lauantai 22. marraskuuta 2014

Pucker up!

Disney Animated Classics -projekti jatkuu sopivasti IIK:n ja Disney Worldissa kuvatun Escape from Tomorrow'n jäljiltä. Etukäteen odotin molemmilta tämän postauksen leffoilta aika paljon, sillä varsinkin jälkimmäistä on kehuttu melkoisesti. Molemmat ovat tavallaan paluuta klassikkojen juurille eli moderneja versioita perinteisistä saduista. Hetkeen ei ole tällaista nähtykään. Prinsessa ja sammakko on tietysti versiointi Sammakkoprinssistä ja Kaksin karkuteillä hieman vähemmän ennalta-arvattavasti Tähkäpäästä. Taiteellisia vapauksia on varmasti otettu enemmän kuin aiemmissa satujen Disney-versioissa.


48. Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog, 2009)
Vaikka elokuvan tarina on pääpiirteittäin sama kuin klassikkosadussa, uutta twistiä löytyy vaikka millä mitalla. Samalla elokuva on paluu vanhan menestysreseptin pariin: Prinsessa ja sammakko on satuperinteestä ammentava animaatiomusikaali, jonka ohjaajanpuikoissa häärää parinvuosikymmenen takaisista menestysanimaatioista tutut Ron Celements ja John Musker. Miesten käsialaa ovat esimerkiksi Pieni merenneito ja Aladdin.

Tarina on sovitettu 1920-luvun New Orleansiin, gumbon, Mardi Gras'n ja voodoon maailmaan. Tapaamme heti alussa hyvin erilaiset kaverukset: tummaihoisen köyhän Tianan ja rikkaan perheen hemmotellun Charlotten, jolle Tianan ompelijaäiti suunnittelee prinsessamekkoja. Tiana haaveilee isänsä tavoin omasta ravintolasta, jossa tarjota maailman parasta gumboa. Raha on kuitenkin onnen esteenä. Isän kuoltua nuori neito joutuu tekemään useampaa työtä kerätäkseen hiluja haaveiden ravintolaa varten.

New Orleansiin saapuu eräänä päivänä mahtipontinen ja itseriittoinen prinssi Naveen, johon Charlotte välittömästi ihastuu. Voodoo puuttuu peliin, kun Naveen käy apurinsa kanssa Facilier-nimisen noidan puheilla. Työhönsä kyllästynyt apuri Lawrence saakin Naveenin nuoren ja komean vartalon, kun taas Naveen muuttuu sammakoksi. Tiana kohtaa Naveenin Charlotten isän järjestämissä naamiaistanssiaisissa. Suudelma ei kuitenkaan muuta sammakkoa prinssiksi vaan Tianan sammakoksi. Samaan aikaan Lawrence liehittelee Charlottea ja tämän suvun omaisuutta Naveenin kehossa. Tianan ja Naveenin täytyy tehdä yhteistyötä muuttuakseen takaisin ihmisiksi.




Ensinnäkin, New Orleans on oivallinen näyttämö tälle tarinalle. Vaikka elokuva muistuttaa monesta aiemmasta Disney-klassikosta eikä siten ole kovin omaperäinen, se tuntuu raikkaalta tuulahdukselta monen epäonnistuneen tietokoneanimaation jälkeen. Paluu klassiseen tyyliin on onnistunut. Biisit ovat kelpoja, niihin on haettu jazz- ja blues-inspiraatiota, hahmot ovat hyviä ja ääninäyttely toimii erityisen hyvin, happotrippimäiset animaatio-osuudet tekevät paluun ja tarinasta on uskallettu tehdä oikeasti jännittävä. Tyyli tuo onnistuneesti mieleen 80-luvun lopun ja 90-luvun alun menestyselokuvat.

Prinsessa ja sammakko aloitti todenteolla Disneyn klassikoiden uuden tulemisen. Kuin Pieni merenneito vuonna 1989, Prinsessa ja sammakko on juuri se piristysruiske, mitä elokuvasarja kaipasi. Olin yllättynyt miten paljon pidin tästä leffasta. Osittain tykästyminen johtuu varmasti pitkästä kuivasta kaudesta. Kuten jo aiemmin mainitsin, leffa ei ole sieltä omaperäisimmästä päästä, vaikka miljöö ja prinsessa ovatkin miellyttävän erilaisia. Päällimmäisenä mieleen tulee Aladdin, josta muistuttavat niin prinssi Naveen (kuin versio prinssi Alista) ja pahis, voodoo-mies Facilier (kuin ilmetty Jafar pienin muunnoksin). Hahmojen yhtenäisyys ja ulkoinen samankaltaisuus nyt ei ole Disney-leffoille mitään uutta, joten menköön.




Kaiken kaikkiaan Prinsessa ja sammakko on viihdyttävä, perinteikäs Disney-pätkä, jonka voisin hyvillä mielin katsoa uudelleenkin. Samaa ei voi sanoa suurimmasta osasta 2000-luvun Disney-teoksia.

Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog, 2009)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


49. Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010)
Täytyy myöntää, ettei Tähkäpää-satu ollut kovinkaan tuoreessa muistissa, kun tätä aloin katsomaan. Muistan kyllä tarinan pääpiirteittän: neito vankina tornissa, prinssi kiipeää hiuksia pitkin ja pelastaa, happy end. No, jotain sinne päin. Liekö sillä edes väliä, kun Disney pistää kuitenkin kaiken uusiksi?

Ilkeä vanha kurppa kidnappaa prinsessa Rapunzelin linnastaan tämän hiuksien vuoksi. Pienokaisella on taianomainen, hohtava kuontalo, jolla on parantava ja nuorentava voima. Hiuksia ei voi leikata, tai ne menettävät tehonsa. On siis siepattava koko tyttö. Hiusten taian avulla kurppa säilyy nuorena ikuisesti. Hän sulkee Rapunzelin korkeaan torniin ja näyttelee tälle äitiä. Tyttö ei koskaan pääse käymään ulkona, eikä saa tietää olevansa kadonnut prinsessa.

Joka vuosi prinsessan syntymäpäivänä kaupungista lähetetään taivaalle tuhansia valolyhtyjä. Rapunzelin syntymäpäivä on (tietysti?) samana päivänä ja 18-vuotiaslahjakseen Rapunzel haluaa päästä katsomaan lyhtyjä niiden lähtösijoille, kaupunkiin, mutta äiti ei anna lupaa. Paikalle osuu juuri sopivasti etsintäkuulutettu rosvo Flynn. Rapunzel houkuttelee äitinsä lähtemään kotoa muutamaksi päiväksi ja suostuttelee Flynnin viemään hänet kaupunkiin katsomaan lyhtyjä. Matkasta tulee vaarallinen, sillä rosvon perässä ovat niin petetyt rosvokaverit kuin virkavaltakin, eikä kestä kauaa kun äitylikin huomaa taikahiuksisen aarteensa kadonneen.




Tangledin myötä Disney teki paluun tietokoneanimaation pariin, tällä kertaa aiempaa onnistuneemmin. Animointi on huolitellumpaa ja sujuvampaa, eikä juuri mikään pistä häiritsevästi silmään. Välillä jo melkein kuvittelee katsovansa Pixar-elokuvaa, mikä ei liene ihme - onhan tuottajana Pixarin guru John Lasseter. Mukana on myös monta mestaritason säestystä Disney-leffoihin tehnyt Alan Menken. Lauletut biisit eivät ole mitenkään ihmeellisiä, varsinkaan Prinsessaan ja sammakkoon verrattuna, mutta score on huikaisevan hieno.

Tangledissa on montakin mukavaa asiaa, joita aiemmissa digianimaatiopätkissä kaipaili. Tarinassa on kerrankin jotain itua niin, etteivät edes epäloogisuudet herpaannuta keskittymistä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, hahmot ovat miellyttäviä ja samastuttavia eikä kaikkea tarvitse alleviivata niin maan helvetisti. Juonenkuljetus on niin vaivatonta - juuri tällaista sen pitäisikin olla. On hienoa huomata, että Disney on pitkän tauon jälkeen löytänyt äänensä. Loppuratkaisukin on vain puoliksi ennalta-arvattava.




Ei Tangledkaan mikään maailman omaperäisin tai ihmeellisin elokuva ole, mutta yhdessä Prinsessan ja sammakon kanssa ehdottomasti parhainta Disneyta aikoihin. Pidin molemmista leffoista yhtälaisesti, mutta hieman eri syistä. Ensimmäisen vahvuus on hyvä huumori, ääninäyttely ja toimiva perinteinen animaatio, toisen vauhdikkuus, jännittävyys ja tarinankerronta. Kahden menestystarinan jälkeen vähän pelottaa - seuraavana projektissa on vuorossa nimittäin Disneyn uusin, vain tunnin mittainen, Nalle Puh -elokuva. Huh.

Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010)
Ohjaus: Nathan Greno & Byron Howard
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

tiistai 11. marraskuuta 2014

IIK!! 2014

Nyt se on taas takanapäin, IIK!! kauhuelokuvafestivaali vuosimallia 2014. Festari oli järjestyksessään kolmastoista eikä epäonnen numeron vaikutukselta vältytty. Oulun iki-ihanan bussiuudistuksen (ja opiskelijan kroonisen persaukisuuden) vuoksi yksi leffa jäi välistä ja festareille kuljettiin muutenkin autolla, joten perinteiset punaviinin lipittelyt ja Seo-baareilut jäivät välistä. Harmi, mutta elokuvathan tässä kuitenkin ovat pääasia. Niitä tuli tänä vuonna katsottua vain kolme, mutta jokainen oli kokemuksena aika hieno.


Escape from Tomorrow (2013)
Randy Mooren huuruinen esikoiselokuva Escape from Tomorrow on noussut otsikoihin Suomessakin. Elokuvasta tekee poikkeuksellisen sen kuvaustapa - se on nimittäin kuvattu lähes kokonaisuudessaan salaa Disney Worldissa, Floridassa. Tämä on varmasti sellainen seikka, joka vetää katsojia puoleensa. Itsehän olen tällaisten kikkojen edessä hyvin skeptinen. Mitenkäs itse teos sitten?

Elokuvassa Jim vie perheensä lomalle Disney Worldiin. Suhde Emily-vaimoon on hieman kuivahtanut ja lasten, Saran ja Elliotin, vahtiminen alkaa vähän tökkiä. Kaikkea korostaa vielä se, että Jim on saanut aamulla puhelimitse potkut. Heti matkalla hotellilta huvipuistoon Jimin huomion kiinnittävät kikattavat, vähäpukeiset ranskalaistytöt. Jim lähtee seuraamaan heitä puistossa Elliotin kanssa ja paljastuu pikkuhiljaa kunnon siaksi, jota nuorten typyjen tsiigailu kiinnostaa enemmän kuin mikään muu.

Jo alusta lähtien Disney Worldissa tuntuu olevan jotain vialla. Koko perheen viihdeparatiisin pimeä puoli paljastuu pikkuhiljaa niin perheelle kuin katsojillekin. Salaisuuksia paikassa riittää, eivätkä ne kaikki ole ihania ja satumaisia.

Escape from Tomorrow potee pientä esikoiselokuvan kirousta. Siihen on nimittäin yritetty ängetä ihan liikaa tavaraa ja välillä on vaikea erotella mikä liittyy mihinkin ja miksi. Sivujuonia alkaa rönsyillä vähän joka suunnalta, eikä lankojen päitä sidota koskaan kiinni. En tiedä avaisiko toinen katselukerta jotain uutta. Salaa kuvatuksi elokuva on komean näköinen. Mustavalkoisuus johtuu pääasiassa yhtenäisyyssyistä, sillä elokuvaa jouduttiin kuvaamaan useina eri päivinä hieman erilaisissa olosuhteissa. Se tuo kuitenkin mukanaan miellyttävää "etäisyyttä", toisen maailman tuntua.

Vaikka tarina lähtee rönsyilemään, eikä kaikkia tehokeinoja käytetä tarpeeksi hyväksi, pidin Escape from Tomorrow'sta enemmän kuin luulin. En osaa edes kunnolla perustella miksi. Ehkä odotukseni ylittyivät tai ehkä elokuvassa oli juuri sopivasti päätöntä perseilyä tekemään siitä hyvän. Jostain syystä odotin tämän olevan vakavampi elokuva ja ilahduin ollessani väärässä. Varmasti IIK:n hyvällä tunnelmalla oli myös osansa asiaan.

Jim on hahmona yliampuva sikailija, jonka toilailuja seuraa mielellään. Yllätyin, kun luin jostain katsojien kommenteista, että hahmoa on inhottu ihan tosissaan. Mitä hittoa? Huono isä-Jim sopii Disney Worldiin kuin nenä päähän! Näyttelijäsuoritukset ovat kaikkiaan ihan hyviä, vaikka tehtävä on varmasti ollut haastava. Kuulemani mukaan porukka joutui ajamaan samoissa laitteissa melkoisen monta kertaa, että kaikki kuvat saatiin purkkiin. Vähemmästäkin lähtee järki.

Elokuvaa ei ole liiemmin kehuttu, minkä veikkaisin johtuvan isoksi osaksi odotusten ja lopullisen teoksen ristiriidasta. Kieltämättä itsekin olisin toivonut, että elokuvassa olisi paljastunut joku Disney Worldin supersalainen paha puoli ja aluksi elokuva lähtikin siihen suuntaan. Lopulta pahuutta on monenlaista ja moni mielenkiintoinen juttu sivuutetaan turhan nopeasti. Ehkä esikoiselokuvan tekijöillä ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta ja uskallusta karsia ideoitaan. Sivujuonista olisi saanut tehtyä toisenkin ihan mielenkiintoisen itsenäisen teoksen.

Iso plussa muuten siitä, että leffa nähtiin festareilla 35 mm filmiltä. Harvinaista uutuusleffalta!

Escape from Tomorrow (2013)
Ohjaus: Randy Moore
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.5/10


The Creeping Terror (1964)
Yksi maailman huonoimmista kauhuelokuvista, The Creeping Terror, juhlistaa tänä vuonna 50-vuotista taivaltaan. Sen kunniaksi IIK:ssä oli tarkoitus esittää elokuva hyvin poikkeuksellisella tavalla: live-suomidubbauksella ja theremin-säestyksellä. Valitettavasti muusikko sai sairaskohtauksen juuri minuutteja ennen esityksen alkua ja kyseinen hupi jouduttiin perumaan. Elokuva esitettiin sen sijaan alkuperäisessä ääniasussaan. Aluksi pelkäsin leffan olevan niin huono, ettei sitä jaksaisi katsoa ilman erityistä, räätälöityä ohjelmanumeroa. Edes kyykkyhyllyn punaviinipulloa ei ollut käden ulottuvilla. Pettymys unohtui itseltäni ja varmasti monelta muultakin pian, sillä elokuvahan puri ihan täyttä häkää näinkin. Ja mikä parasta, muusikko on jo tolpillaan ja korvaava esitys järjestetään (toivon mukaan) pian Oulussa.

Miten voisin sanoin kuvailla Creeping Terroria... No, pääasiallinen juoni on tässä: avaruudesta laskeutuu (??) alus (lue: NASAn raketti), jonka sisällä on pari ulkoavaruuden örkkiä (ks. juliste), jotka syövät ihmisiä. Paljon kirkumista ja hukattuja mahdollisuuksia paeta. Paljon kuvia hitaasti mönkivästä mattohirviöstä. Vähän dialogia. Sitäkin hauskempi kertojanääni.

Elokuvassa tosiaan on hämmentävän vähän dialogia ja juonen kuljetuksesta vastaa lakoninen kertojamies. Miksi näin? Sanotaanko lyhyesti, että dialogin äänityksessä oli säätöä ja lopulta narulla oli vain suutaan aukovia päitä. Dialogista jälkiäänitettiin osa ja kertoja paikkaa loput, tai siis suurimman osan. Juuri tämän vinksahtaneen käänteen takia Creeping Terror olisi oivallinen uusintadubattava.

Hienoja kohtauksia tässä elokuvassa on niin paljon, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Elokuvassa tuntuu olevan joku ihan helvetin köykäisesti toteutettu sanoma. Lähes kaikki monsterin kitaan joutuvat ovat nuoria miehiä ja naisia, joilla on vähintäänkin moraalittomat huvit: muhinointia metsikössä, piknik kitaran lurittelulla maustettuna, mystinen iltapäivädisco, jossa porukka twistaa kuin viimeistä päivää... Toisaalta monsteri ahmii menemään myös tervehenkisesti kalastusreissulla olevat isän ja pojan. Joko tämä kertoo jotain näiden ihmisten moraalista tai sitten kaikki analyysit voi nakata mäkeen.

Kertojanäänellä toteutettu tarinankuljetus on välillä ihan mahtavaa. Eräässä kohtauksessa kertojanääni ruotii kahden miespuolisen kaveruksen suhteen muutosta, kun toinen heistä on mennyt naimisiin. Miesten istuessa sohvalla kertojanääni vakuuttaa, että tuore aviomies todella nauttii elämästään, vaikka poikamies ei sitä ymmärrä. Mihin sitä dialogia kaipaisi? Kertojahan pääsee paljon syvemmälle näiden hahmojen sisimpään. Ihan kreisiä character developmentia. Myös hahmojen reaktiot kertojan sanomisten aikana ovat loistavia. "He got quite apprehensive" kertoja sanoo ja hahmo ruudulla tehostaa asiaa kurtistamalla kulmiaan. Koska dialogia ei juuri kuulu, mutta hahmot keskustelevat, kertojanääni on usein "he said this and then he said that and then the other guy said..." -osastoa.

Elokuvan hitaasti hiippaileva monsteri tuo muuten välittömästi mieleen pressuhirviön eräästä Santo-leffasta. Näissä kahdessa on paljonkin samaa, vaikka pressuhirviö on ulkonäöltään vieläkin karumpi. Molemmat matavat niin hitaasti, että karkuun pääsisi vaikka kävellen. Silti ihmiset jostain syystä joutuvat näiden petojen kitaan ja välillä tuntuvat suorastaan tarjoilevan itseään lautasella. Dance hall-kohtauksessa yksi pariskunta jää muiden taustalle, kun hirviö hyökkää ja vieteripäinen alien tuntuu jättävän heidät täysin huomioitta - kunnes se kääntyy takaisin ja syö heidätkin. Ei missään vaiheessa käynyt mielessä paeta? Alun kohtauksista suosikkini on se, jossa poikakaverinsa kanssa pusikoissa muhinoinut nainen käytännössä työntää itsensä hirviön kitaan ja huutaa samalla kuin, no, syötävä.

Asiaa tästä leffasta löytyisi varmaan vaikka kuinka. Tämähän on yhtä hauskaa kohtausta toisen perään. Oululaiset, menkää ihmeessä katsomaan se livedubbaus-theremin-esitys, kun se jonain päivänä tulee. Toivottavasti pääsen niihin karkeloihin itsekin. IIK!! oli täydellinen paikka tämän teoksen katsomiseen. Kiitokset yleisölle, joka todella ymmärtää kunnon roskan päälle! Mikään mitä sanon ei voi tehdä täysin oikeutta tällä kajahtaneelle mestariteokselle. Jos et aio katsoa koko elokuvaa, suosittelen tsekkaamaan ainakin kuuluisan dance hall-kohtauksen. Rakastan noiden ihmisten tanssimuuvseja!

The Creeping Terror (1964)
Ohjaus: Vic Savage
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.5/10


Faust (Faust - Eine deutsche Volkssage, 1926)
Perinteisenä mykkäelokuvakonserttina nähtiin tänä vuonna F. W. Murnaun ohjaama, huikean visuaalinen Faust. Säestyksestä vastasi pianisti Risto Pelli, joka on säestänyt IIK:ssä aiemminkin vuonna 2007. Tästäkään näytöksestä ei selvitty täysin ongelmitta, sillä filmiversiota ei saatukaan näkymään. Onneksi digiversio oli varalla ja ajoi asiansa, vaikkei mikään täysin voikaan korvata filmiä. Digiversio oli onneksi oikein hyvälaatuinen, mikä ei aina ole itsestäänselvyys.

Elokuva perustuu Faustin tarinan perinteiseen kertomaan sekä Goethen versioon. Faust on vanha alkemisti, joka asuu ruton riivaamassa kylässä. Hän rukoilee apua ruton sairastuttamille, mutta mitään ei tapahdu. Epätoivoisena hän polttaa Raamattunsa ja päättää kutsua pahan voimat avuksi. Hän ei tiedä, että enkeli ja demoni ovat lyöneet vetoa maailman kohtalosta. Jos demoni onnistuu tuhoamaan sen, mikä Faustissa on hyvää, paholainen saa vallan. Demoni, Mephisto, saapuu ja tekee sopimuksen Faustin kanssa. 24 tuntia miehellä on parantamisen voima, mutta hänen sielunsa kuuluu Saatanalle.

Kun sairaat kyläläiset alkavatkin kaihtaa Faustia huomatessaan tämän epäkristilliseksi, mies tekee uuden sopimuksen paholaisen kanssa. Vastalahjaksi sielustaan hän saa nuoruutensa takaisin ja viettelee kauniin naisen. Aika alkaa kuitenkin loppua ja Faust on nuoruutensa ja intohimonsa pauloissa. Niinpä hän tekee pysyvän sopimuksen paholaisen kanssa. Hän rakastuu kauniiseen Gretcheniin ja tulevat tapahtumat koettelevat sekä Faustin että tytön moraalia ja sielua.

Elokuva alkaa hyvin erilaisella tavalla kuin miten se jatkuu ja millainen se lopulta on. Itselleni Faustin tarina oli etukäteen tuttu vain nimeltä ja pääpiirteittäin, joten en oikein tiennyt mitä odottaisi. Keskikohdan pienessä suvantovaiheessa mietin jo, että ehkä tarina olisi mielenkiintoisempi hieman toisenlaisella painotuksella, mutta loppua kohden huomasin olleeni täysin väärässä. Jälkimmäinen puolisko on lopulta vähintään yhtä tehokas kuin ensimmäinenkin.

Näyttelijäsuoritukset ovat todella hyviä. Erityismaininta menee ilmeikkäällä Mephistolle, jota näyttelee elokuvalegenda Emil Jannings. Mies on itselleni aiemmin tuttu Sinisesta enkelistä (Der blaue Engel, 1930). Jannings oli aikoinaan ensimmäinen parhaan pääosanäyttelijän Oscar-palkinnon voittanut mies, mutta pysti ei tullut kummastakaan mainitusta elokuvasta. Ruotsalaisnäyttelijä Gösta Ekman, melkoinen legenda hänkin, nähdään Faustin roolissa. Mies jäi tällä kuvausmatkallaan kokaiinikoukkuun ja addiktio johti lopulta hänen kuolemaansa vuonna 1938, kaksitoista vuotta Faustin jälkeen.

Faust poikkeaa aiemmista mykkäkauhuista lähes eeppisillä teemoillaan. Elokuva on myös ihan tolkuttoman komeaa katsottavaa. Olen lukenut, että monet kohtaukset olivat hyvin haastavia ja niiden kuvaamisen käytettiin paljon aikaa. Yhteen alkupään lyhyeen pätkään käytettiin kuulemani mukaan peräti kokonainen päivä. On helppo huomata, että lopputulos on kaiken vaivan arvoinen. Monessa kohtaa kylmät väreet hiipivät iholle jo pelkästä kauneuden määrästä.

Murnaun edellinen elokuva, The Last Laugh, oli menestys ja studio tarjosi ohjaajalle käytännössä äärettömän budjetin Faustia varten. Lopulta elokuvaan upposi peräti kaksi miljoonaa Saksan markkaa, mikä mahdollisti kohtausten pitkän hiomisen. Ihan pikkurahalla ei olisi ollut varaata hassata kokonaista päivää yhteen, alle minuutin otokseen. Vain noin puolet menoista saatiin aikoinaan takaisin lipputulojen muodossa.

Entäs säestys sitten? Pellin säestys oli perinteinen pianosäestys, joka sopi elokuvaan liki täydellisesti. Niin saumaton yhteensopivuus oli, että välillä jopa unohti kuuntelevansa musiikkia, joka ei alun perin kuulunut tähän elokuvaan. Se on jo jotain se. Elokuvan säestäminen ei ole ihan yksinkertainen juttu ja Risto Pelliltä se onnistui juuri niin kuin pitääkin. Perinteisistä pianosäestyksistä tämä on ehkä suosikkini!

Faust (Faust - Eine deutsche Volkssage, 1926)
Ohjaus: F. W. Murnau
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10