Dude, I can't take you seriously in that hat

Ehdinpäs raapia vielä yhden postauksen kasaan ennen lomareissua. Lamauttava kuumuus ja viimeisen kesäkurssin paketoiminen ovat vähän hidastaneet bloggailua, mutta tuskinpa kukaan olisi näitä juttuja tällaisella helteellä lukemassakaan (I'm looking at you, nerds). Normaali postaustahti jatkunee joskus syksyllä kun ilmat tästä viilenevät sen verran että henki kulkee.

Disney Animated Classics -proju jatkuu taas parilla itselleni entuudestaan tuntemattomalla leffalla.


46. Riemukas Robinsonin perhe (Meet the Robinson, 2007)

Boltista olin sentään kuullut, paljonkin, mutta Robinsonin perheen seikkailut ovat jääneet omalla kohdallani täysin pimentoon.

Elokuvassa Lewis-poika haaveilee omista vanhemmista, kuten kuka tahansa orpolapsi. Mildredin lastenkodissa Lewisin kämppiksenä majailee Goob-niminen melankolinen kersa, joka haluaa baseball-tähdeksi. Lewisia ei kiinnosta urheilu, vaan tiede. Poika onkin sarallaan aikamoinen nero, mutta hänen keksimänsä hauskat vempaimet eivät voita mahdollisia isä- ja äiti-kandidaatteja puolelleen. Lewis alkaakin pian haaveilla äidistään, joka hänet hylkäsi. Koulun tiedenäyttelyä varten hän päättääkin rakentaa mullistavan laitteen, jolla voi kaivaa muistoja syvältä mielen syövereistä.

Lewisin elämä kääntyy päälaelleen, kun laite ei toimikaan oletetulla tavalla ja kaiken lisäksi joku outo hyypiö on pölähtänyt paikalle aikakoneella tulevaisuudesta varastamaan hänen keksintönsä. Pelastajaksi saapuu reipas nuori mies, Wilbur Robinson, myöskin tulevaisuudesta, joka ei ole läheskään niin kaukana kuin aluksi kuvittelin. Kaksikko lähtee tulevaisuuteen jahtaamaan keksintörosvoa.

Oikeasti, tulevaisuus on sen verran überfuturistisen näköinen, että ajattelin Wilburin saapuneen jostain vuoden 3000 paikkeilta. Elokuvan todellisuudessa maailmassa tapahtuu aika helvetin mullistavia asioita ihan muutamassa vuosikymmenessä. Kun Lewis pistää aikakoneen vahingossa palasiksi, hän pääsee tutustumaan Robinsonin perheeseen, joka on vähintäänkin eriskummallinen. Valtavassa rakennuksessa asuu ydinperheen lisäksi isovanhempia, serkkuja ja ties ketä. Ovivahtina toimii valtava mustekala tai mikä lie hirviö ja talon jokaisella huoneella on jokin kummallinen teema. Taloudenhoitajana on robotti, kuinkas muutenkaan.

Wilburin isä Cornelius on kuuluisa keksijä ja suurin osa lähitulevaisuuden superfuturistisuudesta lienee hänen ansiotaan, mutta ihan kaikkea sekään ei selitä. Wilburin äiti kouluttaa sammakkokuoroa? Täh? Elokuvan pahis on mukavan sympaattinen ressukka, jota lopulta ohjailee hänen elektroninen hattunsa, joka kaavailee maailman valloitusta. Juuh.

On vaikea sanoa, onko elokuvan loppu lopulta edes onnellinen. Perusdisneymäisesti, jos asioita ajattelee yksinkertaisesti, se tietysti on, mutta Lewis ehtii nähdä sen verran omaa tulevaisuuttaan, että elämän yllätyksellisyys lienee pilalla. Mitä jos ennalta-arvattavuus tekee Lewisista aivan helvetin masentuneen ja tulevaisuus jääkin toteutumatta?

Riemukas Robinson perhe (Mee the Robinson, 2007)
Ohjaus: Stephen Anderson
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


47. Bolt (2008)

Bolt-niminen hauveli esiintyy samannimisessä TV-sarjassa sankarikoirana, joka pelastaa emäntänsä Pennyn jos jonkinlaisesta pulasta. Koira viettää koko elämänsä sarjan kuvauspaikalla ja luulee kaiken olevan totisinta totta, myös supervoimiensa. Autenttisen fiiliksen säilyttämiseksi kuvausryhmä venyy äärimmäisiin suorituksiin uskotellakseen koiralle kaiken olevan todellakin totta. Yritä nyt unohtaa miten helvetin typerä juoni tuo on ja siirrytään eteenpäin...

Penny kidnapataan erään jakson loppuhuipennuksessa ja Bolt menee suunniltaan. Se pääsee pakenemaan traileristaan ja pinkaisee tytön perään - tai niin se ainakin kuvittelee. Sattuman kautta koira päätyy toiselle puolelle Amerikkaa, New Yorkiin ja sen täytyy löytää tiensä takaisin Hollywoodiin. Matkalla mukaan tarttuu sekalainen sakki auttajia ja Bolt saa huomata etteivät supervoimat autakaan tosielämässä.

Juu. Boltissa on ihan potentiaalia ja kun ääliömäisistä juonikuvioista pääsee yli (eli elukoiden roadtripin alkaessa) homma ihan rullaakin. Tiesin jo etukäteen, että Bolt luulee supervoimiensa olevan todelliset, mutta en koskaan ajatellut, että leffan ihmiset yrittäisin uskotella koiralle niin. Siis helvetinmoinen lauma TV-ihmisiä näkee hulluna vaivaa, että koira uskoisi kaiken olevan totta. Mitä? Siis luulette oikeasti, että jos koira näkee puomimikin, se heti jotenkin tajuaa mistä on oikeasti kyse? Aivoistani kuului juuri naks. Olkoonkin, että kyseessä on lastenelokuva.

Elokuvan sivuhahmot ovat vähintäänkin jänniä. Erityisesti mummelin asuntovaunusta karannut hamsteri pallossa on erikoinen lisä koiran ja kissan matkaseurueeseen, mutta yllättäen toimiva sellainen. Kliseet lähtevät imelään suuntaan, kun kisun epäonninen lemmikkimenneisyys paljastuu ja Boltkin alkaa epäillä omistajansa rakkautta. Mitäpä olisikaan loppuhuipennus ilman todellisia sankaritekoja? Ja entäs se kun kissa opettaa koiraa olemaan koira! Hulvatonta!

Leffassa on muitakin jänniä piirteitä: se on harvoja Disney-klassikoita (lieneekö peräti ensimmäinen?), jota on mainostettu nimekkäillä ääninäyttelijöille. Yleensähän näyttelijät eivät ole saaneet nimeään julisteeseen, vaikka aiempienkin sankareiden takaa löytyy tuttuja ääniä (mm. Mel Gibson Pocahontasin John Smithina). Ei sillä että John Travolta tai Miley Cyrus nyt niin houkuttelevia olisivat. Toisaalta hyvä, että näyttelijät saavat tunnustusta työstään, toisaalta vaikuttaa hieman turhalta mainostaa lastenelokuvaa näyttelijöillä. Varsinkin kun tietää, että ammattimainen ääninäyttelijä (joka ei ole maailmanluokan stara) tuskin saisi nimeään julisteeseen, vaikka olisi leffan pääosan äänenä. Nimi laitetaan, kun julkkisstatusta on tarpeeksi, ei siksi, että jälki olisi erityisen hyvää.

Kritiikistäkin huolimatta Bolt on ihan viihdyttävä pläjäys, jossa riittää menoa ja meininkiä niin ettei aika tule pitkäksi. Aivot kannattaa jättää vielä narikkaakin kauemmas, mutta kukapa tältä nyt mitään syvää älyllistä sisältöä odottaisikaan.

Bolt (2008)
Ohjaus: Byron Howard & Chris Williams
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


Näin! Seuraavaksi meikäläinen liitelee Prahaan. Tavoitteena on käydä ainakin Karel Zeman -museossa, joten siitä luultavasti juttua joskus hamassa tulevaisuudessa.

VHS-ilta V: sota- ja dystopiaedition

Jo oli aikakin! Edellisestä VHS-illasta on jo reilu vuosi, mutta tämä hieno perinne ei missään nimessä ole jäänyt unohduksiin. Mökkireissun piristykseksi (ja osittain unilääkkeeksi) lähti mukaan muutama nauhallinen yllättäviä käänteitä ja suuria pettymyksiä, sota- ja dystopiateemalla. Kämppään kotiutui tällä viikolla myös pari muovikassillista lahjoituskassuja, joista saadaan taatusti aikaan lisää päräyttäviä trioja. Suunnitelmia on jo!

Ai niin, ensin pieniä ilmoitusluontoisia juttuja. Projektihommat jatkuu ihan tuotapikaa kunhan saan katsottua jotain muutakin kuin delanneiden elokuvaihmisten aikaansaannoksia ja videokassuja. Lisäksi kohtapuoliin on tiedossa reissu Prahaan, joten jos joku osaapi sanoa mitä kivaa leffa-aiheista tekemistä siellä kannattaisi keksiä, kertokee toki.

Sitten asiaan.


Delta Force 3: The Killing Game (1991)

Juuh, Delta Force. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa muistetaan Chuck Norris -klassikkoina, kolmosta ei muista juuri kukaan. On siinä sentään Norrisin poika Mike. Se on laiha lohtu se.

Sudalialainen terroristi Kadal uhkaa atomipommittaa Yhdysvaltoja ellei länsimaisia ihmisiä evakuoida helvettiin hänen maastaan. Delta Forcen poijjaat lyöttäytyvät vastahakoisesti yhteen venäläisten kollegojen kanssa ja matkaavat Sudalian pääkaupunkiin El-Qutariin (nyt vittu oikeesti). Mukana on myös Lähi-idän ekspertti, kapteeni Irenia Usuri, joka on paitsi rohkea, myös hemaisevan kaunis. Porukan tavoitteena on päästä Kadalin piilopaikkaan ja napata tämä elävänä. Miehellä on USA:ssa runsaasti kätyreitä, jotka tekevät hänen pyynnöstään mitä tahansa. Kätyrit on saatava luopumaan suunnitelmistaan ja vain Kadal itse voi sen tehdä.

Atomipommia virittelee USA:n puolella Kadalin kätyri Hussein, jonka suunnitelmat ovat ihan helvetin kaukaa haettuja ja outoja, mutta tietysti toimivia. Ehtiikö Delta Force saada tarvitsemansa tiedot estääkseen valtaisan tuhon ajoissa?

Delta Force 3 on silkkaa pikkupoikien sotaleikkifantasiaa. Sen paremmin ei kai tätä räpellystä voi kuvata. Aseet ovat isoja, niillä ei tarvitse tähdätä ja kaikkialla räjähtelee isolla ryminällä. Juonta ei ole nimeksikään, henkilökemiat ovat seitinohuita ja pahiksilla on pahaenteisiä nimiä. Ja oikeasti, jos aiotte käyttää leffan tapahtumapaikkana jotain päästäkeksittyä, olkaa edes luovia. Sudalia? El-Qutar? Mikäs laitetaan pahikselle nimeksi? Oisko Hussein mitään?

Amerikkalaisten ja venäläisten sotilaiden ero on tietysti päivänselvä, vaikka keskinäiset jännitteet pakkautuvat lähinnä elokuvan alkuun ja rajoittuvat yhtä kahakkaa lukuunottamatta "en tykkää susta" -mutinoihin. Kun venäläinen sotilas loukkaantuu, heidän johtajansa on valmis ampumaan kaveria päähän lopettaakseen tämän kärsimykset. Amerikkalaiset kauhistelevat moista toimintaa, tietysti. Moraalittomia barbaareja nuo ryssät. Kaikille on ihan sama vaikka venäläinen haudataan Lähi-idän hiekkaan, amerikkalainen vainaja sentään saa kotiinkuljetuksen takaisin isänmaan multiin ja sankarihautajaiset. Itsehän olin yllättänyt jo siitä, että yksikään amerikkalainen sotilas edes kuoli.

Miten muuten ajattelet käyvän amerikkalaisen ja venäläisen pommimiehen ystävyydelle? Kaksikko tulee harvinaisen hyvin toimeen jo alusta asti. Amerikkalainen kertoo aikovansa perustaa ilotulitefirman, venäläinen innostuu ja lupautuu kumppaniksi. Mikäs siinä, ihminen jonka tapasin viisi minuuttia sitten, tuumaa amerikkalainen, sovittu homma. Sopimuksen lopputulema on kulunut klisee siitä, miten käy kun onnellista tulevaisuutta aletaan suunnitella keskellä hengenvaarallista operaatiota.

Mitään aivotoimintaa Delta Force 3 ei vaadi eikä kaipaa eikä aivosolujen jumppaaminen ole tämän puolitoistatuntisen aikana yleensäkään suotavaa. Jos saat istutettua sydämeesi yhtään amerikkalaista isänmaallisuutta, asehulluutta tai muistoja lapsuuden räiskintäleikeistä, kokemus on huomattavasti kivuttomampi.

Delta Force 3: The Killing Game (1991)
97 minuuttia
Ohjaus: Sam Firstenberg
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10


Distant Thunder - Kaukainen jyrinä (Distant Thunder, 1988)

Illan dramaattinen kasarivahvistus on Distant Thunder, joka kertoo Vietnamin veteraanista Mark Lambertista (John "Kolmas kivi auringosta" Lithgow). Mies asustaa keskellä metsää muutaman muun veteraanin kanssa jatkuvassa selviytymistaistelussa. Sodan traumat ovat vielä kirkkaina mielessä.

Eräänä päivänä Mark saa kuitenkin tarpeekseen ja lähtee ihmisten ilmoille. Hän päätyy töihin sahalle ja ystävystyy veteraaneja symppaavan Charin kanssa. Charin poikaystävä ei ole uudesta tuttavuudesta tietysti mielissään, vaikka luulisi ettei resuisesta ja sotkuisesta Markista olisi tälle juurikaan uhkaa. Charin innoittamana Mark ottaa yhteyttä poikaansa, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin. Pian hän kuitenkin huomaa erkaantuneensa liian kaukaksi normaali-ihmisten maailmasta ja isän ja pojan kohtaaminen muovaa monien muidenkin kohtaloita siinä sivussa.

En tiedä pitäisikö Distant Thunderia sanoa aliarvostetuksi vai ei. Luultavasti pitäisi. Elokuva on ammattimaisesti tehty, Lithgow'n roolisuoritus on leffan alhaiseen suosioon nähden ihan liian hyvä ja juonessakin on jotain omaperäistä twistiä. Miksi Distant Thunder sitten on unohtunut johonkin pölyisten kaappien perälle eikä juuri kukaan ole edes kuullut koko leffasta (IMDb-ratingseja alle 500 wtf)? No, paperilla elokuvan tarinassa on suurta potentiaalia, ruudulla ei niinkään. Kerronnasta puuttuu jännite. Suurin osa elokuvasta menee jahkailussa. Kirjoittaisinko pojalleni? Joo, hyvä idea. Ehkä en sittenkään. Tai no en tiiä. Nyt se poika on tulossa kylään. Kivaa! Ei kun eipäs olekaan, pakenen metsään.

Vasta ihan loppumetreillä tarinaan tulee vauhtia, kun Char ja poika lähtevät Lambertiin perään metsään. Ratkaisuille ei jää juurikaan aikaa ja kaikki tapahtuu vähän hätäisesti. Lambertin leirissä asustelevan Nitzin hahmossa ei ole mitään totuudentuntua, mikä tekee viimeisistä hetkistä päälleliimattuja ja väkisin keksittyjä. Myös Charin mustasukkainen poikaystävä on hahmona melkoinen turhake, joka on keksitty mukaan vain loppuratkaisun tapahtumien käynnistäjäksi.

Lambertin poikaa näyttelee babyface Ralph Macchio, joka sopimisesta rooliin voi olla montaa mieltä. Kuten jo mainitsin, Lithgow'n roolisuoritus oli yksi leffan tukipilareita ja positiivinen yllätys. Vaikka miehen tehtävä on lähinnä kyräillä muita kulmiensa alta ja murahdella, Lithgow tekee Lambertista leffan ainoan kokonaisen hahmon, jolla on historiansa ja demoninsa. Suorituksessa on merkillistä herkkyyttä, jota en odottanut Lithgow'lta näkeväni. Harmi, ettei tarinasta voi sanoa samaa.

Distant Thunder - Kaukainen jyrinä (Distant Thunder, 1988)
114 minuuttia
Ohjaus: Rick Rosenthal
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


Linnoitus (Fortress, 1992)

Nyt isketään kiinni siihen dystopia-osastoon. Ihmiskunta voisi vähän skarpata ja pistää valvontahommiin vauhtia. Enää kolme vuotta aikaa saavuttaa Linnoituksen dystooppinen sekasorto!

Linnoitus sijoittuu vuoteen 2017, joka on ihan helvetin synkkä ja ankea paikka. Kiina-tyylin yhden lapsen politiikkaa noudatetaan ankarasti. Kahdesti sikiävät nakataan huippufuturistiseen vankilaan ja/tai surmataan. Christopher Lambertin esittämä John yrittää salakuljettaa raskaana olevan vaimonsa rajan yli, mutta kaksikko jää kiinni. Yksi lapsi pariskunnalle on jo siunaantunut, mutta se kuoli synnytyksessä. Uutta mahdollisuutta ei silti saa ja molemmat heitetään linnoitukseen, josta ei ole ulospääsyä. Kaikille uusille asukeille syötetään magneettinen kappale, joka voidaan aktivoida heidän sisällään jos väärinkäytöksiä ilmaantuu. Mystinen palikka voi pahimmillaan räjäyttää ihmisen kappaleiksi. Siksipä pakeneminen on erityisen riskialtista, mutta John on tietysti valmis ottamaan riskin.

Johnin vaimolla Karenilla on käynyt hieman parempi munkki. Hänkin joutuu vankilaan, mutta paikkaa ohjaileva ihmismäinen kyborgi ja lastenohjelman pahis-lookalike Poe (mm. 70's Show'sta tuttu Kurtwood "Brain" Smith) tykästyy Kareniin. Niinpä naiselle avautuu mahdollisuus avustaa miestään paossa systeemin sisältä käsin. Täytyy vain hankkia Poen luottamus ja yrittää vältellä vankilaa ohjailevaa tekoälyä Zed-10:tä, joka todellisuudessa on vastuussa kaikesta tärkeästä. Poen duunia on lähinnä tutkailla valvontakameroiden kuvia ja näyttää apaattiselta.

Päältäpäin katsottuna tässä leffassa on kaikkea. Futuristisia kyborgipahiksia, high-tech -vankila, mahdollisuus räjähdyskuolemiin, epätoivoisia raskaana olevia naisia ja Christopher Lambert. Mitä muuta sitä voisi haluta? No, jotain. On vaikea määritellä missä Linnoitus tarkalleen lähtee raiteilta. Ehkä siinä, että se sijoittuu alku- ja loppukohtausta lukuunottamatta täysin linnoituksen sisälle, eikä yksikään hahmo ole tarpeeksi hyvä kantamaan tarinaa. Sen verran monta high-tech-vankilaa on jo tullut leffoissa nähtyä, ettei Linnoituksen linnoitus oikein herätä ihmetystä. Sen ainoa omaperäinen juttu tuntuu olevan se magneettinen ultimaattisen tuhon palikka, joka räjäyttää ryttyilevät vangit kappaleiksi.

Olisi muuten varmaan ollut siistimpikin tapa päästä rettelöitsijöistä eroon. Miten olisi vaikka myrkyn laukaiseminen kehoon? Silloin jäisi vain yksi yhtenäinen ruumis joka hävittää. Nyt siivoojat saavat töitä, kun ihmisen kappaleita saa siivoilla seiniltä vielä ensi juhannuksenakin. Räjähdyksen pointti siis ei ole loogisuus tai kammottavuus vaan näyttävyys.

Christopher Lambert on niin Christopher Lambert että heikompia hirvittää, mutta tästäkin leffasta löytyy valopilkku. Se on tietysti Kurtwood Smith, jonka rooli kyborgi-Poena oli yllättävän hyvä. Diggailin, kuten myös lopun poskettomista räjähdyksistä ja futuristisesta tietsikka-autosta.

Summasummarum: selkeästi kieli poskessa tehdyt perseilykohtaukset 5/5, muuten ei. Kaiken hyvän lisäksi kassun suomikotelo lupasi leffan sijoittuvan vuoteen 2012. Huijausta! Olin jo valmistellut pitkän avautumisen tämän skenaarion ympärille. Pitäkää tunkkinne. Leffalle on olemassa myös vuonna 2000 valmistunut jatko-osa. Siinäkin on Christopher Lambert pääosassa, kuinkas muutenkaan.

Linnoitus (Fortress, 1992)
95 minuuttia
Ohjaus: Stuart Gordon
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10