Näytetään tekstit, joissa on tunniste muut höpinät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muut höpinät. Näytä kaikki tekstit

tiistai 22. joulukuuta 2015

Hanguk ja Nippon

Arvoin kauan tekisinkö kesäisestä Aasian seikkailusta reissupostausta, koska elokuvia tuli sivuttua koko reissulla vain... no, ei oikeastaan ollenkaan. Päätin nyt sitten lopulta kuitenkin riipustaa itse reissusta jotain, koska olihan se nyt aivan hemmetin upea seikkailu ja ehkäpä joku samoilla huudseilla tulevaisuudessa köpöttelevä voi saada tästä jotain vinkkejä. Pahoittelut aiheesta poikkeamisesta!

Reissussa oli käytännössä kaksi osiota, ensin kuukauden mittainen vaihto-opiskelu Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa ja sitten kahden viikon rundi ympäri Japania ihan vain turisteillen.


ETELÄ-KOREA, Soul, Jejun saari ja Joint Security Area

No, ensinnäkin, en oikeastaan tiennyt mitä Korealta odottaisin. Japani on maana itselleni tutumpi jo senkin vuoksi, että siellä tuli käytyä keväällä 2008. Ja onhan sieltä tullut ihan hemmetinmoinen määrä päräyttäviä elokuvia, TV-sarjoja ja musiikkijuttuja ja vaikka mitä. Vaikka koitin miten ottaa selvää Korean meiningeistä, maa jäi etukäteen vähän etäiseksi. K-pop nyt toki on tuttua, samoin monet elokuvat, mutta niistä ei tunnu löytyvän samalla tavalla persoonaa kuin japanilaisista vastineista.

Kouluni oli siis University of Seoul, julkinen yliopisto. Koska halusin kuukaudeltani opiskelun lisäksi myös turisteilua, valitsin vain yhden kontaktikurssin ja yhden itsenäisen esseenraapustelukurssin. Kontaktikurssina oli tosin beginner's Korean language, joka ei todellakaan ollut ihan helppoa settiä ja vaati treenausta myös vapaa-ajalla. Sehän tosin oli melko iisiä, kun erityisesti hangeul-merkkien lukemista pystyi harjoittelemaan missä vain. Puolivälissä kurssia osasin jo tilata ravintolassa Koreaksi ja tulkita suunnilleen numeroita, mistä oli oikeasti hyötyä.


Korealainen aamupala, jota piti hieman sulatella.

Tervetulojuhlat paikallisessa juottolassa. Tämä alkaa hyvin.

Ensimmäinen korean kielen tunti. Tuotaaa... Apua.

UoS oli järjestänyt kesäkurssilaisilleen myös ihan kivoja vapaa-ajan kulttuuriaktiviteetteja sun muuta mukavaa veloituksetta. Kesäkouluun sisältyi kahden esityksen verran teatteria (NANTA! ja The Story of Secretary Bae), reissut Geyongbokgung-palatsiin ja Joint Security Arealla Pohjois-Korean rajalle, hanbok-asujen kokeilemista ja perinteistä korealaista askartelua... Lisäksi ohjelmassa oli vapaaehtoinen neljän päivän reissu Jejun-saarelle, josta joutui maksamaan parisataa rahaa, mutta joka maksoi kyllä jo kokemuksena itsensä takaisin moninkertaisesti.

Soul yllätti kaupunkina. MERS-epidemian takia turistirintamalla oli erikoisen hiljaista, mikä oli ihan mukavaa, koska tungosta oli ihan tarpeeksi muutenkin. Silti oikeastaan vain Myeongdongin ostoslabyrintti ja perinteiset torit olivat ahdistavan tukkoisia.

Soulissa on paljon samaa kuin Japanin suurissa kaupungeissa ja samoin korealaisissa on jotain samaa. Toisten ihmisten kunnioitus ja kohteliaisuus ovat ihan perussettiä, mutta jotenkin rennommalla ja rempseämmällä tavalla kuin Japanissa. Ja mummot osaavat olla ihan hemmetin vihaisia, jos istut heille tarkoitetuille paikoille metrossa. Älä tee niin!

Gyeongbokgung-palatsi. 

 Vartijanvaihtoseremonia oli näkemisen arvoinen.


 Gyeongdong, itämaiseen lääketieteeseen erikoistunut perinteinen tori.


Korealainen ruoka pääsi myös yllättämään. Kimchiä ja gochujang-chilitahnaa olin tyypannut jo kotona ja juuri samoja merkkejä myytiin myös korealaisissa marketeissa. Paljoa en silti ruokakulttuurista tiennyt. Omiksi suosikeikseni nousivat riisisekoitus bibimbap, katuruokana tarjottavat tteokbokki-riisikakut, naengmyeon eli kylmä nuudelikeitto, grillattu samgyeopsal-possu ja bulgogi, mausteliemessä keitettyä naudanlihaa ja kasviksia. Monet ravintolaruoat paisteltiin pöydässä yhteisessä padassa ja jaettiin pöytäseurueen kesken lisukkeineen. Ja lisukkeitahan piisasi. Ruokailu olikin Koreassa erityisesti sosiaalinen tapahtuma. Puikoilla kannattaa osata syödä, sillä yleensä ruoan kanssa tarjotaan eteen metalliset syömäpuikot ja lusikka. Metallipuikot tuntuvat aluksi hankalilta ja liukkailta, mutta kun tekniikan oppii, ne ovat hemmetin kätevät ja tietysti myös ekologiset. Monet korealaiset silti pistelevät ruokansa poskeen lusikalla jos vain mahdollista, ja jotkut nuoret jopa tökkäämällä syömäpuikkonsa ronskisti ruokapalan läpi, mikä Japanissa on ihan no-no.

Korean kielen ja erityisesti hangeul-aakkosten tuntemuksesta oli suurta hyötyä, sillä loppujen lopuksi verrattaen harvassa ravintolassa oli menu myös englanniksi. Jos on halua aitoihin ruokailukokemuksiin budjetilla, vaihtoehtoina on joko osata lukea tai osoittaa sokkona merkkejä ja toivoa parasta. Täydellistä osaamista en silti itsekään osoittanut. Kerran naengmyeonia tilatessani sainkin eteeni kipon ramyunia eli tavallista nuudelikeittoa. Toisella kertaa halusin tutustuttaa paremman puoliskoni grillatun possun eli samgyeopsalin saloihin, mutta en tunnistanut tutun sanan edessä olevaa outoa sanaa. Pöytään kannettiin pannullinen siankylkeä ja kalmarin lonkeroita. Hurraa!

 Tyypillinen korealainen kattaus: ruokaa yhteisessä padassa ja runsaasti lisukkeita. Padassa porisee bulgogi.

Panjeon-pannukakkua Gwangjang-torilla. 

 Tero, soju ja bulgogi perinteisessä kortteliravintolassa, jossa istutaan lattialla. Eniten lisukkeita millään aterialla.

Yllätysruoka!

Alkoholitarjoilun kunkkuja olivat paikallinen mekju eli olut ja soju, paikallinen viini, joka oli todella petollista tavaraa. Maustamaton versio oli suoraan sanottuna vähän pahaa, kuin laimeaa vodkaa. Maustettu versio taas toi mieleen siiderin, mutta oli viinin vahvuista. Ei hyvä yhdistelmä sekään, kuten erään karaokeillan aamuna sain huomata. Maistoin myös makgeollia, hiivaisen maitomaista riisiviiniä, joka oli todella pahaa ja jota en suosittele edes pahimmalle viholliselleni. Maistelimme makgeollia puistossa Jejun saarella eräänä iltana ja kaikki päätyivät nakkaamaan oman annoksensa vaivihkaa olan yli lähimpään pusikkoon.

Olin suunnitellut käyväni Soulin lisäksi omatoimireissulla Busanissa jonain viikonloppuna, mutta aika hurahtikin yllättävän äkkiä. Tuntui, että Souliinkin jäi paljon tutkittavaa. Jejun saaren luokkaretkellä pääsi sentään tutustumaan vähän muihinkin maisemiin. Jeju on suosittu kuherruskuukausikohde korealaisille, ja myös kiinalaisten turistien lemmikki. Saari on tunnettu appelsiineistaan ja hallabong-sitrushedelmistä sekä mustasta possusta, jonka lihaa pääsee maistelemaan lukuisissa bbq-paikoissa.

Jeju on paratiisimaisen kaunis mesta. Kärtsäsin kalpean ihoni auringossa ihan kunnolla biitsillä, mutta onneksi tomeralta apteekintädiltä löytyi jääkaapista aloe veraa. Heinäkuun alussa Korean kelit olivat vielä ihan siedettävällä tasolla, mutta elokuun lähestyessä ilman kosteusprosentti nousi sellaiseen lukemiin, että se oli melkein nestemäistä. Ilma oli siis vähintäänkin trooppinen ja erittäin tukala. Reissun parilla ensimmäisellä viikolla sää suosi, kosteus pysyi kurissa ja pilvisyys sekä vieno tuulenvire lievitti monesti kuumotusta.

Vesiputouksia Jejun saarella. 

Kiipesin sammuneelle tulivuorelle ja alastulo hieman hirvitti. 

Oedolgae-kallio.

Jejun lisäksi vaihtoon sisältyi toinenkin kaupungin ulkopuolelle vievä retki eli reissu Pohjois-Korean rajalle, joint security arealle. Vaikka suhtaudun aika nihkeästi Pohjois-Korean tilanteen turistihyödyntämiseen, käväisy maailman suljetuimmalla rajalla oli vaikuttava. Ensin eteen työnnettiin lappu, johon piti rustata nimi. Se oli vastuuvapauslauseke, jolla taataan, ettei Korean tasavaltaa tai järjestävää tahoa haasteta oikeuteen jos jotain sattuu.

Alueella liikutaan YK:n bussilla, jossa tilannetta seuraa koko ajan YK:n korealainen sotilas. Kaikilla on oma merkitty paikka bussissa, passit tarkistetaan moneen kertaan, ja tilanteen virallisuus jäykistää selkärangan. Vierailu kuuluisien sinisien parakkien tienoilla jää lyhyeksi. Tuntuu irvokkaalta ottaa poseerauskuvia neuvotteluhuoneessa, joka jakaa niemimaan kahden valtion välillä.

Jäykkis sotilas Koreoiden välisessä neuvotteluhuoneessa. 

Kuuluisat siniset parakit. 

Dongdaemunin Design Plaza oli valaistu LED-kukin. 

Minä ja Hangang-joki.

Omat tärppini Souliin ovat seuraavanlaiset: välttele Myeongdongia kuin ruttoa. Se on ainoa paikka, jossa eksyin. Epäsosiaalista suomalaista myyjien tyrkyttävä ja kyttäävä asenne ahdistaa. Samat liikkeet esiintyvät pienessä sokkelossa moneen kertaan, mikä eksyttää entisestään. Shoppailua Soulissa on mahdollista harrastaa joka nurkalla, mutta itse suosittelen suuntaamaan perinteisille toreille ja kauppahalleihin, kuten Gwangjang-torille, josta saa maukasta torisapuskaa tai Gyeongdong-torille, joka on erikoistunut itämaiseen lääketieteeseen.

Jimjilbang on korealainen sauna, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Noin 10 000 wonin eli kahdeksan euron sijoituksella heltisi koko päivä hemmottelua Silloam-kylpylässä, josta löytyi miehille ja naisille omat kuumat kylvyt, suolasaunat ja muut sekä yhteiset tilat, jossa oli rentouttavia huoneita, kuten jadehuone, happihuone ja savikivihuone, jossa löllöiltiin lämpimien palleroiden päällä. Totaalisen rentouttavaa naurettavaan hintaan. Kompleksista löytyy myös pieni ravintola, pelihuone ja kuntosali. Ylimmässä kerroksessa on nukkumatiloja ja pienellä lisäsijoituksella kylpylässä voi viettää vaikka vuorokauden putkeen.

Korealainen ruoka on tutustumisen arvoista, mutta ketjupaikkoja ja pikaruokaloita kannattaa välttää. Insa-Dongin alueella on maine turistirysänä, mutta ainakin tänä kesänä siellä oli rauhallista ja alueen ravintolat ovat oman kokemukseni mukaan oikeasti hyviä ja kohtuuhintaisia. Insa-Dong on myös oikeasti hyvä ja edullinen paikka ostaa perinteisiä korealaisia tuliaisia, kuten ruokailuvälineitä. Lähikaupoista löytyy pikkunälkää gimbap-tuubeja, joiden sushinnäköinen sisältö on mausteista ja kaikin puolin hyvää. Koreasta löytyy myös oma versio Japanin onigiri-riisipalloista, tosin härskimmin maustein.

Suosikki-riisipalloni: valkosipuli-pekoni-fried rice. Oh. 

Koreastakin löytyy sauna! Rentouttava jimjilbang. 

Ja karaoke! Norebang.


JAPANI, Kioto, Okayama, Miyajima, Hiroshima ja Tokio

Japanilainen Peach Airlines tarjoaa huokeita lentoja Soulin ja Osakan välillä. Kun tinkii hinnasta, joutuu tinkimään vähän myös mukavuudesta. Jalkatilaa koneissa on historiallisen vähän, mutta onneksi matkakin kestää alle kaksi tuntia. Osakasta otimme heti junan Kiotoon.

Olen käynyt Kiotossa jo aiemmalla reissulla, mutta temppelien kaupunkiin jäi vielä paljon nähtävää. Yhtäkään temppeliä ei tullut kierrettyä uudestaan, sillä näkemistä oli uusissakin paikoissa ihan tarpeeksi. Hotelli oli ihan Kiyomizu-deran vieressä, mikä selvisi viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisenä aamuna lähdimme randomisti harhailemaan. Ihan mukava eksyä tuollaisiin upeisiin paikkoihin täysin vahingossa.

Kioton hotellihuone perinteisellä tatamilattialla. 

Pirteää punkkia Mojo Live Housessa. 

Nishiki-tori oli pullollaan paikallisia tuoksuja ja makuja. 

Kioton tyylin sushia.

Kosteus ei ollut Kiotossa kovinkaan suuri ongelma, mutta kuumuus oli. Suoraa auringonpaistetta ja 38 asteen lämpötiloja, huh! Muutama nähtävyys jäi näkemättä ihan silkan varjon tarpeen vuoksi, näistä eniten harmittaaman jäi elokuvakylä Eiga-mura. Ei puhettakaan, että huvipuistoilu kiinnostaisi tuollaisessa helteessä. Lämpöhalvaus oli lähellä muutenkin.

Kiotossa kannattaa ehdottamasti maistaa Kioto-tyylin sushia, joka poikkeaa suuresti jo tutuksi tulleesta Tokion tyylistä, nykyisestä valtavirtasushista. Kioton tyyli on etikkaisempi, merellisempi ja kaikin puolin umamimpi komeus - eikä hinnalla pilattu, varsinkaan lounasaikaan. Testasimme tarjonnan Izujussa, pienessä ravintolassa Gionin kupeessa. Hemmetin hyvä, 5/5. Vaikka okonomiyaki eli paistettu munakas-pannari on enemmänkin Hiroshiman juttu, myös Kioton hotellin läheltä löytyi kelpo okonomiyaki paikka teppanyaki-pöydällä. Yakisoba oli myös erinomaista.

Kiyomizudera. 

Fushimi Inari Taisha. 

Ensimmäinen ekiben. Se lokeromalli. 

Korakuen-puisto Okayamassa.

Kiotossa kannattaa varautua siihen, että ravintolat sulkevat melko aikaisin. Itsehän emme eräänä iltana varautuneet ja päivän syömiset jäivät vähän köykäisiksi. Onneksi konbineissa on aivan hyvä valikoima riisipalloja ja muuta mukavaa.

Kiotosta matka jatkui Okayamaan. Meillä oli Japan Rail Pass viikoksi ja Kioton jälkeen pääkohteena oli Miyajiman saari ja Hiroshima. Päätimme valita Kioton ja Hiroshiman väliltä jonkin välietapin ja sormi osui kartalla Okayamaan. Ei missään nimessä huono valinta. Okayamasta löytyi yksi Japanin parhaimmaksi arvioituja puutarhoja, Korakuen, sekä Okayaman linna, joka tosin on rakennettu uusiksi maailmansodan jälkeen.

Kävimme syömässä hotellin lähellä pienessä kodikkaassa ravintolassa, joka näytti melkein enemmän jonkun kämpältä. Paikkaa piti herttainen vanha pariskunta ja jääkaapin päällä loikoili kissa. Kareeraisu eli curryriisi ja gyudon-naudanlihapata olivat aivan kelpo kamaa ja lähtiessämme mies juoksi peräämme liikennevaloihin ja ojensi muutaman hienon postikortin.

Okayama taisi olla myös ainoa paikka, jossa kukaan kysyi mistä olemme kotoisin. Korakuen-puutarhassa joku nainen innostui välittömästi kehumaan Muumeja, kun kerroimme olevamme Suomesta. Persikat olivat Okaymassa kova juttu, ja Korakuenista saikin hemmetin hyvää persikkajätskiä.

Seuraavana vuorossa oli kuvankaunis Miyajiman saari Hiroshiman rannikolla. Täynnä turisteja, kyllä, mutta silti aivan hemmetin upea kokemus. Saarella kannattaa ehdottomasti olla yötä, sillä turistivirrat tyrehtyvät iltaa myöten ja saaren tunnusmainen valtava torii-portti on pimeässä upea näky. Pimeydessä hiippailevat kesyt peurat vähän kuumottivat. Jostain sivukujilta löytyi kalja-automaatteja ja ravintolatkin hiljentyivät illaksi. Auringonlasku Miyajimalla oli upea kokemus, samoin torii-portin luo kahlailu laskuveden aikaan. Miyajima onkin mielestäni yksi niitä paikkoja, joihin kannattaa turistiryysiksestä huolimatta suunnata.

Tero ja peura lenkillä Miyajimalla. 




Näkymät Misen-vuorelta.

Kesän sesonkiherkku: anagomeshi eli ankeriasriisi.

Seuraavana aamuna oli Hiroshiman ydinpommin muistopäivä. Kävimme aamupäivällä köysihissiajelulla Misen-vuorella ja lähdimme sitten lautalla ja junalla kohti Hiroshimaa. Ihmisiä oli tietysti joka paikassa ihan hemmetisti. Rauhanpuisto oli aivan täynnä ja museokäynti oli vähintäänkin takkuista ihmispaljouden vuoksi. Illalla kävimme jättämässä oman lyhtymme Rauhanpuiston läpi virtaavalle joelle. Kaiken kaikkiaan muistopäivä oli hiljentävä kokemus.

Hiroshimasta matka jatkui kohti Tokiota. Vaikka luotijunat ovat jo käyneet tutuiksi, matkan lyhyys ihmetyttää. Viidessä tunnissa Hiroshimasta Tokioon! Yli 800 kilometrin matka. Ja vielä yhdellä vaihdolla! Itse junien ohella myös japanilaiset junaeväät eli ekibenit tulivat tutuiksi. Osa oli hyviä, osa ei niin hyviä. Oma suosikkini oli ravunlihalla ja mädillä höystetty riisi. Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että on varmempi veto ottaa boksi, jossa on yksi ateria kuin sellainen, jossa on monen monta pientä eri lokerikkoa, vaikka sellainen toki houkuttaakin.

Atomic Bomb Dome. 

Rauhantervehdykset alkavat lipua joelle. 


Tokio oli sitä mitä muistelinkin, muurahaismaista ihmisvilinää ja tuhansia valoja. Majapaikkamme oli Minatossa, mikä oli oiva valinta. Alue oli rauhallinen ja takasi hyvät yöunet, mutta läheltä löytyi myös toimistotyöntekijöiden suosimia lounaspaikkoja ja izakaya-baareja. Junalle oli lyhyt matka ja sieltä pääsikin sitten minne vain.

Loppujen lopuksi nähtävyyksiä on Tokiossa verrattain vähän ja pääpaino on metropolin hulinassa. Shinjukun valovilinä, Shibuyan pelottava scramble crossing, Harajukun ihan sairas tungos ja Akihabaran meluisat pelihallit tulivat tutuiksi. Silti joka kerta tuntuu, että Tokio jää etäiseksi. Se on japanilaisen kulttuurin sulatusuuni, eikä sillä ole samanlaista paikkakuntakohtaista omaleimaisuutta, joka muualla on nähtävissä. Lisäksi jatkuva ihmistungos alkaa nopeasti väsyttää.

Sekä Kiotossa että Tokiossa kävimme myös keikoilla. Kiotossa listalla oli poppia ja punkia, Tokiossa noisea ja grindcorea. Tokion keikkapaikka oli älyttömän pieni koppi, mikä kuumotti entistä enemmän, kun yksi esiintyjistä oli täysi seko, joka töni ihmisiä, heilui mikkitelineen kanssa ja ryntäsi välillä mielipuolisesti paikasta ulos ja takaisin sisälle. Yhden miehen show lähti lätkimään pienen riehumisen jälkeen ja näkyi myöhemmin istuvan maansa myyneenä katukivetyksen reunalla. Loppuillasta mies jo olutta, hymyili ja selaili MacBookiaan.

Se paras ekiben. 

Neon Genesis Evangelion. 

 Hauskaa grindcorea maailman pienimmässä keikkapaikassa.

Odaiba, Fuji TV:n rakennus. Arkkitehti veti sieniä. 

Asimo-robotti esiintyy Miraikanin tiedemuseossa Odaibassa.

Yksi mielenkiintoisimpia reissuja Tokiossa oli laivamatka Odaibaan, keinotekoiselle saarella, joka on Tokion huvittelukeskus. No, okei, melkein koko Tokio on toimistotaloja lukuunottamatta yhtä huvittelukeskusta. Saarelle on kuitenkin rakennettu kunnon virkistäytymislabyrintti, josta löytyy pelihalleja, tiedemuseo, jänniä teemarakennuksia ja vaikka mitä. Saari on yllättävän iso ja sen näkemiseen menisi parikin päivää. Jo puolen päivän helteessä tarpomisen jälkeen olimme ihan poikki ja suuntasimme suosiolla tempura-aterialle.

Tokion parasta antia oli pelihallien lisäksi izakaya-ravintolat sekä Neon Genesis Evangelion -kauppa, jossa kävin sekoamassa. Kaupoissa parasta olikin niiden erikoistumiset. Löytyi Rilakkuma-kauppaa, Hello Kitty-kauppaa, One Piece -kauppaa... Ihan hirveästi shoppailua ei silti tullut harrastettua, opiskelijabudjetilla kun olin.


Tämmöstä. Tulipa nyt tämäkin saatua sisuksista ulos, juuri sopivasti ennen seuraavaa reissua. Uusi vuosi vaihtuu nimittäin tänä vuonna Italian Pisassa. Sitä ennen on vuorossa kuitenkin joulupostaus, jossa katsotaan se perinteinen jouluelokuva. Se siis aattona.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Vasta nyt olen Amanda

Huh, koulu on tätä nykyä pelkkää kirjoittamista kirjoittamisen perään ja opinnäytetyöstä (ja sen puutteesta) ahdistumista, enkä ole vilkaissutkaan blogiin päin pariin viikkoon. Elokuviakaan en ole katsonut reiluun pariin viikkoon, koska keskittyminen riittää vain Metsoloihin ja Brooklyn Nine Nineen.

Tähän väliin ajattelin buffata vähän meidän opiskeluprojektina valmistunutta dokkaria. Olenpa siitä saattanut joskus aiemminkin mainita. Pitkän pyörittelyn jälkeen paketti on nyt kasassa. Vasta nyt olen Amanda sai ensi-iltansa Jyväskylän Tiedonantaja-festareilla viime lauantaina ja lisää esityksiä on luvassa tulevaisuudessa. Jos niistä haluaa ajantasaista tietoa, kannattaa tykätä meistä Facebookissa.

Lyhytdokkari kertoo Amandasta, transsukupuolisesta naisesta, joka matkaa Vaasaan kohtaamaan tyttärensä Eveliinan ja äitinsä Einen. Perheensisäiset roolit ovat olleet myllerryksessä, kun Amanda viimein tuli ulos kaapista, yli 30 vuoden piilottelun jälkeen.

On paljon mahdollista, että dokkari tulee aikanaan löytymään kokonaisuudessaan YouTubesta. Tällä hetkellä sieltä löytyy vain traileri, joka toki kannattaa vilkaista läpi. Jos alla oleva upotus ei toimi, klikkaa tästä.


Nähdään viimeistään hyytävien Halloween-leffojen parissa ensi viikolla!

maanantai 18. elokuuta 2014

Česká republika

Reissusta kotiintuminen tapahtui jo reilu viikko sitten, mutta lepo on ollut ihan paikallaan. Matkalla tuli nähtyä yhtä sun toista ja elokuviinkin pääsi käsiksi jossain määrin - vaikka lähes koko matkan jatkunut helle ei houkutellutkaan tutustumaan esimerkiksi paikallisiin elokuvateattereihin. Tehdäänpäs nyt siis samanlainen matkapostaus kuin Puolasta aikoinaan - ensin leffajutut ja sitten muuta höpinää, jonka voi helposti skipata jos reissutarinointi ei nappaa.

Elokuvien suhteen minulla oli Prahassa yksi selkeä kohde, jota en missään nimessä halunnut missata: Karel Zeman -museo, joka myös Film Special Effects -museona tunnetaan. Tutustuin "Tšekin Mélièsin" teoksiin jo vuosia sitten, kun katsoimme elokuvan Journey to the Beginning of Time (Cesta do Praveku, 1955, julkaistu suomeksi nimellä Ihmemaailman salaisuudet). Elokuva oli Zemanin pitkistä leffoista ensimmäinen ja vaikka juonta siinä oli tuskin nimeksikään, komeat erikoistehosteet tekivät vaikutuksen. Zeman yhdistelee elokuvissaan piirroksia, animaatiota, pienoismalleja, videokuvaa ja vaikka mitä.

Zeman-museo sijaitsee hyvin turistipitoisella alueella, aivan Kaarlensillan kupeessa Malá Stranan puolella. Ei kuitenkaan kannata hämääntyä - ainakaan oman käyntini perusteella museo ei vedä niin paljon väkeä kuin sijainnista luulisi. Aurinkoisena torstaiaamuna näyttelyä sai katsella rauhassa, sillä kierroksella oli samaan aikaan vain kaksi muuta seuruetta. Vaikka museo ei ole mikään valtava, sen kiertämiseen saa kulumaan melko kauankin aikaa. Kuvien ja esineiden lisäksi videoita on runsaasti ja ne havainnollistavat Zemanin työskentelyä paremmin kuin kuvin tai sanoin voisi kertoa. Ainoa miinus on siinä, että videot ovat välillä hieman liian pitkiä ja pyörivät jatkuvalla loopilla, joten et välttämättä jaksa jäädä odottelemaan videon palautumista alkuun jos satut paikalle kesken jutun.

Pelkän ihastelun sijaan museo on myös interaktiivinen ja valokuvien ja videoiden ottamiseen kannustetaan. Museossa pääsee mm. kokeilemaan The Fabulous World of Jules Verne -rainasta tuttua lentohärveliä ja tekemään omia erikoisefektejä valokuvaamalla. Koko museon piha on myös omistettu elokuvaefekteille ja niiden parissa puuhastelemiselle. Zeman teki lastenelokuvia, joten oikeutetusti lapset on huomioitu myös museon ja sen pihapiirin suunnittelussa. Minä ainakin löysin täältä sisäisen lapseni!






Zeman ei ole aiemmin tässä blogissa esiintynytkään, mutta asia korjaantunee pian. Leffoja on ollut tarkoitus katsoa enemmän jo aiemminkin, mutta tilaisuuksia on ollut vähän. Zeman-museon kaupasta löytyi kuitenkin julkaisuja huokeaan hintaan - yksi yhden levyn DVD maksoi alle viisi euroa. Pari lättyä lähtikin mukaan ja näitä katsellaan myöhemmin syksyllä. Museokaupassa kannattaa käydä, vaikka itse museo ei kiinnostaisikaan. Muihin museokauppoihin verrattuna hinnat ovat maltilliset ja Zemanin teoksia on ollut aiemmin vaikea löytää DVD:llä. Jos reissu Prahaan ei kiinnosta, mutta Zeman kyllä, lättyjä voi tilata myös museon nettikaupasta (n. 10 euron postikulut Tsekin ulkopuolelle, PayPal käy).

Zemanin lisäksi Tšekillä on toinenkin elokuva- ja TV-teollisuuteen liittyvä tärkeä hahmo - Myyrä (Krtek). Zdenek Millerin luoma, Suomessakin rakastettu animaatiohahmo löytyy pehmolelumuodossa useimpien matkamuistomyymälöiden hyllyistä, mutta olin hieman yllättynyt miten vähän Myyrää on loppujen lopuksi hyödynnetty tavaran kaupustelussa. Halusin jotain Myyrä-aiheista, mutta en turistiansojen ylihintaisia leluja. Sen sijaan teimme visiittejä perinteisiin lelu- ja kirjakauppoihin, kunnes mukaan lähti eväsrasia (minulle) ja muki (kanssaeläjälle).

En ole katsonut Myyrä-animaatioita lapsuuden jälkeen, joten ajattelin nyt olevan sopiva hetki myös muistin virkistämiseen. Ja mitä ihmettä, Myyrähän on vielä paljon parempi kuin mitä muistelin! On aina mukava huomata, että jotkut lapsuuden suosikit kestävät aikaa.


Nyt seuraa sitten muuta kuin elokuva-aiheista reissujuttua.

Menomatka meni niin kepeästi, että ehdin jo odottaa jonkin menevän pahasti vikaan millä hetkellä tahansa. Alun perin perhosia vatsanpohjassa aiheuttanut nopea, 35 minuutin vaihto Helsingissä meni näpsäkästi, kun Norwegian jatkoikin samalla koneella Prahaan saakka. Homma meni siis "ulos koneesta, odota portilla, takaisin koneeseen"-meiningillä. Lentokentällä bussi Dejvickaan saapui juuri sillä sekunnilla, kun olimme lähdössä ja vaihto tramiin sujui kuin vettä vain. Jäimme juuri oikealla pysäkillä Praha 3:ssa eli Žižkovissa ja Residence Hotel Tabor oli ihan nurkan takana. Jippii! Keli oli suorastaan trooppinen, jos ilma olisi ollut yhtään kosteampaa, se olisi ollut vettä. Huoneessa ollut jääkaappi tuli helteillä hyvään käyttöön.

Tabor oli kotimme ensimmäiset viisi yötä. Žižkov oli huomattavasti kiinnostavampaa hoodia kuin Prahan turistientäyteinen Stare Mesto. Žižkovista löytyikin muutamia suosikkipaikkojani Prahassa - Parukarkan puisto baareineen, tunnelmallinen U Vystrelenyho Oka eli Pub at the Shot Out Eye, hyvää safkaa tarjoillut Pivnice U Sadu ja varsin päräyttävä TV-torni pelottavine alien-vauvoineen. Tästä mestasta diggailin kovasti!






Sunnuntai-päivän piristykseksi suuntasimme Kutná Horaan katsomaan Sedlecin luukirkkoa. Paikka on vain n. 75 kilometrin päässä Prahasta, mutta junamatka kesti silti täyden tunnin. Luukirkko oli näkemisen arvoinen, eikä turisteja onneksi ollut niin paljon kuin pelkäsin, vaikka asemalta kirkolle olikin melkoinen kansanvaellus. Luukirkon kappelin koristuksessa on käytetty luita n. 40 000:sta vainajasta. Vaikuttava näky!

Mietimme ensin olisiko Kutná Horassa muuta nähtävää kuin kirkko ja kannattaisiko keskustaan asti lähteä - kirkko itsessään on nimittäin hieman sivussa ja keskustaan pitäisi mennä paikallisjunalla. Pieni ekstrareissaaminen kuitenkin kannatti - Kutná Horan vanha kaupunki on kuin vanha kaupunki missä tahansa, mutta murto-osalla turisteja. Oli kiva kerrankin katsella paikkoja rauhassa ilman jatkuvaa, ympärillä vellovaa ihmismassaa. Kävimme myös Pyhän Barbaran katedraalissa, joka oli yksi komeimpia rakennuksia missä olen koskaan käynyt. Pihalta sai paikallista viiniä, joka oli ihan hyvää - ja harvoinpa on tullut viiniä siemailtua niin hienoissa puitteissa.

Eksyimme myös johonkin hiljaiseen ravintolaan, josta sai hyvää pöperöä ja suojan sateelta ja ukkoselta, joka alkoi lähdettyämme katedraalista. Päädyimme takaisin Prahaan alkuillasta ja kävimme muutamassa Žižkovin paikassa ennen kuin lähdimme seuraavana päivänä kohti Český Krumlovia.





Bussimatka Český Krumloviin meni leppoisasti Student Agencyn kyydillä. Kolmen tunnin matkan jälkeen oltiin täysin uusissa maisemissa. Český Krumlov on pieni, postikorttimaisen kaunis kaupunki Etelä-Böömissä, lähellä Itävallan rajaa. Saksankielisiä kaupungissa onkin paljon, heidän joukossaan myös pensionimme ystävällinen emäntä Gerta. Yhteistä kieltä ei löytynyt juuri minkään vertaa, mutta jostain syystä kaikki asiointi sujui silti vaivattomasti. Viivyimme Český Krumlovissa kaksi yötä Gertan viihtyisässä majatalossa, jonka sijainti oli yllättävän korkealla. Keskustakierroksella piti säästää jalkoja sen verran, että jaksoi nousta vielä ties kuinka monta mäkeä päästäkseen lepäilemään. Näköala ikkunasta sentään oli hieno!

Keskiaikainen keskusta kävi nopeasti tutuksi, sillä alue on aika pieni. Viihtyisiä paikkoja löytyi, vaikka turisteja oli huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Kutná Horan vanhassa kaupungissa. Český Krumlovin helmiä olivat mm. vegeravintola Laibon, hämmentäviä beer snackseja tarjoileva Depo Pub (possun kamaraa rasvassa? Mitä juuri söin?) ja hieman yllättäen Eggenbergin panimon kyljessä sijaitseva ravintola, josta sai varsin hyvää apetta ennakkoluuloista huolimatta.

Kävimme myös tutustumassa paikallisen taitelija-muotoilija Miroslav Páralin teoksiin, joita oli esillä pitkin kaupunkia. Linnan lähellä oli pieni taidenäyttely ja joen rannasta löytyi hänen teoksillaan koristeltu taidebaari, jossa olimme illan pimetessä ainoat asiakkaat. Mies on selvästi mieltynyt sormiin ja jalkoihin. Teokset ovat usein käytännöllisiä, kuten pöytiä ja tuoleja, joiden jalat ovat sormia tai sormien kuvilla koristeltu astiasto.






Paluu Prahaan tuntui pieneltä shokilta pikkukaupungin rauhan jälkeen, varsinkin kun reissun viimeinen majoitus oli Praha 2:ssa. Viimeiset pari päivää tutuistuimme uuteen kaupunkiin ja teimme pakollisen Kaarlensillan ylityksen Karel Zeman -museosta tullessa. Yleensäkin syrjäisemmissä paikoissa sijaitsevat, hieman piilotetut baarit ja kahvilat kiinnostavat huomattavasti enemmän kuin turistinähtävyydet emmekä viihtyneet vanhassa kaupungissa kauaa. Praha 2:sta löytyi muutama ihan varteenotettava paikka, joista yhtenä lompakkoa ja liharuokaan kyllästynyttä elimistöä hellivä Beas Vegetarian Dhaba. Intialaista kasvispöperöä tarjoava mesta toimii buffetperiaatteella, hinta safkan painon mukaan n. 0,70 senttiä per 100g. Tuntia ennen sulkemisaikaa ruokansa saa puoleen hintaan eli ihan törkeän halvalla. Hyödynsimme Dhaban antimia parikin kertaa. Tätä kaipaisin Suomeenkin!

Myös ruokavammaiset oli ihan kivasti huomioitu parissa ravintelissa. Sitten viime Puolan reissun en ole voinut syödä vehnää ilman että pakki menee sekaisin ihan parissa minuutissa. Odottelin reissun olevan vaikea - helposti saatavaa vehnäpullaruokaa on kaikki kojut täynnä. Pääsin kuitenkin kokeilemaan paikallisia erikoisuuksia, kuten dumplingseja ja paistettua juustoa, jotka molemmat oli tehty maissijauhoista. Kaiken lisäksi Kremencovalla sijaitsevan Svejk Restaurant U Karlan gluteeniton menu oli täysin saman hintainen kuin normaali! Ei ruokavammaisuudella rahastusta! Hienoa! Tästä pidän.



Jos reissun alku meni hienosti, loppumatkasta otettiin hyvää tuuria vähän takaisin. Tiedossa oli lähtö iltalennolla Prahasta ja yö Helsingin lentokentällä ennen aamulentoa Ouluun. Uni ei meinannut tulla palloon kentällä, yllättäen, joten koko yö meni muutamilla vartin mittaisilla nokosilla. Lisäksi aloin olla aika helvetin nälkäinen, koska edellinen ateria oli Prahassa ja eväänä oli vain pari viipaletta gluteenitonta leipää. Lentokenttätarjoilu taas oli kohtuuttoman kallista ja suppeaa. Leipiä kyllä riitti, mutta kolme euroa Valion jogurtista? Söin mieluummin Snickersin ja odottelin kotiinpääsyä.

Kuinkas ollakaan, Oulussa oli aamulla sumua eikä kone päässyt laskeutumaan yrityksistä huolimatta. Jouduimme palaamaan Helsinkiin ja odottamaan uutta lentoa, joka lähtisi 12.45. Vaikka ratkaisu oli taatusti oikea, nälkäistä matkaajaa meinasi vähän kismittää. Lopulta selvisimme kuitenkin Ouluun, jossa kaupungin julkinen liikenne teki toisen yllätyksen. Surullisenkuuluisa bussiuudistus oli siirtynyt talviaikatauluun, mikä ilmeisesti jostain syystä tarkoitti sitä, että linja lentokentältä kämpille oli hävitetty kokonaan. Lisäksi uuden bussilinjan onnikka oli 20 minuuttia myöhässä ja keskustasta piti vielä ostaa toinen lippu päästäkseen kotiin asti, koska lentokentältä pitää ostaa seutulippu, eikä sillä voi vaihtaa bussia kesken matkan. Kai sitä on tottunut liian hyvälle, kun aina aiemmin kentältä on päässyt melkeinpä kotiovelle.

Lopulta valvomista tuli n. 36 tuntia, enemmän kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Olo oli illalla kotona vähintäänkin surrealistinen. Valojen sammuttua aloin jo nähdä halluja ja sänky tuntui keinuvan puolelta toiselle. Ei tuollainen valvominen ole näin vanhoja varten! Onneksi matkustuksesta aina toipuu ja reissu oli kaiken sähellyksen arvoinen.

Blogi alkaa palailla syksyn myötä normaaliin aikaan, helteet ja lomat ovat ohi. Tiedossa on toivon mukaan Zemania, vihdoinkin sitä hemmetin Zatoichia ja ties mitä. Synttäritkin lähestyy!