Juostaan Cooperin testi

Miss Farkku-Suomi 

(2012) 

Viralliseen Suomen ensi-iltaan Miss Farkku-Suomi tulee vasta elokuun alussa, mutta pääsin katsastamaan leffan jo ennakkonäytöksessä Oulun Elokuvateatteri Starissa. Itse asiassa tämä tiistainen ennakkonäytös oli kuulemma elokuvan ensimmäinen yleisöesitys! Olen nyt lähdössä mökkilomalle, mutta yritän näin pikaisesti ehtiä kirjoittaa jonkinlaista arvostelua eilisillasta.

Elokuva perustuu Kauko Röyhkän samannimiseen kirjaan ja sijoittuu Ouluun, vuoteen 1977. Tarinan keskiössä on teini-ikäinen Välde, joka ei tunne kuuluvansa muiden joukkoon. Kun muu nuoriso tanssii discohittejä, Välde kuuntelee mieluummin Lou Reedia, David Bowieta ja New York Dollsia. Myöskään vasta kaupunkiin rantautunut punk ei kiinnosta. Välden suurin haave on perustaa rokkibändi ja tulla kuuluisaksi. Kainaloon kelpaisi luokan kaunein tyttö Pike.

Piken ja Välden välillä ehtiikin jo olla sutinaa, kunnes Pike valitaan Suosikin kisassa vuoden 1977 Miss Farkku-Suomeksi. Se tietää Pikelle matkaa suureen maailmaan, Lontooseen, kuvaa Suosikin kannessa ja poseeraamista mainoskuvissa. Välde unohtuu ja tuoreen missin vierelle itsensä asentaa jenkkihymyilevä porvarispoika. Tapahtumien kannustamana Välde aloittaa elämänmuutoksen ja päättää mitä haluaa isona tehdä. Välde haluaa perustaa rokkibändin, oppia soittamaan kitaraa ja olla iso stara.

Elokuva yllätti positiivisesti. Vaikka loppuratkaisu tuntuu hieman väkinäiseltä ja pakolla keksityltä, kokonaisuutena Miss Farkku-Suomi miellytti. Myönnän, että jos jostain olen ennakkoluuloinen niin nuorisoelokuvista. Matti Kinnusen ohjaama leffa oli mukavan elämänmakuinen ja sopivasti rosoinen. 70-luku oli onnistuttu herättämään henkiin onnistuneesti, muttei liian alleviivaavasti. Tuttuja maisemia tietysti vilahteli tuon tuostakin (jee, hyvä Oulu!), tutuimpana keskustan lisäksi entinen kotikaupunginosa Tuira.

Yksi elokuvan suurimmista kantavista voimista ovat näyttelijäsuoritukset. Yleensä murteella puhuminen kuulostaa elokuvissa väkinäiseltä ja kamalalta, korostavalta, mutta Miss Farkku-Suomen nuoret ossaa puhua oulua ihan luontevasti. Kielen pystyy itse asiassa unohtamaan pitkiksikin ajoiksi, se ei särähdä ikävästi korvaan. Hahmot itsessään ovat keskinkertaisia tai korkeintaan hieman mielenkiintoisempia. Pelkäsin etukäteen Piken olevan ärsyttävä bitch, jonka perään ei oikeasti kannata haikailla. Näissä leffoissa kun päähenkilöpojat tuntuvat aina ihastuvan väärään tyttöön, kaukaiseen unelmaan vain löytääkseen sen oikean myöhemmin nenänsä edestä. Muutama sivuhahmoista jäi mieleen, erityisesti naapurin rokkiin ja telkkariin ihastuneet lestadiolaispojat ja Välden hulttiokaveri, joka omistaa hienon disko-Datsunin.

Leffa tuo mieleen ysärinlopun Pitkän kuuman kesän, mutta Miss Farkku-Suomen erottaa edeltäjästään helposti. Pitkä kuuma kesä on koomisempi nuoriso-musiikkikatsaus, kun taas Miss Farkku-Suomi tuo kankaalle selvästi dramaattisempaa otetta. Huumoria nuorison kohkaamisesta tietysti löytyy myös, joskin itseäni pukkasi huvittamaan, kun pelkkä Ville Myllyrinteen naaman ilmestyminen ruutuun sai ihmiset leffateatterissa nauramaan.

Käykäähän tsekkaamassa ja tukemassa kotimaista tuotantoa. Erityisesti suosittelen 70-luvun rokin ystäville ja retroilijoille. Elokuvateatterihin Miss Farkku-Suomi saapuu virallisesti 3.8.2012.

Miss Farkku-Suomi (2012)
Ohjaus: Matti Kinnunen
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

Guitar Wolf vastaan zombiet

Blogin synttäriviikko jatkuu blogiin hyvin sopivalla elokuvalla. Alun perin tämä teos oli tarkoitus katsoa ensimmäisenä elokuvana uudessa kodissa, kun valkokangas oli saatu paikoilleen. Systeemeissä oli kuitenkin sen verran säätöä, että leffafiilikset ehtivät mennä ja elokuva jäi varastoon odottelemaan. Ja nyt on sen aika ja hyvä aika onkin.

Wild Zero 

(2000)

Vasta Suomessakin piipahtanut japanilainen "jet rock n' roll" bändi Guitar Wolf on Wild Zeron vetonaula. Omistan itsekin yhden bändin levyn ja tämän leffan jälkeen harmittaa vielä enemmän, kun ei tullut mentyä keikalle. Vaikka keikka tuskin olisi ollut niin super awesome kuin tämä elokuva. Joka tapauksessa, Guitar Wolf on kolmijäseninen rock-bändi, jonka musiikki on saanut vaikutteita punkista, noisesta ja garage rockista. Ulkoinen style on tarkkaan suunniteltu: nahkatakit, aurinkolasit ja (kitaristia lukuunottamatta) fiftarityyliset "elvis-tukat". Bändin jäsenet on nerokkaasti nimetty: Guitar Wolf, Bass Wolf ja Drum Wolf.

Elokuva alkaa kun fiftarimeininkiin hurahtanut nuorukainen Ace lähtee Guitar Wolfin keikalle. Acella on unelmana tulla suuremmaksi staraksi kuin idolinsa ja hän aikookin marssia keikan jälkeen suoraan klubin johtajan puheille. Klubin johtaja on Captain, perverssinnäköinen, aivan liian lyhyitä shortseja käyttävä mies, jolla on typerä tukka. Takahuoneessa on keikan jälkeen hälinää, kun Guitar Wolf saapuu paikalle. Paha Captain uskoo enemmän bisnekseen ja rahaan kuin oikeaan rock n' rolliin. Pian kaikki osoittelevatkin jo toisiaan aseilla ja Ace joutuu keskelle ammuskelutilannetta puoluestaessaan rock n' rollia. Guitar Wolf pitää Acen tyylistä ja antaa tälle pillin, jolla bändiä voi kutsua avun tarpeen tullen (!!!!).

Seuraavaksi elokuva alkaa seurata bändin ja Acen lisäksi myös joukkoa sekalaisia muukalaisia. Pariskunta Toshi ja Hanako ajelevat ystävänsä Masaon kanssa autolla erämaassa kohti Asahia, jonne on vasta pudonnut meteoriitti. Nuori nainen Tobio kävelee tienlaitaa samaan suuntaan. Myös Ace on samalla matkalla moottoripyörällään kohti seuraavaa Guitar Wolfin keikkaa. Kaikkien matkan katkaisee kuitenkin harmaiden zombien hyökkäys. Ace ihastuu Tobioon ja päättää pelastaa tämän verenhimoisilta örisijöiltä. Siihen tarvitaan kuitenkin Guitar Wolfin apua. Eikä rakkauskaan ole ihan mutkatonta, kun paljastuu, ettei Tobio ole 100% nainen... Asioita hankaloittaa myös Captain, joka kantaa elämää suurempaa kaunaa Guitar Wolfille ja aikoo etsiä bändin käsiinsä hinnalla millä hyvänsä.
 

Yksi suosikki-screencappejani ever.

Guitar Wolf esittää elokuvassa tavallaan itseään, mutta ennemminkin eräänlaista rock n' roll superhero-itseään, totta kai. Elokuva lainailee muita tunnettuja kulttileffoja, eikä maailmassa ole varmaan yhtään elokuvagenreä, jota ei jossain vaiheessa sivuttaisi edes hetken verran. Tässä pieni lista asioista joita tämä leffa muun muassa sisältää:

[x] Supersankari-rokkitähtiä
[x] Singolla ampumista
[x] Miekka kitaran sisällä
[x] Zombeja!
[x] Ufoja
[x] TISSIT
[x] Ihmisten suolistamista
[x] Tulta syökseviä mikrofoneja, soittimia ja ajoneuvoja
[x] Räjähdyksiä
[x] Rakennusten tuhoamista silmistä ammutuilla salamoilla
[x] Helvetin hienoja huonoja CGI-tehosteita
[x] Räjähtäviä päitä
[x] Hempeä(hkö) rakkaustarina
[x] "Oho, rakastamallani naisella onkin penis"

Lisäksi luvassa on myös suuria puheita siitä, miten usko rock n' rolliin pelastaa kaikki ja kaiken kaikelta. On vaikea keksiä mitään mikä tekisi tästä leffasta vielä hienomman. Tekijät itse suosittelevat DVD:n takakannessa juomapeliä, jossa pitää juoda mm. joka kerta kun joku kampaa tukkaansa ja aina kun jokin syöksee tulta. Voin kertoa että lopputuloksena olisivat mielettömät koomakännit.

Tämä on se ilme, joka tulee, kun huomaat että tyttöystävälläsi on ylimääräisiä osia.

Leffan zombiet ovat myös hienoja/hauskoja/siistejä. Siniharmaat (joskus vihertävät) elävät kuolleet näyttävät liikehtiessään joltain peruszombien ja avant garde-tanssahtelijan risteytykseltä. Maskeeraus on hyvin toteutettu. Gorea on sopivasti, verellä ja suolenpätkillä ei mässäillä loputtomiin, vaikka niitäkin toki on. Erilaisia kuvakikkoja on käytetty paljon. Rakastuneita ihmisiä näkyy sydänten sisällä, välillä toimintaa on nopeutettu reippaasti, välillä hidastettu hitusen ja leikkaukset ovat dramaattisimmissa kohdissa salamannopeita.

Koska elokuvassa on vaikutteita lukuisista muista kulttielokuvista ja genreistä, myös suoria viittauksia löytyy. Yhdessä suosikkikohdassani Toshi valittelee, ettei tullut katsoneeksi Night of the Living Deadia (1968), josta olisi varmasti saanut hyödyllisiä vinkkejä zombiesotaan. "Olisin kyllä katsonut, jos olisin tiennyt, että näin käy," hän surkuttelee zombie-invaasion keskellä.

Dialogi ja näyttelijäsuoritukset pelaavat harvinaisen hyvin tämäntyyliselle elokuvalle. Suurin osa, ellei jokainen, näyttelijöistä on sisäistänyt leffan idean kiitettävästi ja hahmot ovat omalla tavallaan ehjiä uskomattomasta perseilystä huolimatta. B- ja camp-leffoille ominaista näyttelijöiden vaivaantuneisuutta ei joudu katselemaan. Erityinen awesome-maininta menee Acea näyttelevälle Masashi Endolle, jonka ilmeily on yksi hauskimpia juttuja koko leffassa.

Lyhyesti sanottuna kyseessä on yksi parhaista näkemistäni B/camp/kulttileffoista. Jokin toteutuksessa muistuttaa minua Tromasta, vaikka tyyli onkin eri. Tässä on samaa laatutekemistä kuin parhaissa Troma-pätkissä. Hieno todiste siitä, miten hyvä-huono elokuva tehdään tyylillä ja supercoolisti. En halua spoilata kaikkia leffan tapahtumia, vaan pitemmittä puheitta suosittelen katselukokemusta lämpimästi. Mikään juoniselostus, screencap, traileri tai arvostelu ei tee oikeutta tälle elokuvalle.

Wild Zero (2000)
Ohjaus: Tetsuro Takeuchi
99 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

Yksi kasetti, kaksi leffaa

Jes, nyt on syysloma! Loman alussa käväisin vanhempieni luona ja tongin samalla VHS -kokoelmaani. Ostettuja leffoja on pieni kaapillinen, mutta telkkarista nauhoitettua matskua löytyi vielä enemmän. Osaa ei ole tullut katsottua vuosikausiin. Hauskaa nauhoitetuissa videoissa on se, että samalla kasetilla saattaa olla putkeen pari täysin erilaista leffaa. Raaka actionpätkä ja herttainen perhe-elokuva mahtuvat näppärästi samalle kassulle. Ihan noin julkeaa kontrastia ei löytynyt, mutta kovin erilainen parivaljakko tuli silti katsottua.

Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984)
Epäonnisen rock-bändin tarinan kertova "dokumentti" tuskin kaipaa suurempia esittelyjä. Spinal Tap on unholaan hitaasti, mutta varmasti vajoava yhtye, joka tekee pitkästä aikaa Amerikan rundin. Samalla julkaistaan myös bändin uutuuslätty, jylhästi rokkaava Smell the Glove. Bändin mukana kulkee kuvausryhmä, jota ohjaa Marty DiBergi (leffan ohjaaja Rob Reiner).

Kaikki tai oikeastaan mikään ei mene suunnitelmien mukaisesti ns. nappiin, vaan kommellukset seuraavat toisiaan. Nimmaritilaisuuteen ei tule ketään, keikkapaikat ovat mitä sattuu eikä lavarekvisiittakaan toimi halutulla tavalla. Edes levyä ei saada ulos aiotulla kansikuvalla. Tai ylipäätään millään kansikuvalla. Bändin välit alkavat rakoilla viimeistään siinä vaiheessa, kun laulaja-kitaristi David St. Hubbinsin tyttöystävä Jeanine liittyy mukaan kiertueelle.

Dokumentin aikana seurataan suurimmaksi osaksi itse rundia, mutta käydään myös läpi bändin historiaa, joka onkin värikäs. Rumpaleita on kuollut oudoissa onnettomuuksissa ja välillä bändi on hairahtunut soittamaan kukkamusiikkia. Hienoja rokkikappaleita ei tietenkään sovi unohtaa. Herkät biisit, kuten Sex Farm, Big Bottom ja Heavy Duty ovat instant klassikoita. Stonehenge -esitys on oma suosikkini.

This Is Spinal Tap on komedian ja mockumentaryn (anteeksi, rockumentaryn) klassikko ja varsinainen ilmiö. En ollut nähnyt leffaa vuosiin ja moni vitsi tuntui tosi freesiltä tauon jälkeen. On harvinaista, että jollekin komedialle nauraisi ääneen vielä useamman katselukerran jälkeen. Leffassa on monta loistavaa gagia, joista osa on vuosien saatossa alkanut elää omaa elämäänsä. Spinal Tapin vakijäseniä esittävät Christopher Guest, Harry Shearer ja Michael McKean vetävät roolinsa sellaisella antaumuksella ja tilanteeseen sopivalla vakavuudella, että oksat pois. After all, rock is fucking serious business! Feikkibrittiaksentit ovat myös erittäin jees.

Kuuleman mukaan iso osa repliikeistä on improa (ei mikään yllätys) ja matskua tuli kuvatessa järisyttävät määrät. Alan jo harkita pitäisikö seuraavaksi etsiä käsiin se neljän ja puolen tunnin versio tästä leffasta. Jos joku ei ole vielä Spinal Tapia nähnyt, niin nyt paikkamaan aukkoa sivistyksessä! Ne, joille tämä leffa on jo tuttu, voivat seuraavaksi tutustua "tosielämän Spinal Tapiin" eli katsoa muutaman vuoden takaisen dokkarin Anvil! The Story of Anvil (2008) ja todeta että Kanadan papat ne jaksaa rokata. Suosittelen.

Ai niin, pakko sanoa. Leffan suomenkielinen nimi on perseestä. Ilmeisesti historiassa oli ajanjakso, jolloin jonkun mielestä oli hauskaa antaa joka toiselle komedialle nimeksi Hei me tehdään jotain. Fuck you.

Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984)
Ohjaus: Rob Reiner
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10

Osmosis Jones (2001)
Ihmiskehon toiminnot on aiemminkin valjastettu animaatioseikkailuksi. Suomalaisittain tunnetuin kehoseikkailu lienee Olipa kerran ihminen (Il étant une fois... la vie, 1986) TV-sarja. No, itselleni se ainakin on tutuin. Osmosis Jones luottaa samaan teemaan, mutta sillä on täysin eri tatsi. Leffa on yhdistelmä live action- ja piirrosmatskua. Ulkoapäin ihmiset ovat, no, oikeita ihmisiä, mutta sisältä animaatiota. Cool.

Alussa tapaamme Bill Murrayn näyttelemän Frankin ja tämän tyttären Shanen. Shane on huolissaan isänsä ruokailutavoista ja syystäkin. Mieshän on täysi sika. Suurimman osan aikaa Frankin syöpöttely ja epäterveellisyys menevät ihan naurettavalle tasolle. Shane yrittää joka kohtauksessa vieressä jankuttaa, että liikkuisit ja söisit salaattia, mutta Frank se vaan vetelee kanankoipia ja snäksejä. Ihme mäntti.

Frankin kehon sisällä kuitenkin kuhisee. Kun tämä ihmissika vetäisee ns. tuulensuojaan apinan suussa olleen ja sitten vielä maahan pudonneen kananmunan (!!!), pöpöt alkavat jyllätä. Frank saa elimistöönsä Thraxin (Laurence Fishburne), eli anthraxin, ja superbakteeri vannoo kaatavansa pömppömasun kahden päivän sisällä. Thraxin suunnitelmista pääsee jyvälle valkoinen verisolu Osmosis Jones (Chris Rock), joka yrittää selvittää keissin yhdessä flunssalääke Drixin (David Hyde Pierce) kanssa. Samaan aikaan Frankin Kaupungin (eli Frankin elimistön) pormestarin vaalit ovat tulossa, eikä istuva pormestari (William Shatner) aio luopua paikastaan. Pormestari välittää enemmän itsestään kuin Frankista ja saa välinpitämättömyydellää lopulta miehen hengenvaaraan.

Juoni kuulostaa tietysti täydeltä hötöltä ja välillä se sitä onkin. Hauskoja oivalluksiakin on kuitenkin tehty. Thrax on ihan kelpo pahis, mutta leffa on suureksi osaksi moottoriturpa Chris Rockin show. Animaatiopuoli toimii muutenkin paremmin, kuin live action, joka on välistä puuduttavaa paikallaan polkemista. Bill Murraykaan ei hommaa piristä. Live action toitottaa liikaa samaa opetusta: syö terveellisesti, harrasta liikuntaa, älä syö roskaruokaa, paranna elintapasi, älä hommaa sydäriä... Animaatiopuolessa taas on actionia, ihan hyviä hahmoja, varsin jees ääninäyttelyä, muutama hyvä gagi ja muuta siistiä.

Shane yrittää suostutella laiskuri-isäänsä syömään rehuja.

Yllättäen pieruhuumorilta ei voi tällaisen aiheen kanssa välttyä.

Varmaan mielenkiintoisin kohtaus leffassa ovat Frankin unet, joita elimistön asukit (eli solut yms.) voivat käydä katsomassa elokuvateatterissa ns. livenä eli miehen nukkuessa. Lisäksi Thrax eksyy vahingossa pahojen unien varastoon, jossa painajaisia tarjoillaan ruutukaupalla.

Ihan kelpo leffa, joka olisi varmasti parempi pelkkänä animaationa. Milloin nämä live action/animaatio -fuusiot ovat ylipäätään toimineet?

Osmosis Jones (2001)
Ohjaus: Bobby Farrelly & Pete Farrelly
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


Huom., koska katsoin leffat VHS-kassulta, en saanut niitä itse screencapattua, kuten aiemmissa postauksissa. Tämän postauksen kuvat (julisteita lukuunottamatta) tulevat täältä: AllMoviePhoto.com