Villit jatkot

Viikko sitten lauantaina, kun IIK!! saatiin omalta osaltamme päätökseen, tulimme kämpille pizzat kädessä ja jatkot mielessä. Viiniäkin oli reippaasti. Illan teema syntyi jokseenkin vahingossa, kun aloimme miettiä mitä nostalgisia ysäri-perheleffoja sitä voisi kauhutunnelman kevennykseksi katsoa. Lopulta päädyimme siis viidakkoteemaan ja katsoimme kolme ysärileffaa, joista itse pidin lapsena. Voin vain todeta, ettei makuni ollut ehkä ihan sama kuin nykyisin... Mutta silloin en ollutkaan nähnyt vielä niin paljon kaikkea.


Viidakosta toiseen (Jungle 2 Jungle, 1997)

Tämä leffa tuli aivan yllättäen mieleen joku aika sitten, kun mietin mitä elokuvia näin pienenä. Vuonna 1997 olin 8-9-vuotias koululainen ja lukemaan oppiminen oli herättänyt minussa halun katsoa ulkomaalaisia elokuvia. Tuntui kuin kokonaan uusi maailma olisi auennut silmien edessä, vaihtoehtoja oli valtavasti entiseen verrattuna.

Silloin tällöin meillä oli tapana vuokrata elokuvia, kuten olen jo joskus aiemmin maininnut. Viidakosta toiseen oli yksi niistä vuokraelokuvista, jonka onnistuimme muistaakseni katsomaan lähes koko perheen voimin. Vuorotyötä tekevät vanhemmat kun olivat harvoin yhtä aikaa kotosalla. Muistaakseni äiti valitsi tämän elokuvan...

Leffassa Tim Allenin esittämä kovan luokan bisnesmies Michael Cromwell lähtee Etelä-Amerikan viidakkoon hakemaan eropapereihin allekirjoitusta vaimoltaan Patricialta, joka karkasi häneltä reilu 10 vuotta aiemmin. Yhden nimikirjoituksen vuoksi Michael joutuu vaeltamaan syvemmälle viidakkoon kuin oli alun perin tarkoitus. Patricia löytyy vihdoin primitiivisen viidakkoheimon kylästä. Kun Michaelin veneellä rantaan tuonut opas yllättäen lähtee, kaupunkilaisjuppi joutuu jäämään kylään useaksi päiväksi. Siinä sivussa hän oppii, että hänellä on kylässä kasvanut 13-vuotias poika Mimi-Siku.

Puolivahingossa Michael lupaa viedä Mimi-Sikun New Yorkiin sitten, kun tämä on aikuinen. Mimin aikuistumisriitti seuraa kuitenkin vielä myöhemmin samana iltana ja Michael on ansassa. Niinpä hänelle ei painostuksen alla jää muuta vaihtoehtoa kuin tuoda viidakossa kasvanut tarzanpoikansa mukanaan New Yorkiin.

Kyseessä on totta kai perinteinen "poika opettaa isän olemaan" tarina, jossa kyyninen isukki oppii pojaltaan sellaisia uusia skillsejä, kuten totuuden puhuminen ja lupausten pitäminen. Mitään mullistavaa tämä elokuva ei siis tarjoa, mutta sellaista tuskin kukaan oikein odottaakaan. Hahmotkin voidaan jakaa suhteellisen mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin.

Ei myöskään ole kovin jännittävää katsoa miten ennalta-arvattavan huonosti juppi-isukki selviää viidakossa. Piraijat puree, hämähäkit ahdistaa, tietotekniikka ei toimi keskellä ei-mitään ja kaiken huipuksi pitää vielä nukkua riippumatossa piereskelevien alkuasukkaiden keskellä. Mimi-Sikun New Yorkissa aiheuttamat sekaannukset taas eivät ole kovin mullistavia. Vapaudenpatsaan huipulle kiipeämisen jälkeen suurimmat kaaokset syntyvät kissanruoan syömisestä ja huonekasviin pissaamisesta. Hui.

Osaksi leffan tekee epämiellyttäväksi myös Tim Allen, josta en ole koskaan pitänyt. Suurin syy siihen on puolestaan elokuva Mutta mitä tapahtui joulupukille? (The Santa Clause, 1994), joka oli jo lapsena mielestäni jotenkin ihan uskomattoman ällöttävä. Eikä se johdu pelkästään siitä, että joulupukki kuolee.

Viidakosta toiseen (Jungle 2 Jungle, 1997)
Ohjaus: John Pasquin
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10


Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (The Jungle Book, 1994)

Disney teki ysäreillä live action version Viidakkokirjasta, jonka tarina on kuitenkin eri kuin 60-luvun piirrosversiossa. Ysärileffaan on saatu niinkin maineikkaita näyttelijöitä kuin John Cleese ja Sam Neill. Olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun sain kasetin vanhemmiltani lahjaksi.

Pieni intialaispoika Mowgli katoaa syvälle viidakkoon tiikerin hyökkäyksen seurauksena. Pantteri Bagheera johdattaa hänet susilauman luo ja poika kasvaa mieheksi eläinten parissa. Aikuisena hän kohtaa sattumalta viidakossa Kittyn, samanikäisen brittisiirtolaisten tyttären, jonka hän tunsi lapsena. Mowglilla on yhä Kittyn antama rannekoru, jonka avulla he tunnistavat toisensa. Kittyn häilyväinen sulhanen kapteeni William Boone ei ole kovinkaan mielissään Mowglista, mutta viidakkopojan kauniin kivin koristeltu veitsi herättää hänen mielenkiintonsa.

Kitty alkaa opettaa Mowglille englantia, kieltä jonka viidakossa kasvanut nuorukainen on unohtanut. Samalla hän opettaa Mowglia ihmisten tavoille. Boonella taas on omat toiveensa Mowglin suhteen. Kun tämä oppii puhumaan ja kommunikoimaan, hän saa kertoa tien apinoiden asuttamaan kadonneeseen kaupunkiin, joka on täynnä aarteita.

Kuten kaikissa opettavaisissa perhe-elokuvissa, myös Viidakkokirjassa on selkeät opetuksensa, joita tyhmäkään ei voi olla tajuamatta. Ahneella on paskainen loppu, viidakon lakia (tapa vain syödäksesi tai itsepuolustukseksi) tulee noudattaa ja luontoa tulee kohdella kunnioituksella. Elokuva on kuitenkin lapsesta astetta pelottavampi kuin perhe-elokuvat yleensä, eikä sitä voi suositella ihan pienille. Itse muistan, että apinoiden temppelin tappavat ansat ja viidakon vaarat, kuten juoksuhiekkaan uppoaminen olivat aika kammottavia, kun n. 8-vuotiaana leffan ekan kerran näin.

Kaikista itsestäänselvyyksistään ja kliseistään huolimatta Viidakokirja oli illan paras leffa. Jason Scott Lee on Mowglina vähän outo tavalla jota en osaa sanoin kuvailla. Jotakin suorastaan häiritsevän härskiä superlihaksikkaassa, mutta suurin lapsen silmin maailmaa katsovassa viidakkomiehessä on. Enpä kyllä silti äkkiseltään keksi parempaakaan näyttelijävaihtoehtoa, joten antaapa olla. Elokuva on malliesimerkki Disneyn ysärin live action perheleffoista, joista useimmissa on tyyliltään jotain samaa. Viidakkokirja erottuu kuitenkin joukosta todennäköisesti väkivaltaisimpana, vaikka sillä ei erityisemmin mässäilläkään.

Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (The Jungle Book, 1994)
Ohjaus: Stephen Sommers
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


Viidakon Ykä (George of the Jungle, 1997)

Oi että, en ollut nähnyt tätä sitten ala-asteen! Vanhempani kestivät hammasta purren elokuvamieltymyksiäni, kun minusta oli usein hauskaa nähdä samat leffat uudelleen ja uudelleen. Niinpä Viidakon Ykä vuokrattiin (!!) useammin kuin kerran... tai pari... Onneksi en enää edes muista. :)

60-luvun animaatiosarjaan (jota en ole koskaan nähnyt) perustuvassa elokuvassa vauvana viidakkoon kadonnut ja siellä kasvanut George kohtaa muita ihmisiä ensimmäistä kertaa. Kaunis (ja rikas) Ursula saapuu retkikuntansa kanssa Afrikan viidakkoon, mukanaan kitisevä sulhasensa, umpikaupunkilainen Lyle van de Groot. George ja Ursula kohtaavat, kun viidakkopoika pelastaa kauniin neidon leijonan kynsistä. George vie pyörtyneen Ursulan puumajaansa, jossa hän asuu yhdessä puhuvan apinan Apinan kanssa (äänenä muuten John Cleese).

Ursula mieltyy pikkuhiljaa outoon Georgeen ja vie tämän lopulta mukanaan Kaliforniaan. Sekoiluja seuraa, kuten kaikissa muissakin elokuvissa, siitä, kun ikänsä viidakossa kasvanut yrittää sopeutua monimutkaiseen "sivistyneeseen" kaupunkielämään. Myös Ursulan hienostuneet vanhemmat aiheuttavat ongelmia, kun avioliittosuunnitelmat varakkaan Lylen kanssa menevät Georgen vuoksi jäihin.

Koska en ole ikinä nähnyt George of the Jungle-piirrettyä, en tiedä miten paljon yhtäläisyyksiä sillä ja tällä elokuvalla on. Sarjakuvan/animaatioelokuvan keinoja on kuitenkin käytetty hyväksi kerronnassa. Samalla leikitellään itsetietoisuudella ja heitellään "hei tää on elokuva"-vitsejä. Mm. kertoja osallistuu tarinaan enemmän kuin usein on tarkoitus.

En muistanut juonesta enää oikein mitään ja muistelisin, että lapsenakin hauskinta oli vain katsoa päätöntä koheltamista. Mitään syvällistä sisältöä siis on turha odottaa, mutta tuskinpa kukaan sellaista odottaakaan. Brendan Fraser on mielestäni ollut aina vähän ärsyttävä ja vaikkei ylläkään ihan Tim Allenin tasolle, tämäkään suoritus ei tee poikkeusta.

Villeillä jatkoilla Viidakon Ykä jäi heikoimmaksi lenkiksi ja vaikka lapsuusmuistoja palautuikin mieleen, elokuvaa ei osaa enää katsoa ala-asteikäisen silmin. En tiedä onko se huono juttu vai vain merkki jonkinlaisesta henkisestä kehityksestä. Leffa ei kuitenkaan ollut läheskään niin tuskallinen kuin etukäteen pelkäsin ja sehän on tietysti aina plussaa. Ei paha, mutta en varmaan katsoisi enää uudestaan. Jatko-osan taidan myös jättää välistä, enkä usko, että se alkaa myöhemmin harmittaa.

Viidakon Ykä (George of the Jungle, 1997)
Ohjaus: Sam Weisman
92 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.0/10


Sepä siitä tällä erää. Maanantaina Oulussa starttaa jälleen kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali ja ajattelin ajan ja rahatilanteen salliessa pyörähtää ainakin muutamat elokuvat katsomassa. Mutta siitä lisää sitten aikanaan!

Civilization is out there

Joululomilla tuli taas raidattua lapsuudenkodin VHS-hyllystöjä.

Pahoittelen jo etukäteen sitä, että screencapsit puuttuvat tästä postauksesta tyystin. Omia en saanut napattua ja netistä löydetyt olivat perseestä.

Anthony Hopkins oli suosikkinäyttelijäni muutaman vuoden ajan, kun olin teini-ikäinen. Megafanitus alkoi - ylläripylläri - Uhrilampaista (The Silence of the Lambs, 1991) ja Hannibal Lecterista ylipäätään. Samoihin aikoihin lukaisin myös Thomas Harrisin alkuperäisteokset, mutta se nyt on toinen juttu se. Lomalla tulin hieman vahingossa katsomaan kaksi osittain samankaltaista Hopkins -leffaa. Puska-Hopkins to the rescue!


Reunalla (The Edge, 1997)
Hopkins esittää tietoviisasta miljonääriä Charles Morsea, joka lähtee mallivaimonsa mukaan kuvausmatkalle... öö, jonnekin. Paikkaa ei itse asiassa edes taideta mainita, mutta leffa on kuvattu Kanadassa. Anyway, keskellä ei-mitään kuitenkin ollaan. Mukana on myös valokuvaaja Robert Green (Alec Baldwin) ja joukko assistentteja ja hännystelijöitä. Porukka majoittuu syrjäiselle mökille.

Robert kyllästyy pian kuvaamaan tylsää mallia ja lähtee etsimään mökillä valokuvassa näkemäänsä intiaanimiestä. Charles ja assistentti Stephen lähtevät miehen mukaan epäonniselle lentokonematkalle halki erämaiden. Paluumatkalla lintuparvi törmää koneeseen ja tuhot ovat valtaisat. Kone putoaa ryminällä järveen. Lentäjä saa surmansa heti, mutta eloonjäänyt kolmikko onnistuu uimaan rantaan. Selviytymistaistelu villissä luonnossa voi alkaa.

Eräoloista selviytymisen lisäksi tarinaa sävyttää Charlesin vahva epäily Robertin ja vaimonsa suhteesta. Tapaus tuo kitkaa miesten välille, mutta heidän on luotettava toisiinsa päästäkseen takaisin ihmisten ilmoille. Ei kulu kauaakaan kun trioa alkaa vaania myös ihmislihanhimoinen harmaakarhu.

Reunalla kuuluu elokuviin, jotka eivät ole mestariteoksia, mutta joita on kiva katsoa. Jokin tässä viehättää. Maisemat ovat tietysti komeita. Kuvat välillä päin persettä, mutta suurimmaksi osaksi perussettiä. Näyttelijäsuoritukset eivät ole häikäiseviä, mutteivät häiritsevän huonojakaan. Hopkins onnistuu säväyttämään parhaimpina hetkinään. Oma suosikkikohtaukseni on miesten karhujahti, joka houkuttelee esille alkukantaisiakin vaistoja.

Elokuvana ja kokonaisuutena Reunalla on keskinkertainen. Välillä mennään röyhkeästi uskottavuuden rajamaille, kun teoreettisesti viisas Charles pääsee esittelemään taitojaan. Okei, tyyppi on fiksu. Ja lukenut kirjoja. Ja osaa tehdä keskellä asumatonta erämaata karhunturkista vaatteet tuossa tuokiossa. Mahtavaa.

En edes jaksa laskea miten monesti olen katsonut tämän leffan. Reunalla ei ole täyttä aivotonta hömppää, muttei myöskään liiallista ajattelua vaativaa ja mutkikasta. Väliinputoajana se on helppo katsoa oikeastaan koska vain.

Reunalla (The Edge, 1997)
Ohjaus: Lee Tamahori
117 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


Instinct (1999)
Instinctia on parjattu paljon. Kun näin tämän ensi kertaa joskus yläasteella, en ollut katsonut vielä tarpeeksi elokuvia ymmärtääkseni miksi. Instinct on kutonut juonensa useiden eri menestyselokuvien langoista. Yhtäläisyyksiä on havaittu niin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) kuin Sumuisten vuorten apinoidenkin (Gorillas in the Mist, 1988) kanssa. Ja varmasti monen muunkin. Jopa Avain pakoon (The Shawshank Redemption, 1994) heitetty vertauskuvaksi.

Hopkins on Instinctissa antropologi Ethan Powell, joka on kadonnut Afrikan viidakoihin tutkiessaan paikallisia apinoita. Kun hänet vihdoin löydetään, kaksi vuotta myöhemmin, hän surmaa kaksi vartijaa silmittömän, eläimellisen raivon vallassa. Hänet vangitaan Afrikassa. Cuba Gooding Jr. näyttelee nuorta, kunnianhimoista psykiatria Theo Caulderia, joka haluaa miehen tutkittavakseen ja arvioitavakseen kun tämä tuodaan Afrikasta takaisin kotiin Amerikkaan. Caulderin haaveissa siintää esikoiskirja tapauksen tiimoilta.

Homma ei kuitenkaan ole helppo, sillä Powell käyttäytyy aggressiivisesti ja kieltäytyy puhumasta kenellekään. Caulder saa kuitenkin ennen pitkää, melkein liiankin helposti, yhteyden mieheen ja lähtee selvittämään mikä on tehnyt maineikkaasta tutkijasta sen mitä hän nyt on. Onko eläinten kanssa eläminen tehnyt Powellista myöskin eläimen? Powellia pidetään vankimielisairaalassa, jonne Caulder joutuu hieman vastoin tahtoaan töihin saadakseen arviointinsa tehtyä. Samalla hän kiinnittää huomiota vankien epäeettiseen kohteluun ja pyrkii siinä sivussa parantamaan paikan oloja.

Vaikka Instinct todella on monien muiden elokuvien summa, se ei ota minua läheskään niin päähän kuin toinen muiden elokuvien kopio Avatar (2009). Ehkä se johtuu suosioeroista. Avataria hehkutetaan juonen köyhyydestä huolimatta jonkinlaisena mestariteoksena, kun taas Instinct on armotta poljettu jalkoihin, eli oikeus on tapahtunut. Itselläni Instinct kuuluu vähän samaan sarjaan Reunalla -elokuvan kanssa. Paitsi että molemmat ovat ns. Puska-Hopkinseja, molemmat ovat väliinputoajaelokuvia, jotka on ihan mukava katsoa kaikesta kritiikistä huolimatta.

Instinctilla on tietysti myös ihan ihkaoikeaa asiaa ihmisten luomasta sivilisaatiosta ja sen huonoista puolista, siitä miten hukkaamme siihen itsemme. Powell vapauttaa Caulderin vapauden illuusiostaan. Instinct voisi olla oikeasti merkittäväkin elokuva, ellei se sortuisi niin pahasti muiden kopiointiin ja kliseisiin. Cuba Gooding Jr. vetää suorituksensa välillä kevyesti yli, Anthony Hopkinsia katselee ihan mielellään. Elokuvan loppu onnistuu ärsyttämään, vaikka kliseisiin on leffan aikana jo ehtinyt turtuakin.

Instinct (1999)
Ohjaus: Jon Turteltaub
126 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

3x elukkadokkari

Jihaa, nyt tuleepi lisää dokkarijuttuja, hieman eri aiheesta tosin. Muutaman kuukauden sisällä olen katsonut parikin luontoaiheista dokkaria, jotka kaikki kertovat melko extreme-olosuhteissa elävistä otuksista. Ajattelinpa sitten ujuttaa ne samaan postaukseen. Tässäpä siis eläindokkaritrio, katsomisjärjestyksessä.


Planeettamme Maa (Earth, 2007)

Tässäpä jälleen yksi yritys saada ihmiset ymmärtämään ilmastonmuutoksen vakavuus. Elokuva avaa eteemme tarinoita eri eläinlajeista, joiden elämään vaihtuvat olosuhteet vaikuttavat suuresti. Katsoja pääsee seuraamaan mm. elefantteja, jääkarhuja, lintuja ja valaita. Kuvat ovat erittäin kauniita.

Saarnaamaan tai syyllistämään ei onneksi ryhdytä, vaan asiaan on otettu uutta näkökulmaa. Planeettamme Maan myötä toivotaan ihmisten tajuavan, miten paljon kaunista ja pelastamisen arvoista maailmassa on. Pointti tulee kyllä hyvin selväksi. Disney -leimasta huolimatta ihan kelpo teos. Mitään kovin rankkaa matskua ei tietenkään näytetä.

Planeettamme Maa (Earth, 2007)

Ohjaaja: Alastair Fothergill & Mark Linfield

IMDb & traileri

90 minuuttia

Oma arvosana: 7.5/10

Animals Are Beautiful People (1974)

70-luvun puolivälissä julkaistu dokumentti seuraa erilaisten elukoiden elämää Afrikan aavikoilla. Elottoman näköisestä erämaasta löytyykin monenlaista vipeltäjää hyönteisistä apinoihin ja elefantteihin. Dokumentin tarkoitus on olla ennen kaikkea viihdyttävä. Kertojan no-nonsense –tyyli onkin siinä suuressa roolissa. Eläinten toilailuihin on myös lisätty ääniefektejä, mikä ei aina oikein miellytä. Vaan tuskinpa tätä on tarkoituskaan ottaa kovin vakavasti. Itse katsoin tämän muutaman siiderin kera ja erittäin hyvin toimi. Jos haluat katsella hassuja ja söpöjä eläimiä tai kännisiä apinoita, katso tämä pätkä.

Animals Are Beautiful People (1974)
Ohjaaja: Jamie Uys
IMDb (traileria ei löytynyt, lisätään jos tulee eteen joskus)
92 minuuttia
Oma arvosana: 8.1/10



Pingviinien matka (La Marche de L’emperour, 2005)

Kertojilla on suuri osuus myös ranskalaisessa Luc Jacquetin ohjaamassa Pingviinien matkassa, joka kertoo Etelänavan keisaripingviineistä. Parhaan dokumentin Oscarilla palkitun elokuvan twist on dialogi. Sekä äiti- että isäpingviinillä on oma äänensä, samoin myöhemmin syntyvällä poikasella. Dialogi luo syvyyttä ja saa katsojan samaistumaan näihin hassusti käveleviin otuksiin. Runollinen dokumentti on parasta katsoakin ranskaksi, sillä suomenkieleen kauniit sanan käänteet eivät istu lainkaan.

Sanat ovat toki kauniita, mutta niin ovat kuvatkin. Kuvausryhmä on saanut tallennettua henkeäsalpaavan upeita kuvia vaikeissa olosuhteissa. Siitä onko pingviineillä oikeasti tunteita voi olla montaa mieltä, mutta luultavasti kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Pingviinien matka on ihan helvetin komeaa katsottavaa.

Pingviinien matka (La Marche de L'emperour, 2005)

Ohjaaja: Luc Jacquet

IMDb & traileri

80 minuuttia

Oma arvosana: 7.7/10

Luontodokkarit ovat mukavaa katsottavaa, mutta kaikki nämä pätkät ovat aika tasalaatuisia, vaikkakin keskenään erilaisia. Yksikään ei nouse selvänä voittajana ylitse muiden. Saa suositella meikälle jotain vanhempia elukkadokkareita!