Paskaa Halloweenia 2015!

Ah, Halloween, ehkä suosikkileffaeventtini koko vuodessa. Tuutin täydeltä ihastuttavan huonoja kauhuelokuvia, vaikea olla tykkäämättäkään.

Uutta teemaa oli jo hieman työläs keksiä, kun vampyyrit, mutanttivauvat, brassikauhut, alienit ja leirislasherit on niin nähty. Mutta mikäs sopii kauhuleffojen kanssa yhteen kuin hanska käteen? No vanha kunnon rock 'n roll tietysti! Tässä blogissa on jo aiemmin nähty upea KISS-leffa Phantom of the Park. Salaa toivon, että tänäänkin päädytään samalle rimanalitustasolle.

Nyt siis luvassa trio kämäisiä, mutta ah, niin upeita rokkikauhuja.


Monster Dog (Leviatan, 1984)

Voi, Alice Cooper. Joku blogia aiemmin lukenut saattaa muistaakin minut pitkän linjan Cooper Trooperina. Hurahdin Cooperin 12-vuotiaana ihan täysillä ja 13-vuotiaana pyörin jo ensimmäisellä keikalla ihan hukassa hevareiden keskellä.

Monster Dog kuuluu miehen vähemmän mairitteleviin hetkiin. Jossain kasarin kokkelipöllyjen jälkimainingeissa Cooperille tarjottiin roolia espanjalaisessa matalan budgetin kauhupläjäyksessä. Miehen itsensä mukaan lupauksena oli, että filkka päätyisi esitykseen korkeintaan Filippiineille, mutta kuinkas kävikään. Nyt Monster Dogilla on kyseenalainen kunnia viihdyttää meitä illan ensimmäisenä elokuvana.

Megarokkitähti Vincent Raven (Cooper) palaa vanhaan kotikartanoonsa kuvaamaan uusimman hittibiisinsä musiikkivideota. Tönöä asuttaa enää talonmies - miehen vanhemmat ovat jo aikoja sitten kuolleet. Mukana seurueessa on kuvaajana toimiva tyttöystävä ja muuta sekalaista sakkia. Kaikkien tehtävät eivät edes loppujen lopulta oikein selviä. Kai ne vaan hengailee.

Jo matkalla tapahtuu kummia. Seriffit pysäyttävät porukan matkailuauton ja varoittavat seuduilla liikkuvista pelottavista koiralaumoista, jotka ovat jo surmanneet pari ihmistä. Hetken kuluttua auto törmääkin koiraan. Ja paikalle ilmestyy mystinen, kummallisuuksia höpöttävä verinen äijä. Perillä kartanossa ketään ei olekaan paikalla, mutta pöydältä löytyy silti pari lautasellista voileipiä. Seurueeseen kuuluva näyttelijätyttönen miettii pelottavan veriäijän sanoja siitä, miten he kaikki kuolisivat ja näkee yöllä kammottavia painajaisia. Raven paljastaa naiselleen, että kyläläiset epäilivät hänen isäänsä ihmissudeksi.

Kun musiikkivideota vihdoinkin aletaan kuvata, lisää kummallisuuksia tapahtuu. Ruumiita ilmestyy, koirat hyökkäävät ja näyttelijäneito lähtee harhailemaan erämaahan. Sekopäiden kyläläisten joukko ottaa lopun seurueesta panttivangeikseen. He ovat varmoja, että Raven on isänsä tapaan ihmissusi ja vihaisen koiralauman johtaja. Ravenille on varattu oma hopealuoti läpi sydämen.

Olin melkeinpä positiivisesti yllättynyt. Tämä leffahan ei ole edes täyttä tuskaa! Hämmennystä lisää englanninkielinen dubbaus, joka on lisätty leffaan jälkeenpäin. Tuntuu kummalta katsoa Cooperia, joka puhuu ihan jonkun eri miehen äänellä - hän ei nimittäin tehnyt jälkidubbausta itse. Lipsync on myös välillä dubbauksesta johtuen vähän mitä sattuu.

Elokuvassa kuullaan kaksi Cooperin biisiä, joita ei koskaan julkaistu missään muualla (paitsi Life and Crimes of Alice Cooper -CD-boksilla). Heti alkuun ilmoille kajahtaa Identity Crisises, jolla on hassutteleva video. Jos tällä on yritetty pönkittää Ravenin asemaa rokkitähtenä niin pieleen menee. Toinen leffassa kuultava biisi on aavemainen See Me in the Mirror, johon porukka on kuvaamassa videota. Ei mitään megahittejä kumpikaan, mutta tietyssä kontekstissa näitäkin osaa arvostaa.

Tykeimmät paukut on säästetty aivan loppumetreille, mikä on vähän harmi. Kyllähän ne koirat pari kertaa säikyttelee pitkin leffaa, mutta vähän säännöllisemmin meininkiä olisi voinut jakaa. Tylsäksi leffa ei kuitenkaan kerkeä käydä, kun kestokin on sopivan lyhyt. Positiivinen ylläri!

Monster Dog (Leviatan, 1984)
Ohjaus: Claudio Fragasso
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10


Henki vaarassa (Trick or Treat, 1986)
En tiedä kumpi on suosikkini, alkuperäisnimi vai sen suomennos. Kumpikaan ei kerro leffasta oikeastaan yhtikäs mitään.

Tämän leffan missasimme joitakin vuosia takaperin IIKissä ja siitä saakka on harmittanut ihan vietävästi. Syytä en enää muista, mutta se oli joko se, että leffa oli osa kauhujen yö-maratonia (en muista oliko) tai se, että tämän ja edellisen leffan välillä olisi ollut turhan pitkä odotus Iin hektisessä yöelämässä. Muistapa näitä. Nyt tämä Gene Simmonsin ja Ozzy Osbournen - huh helvetti - tähdittämä elokuva saa kuitenkin esityksen tässä huushollissa. Kannattikohan tätä odottaa?

No, itse asiassa, ei ole mitään harhaanjohtavampaa kuin sanoa, että Gene Simmons ja Ozzy Osbourne tähdittävät tätä leffaa. Molemmilla on leffassa pieni cameo ja pääosassa on teini-ikäinen Marc Price, joka on täysi karismavakuumi. Aina ei voi voittaa.

Price esittää Eddietä, teinihevaria, jolla on kovanluokan idoli, shokkirokkari Sammi Curr. Curr on paitsi kunnon stara, myös Eddien kotikaupungin kasvatti. Pojun maailmalta putoaa pohja eräänä aamuna, kun hän saa kuulla Currin kuolleen tulipalossa. Hän hakee lohtua tutulta radiojuontajalta (Simmons), joka antaa pojalle kopion Currin viimeisestä äänityksestä. Se on määrä soittaa radiossa ensimmäistä kertaa Halloweenina puolitaöin. Eddie saa kuulla biisin ennakkoon.

Eddien innostus vaihtuu pian kauhuksi, kun nauha onkin kirottu. Currin sielu ei ole saanut lepoa, ja kun Eddie soittaa nauhaa takaperin, hän alkaa saada idoliltaan viestejä. Aluksi Curr tekee Eddielle palveluksen ja auttaa tätä kostamaan koulukiusaajilleen. Pian tapahtumat kuitenkin riistäytyvät käsistä, kun Curr haluaa takaisin elävien kirjoihin. Levytys osoittautuu jopa hengenvaaralliseksi, kun yksi koulun opiskelijoista kuuntelee sitä ja joutuu sairaalahoitoon. Curr vaatii, että Eddie soittaa sen koulun Halloween-juhlissa, jotta Curr saa kostonsa. Kaiken lisäksi levy aiotaan soittaa keskiyöllä radiossa. Eddien täytyy estää ketään enää kuulemasta levyä.

Odotin tältä leffalta ehkä hieman liikaa. Odotin kunnon perseilyä ja sitä, että Simmonsilla ja Osbournella olisi edes jotkin maininnan arvoiset roolit. Osbourne esittää telkkarissa ohimennen vilahtavaa televangelistaa, joka kauhistelee nuorison rokkivillitystä. Oujee. Simmonsin rooli radiojuontajanakin jää noin minuutin mittaiseen pätkään leffan alkupuolella.

Ensinnäkin, leffa on ihan hyvin tehty. Ja se on oikeastaan tässä tapauksessa enemmän huono kuin hyvä juttu. Curr ei ole erityisen jännä pahis, etenkään kun suurimman osan ajasta hän kommunikoi pelkän takaperin soitetun levyn avulla. Eddie ei ole erityisen jännä päähahmo tai sankari. Sivuhahmoissa ei ole mitään jännää. Kaikkea tätä karisman puutetta sietäisi paikata kovalla arsenaalilla käppäisiä erikoistehosteita ja menoa ja meininkiä, mutta ei.

Puolen välin tienoilla leffa alkaa puuduttaa tosissaan. Visuaalisesti leffassa ei ole oikein mitään jännää, tuntuu kuin katselisi puolitoista tuntia pelkkiä harmaan eri sävyjä. Loppukamppailussa on jotain yritystä, mutta sekin jää turhan vähäiseksi. Harmillisen tylsä tekele.

Henki vaarassa (Trick or Treat, 1986)
Ohjaus: Charles Martin Smith
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.9/10


Rock 'n' Roll Nightmare (1987)
Yleensä nämä useamman leffan maratonit päättyvät siihen perseisimpään tekeleseen, eikä tämäkään

iltama ole poikkeus. Nyt pääosaa esittää hieman vähemmän tunnettu rokkikukko, kehonrakentajanakin kunnostautunut Jon Mikl Thor, hevibändi Thorin nokkamies. Thor on myös tuottanut ja kirjoittanut tämän elokuvan. Mikä monitaituri!

Leffan nimi oli alun perin The Edge of Hell, mikä on myös Thorin edellisvuonna julkaistun älppärin nimi. Jostain syystä porukka päätti, että Rock 'n' Roll Nightmare olisi jotenkin raflaavampi. Juupa juu. Filkka kuvattiin Kanadassa ja ainakin USA:ssa se meni suoraan videolle. En ollut ihan varma tämän tekeleen direct to video -meiningeistä, joten otin sen kuitenkin mukaan viimeiseksi leffaksi.

Triton-yhtye vetäytyy nauhoituspuuhiin maalaistaloon jossain huitsin helvetissä. Mukana on itse bändin ja tuottajan lisäksi koko sakin tyttöystävät tai vaimot. Jon Mikl Thor esittää porukan päätä eli bändin laulajaa, John Tritonia. Thorilla on kyllä mielikuvitus lentänyt tätä kirjoittaessa.

Kun bändi alkaa soittaa talon piharakennuksessa, kummia alkaa hiljakseen tapahtua - kuinkas muutenkaan. Talossa majailee myös jokin selittämätön paha voima, jonka valtaan seurue ajautuu yksitellen. Lopulta jäljellä on vain Triton, jonka tehtävä on mitellä helvetillistä pahaa vastaan.

Juu. Siinäpä se juoni olikin. Heti kärkeen yksi asia, joka yllätti positiivisesti: erikoistehosteet. Niissä on sentään oikeasti yritystä. Hirviöt ja demonit ovat mukavan käppäisiä ja ihan omaperäisen näköisiäkin. Ja ehdottomasti enemmän huvittavia kuin kamalia tai pelottavia. Päätin laittaa tästä leffasta ekstra-screencappeja ihan vain noiden örkkien vuoksi. Katsokaa nyt noita hemmetti! Upeaa!

Sidekickeihin on yritetty kirjoittaa jotain persoonaa, mutta huti menee. Ihan törkeän huonolla aussiaksentilla puhuvan hemmon pikaista kuolemaa toivoo alkumetreiltä saakka. Näytteleminen on karmeaa, mikä on odotettavissa, kun roolisuorituksista vastaavat aika pitkälle ohjaajan kaverit. Thor ei ole minulle millään tapaa tuttu bändi, ja oli hämmentävää jälkikäteen kuulla, että leffassa kuullut Tritonin biisit ovat ihan oikeita Thor-hittejä. Mitä vittua? We Live to Rock? Ei mitään ironiaa? Ei parodiaa tukkahevibändeistä? Itkettää.

Kuten DVD-kansikuvasta voi päätellä, Thor itse hilluu puolet elokuvasta ilman paitaa, esitellen irvokkaita bodarilihaksiaan. Yrgh. Koko leffan karmaisevinta katsottavaa onkin legendaarisen päräyttävä lopputaisto, jossa Thor hengaa pelkissä nahkaisissa niittibikineissä. No, oikeastaan lopputaisto on ainoa kohtaus, joka tästä leffasta aivan aidosti kannattaa katsoa. Pahis heittelee Thorin syliin muovailuvahasta tehtyjä kyklooppimustekaloja ja mies käy päälle silkalla brutaalilla voimalla.

Uskomatonta, mutta totta - leffalla on vuonna 2005 julkaistu jatko-osa. Se sentään meni oikeasti suoraan videolle.

Traileria en tälle komeudelle löytänyt, mutta Rifftrax on tehnyt tästä kommenttiraitaversion, jonka näyteklippi sen sijaan löytyi. Joten katsokaa vaikka se. Se kertoo nimittäin kaiken oleellisen.

Rock 'n' Roll Nightmare (1987)
Ohjaus: John Fasano
86 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 3.6/10

Paskaa Halloweenia 2014!

Taas on se aika vuodesta. Esimakua tähän kauhukauteen saatiin jo kuun alussa kauhuteemaisen VHS-illan muodossa ja vielä on IIK!! -kauhuelokuvafestarit edessä. Oululaisten ja muiden kynnelle kykenevien kannattaa muuten käydä tsekkaamassa IIK!!:n vuoden ohjelmisto. Luvassa näyttää olevan vaikka mitä kivaa.

Tähän väliin mahtuu Halloween-teemapostaus, joka saapuu perinteisesti näin lokakuun viimeisen päivän kunniaksi. Aiemmissa Halloween-teemoissa on nähty vampyyreja, leirislasheria, brasilialaista vuosikertakauhua ja mutanttivauvoja. Mitäs tänä vuonna sitten on luvassa? Yritin keksiä taas jotain hieman erilaista. Nyt siis kolmikko scifi-kauhua!

Xtro (1983)

Brittiläinen alien-kauhu Xtro on pitkälti, höm, monitaituri Harry Bromley Davenportin hengentuotetta. Mies on elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja sekä soundtrackin säveltäjä ja esittäjä. Huh huh. Elokuvan esikuvat ovat selkeästi nähtävillä: teos on aikamoinen Alien (1979) kohtaa John Carpenterin -kauhukollaasi. Elokuvan nimellä ja sloganilla "Some extra-terrestrials aren't friendly" yritetään vielä hypätä E.T.:nkin (1982) reppuselkään.

Pieni Tony-poika on menettänyt isänsä hämärissä olosuhteissa kolmisen vuotta sitten. Kaksikko oli leikkimässä huvilan pihalla, kun taivas muuttui yhtäkkiä sysimustaksi ja mystinen valonvälähdys vei isän. Tonyn kertomusta tapahtumien kulusta ei uskottu, vaan Rachel-äiti totesi hulttiomiehensä ottaneen hatkat silkkaa kusipäisyyttään. Vuosien saatossa Tony ei ole päässyt tapahtumista yli. Ne vainoavat häntä yhä painajaisissa eikä poika suostu hyväksymään äidin uutta poikaystävää isänsä paikalle.

Ehkä ei tarvitsekaan? Isä tekee nimittäin paluun. Ulkoavaruuden örkkien kidnappaama Sam palaa maan pinnalle vähintäänkin erikoisissa olosuhteissa. Mitenhän sen sanoisin... Hän saapuu ensin maahan alien-muodossa ja sitten... Hän tavallaan syntyy aikuisena miehenä aikuisen naisen vartalosta. Juu, se ei ole kaunista. Sam etsiin perheensä käsiinsä ottaakseen paikkansa Tonyn isänä. Oikeasti salainen suunnitelma on kaapata poika muihin maailmoihin. Kun Sam antaa pojalleen yliluonnollisia voimia, kauheita alkaa tapahtua.

Xtrossa on samaan aikaan jotain todella perinteistä ja jotain miellyttävästi omaperäistä. Alien tulee totta kai väkisin mieleen ja no, vaikka mikä muukin. Se nyt tuskin on mikään salaisuus, että iso osa tästä leffasta on plagioitu edes epäsuorasti jostain muualta. Tähän meininkiin kannattaa tottua, sillä samaa on luvassa jatko-osissakin. Ulkopuoliset vaikutteet alkavat onneksi unohtua loppua kohden, kun Tony-pojan lelut heräävät henkiin ja lähtevät toteuttamaan pojan kauheita ajatuksia.

Odotin tästä jotain minimaalisen budjetin megaperseilyä, mutta visuaalisesti tässä on ihan nähty vaivaa. No, ainakin välillä. Ulkoavaruuden örkki on käppäinen, mutta hieno, pitkäraajainen ja limainen heinäsirkkaotus. Efektit ovat toimivia ja vaikka veri on välillä oikeasti ketsuppia, kotikutoisuus on ihan miellyttävää. Myös avoimeksi jäävä loppuratkaisu ihan toimii, vaikka poikkeaakin täysin koko muun leffan tyylistä.

Kaiken kaikkiaan ennalta-arvattavaa, mutta ihan tyydyttävää kasarin avaruushypellä ratsastusta. Hyväksyn. Pitkä miinus tulee kuitenkin siitä, ettei elokuvassa juurikaan ole jännitettä. Tapahtumat etenevät liian yllätyksettömästi, eikä mikään kohta jännitä, säikäytä tai tee oikein muutakaan. Hätkähdyttävimmissä kohtauksissa on poweria, mutta sekin lopahtaa aika nopeasti. Plussaa parista pienestä alastonkohtauksesta, joista vastaavat Rachelin ranskalainen kotiapulainen ja tämän poikaystävä.

Xtro (1983)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


Xtro 2: The Second Encounter (1990)

Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miksi tätä leffaa edes pitäisi pitää alkuperäisen Xtron jatko-osana. Näillä kahdella elokuvalla ei nimittäin ole oikeastaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Ohjaaja on sama ja alien on mukana kuvioissa, muuten kyseessä on ihan omanlaisensa elokuva. Ai niin, ja hittielokuvilla ratsastusta on täällä nähtävissä. Vai mitäs tykkäätte sloganista "Part alien. Part predator. All terror!" Kunnon B-leffakäppää!

Kakkososassa ollaan Amerikassa. Joukko tiedemiehiä kokeilee labrassaan uhkarohkeaa koetta - he yrittävät lähettää kolme kollegaansa toiseen ulottuvuuteen. Miksipä ei? Mikä voisi mennä pieleen? No, vaikka kaikki. Heti alkumetreillä koe menee täysin metsään, kun yhteys labran ja mystisen toisen ulottuvuuden välillä katoaa. Muiden täytyy päättää mitä nyt tehdään: lähetetäänkö perään sotilaista koostuva etsintäpartio (lol) vai unohdetaanko koko juttu. Lopulta yksi kolmesta tiedemiehestä pääsee palaamaan, mutta selvästi huonossa kunnossa. Häntä hoidetaan labrassa, kunnes huomataan, että hän on kuljettanut sisällään muukalaisen toisesta maailmasta. Alien purkautuu ja lähtee jahtaamaan tiedemiehiä, jotka joutuvat labraansa loukkuun.

Ei varmaan tarvitse erikseen korostaa, että tästä tulee ihan täysin mieleen Aliens. Koko homma sijoittuu paria kohtausta lukuunottamatta yhteen, hämärään rakennukseen, jossa porukka yrittää päästä eroon ilmanvaihtokanavassa lurkkivasta avaruuspedosta. Alienkin on enemmän Alienin näköinen, eikä enää sellainen vinksahtanut käppyrä kuin ennen. Ja tällä kertaa alien on jonkun sisällä sen sijaan, että joku olisi alienin sisällä, kuten Tonyn isä ykkösosassa.

Jatko-osan budjetti on taatusti ollut helvetisti ykkösosaa pienempi, näyttelijät ovat huomattavasti surkeampia ja kaiken kukkuraksi juoni etenee aivan heeeeelveeeetin hitaasti. Hidastelun ansiosta leffa tuntuu vähintään kolmituntiselta. Aika vähän tässä loppujen lopuksi tapahtuu. Ja mitä hittoa, käsitettä toisesta ulottuvuudesta heilutellaan nenän edessä kuin herkkupalaa koko helvetin leffan ajan eikä sinne mennä kertaakaan! Edes hetkeksi! Voi saatana! Odottelin niin kovasti, että kohta ruutuun pläjähtäisi joku päräyttävä toisen ulottuvuuden visio, johon koko budjetti olisi hassattu. Mutta kun ei niin ei. Jumalauta. Vähemmästäkin tulee petetty olo.

Sille on muuten syynsäkin, miksi kakkososan juoni on niin erilainen. Davenport halusi tehdä jatko-osan Xtrolle ja rahastaa vähän ykkösosan kulttimenestyksellä. Mistään taiteellisesta kunnianhimosta ei siis todellakaan ollut kysymys, kun tätä mestariteosta tehtiin. Isoin ongelma oli kuitenkin se, että Davenport oli luopunut alkuperäisen tarinan oikeuksista, eikä voinut enää käyttää sitä. Oikeudet Xtro-nimeen kuitenkin jäivät. Onneksi hyviä ideoita oli ihan helvetisti tai sitten ei.

Omanlaisensa vastus oli myös elokuvan päänäyttelijä Jan-Michael Vincent, jota leffa ei kiinnostanut sitten niin yhtään. Mies ei vaivautunut opettelemaan repliikkejään, joten Davenportin piti syöttää ne hänelle repla replalta kuvausten aikana.

Xtro 2: The Second Encounter (1990)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
92 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.6/10


Xtro 3: Watch the Skies (1995)

Kuten arvata saattaa, kolmososalla ei myöskään ole mitään tekemistä kahden edellisen kanssa. Davenport vihasi leffan kakkososaa ja teki sen pelkästä rahasta. Kolmososaa hän sen sijaan on kehunut kolmikon parhaaksi. Löytyykö tästä siis sitä suurta taiteellista näkemystä?

Ei.

Kolmannessa Xtrossa merijalkaväen sotilas kertoo tarinaansa toimittajalle motellissa ja koko kertomus näytetään takaumana. Mies joutui yhdessä maailman toheloimman työryhmän kanssa pomminpurkuhommiin autiolle saarelle. Pian ryhmä kuitenkin törmäsi saarella mystiseen betonirakennelmaan. He posauttivat siihen reiän ja paha pääsi valloilleen, kun kauan salassa pidetty avaruusolento lähti lätkimään vankilastaan.

Siinäpä se juoni oikeastaan olikin. Alien on tällä kertaa huomattavasti humanoidimman näköinen ja Alien-leffoista on otettu rutkasti vähemmän vaikutteita muutenkin. Mitä nyt titlesceenissä numero kolme on tyylitelty juuri samalla tavalla luin Alien 3:ssa... Tässä vaiheessa ketään tuskin kiinnostaa miten monista muiden tuotoksista on revitty juttuja, että seuraava Xtro saadaan tehtyä. Psst, Salaiset kansiot on yksi niistä.

Myös kolmososa tuntuu noin seitsemän tunnin mittaiselta megapläjäykseltä, koska kaikki tapahtuu kuin hidastettuna ja juonta on tosiaan aivan helvetin vähän. On vaikea uskoa, että tämä tosiaan on Davenportin oma suosikki. Miksi ihmeessä? Kenen mielestä tämä voi olla parempi kuin ykkönen? Pyh. Davenport taisi vain sanoa niin mainostaakseen tätä kakkapökälettä. Realistisempi kehu olisi sanoa, että tämä on kakkososaa parempi, koska se sentään on kiistatta totta.

Yksi niistä noin miljardista asiasta, jotka tekevät tästä esikoisteosta huonomman, on efektit. Vuoden 1995 tietokone-efektit eivät todellakaan ole ikääntyneet kauniisti eikä missään ole häivähdystäkään siitä visuaalisuudesta, jota ykkösosa tarjoili. Mistä tietää, että kaikki on pielessä? Edes räjähdykset eivät ole siistejä! Näyttelijöiden pökkelöisyydestä voi ehkä saada jotain hupia irti. Hahmoilla on niin vähän persoonaa, ettei niitä edes erota toisistaan. Eikä oikeastaan ole väliäkään, koska pelkkää alieninruokaahan he ovat melkeinpä kaikki.

Tällä kertaa mitään toivoa paremmasta ei ole, eikä sellaisen mahdollisuutta edes viitsitä väläytellä, kuten toistan ulottuvuutta edellisosassa.

Vaikka alien on humanoidi ja selkeästi vähemmän kiinnostava kuin ykköselokuvan vänkylä, se on toteuttu todella hyvin. Se voikin olla tämän leffan ainoa pelastava tekijä. Toinen pienen pieni piristys on saarella ilmeisesti edellisestä alien-invaasiosta asti asustellut kreisi tyyppi, joka vähän avaa menneisyyttä. Hahmo tuntuu kuitenkin useimmiten todella irralliselta ja päälleliimatulta, eikä oikein toimi mitenkään. Xtro 2:seen verrattuna tämä on silti mestariteos.

Xtro 3: Watch the Skies (1995)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10

Paskaa Halloweenia 2013!

Blogi palaa tänä Halloweenina takaisin kamalille juurilleen viimevuotisen Coffin Joe -ilottelun jälkeen. Tänä vuonna katselussa on vanhaa kunnon kauhuperseilyä, It's Alive -trilogia. Sarjan ohjaaja Larry Cohen on tullut aiemmin tutuksi tässä blogissa elokuvallaan Murhaavaa mössöä (The Stuff). Mies on tehnyt elokuvien parissa pitkän uran, ensin kirjoittajana ja mm. Muukalaiset -sarjan luojana, sitten B-leffojen auteur-ohjaajana. Lopulta Cohen palasi takaisin käsikirjoittamisen pariin. Miekkosen uudempiin työnäytteisiin kuuluu mm. Joel Schumacher -ohjauksen Phone Booth (2002) käsis.

It's Alive on trilogia, joka kertoo tappajamutanttivauvoista. Eiköhän tuossa liene jo tarpeeksi syytä tsekata tämä sarja. Pidemmittä puheitta, leffat pyörimään!


It's Alive (1974)
Davisin perheeseen on tulossa yksi ruokittava lisää. Frankilla ja Lenorella on ennestään 11-vuotias poika Chris. Elokuva alkaa, kun Frank lähtee viemään Lenorea synnytyssairaalaan. Pariskunta on melkein liiankin levollisen ja kiireettömän oloinen, aluksi kaikki sujuu hienosti itse synnytykseen asti. Davisien elämä menee sykkyrälle, kun vauva onkin epämuodostunut, verenhimoinen mutantti, joka tappaa heti synnytyskanavasta päästyään salillisen lääkäreitä ja hoitajia.

Mutanttijälkeläinen ei ole tavallinen vauva muutenkaan. Raadeltuaan hoitohenkilökunnan se pakenee synnytyssalin kattoikkunasta. Alkaa suuretsintä, kun vauvan perässä ovat niin poliisit kuin tiedemiehetkin. Outoja silpomismurhia alkaa paljastua ympäri kaupunkia. Lopulta vauva hakeutuu takaisin vanhempiensa huomaan. Frank on päättänyt ottaa hengiltä oman lapsensa, mutta isänvaistot istuvat tiukassa, vaikka vauva onkin hirviö.

Sanon heti aluksi, että Frankia näyttelevä John P. Ryan pelastaa tämän leffan ihan täysin. Juuri kun ehdit ajatella, että Frank on pökkelöisen huonosti näytelty kivikasvo, Ryan vetää uuden vaihteen silmään. Näyttelijäsuoritus on lopulta ihan täyttä B-leffatimanttia. Frank on koko leffan ajan kunnon like a boss -isukki. Jo alussa tämä tulee selväksi, kun miehellä ei ole mikään kiire tai huoli, kun vaimon synnytys alkaa. Toisaalta myös vaimon reaktio masuasukin saapumiseen on suorastaan hämmentävän rauhallinen. Eikä ole edes mikään kiire. Kyllä se vaavi nyt voi siellä kohdussa vielä hetken venailla sillä aikaa kun pakkaillaan vaatteet yms. Lisäksi miehen kasvoilla on koko ajan kunnon haista sinä kuule vittu -ilme.

Kummallisin ja rumin seinämaali/tapettikombo ikinä.

Teknisiltä ansioiltaan leffa ei ole kummoinen, ongelmia on etenkin jatkuvuudessa. Esimerkkinä välillä kolme tyyppiä seisoo ihan vierekkäin, liki toisiaan, otetaan lähempi kuva keskimmäisestä - näyttää siltä että tyypin ympärillä on hehtaari vapaata tilaa. Lähärit on lisäksi otettu välillä ihan eri kohtauksista kuin kokokuvat. Ei se oo niin justiin!

Äänenlaadussakin on toivomisen varaa. Jos kaksi tyyppiä keskustelee samassa, pienessä tilassa, toisen ääni on selkeä ja kuuluva ja toisen kuulostaa siltä kuin se olisi nauhoitettu seinän takaa. Tämän leffan jälkeen arvostan ihan vitusti kunnolla miksattua ääntä.

Maitomies huolehtii kylmäketjusta jättämällä maidot aurinkoon. Sietääkin kuolla. 

Loppuhuipennukseen siirrytään elokuvahistorian omaperäisimmän kuvauspaikan kautta. 

Elokuvan rytmi on melko verkkainen, mutta mielenkiinto pysyy mukavasti yllä, kun hirviölasta välillä vähän vilautetaan ruudussa. Kunnon kuvaa kakarasta ei tietenkään ole vaan katsojan mielikuvitukseen varaan jätetään, no, lähes kaikki. Budjetti ja erikoistehosteiden toteuttamisen vaikeus lienevät suurimmat syyt piilotteluun. Loppua kohden saadaan vähän jännitystäkin peliin, mutta kaiken kaikkiaan leffa on hieman turhan laimeaa tavaraa odotuksiin nähden. Efektipuolelle kaivattaisiin vanhaa kunnon kauhuelokuva-käsityöläisyyttä. Ei sillä niin väliä vaikkei kaikki näytä ihan siltä miltä pitäisi, joskus ajatus on tärkein!

It's Alive (1974)
Ohjaus: Larry Cohen
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


It Lives Again (1978)
Mutanttivauvat tekevät paluun - tällä kertaa todellakin monikossa. Perheenlisäystä odottava nuoripari Eugene ja Jody Scott saavat vauvakutsuilleen yllätysvieraan. Ykkösosasta tuttu like a boss -isukki on tullut varoittamaan heitä synnytyksen lähestyessä. Eugene ja Jody eivät odotakaan ihan tavallista vauvaa, vaan heidän jälkeläisensä tulee olemaan samanlainen tappajamutantti kuin Frankin oma poika joitakin vuosia sitten. Nyt murhamonsterin syntymään on sentään varauduttu: hallitus on varautunut ottamaan sen hengiltä ennen kuin se ehtii lähteä killing spreelle.

Frank on nykyään jonkinlainen pro-monster -aktivisti. Hän kehoittaa Eugenea ja Jodya hyväksymään hirviölapsensa ja auttaa heitä pakenemaan sairaalasta ennen kuin pahikset (?) saavat lapsen haltuunsa. Eugene ja lapsi lähetetään syrjäiseen taloon, jonka kellarissa edellisosasta tutulla tiedemies tohtori Perrylla on kaksi muutakin hirviölasta hellässä huomassan. Mutantteja on nyt siis kolme, eikä aikaakaan kun ne pääsevät irti häkeistään...

Visuaalisesti jatketaan samoilla linjoilla kuin aiemmin, mitä nyt jatkuvuus on parantunut helvetisti eikä samoja amatöörivirheitä muutenkaan viljellä ihan samana tahtiin. Mutanttivauvoja näkyy ruudussa hieman enemmän, ehkä siksikin, että niitä oikeasti on useampi kappale. Uusi pääosa-isukki on ihan hirveä vässykkä, josta ei oikein ota mitään selvää. Onneksi John P. Ryan on mukana näyttelemässä edellisosasta tuttua Frankia ja parantaa rutkasti näyttelijäsuoritusten laadullista keskiarvoa. En tosin tiedä mihin Frank on perheensä hylännyt, sillä vaimoa ja poikaa ei mainita sanallakaan. Ehkäpä Frankin mutanttikersa-pakkomielle koitui rauhaisan perhe-elämän tuhoksi.

Vaikka molempien ensimmäisten leffojen pituus on liki sama, kakkososa tuntuu huomattavasti pidemmältä. Rytmi on sama verkkainen, mutta jännite puuttuu. Ei oikein tiedä mitä tässä odottaisi. Lopulta paljastuu tietysti, ettei mitään odotettavaa oikeastaan ollutkaan. Lopulta leffa on siis tasapaksu pettymys, ei oikeastaan ärsytä mutta ei tästä nyt voi varsinaisesti tykätäkään.

Leffan ehkä hienoin juttu niiden mutanttivauvojen lisäksi on Jodyn synnytystä varten järjestetty synnytysauto. Siis rekka, jonka kontissa on mobiili synnytyssali sänkyineen, hirivönhäkkeineen ja henkilökuntineen. Kovin lujaa ei tuolla kaaralla passaa hurjastella ettei satu vahinkoja. Voin vain kuvitella millaista jäljeä saataisiin aikaan, kun synnytys tapahtuisi vaikkapa kaupunkikeskustan mukulakivikaduilla.

Teemat ovat samoja kuin ensimmäisessäkin leffassa. Cohenin leffoissa on aina joku mielenkiintoisesti esitelty yhteiskunnallinen pointti, kuten sokerin vaarat Murhaavaa mössöä -teoksessa. It's Alive -trilogiaa on jossain tulkittu pro-life -kannanotoksi, mutta aihe on oikeastaan hieman monimutkaisempi, ainakin jos sitä lähtee ylianalysoimaan. Kaikissa trilogian elokuvissa mutanttihirviöiden vanhemmat tuntevat isällistä ja äidillistä rakkautta luomuksiaan kohtaan - siitä huolimatta, että pilkkupiltit raatelevat ja tappavat viattomia ihmisiä. Iseillä ja äideillä on myös syvempää tietoa siitä, mikä saa vauvat tappamaan. Pelko tietenkin. Pelottavissa tilanteissa lapsi hätääntyy ja puolustautuu repimällä "vastustajansa" kurkun auki. Eihän meidän pikku-Pertti muuten ketään murhaisi. Se on vain väärinymmärretty.

It Lives Again (1978)
Ohjaus: Larry Cohen
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10


It's Alive III: Island of the Alive (1987)
Kolmannessa mutanttivauvaleffassa epämuodostuneen lapsen isä Jarvis on Murhaavaa mössöä -leffastakin tuttu Michael Moriarty. Vauva on tuotu oikeuden eteen ja tuomari pohtii mitä näille "lapsille" pitäisi tehdä. Voiko niitä pitää ihmisinä, pitäisikö ne tappaa vai onko olemassa jokin humaanimpi ratkaisu? Tuomari määrää hirviölapset asumaan autiolle saarelle, jossa ne saavat kehittyä rauhassa. Vuosien päästä voidaan sitten käydä tsekkaamassa onko edistystä tapahtunut. En edes jaksa aloittaa luetteloa siitä, mikä kaikki tässä suunnitelmassa on pielessä.

Aluksi saarelle saapuu miesjoukko, joka ei ole tyytyväinen oikeuden päätökseen vaan aikoo ottaa vaavit hengiltä itse. Mikäs olisikaan parempaa urheilua kuin vauvojen lahtaaminen äijäporukassa? Seurueelle kuitenkin käy huonosti, yllättäen. Seuraavaksi saarelle saapuu Jarvis seurueineen, tarkoituksenaan tsekata miten vauvat ovat kehittyneet. Ja nehän ovat kehittyneet todellakin, fyysisesti ainakin. Pienokaiset ovat yllättävän aggressiivisia ja pian Jarvis huomaa olevansa yksin laivalla mutanttihirviöiden ympäröimänä.

Humalatila oli tätä leffaa katsoessa jo sillä tasolla, että ihan sokeasti ei kannata tuohon minun juoniselostukseeni uskoa. Todettakoon se heti näin aluksi. Kolmosleffa poikkeaa jonkin verran kahdesta edellisestä. Maisemat ovat tietysti ihan erit, kun hirviöt pääsevät mellastamaan omalle saarelleen. Vauvoja myös näytetään enemmän ja ne ovat huomattavasti vähemmän vauvan näköisiä. Vauvat seisovat kahdella jalalla ja lihasmassaa selvästi riittää. Hieman kehittyneet, saarella oleskelleet vauvat ovat irvokkaan näköisiä pullottavine suonineen ja hirviönaamoineen.

Leffa myös alkaa vauhdilla, kun nainen synnyttää mutantin taksin takapenkillä. Siihenpä se vauhti sitten jääkin. Vaikka tapahtumia sinänsä on huomattavasti enemmän kuin edellisleffassa, tahti on puuduttavan hidas. John P. Ryanin poissaolo on valtaisan pitkä miinus. Nyt viimeistään käy ilmi miten isosti mies oli vastuussa näiden leffojen viihdyttävyydestä. Cohenin luottonäyttelijä Michael Moriarty on Jarvisina ihan trainwreck, etenkin verrattuna Ryaniin. Moriartyhan on ihan hukassa! Tai ainakin sen näköinen.

Kakkos- ja kolmososan välissä oli peräti yhdeksän vuotta enkä kyllä oikein käsitä miksi kolmannelle leffalle oli edes mitään tarvetta. Sisällöltäänkin leffa on vähän turha. Se toistelee edellisleffojen teemoja hieman eri ympäristössä, mutta mitään ratkaisevasti eriä, uutta tai kiehtovaa ei ole. "Vauvavisiokin" on sama. Kaikissa leffoissa vauvan näkökulmasta kuvatut osat näkyvät kolmena. Miksi ihmeessä? Kikka ei ole sieltä toimivimmasta päästä, sillä monivisio näyttää, no, huonolta. Leffan ainoat pelastajat ovat nuo vauvat. Nyt efekteissä on sitä meininkiä mitä kaipasin alun alkujaankin.

Tosiaan nämä Halloween-leffat on ollut perinteenä katsoa maratonina ja viimeinen leffa ajoittui jonnekin kello yhden paikkeille. Kotiviinin tinttaaminen aloitettiin jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä teosta ja viimeisen kohdalla katsojat nuokkuivat ihan kiitettävästi. Kokonaisuutena It's Alive -sarja oli pieni pettymys ennakko-odotuksiin nähden, mutta etenkin ykkösosa on silti katsomisen arvoinen. Vaikka vain John P. Ryanin takia. Suitsutinko jo tarpeeksi?

It's Alive III: Island of the Alive (1987)
Ohjaus: Larry Cohen
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10


Jos It's Alive jätti kylmäksi, kannattaa tsekata myös viime vuosien Halloween-postaukset.

Coffin Joe (2012)
Sleepaway Camp (2011)
Vampyyrit (2010)