Hyvää joulua 2014!

Christmas Martian

(Le martien de Noël, 1971)

Hyvää joulua! Blogin joulupaketista paljastuu tänä vuonna kanadanranskalainen jouluperseily, Christmas Martian. Lieneekö jotain sukua 60-luvun Santa Claus vs. the Martians -mestariteokselle. No, ihan sille tielle ei lähdetä, vaan kyseessä on ainakin päällisin puolin huomattavasti viattomampi tekele. Katsoin leffasta (hirvittävästi) enkkudubatun version, joten käytän tässä tekstissä myös hahmojen englanninkielisiä nimiä.

Cathy ja Frankie pääsevät joululomalle ja lähtevät kaatamaan joulukuusta. Isä on uskonut tärkeän tehtävän Frankielle. Mikä voisi mennä vikaan, kun kaksi lasta lähtee lumiseen metsään kirveen kera? Puu kaatuu ja kotimatka alkaa, mutta sitten tapahtuu jotain kummaa. Mystinen ulkoavaruuden asukki alkaa lasten kanssa hippasille! Sama hiippari on jo kerran aiemmin nähty vanhan miehen pitämässä sympaattisessa kaupassa, josta lapset kävivät ostamassa joulutarpeita.

Tässä välissä pitänee todeta, että tekijöiden näkemys marsilaisesta on vähintäänkin omaperäinen. Vähäinen budjetti haisee kotisohville asti, kun marsilainen on vain ihminen kokovartalo-verkkosukkiksissa ja turkistakissa. Mitä helvettiä? Oliko jopa kasvomaali liian kallista? Nyt tyyppi vaikuttaa vain joltain kylähullulta lasten ahdistelijalta, jonka ansaan lapset menevät.

Cathy ja Frankie löytävät tiensä marsilaisen avaruusalukselle ja astuvat sisään - miksipä ei. Mielikuvat pedari-marsilaisesta lisääntyvät entisestään, kun otus suorastaan hukuttaa lapset karkkiin. Juotuaan erikoista eliksiiriä marsilainen alkaa puhua englantia ja kommunikointi on huomattavasti sujuvampaa. Tyypin avaruusalus on hieman rikki ja se pitää korjata, jotta hän pääsee takaisin kotiin perheensä luo. Lapset ryhtyvät auttamaan marsilaista, mutta samaan aikaan muualla kylässä kohisee. Muutkin ovat huomanneet marsilaisen eivätkä katso tämän touhuja hyvällä silmällä. Loppuhuipennuksessa vihainen väkijoukko hyökkää avaruusaluksen laskeutumispaikalle moottorikelkoilla, Canadian style.

Aluksi ajattelin, että tästä tulee ihan helvetin pitkä 65 minuuttia ja olin osittain oikeassa. Onneksi tahatonta hupia riittää liki koko keston ajaksi. Englanninkielinen dubbaus on karmeimmillaan lähestulkoon Agapio Racing Team -tasoa. Koko leffa löytyy YouTubesta ja näyttää ihan ookoolta, mutta jostain syystä omassa versiossani ulkokuvien white balance oli päin helvettiä, kuten kuvista näkyy. Musiikki taas on revitty jostain bizarro-maailmasta ja on sekoitus ylipirteää lastenelokuvamusiikkia, typerää rallattelua ja mystisiä electropop bleep bloop -ääniä, joiden on ilmeisesti tarkoitus korostaa avaruusvierailijan outoutta. Tehtävä suoritettu!

Tämä mies on menettänyt halunsa elää.

Kaikista häiritsevintä koko leffassa on tietysti tuo namusetä-marsilainen noin niinkuin kokonaisuudessaan. Miksi, miksi, oi, miksi se näyttää tuolta? Ilmeisesti leffan koko budjetti haaskattiin avaruusaluksen vilkkuviin valoihin ja sen takia yksi elokuvan päähahmoista piti verhota vanhan venäläisnaisen yltä revittyyn turkkiin. Mitä avaruusmaista siinä on? Lisäksi alus on ihan törkeän pieni verrattuna itse marsilaisen kokoon. Ei liene yllätys, että sisäkuvissa tilaa näyttää olevan rutkasti enemmän kuin ulkoapäin vertailtuna. Peruspaskaa.

Ai niin, siitä tulikin mieleeni... Unohdinko mainita, että marsilaisen nimi on Poo Flower. Oikeasti. Kakka Kukkanen!

Christmas Martian (Le martian de Noël, 1971)
Ohjaus: Bernard Gosselin
65 minuuttia
IMDb & koko leffa YouTubessa
Oma arvosana: 3.2/10


Vetäkäähän sisuksenne täyteen joulusapuskaa. How queer palaa linjoille loppiaisen jälkeen. Toivon mukaan lomalla on enemmän aikaa elokuvien katsomiseen ja postaustahtikin hieman paranee.

Bingo pelastaa päivän

Tulihan se kevätflunssa vihdoinkin! Viimeksi Netflix-testissä tuli mainittua, että sairastellessa leffojen streamauspalvelut ovat varmaan parhaimmillaan. Ei tarvitse nousta sohvalta ja kaikki on klikkauksen päässä. Niinpä. Sopivasti juuri päivä ennen räkimisen alkamista postiluukusta kolahti ViaPlayn mainos ja tarjous kuukauden ilmaisesta koeajosta. Arvaatte varmaan jo loput. ViaPlaysta tulee varmaan jossain vaiheessa 1-2 testauspostausta, mutta tässä välissä haluan kertoa teille hienoimmasta elukkaleffasta mitä olen pitkään aikaan nähnyt.

Bingo 

(1991) 

Ah, 90-luku, perhe-elokuvat, eläimet... Niin tuttu, mutta silti niin tyydyttävä cocktail. Näitähän on tullut nähtyä aivan helvetisti. On Free Willyt, Kotia kohti -elokuvat, Fluke, Babe, Beethovenit, jopa se ysäri-apinaleffa, jossa on Harvey Keitel ja Thora Birch. Bingo on kuitenkin vähän eri maata. Monia tuttuja elementtejä löytyy: lemmikkiä toivova ja koiraa perheeltä piilotteleva poika, eläimiä vihaava kärttyisä isä, koira joka pelastaa päivän. Siinä välissä on kuitenkin ihan helvetisti sellaista, mitä Disney-leffassa tuskin näkisi.

Bingo on perheetön kulkukoira, joka on adoptoitu sirkukseen. Sen omistajat välittävät kuitenkin enemmän temppuja tekevistä puudeleista. Surkea rakkihan ei edes uskalla hypätä tulirenkaan läpi! Mikä luuseri! Epäonnistuneen sirkusesityksen jälkeen Bingo saa lähtöpassit. Mutta ei hätää! Pian Bingo kohtaa Chuckien, joka myöskin kokee itsensä ulkopuoliseksi. Chuckien isä on Denver Broncos -jalkapallojoukkueen potkaisija Hal Devlin (Sledge Hammerista tuttu David Rasche), joka vihaa kaikkia eläimiä. Niinpä Chuckie piilottaa Bingon taloon. Eikä edes kovin hyvin. Perhe ei silti huomaa, luultavasti koska Chuckien elämä ei heitä hirveästi kiinnosta.

Pian perhe kuitenkin muuttaa - isä saa potkaisijan paikan Green Bay Packers -joukkueesta. Juuri muuton aikaan Bingo on treffeillä naapurin cockerspanielin kanssa ja jää jälkeen. Jokseenkin uskollinen Bingo juoksee auton perässä niin kauan kuin jaksaa, mutta lopulta kaara katoaa näkyvistä. Bingo ei luovuta, vaan lähtee urhoolliselle matkalle etsimään isäntäänsä. Matkalla tapahtuu vaikka mitä. Bingo pelastaa perheen roistoilta, joutuu oikeuteen ja vankilaan, auttaa vankikarkuria pakenemaan...

Mikä sitten tekee tästä leffasta niin erikoisen? Annas kun luettelen muutaman esimerkkikohtauksen:

• Bingo siis tosiaan käy treffeillä naapurin spanielin koirankopissa, mukanaan pullo samppanjaa ja ruusu hampaiden välissä. Myöhemmin liikennepoliisi puhalluttaa Bingon, koska tämä on aiheuttanut kolarin ja tuoksahtaa hieman dagen efteriltä.
• Matkalla on tienvarsikuppila, jossa tarjoillaan hot dogeja. Kirjaimellisesti. Chuckie löytää takahuoneesta häkkikaupalla koiria, joista omistaja jauhaa herkullista koiramakkaraa. Huh! Perhe ei kuitenkaan tunnu olevan edes kovin järkyttynyt saadessaan tietää syöneensä juuri koira-hodarit. Isukin mielestä asia on yhdentekevä. Mikä tahansa on hyvää, kun siinä on sinappia.
• Disney-leffassa tuskin sanottaisiin niin monta kertaa "shit". Eikä varmaan näytettäisi keskaria. Eikä Chuckie varmaan jättäisi koiraystävälleen tienvarteen "viestejä" kuseksimalla ympäriinsä.
• Pahikset ovat kaapanneet asuntoauton, jossa lomailee viaton perhe. Bingo hälyttää viranomaiset paikalle ja auttaa perheen pakoon. Kun pahikset huomaavat, että panttivangit ottivat juuri hatkat, he kaappaavat Bingon. He tulevat ovelle ase Bingon ohimolle painettuna. "Jos otatte askeleenkin, ammun koiran!" rosmo huutaa. Poliisit katsovat toisiaan hieman hämmentyneinä. Ja alkavat ampua kuin viimeistä päivää! Ihan sama sille koiralle!
• Arvatkaa muuten miten Bingo sai poliisit ylipäätään paikalle? No morsettamalla tietenkin! Vitsit mikä koira! Bingo osaa myös muun muassa ripustaa pyykkiä, pystyttää itselleen pienen teltan, pelata videopelejä ja todistaa oikeudessa. Who's a good doggy?
• Oikeudesta puheenolleen. Bingo joutuu oikeuden eteen syytettynä panssariauton kaappauksesta. Syyttäjän mielestä Bingo oli todellinen mastermind rikoksen takana ja lavasti syylliseksi kaksi viatonta taparikollista. Koira ei osaa antaa alibia kaappauksen ajalle (KOSKA SE ON VITTU KOIRA), joten häkki heilahtaa.
• Vankilassa Bingo pääsee pyykinpesuhommiin. Ah, ihania, puhtaita pyyhkeitä, suoraa koiran suusta. Vankilapaon jälkeen Bingo puolestaan saa työn tiskaajana paikallisesta kuppilasta. Kuppilan innostunut omistaja kehuu vuolaasti koiran työmoraalia ja aikoo neuvotella sen kanssa ylennyksestä mahdollisimman pian. Tähän en sano enää mitään.
  

Näitä riittäisi vielä pitemmäksikin listaksi. Heti alkumetreillä ote on erikoisen raisu perheleffaksi. Bingon isäntä sirkuksessa aikoo ampua koiran, koska se ei suostunut hyppäämään sen perhanan tulirenkaan läpi. Isännän vaimo/tyttöystävä/naisapulainen yrittää pelastaa hauvan. "Juokse Bingo, juokse," hän huutaa. "Mene etsimään itsellesi oikea perhe ja ikuinen onni!" No, koira ei heti tajua, eikä sitä näytä kiinnostavan lähteä. Lopulta nainenkin suuttuu. "Olit oikeassa. Tapetaan se," hän toteaa ja nappaa haulikon.

Chuckie on omassa perheessään jopa hämmentävän aliarvostettu henkilö. Ainoastaan äitiä kiinnostaa, kun poika viettää yönsä metsässä. Kun pahikset kidnappaavat Chuckien, lähes kaikkien mielestä isukin jalkapallopeli on tärkeämpi. Jopa poliisi on valmis uhraamaan pojan hengen, kunhan vain Green Bay Packers voittaa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä tekijät ovat halunneet tällä leffalla sanoa. Varmaan parempi kun asiaa ei edes sen syvällisemmin mieti. Kun perheleffassa lapsi jätetään ilman huomiota, se johtuu useimmiten vanhempien kiireistä ja urakeskeisestä elämäntyylistä. Isän kohdalla tämä on Bingossakin ymmärettävää, mutta isoveli ja ajoittain myös äiti tuntuvat olevan välinpitämättömiä vain siksi etteivät he oikeasti pidä Chuckiesta.

Sen voin sanoa, että Bingo hakkaa mennen tullen lässynlää-Free Willyt ja Beethovenit. On helppo ymmärtää, miksei tämä ollut kummoinen menestys perheleffapiireissä, mutta onhan tämä nyt ihan tykkiä tavaraa. Screencappeja en jaksanut sairastellessa alkaa ViaPlaysta nappailemaan, mutta suosittelen lämpimästi katsomaan trailerin - vaikkei se kerro läheskään millä perseilylevelillä tämä leffa todellisuudessa on. Varsinainen aliarvostettu helmi perheleffojen keskuudessa!

Bingo (1991)

Ohjaus: Matthew Robbins

90 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 5.2/10

Painajainen perheessä, 50-luvun tyyliin

Parents

(1989)

Lokakuu on täydellinen kuukausi kauhuelokuville. Puut karistavat viimeisetkin lehtensä, illat ovat pimeääkin pimeämpiä kun luntakaan ei vielä ole ja kauhuteemaisen muovikrääsän luvattu juhla Halloweenkin lähestyy. IIK!! jatkaa kauhuteemaa vielä ensi kuun puolellekin. Blogin oma Halloween -postaus näkee päivän valon (toivon mukaan) jo sitä ennen.

Viime viikolla paistoimme ajankuluksi erän hunajasuklaalettuja, nappasimme muutamat virkistävät juomat käteen ja katsoimme kasarikauhua. Parents on vuonna 1989 valmistunut, 50-luvulle sijoittuva elokuva perheestä, jonka poika alkaa epäillä vanhempiaan kannibaaleiksi.

Laemlen perhe muuttaa rauhalliseen lähiöön. Isä käy töissä Toxico-kemikaalitehtaalla ja äiti on 50-lukulaisen kotiäidin stereotyyppi, joka häärää keittiössä kellohelmaisine mekkoineen. Perheen 10-vuotias poika Michael on hiljainen ja ujo. Hän näkee toistuvia verisiä painajaisia ja pienet arkielämän vihjeet saavat hänet ajattelemaan vanhempiensa olevan ihmissyöjiä. Michael alkaa vaivihkaa tutkia äitinsä ja erityisesti isänsä tekemisiä ja pääsee kammottavan salaisuuden jäljille.

Elokuvan näkökulma on Michaelin. Tapahtumat etenevät ensimmäisen kahden kolmasosan ajan turhankin verkkaasti ja katsojaa alkaa jo kyllästyttää. Mitään mainittavaa ei oikeastaan tapahdu. Ilmeisesti tehokeinona on yritetty käyttää juuri hidasta etenemistä ja vinkkien antamista verellä mässäilyn sijaan. Pidän juuri tuollaisesta lähestymistyylistä, mutta näköjään senkin voi ryssiä. Juju on nimittäin siinä, että vinkkailu ja odotuksen pitkittäminen ei saa käydä liian tylsäksi.

Elokuvan genreksi kerrotaan komedia / jännitys / kauhu, mutta itselleni ei oikein auennut mikään näistä. Kertaakaan n. 80 minuuttisen leffan aikana ei naurattanut, jännittänyt tai pelottanut. Ehkä vika oli osaksi myös väärissä odotuksissa. Leffajulisteen ja lukemani perusteella odotin enemmän splatter-henkistä kauhukomediahassuttelua, jota ei sitten tullutkaan. Vasta viimeisen vartin aikana leffa alkoi olla sellainen, jollaiseksi sen päässäni etukäteen kuvittelin ja silloin oli jo liian myöhäistä.

Muutama seikka tekee kuitenkin tästäkin elokuvasta jossain määrin mielenkiintoisen. Ne ovat lapsen näkökulma, se, että osa musiikista on Angelo Badalamentin käsialaa ja tietysti 50-luvun amerikkalaisen ihanneperheen kodin muuttaminen turvattomaksi, verentahrimaksi helvetiksi. Kuviltaan elokuva on usein kekseliäs ja jaksaa ylläpitää kiinnostusta sen verran, että leffa tulee katsottua loppuun saakka. Loppuratkaisu ei tosin odotusta palkitse, joten olo jää kaiken kaikkiaan varsin pettyneeksi.

Parents (1989)
Ohjaus: Bob Balaban
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10