Kansa pienoiskoossa

Lumottu kaupunki 

(Magic Town, 1947) 

Lumottu kaupunki on odottanut sopivaa katsomishetkeä jo parisen vuotta. Jostain syystä päätin, että näin vaalien alla olisi otollinen hetki katsoa elokuva, jonka synopsis kuulostaa hämmentävän tylsältä.

Tässä elokuvassa on oikeastaan paljonkin sellaista, mitä en kuollaksenikaan käsitä. Ensinnäkin, elokuvan nimi on Lumottu kaupunki - onko siis kyse jonkinlaisesta fantasiapläjäyksestä? Löytääkö päähenkilö Lawrence "Rip" Smith (James Stewart) matkoillaan maagisen paikan täynnä isosilmäisiä kesyjä eläimiä, taikureita ja suklaasta tehtyjä taloja?

Ehei, ei sinne päinkään.

Rip Smith on mielipidekyselyjen tekijä, joka mittaa työkseen kansalaisten tuntoja esimerkiksi politiikasta tai kulutustuotteista. Miehen firma on melkoinen floppi, kunnes nimessä mainittu lumottu kaupunki tulee kuvioihin. Lumottu vitun kaupunki on paikka, jossa kaikkien mielipide vastaa täysin koko maan kokonaismielipidettä, jetsulleen samalla prosentilla. Grandview'n demografia on täydellinen vastine koko Amerikalle. Se on kuin Amerikka pienoiskoossa, eikä Smithin siis tarvitse enää kysellä mielipidettä maan laajuisesti, kun koko maan keskivertomielipiteen löytää yhdestä kaupungista. Smith kumppaneineen muuttaa Grandview'hin vakuutusmyyjiä esittäen ja utelee siinä sivussa mielipiteitä milloin mihinkin.

Voi perkele! Tässä täytyy olla tylsin elokuvasynopsis ikinä. Hommaa ei edes yritetä myydä mitenkään. Elokuva floppasi julkaisun aikaan pahasti, enkä ole yllättynyt. Ainoa mutka Rip Smithin matkassa on itsepäinen toimittaja Mary, joka haluaisi muuttaa Grandview'n paremmaksi. Smithille on tärkeää, että kaupunki pysyy juuri sellaisena kuin se on ja hän alkaa torpata naisen kehityssuunnitelmia jo noin sekunti kaupunkiin saapumisensa jälkeen. Mitä tästä voi seurata? No romanssi tietenkin! Lopulta valheellinen identiteetti vakuutusmiehenä alkaa riipiä Smithiä ja omatunto kolkuttelee. Kun karmea totuus tulee ilmi, Maryn paikallislehteen kirjoittama paljastusjuttu leviää koko maahan ja kaikki innostuvat taikakaupungista, tuhoisin seurauksin.

Välillä on pakko muistutella itselleen, että tässä puhutaan nyt mielipidemittauksesta. Smithin omantunnon tuskat valehtelusta ja paljastuksen jälkeinen alkoholismiin luiskahtaminen ovat tähän nähden hitusen turhan dramaattisia. Samoin ylidramaattista on koko muun Amerikan reagointi ihmekaupungin löytymiseen. Ketä oikeasti kiinnostaa noin paljon? Jos nyt yhtäkkiä paljastuisi, että vaikkapa kotikaupunkini Haapavesi olisi Suomi pienoiskoossa, saisiko se aikaan yleisöryntäyksen? "Vau, täällä SDP:n kannatus on juuri samalla tasolla kuin koko Suomessa yhteensä! Ihmeellistä!"

Osaksi dramaattisia käänteitä selittää eräänlainen uutuudenviehätys. Mielipidemittaus oli ihan uusi juttu vuonna 1947. Ei liene tarpeellista edes erikseen mainita, että elokuva on vanhentunut moninkertaisesti todelliseen ikäänsä nähden. Huvittavaa on myös Grandview'n tuhoksi koitunut mielipidemittaus, jossa kysyttiin "Äänestäisitkö naista USA:n presidentiksi?" Peräti 79 prosenttia vastasi kyllä - tulos, joka oli täysin päinvastainen muuhun kansaan nähden ja teki Grandview'sta naurunalaisen. Vai että nainen presidentiksi, kaikkea sitä. Hulluja nuo Grandview'läiset.

Hauskinta elokuvassa on juuri ylidramaattisuus, mutta dramaattisuuden välillä ja sen jälkeen mennään vahvasti nukkumatti-osastolle. Ensimmäisellä puoliskolla elokuvassa ei tunnu tapahtuvan juuri mitään. Smith yrittää tutustua kaupunkilaisiin ja erityisesti Maryyn, mutta tässä nyt ei ole mitään jännää. Smith on persoonana niin miellyttävä, että mukavan uuden asukkaan esittäminen tuskin tuottaa suurempaa tuskaa muutenkaan. Petos ei siis ole mikään ihan valtava, varsinkaan kun ainoa valhe on vakuutusmyyjän esittäminen mielipidemittaajan sijaan. Elokuva on aikalaiskuvana ja kuriositeettina ihan hauska, mutta uudestaan en jaksaisi koko leffaa katsoa. Välillä draamaa on liikaa, välillä ei yhtään, eikä tasapainoa löydy mistään.

Ai niin, leffaa on mainostettu komediana, mutta hauskaa tässä on niin vähän, että itse näen Lumotun kaupungin enemmän draamana. Muutama hassunhauska hahmo ei vielä komediaa tästä tee.

Lumottu kaupunki (Magic Town, 1947)
Ohjaus: William A. Wellman
103 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.5/10

Klassista komediaa wanhasta Hollywoodista

Ihmemies 

(Wonder Man, 1945) 

Danny Kayen ja minun tieni kohtasivat ensi kertaa joskus vuoden 2006 paikkeilla, kun olin enemmän kiinnostunut vanhoista Hollywood-komedioista. Joltain halvalta DVD-kokoelmalta löytyi Tarkastaja (The Inspector General, 1949) ja myöhemmin kokoelma lisääntyi Valkealla joululla (White Christmas, 1954) ja Hovinarrilla (The Court Jester, 1955). Pidin ja pidän edelleen erityisesti Kayen tavasta puhua nopeasti, matkia ääniä ja sanella ihmeellisiä kielijumppalauseita kuin konekiväärin suusta. On helppo uskoa, että Kayesta joko pitää tai häntä pitää hyvin ärsyttävänä.

Danny Kaye on mielestäni harmillisen unohdettu koomikko näinä päivinä. Onneksi olen huomannut positiivisen trendin netin leffastriimauspalveluissa. Kun testasin ensikerran vuosi sitten Netflixiä, valikoimista löytyi Kaye-klassikko Hans Christian Andersen ja nyt vuotta myöhemmin Ihmemies, yksi Kayen vähemmän tunnetuista komedioista. Katselin sen tuossa jokunen aika sitten ja olin todella positiivisesti yllättynyt!

Elokuvassa Kaye vetää kaksoisroolin yökerhokoomikko Buzzynä ja tämän superfiksuna lukutoukkakaksoisveljenä Edwininä. Buzzy aikoo todistaa gangstereita vastaan oikeudenkäynnissä, saa siitä hyvästä kuulan rintaansa ja pääsee uiskentelemaan jokeen Prospect Parkiin. Samana iltana Edwin kokee kummia. Jokin mystinen voima saa hänet haluamaan Prospect Parkiin, vaikka illallisvalmistelut potentiaalisen tyttöystävän kanssa ovat pahasti kesken. Edwin ryntää puistoon ja kohtaa pitkästä aikaa veljensä. Buzzy on kuitenkin jo kuollut ja Edwin näkee pelkästään hänen haamunsa. Buzzy tarvitsee Edwinin apua saadakseen gangsterit poliisien käsiin.

Tästä kehittyy tietysti kunnon sekoilu, kun nörtti-Edwin pistetään paikkamaan Buzzya yökerhon lavalle. Buzzyn henki istuttaa aina välillä itsensä Edwinin ruumiiseen, jotta tämä saa hommansa tehtyä kunnialla. Todellisten tiukkojen paikkojen tullen Buzzya ei tietysti näy missään... Lisää murheita aiheuttaa rakkaus. Edwin on kovasti ihastunut kirjastonhoitaja-Elleniin ja Buzzy aikoi viedä vihille työkaverinsa Midgen. Kun Edwinin ja Buzzyn roolit menevät keskenään sekaisin, on itse kunkin vaikea pysyä kärryillä siitä kuka rakastaa ketä.

Tämän leffan myötä muistin miksi pidin niin kovasti Danny Kayesta kun näin Tarkastajan ensikertaa. Olin myös hyvin yllättynyt hienoista efekteistä. Kummitus-Buzzy livahtelee esineiden läpi ja hypähtelee Edwinin sisuksiin ja sieltä pois yllättävän sukkelasti ja sulavasti. Nykyään, kun tuntuu että isojenkin tuotantojen efektit ovat taantuneet jonnekin ties minne, on ilo nähdä simppeleitä, hyvin toimivia trikkikuvia, käsityönä tehtyjä efektejä, jotka todella toimivat. Danny Kaye on tietysti myös taatusti Danny Kaye, sekavia nopeasti höpöttävä monitaituri, jonka karisman varassa koko elokuva pyörii. Ja hyvin pyöriikin, joten homma toimii.

Juoni on ihan hauska, asetelma tuttu: kaksi täysin erilaista ihmistä joutuu tekemään yhteistyötä ja henkilö joutuu esittämään täysin päin vastaista ihmistä kuin oikeasti on. Sekaannuksia piisaa, mutta yhtäkään yksittäistä kohtausta ei ole venytetty tuskastuttavan pitkäksi. Se pitää jutut hauskoina tutusta aihepiiristä huolimatta. Leffa myös muistutti rakkaudestani vanhoihin Hollywood-filkkoihin, joita ei ole turhalla moraalilla ja poliittisella korrektiudella pilattu. Buzzyn hellu Midge ei kauaa jää suremaan rakkaimpansa menetystä, niin epäsovinnaista kuin se onkin.

Kaye kävi urallaan myös pikavisiitillä Suomessa vuonna 1955, Unicefin hyväntahdon lähettiläänä. Vierailusta löytyy pätkä Ylen Elävästä arkistosta. Ihmemiestä suosittelen lämpimästi kaikille vanhojen Hollywood-komedioiden ystäville, samoin kuin Kayen muitakin merkkiteoksia.

Ihmemies (Wonder Man, 1945)
Ohjaus: H. Bruce Humberstone
98 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.8/10

Ikuisen nuoruuden pauloissa

Lueskelin tässä vasta Oscar Wilden klassikkoteoksen Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1890). Samalla aloin miettiä teoksesta tehtyjä elokuvaversiota - niitähän on taatusti useampi ja ainakin Britanniassa kirjaa on versioitu myös TV-näytelmäpuolella. Tarina on hyvin visuaalinen ja kirja maalaa mieleen melko selkeät mielikuvat niin henkilöiden kuin maisemienkin puolesta, joten ajattelin, että olisi kiinnostavaa kerrankin katsoa leffaversio heti tuoreeltaan kirjan lukemisen jälkeen.

Tässä siis se klassisin elokuvaversio vuodelta 1945. Ensi viikolla Dorian Gray tavataan uudelleen, mutta lievästi ilmaistuna erilaisessa ympäristössä...

Dorian Grayn muotokuva 

(The Picture of Dorian Gray, 1945)

Kirjallisuuteen perehtyneille juoni on tuttu. Kuvankaunis nuori mies Dorian Gray istuu mallina maalariystävälleen Basil Hallwardille, kun hän kohtaa Hallwardin ystävän lordi Henryn. Lordi Henry on paheellinen, kyyninen keikari, joka istuttaa nopeasti moraalisen rappion siemenen viattoman nuorukaisen päähän. Vain kauneus ja nuoruus ovat tärkeitä, hän korostaa. Dorian Gray ymmärtää molempien ominaisuuksien olevan katoavaisia ja tekee kohtalokkaan toivomuksen: kunpa hänen muotokuvansa vanhenisi ja muuttuisi hänen sijastaan. Kunpa hän itse saisi säilyä ikuisesti nuorena ja pitää kauneutensa.

Vuosien saatossa Dorian Grayn ulkomuoto säilyy nuorekkaana, eikä hän tunnu vanhenevan päivääkään, vaikka yhä skandaalimaisemmat huhut hänen yksityiselämästään kiertävät ympäri Lontoota. Muotokuva on piilotettu suljettuun ullakkohuoneeseen, jossa se kaikessa yksinäisyydessä vanhenee ja muuttuu yhä kammottavammaksi ihmisen irvikuvaksi. Maalaus kantaa Dorian Grayn synnit ja kuvastaa hänen sielunsa rappiota.

Aluksi täytyy todeta, että olin yllättynyt siitä, miten erilainen leffaversio oli kirjaan verrattuna. Kehykset ovat toki samat, sekä kaikki merkittävät juonenkäänteet, mutta leffa sisältää myös yllättäviä lisäyksiä - jopa kokonaisia henkilöhahmoja, joista ei kirjassa ole tietoakaan. Ja mitä ihmettä, mikä helvetin egyptiläinen kissajumala? Kirjaa lukemattomalle kanssakatsojalle teki mieli koko ajan tähdentää, että tuota kissajuttua ei sitten ollut siinä kirjassa. Elokuva vihjaa, että Dorianin toive olisi täyttynyt juurikin tuon pienen egyptiläisen patsaan johdosta ja jopa turmeltunut maalaus sisältää kuvan kissasta. Suorastaan santomainen käänne! Ja mitä ne ihmeen Buddha-jutut oli?

Elokuva on kuitenkin huolellisesti toteutettu ja tyylikkäästi kuvattu. Hurd Hatfieldin tulkitsema Dorian Gray on hieman pettymys. Kirjassa Dorian on eloisa, turhamainen ja usein innokas, kun taas elokuvan Dorianista ei saa oikein mitään irti. Kenties puupökkelömäinen olemus kertoo miehen sieluttomuudesta, mutta minua ilmeettömyys jäi häiritsemään. Ei ihme, että tarinaan tarvitaan kertojanääntä selittämään, mitä Dorian milloinkin tuntee! George Sandersin lordi Henry on kuitenkin aikalailla sellainen, jollaiseksi hänet kuvittelin kirjaa lukiessani.

Ymmärrän toki sen, että kirjan muuttaminen elokuvaksi vaatii tiettyjä muutoksia ja kompromisseja, mutta joidenkin kohtien muuttamista en vain kertakaikkiaan tajua. Muotokuvamaalari Basil Hallwardille on luotu sukulaistyttö, joka rakastuu Dorianiin. Kaksikko on jopa menossa naimisiin! Dorianin ensirakkaus Sibyl Vane on laulaja rähjäisessä vaudevillessa, ei loistava Shakespearen tulkitsija syrjäkujan teatterissa. Kirjassa Dorian suuttuu nuorikkoonsa, koska rakkaus Dorianiin on tuhoamassa hänen uransa. Elokuvassa lordi Henry heittää Dorianille ehdotuksen kummallisesta viattomuuskokeesta, jossa Sibyl epäonnistuu.

Kirjaa lukiessani näin selvästi edessäni edellytykset mahtavaan, visuaaliseen elokuvaan ja mielestäni nämä turhalta tuntuvat muutokset häiritsivät leffaan keskittymistä. Erityisesti se helvetin kissajumala. Huh, miten huono idea! Elokuvaa piristävät kuitenkin komean kuvauksen lisäksi Dorianista tehty maalaus, joka nähdään mustavalkoisen elokuvan keskellä Technicolor-väreissä. Turmeltuneessa maalauksessa on mieletöntä voimaa! Maalauksen tekeminen kesti (muistaakseni) vuoden päivät ja se on todella hätkähdyttävää katsottavaa.

Kotikatsomossa istui siis kirjan lukeneen lisäksi hyvä vertailuhenkilö, eli sivistymätön moukka katsoja, jolle kirja ja oikeastaan koko tarina oli alun alkaen outo. Hän piti leffasta huomattavasti enemmän. Mikään huono teos ei kyseessä olekaan, mutta pettymys voi olla kova, jos odottaa ehdottomampaa uskollisuutta alkuperäisteokselle. Kaikista vaikeinta oli tottua Dorian Grayn ilmeettömyyteen ja elottomuuteen.

Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1945)
Ohjaus: Albert Lewin
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10

Regina ja Fedja, osa II

Edellisen postauksen teema jatkuu. Nyt siis lupaamani Teuvo Tulio-Regina Linnanheimo-yhteistyöleffat. Molemmat leffat löytyvät Teuvo Tuolio-DVD-boksista (osa 2), johon sijoitin rahani viime talvena. Hyllystä löytyy nyt myös ykkösboksi, mutta kolmonen on jäänyt uupumaan. Jos joku tietää, mistä sen voisi hankkia kohtuuhintaan niin ilmoitelkaa ihmeessä. Parit nettikaupat olen jo tsekkaillut läpi, mutta tuloksetta. Olisi hienoa saada DVD-hyllyyn koko Tulion tuotanto!

Levoton veri (1946)

Levoton veri sai joitakin vuosia myöhemmin uusintaversion Mustasukkaisuus, jonka toteutuksesta vastasi myöskin Linnanheimo-Tulio-pari. Näin Mustasukkaisuuden ruotsinkielisen version alkuvuonna ja vaikka sitä on parjattu edeltäjäänsä huomattavasti huonommaksi, sitä saunatappelukohtausta on pakko rakastaa.

Levottomassa veressä jalkansa loukannut Outi on syvästi rakastunut komeaan lääkäriinsä Valteriin. Teini-ikäinen tyttö on kuitenkin aikuiselle miehelle liian nuori kumppani. Valteriin on rakastunut myös Outin isosisko Sylvi. Valter valitsee Sylvin ja pari menee naimisiin. Outin sydän särkyy. Hän matkustaa Leipzigiin saadakseen hoitoa jalkaansa ja jää ulkomaille useaksi vuodeksi parantelemaan kehoaan ja mieltään.

Sillä välin Sylvi ja Valter saavat pojan, Matin, josta tulee heidän rakkaudella vaalittu aarteensa. Matti ei kuitenkaan ehdi edes kouluikään, kun hän menehtyy traagisessa onnettomuudessa. Valter syyttää pojan kuolemasta vaimoaan ja Sylvi on murheen murtama. Pari ajautuu eroon toisistaan, epätoivoissaan Sylvi juo myrkkyä ja sokeutuu. Pian tapahtuman jälkeen Outi saapuu kuin tilauksesta takaisin ja nyt Valterinkin tunteet kuumenevat nuorta kaunotarta kohtaan. Alkaa salasuhde. Sokea Sylvi jää yksin pimeyteen ja voi vain arvailla, mitä hänen selkänsä takana touhutaan. Mustasukkaisuus tekee hänet miltei hulluksi.

Tulio on kiistatta melodraaman kuningas. Levottoman veren tarina on joka käänteeltään tunteikas, traaginen, dramaattinen ja raivokas. Tuliomaisia epäloogisuuksia vilisee siellä täällä, kuten aina. Elokuvan alussa ei ole mitään käsitystä minkä ikäinen Outi mahtaa olla. Toisaalta hän näyttää aikuiselta naiselta (näyttelijä Toini Vartiainen oli 23-vuotias), toisaalta käkkärä tukka ja rusetti saavat hänet näyttämään irvokkaalta aikuiselta vauvalta. Hyvin, hyvin hämmentävää. Sokeus tarkoittaa muuten ilmeisesti myös sitä, että silmät eivät liiku lainkaan.

Ilmeikäs Regina Linnanheimo tulkitsee Sylvin roolin Tulion teoksiin sopivalla paatoksella. Polttavaa katsetta lukiessani sain selville, että Tulio usein yllytti Reginaa ylilyönteihin. Regina näytteli omat roolinsa myös ruotsinkielisissä rinnakkaisversiossa, joita ohjasi Tulion ohella Roland af Hallström. Hallströmille riitti vähempikin elehtiminen, joten ruotsiversiot ovat kuulemma usein paljon maltillisempia. Tulion elokuvien maailmaan Reginan ilmeikkyys, intensiiviset katseet ja raivokas elehtiminen sopivat täydellisesti.

Tarina on hyvin tavanomainen Tuliolle, kolmiodraama, joka tuhoaa yhden ihmisen elämän täysin. Yksi Tuliolle ominainen teema leffasta kuitenkin puuttuu: suomalainen maalaismaisema. Tarina sijoittuu kokonaisuudessaan ainakin jonkinlaiseen kaupunkiin (välillä tavataan salaa vieressä olevan järven rannalla, mutta lähin hattukauppakin on kävelymatkan päässä) ja siinä oleillaan paljon sisällä. Uusintaversio Mustasukkaisuus sen sijaan sijoittui kuohuvan kosken rannalle. Aluksi en edes ymmärtänyt, mikä Levottomassa veressä oli niin erilaista. Vasta jälkeenpäin mietittynä hoksasin mistä oli kyse. Tulio on kuitenkin parhaimmillaan maaseudun kuvaajana, joten Levoton veri jää helposti etäiseksi. Kuvaus ei ole läheskään niin komeaa kuin monissa muissa Tulion teoksissa.

Summa summarum: ei Tulion tuotannon terävintä kärkeä, vaikkei Levotonta verta voi lukea minkäänlaiseksi epäonnistumiseksikaan. Keskinkertainen on ehkä oikea termi. Nyt tekisi kovasti mieli katsoa se Mustasukkaisuus uudelleen.

Levoton veri (1946)

Ohjaus: Teuvo Tulio

91 minuuttia

IMDb

Oma arvosana: 7.3/10

Hornankoski (1949)

Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin, legendaarinen Åke Lindman näyttelee Hornankoskessa ensimmäisen elokuvaroolinsa. Leffasta jäi Lindmanille melkoinen stigma, se antoi hänelle ikuisen pahiksen varjon. Regina Linnanheimon vastanäyttelijänä toimiminen oli lukemani mukaan nuorelle Lindmanille myöskin hyvin hermostuttava kokemus.

Elokuva noudattelee Tuliolle tuttua kolmiodraamaa, mutta hieman eri twistillä. Yli-Koskelan veljekset Aarne ja Artturi ovat kuin yö ja päivä. Aarne on vallaton ja ilkikurinen naistenmies, joka tykkää pelata korttia ja kulkee mielellään tukkilaisten matkassa Suomen saloilla. Lindmanin esittämä Artturi on puolestaan vastuuntuntoinen ja vakava. Artturi rakastuu Linnanheimon esittämään Leaan, kauniiseen naapurin piiaan. Hän saa taivuteltua äitinsä, Yli-Koskelan vanhan emännän ottamaan Lean talon palvelukseen saadakseen olla tämän vierellä kaikki päivät.

Pian Aarne kuitenkin tulee kotiin tukkilaisten mukana ja iskee hänkin silmänsä Leaan. Aarnen suorasuikaiset lähentely-yritykset jättävät Artturin ujot kuiskuttelut varjoonsa. Aarne ja Lea alkavat viihtyä yhdessä, mikä saa raivon nousemaan Artturin rinnassa. Artturi päätyy valheellisiin, epätoivoisiin tekoihin saadakseen Lean omakseen.

Heti alkuun voin todeta, että Hornankoskesta tuli kertaheitolla yksi suosikki-Tulioistani. Aiemmin näkemissäni Tulioissa mustasukkaisuus riivaa useimmiten naista ja miesten mahdollinen mustasukkaisuus on ratkaistu yhdellä nyrkkitappelulla. Åke Lindman tekee mielettömän hienon esikoisroolin Artturina, joka on samalla jäyhä, surumielinen, vahva ja heikko. Näyttelijäsuorituksista toinen erityismaininta menee piia-Irmaa esittävälle Rauha Rentolalle. Rakkaudessa pettyneellä Irmalla on aina jotain näpsäkkää sutkautettavaa, mikä vain lisää Artturin piinaa. Yli-Koskelan piia ja renki ovatkin elokuvan comic relief.

Hornankoski on myös törkeän komeasti kuvattu. Juuri luontokuvissa Tulion elokuvat ovat upeimmillaan, eikä tässä elokuvassa juuri sisätiloissa viihdytä. Harvinaislaatuisesti kerran tulee myös talvi! Tulion elokuvien ikuinen Suomen suvi katoaa! Ja alastonta mieskomeutta pääsee ihastelemaan tukkilaisten saunassa. Mitähän 1940-luvun lopun sensuuri-ihmiset tykkäsivät muuten saunakohtauksista? Ainakin 1930-luvulla Tulion elokuvat joutuivat sensuurin kouriin jo pelkästä pikkuvilautuksesta.

Tuliolle tyypilliset pienet epäloogisuudet ovat jälleen läsnä, niistä suurimpana kosken ylittävä silta. Kuka on niin ääliö, että jakaa maatilansa rakennukset ja pellot eri puolille kuohuavaa koskea ja rakentaa niiden välille, kalliolta kalliolle, vain maailman köykäisimmän riippusillan? Kun Aarne saa haavan käteensä verstaalla puutöissä, vettä ja liinoja joudutaan hakemaan talosta kosken toiselta puolen. Mitäs jos sattuisi jotain todella vakavaa? Silta on niin hutera, että hyvä jos ihminen siitä yksin pääsee yli. Entä jos toiselle puolelle pitää kuljettaa tavaroita? Tai viljaa? Ylipäätään jotain? Nämä ovat taas sellaisia seikkoja, joille ei pitäisi tuhlata liikaa mietintäaikaa.

Ai niin, plussaa myös Yli-Koskelan vanhasta emännästä, joka tiirailee nuorten touhuja ikkunastaan vähintäänkin kriittinen ilme kasvoillaan. Ja lopun hautajaisista, joissa on väkeä kuin vähän isommassakin kylässä. Oikeasti. Kukaan ei koskaan käynyt vainajan luona vierailulla, naapureita ei koskaan nähdä, eivätkä ystävät pidä yhteyttä, mutta silti hautajaisia on todistamassa tuhatpäinen väkijoukko. Ihan loistava elokuva!

Pieni murto-osa hautajaisvieraista

Hornankoski (1949)

Ohjaus: Teuvo Tulio

105 minuuttia

IMDb

Oma arvosana: 8.0/10

Köysi kiristyy...

Köysi 

(Rope, 1948) 

Katsoin pitkästä aikaa uudelleen yhden suosikkielokuvistani, Hitchcockin varsin kokeilullisen jännärin Köysi. Köysi toimi eräänlaisena alkusysäyksenä, inspiraationa ja ensimmäisenä kokeiluna toiselle Hitchcockin klassikkoelokuvalle, Takaikkuna (Rear Window, 1954). Molempien elokuvien tapahtumat sijoittuvat käytännössä täysin samaan huoneeseen. Köysi ei kuitenkaan ollut katsojien silmissä mestariteos, ja elokuva unohtui useaksi vuodeksi. Nykyään se tunnistetaan yhdeksi ohjaajalegendan mestarillisimmista suorituksista.

Tarina on saanut inspiraationsa Leopoldin ja Loebin murhajutusta, jossa kaksikko toteutti ns. "täydellisen murhan" sekä tapauksen pohjalta tehdystä näytelmästä. Köyden alussa yläluokkalaiset opiskelijakaverukset Brandon ja Phillip kuristavat toverinsa Davidin köydenpätkällä. Murha tapahtuu olohuoneessa keskellä kirkasta päivää, suljettujen verhojen takana. Heti murhan jälkeen Phillip ymmärtää teon kauheuden ja järkyttyy. Brandon puhuu ääni innosta väristen juuri tekemästään täydellisestä murhasta ja oikeudestaan ylempiarvoisena, muita älykkäämpänä ihmisenä valita, kuka elää ja kuka kuolee. Vallantunteella on miehestä raudanluja ote.

Kaksikko piilottaa ruumiin arkkuun keskelle olohuonetta. Arkun päälle he kattavat, Brandonin ehdotuksesta, juhlaillallisen ja ovat kutsuneet illallisvieraikseen Davidin sukulaisia ja ystäviä. Pahaa aavistamattomien vieraiden joukkoon kuuluu myös Brandonia luennoillaan murhaan inspiroinut opettaja Rupert Cadell, jota näyttelee Takaikkunasta ja useasta muusta klassikkoleffasta tuttu James Stewart. Phillipia koko suunnitelma alkaa kaduttaa, mutta juhlien edetessä Brandon ottaa yhä suurempia riskejä. Hän luottaa olevansa moninkertaisesti muita vieraita älykkäämpi, eikä juuri osaa pelätä kiinnijäämistä.

Myös David on kutsuttu juhliin ja pian juhlavieraat alkavat ihmetellä nuoren miehen poissaoloa. Phillip ahdistuu elokuvan kulkiessa entisestään, eikä murtumispiste ole kaukana. Brandonin yhä rohkeampi vihjailu, Rupertin loistavat päättelykyvyt ja ruumiin jatkuva läsnäolo tekevät hänet hermostuneeksi ja kireäksi. Brandonille kaikki on vain haastetta ja peliä, jolla hän pyrkii haastamaan mentorinsa Rupertin. Rupertilla puolestaan ei ole mitään hajua siitä, miten hirvittävällä tavalla Brandon on hänen aiemmat puheensa tulkinnut.

Vain 80 minuuttia pitkä elokuva kuvattiin kymmenessä otossa, joiden pituudet vaihtelivat alle viidestä minuutista yli kymmeneen minuuttiin. Tuona aikana kaiken, näyttelijöiden suoritusten, kamera-ajojen ja ajoitusten tuli osua kohdalleen. Elokuvan edetessä olohuoneen suuren ikkunan takana näkyvä kaupunkimaisema muuttuu ja tummenee illan koittaessa. Rakennusten valot syttyvät ja valomainokset vilkkuvat. Leikkauskohtia ei ole pyrittykään tekemään mitenkään perinteisen siististi, vaan usein kuvan peittää hetkeksi esimerkiksi jonkun selkä. Tarkoitus on ollut naamioida leikkauskohdat, mutta itselläni ainakin huomio kiinnittyy niihin entistä enemmän. Reaaliajan vaikutelma on onnistuttu kuitenkin luomaan taidokkaasti, sillä illuusio syntyy helposti.

Vaikka Köysi onkin aika pitkälti merkittävä teknisten ansioiden ja kokeellisuutensa vuoksi, ei juonikaan mitään höttöä ole. Näyttelijät tekevät loistavaa työtä rooleissaan ja heitä katselee mielellään. Parhaan suorituksen tekee Phillipiä näyttelevä Farley Granger, joka tuo rooliinsa aitoa hermostuneisuutta ja syyllisyydentuntoa. Käsikirjoitus, dialogi ja näyttelijöiden karisma ovat Köydessä tärkeässä osassa, sillä katsojan mielenkiinnon pitäminen yllä on haastava tehtävä pitkien ottojen ja yhden huoneen elokuvassa.

Viimeinen kohtaus on erityisen vaikuttava ja oma suosikkini. Viimeinen kuva jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lopputekstien jo mentyä.

Takaikkuna on loistava elokuva ja sen menestys suurempi, mutta Köyttä ei kannata jättää huomioitta. Se on paljon enemmän kuin pelkkä selkeä alkukokeilu ennen tunnetumpaa lajitoveriaan. Kaikin puolin loistava suoritus jännityselokuvien mestarilta. Suuri elokuva kompaktissa paketissa.

Köysi (Rope, 1948)
Ohjaus: Alfred Hitchcock
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.4/10