotenkin poikkeuksellisen.

Legendaarisen Troman tuottamassa elokuvassa klassinen tarina Romeosta ja Juliasta herää henkiin nykyajan Amerikassa. Tromeo Montague asuu säälittävän deekuisänsä kanssa räkäisessä kämpässä ja Juliet Capulet puolestaan suuressa kartanossa ilkeän isänsä ja alistuvan äitinsä kanssa. Tromeo seurustelee uhkean, mutta petollisen Rosyn kanssa. Julietin käsi on luvattu lihajalostamon omistajalle London Arbucklelle ja seksileikit varattu hehkeälle taloudenhoitajalle Nessille.

Tromeo ja Juliet kohtaavat Capuletin kartanossa järjestettävissä naamiaisissa, jossa Tromeo on kavereineen kuokkimassa. Rakkaus leimahtaa välittömästi, mutta sukujen huonoakin huonommat välit uhkaavat estää romanssin. Kyllähän te tiedätte miten tämä menee.

Omien sanojensa mukaan tekijät halusivat esittää klassikkonäytelmän sellaisena, että se tänä päivänä (tai siis vuonna '96) järkyttäisi ihmisiä yhtä paljon kuin Shakespearen alkuperäisteos aikoinaan. Omalla kohdallani tuo ainakin onnistui, sillä vaikka Troman erikoistehosteet ja gorentäyteiset kohtaukset ovatkin pienen budjetin hupailua, katsoin elokuvaa aikoinaan pelonsekaisella mielenkiinnolla. En osannut heti sanoa pidinkö siitä vai en. Oli jännittävää nähdä jotain niin erilaista, mutta täydellisessä kokemuksen puutteessani en osannut suhtautua siihen ihan sen vaatimalla tavalla. Toisinaan otin sen liian tosissaan. Minulla ei ollut vielä mitään käsitystä sellaisesta elokuvagenrestä, jota Tromeo ja Julia edustaa.

Löysin leffan uudestaan teini-ikäisenä. Silloin pystyin ensikertaa rehellisesti sanomaan pitäväni leffasta täysillä ja hyvin paljon vieläpä. Sen jälkeen Tromeo ja Julia on vakiinnuttanut asemansa yhtenä B-leffasuosikkinani. Olen Shakespeare-fani ja karsastan yleensä leffaversiota ja etenkin niitä, jotka on sijoitettu nykyaikaan, mutta Troma vie koko setin niin uudelle levelille, ettei sitä voi oikein verrata mihinkään muuhun versioon. Perinteikkäässä ja sataan kertaan versioidussa tarinassa Troman "go big or go home"-lähestymistapa toimii täysillä. Itse tarina on kuitenkin kehykseltään paljon alkuperäisen kaltainen. Elokuva on kuitenkin tragedian sijaan komedia, joten näytelmän loppu on muunneltu eri tavalla järkyttäväksi. Ja hauskaksi. Vaikka Troma kääntää Shakespeare-paletin päälaelleen kerta toisensa jälkeen, en koe että elokuva olisi jotenkin epäkunnioittava alkuteosta kohtaan. Päin vastoin.

Rock-musiikki on myös leffassa mainittavan isossa roolissa. Tarinan kertojana toimii itse Motörheadin nokkamies Lemmy. Soundtrackilla pauhaa Motörheadin ohella mm. Unsane, Ass Ponys, The Meatmen ja Sublime. Olen kuullut, että Tromeo ja Julia oli yksi halvimpia Troman leffoja, ainakin omana aikanaan. Tromalla on tapana kierrättää propseja ja tästä leffasta tuttuja juttuja näkyy myös esimerkiksi Troman tuoreemmassa leffassa Poultrygeist: Night of the Chicken Dead.

Jos Tromeo ja Julia on jäänyt tsekkaamatta, suosittelen lämpimästi. Ainakin itselleni leffa on myös ollut hyvä Troma-tutustumiselokuva, vaikka en olekaan sen vertaista vielä muusta Troman tuotannosta löytänyt. Tromeo ja Julia VHS on yksi rakkaimpia elokuva-aarteitani, sellainen elokuva, josta en halua luopua mistään hinnasta. Elokuvalle voi myös antaa krediittiä siitä, että se tutustutti minut täysin uuteen elokuvagenreen. Ala-asteikäisenä (ja siihen aikaan harvakseltaan internettiä käyttävänä) elokuvatarjonta oli aika suppeaa ja koostui vielä suurimmaksi osaksi ison budjetin Hollywood-rymistelyistä. Tromeon ja Julian myötä opin etsimään uusia ja erilaisia elokuvakokemuksia, se avasi silmäni elokuvien monimuotoisuudelle ja kummallisuudelle.

Pahoittelen, ettei tässä postauksessa ole kummempia kuvia. Leffa on tosiaan itselläni olemassa vain VHS-muodossa. Toivottavasti alla linkattu traileri antaisi jonkinlaisen käsityksen leffan visuaalisesta sisällöstä.

Tromeo ja Julia (Tromeo and Juliet, 1996)
Ohjaus: Lloyd Kaufman
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10

Arska ja Hulk pelastavat joulun!

On taas perinteisen joulupostauksen aika. Viime vuonna vilkaisin läpi läjän lyhäreitä, mutta tänä vuonna päätin etsiä käsiini jonkin jouluisen leffasarjan. No, kävi ilmi, ettei niitä nyt ole mitenkään hirveästi. Keksin vain Home Alone-leffat (EI), ja jatko-osat jo aikaisemmin nähtyyn Silent Night, Deadly Nightiin. Jatko-osista vain yksi oli saanut teatterilevitykset, muut menivät suoraan videolle, eivätkä nuo videojulkaisut niin nappaa. Yksi joululeffa, johon olisi jatko-osiakin, olisi Mutta mitä tapahtui joulupukille? (Santa Clause, 1994), jonka olen maininnut jo aiemmin Villien jatkojen yhteydessä. Leffa tuli vasta TV5:ltä ja katsoimme sen ja kyllä, se on yhtä ällöttävä kuin aina ennenkin. Minun piti jopa luvata kanssaeläjälleni, ettei me ikinä katsota niitä jatko-osia. Joten se siitä sitten.

Lopulta päätin katsoa kaksi hieman samaa teemaa mukailevaa ysärileffaa. Alun perin tarkoitus oli katsoa vain tuo ensimmäinen, mutta kuinka ollakaan, leffa oli niin mitäänsanomaton, että joulupostauksesta olisi tullut tosi tylsä. En tiedä tuoko toisen elokuvan lisäys tähän mitään jännitystä, mutta toivotaan... Muskelimiehet pelastaa joulun!

Santa with Muscles (1996)

Ooookei. Tämä leffan pääosassa on Hulk Hogan. Ajattelin vain ilmoittaa niille, jotka haluavat paeta syömään kinkkua jo tässä vaiheessa. Leffa on myös sijalla 62 IMDb:n huonoimpien leffojen listalla. Lupaavaa!

Ilkeä Ebner Frost ostaa kiinteistöjä ympäri kaupunkia ja havittelee sekopää-apuriensa kanssa myös orpokotia. Samaan aikaan tapahtumista täysin tietämätön miljonääri/ääliö/muskelimies Blake (Hogan) aiheuttaa hässäkkää poliiseille remuamisellaan. Paetessaan poliisia Blake eksyy ostarille ja naamioituu joulupukiksi. Epäonnisen sattuman kautta hän kopsauttaa päänsä, minkä seuraksena hän kärsii muistinmenetyksestä. Todettuaan olevansa joulupukki, hän eläytyy rooliinsa täysillä, kuuntelee lasten lahjatoiveita ostarilla ja antaa pahiksille kyytiä.

Lenny, ostarin säälittävä tonttu, saa Blaken luulemaan itseään oikeaksi joulupukiksi. Hän käyttää Blaken muistinmenetystä hyväkseen viedäkseen tämän rahat. Outo kaksikko sotkeutuu myös orpokodin lasten elämään, kun he joutuvat suojelemaan orpoja Frostilta ja tämän apureilta. Siinä sivussa sekä Lenny että Blake paranevat ihmisinä, kuinkas muutenkaan.

Olen kyllä vähän yllättynyt, että tämä on tosiaan saanut teatterilevityksen. Tai no, levityksen ja levityksen, kuulemma leffa pyöri 2 viikkoa ja sai murskakritiikin. Enkä kyllä ihmettele. Leffalla on niin selkeä "suoraan videolle" -habitus, että on vaikea ajatella sitä teatterileffana. Leffa toimii visuaalisesti ehkä juuri ja juuri matkatelkkarista katsottuna, joten en edes halua kuvitella miltä tämä on näyttänyt leffateatterikoossa.

Hulk Hogania ei meinaa aluksi edes tunnistaa, niin erinäköinen mies oli 15 vuotta sitten. Näyttelijänä muskelimies ei ole kummoinen, tunneskaalaa riittää askel kahteen eri suuntaan ja that's it, mitään hienoja pieniä vivahteita on turha odottaa. Hoganin jälkeen tunnetuin nimi leffassa lienee Mila Kunis, joka näyttelee yhtä orpolapsista. That 70's Showsta tuttu Don Stark näyttelee Lennyä.

Luultavasti yhtäkään elokuvan kohtausta ei ole valaistu kunnolla, mikä vain lisää suoraan videolle -vaikutelmaa. Efektit ovat jämähtäneet kasareille. Ihan tuskallisen huono elokuva ei kuitenkaan ole, vaikken nyt varsinaisesti sen katsomista menisi suosittelemaan. Enemminkin Santa with Muscles on tylsä ja turruttava. Ja jopa huonompi kuin Mutta mitä tapahtui joulupukille eli todennäköisesti huonoin koskaan näkemäni joululeffa! Saavutus kai sekin.

Yritän tässä ihan väkisellä repiä leffasta jotain järkevää sanottavaa, mutta sanallinen arkkuni suorastaan kumisee tyhjyyttään. Niinpä Santa with Muscles on pahimman luokan huono elokuva: sellainen, joka ei jätä jälkeensä mitään tunteita. Jos vihaisin tätä elokuvaa tai olisin peräti inhonnut sitä sydämeni pohjasta, tätäkin postausta olisi helpompi kirjoittaa. Mutta ei, elokuva turrutti kaikki aistit niin, että on hyvin vaikea sanoa mistään juuta tai jaata. Joulumieltä nostaa entisestään se, että leffa sijoittuu niin etelään, ettei siellä ole edes vittu lunta. Elokuvasta jää korkeintaan paha mieli ja sekin vain lievästi.

Santa with Muscles (1996)
Ohjaus: John Murlowski
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.5/10


Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996)

Isäni on turbomies on varmasti kaikille jokseenkin tuttu leffa, vaikkei sitä itse olisikaan koskaan nähnyt. Elokuvaa parodioidaan ja siihen viitataan yhä usein komediasarjoissa yms. Esimerkiksi Late Night with Conan O'Brienissa haastateltiin välillä "Arnold Schwarzeneggeria", joka aina ehti muistuttaa jouluklassikostaan.

Elokuvassa kiireinen isukki Howard pistää uransa perheen edelle (aika tuttu kuvio?). Poika haluaisi jouluksi Turbomies -action figuurin enemmän kuin mitään muuta ja isä päättääkin paikata menneet virheensä hankkimalla nuken - jouluaattona. Lelu on kuitenkin turbosuosittu ja sitä on enää mahdoton löytää. Howard joutuu kilpasille postinjakaja-Myronin kanssa, joka myös on hankkimassa lapselleen Turbomiestä. Miehet eivät kaihda mitään keinoja saadakseen lapsensa toivelahjan käsiinsä. Howardia stressaa myös naapurin Ted, joka on avioeronsa jälkeen alkanut esittää malli-isää ja huoltaa Howardinkin laiminlyötyä perhettä.

No nyt on elokuva joka tuntuukin jossakin! Santa with Musclesiin verrattuna tämä on huipputeos. Ei tarvitse kuin kuulla juoniselostus ja tajuaa heti tämän olen 90 minuutin pituinen mainos. Elokuva oli tarkoitus tuotteistaa vähintäänkin hyvin, mutta aika pääsi loppumaan, joten lopulta markkinoilla oli vain muutama oheislelu. "Harmi." Tämä tieto ei kuitenkaan mitenkään muuta sitä faktaa, että lähes koko 90 minuutin ajan voisit kuvitella katsovasi Ostos-TV:tä. Turbomies-figuurin mainospuhetta toistellaan ihan helvetisti ja ties kuinka monta kertaa joku päättää luetella mitä siistejä erikoisominaisuuksia nukella on. Kukapa lapsi ei haluaisi Turbomiestä tämän jälkeen? Leffan ensi-ilta oli USA:ssa jo marraskuun puolivälin tienoilla, mikä jättää hyvin aikaa tuleville jouluostoksille.

Mitenkäs elokuvan muut meriitit sitten? No, suurin osa hahmoista on ihan helvetin ärsyttäviä. Varsinkin tahallaan ärsyttävä naapuri, jota alkaa tosissaan vihaamaan, sekä Howardin napiseva ipana. Yksi huonoimpia lapsinäyttelijöitä ikinä. Ilmeet ja eleet vielä menee, mutta dialogi on niin epäuskottavaa, että luulin ensin lapsen olevan vain supersarkastinen. Ja sarkasmista puheenollen, se ei kuulu Arskan repertuaariin. Olin jo unohtanut miten makaaberia kuunneltavaa Arskan jäykkisaksentti voi olla. Vitsit voisivat olla hauskoja jonkun toisen kertomana, mutta Arskan kohdalla tämä komediapuoli aiheuttaa vain äärimmäisen syvää myötähäpeää. Usein Arska näyttää niin hämmentyneeltä, että voisi kuvitella käsiksen jääneen lukematta.

Muutenkin Arskasta on vaikea aksentteineen leipoa jotain perusamerikkalaista perheenisää. Facepalmin aiheutti mm. se, kun Howardin kersa ei tunnistanut tätä Turbomies-puvussa. Edes sen jälkeen kun hän puhui! Yleinen kornius on myös elokuvan ongelma. Tai voimavara. Helvetistäkö tässä enää tietää. Osa alun ja lopun kohtauksista on niin uskomattoman korneja, että alkoi ihan ällöttää.

Värikäs tämä leffa sentään on. Ja varmaan pienistä lapsista on ihan hauskaa katsoa Arskan kohellusta. Aikuisilla voi käydä oksennus suussa, mutta ainakin tämä elokuva tuntuu joltain!

Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996)
Ohjaus: Brian Levant
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.7/10


Hyvää joulua ja onnekasta uutta vuotta kaikille lukijoille! Jos maltan, pidän pienen bloggaustauon ja How queer palaa linjoille taas tammikuun alussa.