Klassista komediaa wanhasta Hollywoodista

Ihmemies 

(Wonder Man, 1945) 

Danny Kayen ja minun tieni kohtasivat ensi kertaa joskus vuoden 2006 paikkeilla, kun olin enemmän kiinnostunut vanhoista Hollywood-komedioista. Joltain halvalta DVD-kokoelmalta löytyi Tarkastaja (The Inspector General, 1949) ja myöhemmin kokoelma lisääntyi Valkealla joululla (White Christmas, 1954) ja Hovinarrilla (The Court Jester, 1955). Pidin ja pidän edelleen erityisesti Kayen tavasta puhua nopeasti, matkia ääniä ja sanella ihmeellisiä kielijumppalauseita kuin konekiväärin suusta. On helppo uskoa, että Kayesta joko pitää tai häntä pitää hyvin ärsyttävänä.

Danny Kaye on mielestäni harmillisen unohdettu koomikko näinä päivinä. Onneksi olen huomannut positiivisen trendin netin leffastriimauspalveluissa. Kun testasin ensikerran vuosi sitten Netflixiä, valikoimista löytyi Kaye-klassikko Hans Christian Andersen ja nyt vuotta myöhemmin Ihmemies, yksi Kayen vähemmän tunnetuista komedioista. Katselin sen tuossa jokunen aika sitten ja olin todella positiivisesti yllättynyt!

Elokuvassa Kaye vetää kaksoisroolin yökerhokoomikko Buzzynä ja tämän superfiksuna lukutoukkakaksoisveljenä Edwininä. Buzzy aikoo todistaa gangstereita vastaan oikeudenkäynnissä, saa siitä hyvästä kuulan rintaansa ja pääsee uiskentelemaan jokeen Prospect Parkiin. Samana iltana Edwin kokee kummia. Jokin mystinen voima saa hänet haluamaan Prospect Parkiin, vaikka illallisvalmistelut potentiaalisen tyttöystävän kanssa ovat pahasti kesken. Edwin ryntää puistoon ja kohtaa pitkästä aikaa veljensä. Buzzy on kuitenkin jo kuollut ja Edwin näkee pelkästään hänen haamunsa. Buzzy tarvitsee Edwinin apua saadakseen gangsterit poliisien käsiin.

Tästä kehittyy tietysti kunnon sekoilu, kun nörtti-Edwin pistetään paikkamaan Buzzya yökerhon lavalle. Buzzyn henki istuttaa aina välillä itsensä Edwinin ruumiiseen, jotta tämä saa hommansa tehtyä kunnialla. Todellisten tiukkojen paikkojen tullen Buzzya ei tietysti näy missään... Lisää murheita aiheuttaa rakkaus. Edwin on kovasti ihastunut kirjastonhoitaja-Elleniin ja Buzzy aikoi viedä vihille työkaverinsa Midgen. Kun Edwinin ja Buzzyn roolit menevät keskenään sekaisin, on itse kunkin vaikea pysyä kärryillä siitä kuka rakastaa ketä.

Tämän leffan myötä muistin miksi pidin niin kovasti Danny Kayesta kun näin Tarkastajan ensikertaa. Olin myös hyvin yllättynyt hienoista efekteistä. Kummitus-Buzzy livahtelee esineiden läpi ja hypähtelee Edwinin sisuksiin ja sieltä pois yllättävän sukkelasti ja sulavasti. Nykyään, kun tuntuu että isojenkin tuotantojen efektit ovat taantuneet jonnekin ties minne, on ilo nähdä simppeleitä, hyvin toimivia trikkikuvia, käsityönä tehtyjä efektejä, jotka todella toimivat. Danny Kaye on tietysti myös taatusti Danny Kaye, sekavia nopeasti höpöttävä monitaituri, jonka karisman varassa koko elokuva pyörii. Ja hyvin pyöriikin, joten homma toimii.

Juoni on ihan hauska, asetelma tuttu: kaksi täysin erilaista ihmistä joutuu tekemään yhteistyötä ja henkilö joutuu esittämään täysin päin vastaista ihmistä kuin oikeasti on. Sekaannuksia piisaa, mutta yhtäkään yksittäistä kohtausta ei ole venytetty tuskastuttavan pitkäksi. Se pitää jutut hauskoina tutusta aihepiiristä huolimatta. Leffa myös muistutti rakkaudestani vanhoihin Hollywood-filkkoihin, joita ei ole turhalla moraalilla ja poliittisella korrektiudella pilattu. Buzzyn hellu Midge ei kauaa jää suremaan rakkaimpansa menetystä, niin epäsovinnaista kuin se onkin.

Kaye kävi urallaan myös pikavisiitillä Suomessa vuonna 1955, Unicefin hyväntahdon lähettiläänä. Vierailusta löytyy pätkä Ylen Elävästä arkistosta. Ihmemiestä suosittelen lämpimästi kaikille vanhojen Hollywood-komedioiden ystäville, samoin kuin Kayen muitakin merkkiteoksia.

Ihmemies (Wonder Man, 1945)
Ohjaus: H. Bruce Humberstone
98 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.8/10

Ikuisen nuoruuden pauloissa

Lueskelin tässä vasta Oscar Wilden klassikkoteoksen Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1890). Samalla aloin miettiä teoksesta tehtyjä elokuvaversiota - niitähän on taatusti useampi ja ainakin Britanniassa kirjaa on versioitu myös TV-näytelmäpuolella. Tarina on hyvin visuaalinen ja kirja maalaa mieleen melko selkeät mielikuvat niin henkilöiden kuin maisemienkin puolesta, joten ajattelin, että olisi kiinnostavaa kerrankin katsoa leffaversio heti tuoreeltaan kirjan lukemisen jälkeen.

Tässä siis se klassisin elokuvaversio vuodelta 1945. Ensi viikolla Dorian Gray tavataan uudelleen, mutta lievästi ilmaistuna erilaisessa ympäristössä...

Dorian Grayn muotokuva 

(The Picture of Dorian Gray, 1945)

Kirjallisuuteen perehtyneille juoni on tuttu. Kuvankaunis nuori mies Dorian Gray istuu mallina maalariystävälleen Basil Hallwardille, kun hän kohtaa Hallwardin ystävän lordi Henryn. Lordi Henry on paheellinen, kyyninen keikari, joka istuttaa nopeasti moraalisen rappion siemenen viattoman nuorukaisen päähän. Vain kauneus ja nuoruus ovat tärkeitä, hän korostaa. Dorian Gray ymmärtää molempien ominaisuuksien olevan katoavaisia ja tekee kohtalokkaan toivomuksen: kunpa hänen muotokuvansa vanhenisi ja muuttuisi hänen sijastaan. Kunpa hän itse saisi säilyä ikuisesti nuorena ja pitää kauneutensa.

Vuosien saatossa Dorian Grayn ulkomuoto säilyy nuorekkaana, eikä hän tunnu vanhenevan päivääkään, vaikka yhä skandaalimaisemmat huhut hänen yksityiselämästään kiertävät ympäri Lontoota. Muotokuva on piilotettu suljettuun ullakkohuoneeseen, jossa se kaikessa yksinäisyydessä vanhenee ja muuttuu yhä kammottavammaksi ihmisen irvikuvaksi. Maalaus kantaa Dorian Grayn synnit ja kuvastaa hänen sielunsa rappiota.

Aluksi täytyy todeta, että olin yllättynyt siitä, miten erilainen leffaversio oli kirjaan verrattuna. Kehykset ovat toki samat, sekä kaikki merkittävät juonenkäänteet, mutta leffa sisältää myös yllättäviä lisäyksiä - jopa kokonaisia henkilöhahmoja, joista ei kirjassa ole tietoakaan. Ja mitä ihmettä, mikä helvetin egyptiläinen kissajumala? Kirjaa lukemattomalle kanssakatsojalle teki mieli koko ajan tähdentää, että tuota kissajuttua ei sitten ollut siinä kirjassa. Elokuva vihjaa, että Dorianin toive olisi täyttynyt juurikin tuon pienen egyptiläisen patsaan johdosta ja jopa turmeltunut maalaus sisältää kuvan kissasta. Suorastaan santomainen käänne! Ja mitä ne ihmeen Buddha-jutut oli?

Elokuva on kuitenkin huolellisesti toteutettu ja tyylikkäästi kuvattu. Hurd Hatfieldin tulkitsema Dorian Gray on hieman pettymys. Kirjassa Dorian on eloisa, turhamainen ja usein innokas, kun taas elokuvan Dorianista ei saa oikein mitään irti. Kenties puupökkelömäinen olemus kertoo miehen sieluttomuudesta, mutta minua ilmeettömyys jäi häiritsemään. Ei ihme, että tarinaan tarvitaan kertojanääntä selittämään, mitä Dorian milloinkin tuntee! George Sandersin lordi Henry on kuitenkin aikalailla sellainen, jollaiseksi hänet kuvittelin kirjaa lukiessani.

Ymmärrän toki sen, että kirjan muuttaminen elokuvaksi vaatii tiettyjä muutoksia ja kompromisseja, mutta joidenkin kohtien muuttamista en vain kertakaikkiaan tajua. Muotokuvamaalari Basil Hallwardille on luotu sukulaistyttö, joka rakastuu Dorianiin. Kaksikko on jopa menossa naimisiin! Dorianin ensirakkaus Sibyl Vane on laulaja rähjäisessä vaudevillessa, ei loistava Shakespearen tulkitsija syrjäkujan teatterissa. Kirjassa Dorian suuttuu nuorikkoonsa, koska rakkaus Dorianiin on tuhoamassa hänen uransa. Elokuvassa lordi Henry heittää Dorianille ehdotuksen kummallisesta viattomuuskokeesta, jossa Sibyl epäonnistuu.

Kirjaa lukiessani näin selvästi edessäni edellytykset mahtavaan, visuaaliseen elokuvaan ja mielestäni nämä turhalta tuntuvat muutokset häiritsivät leffaan keskittymistä. Erityisesti se helvetin kissajumala. Huh, miten huono idea! Elokuvaa piristävät kuitenkin komean kuvauksen lisäksi Dorianista tehty maalaus, joka nähdään mustavalkoisen elokuvan keskellä Technicolor-väreissä. Turmeltuneessa maalauksessa on mieletöntä voimaa! Maalauksen tekeminen kesti (muistaakseni) vuoden päivät ja se on todella hätkähdyttävää katsottavaa.

Kotikatsomossa istui siis kirjan lukeneen lisäksi hyvä vertailuhenkilö, eli sivistymätön moukka katsoja, jolle kirja ja oikeastaan koko tarina oli alun alkaen outo. Hän piti leffasta huomattavasti enemmän. Mikään huono teos ei kyseessä olekaan, mutta pettymys voi olla kova, jos odottaa ehdottomampaa uskollisuutta alkuperäisteokselle. Kaikista vaikeinta oli tottua Dorian Grayn ilmeettömyyteen ja elottomuuteen.

Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1945)
Ohjaus: Albert Lewin
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10

Miljonäärinmetsästäjät

Kuinka miljönääri naidaan 

(How to Marry a Millionaire, 1953)

Pitkästä aikaa kulta-ajan Hollywood-hömppää. How to Marry a Millionaire löytyy omasta DVD-kokoelmasta, mutta en ollut katsonut leffaa monen moneen vuoteen. Osittain se johtuu siitä, ettei CinemaScope-tekniikkaa hyödyntävä laajakangasleffa näytä kummoiselta telkkarista katsottuna, varsinkaan kun ensimmäinen oma telkkarini oli suunnilleen ruokalautasen kokoinen.

En ole koskaan pitänyt Marilyn Monroesta. Tämä leffa löytyy kokoelmastani ihan toisen naisen takia - Lauren Bacallin. Bacall + Monroe + Betty Grable on vähintäänkin erikoinen yhdistelmä, mutta Bacallin onkin tarkoitus olla tässä se järkevä osapuoli. Kanssaeläjäni on juuri lukemassa Bacallin omaelämäkertaa Tällaista se oli (By Myself), joten leffan katsominen tuntui ajankohtaiselta - ja tämä on valitettavasti ainoa Bacall-leffa jonka omistan.

Kolme mallina työskentelevää ystävystä muuttaa hulppeaan huoneistoon New Yorkin keskustaan, elämään yli varojensa ja etsimään unelmiensa rikasta prinssiä. Tavoitteena on päästä vihille miljonäärin kanssa. Kolmikko alkaa arvioida ympärillä pyöriviä kaksilahkeisia pelkän varallisuuden perusteella. Fiksu Schatze (Bacall) nappaa iäkkään teksasilaisen lesken, likinäköinen Pola (Monroe) yksisilmäisen öljymiljönäärin ja bimbo Loco (Grable) tylsääkin tylsemmän ukkomiehen. Schatzen mies näyttää lupaavalta, mutta karkaa takaisin Teksasiin. Pola kieltäytyy käyttämästä lasejaan julkisilla paikoilla ja eksyy väärään lentokoneeseen matkallaan Atlantic Cityyn tapaamaan tulevia appivanhempiaan. Loco lähtee ukkomiehen kanssa katastrofaaliselle lomalle hiihtomökille Maineen.

Lopulta kaikki menee tietysti ennalta-arvattavasti: etsiessään miljonäärejään kukin naisista kohtaa todellisen rakkauden köyhän miehen muodossa. Schatzea piirittää sinnikäs Tom Brookman, Pola kohtaa väärässä lentokoneessa heidän asuntonsa todellisen omistajan, veropakolaisen nimeltä Freddie Denmark ja Polan loma Mainessa muuttuu paremmaksi tämän kohdattua pennittömän metsänvartijan.

Hömppäinen ja höttöinen filkka on ihan ok tapa kuluttaa puolitoista tuntia, mutta mistään omaperäisestä tai erityisen hienosta elokuvasta ei ole kyse. How to Marry a Millionaire on kuitenkin jäänyt elokuvahistoriaan: se on kaikkien aikojen ensimmäinen CinemaScope-tekniikalla kuvattu elokuva. Välillä elokuva tuntuukin kovasti uuden teknikaan esittelyvideolta, kuten kaikki lajinsa ensimmäiset yleensä tuntuvat. Lähikuvia ei ole oikeastaan lainkaan ja paljon aikaa on tuhlattu alun valtaviin orkesteriesityksiin ja ikonisiin kuviin New Yorkin maisemista.

Useamman vuoden tauon jälkeen leffa tuntuu kuitenkin huomattavasti paremmalta kuin muistelin. Ehkä se johtuu osaksi siitä, että CinemaScope-tekniikka pääsee paremmin oikeuksiinsa videotykillä seinälle heijastettuna. Eniten tässä elokuvassa hiertää yliarvostettu Marilyn Monroe. Elokuvan selkeästi heikoimman lenkin varaan on laskettu koko elokuvan nykyinen markkinointi. Marilyn pääsee kotelon takakanteen ja DVD-valikkoonkin oikein kaksin kappalein samalla kun tuplasti paremmat roolisuoritukset tehneitä kolmikon osapuolia ei näy kuin kannen julisteessa. Juuri tämä hehkutus on yksi niitä syitä miksen Monroesta pidä. Jo pelkkä naisen läsnäolo tuntuu jättävän lahjakkaammat ja karismaattisemmat näyttelijät varjoonsa. Eikä Monroe todellakaan ole näyttelijänä kummoinen.

Jos pidät vanhasta Hollywood-meiningistä ja haluat katkaista aivotoimintasi täysin yhdeksi ja puoleksi tunniksi, How to Marry a Millionaire toimii tarkoitukseen loistavasti.

Kuinka miljönääri naidaani (How to Marry a Millionaire, 1953)
Ohjaus: Jean Negulesco
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

Mahdollisesti hyvää Halloweenia 2012!

Heipä hei kaikki lapset ja aikuiset ja tervetuloa blogin kaikkien aikojen kolmannen Halloween-postauksen pariin! Tällä kertaa setti poikkeaa hieman aiempien vuosien tarjonnasta, sillä nyt olen valinnut katsottavaksi trilogian potentiaalisesti hyviä elokuvia. Siitä otsikonmuutos. Aiempina vuosina leffasarjat ovat olleet karmaisevia lähinnä perseilymielessä. Kukapa voisi unohtaa Jon Bon Jovia vampyyrinmetsästäjänä tai Sleepaway Campin järkyttävää loppuratkaisua...

Tämänvuotinen trilogia on Coffin Joe, brasilialainen klassikkosarja. Oikeasti Coffin Joesta kertovia elokuvia on enemmänkin, muistaakseni näiden lisäksi vielä kolme tai neljä kappaletta. Trilogia on aika sekava kokonaisuus, sillä kahden ensimmäisen leffan jälkeen ohjaaja-näyttelijä José Mojica Marinsille ei juuri jäänyt rahaa mahtipontisen päätösosan valmistamiseen. Marins yritti saada rahat kasaan tekemällä sivuprojekteja ja kauhuleffoja, joissa Coffin Joe oli enemmänkin sivuosassa. Osa elokuvista menestyi kohtuullisesti, osa jätti tekijänsä vararikon partaalle. 70-luvun lopulla Marins siirtyi ohjaamaan pehmopornoa ja tusinaluokan seksikomedioita.

Marinsin uran viimeiset käänteet ovat suorastaan surkuhupaisia. Coffin Joe-rahoituksen houkuttelemana Marins ohjasi vastentahtoisesti hardcore-pornoa muutaman filmin verran. Marins yritti tehdä ensimmäisestä elokuvasta mahdollisimman ällöttävän, jotta kukaan ei katsoisi sitä ja teos jäisi ikuisesti unholaan. Elokuvan eläinseksikohtaus (!!!) herätti tietysti suurta huomiota ja uteliaisuutta ja Marins sai huomata tekevänsä jälleen uuden luvun brasilialaiseen elokuvahistoriaan. Vielä hämmentävämpää on se, että Marinsin yritys ällöttää katsojia saikin aikaan todellisen eläinpornobuumin. Mitä vittua, brasilialaiset?

Netin syövereistä olen löytänyt muutamankin eri käsityksen siitä, mikä lopulta tulisi lukea Coffin Joe-trilogian päätösosaksi. Useiden lähteiden mukaan virallinen kolmososa on vuonna 2008, siis yli 40 vuotta ykkösosan jälkeen valmistunut Enbodiment of Evil, joten tällä mennään. Toivottavasti muutkin Coffin Joet tulee joskus katsottua. Nyt kuitenkin siis tämä kolmikko, olkaa hyvät.

At Midnight I'll Take Your Soul (Á Meia-Noite Levarei Sua Alma, 1964)

Ensimmäinen Coffin Joe-elokuva oli myös Brasilian kaikkien aikojen ensimmäinen kauhuelokuva. Ohjaaja José Mojica Marins itse esittää pääosaa eli Coffin Joea (paikallisittain Zé do Caixãoa), kuten kaikissa myöhemmissäkin elokuvissa.

Haudankaivaja Zé herättää pelkoa brasilialaisen pikkukaupungin asukkaissa. Mustiin pukeutunut partamies on naisille ällöttävän lipevä ja miehille joskus turhankin kovakourainen. Zéllä itsellään on pulma. Hän on todennut elämän perimmäisen tarkoituksen olevan lisääntyminen, oman veren siirtäminen tulevalle sukupolvelle. Lenita-vaimo ei kuitenkaan pysty saamaan lapsia ja hänestä on siten tullut aviomiehelleen hyödytön. Nyt Zé on iskenyt silmänsä kauniiseen nuoreen Terezinhaan, joka on menossa naimisiin Zén ystävän Antonion kanssa. Zé päättää hoitaa pois tieltää niin vaimonsa kuin Antonionkin voidakseen jatkaa sukua Terezinhan kanssa.

Tunnevammainen Zé ei voi ymmärtää miksei esteiden raivaaminen saa Terezinhaa polvilleen hänen eteensä. Alkaa pelottava kuoleman kierre, joka tempaisee mukaansa kaikki draamaan tavalla tai toisella osallistuneet. Zén väkivaltaiset raivonpurkaukset niittävät porukkaa vasemmalta ja oikealta. Lopulta pahis on itsekin polvillaan rikostensa alkaessa vainota hänen sieluaan.

Päällimmäiset tunteet elokuvan päättyessä olivat itse asiassa hyvin ihailevat. Leffa on todella hyvin toteutettu niin ohjauksen, leikkauksen kuin efektienkin puolesta. Eteläamerikkainen elokuva on minulle loppujen lopuksi aika tuntematonta aluetta ja ainoa kelpo vertailukohta on meksikolainen Santo-sarja, joten toisaalta ei ole ihmekään jos ensimmäinen Coffin Joe yllätti positiivisesti. Elokuva on parhaimmillaan loppupuolella, kun hirmuteot, kuolleiden kiroukset ja epätoivo saavat Zén valtaansa ja syöksevät tämän surrealismin syövereihin. Tuota osiota olisi voinut jatkua vaikka pidempäänkin.

Elokuvan idea on mielenkiintoinen ja myös Zé itse hahmona on kiehtovan erilainen moniin muihin leffapahiksiin verrattuna. Kaikista pahoista teoistaan huolimatta Zé ei ole mustavalkoisesti hyvä tai paha, vaan mukavan kompleksinen. Omassa suosikkikohtauksessani Zé syö lihaa, vaikka on pyhä päivä, jolloin lihansyönti on kiellettyä. Uhmakas haudankaivaja menee niinkin pitkälle, että tilaa vaimoltaan lihakimpaleen kantakapakkaansakin voidaakseen mässätä muiden katsoessa järkyttyneenä vierestä. Aika äijä! Ensimmäinen leffa on kuitenkin vain reilun 80 minuutin mittainen, eikä siinä ajassa ehdi tutustua keskeisiin henkilöihin kunnolla. Niinpä muut hahmot Zén ympäriltä jäävät harmaaksi massaksi.

Tämän, kuten tulevienkin Coffin Joe-elokuvien, ajatusmaailmaa syventää jonkinlainen käsitys eteläamerikkalaisesta "kuoleman kulttuurista" ja sitä ympäröivästä mytologiasta. Myös uskonto vedetään kuvioon mukaan. Brasilialaisessa pikkukaupungissa vallitsee homogeeninen syvä usko perinteisiin, joita vastaan mustakaapuinen antisankarimme käy rikkomaan. Zé uhoaa vahvuudekseen uskon puutteen ja kiroaa erilaisiin taikauskoisiin hömpytyksiin lankeavat kyläläiset. Zé ei ota tosissaan Terezinhan hänelle langettamaa kirousta, vaan nauraa moiselle hölyn pölylle. Leffan lopussa Zé saa katua puheitaan, mutta tuskin mikään saa tämän jääräpään mieltä muuttumaan.

At Midnight I'll Take Your Soul petaa odotukset aika korkealle seuraavaa elokuvaa odotellessa. Parantamisen varaa olisi paljon, mutta kokonaisuudessaan leffa oli erittäin positiivinen ylläri.

At Midnight I'll Take Your Soul (Á Meia-Noite Levarei Sua Alma, 1964)

Ohjaus: José Mojica Marins

84 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 8.1/10

This Night I'll Possess Your Corpse (Esta Noite Encarnarei no Teu Cadáver, 1967)

Toisella Coffin Joe-elokuvalla on vielä hienompi nimi kuin ykkösosalla. Pituutta on venytetty reilu parisenkymmentä minuuttia pidemmäksi, mutta perusjuoni on samankaltainen kuin aiemmin.

Zé on palannut etsimään itselleen täydellistä morsianta, joka voisi kantaa hänen lastaan. Heti miekkosen palattua kaupunkiin kuusi nuorta naista katoaa selittämättömästi. Mystisessä kuherteluluolassaan Zé testaa vastentahtoisia mammakandidaatteja. Ykkösosasta poiketen nyt korostetaan Zén pyrkimystä luoda täydellinen ihminen, ei pelkästään halua siirtää omaa verta eteenpäin. Kaikessa ylimielisyydessään Zé pitää itseään täydellisenä miehenä ja nyt hakusessa on täydellinen nainen. Yhdistäessään voimansa (tai siis... kyllä te tiedätte) he voivat luoda ylivoimaisen ihmisen.

Kuudesta kaapatusta naisesta ei kuitenkaan löydy sopivaa äitiä, sillä ainoa mahdollinen mamma rakastuukin Zéhen. Rakkaus on heikkoutta, tuumii Zé, lemppaa naikkosen ja jatkaa etsintäänsä. Pian Zé törmää kauniiseen, pelottomaan ja kyyniseen Lauraan, joka on enemmänkin kuin suostuvainen kantamaan haudankaivajan lasta.

Molemmat 60-luvun Coffin Joet ovat aikalailla yhtä hyviä, joskin täysin eri tavoilla. Kakkososa syventää Zén persoonaa ja tekee hänen suvunjatkamispyrkimyksistään selkeämpiä. Nyt äitiehdokkaille on tiukat kriteerit ja Zéllä itsellään keinot naisten ominaisuuksien testaamiseen. Marins on siis jalostanut hahmostaan entistä syvemmän ja moniulotteisemman. Vaikka Zé vaikuttaa läpeensä pahalta ja kyyniseltä kusipäältä, hän kärsii suuresti saatuaan tietää yhden tappamansa naisen olleen raskaana. Lapset eivät ole Zélle pelkkä kipeä pakkomielle, vaan nuoret elämänalut herättävät miehessä myös jonkinlaisia tunteita.

Jatko-osa on myös vähintään yhtä hyvin tehty kuin edeltäjänsä. Kumpikaan leffa ei juuri säikäytä tai pelota, mutta jo alkumetreillä meinasin ahdistua suuresti, kun Zé päästää hämähäkkilaumansa nukkuvan haareminsa kimppuun. Zén tarkoituksena on tietysti testata kuuden valitsemansa naisen henkistä vahvuutta. Täydellinen nainen ei saa tuntea pelkoa. Minä tutisin sohvannurkassa, araknofoobikko kun olen.

Lisäksi kakkososassa on ihan tolkuttoman päräyttävä helvettiin sijoittuva surrealistinen kohtaus (ks. kuvat yllä). Muuten mustavalkoiseen elokuvaan läjähtää yhtäkkiä värit ja stringipeppuiset pirut ruoskivat helvettiin tuomittuja neonvärisessä luolassa. Reaktioni tähän? Lautasen kokoiset silmät ja lattiaan kopsahtava leukaluu. Mitä täällä tapahtuu?! Vaikka helvettikohtaus toimisi paremmin hieman tiivistettynä, voin kertoa melkein hengästyneeni tätä spektaakkelia katsoessa. Värien ottaminen mukaan tuli aivan täysin puun takaa, samoin oikeastaan kaikki muukin. Miksi helvetin pirulaisilla on stringit? Mikä Brasilian sadistisin stringipeppu '67 kisa tämä oikein on?

Hilkulle menee onko kakkososa jopa ykköstäkin parempi. Omalla arvosteluasteikollani ne ovat hyvin tasa-arvoisia. Kakkososa on huolitellumpi ja puhtaampi, mutta ykkösessä on omanlaistaan karheaa viehätystä.

This Night I'll Possess Your Corpse (Esta Noite Encarnarei no Teu Cadáver, 1967)

Ohjaus: José Mojica Marins

108 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 8.1/10

Enbodiment of Evil (Encarnacao do Demonio, 2008)

Trilogian viimeinen osa valmistui siis vuosikymmeniä ensimmäisten osien jälkeen. Luontainen epäilys uuden teoksen laadusta herää siis välittömästi. Marinsin edellisestä elokuvastakin on aikaa jo pari vuosikymmentä ja edelliset elokuvat olivat tosiaan sisällöltään hitusen arveluttavia. Onko pitkä haudutus tehnyt Enbodiment of Evilistä mestariteoksen?

Aiemman elokuvan tapahtumien jälkeen Zé on viettänyt neljävuosikymmentä vankimielisairaalassa. Vapauden hetki kuitenkin koittaa ja Zé päästetään irti brasilialaisen kaupungin kaduille etsimään äitiä täydelliselle jälkeläiselleen. Mukana on myös edellisestä osasta tuttu kyttyräselkäinen sidekick Bruno, joka on haalinut mestarilleen muitakin opetuslapsia.

Vanhaan tuttuun hattuun ja kaapuun sonnustautunut Zé on kumma näky nyky-Brasiliassa, jonka katukuvassa vilisevät tatuoinnit, bändipaidat ja lävistykset. Kätyreidensä avustuksella Zé alkaa testata paikallisia naisia - kuka heistä olisi sopiva kantaja pahuuden siemenelle?

Juonesta ei juuri tämän enempää sanottavaa ole. Kaava on siis peruspiirteittäin sama kuin edellisosissa. Alkuun asetelma on lupaava. Zén vuosikymmeniä sitten murhaamat ihmiset kummittelevat hänen mielessään ja ilmaantuvat kammottavina näkyinä hänen silmiensä eteen. Näyt on siististi toteutettu ja ne ovat osittain oikeastikin kammottavia. Sitten hypätäänkin kelkkaan kohti suoraa ja jyrkkää alamäkeä, kun Zén etsintäretkestä tulee kunnon gorefest.

Aiempien elokuvien tehokeinot on heitetty romukoppaan: nyt näytetään kaikki. Kakkososassa Zé testasi äitiehdokkaita hämähäkkien armeijalla, nyt naisia ruoskitaan ja silvotaan, suorastaan kidutetaan. Saman kohtalon joutuvat kokemaan myös Zén toimiin puuttuvat poliisit ja muut ulkopuoliset. Mieleen tulee ensimmäisenä Hostel-elokuvat. Se ei ole hyvä juttu. Ehkä neljä vuosikymmentä vankimielisairaalassa on tehnyt Zéstä entistä sairaamman ja hullumman, mutta tuntuu kummalta, että murhamies alkaisi nyt yhtäkkiä systemaattisesti kiduttaa ihmisiä. Aiemmin naisten tuli kestää pelkoa, nyt fyysistä kipua ja tuskaa. Mielenvahvuuden testaaminen oli omasta mielestäni kutkuttavampaa kuin ruoskalla läiskiminen.

Keskivaiheilla elokuva on siis tosiaan melkoinen Hostel-kopio ja alkaa puuduttaa niin pahasti, että melkein jätin koko leffan kesken. Aiemmasta, jo tutuksi tulleesta Zéstä näkyy pätkiä vain 60-luvun leffojen flashback-välähdyksissä. Olisiko tämä leffa jotenkin avautunut paremmin tai tuntunut pienemmältä siirtymältä, jos olisin ensin katsonut kaikki väliinjäävät Coffin Joet? Epäilen. Jäin myös pohtimaan, oliko tämä elokuva nyt todella Marinsin toiveiden täyttymys, viimeinkin toteutunut, kauan kaivattu päätösosa. Tämän valmistumistako Marins odotti vuosikymmenien ajan? Epäilen sitäkin. Marinsin tarkoitus on alun alkujaankin ollut shokeerata, mutta tämä juna meni jo aikoja sitten. Nyt olisi ollut hyvä paikka keksiä jotain täysin uutta.

Aiempiin osiin verrattuna Enbodiment of Evil on karmaiseva pettymys, eikä se myöskään kykene seisomaan itsenäisenä teoksena ilman esiosien tukea. En ihmettelisi, vaikka moni sarjan fani ei mielellään edes lukisi EoE:a sarjan viralliseksi päätösosaksi. Se on niin erilainen aiempiin osiin verrattuna, että sitä on vaikea mieltää niiden jatkeeksi. Hämmästyksekseni olen kuullut, että EoE on voittanut Brasiliassa useammankin elokuvapalkinnon. Toisaalta kasariaikaisen eläinpornobuumin jälkeen ei pitäisi olla yllättynyt yhtään mistään.

Enbodiment of Evil (Encarnacao do Demonio, 2008)

Ohjaus: José Mojica Marins

94 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 3.8/10

Puolalaisille maajusseille omistettu lauantai

Kerroin jo elokuussa Puolan reissu-postauksessa lyhyesti matkan DVD-hankinnoista. Itse reissusta on jo pari kuukautta aikaa, joten on jo korkea aika alkaa katsomaan leffat pois alta. Olemme vähän panttailleet näitä, koska halusimme parittaa elokuvat reissusta tuomamme zurek-keiton kanssa. Tänä lauantaina Alppilan valkokankaalle pärähti viimeinkin trio puolalaisen komedian klassikkoja, kera keiton ja zapiekankan.

Toiset tuo matkoilta viinaa, me 1.5l pönikkä keittoa. Zywiecia löytyi Alkosta. 

Siskonmakkara-zurek toimi leffaeväänä varsin hyvin. 

Our Folks (Sami swoi, 1967)

Trilogian ensimmäinen osa Our Folks oli aikanaan hyvin suosittu ja sitä pidetään yhtenä puolalaisen elokuvan klassikoista. Alun perin mustavalkoinen elokuva väritettiin vuonna 2000. Elokuvan päähenkilöt Kazimierz ja Wladyslaw on ikuistettu patsasmuotoon Torunin kaupungissa.

Elokuva alkaa, kun Kazimierz Pawlakin Amerikkaan muuttanut veli Jasko saapuu vierailulle ollakseen kummisetä Kazimierzin lapsenlapselle. Veljekset eivät ole nähneet toisiaan sodan jälkeen. Jasko suorastaan järkyttyy huomatessaan, että Pawlakin perhe asuu heidän isänsä verivihollisen, Kargulin perheen naapurissa - ja vieläpä sulassa sovussa! Kazimierz alkaa kertoa tarinaa siitä, miten riitelevät perheet olivat sopineet toransa.

Kargulit ja Pawlakit olivat asuneet naapuruksina jo ennen sotaa. Kazimierzin ja Jaskon isä oli suorastaan sodassa Kargulin perheen pään kanssa. Kaikki alkoi riidasta siitä, missä perheiden maiden rajat menevät. Sodan aikana perheet joutuivat eroon toisistaan lähtiessään evakkoon. Sodan päätyttyä Pawlakit etsivät uutta paikkaa kodilleen ja asettuivat Kargulien naapuriin, koska "mitä järkeä on etsiä uusia vihollisia, kun on vanhojakin." Jasko Pawlak oli jo muuttanut Amerikkaan ja isä kuollut, joten Kazimierz oli nyt perheen pää. Hänen kanssaan uuteen kotiin muuttivat raskaana oleva vaimo Mania, poika Witia ja äiti Leonia.

Kargulien perheeseen kuuluu isä Wladyslawin lisäksi tämän vaimo Aniela ja tytär Jadzka. Heti aluksi Kazimierz ja Wladyslaw päättävät sopia isiensä aloittamat riidat. Uusi konflikti kuitenkin alkaa, kun Kazimierz jahtaa pellolla Wladyslawin lehmää. Sodanaikainen miina vie lehmän ja perheet aloittavat uuden riidan. Witia on kuitenkin palavasti rakastunut naapurin Jadzkaan, vaikka isiensä käskystä heidän pitäisi vihata toisiaan.

Puolalaiset komediat olivat minulle täysi mysteeri. En muista koskaan aiemmin nähneeni ainuttakaan. Alkuun vähän mietitytti, miltä 60-luvun puolalaiskomedia näyttäisi 2010-luvun suomalaiselle. Suurin pelko oli varmaan se, että huumori olisi jotenkin uskomattoman kökköä ja tylsää, mikä saisi 80 minuutin elokuvan vaikuttamaan kolmetuntiselta eepokselta. Yllätys oli kuitenkin äärimmäisen positiivinen. Our Folks on todella hyvin tehty ja näytelty ja vieläpä oikeasti hauskakin. Päähenkilöiden keskinäinen kisailu ja nokittelu toimii todella hyvin. Vaikka juoni on aika peruskauraa ja varsinaista juonta on sinänsä vielä vähänlaisesti, uskon leffan kestävän useammankin katselukerran.

Huumori on yllättävän hurttia. Leonia antaa pojalleen käsikranaatteja taskuun, kun tämä lähtee oikeustalolle vastaamaan syytteisiin ammuttuaan naapurin kissan haulikolla. Kaikki juovat ämpärikaupalla pontikkaa. Naapurin lehmä laiduntaa pellolla miinojen ja panssarivaunujen lomassa. Toisin sanoen: tämä leffahan on aivan helvetin mahtava!

Vaikka kaikki hahmot ovat melko yksinkertaisia ja omalla tavallaan stereotyyppisiä, heihin on helppo samaistua. Heistä pitää, vaikka he eivät täydellisiä olekaan. Juuri hyvät hahmot ja nappiin toimivat näyttelijäsuoritukset ovat tämän elokuvan suola, hienon kuvaston lisäksi tietenkin. Verrattain lyhyeen elokuvaan on saatu mahtumaan paljon tapahtumia, mutta ei mitenkään ylitiiviisti. Tylsää ei kyllä ehdi tulla kertaakaan. Jos joskus haluat nähdä, kun puolalaiset maajussit räiskivät toisiaan haulikolla, et voi valita parempaa elokuvaa kuin Our Folks.

Our Folks (Sami swoi, 1967)
Ohjaus: Sylwester Checinski
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Take It Easy (Nie ma mocnych, 1974)

Trilogian kakkososa sijoittuu aikaan 18 vuotta ensimmäisen leffan jälkeen. Ensimmäisessä osassa kastettiin Pawlakin ja Kargulin yhteistä lapsenlasta Aniaa, joka on nyt täysi-ikäinen. Ania saapuu vanhempiensa Witian ja Jadzkan kanssa jättämään jäähyväisiä isoisälleen Kazimierzille, joka tekee kuolemaa. Ukko ei tietysti ole oikeasti kuolemaisillaan. Hän vain haluaa vähän ravistella perhettään saadakseen jonkun ottamaan maatilansa hoitaakseen. Eniten hän toivoo jatkajaksi juuri Aniaa, joka taas mieluusti lähtisi opiskelemaan.

Vain avioliitto voisi pitää Anian tilalla. Kuin tilauksesta tilalla töissä oleva orpo nuorukainen Zenek ihastuukin Aniaan ja tunne on molemminpuolinen. Witian ja Jadzkan vastustuksesta huolimatta isoisät ryhtyvät parittamaan nuorisoa. Häät sovitaan ja kaikki näyttäisi menevän suunnitelman mukaisesti, kunnes Zenek paljastuukin (gulp) ateistiksi. Erityisesti Kazimierzin pasmat menevät tiedosta täysin sekaisin.

Take It Easy on huomattavasti maltillisempi kuin Our Folks. Kranaatit ja haulikot ovat kadonneet, samoin pontikkaämpäri. Hameiden helmat sen sijaan ovat lyhentyneet suorastaa naurettaviin mittoihin. Ajat ovat muuttuneet, eivätkä vanhat maajussit aina pysy kehityksessä mukana. Erityisesti Kazimierz muistelee haikeana menneitä aikoja, eikä ymmärrä nykyaikaista teollistumista ja koneellistumista. Miksi ostaa traktori, kun on hevonenkin? Zenek edustaa uutta, tekniikasta innostunutta sukupolvea, jolla riittää ymmärrystä automaation päälle.

Vaikka Take It Easy onkin maltillinen ja sovinnainen verrattuna Our Folksiin, muutamat hyvät naurut tästäkin irtoaa. Erityisen hauska on kohtaus, jossa Kazimierz ja Wladyslaw lyövät viisaat päänsä yhteen ja naamioivat sikansa villisiaksi mustalla kenkälankilla. Yllättäen huijaus ei mene metsästäjiin ihan täydestä...

Kazimierz ja Wladyslaw ovat tehneet lopullisen sovinnon, eivätkä enää juuri kisaile keskenään, mutta vanhojen ukkojen lapsellisuudesta saadaan silti paljon hupia aikaan. Eivätkä äijät tietenkään ole kaikesta samaa mieltä. Wladyslaw on nuorison romanssin suhteen paljon anteeksiantavampi ja ymmärtää lapsenlapsensa elävän uutta aikaa, kun taas Kazimierz pitää tiukasti kiinni konservatiivisesta jäykkyydestään. Seulan läpi pääsee näköjään ainostaan Anian säädyttömän lyhyt häämekko.

Take It Easy jää selkeästi kakkoseksi Our Folksille, mutta ei ole kakkososaksi mitenkään huono. Hahmot ovat pysyneet tunnistettavina ja juuri hahmojen takia tätä toilailua jaksaa seurata, juonta kun on jälleen vain nimeksi. Vaikka hahmoihin on tätä aiemmin tutustunut vain yhden 80 minuutin mittaisen leffan verran, kaikki sympatiat ovat näiden äijänkäppänöiden puolella alusta loppuun.

Take It Easy (Nie ma mocnych, 1974)
Ohjaus: Sylwester Checinski
89 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10

Pirkka Ciabattasta tuunatut zapiekankat olivat hitusen köyhemmän näköisiä kuin ehdat puolalaiset vastineet.

Love It or Leave It (Kochaj albo rzuc, 1977)

Trilogian viimeinen osa on myös sen pisin. Lähes kaksituntinen leffa tuntuukin melko eeppiseltä aiempiin, puolentoista tunnin pläjäyksiin verrattuna.

Amerikkaan aikoinaan muuttanut Jasko on kutsunut Pawlakit ja Kargulit luokseen vierailulle Chicagoon. Matkaan lähtevät Ania ja molemmat isoisät, kuinkas muutenkaan. Kaikki on suuressa maailmassa uutta ja järkyttävää. Suurin järkytys tulee kuitenkin perillä, kun seurue saa tietää Jaskon menehtyneen hiljattain. Hautajaiset ovat muutaman päivän päästä. Testamentissaan Jasko on viimeisenä toiveenaan pyytänyt, että Kazimierz etsisi hänen avioliiton ulkopuolella syntyneen tyttärensä Shirleyn. Hän on jättänyt omaisuutensa puoliksi veljelleen ja puoliksi tyttärelleen.

Lähes Jaskon kuolemaa suurempi järkytys koettelee Kazimierzia, kun tämä tapaa veljentyttärensä - joka sattuu olemaan tummaihoinen. Shirley ja englantia kovasti opetteleva Ania tulevat heti hyvin toimeen, mutta Kazimierzilla on vaikeuksia hyväksyä "väärän väristä" Shirleytä osaksi perhettä.

Ensinnäkin, viimeisen elokuvan huumori irtoaa huomattavasti helpommin ja vähemmällä vaivalla kuin kahden edellisen. Mikäpä aiheuttaisi enemmän hullunkurisia tilanteita, kun kahden vanhan änkyrän puolalaisherran heittäminen niinkin eriskummalliseen paikkaan kuin Amerikkaan? Elokuva on 30 minuuttia edeltäjiään pidempi, eikä määrä ole korvannut laatua. Välillä elokuva tuntuu jopa enemmän draamalta kuin komedialta, välillä taas Amerikan esittelyvideolta, jossa kaikki on vedetty yli. Kaupallisuus, korkeat rakennukset, lemmikkien hautausmaat... Kaikki tuntuvat vielä tuhat kertaa oudommalta Kazimierzin silmin.

Ania edustaa elokuvassa uuden sukupolven puolalaisia, jotka ovat valmiita olemaan osa muuta maailmaa ja tutkimaan avoimin silmin erilaisia kulttuureja ja ihmisiä. Pohjimmiltaan dilemmat ovat samoja kuin kakkosleffassa. Wladyslaw on jälleen valmiimpi hyväksymään yhteiskunnan muutokset, kun taas Kazimierz ei voi käsittää tätä uutta maailmanmenoa.

Kovinkaan monia nauruja ei tätä leffaa katsoessa sitten irronnut, mikä varmaan johtuu ainakin osittain Wladyslawin ja Kazimierzin liiankin hyvistä väleistä. Miesten väliltä on kadonnut se naapurisodan lapsellinen jännite, joka teki aiemmista elokuvista niin hauskoja. Wladyslaw on tässä elokuvassa pelkkä statisti, vaikka ansaitsisi enemmän näkyvyyttä. Lisäksi Jaskon kuoleman synkkä varjo verhoaa elokuvaa lähes alusta loppuun, joten dramaattisuudelta ei voi välttyä. Kaikista tylsin ja turhanpäiväisin kohta on silti ylipitkä paraatikohtaus, jossa ainoa hauska juttu tuntuu olevan se, että Wladek ja Kaz ovat jääneet eri puolille katua eivätkä pääse paraatin vuoksi toistensa luo. Jännää.

Love It or Leave It ei ole tuskallisen huono, mutta silti kevyesti trilogian heikoin osa ja ainoa, jota tuskin tulee katsottua uudelleen.

Love It or Leave It (Kochaj albo rzuc, 1977)
Ohjaus: Sylwester Checinski
114 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10


Kaiken kaikkiaan en kyllä yhtään harmittele tämän setin ostamista. Eka leffa varsinkin on ihan täyttä timanttia!  Vaikka taso huononee jatko-osien myötä (niin kuin usein jatko-osien kanssa käykin), hahmot jaksavat ilahduttaa viimeisiin freimeihin asti. Ja mikä parasta, ne pysyvät alusta loppuun itselleen uskollisena. Kaksi peukkua ylös!