Matkalla pääkopan uumenissa

Inside Out - Mielen sopukoissa 

(Inside Out, 2015) 

Ah, pitkästä aikaa uusi elokuva, jota oikeasti odotin innolla. Kaikkihan jo tietävät, että rakastan Pixaria. Jopa senkin jälkeen, kun kuulin sen (mahdollisesti) pilaavan upeasti päättyneen Toy Story-trilogiansa nelososalla. Lisäksi kaikenlaiset Olipa kerran elämä ja Osmosis Jones -tyyliset jutut ovat myös ihan hemmetin kiehtovia. Ihmiskehon toiminnan muuntaminen animaatiomaailmaksi vaatii kekseliäisyyttä. Kun kuulin, että Inside Outin pääosassa ovat tunteet, innostuin ihan kunnolla.

Onhan näitä tehty, ei siinä. Väittäisin silti, että Inside Out ottaa asiaan omaperäisen lähestymistavan. Ensinnäkin, nyt ollaan ihan vain aivojen sisällä, ei koko kehossa. Näennäisesti elokuvan pääosassa on 11-vuotias Riley, jonka perhe on juuri muuttamassa kotoisasta Minnesotasta suureen San Franciscoon. Rileyn, kuten kaikkien meidän, päässä on pääkonttori, head quarters, jossa tunteet toimivat. Ilo, Suru, Kiukku, Inho ja Pelko tekevät kaikki osansa, jotta Rileyn elämä sujuisi hyvin.

Kun Riley tekee muiston, se pyörii kuulana hänen pääkonttoriin. Kuula on muiston pääasiallisen tunteen värinen. Iloinen muisto on kultainen, surullinen sininen, vihastuttava punainen, inhottava vihreä ja ahdistava violetti. Suurimmaksi osaksi Rileyn muistot ovat olleet kullankeltaista höttöä, sillä tyttö on perusluonteeltaan positiivinen. Tärkeimmät muistot tallentuvat ydinmuistoiksi, jotka määrittelevät Rileyn persoonallisuutta. Ydinmuistot antavat voimaa sellaisille paikoille Rileyn mielessä, kuin jääkiekkosaari, perhesaari ja höpsösaari. Muut kuulat tallennetaan päivän lopuksi pitkäaikaismuistiin.

Muutto uuteen kaupunkiin saa kuitenkin tunteet valloilleen. Riley alkaa kaivata kotikaupunkiaan. Uusi kämppä on karmea, muuttoauto on myöhässä, eikä San Franciscossa voi yhtä helposti harrastaa Rileyn suosikkiurheilua, jääkiekkoa. Kaiken tämän myllerryksen keskellä päässä tapahtuu kummia. Suru saa kyvyn käpälöidä vanhoja muistoja ja muuttaa niitä surullisen sinisiksi.

Kun Ilo yrittää estää Surua muokkaamasta muistoja, he molemmat imeytyvät putken kautta pitkäaikaismuistiin. Hups! Mukana menevät myös kaikki ydinmustot. Ilon ja Surun täytyy yrittää löytää tiensä takaisin pääkonttoriin ja viedä ydinmuistot paikoilleen ennen kuin Rileyn persoonallisuus muuttuu peruuttamattomasti. Samalla Kiukku, Inho ja Pelko jäävät kolmistaan ohjaimiin, eikä siitä voi tietysti syntyä muuta kuin sotkua.

Inside Out ei todellakaan pettänyt, vaikka ennakko-odotukset olivat melko kovat. Kyseessä on taattuun Pixar-tyyliin erittäin hyvin mietitty elokuva viimeistä piirtoa myöten. Upposihan sen tekemiseenkin kyllä viisi vuotta eli ei ihme. Tarinan edetessä selviää monta ihmismielen jännää seikkaa, kuten mistä korvamatona päässä soivat biisit tulevat, miten kerran opitut asiat unohtuvat sekä miten faktat ja mielipiteet menevät sekaisin.

Lisäksi casting on liki täydellinen. Lewis Black kiukkuna? Kyllä! Näyttelijäsuoritukset ovat muutenkin sen verran hyviä, että leffaan voi upota mukaan ilman huolta tuskallisesta ylinäyttelemisestä tai huonosti toimitetuista reploista. Amy Poehler on myös erinomainen Ilo.

Kaiken kaikkiaan suurimman vaikutuksen teki Pixarin herkkä lähestymistapa ihmismielen kummallisuuksiin, siihen miksi suruakin tarvitaan ja miksi kaikille tunteille on paikkansa. On helppo samaistua myrskyisässä elämänvaiheessa melovaan Rileyyn. Joskus itsestäkin on tuntunut siltä, ttä puikoissa ovat pelkkä kiukku, pelko ja inho.

Kuten monen muunkin Pixar-leffan, Inside Outin suurimpia vikoja on se, että sen haluaisi nähdä heti uudelleen ja sitä joutuu vielä odottamaan.

Inside Out - Mielen sopukoissa (Insidet Out, 2015)
Ohjaus: Pete Docter
94 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.3/10

Kuutiot

Vincenzo Natalin ysäriohjaus Cube - Kuutio (1997) on ollut jo pian vuosikymmenen ajan yksi sci-fisuosikeistani. Päällisin puolin simppeli tarina kuution muotoisten huoneiden labyrinttiin eksyneestä ihmisryhmästä toimii yhä loistavasti. Suurempaa vanhenemistakaan ei ole havaittavissa muuta kuin erikoistehosteissa, mikä taas ei juurikaan haittaa. Vaatimattomuus kaunistaa.

Natalin Cube on saanut inspiraationsa Twilight Zonen jaksosta Five Characters in Search of an Exit, mutta kuutioilla on pelattu viihdeteollisuudessa ennenkin. Muppettien luojana parhaiten tunnettu Jim Henson ohjasi ja tuotti vuonna 1969 tunnin mittaisen TV-elokuvan The Cube, jossa mies jää vangiksi valkoiseen kuutiohuoneeseen. Huone on täynnä luukkuja ja ovia, joista pamahtaa esiin milloin mitäkin. Vaikka Hensonin Cuben tyyli poikkea täysin Natalin vastaavasta, on yhtäläisyyksiä helppo nähdä.

Hensonin Cube on (jossain määrin) humoristinen, surrealistinen ja kokeellinen teos, jonka tapahtumat sijoittuvat käytännössä kokonaan yhteen kuutiohuoneeseen. Mies on vangittu kuution sisään ja elokuvan edetessä hän tulee lähes hulluksi erilaisten absurdien tapahtumien seurauksena. Pakoreittejä on periaatteessa monia, mutta häntä kielletään toistuvasti poistumasta kuution sisältä. Satunnaiset pakoyritykset eivät onnistu. Joskus huone on täynnä juhlavieraita, kerran bändi saapuu soittamaan, gorillat balettiasuissa hyökkäävät miehen kimppuun ja talonmies tuo paikalle milloin minkäkinlaisia huonekaluja. Useat huoneessa vierailevat toistavat miehelle samaa mantraa: "Tulet jäämään tänne kunnes kuolet."

Aluksi ajattelin, että tunnin mittainen, yhteen pelkistetyn valkoiseen huoneeseen sijoittuva pätkä voisi hyvinkin olla pitemmän päälle tylsää katsottavaa. Tunti meni kuitenkin yllättävän vikkelään. Surrealistisia käänteitä on vaikea ennustaa ja jotkut niistä ovat suorastaan nerokkaita. Näyttely ja lavastus ovat taattua 60-luvun telenäytelmää, mihin tottuu nopeasti, vaikka se nykykatsojalle hieman kököltä näyttääkin. Koko pätkä löytyy YouTubesta, kannattaa tsekata!

Katsoin vasta myös itselleni niin rakkaan Natalin Cuben ja kerron siitä nyt hieman enemmän.

Cube - Kuutio 

(Cube, 1997)

Oma tarinani Cuben kanssa alkaa näin: on (luultavasti) vuosi 1997. Voipa olla myös 1998, ei sitä niin tarkkaan muista. Olin joka tapauksessa ala-asteella ja katsoin joskus koulun jälkeen Jyrkiä (voi helvetti että tästä on aikaa!). Jyrki Goes Movies -segmentistä Cube on ainoa mieleeni jäänyt leffa-arvostelu. En edes yhtään muista mitä siitä sanottiin, muistan vain että koko idea valtavan kuution sisään hukkuneista ihmisistä kiehtoi minua aivan helvetisti. Leffa pysyi muistissa mielen sopukoissa vuosikausia eteenpäin. Joskus 2000-luvun alkupuolella, yläasteikäisenä löysin leffan vihdoinkin DVD:nä kotikaupungin S-Marketista. Viisi euroa ja pääsin vihdoinkin katsomaan leffan, jota olin niin kauan miettinyt!

Voisin sanoa, että Cube oli rakkautta ensisilmäyksellä. Se tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta. Julisteessa esiintyvä kalju mies on kuution sisällä. On aivan hiljaista. Hän astuu ansoitettuun huoneeseen ja peli on menetetty. Alkutekstien jälkeen olemme yhä kuutiossa, mutta nyt porukkaa on aiempaa enemmän. Aluksi huoneessa on vain mies, mutta pikku hiljaa sinne tupsahtelee lisää ihmisiä eri puolilta, kuution jokaisella sivulla olevista ovista.

Viisi ihmistä kokoontuu samaan huoneeseen: Quentin (poliisi), Leaven (matematiikan opiskelija), Holloway (lääkäri), Rennes (vankikarkureiden mestari) sekä apaattinen Worth, joka kieltäytyy kertomasta taustaansa. Muutaman tutkitun huoneen jälkeen mukaan liittyy myös autistinen Kazan. Kaikki he ovat heränneet kuutiosta, eivätkä tiedä kuinka pääsivät sinne. Yhdessä he lähtevät etsimään pakotietä kuutiohuoneiden labyrintistä. Osa huoneista on ansoitettuja, osa turvallisia. Joukkoa johtaa aggressiivinen Quentin, joka uskoo, että jokaisella henkilöllä kuution sisällä on jokin tarkoitus. Huoneiden ovista löytyy numerosarjoja, joiden merkitystä Leaven alkaa ratkomaan. Aikaa kuluu, mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon. Ihmisten välit kiristyvät, vainoharhaisuus ja pakokauhu alkavat ottaa tilaa. Epätoivoinen tilanne on omiaan tuomaan ilmi jokaisen huonot puolet.

Natalin teos miellyttää minua monella, monella eri tavalla. Ensinnäkin, kuten kaikki varmaan jo tietävät, rakastan yksinkertaisia, yhden huoneen tai yhden talon elokuvia, joissa kaikki tapahtumat sijoittuvat pienelle, rajatulle alueelle. Toiseksikin ihmisten käyttäytyminen äärimmäisissä tilanteissa on hyvin mielenkiintoista ja mielestäni elokuvan hahmot pelaavat harvinaisen hyvin yhteen. Välillä unohdan täysin katsovani näyteltyä elokuvaa, sillä hahmojen reaktioissa on jotain niin aitoa. Tilanteen henkisen ja fyysisen vaikeuden huomaa hahmoissa selvästi tarinan edetessä. Kolmanneksi Natali on rakentanut elokuvaan jännitystä mestarillisella tavalla. Kohtaus, jossa henkilöt matkaavat äänentunnistimella aktivoidun ansahuoneen läpi saa omankin sydämen hakkaamaan - varsinkin kun mukana on autistinen Kazan, joka ei aina hallitse omia tekemisiään.

Syitä on varmasti vielä lisääkin. Vaikka Cube ei ole mikään täydellisyys ja osa efekteistäkin on hieman vanhentunut, siinä on jotain uskomatonta viehätystä. En ole vieläkään kyllästynyt siihen, vaikka olen katsonut leffan keskimäärin kerran vuodessa (alussa useamminkin, nykyään taas harvemmin). Cube on malliesimerkki siitä, miten yksinkertaisesta ideasta saa tehtyä moniulotteisen ja loputtoman kiehtovan. Kaikkia Cube ei tietenkään miellytä. Usein on ollut vaikeampi löytää ihmisiä, jotka pitävät siitä kuin ihmisiä, jotka suoranaisesti vihaavat sitä. Makuja on monia.

2000-luvulle siirryttäessä Cube on saanut myös jatko-osia, joiden kanssa Natalilla ei ole mitään tekemistä. Joskus muinoin katsoin Cube 2 - Hyperkuution (Cube 2 - Hypercube, 2002) ja vihasin sitä. Kuten niin usein jatko-osissa ja remakeissa, siinä oli onnistuttu kusemaan kaikki, mikä teki alkuperäisestä Cubesta niin hienon. Ideaa yritetään viedä "seuraavalle tasolle" ilman mitään ymmärrystä alkuperäisteoksen tehokeinoista. Suoraan videolle päätyneen Cube Zeron (2004) jätin suosiolla täysin väliin, enkä usko että tulen katsomaan sitä tulevaisuudessakaan. Minulle on vain yksi Cube ja se on Natalin Cube.

Cube - Kuutio (Cube, 1997)
Ohjaus: Vincenzo Natali
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.5/10

Omenapuun varjossa

Painajaisissa 

(In Dreams, 1999)

Kävin taas pitkästä aikaa tonkimassa lapsuudenkodin VHS-hyllyjä ja törmäsin vanhaan telkkarista nauhoitettuun kassuun, jolta löytyi jo pitkään uusintakatselua odottanut Painajaisissa. Näin leffan ekan kerran ala-asteikäisenä, kun halusimme kavereiden kesken katsoa jonkin kauhuelokuvan. Harvinaislaatuisesti olin jo nähnyt leffan trailerin, sillä meillä oli satelliittiantenni elokuvakanavineen ja traileri pyöri siellä palvelussa, josta uusia leffoja pystyi "ostamaan" katsottavaksi omassa telkkarissa. Elokuva vaikutti etukäteen mystisen kiehtovalta, mutta pettymys oli lopulta suuri, kun itse tekele olikin sekava ja juonellisesti köyhä.

Jostain syystä halusin kuitenkin nähdä leffan uudelleen ja nauhoitin sen joskus joltain elokuvakanavalta, kun se siellä viimein pyöri. Katsoin elokuvan uudelleen ja muutin mieleni. Aiemmin olin lytännyt leffan huonoimpana koskaan näkemänäni, mutta toisella katsomiskerralla tarina avautui eri tavalla ja huomasin pitäväni siitä jollain kummallisella tavalla. Tämän jälkeenkin Painajaisissa tuli katsottua ainakin pariin kertaan, kunnes se taas unohtui johonkin hyllyn pohjalle. Nyt on siis aika ottaa selvää, onko mielipide vuosien saatossa jälleen muuttunut.

Elokuva kertoo Clairesta, joka työskentelee lastenkirjojen kuvittajana. Aviomies Paul on matkustajakoneen lentäjä ja pariskunnalla on pieni tytär Rebecca. Claire on koko elämänsä ajan nähnyt unissa näkyjä menneestä ja tulevasta. Nyt kun kaupungista on kadonnut pieni tyttö, Claire on nähnyt toistuvia unia, joissa lasta kuljetetaan hedelmätarhan läpi. Hän on varma, että unessa esiintyvät kadonnut pikkutyttö ja hänen sieppaajansa. Uni vaivaa naista ja on jo pistämässä Clairen päätä sekaisin, kun Rebecca katoaa koulunäytelmän jälkeen. Kun tytön ruumis nostetaan läheisestä järvestä, Claire aikoo päättää omat päivänsä ajamalla autollaan samaiseen järveen.

Claire selviää onnettomuudesta fyysisesti, mutta unet jatkuvat. Nyt nainen ymmärtää niiden ennustavan tulevaa, ei kertovan menneisyydestä tai nykyhetkestä. Hedelmätarhan läpi talutettu tyttö oli hänen oma tyttärensä Rebecca. Uniin tiukasti liittyvät omenat ja punainen väri vainoavat Clairea tämän päästyä kotiin sairaalahoidosta. Uuden itsemurhayrityksen jälkeen Claire suljetaan Stapletonin mielisairaalaan. Siellä hän pääsee hiljalleen pikkutyttöjen murhaajan ja hänen uniensa syöttäjän jäljille. Hän saa psyykkisen yhteyden samaisessa mielisairaalassa potilaana olleeseen Vivian Thompsoniin ja lähtee hänen peräänsä estääkseen uuden sieppauksen ja murhan.

Painajaisissa on aika lahjakkaasti unohdettu elokuva ja se muistetaan lähinnä Robert Downey Jr.:n viimeisenä elokuvana ennen huumetuomiota. Mietinkin missä pöllyssä mies oikein on ollut leffaa tehdessä. Sekopäistä Vivian Thompsonia näyttelevä Downey tekee ylinäyttelemisestä suorastaan taiteenlajin elokuvan loppumetreillä. Surkeaan näyttelijäntyöhön vaikuttaa varmasti suuresti myös onnettoman huono käsikirjoitus. Vivian Thompsonin hahmo olisi voinut olla erittäin mielenkiintoinen, mutta aitoa hulluutta hänessä ei ole nähtävissä sekuntiakaan. Enemmänkin sekopäisyys on hyvin stereotyyppistä ja ärsyttävää katsottavaa. Annette Bening tekee omassa roolissaan niin hyvää työtä kuin tämän käsikirjoituksen puitteissa vain voi. Aidan Quinn tyytyy patsastelemaan ympäriinsä ilman kummempia tunteenilmaisuja.

Unimaailma ja psykologinen linkki toiseen, tuntemattomaan ihmiseen ovat yhä kiehtovia aiheita, mutta toteutus jättää paljon toivomisen varaa. Unia käytetään puutteellisen ja epäloogisen juonen paikkaamiseen ihan liian paljon. Ihan kuin minkäänlaisista realiteeteista ei tarvitsisi välittää, kun kyse on edes jossain määrin unista. Kerronnasta ja rytmityksestä tulee mieleen loputonta tarinaansa jaaritteleva naapurin pappa, jonka jutuissa ei ole päätä eikä häntää. Elokuvasta puuttuu kaikki ne pienet yksityiskohdat, jotka tekisivät siitä mielenkiintoisen ja järkeenkäyvän kokonaisuuden.

Olen jostain lukenut arvosteluja, joissa kehuttiin elokuvan visuaalista ilmettä ja sen hehkutettiin olevan leffan parasta antia. En ole ihan samaa mieltä. Ainoastaan vesikohtaukset ovat hienoja. Muuten taso vaihtelee kivuliaan kliseisestä täyteen amatöörimeininkiin jopa siinä määrin, että ounastelin elokuvan tekniseltä puolelta löytyvän liudan ensikertalaisia. En olisi voinut olla enemmän väärässä! Leffan on kuvannut Darius Khondji, iranilainen herra, jonka käsialaa ovat myös mm. Seitsemän (Se7en, 1995) ja Delicatessen - Herkuttelijoiden yö (Delicatessen, 1991) sekä uudempi, loistava Midnight in Paris (2011). Okei, ehkä ongelmat sitten löytyvät editointipuolelta? Leffan leikkaamisesta vastasi Tony Lawson, jonka aiempiin töihin lukeutuvat sellaiset pikkunimet kuin Olkikoirat (Straw Dogs, 1971) ja Barry Lyndon (1975). Art director puolestaan on sama kuin Titanicilla (1997). Kokemuksen puutteesta ei siis ainakaan liene kyse. Ehkä tiimityöskentely ei vain toiminut tai kenelläkään ei ollut selkeää visiota siitä, millainen tämän leffan pitäisi olla?

Joka tapauksessa voin todeta mielipiteeni jälleen muuttuneen. Olin ensimmäisellä katselukerralla joskus vuonna 2000 täysin oikeassa. Painajaisissa on täyttä roskaa. Olen kuullut monenlaisia analyyseja siitä, mistä tämä elokuva oikeasti kertoo ja millaisia twistejä se pitää sisällään, mutta ne ovat kaikki ylivilkkaan mielikuvituksen tuotetta, jotka yrittävät epätoivoisesti monimutkaistaa lopulta yllättävänkin suoraviivaista juonta. Taisin itsekin toisella ja sitä seuraavilla katsomiskerralla sortua täydelliseen ylianalysointiin. Ei tässä elokuvassa oikeasti ole mitään suurta mysteeriä tai twistiä. What you see is what you get. Kauhuelokuvaa etsivän kannattaa hakea kiksinsä muualta, enkä näe mitään syytä minkä vuoksi kenenkään muunkaan kannattaisi vaivautua.

Painajaisissa (In Dreams, 1999)
Ohjaus: Neil Jordan
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.1/10

Köysi kiristyy...

Köysi 

(Rope, 1948) 

Katsoin pitkästä aikaa uudelleen yhden suosikkielokuvistani, Hitchcockin varsin kokeilullisen jännärin Köysi. Köysi toimi eräänlaisena alkusysäyksenä, inspiraationa ja ensimmäisenä kokeiluna toiselle Hitchcockin klassikkoelokuvalle, Takaikkuna (Rear Window, 1954). Molempien elokuvien tapahtumat sijoittuvat käytännössä täysin samaan huoneeseen. Köysi ei kuitenkaan ollut katsojien silmissä mestariteos, ja elokuva unohtui useaksi vuodeksi. Nykyään se tunnistetaan yhdeksi ohjaajalegendan mestarillisimmista suorituksista.

Tarina on saanut inspiraationsa Leopoldin ja Loebin murhajutusta, jossa kaksikko toteutti ns. "täydellisen murhan" sekä tapauksen pohjalta tehdystä näytelmästä. Köyden alussa yläluokkalaiset opiskelijakaverukset Brandon ja Phillip kuristavat toverinsa Davidin köydenpätkällä. Murha tapahtuu olohuoneessa keskellä kirkasta päivää, suljettujen verhojen takana. Heti murhan jälkeen Phillip ymmärtää teon kauheuden ja järkyttyy. Brandon puhuu ääni innosta väristen juuri tekemästään täydellisestä murhasta ja oikeudestaan ylempiarvoisena, muita älykkäämpänä ihmisenä valita, kuka elää ja kuka kuolee. Vallantunteella on miehestä raudanluja ote.

Kaksikko piilottaa ruumiin arkkuun keskelle olohuonetta. Arkun päälle he kattavat, Brandonin ehdotuksesta, juhlaillallisen ja ovat kutsuneet illallisvieraikseen Davidin sukulaisia ja ystäviä. Pahaa aavistamattomien vieraiden joukkoon kuuluu myös Brandonia luennoillaan murhaan inspiroinut opettaja Rupert Cadell, jota näyttelee Takaikkunasta ja useasta muusta klassikkoleffasta tuttu James Stewart. Phillipia koko suunnitelma alkaa kaduttaa, mutta juhlien edetessä Brandon ottaa yhä suurempia riskejä. Hän luottaa olevansa moninkertaisesti muita vieraita älykkäämpi, eikä juuri osaa pelätä kiinnijäämistä.

Myös David on kutsuttu juhliin ja pian juhlavieraat alkavat ihmetellä nuoren miehen poissaoloa. Phillip ahdistuu elokuvan kulkiessa entisestään, eikä murtumispiste ole kaukana. Brandonin yhä rohkeampi vihjailu, Rupertin loistavat päättelykyvyt ja ruumiin jatkuva läsnäolo tekevät hänet hermostuneeksi ja kireäksi. Brandonille kaikki on vain haastetta ja peliä, jolla hän pyrkii haastamaan mentorinsa Rupertin. Rupertilla puolestaan ei ole mitään hajua siitä, miten hirvittävällä tavalla Brandon on hänen aiemmat puheensa tulkinnut.

Vain 80 minuuttia pitkä elokuva kuvattiin kymmenessä otossa, joiden pituudet vaihtelivat alle viidestä minuutista yli kymmeneen minuuttiin. Tuona aikana kaiken, näyttelijöiden suoritusten, kamera-ajojen ja ajoitusten tuli osua kohdalleen. Elokuvan edetessä olohuoneen suuren ikkunan takana näkyvä kaupunkimaisema muuttuu ja tummenee illan koittaessa. Rakennusten valot syttyvät ja valomainokset vilkkuvat. Leikkauskohtia ei ole pyrittykään tekemään mitenkään perinteisen siististi, vaan usein kuvan peittää hetkeksi esimerkiksi jonkun selkä. Tarkoitus on ollut naamioida leikkauskohdat, mutta itselläni ainakin huomio kiinnittyy niihin entistä enemmän. Reaaliajan vaikutelma on onnistuttu kuitenkin luomaan taidokkaasti, sillä illuusio syntyy helposti.

Vaikka Köysi onkin aika pitkälti merkittävä teknisten ansioiden ja kokeellisuutensa vuoksi, ei juonikaan mitään höttöä ole. Näyttelijät tekevät loistavaa työtä rooleissaan ja heitä katselee mielellään. Parhaan suorituksen tekee Phillipiä näyttelevä Farley Granger, joka tuo rooliinsa aitoa hermostuneisuutta ja syyllisyydentuntoa. Käsikirjoitus, dialogi ja näyttelijöiden karisma ovat Köydessä tärkeässä osassa, sillä katsojan mielenkiinnon pitäminen yllä on haastava tehtävä pitkien ottojen ja yhden huoneen elokuvassa.

Viimeinen kohtaus on erityisen vaikuttava ja oma suosikkini. Viimeinen kuva jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lopputekstien jo mentyä.

Takaikkuna on loistava elokuva ja sen menestys suurempi, mutta Köyttä ei kannata jättää huomioitta. Se on paljon enemmän kuin pelkkä selkeä alkukokeilu ennen tunnetumpaa lajitoveriaan. Kaikin puolin loistava suoritus jännityselokuvien mestarilta. Suuri elokuva kompaktissa paketissa.

Köysi (Rope, 1948)
Ohjaus: Alfred Hitchcock
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.4/10

Kummitustalotarinat vastakkain, osa II

Nyt sitten kummitteluleffojen toinen vertailupari. Vuorossa Robert Wisen kehuttu klassikko Yö kauhujen talossa (The Haunting, 1963) sekä 36 vuotta myöhemmin julkaistu remake The Haunting - Paholaistalo (The Hauting, 1999).


Yö kauhujen talossa (The Hauting, 1963)

Robert Wisen tunnelmallinen pelottelutarina kertoo synkässä Hill Housen kartanossa järjestettävästä tutkimuksesta ja sen osanottajista. Tohtori John Markway on kutsunut Hill Houseen useita yliluonnollisille ilmiöille alttiita koehenkilöitä, joista paikalle saapuu kuitenkin vain kaksi, psyykkisesti herkkä Eleanor ja ajatuksia lukeva Theo. Lisäksi mukaan tulee talon tuleva omistaja Luke, joka on vahvasti skeptinen tutkimuksen suhteen.

Elokuvassa keskitytään erityisesti Eleanoriin, joka on epävarma ja elämässään alistettu. Pääsy Hill Houseen tuntuu Eleanorista parhaalta mahdolliselta elämän käänteeltä. Nainen tuntee vahvaa henkistä yhteyttä taloon ja pian myös talo itse tuntuu haluavan Eleanorin. Hill Housella on synkkä menneisyys täynnä kuolemaa ja hulluutta ja sen omistajat uskovat, että sillä on oma tahto. Talo tahtoo tappaa asukkaansa. Ei kulukaan kauaa ennen kuin riivatut sielut alkavat kolkutella seiniä.

Vaikka leffa onkin tunnelmallinen ja komeasti kuvattu, myönnän vähän pettyneeni. Odotukset olivat huomattavasti korkeammalla. Komeinkaan kuvaus ei riitä, jos hahmot ovat liian ohuita. En oikein saanut kiinni kenestäkään. En osaa sanoa onko vika käsikirjoituksessa vai näyttelijöissä. Hahmot jäävät karismattomiksi pahvinukeiksi, joiden kohtalosta ei jaksa suuremmin välittää.

Kuitenkin pidän suuresti tällaisesta "näkymättömästä" kauhusta, jossa keskitytään enemmän tunnelman rakentamiseen kuin yksityiskohtaiseen ja efektirikkaaseen mörköjen esittelyyn. Elokuva ei missään vaiheessa sorru helppoon säikyttelyyn vaan pitää tyyliinsä loppuun saakka. Paitsi itse elokuvaan, petyin myös hieman loppukohtaukseen, joka tuli kovin töksähtäen. Loppu jää kuitenkin mukavan avoimeksi ja saa katsojan kyseenalaistamaan mitä todella tapahtui. Komea leffa, harmi että jotain vain jäi puuttumaan.

Yö kauhujen talossa (The Haunting, 1963)
Ohjaus: Robert Wise
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.7/10



The Haunting - Paholaistalo (The Haunting, 1999)

Paholaistalo oli kovaa kamaa silloin kun olin 11. Kävin katsomassa leffan itse asiassa elokuvateatterissa ja diggailin ihan kympillä. Nyt on erittäin vaikea ymmärtää miksi. Onneksi maku elokuvien suhteen kehittyy siinä samassa mitä enemmän elokuvia tulee katsottua.

Remaken juoni eroaa muutamassa kohtaa alkuperäisteoksesta. Eleanor ottaa kahden muun henkilön kanssa osaa unettomuustutkimukseen. Muut koehenkilöt ovat biseksuaalinen taiteilijanainen Theo ja tästä hurmaantunut hieman lapsellinen Luke. Tutkimusta vetää tohtori David Marrow. Unettomuus on kuitenkin vain tekosyy todelliselle kokeelle. Marrow'n todellinen tarkoitus on tutkia pelkoa ja hysteriaa.

Koehenkilöt viedään syrjäiseen Hill House-kartanoon, jonka on aikanaan rakentanut jäyhän näköinen Hugh Crain. Talo on täynnä karmivia lapsipatsaita. Marrow kertoo Eleanorille, Lukelle ja Theolle tarinan talon historiasta. Crain rakennutti talon vaimolleen ja toivoi täyttävänsä sen lasten äänillä. Lapset kuitenkin kuolivat synnytyksessä ja nyt paikalliset uskovat talossa kummittelevan. Huhut jopa kertovat, että talosta on öisin kuultu lasten ääniä.

Henkisesti epävakaa Eleanor kiinnostuu suuresti talon historiasta. Pelottelutarinat tuntuvat käyvän toteen jo ensimmäisten öiden aikana, kun lapsipatsaat ja lasten haamut puhuttelevat Eleanoria. Naisen tehtäväksi muodostuu lopulta lasten sielujen pelastaminen kiirastulesta.

Paholaistalo kaatuu eniten surkeisiin erikoistehosteisiin. Vaikka pidinkin leffasta joskus ala-asteella, olin jo silloin sitä mieltä, että välillä tehosteiden kanssa mennään ihan liian pitkälle. Varsinkin loppukohtaus on äärimmäisen kökön näköinen. Samoin loppupään kohtaus jossa Eleanor juoksee talon käytävillä. Joku arvostelja kommentoi, että kohtaus tuo mieleen vanhat Scooby Doo-piirretyt ja voin kyllä yhtyä mielipiteeseen.

Juoni on ihan liian sentimentaalinen, eikä tällainen lässynlää-kauhu oikein tee vaikutusta. Käsikirjoitus pistää huokailemaan tympääntyneenä useaan kertaan. Suurin kritiikki tulee kuitenkin mysteerin pilaamisesta. Mitä hauskaa on siinä, kun kauhuelokuvissa näytetään kaikki? Usein kovimmat ja kammottavimmat kauhunväristykset tulevat omasta mielikuvituksesta, siitä mitä ei näe, mutta mihin vihjataan. Vielä vähemmän hauskaksi tämän tekee se, että tietokoneella luodut efektit ovat niin helvetin muovisia ja tylsiä. Haluaisin kommentoida kovin sanoin myös elokuvan loppukohtausta, mutta en halua spoilata tätä ihanaa elokuvaelämystä keneltäkään. 

Paholaistalo (The Haunting, 1999)
Ohjaus: Jan de Bont
103 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.4/10


Mitäs tästä jäi sitten käteen? Jälleen alkuperäisversio hakkasi uusinnan mennen tullen. Paholaistalo on täysin erilainen otteeltaan, elokuvat ovat tunnelmallisesti toistensa vastakohtia. Paholaistalon suosittelen unohtamaan täysin, sillä elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Yö kauhujen talossa sen sijaan on pienestä pettymyksestä huolimatta erittäin varteenotettava klassinen kauhuelokuva, joka kannattaa tsekata, jos sitä ei vielä ole tehnyt.

Dokumentteja x 3

Aluksi pahoittelen sitä, että postaustahti todennäköisesti hidastuu melkoisesti ainakin seuraavan kuukauden ajaksi. Opinnot alkavat olla finaalissa ja työlista tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. Portfolion ja opinnäytetyön viimeinen palautuspäivä on siis tasan kuukauden kuluttua ja mm. viimeisen näytön viimeistely on vielä edessä. Saa nähdä miten bloggaaja tästä savotasta selviää!

Nyt kuitenkin dokumentteja! Jo pienimuotoiseksi perinteeksi muodostunut dokkaripaketti tulee taas. Kolme elokuvaa viihteen, ah, niin monimuotoisesta maailmasta, olkaa hyvät!


Tackle Happy (2000)

Oikeasti, mikä nyt olisi hauskempaa kuin joukko aikuisia miehiä vääntelemässä pippeleitään? Eipä juuri mikään, kai. Tackle Happy kertoo tarinan australialaisesta äijäporukasta ja heidän showstaan The Puppetry of the Penis. Kaverukset Simon Morley ja David Friend muotoilevat sukuelimistään vaikka minkälaisia hahmoja ja asioita ja yleisö hurraa. Naisista pippelit on tietysti aina hassuja ja miehet käyvät esityksen jälkeen vessassa kokeilemassa minkälaisiin muodostelmiin omat vehkeet saa venytettyä.

Mikään menestystarina duon alkuajoista kertova Tackle Happy ei kuitenkaan ole, sillä miehillä on (ymmärrettävistä syistä) suuria vaikeuksia saada esityksensä buukattua järkeviin paikkoihin. Dokumentti seuraa miehiä heidän vuoden 1998 kiertueellaan, jonka varrelle mahtuu niin onnea kuin epäonneakin. Nykyään The Puppetry of the Penis -show'sta on tullut jättimenestys, joka on vienyt keksijänsä kiertueelle ympäri maailmaa. Pippelinvääntelystä on saatu nauttia myös Euroopassa. Viime marraskuussa Morley ja Friend toivat penisorigaminsa myös Helsinkiin ja duo esiintyi Kulttuuritalo Gloriassa kahtena peräkkäisenä iltana.

Varsinkin dokumentin alkupuolella "dick tricksit" jaksavat naurattaa ihan kunnolla, mutta meno hyytyy melkoisesti loppua kohden. Kerronta ei vain jaksa kantaa koko 75 minuutin keston ajan. Materiaalia olisi voinut helposti karsia poiskin. Vaikka dokkari onkin ihan hauska, lopulta jokin estää pääsemästä täysillä siihen mukaan. En oikein osaa sanoa, mikä se jokin on. Aihe on hyvä, mutta kokonaisuus jää keskinkertaiseksi, eikä dokkarista oikein jää muistikuvia mistään muusta kuin peniksistä hullunkurisissa asennoissa.

Tackle Happy (2000)
Ohjaus: Mick Molloy
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10


The Kid Stays in the Picture (2002)

Elokuvatuottaja Robert Evansin elämä on ollut värikäs ja tapahtumarikas. Näyttelijänä aloittanut Evans huomasi pian olevansa aika huono tai korkeintaan keskinkertainen suoriutuja ammatissaan. Alan vaihto oli siis edessä. Evansia lykästi, sillä hän pääsi jo kolmikymppisenä aloittelevan Paramount -elokuvastudion pomoksi. Kun Paramount pääsi menestyksen makuun hittielokuvilla Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, 1968), Love Story (1970) ja Kummisetä (The Godfather, 1971), Evans siirtyi yksityiseksi tuottajaksi. Hänen ensimmäinen oma tuotantonsa oli suurmenestys Chinatown (1973), jonka ohjasi Roman Polanski.

Vaikka Evansin elämässä oli paljon onnea ja aivan helvetisti tuuria, mikään ei ollut pysyvää. Seottuaan huumeisiin Evans menetti pikku hiljaa kaiken, vain kerätäkseen sen sisullaan takaisin.

The Kid Stays in the Picture on hyvin elokuvamaisesti toteutettu ja on helppo unohtaa täysin katsovansa dokumenttia. Suurin osa kuvasta koostuu Evansin henkilökohtaisista valokuvista ja hänen menestyselokuvistaan leikatuista pätkistä. Loppua kohden nähdään myös pätkiä TV-esiintymisistä. Evans itse toimii tarinansa kertojana. Kuulin, että hänen selostuksensa on otettu suoraa hänen omaelämäkertansa äänikuunnelmalta. Evans on värikäs kertoja ja juuri ääniraita on yksi elokuvan kantavia tekijöitä. Veikkaisin, että idea dokumentista on tullut juuri Evansin kerrontaa kuunnellessa.

Olin itse asiassa täysin yllättynyt miten mukaansa tempaava dokkari lopulta oli, tylsyydestä sitä ei ainakaan voi syyttää. Toteutus toimii kaikin puolin todella mallikkaasti. Vaikka itse miehestä ei niin välittäisi, elokuvahistoriafriikeille dokkarilla on taatusti jotain tarjottavaa. 

The Kid Stays in the Picture (2002)
Ohjaus: Nanette Burstein & Brett Morgen
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


I Think We're Alone Now (2008)

Nyt mennään jonnekin kelpojen dokumenttielokuvien ja 4D-sarjan kaltaisen roskan hämärille rajamaille. I Think We're Alone Now kertoo kahdesta erilaisesta henkilöstä, jotka ovat syvästi (ja suorastaan pelottavasti) rakastuneet kasaripoppari Tiffanyyn.

Jeff Turner on aikoinaan saanut jopa lähestymiskiellon ahdisteltuaan teinitähteä. Parinkymmenen vuoden aikana Jeff on kerännyt valtaiset arkistot Tiffany-lehtileikkeitä ja tutkinut erilaisia keinoja saada naiseen yhteys telepaattisesti. Aspergerin syndroomasta kärsivä mies on vakuuttunut, että Tiffany rakastaa häntä takaisin. Jeff on myös varma siitä, että Tiffany osaa matkustaa ajassa ilman aikakonetta. Ja Tiffanyn poseeraaminen Playboyssa oli suora rakkausviesti Jeffille. Ja Jeffiä ympäröivät turvamiehet Tiffanyn konserteissa ovat vain osoitus siitä, miten kovasti laulajatar yrittää häntä suojella. Puhuessaan ihmisille Tiffanysta Jeff käyttää sellaisia termejä, kuten läheinen tai hyvä ystäväni.

Kelly puolestaan on Denverissä asuva hermafrodiitti, joka haaveilee paitsi oikeaksi naiseksi tulemisesta myös tulevaisuudesta Tiffanyn kanssa. 80-luvulla Kelly joutui pahaan onnettomuuteen ja makasi pari viikkoa koomassa. Herättyään hän kertoi nähneensä ilmestyksen Tiffanysta ja on sen jälkeen ollut vakuuttunut heidän yhteisestä kohtalostaan.

Aluksi dokkarille ja sen henkilöille naureskelee vähän, mutta sitten pudotus maan päälle tulee pian. Katsojalle valkenee, miten suurien henkisten ongelmien kanssa Jeff ja Kelly todella painivat. Alkaa tulla tukala ja epämukava olo. On vaikea sanoa missä määrin dokumentti on silkkaa eksploitaatiota. Siitä kuitenkin puuttuvat TV:n tirkistelydokkareista tutut, spekuloivat kertojanäänet, jotka esittävät kohteensa entistä huonommassa valossa. Loppujen lopuksi Kelly ja Jeff esiintyvät kameran edessä sellaisina kuin he oikeasti ovatkin ja saavat itse kertoa asiansa. Helppoa katsottavaa tämä ei silti ole ja omalla kohdallani dokkari menee liian tirkistelyksi. Luulisin, ettei tekijöiden tarkoituksena ollut tehdä sosiaalipornoa, mutta lähellä rajaa kyllä mennään. Plussaa kuitenkin kiehtovasta aihevalinnasta.

I Think We're Alone Now (2008)
Ohjaus: Sean Donnelly
70 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10

Fincher ja minä

Näin heti aluksi pahoittelen tämän postauksen sekavuutta ja katkonaisuutta. Nämä epätoivotut ominaisuudet johtuvat siitä, että olen kirjoittanut tätä postausta pikkuhiljaa valmiiksi viime vuoden lokakuusta asti. Aina jokin toinen elokuva/postaus on ehtinyt edelle. Lisäksi koko jutun rakenne on muuttunut ainakin kahdesti. Repaleisuudesta huolimatta ajattelin nyt postata ajatuksiani yhdestä tämän hetken parhaista elokuvaohjaajista.


David Fincher on ollut jo jonkin aikaa ajankohtainen The Social Network -elokuvansa vuoksi. Elokuva on ehdolla vaikka kuinka monen Oscarin saajaksi ja Fincher itse on ehdolla parhaaksi ohjaajaksi. Fincher on ollut yksi omista suosikkiohjaajistani teini-ikäisestä saakka ja ajattelin vähän tässä avautua vuosia jatkuneesta ihastuksestani miehen töihin.

Ihkaensimmäinen kosketukseni Fincherin elokuviin oli The Game - Oletko valmis peliin? (The Game, 1997), jonka näin joskus ala-asteen viimeisillä luokilla. Pelastin repaleisen ja kärsineen vuokrakappaleen elokuvasta kirpparilta. Pidin suuresti leffan outoudesta ja mystisyydestä, enkä ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Joskus silloin 11-vuotiaana ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kuka leffan oli ohjannut, tiesin vain, että tästä tykkään. The Game myös sai minut kiinnostumaan elokuvista entistä enemmän ja oli huomattava merkkipaalu matkallani elokuvahulluksi. On hyvin mahdollista, että ilman The Gamea en olisi nähnyt vielä kovinkaan montaa suosikkielokuvistani. Katsoin leffan vasta uudelleen pitkän tauon jälkeen. Toimii vieläkin!

Seuraava minun ja herra Fincherin yhteentörmäys oli Seitsemän (Seven, 1995) muutamaa vuotta myöhemmin. Senkin pelastin kirpparilta VHS-muodossa. Näiden kahden elokuvan välissä minusta oli jo hyvää vauhtia tulossa elokuvahullu. Seitsemän vahvisti tätä entisestään ja teki 14-vuotiaaseen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen. Katsoin leffan useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Juoni oli hypnoottinen, äärimmäisen kiehtova. Elokuvan loppukohtaus sai minut tuijottamaan TV-ruutua haavi auki pitkän aikaa. Pidin myös suuresti elokuvan karusta kuvamaailmasta, joka sopi juonen kanssa yhteen saumattomasti. Seitsemän on edelleen yksi suosikkielokuviani.

Eräänä tylsänä perjantai-iltana seitsemisen vuotta sitten avasin TV:n ja sieltä tuli Fight Club (1999). Olin kuullut leffasta paljon ja katsoinkin sen paremman tekemisen puutteessa. Ensimmäisten minuuttien jälkeen olin jo täysillä leffassa mukana ja parituntinen vierähti ennätysnopeasti. Testosteronintäyteinen elokuva nousi samantien suosikkieni listalle ja keikkuu siellä edelleen. Myöhemmin tutustuin myös paremmin Chuck Palahniukiin, jonka kirjaan Fight Club perustuu. Palahniukista on tullut yksi suosikkikirjailijoitani, Fincherista yksi suosikkiohjaajistani. Voitte kuvitella, millainen orgastinen match made in heaven Fight Club on. Saisin varmaan jonkinlaisen slaagin jos Fincher ohjaisi enemmänkin Palahniukin kirjoihin perustuvia elokuvia. Kuola alkaa valua jo pelkästä ajatuksesta.

Joka tapauksessa, näin nämä kolme elokuvaa parin vuoden välein ja jokainen niistä teki minuun suuremman vaikutuksen kuin oikeastaan mikään muu elokuva siihen mennessä. Kun Fight Clubin jälkeen aloin etsiä enemmän tietoa leffan tekijöistä (silloin, 16-vuotiaana, sellaiset tiedot olivat jo alkaneet kiinnostaa), IMDb väläytti eteeni uskomattoman listan. Siinä ne olivat, kaikki nämä kolme elokuvaa saman ohjaajan krediiteissä. Olin nähnyt kolme saman ohjaajan elokuvaa ja niistä jokainen oli muokannut vahvasti silloista käsitystäni elokuvista yleensä.

Fincheristä on tullut ohjaaja, jonka tekosia seuraan mielelläni. Hän on oikeastaan nykyohjaajista ainoa, jonka seuraavan liikkeen haluankin tietää. Ohjaajan tyyli on vakuuttava ja mies on selkeän määrätietoinen töissään. Fincher on niitä harvoja ohjaajia (ellei sitten peräti ainoa), jonka useita töitä olen rakastanut tietämättä kenen teoksia ne ovat. Sekin tekee hänestä minulle niin erityisen. On hienoa nähdä "vahingossa" useampi saman ohjaajan töitä ja rakastaa niitä kaikkia.

Hämmentävää on myös se, että paitsi näitä kolmea elokuvaa, olen ihaillut myös Fincherin ohjaamia musiikkivideoita jo kauan ennen kuin tiesin miehestä mitään. Fincher on ohjannut Madonnan videot Bad Girl, Express Yourself, Vogue ja Oh Father, joista etenkin kaksi jälkimmäistä ovat upeaa katsottavaa. En ole koskaan ollut mikään suuren suuri Madonna -fani, mutta Vogue on aina ollut yksi suosikkimusiikkivideoitani.

Hutejakin Fincherin uralle on mahtunut, totta kai, eivätkä kaikki hänen elokuvansa ole yhtä upeita kuin esim. Fight Club. Esimerkiksi Jodie Fosterin tähdittämän Panic Roomin (2002) lukisin hutien listalle. Siinäkin on Fincherille ominainen, tunnistettava tyyli, joka tekee siitä miellyttävän katsottavan. Käsikirjoitus sen sijaan ei toimi. Muutaman vuoden takainen Benjamin Buttonin uskomaton elämä (The Curious Case of Benjamin Button, 2008) oli ihan jees, mutta toi satumaisuudessaan liikaa mieleen Tim Burtonin. Fincherin kohdalla omat odotukseni ovat usein liiankin korkealla. Mielelläni katsoin silti Benjamin Buttoninkin.

Itselläni on vielä kaksi Fincheria katsomatta. Myönnän, että minulla on alienin kokoinen (ja jokseenkin sen muotoinen) aukko sivistyksessä. Katsoin Alienin (1979) ensikertaa vasta viime kuussa (siitä ehkä lisää myöhemmin). Fincherin esikoisohjaus oli sarjan kolmas elokuva, Alien3 (1992). Lisäksi katsomatta on Zodiac (2005). Odotan vieläkin sopivaa mielentilaa leffan katsomiseen.

The Social Networkin katsoin tammikuussa. Vaikka elokuva ei kaikessa hienoudessaan onnistunut täysin vastaamaan koviin odotuksiini, Fincherin tatsi on yhä hyvin tallella. Parasta elokuvassa ovatkin juuri ne kohtaukset, joissa ohjaajan kädenjäljen erityisesti huomaa (hyvällä tavalla, ei häiritsevällä ja irtaannuttavalla). Fincher on myös onnistunut joka elokuvassaan ruoskimaan ulos hienot roolisuoritukset näyttelijöiltään, näin myös Facebook -leffassa. En silti tiedä toivonko Fincherille Oscaria. Jokaisella tapahtumalla on seurauksensa ja jokin minussa pelkää, että Oscar voisi muuttaa Fincherin uran kurssia huonompaan suuntaan. Tai siis menestyvämpään, mutta muovisempaan. Mutta sitähän ei koskaan tiedä. Kaiken tunnustuksen Fincher kyllä ansaitsee.

Tällä hetkellä David Fincher on kuvaamassa amerikkalaista versiota elokuvasta Miehet, jotka vihaavat naisia (2009). En ole nähnyt ruotsalaista alkuperäisleffaa vielä, mutta odotan silti innolla projektin tuloksia. Jos puikoissa olisi joku muu, olisin skeptinen jo siksi, etten erityisemmin pidä jenkkiversioista oikein mistään. Fincherin tuntien projektilla on kuitenkin täydet mahdollisuudet muuttua kullaksi hänen käsissään.

Oikeus ja omatunto

Ja oikeutta kaikille

(...And Justice for All, 1979)

Katsoin pitkästä aikaa yhden suosikki Al Pacino -leffoistani, Ja oikeutta kaikille. Norman Jewisonin ohjaama elokuva on aliarvostettu helmi, kuuluisasta loppukohtauksestaan huolimatta. Vaikka arvostelut ovat olleet pääasiassa positiivisia, jotenkin Ja oikeutta kaikille on jäänyt muiden oikeussalidraamojen jalkoihin.

Al Pacino esittää puolustusasianajaja Arthur Kirklandia, joka saa eteensä epämieluisan keissin. Häntä pyydetään puolustamaan inhoamaansa tuomari Flemingia (John Forsythe), jota syytetään nuoren naisen raiskauksesta ja pahoinpitelystä. Kun tuomari myöntää syyllisyytensä Kirklandille, mies joutuu kovien omantunnon kysymysten eteen. Onko moraalitonta edustaa kyynistä sadistia, joka todennäköisesti uusisi rikoksensa vapaalle jalalle päästyään? Kirklandin velvollisuus on tehdä työnsä niin hyvin kuin vain osaa, mutta toisaalta, jos hän tekee parhaansa, rikollinen voi päästä hänen takiaan kuin koira veräjästä.

Elokuva käsittelee myös muita oikeudenpuolustuksen dilemmoja ja sen ajoittain absurdiakin toimitusta. Kirkland hoitaa myös muiden asiakkaidensa asioita parituntisen leffan aikana. Yksi hänen asiakkaistaan on syyttömänä tuomittu Jeff McCullaugh, jota Kirkland yrittää saada vapaaksi. Jutun hoitaminen saa hänet epäilemään koko oikeuslaitoksen pätevyyttä. McCullaugh on vankilassa ahtaalla ja miehen ahdistuksen seuraukset ovat lopulta traagiset.

Elokuvassa esiintyy myös muita oikeudenpuolustajia, kuten Kirklandin hyvä ystävä Jay Porter (loistava Jeffrey Tambor). Puolustusasianajaja Porter saa hermoromahduksen kuultuaan, että hänen ansiostaan vapaaksi päässyt rikollinen on tappanut kaksi lasta. Porter ajelee päänsä kaljuksi ja paiskoo lautasia oikeustalon käytävillä. Itsetuhoinen tuomari Rayford ei myöskään ole kaikkein selvimmästä päästä. Nämä hahmot tuovat esille oikeuden hullua puolta. Kirklandin kollega Warren Fresnell puolestaan edustaa työhönsä turtumista, sitä kun työ on vain työtä, eikä asiakkaiden, toisten ihmisten, kohtalo enää jaksa painaa.

Kaikista kuuluisinta leffassa on tietysti sen loppukohtaus, jossa oikeuden toimimattomuuteen pettynyt Kirkland vaahtoaa: "You're out of order! The whole trial is out of order! They're out of order!" Kohtaus on kieltämättä hieno, muttei ainoa leffan ainoa muistettava kohtaus. Kohtaus, jossa Porter viskoo lautasia on yksi omia suosikkejani. Miehen kasvoilta suorastaan paistaa hulluus ja epätoivo. Al Pacino tekee leffassa perushyvää työtä, mutta kyllä Jeffrey Tambor vie tässä voiton.

Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen filkka, joka maistuu varmasti myös niille, jotka eivät oikeussalidraamoista niin välitä.

Leffaa on muuten ollut käsikirjoittamassa Barry Levinson, joka on myös kunnostautunut ohjaajana. Miehen töitä ovat mm. Hyvää huomenta, Vietnam (Good Morning, Vietnam, 1987) ja Sademies (Rain Man, 1988).

Ja oikeutta kaikille (...And Justice for All, 1979)
Ohjaus: Norman Jewison
115 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.9/10

Civilization is out there

Joululomilla tuli taas raidattua lapsuudenkodin VHS-hyllystöjä.

Pahoittelen jo etukäteen sitä, että screencapsit puuttuvat tästä postauksesta tyystin. Omia en saanut napattua ja netistä löydetyt olivat perseestä.

Anthony Hopkins oli suosikkinäyttelijäni muutaman vuoden ajan, kun olin teini-ikäinen. Megafanitus alkoi - ylläripylläri - Uhrilampaista (The Silence of the Lambs, 1991) ja Hannibal Lecterista ylipäätään. Samoihin aikoihin lukaisin myös Thomas Harrisin alkuperäisteokset, mutta se nyt on toinen juttu se. Lomalla tulin hieman vahingossa katsomaan kaksi osittain samankaltaista Hopkins -leffaa. Puska-Hopkins to the rescue!


Reunalla (The Edge, 1997)
Hopkins esittää tietoviisasta miljonääriä Charles Morsea, joka lähtee mallivaimonsa mukaan kuvausmatkalle... öö, jonnekin. Paikkaa ei itse asiassa edes taideta mainita, mutta leffa on kuvattu Kanadassa. Anyway, keskellä ei-mitään kuitenkin ollaan. Mukana on myös valokuvaaja Robert Green (Alec Baldwin) ja joukko assistentteja ja hännystelijöitä. Porukka majoittuu syrjäiselle mökille.

Robert kyllästyy pian kuvaamaan tylsää mallia ja lähtee etsimään mökillä valokuvassa näkemäänsä intiaanimiestä. Charles ja assistentti Stephen lähtevät miehen mukaan epäonniselle lentokonematkalle halki erämaiden. Paluumatkalla lintuparvi törmää koneeseen ja tuhot ovat valtaisat. Kone putoaa ryminällä järveen. Lentäjä saa surmansa heti, mutta eloonjäänyt kolmikko onnistuu uimaan rantaan. Selviytymistaistelu villissä luonnossa voi alkaa.

Eräoloista selviytymisen lisäksi tarinaa sävyttää Charlesin vahva epäily Robertin ja vaimonsa suhteesta. Tapaus tuo kitkaa miesten välille, mutta heidän on luotettava toisiinsa päästäkseen takaisin ihmisten ilmoille. Ei kulu kauaakaan kun trioa alkaa vaania myös ihmislihanhimoinen harmaakarhu.

Reunalla kuuluu elokuviin, jotka eivät ole mestariteoksia, mutta joita on kiva katsoa. Jokin tässä viehättää. Maisemat ovat tietysti komeita. Kuvat välillä päin persettä, mutta suurimmaksi osaksi perussettiä. Näyttelijäsuoritukset eivät ole häikäiseviä, mutteivät häiritsevän huonojakaan. Hopkins onnistuu säväyttämään parhaimpina hetkinään. Oma suosikkikohtaukseni on miesten karhujahti, joka houkuttelee esille alkukantaisiakin vaistoja.

Elokuvana ja kokonaisuutena Reunalla on keskinkertainen. Välillä mennään röyhkeästi uskottavuuden rajamaille, kun teoreettisesti viisas Charles pääsee esittelemään taitojaan. Okei, tyyppi on fiksu. Ja lukenut kirjoja. Ja osaa tehdä keskellä asumatonta erämaata karhunturkista vaatteet tuossa tuokiossa. Mahtavaa.

En edes jaksa laskea miten monesti olen katsonut tämän leffan. Reunalla ei ole täyttä aivotonta hömppää, muttei myöskään liiallista ajattelua vaativaa ja mutkikasta. Väliinputoajana se on helppo katsoa oikeastaan koska vain.

Reunalla (The Edge, 1997)
Ohjaus: Lee Tamahori
117 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


Instinct (1999)
Instinctia on parjattu paljon. Kun näin tämän ensi kertaa joskus yläasteella, en ollut katsonut vielä tarpeeksi elokuvia ymmärtääkseni miksi. Instinct on kutonut juonensa useiden eri menestyselokuvien langoista. Yhtäläisyyksiä on havaittu niin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) kuin Sumuisten vuorten apinoidenkin (Gorillas in the Mist, 1988) kanssa. Ja varmasti monen muunkin. Jopa Avain pakoon (The Shawshank Redemption, 1994) heitetty vertauskuvaksi.

Hopkins on Instinctissa antropologi Ethan Powell, joka on kadonnut Afrikan viidakoihin tutkiessaan paikallisia apinoita. Kun hänet vihdoin löydetään, kaksi vuotta myöhemmin, hän surmaa kaksi vartijaa silmittömän, eläimellisen raivon vallassa. Hänet vangitaan Afrikassa. Cuba Gooding Jr. näyttelee nuorta, kunnianhimoista psykiatria Theo Caulderia, joka haluaa miehen tutkittavakseen ja arvioitavakseen kun tämä tuodaan Afrikasta takaisin kotiin Amerikkaan. Caulderin haaveissa siintää esikoiskirja tapauksen tiimoilta.

Homma ei kuitenkaan ole helppo, sillä Powell käyttäytyy aggressiivisesti ja kieltäytyy puhumasta kenellekään. Caulder saa kuitenkin ennen pitkää, melkein liiankin helposti, yhteyden mieheen ja lähtee selvittämään mikä on tehnyt maineikkaasta tutkijasta sen mitä hän nyt on. Onko eläinten kanssa eläminen tehnyt Powellista myöskin eläimen? Powellia pidetään vankimielisairaalassa, jonne Caulder joutuu hieman vastoin tahtoaan töihin saadakseen arviointinsa tehtyä. Samalla hän kiinnittää huomiota vankien epäeettiseen kohteluun ja pyrkii siinä sivussa parantamaan paikan oloja.

Vaikka Instinct todella on monien muiden elokuvien summa, se ei ota minua läheskään niin päähän kuin toinen muiden elokuvien kopio Avatar (2009). Ehkä se johtuu suosioeroista. Avataria hehkutetaan juonen köyhyydestä huolimatta jonkinlaisena mestariteoksena, kun taas Instinct on armotta poljettu jalkoihin, eli oikeus on tapahtunut. Itselläni Instinct kuuluu vähän samaan sarjaan Reunalla -elokuvan kanssa. Paitsi että molemmat ovat ns. Puska-Hopkinseja, molemmat ovat väliinputoajaelokuvia, jotka on ihan mukava katsoa kaikesta kritiikistä huolimatta.

Instinctilla on tietysti myös ihan ihkaoikeaa asiaa ihmisten luomasta sivilisaatiosta ja sen huonoista puolista, siitä miten hukkaamme siihen itsemme. Powell vapauttaa Caulderin vapauden illuusiostaan. Instinct voisi olla oikeasti merkittäväkin elokuva, ellei se sortuisi niin pahasti muiden kopiointiin ja kliseisiin. Cuba Gooding Jr. vetää suorituksensa välillä kevyesti yli, Anthony Hopkinsia katselee ihan mielellään. Elokuvan loppu onnistuu ärsyttämään, vaikka kliseisiin on leffan aikana jo ehtinyt turtuakin.

Instinct (1999)
Ohjaus: Jon Turteltaub
126 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

Who you gonna call?

Ghostbusters!!

Viikonloppuna halusimme katsoa elokuvan, joka olisi samalla viihdyttävä ja kevyt, mutta myös hyvä elokuva. Päädyimme katsomaan Haamujengi -duon eli osat I ja II. En ollut katsonut Ghostbusterseja moneen, moneen vuoteen ja olen ihan mielissäni, kun voin todeta että nyt ei pilattu mitään muistoja. Itse asiassa leffat tuntuivat yllättävänkin freesiltä, moni juttu oli päässyt täysin unohtumaan.

Kun aloin kirjoitella tätä ja tein vähän taustatutkimusta, huomasin, että Ghostbusters III on kaavailtu julkaistavaksi vuonna 2012. Vähän perseilyä tehdä jatko-osa 23 vuotta edellisen elokuvan jälkeen, mutta jospa tässä vuosien aikana idea olisi kypsynyt erityisen hyväksi. Nähtäväksi jää. Kuulemma uudenkin leffan kässäristä vastaavat pääosien näyttelijät Dan Aykroyd ja Harold Ramis. Tiedot pääosien esittäjistä olivat suurelta osin huhuja, mutta luulisin että alkuperäisen jengin jäsenet nähdään tulevassakin filkassa.

Ghostbusters - Haamujengi (Ghostbusters, 1984)

Saatuaan potkut työstään yliopistolla kolme parapsykologian tohtoria, Venkman (Bill Murray), Stantz (Dan Aykroyd) ja Spengler (Harold Ramis), päättää pistää pystyyn palvelun, joka puolustaa ihmisiä kummituksia ja yliluonnollisia ilmiöitä vastaan. Alku on kangerteleva, mutta sana lähtee pian kiertämään. New York on kuin onkin haamujen valtaama.

Puljun ensimmäinen henkilöasiakas on viehättävä Dana Barrett (Sigourney Weaver), joka on nähnyt jääkaapissaan tulikivenkatkuisen maiseman. Samalla Danan ostamat kananmunat ovat poksahdelleet laatikostaan ja paistaneet itsensä keittiön pöydällä. Käy ilmi, että naisen asuntoa riivaa Zuul, muinainen puolijumala, jonka isäntä on muotoaan muuttava sumerialainen pahisjumala Gozer. Gozer aikoo uudelleensyntyä kaupunkiin. Portinvartija Zuul ottaa valtaansa Danan ja Danan hömelö naapuri saa kehoonsa toisen demonin, Vinz Clorthon. Kun riivatut naapurukset Dana ja Louis kohtaavat, portti tuonpuoleiseen avautuu ja Gozer saapuu nykyaikaan. Haamujengin osaksi jää pelastaa kaupunki tuholta. Naistenmies Venkman keskittyy siinä sivussa myös Danan hurmaamiseen.

Ghostbusters on jo melkoinen kasarilegenda. Menestys loi Haamujengin ympärille kaikenlaista oheissälää, kuten videopelejä, sarjakuvia ja piirrossarjoja, unohtamatta tietenkään lelukrääsää. Ghostbusters loi omanlaisensa maailman, joka on vetänyt ihmisiä puoleensa jo yli 25 vuotta. Erikoisefektit ovat tietysti ehtaa kasaria, mutta kukapa moisen antaisi häiritä. Tai no, kuka ylipäätään sanoi, että se olisi jotenkin huono asia. Haamujengiläiset pelaavat hyvin yhteen ja erityisesti Bill Murray loistaa omassa roolissaan.

Joka tapauksessa, Haamujengi rokkaa tänäkin päivänä. Uskoi tai ei, yliluonnollinen on aina omalla tavallaan kiehtovaa.

Ghostbusters - Haamujengi (1984)
Ohjaus: Ivan Reitman
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


Ghostbusters II (1989)
Viime leffan jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Dana on jättänyt Venkmanin, mennyt tahollaan naimisiin, saanut ipanan ja eronnut. Oscar -niminen kersa on vielä alle vuoden ikäinen. Dana on töissä museossa kunnostamassa maalauksia.

Haamujengi puolestaan on hajonnut. Kun jengi pelasti New Yorkin Gozerilta, se tuli samalla aiheuttaneeksi paljon aineellista vahinkoa. Kaupunki kehtasi haastaa sankarinsa oikeuteen ja tuloksena Haamujengiä kiellettiin oikeuden määräyksellä tutkimasta yliluonnollisia ilmiöitä. Venkman tekee TV-sarjaa, Spengler jatkaa tutkimuksiaan ja Stantz pitää okkulttiputiikkia ja esiintyy lastenkutsuilla yhdessä edellisestäkin leffasta tutun apurin Zeddemoren kanssa. Dana tuo Haamujengin jälleen yhteen, sillä yliluonnolliset kokemukset alkavat piinata häntä ja hänen poikaansa.

Danan pomo museossa on niljakas Janosz Poha (Peter MacNicol), joka saa eräänä iltana kunnostamaltaan maalaukselta erikoisen käskyn. Maalauksen mies, pahis Vigo, käskee Janoszia etsimään lapsen, jonka kehoon Vigo voi syntyä uudelleen. Uudelleensyntyneenä Vigo voisi hallita koko maailmaa. Janosz on ihastunut Danaan ja alkaa tavoitella Oscaria täyttääkseen Vigon tahdon.

Samaan aikaan tapahtuu muutakin outoa. Kaupungin alla virtaa joellinen vaaleanpunaista mönjää, joka reagoi ihmisten tunnetiloihin. Haamujengi pyrkii tutkimaan tapausta oikeuden kiellosta huolimatta.

Ghostbustersin jatko ei ole mikään sysipaska kakkososa, vaan ihan viihdyttävä, kunhan pääsee alun jorinoista eteenpäin. Alussa kaikkien on pakko tietysti selittää (erittäin tönkösti), mitä viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut. Vanhoihin viitataan niin paljon, että katsojaa alkaa ärsyttää. Minua ainakin. Kun Haamujengi pääsee vihdoinkin tositoimiin elokuvan viihdearvo nousee huomattavasti. Ei yllä läheskään ensimmäisen leffan tasolle, mutta jatko-osaksi pienestä lipsahtelusta huolimatta ihan kelpo tekele.

Ghostbusters II (1989)
Ohjaus: Ivan Reitman
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

Inho hiipii ihon alle

Inho 

(Repulsion, 1965) 

Buffaampa tässä samalla harmillisen vähän tiedettyä elokuvahäppeninkiä. Finnkinolla pyörii vielä jouluun asti Klassikkosarja, jossa esitetään yksi elokuva viikossa. Elokuvat kiertävät kymmenessä kaupungissa ja yksi elokuva näytetään viikon sisään kahdesti (näin ainakin Oulussa, varmaan muuallakin). Piletti maksaapi vain 5.50e. Toissapäivänä kävin vihdoinkin ensi kertaa itse katsastamassa Klassikkosarjan, kun Polanskin Inho saapui kaupunkiin. Katsomossa oli itseni lisäksi vain seitsemän ihmistä.

Inho on ollut katsomislistallani jo pitkän aikaa. Roman Polanskista on vaivihkaa vuosien saatossa tullut yksi suosikkiohjaajiani. Inho aiheutti syvää ahdistusta ja välillä lähes pahaa oloa, mutta lopulta käteen jäi erittäin palkitseva elokuvakokemus. Nimenomaan kokemukseksi tätä elokuvaa voisikin kutsua, sillä paitsi että sen näkee ja kuulee, sen myös todella kokee ja tuntee.

Belgialainen Carole (ihana Catherine Deneuve) on nuori manikyristi, joka asuu siskonsa kanssa Lontoossa. Siskolla on naimisissa oleva poikaystävä. Carole inhoaa ja pelkää miehiä päivä päivältä enemmän. Hän kammoaa siskon poikaystävän tavaroita vessan hyllyllä, eikä suostu antamaan periksi häntä kosiskelevalle, sinnikkääll herrasmiehelle. Kun isosisko lähtee miehen kanssa lomalle Italiaan, pikkusiskon mieli nyrjähtää lopullisesti. Carole kuvittelee seinien murtuvan ympäriltään. Suojien hajotessa hänen kuvitelmissaan miehet pääsevät häneen elämäänsä ja asuntoonsa, raiskaavat ja alistavat. Lopulta elo käy niin ahdistavaksi, ettei Carole edes lähde kotoaan. Ruoka homehtuu lautaselle. Inho yltyy entisestään.

Lopulta henkisesti hajoava Carole saa tuttuja miesvieraita kuviteltujen outojen korstojen sijaan. Kuvitelmien ja todellisuuden sekoittuminen ajaa Carolen epätoivoisiin, makaabereihin tekoihin.

Elokuva on ääniltää vähintäänkin mielenkiintoinen. Äänimaailma vaihtelee piinaavasta hiljaisuudesta ja pelkästä kellon raksutuksesta rajun voimakkaisiin musiikkikohtiin ja yllättäviin korkeisiin ääniin, kuten puhelimen tai ovikellon pirinään. Juuri äänen ja kuvan tehokas yhdistelmä pitää katsojaa pihdeissään alusta loppuun saakka. Lopulta katsojankin ahdistus nousee pintaan. Mitä tahansa voi tapahtua ja mieli pysyy jatkuvasti myrskyä odottavana.

Polanskin ensimmäinen pitkä elokuva on vahvan psykologinen. Katsoja tekee matkaa syvälle Carolen psyykeen, halusi tai ei. Elokuvateatterissa elokuva toimi täysillä. Kun pimeään teatterisaliin jää yksin elokuvan tarjoamien kuvien ja äänien kanssa, pakopaikkaa ei ole. Inholle on pakko antautua.

Jos Inhosta on vielä kaupungissasi näytös, etkä ole leffaa nähyt, suosittelen lämpimästi. Mielen oikuista kiinnostuneita Inho miellyttää omalla häiriintyneellä tavallaan. Itseeni leffa teki suuren vaikutuksen. Yksi niitä harvoja leffoja, jotka tekee mieli katsoa saman tien uudelleen.

Inho (Repulsion, 1965)
Ohjaus: Roman Polanski
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.3/10


Inho uusitaan Oulun Plazassa huomenna torstaina päivänäytöksenä. Ensi viikolla Oulun Klassikkosarja -elokuvana nähdään Polanskin Umpikuja (Cul-de-Sac, 1967). On aina hienoa nähdä upeita elokuvia isolta kankaalta, hyvällä äänentoistolla. Liput tosiaan vain 5.50e eli käykäähän katsomassa! Tukekaa tällaisen toiminnan järjestämistä, että saadaan toistekin isolle ruudulle vanhoja laatuelokuvia.