Elämä on yhtä iskelmää

Ah, taas on se aika vuodesta: kansalliset Euroviisu-karsinnat. Olen kovan luokan Euroviisu-fani ja katsonut kaikki kisat sitten vuoden 2002 ja muutamat jo sitä ennen. Tässä kohdassa myönnän olevani myös kauhea maanpetturi. En nimittäin vilkaisekaan Ylen tunkkaiseen Umkkiin päin, vaan käännän seuraavat viikot telsuni SVT:lle, jossa ilmoille kajahtaa Melodifestivalen, Ruotsin ikioma viisukarsinta, joka on kuin mini-Euroviisut.

Hämmästyksekseni Ruotsissa on tehty myös Melodifestivalen-elokuva, joten pakkohan se oli katsoa ensimmäisen semifinaalin lämppärinä.

Käsi sydämellä 

(Livet är en Schlager, 2000) 

Mona Berglund on suuren suuri Melodifestivalen-fani - jopa naisen neljä lasta, Carola, Kikki, Anna Book ja Lena PH, on nimetty melfest-suuruuksien mukaan. Koti on koristeltu fanijulistein ja vanhoja kisoja katsotaan nauhalta ahkerasti. Transvestiitti-veli Candy on yhtä hurahtanut Ruotsin viisuihin, työtön aviomies Bosse taas ei niinkään. Bossen erikoinen työttömän arkiajanviete on tsättäillä netissä kiimaisten miesten kanssa ja esittää näille Netta-nimistä teinityttöä. Tätä hommaa ei avata oikein mitenkään. Kai tämä on Ruotsissa ihan perussettiä sitten.

Päivisin Mona työskentelee sairaanhoitajana David-nimiselle CP-vammaiselle nuorukaiselle. Mies tahtoo muusikoksi, mutta tarjolla on töitä vain dominopalikoiden maalaajana. Omassa sairaalahuoneessaan David kuitenkin säveltää biisin, johon Mona tekee sanat. Syntyy ehta melfest-schlager, ja puolivahingossa Mona tulee lähettäneeksi sen SVT:lle kuultavaksi, Davidin vastusteluista piittaamatta.

Kohta Monan elämä onkin yhtä hullunmyllyä. SVT:ltä soitetaan, Mona pääsee kuin pääseekin laulamaan kappaleen Melodifestivalenissa. Hurraa! Kohta ovella on lauma paparazzeja ja paikallinen Seiska julistaa Monan uudeksi schlager-kuningattareksi. Tuottaja ottaa yhteyttä ja tarjoaa muikeaa sopimusta - levyjä, kiertueita, oheistuotteita... Mona on kuitenkin täysin unohtanut mainita, että David on säveltänyt kilpailukappaleen. Kun kaikki luulevat Monan nikkaroineen hitin itse, on liian myöhäistä perua. Pian vaakalaudalla ovat ystävyys, avioliitto ja perhesopu.

Livet är en Schlager heittää kaiken arkirealismin roskikseen jo alkumetreillä. Siinä vaiheessa, kun paparazzilauma ilmaantui Berglundin perheen ovelle keskellä yötä ja Bosse meni vastaanottamaan kuvaajapartion melkein munasillaan, ajattelin jo, että kohta Mona herää tästä fantasiasta ja kaikki olikin vain unta. Muutenkin käsis vaikuttaa 9-vuotiaan kirjoittamalta. Meinasin sanoa että 10-vuotiaan, mutta taisin itsekin kirjoittaa 10-vuotiaana realistisempaa matskua.

Fantastisuudessa nyt sinänsä ei ole mitään vikaa, antaa mennä vaan. Hämmentävää on se, miten nopeasti asiat etenevät ja miten Monasta leivotaan schlager-jumalatarta jo ennen kuin kukaan SVT:n hemmoja lukuunottamatta on kuullut itse biisiä. Ihan oikeasti, jos ne sen käppäisen demon olisivat kuulleet niin ei tässä pisteessä oltaisi, ei millään ilveellä.

Julkisuus esiintyy leffassa tietysti perhe- ja ystäväsuhteita riepovana paholaisena, joka tekee kivasta Monasta tiuskivan hirviödiivan. Mitään omaperäistä tässä juonessa ei ole. Harjoituksissa laulamisesta ei meinaa tulla mitään, kun omatuntoa kolkuttelevat Davidin luottamuksen pettäminen ja tuotantoyhtiön vaatetoivomuksiin suostuminen Candyn ompelemien glitterunelmien ohitse. Samassa karsinassa esiintyvän melfest-konkarin Sabinan arvostelu satuttaa ja biisiin on vaikea uskoa - ainakin ilman läheisten tukea. Ihan perinteistä "älä unohda kavereita vaikka taivaalta sataa mannaa"-tarinaa. Johon on ympätty netissä tsättäilevä vätysmies. Siis oikeasti. Mikä tämä homma on?

Viihdyttävä elokuva tietysti on kaikesta epärealistisuudesta ja ennalta-arvattavuudesta huolimatta - tai osittain juuri niiden takia. Elokuvan pohjalta on tehty musikaali muutama vuosi sitten, joten ilmeisesti suosi on ollut jonkinlainen. Ihan hauska ja harmiton tekele, vähän niin kuin Melodifestivalen itsessäänkin.

Käsi sydämellä (Livet är en Schlager, 2000)
Ohjaus: Susanne Bier
108 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10

Täällä taas!

Elossa ollaan, vaikka hiljaiseloa on vietettykin! Lauantaina elokuvafania hemmoteltiin paikallisessa kuppilassa oikein kunnolla ja pitkästä aikaa elokuvaelämässä on jotain bloggaamisen arvoista. Syy siihen, että postailen vasta näin monta päivää myöhemmin on tietysti siinä, että sähelsin kuvien lisäämisen kanssa ja Blogger, tuo Saatanan kätyri, paiskasi tekstini kiitokseksi johonkin bittiavaruuteen. Näin on käynyt kerran aiemmin (ja itse asiassa muistaakseni juuri alla linkatun Sodis-postauksen kanssa), mutta silloin sain kuin ihmeen kaupalla palautettua tekstin. Kuu ja tähdet taisivat olla jossain mystisessä asennossa, koska nyt palauttaminen ei tietenkään onnistunut vaan koko paska piti kirjoittaa uusiksi. Kiitos Blogger ja hauskaa joulua!

Asiaan. Sodiksen mykkäelokuvasäestyksistä tuttu trio Cleaning Women keikkaili viikonloppuna Oulun Nuclear Nightclubissa ihan kahtena iltana - ja täysin erilaisilla seteillä. Oma lippuni oli lauantaille ja kun kuulin, että perjantain keikka oli startannut säestetyllä mykkäleffalla, ajattelin pääseväni uusimaan kesän Sodis-experiencea. Perjantaina mykkis oli Buster Keatonin Viikko rakennusmiehenä (One Week, 1920), joka nähtiin kesällä osana Sodiksen mykkiskimaraa, joten ounastelin lauantain starttileffan olevan joko Chaplinin Valkokankaan takana (Behind the Screen, 1916) tai Laurelin ja Hardyn Oi, ihana vapaus! (Liberty, 1929). Toivoin enemmän Chaplinia, koska Sodiksessa säestys toimi ihan älyttömän hyvin ja Oi, ihana vapaus on niin moneen kertaan nähty. 

Yllätyin kuitenkin positiivisesti, kun tarjolla oli ihan uusia kokemuksia. Cleaning Womenin lauantain aloitusleffa olikin George Mèliésin hurjan hieno scifipläjäys Matka kuuhun (La Voyage dans la lune, 1902)! Leffa on toki ennestään tuttu Airin uuden säestyksen kera, mutta olihan se hienoa saada tähän Cleaning Womenin rytmikäs kilinä ja kolina taustalle. Cleaning Women sopii mielikuvitukselliseen, surrealistiseen avaruusmaisemaan kuin nenä päähän, hanska käteen ja sika kainaloon. Ihan tolkuttoman kova meno! Keikalla oli muutenkin äärimmäisen hieno meininki, joten jos siivoustrio on tulossa kotikaupunkiisi, mene ihmeessä paikalle. Setti oli oivallinen sekoitus hypnoottisen tunnelmallisia hidasteluja ja kunnon bailausta. Aluksi vähän epäilin olisiko täyspitkä keikka lopulta liian itseään toistava, mutta mitä vielä. Olin ihan täysin väärässä. Ja nyt viimeistäänkin olen fani.

Cleaning Womenilla on jo pitkähkö historia mykkäleffojen säestyksessä. Yhtyeen suosituin ja useimmiten esitetty säestys lienee Aelita - Queen of Mars (1924), neuvostoliittolainen mykkäscifi. Kanssaeläjä kävi Sodiksessa katsomassa jokunen vuosi sitten myös toisen hienon livesäestetyn scifiklassikon, Metropolis (1927). Yhtye on kiertänyt leffojen kanssa muuallakin kuin Sodiksessa ja säestettyjä esityksiä on nähty ihan ulkomaan festareillakin. Toivottavasti Oulussa saadaan nauttia jotain tällaista vielä tulevaisuudessakin.

Kuten jo aiemminkin olen todennut, on ihan mielettömän hienoa, että uusia mykkäleffasäestyksiä viitsitään tehdä ja esittää. Vanhoihin mykkiksiin ei aina ole varta vasten säestettyä musiikkia ja halvoilla DVD-julkaisuilla asia on hoidettu ilmaisen arkistomusiikin voimin - ja se ei todellakaan toimi. Musiikki on todella iso osa mykkäelokuvakokemusta, eikä hommasta oikein tule mitään jos taustalla soi rahisevaa vanhaa folkkia, joka ei myötäile mitenkään elokuvan tapahtumia. Olen huomannut tämän pätevän erityisesti lyhäreihin.

Lopuksi vielä vinkkiniksi: kokeilepa joskus kuunnella Cleaning Womenin musisointia ulkoillessa tai matkalla. Sellaiset kappaleet, kuten Daydream is Over ja Phase saavat parhaimmillaan reissun Koskilinjojen paikallisbussilla tuntumaan Totoron kissabussilennolta toiseen ulottuvuuteen.

Tässä vielä maistiaisia Aelitasta.

VHS-ilta III: Mökki-edition

VHS-ilta tekee paluun! Kaikenlaiseen säätämiseen tämän teeman tiimoilta olikin mennyt ihan liian kauan ja edellisestä VHS-illasta on peräti puolisen vuotta aikaa. Tällä kertaa VHS-ilta vietiin mukana viikonlopun mökkireissulle. Mahdollisia vaihtoehtoja olikin taas kertynyt vinot pinot ja erityisen lupaavia elokuvia oli seassa useampia.

Asiaan. Illan ensimmäinen elokuva olikin tähän hetkeen melkoisen sopiva valinta. Ajattelinkin jo aiemmin, että voisin koulun alun kunniaksi tehdä jonkinlaisen "journalistit elokuvissa"-teemapostauksen. 27.8. tämä bloggaaja aloitti nimittäin journalismin opiskelun Oulun seudun ammattikorkeassa. :) Ja osittain siksi tämä postaus tulee näin myöhässä, pahoittelen. Taas.


Witness in the War Zone (1987)

IMDb:ssä tittelillä Deadline, kassun kannessa Witness in the War Zone. Speksit: (muistaakseni) puolen euron (vai peräti euron?) arvoinen kassu "normaalissa" pienessä kotelossa. Ostettu Oulun Limingantullin Järkikirppikseltä tässä kesällä. Pyöri kuin unelma!

Tässäpä yksi elokuva, joka oli ihan pakkopakkopakko ostaa, kun eteen tuli. Koskaan en ollut tästä tekeleestä kuullut, eikä kai ole kovin moni muukaan, kun IMDb:ssäkin leffa on saanut vain 274 ääntä. Ja pääosassa on Christopher Walken, joka on hiljalleen hiippaillut suosikkinäyttelijöideni joukkoon. Täydellistä! Ostohaluja lisäsivät tietysti huokea hinta (kuten aina) sekä kannessa komeileva slogan: "In the war zone it dosen't matter who you kill... as long as you kill someone." WAU. Ja tuo typokin oli muuten itse kannessa, ei minun mokani.

Walken näyttelee Don Stevensiä, omahyväistä ja välinpitämätöntä ulkomaan kirjeenvaihtajaa, joka on lähetetty kuvaamaan kriisiä Lähi-itään, tarkemmin ottaen Libanoniin. Israelin armeija ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO ottavat rajusti yhteen päivittäin, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen. Stevens viettää kuitenkin suurimman osan ajastaan hotellin uima-altaalla tai paikallisessa baarissa, kun paikallinen apumies riskeeraa henkensä videokameran kanssa.

Kun Stevens saa suututettua apurinsa ja TV-yhtiö alkaa kovistella, vastahakoinen mies joutuu tositoimiin. Stevens saa harvinaisen mahdollisuuden haastatella erästä PLO:n johtajista. Haastattelu aiheuttaa valtaisan mediamyrskyn ympäri maailmaa ja videolla puhuneen johtajan henki on välittömästi vaarassa. Yrittäessään pitää viattoman miehen hengissä ja samalla totuutta etsiessään Stevens joutuu ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa antamaan tunteilleen sijaa.

Kaikenlaiset Lähi-idän konflikteihin (ennen, nyt ja tulevaisuudessa) liittyvät leffat ovat sinänsä mielenkiintoisia ja lupaavia. En ole ihan varma mihin näkökulmaan tämä elokuva lopulta pyrkii. Toisaalta ketään ei oikeastaan sympata erityisemmin, mikä voi olla ihan hyväkin juttu. Olen lukenut arvosteluja, joissa elokuvaa syytettiin rasistiseksi ja vihamieliseksi palestiinalaisia kohtaan, mutta omasta mielestäni se ei niin pistänyt silmään. Porukkaahan tässä leffassa lakoaa vähän väliä milloin kenenkin toimesta, se nyt on selvä. Pointti tulisi selväksi vähemmälläkin räiskimisellä. Vaikka aihe on vakava ja todellinen, välillä tuntuu koomiselta kun joka nurkan takana ollaan lahtaamassa porukkaa.

Muutenkin elokuvan esittämät tunnetilat tulevat tuskallisen hyvin selviksi. Kaikkea pitää toistaa kyllästymiseen asti, ettei tyhmimmältäkään punaniskalta jäisi asiat epäselviksi. Toisaalta taas tämä tekele on juonellisesti niin sekava, että välillä missään ei ollut mitään tolkkua. Tekijöillä tuntuu olevan vähän pasmat sekaisin. Yhteen, kuitenkin suht lyhyeen leffaan (kassun kannen mukaan 90 minuuttia, IMDb:n mukaan 100, liekö sensuuri iskenyt) on ahdettu turhan paljon eri ihmisiä, eri tahoja, eri tapahtumia, eri konflikteja... Pieni keskittäminen olisi ollut paikallaan. Tällaisenaan tapahtumiin on turhan vaikea saada syvällisempää otetta. Ei jatkoon.

Witness in the War Zone (1987)
Ohjaus: Nathaniel Gutman
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.1/10


Monkey Trouble (1994)

Speksit: Euron hintainen kassu pienessä kotelossa. Ostettu Oulun Paljekirppikseltä. Oli pakko ostaa, kun tässä on apina. Apinat on siistejä. Toimi hyvin, no problem.

Tässä se nyt on, Harvey Keitelin, lapsitähti Thora Birchin (myöhemmin mm. Ghost World ja American Beauty) ja apinan tähdittämä ysärikomedia. Mahtavaa! Vai onko sittenkään?

Eva haluaisi lemmikin, mielellään koiran. Koulun jälkeen iltapäivä kuluu lemmikkikaupassa karvaturreja ihastellessa. Isäpuoli on kuitekin pahasti allerginen eläinten karvoille. Biologinen isä taas on lentäjä, eikä työnsä vuoksi voi ottaa lemmikkiä. Ala-asteikäinen Eva kapinoi perhettään ja erityisesti äitinsä silmäterää, Jack-vauvaa vastaan.

Toisaalla mustalainen katusoittaja Azro (Keitel. Kyllä... Harvey Keitel) esiintyy apinansa kanssa. Hän on kouluttanut primitiivisestä ystävästään etevän taskuvarkaan. Eräänä päivänä rikollisliiga tekee miehelle houkuttelevan tarjouksen: tiedossa on iso tukku rahaa, jos Azro antaa heidän käyttää apinaansa murtohommissa. Apina on kuitenkin kyllästynyt humalassa kohkaavan Azron meininkeihin ja ottaa karvaiset jalat alleen. Eva löytää apinan puistosta, salakuljettaa sen kotiinsa ja päättää ottaa sen salalemmikikseen. Ongelmia kuitenkin aiheutuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Eva huomaa uuden pörröisen kaverinsa olevan pahemman sortin kleptomaani.

Elokuva on hyvin, hyvin, hyvin tuskallisen tyypillinen ysäriperhekomedia, jossa kaikki kommellukset perustuvat salailuun, paljastumiseen, jahdatuksi joutumiseen... Tajuatte varmaan, näitähän riittää joka sormelle, varpaalle ja muulle ulokkeelle. Evan täytyy pitää uusi lemmikkinsä salassa muulta perheeltään ja juoruilevilta koulukavereiltaan. Hyväksi liittolaiseksi osoittautuu (rummunpärinää) Jack-vauveli, joka ei vielä osaa puhua. Evan ja pikkuvelipuolen bondausprosessi voi siis alkaa!

No, sitten... Harvey Keitel ei ole muistaakseni koskaan aiemmin ärsyttänyt minua. Nyt miehen toivoo vain katoavan ruudusta mahdollisimman pian. Oikeasti, toivoin, että Azrolle tapahtuisi elokuvassa kamalia asioita, jäisi vaikka bussin alle niin ei tarvitsisi katsoa tuota tuskaisaa esitystä. Katuesiintyjän hahmo on helvetin ärsyttävä, roolisuoritus kökkö... Ja miksi sinä lähdit tähän leffaan mukaan, Harvey? Saman vuonna julkaistiin Pulp Fiction, edellisenä vuonna Piano... Pulaa hyvistä rooleista? Mitä helvettiä?

12-vuotias Thora Birch sentään tekee ikäisekseen OK työtä Evana ja onnistuu olemaan kaikin puolin harvinaisen siedettävä lapsinäyttelijä. No, parastahan tässä leffassa on tietysti se apina. Muuta mainitsemisen arvoista ei sitten oikein olekaan. Leffa tyydyttää varmasti ysärikomedia-himot, jos sellaisia jollekin joskus ilmaantuu. Kohderyhmähän on tietysti koko perhe vauvasta vaariin, joten jos vaikka koko suvun voimin haluaa jonkin leffan katsoa niin tämä ei varmaan ainakaan loukkaa ketään. Jos pelkkä apina kiinnostaa niin kannattaa jättää välistä, ei ole sen arvoista.

Monkey Trouble (1994)
Ohjaus: Franco Amurri
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10


KISS ja huvipuiston haamu (KISS Meets the Phantom of  the Park, 1978)

Tässäpä taas elokuva, joka on tavallaan poikkeus, koska kyseessä on TV elokuva. Kuitenkin nyt on niin päräyttävää meininkiä tarjolla, että ei kai tuolla väliä. Kasetti itsessään on myöskin poikkeus, sillä olen ostanut tämän jo joskus... reilu kymmenen vuotta sitten, enkä edes muista enää mistä. Jostain käytettyjä elokuvia kierrättävästä nettikaupasta luultavasti. Olin joskus 12(-13)-vuotiaana supersuuri KISS-fani. Ei siitä sen enempää. Niin sokea en kuitenkaan fanitukseni kanssa ollut, ettenkö olisi huomannut jo silloin tämän leffan olevan toteutukseltaan vähintäänkin mielenkiintoinen. Nykyään tätä teosta on kai ollut sen verran vaikea löytää, että kun olen jossain nettifoorumilla kertonut kassun löytyvän hyllystä olen saanut ulkomaita myöten ostotarjouksia.

KISS on pestattu esiintymään suositussa amerikkalaisessa huvipuistossa. Puiston robottinukeista ja laitteista vastaava Abner Deveraux on kuitenkin eri mieltä. Hänestä KISS on pahimmanlaatuinen turhake ja tähänkin käytetyt rahat tulisi mieluummin sijoittaa hänen omien luomuksiensa ylläpitoon ja kehittämiseen. Abner päättää estää keikan hinnalla millä hyvänsä. Semmosta. Siinäpä se juoni oikeastaan olikin. Lisätään pari KISSin esitystä ja tästä saadaan 90 minuutin elokuva.

Sivujuonena on tietysti vanha kunnon rakkaustarina, ainakin tavallaan. Huvipuistoon on eksynyt nimittäin KISS-faniksi tunnustautuva Melissa, jonka poikaystävä Sam työskentelee Abnerille. Abnerin elävänoloisten robottien salaisuus on oikeat ihmiset, jotka hän on varustanut mikrosirulla. Sam on saanut mikrosirun kaulaansa ja muuttunut ympäristöstään tiedottomaksi zombie-mieheksi. KISS avittaa Melissaa saamaan sulhonsa takaisin.

Suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan tämän leffan, jos tilaisuus joskus koittaa. En ole varma onko leffa kökkö tahallaan vai tahattomasti vai sekä että, mutta kohtuullisen monet naurut tästä irtoaa. Kenen pokka voisikaan pitää, kun KISS esittelee amulettinsa, jotka ovat antaneet nelikolle supervoimat? Kuulemma edes kitaran rämpyttäminen ei onnistu ilman näitä taianomaisia heijastimia. Ja Paul Stanley ampuu lasereita silmistään! Mahtavuutta! Tietäisimpä jonkun joka on nähnyt tämän leffan joskus 70- tai 80-luvulla. Oliko tämä silloin ihan tolkuttoman siisti, oikeasti?

Paul Stanleyn laserit sikseen, elokuvan hauskin KISS-hahmo on kiistatta Gene Simmons. Kaikki mitä mies (anteeksi, Demoni) suustaan päästää kajahtaa ilmoille törkeän kökön ääniefektin saattelemana. Demonimies puhuu vähän ja mulkkailee ihmisiä pahasti jatkuvalla syötöllä.

Leffaan on ympätty martial arts-henkisiä taistelukohtauksia, musiikkinumeroita, pako sellistä telepatian avulla... Ja sivujuoni, jossa kolme pahista aiheuttavat harmia puistossa ja joutuvat Abnerin käsittelyyn. Pahikset (Slime, Chopper ja Dirty Dee) saavat aikaan hervottomia nauruntyrskähdyksiä. 70-luvulla rankat tyypitkin olivat aika kesyjä. Musiikkinumeroista ei myöskään puutu huumoria. Suurimmat naurut antoi Peter Crissin herkkä tulkinta Beth, jota koko bändi + Melissa hartaasti kuuntelevat uima-altaan reunalla. Elokuvan huikeassa kliimaksissa bändin jäsenet joutuvat taistelemaan nyrkein ja soittimin robottiversioidensa kanssa lavalla yleisön hurratessa. Lämpimät suositteluni!

KISS ja huvipuiston haamu (KISS Meets the Phantom of the Park, 1978)
Ohjaus: Gordon Hessler
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.5/10

Juostaan Cooperin testi

Miss Farkku-Suomi 

(2012) 

Viralliseen Suomen ensi-iltaan Miss Farkku-Suomi tulee vasta elokuun alussa, mutta pääsin katsastamaan leffan jo ennakkonäytöksessä Oulun Elokuvateatteri Starissa. Itse asiassa tämä tiistainen ennakkonäytös oli kuulemma elokuvan ensimmäinen yleisöesitys! Olen nyt lähdössä mökkilomalle, mutta yritän näin pikaisesti ehtiä kirjoittaa jonkinlaista arvostelua eilisillasta.

Elokuva perustuu Kauko Röyhkän samannimiseen kirjaan ja sijoittuu Ouluun, vuoteen 1977. Tarinan keskiössä on teini-ikäinen Välde, joka ei tunne kuuluvansa muiden joukkoon. Kun muu nuoriso tanssii discohittejä, Välde kuuntelee mieluummin Lou Reedia, David Bowieta ja New York Dollsia. Myöskään vasta kaupunkiin rantautunut punk ei kiinnosta. Välden suurin haave on perustaa rokkibändi ja tulla kuuluisaksi. Kainaloon kelpaisi luokan kaunein tyttö Pike.

Piken ja Välden välillä ehtiikin jo olla sutinaa, kunnes Pike valitaan Suosikin kisassa vuoden 1977 Miss Farkku-Suomeksi. Se tietää Pikelle matkaa suureen maailmaan, Lontooseen, kuvaa Suosikin kannessa ja poseeraamista mainoskuvissa. Välde unohtuu ja tuoreen missin vierelle itsensä asentaa jenkkihymyilevä porvarispoika. Tapahtumien kannustamana Välde aloittaa elämänmuutoksen ja päättää mitä haluaa isona tehdä. Välde haluaa perustaa rokkibändin, oppia soittamaan kitaraa ja olla iso stara.

Elokuva yllätti positiivisesti. Vaikka loppuratkaisu tuntuu hieman väkinäiseltä ja pakolla keksityltä, kokonaisuutena Miss Farkku-Suomi miellytti. Myönnän, että jos jostain olen ennakkoluuloinen niin nuorisoelokuvista. Matti Kinnusen ohjaama leffa oli mukavan elämänmakuinen ja sopivasti rosoinen. 70-luku oli onnistuttu herättämään henkiin onnistuneesti, muttei liian alleviivaavasti. Tuttuja maisemia tietysti vilahteli tuon tuostakin (jee, hyvä Oulu!), tutuimpana keskustan lisäksi entinen kotikaupunginosa Tuira.

Yksi elokuvan suurimmista kantavista voimista ovat näyttelijäsuoritukset. Yleensä murteella puhuminen kuulostaa elokuvissa väkinäiseltä ja kamalalta, korostavalta, mutta Miss Farkku-Suomen nuoret ossaa puhua oulua ihan luontevasti. Kielen pystyy itse asiassa unohtamaan pitkiksikin ajoiksi, se ei särähdä ikävästi korvaan. Hahmot itsessään ovat keskinkertaisia tai korkeintaan hieman mielenkiintoisempia. Pelkäsin etukäteen Piken olevan ärsyttävä bitch, jonka perään ei oikeasti kannata haikailla. Näissä leffoissa kun päähenkilöpojat tuntuvat aina ihastuvan väärään tyttöön, kaukaiseen unelmaan vain löytääkseen sen oikean myöhemmin nenänsä edestä. Muutama sivuhahmoista jäi mieleen, erityisesti naapurin rokkiin ja telkkariin ihastuneet lestadiolaispojat ja Välden hulttiokaveri, joka omistaa hienon disko-Datsunin.

Leffa tuo mieleen ysärinlopun Pitkän kuuman kesän, mutta Miss Farkku-Suomen erottaa edeltäjästään helposti. Pitkä kuuma kesä on koomisempi nuoriso-musiikkikatsaus, kun taas Miss Farkku-Suomi tuo kankaalle selvästi dramaattisempaa otetta. Huumoria nuorison kohkaamisesta tietysti löytyy myös, joskin itseäni pukkasi huvittamaan, kun pelkkä Ville Myllyrinteen naaman ilmestyminen ruutuun sai ihmiset leffateatterissa nauramaan.

Käykäähän tsekkaamassa ja tukemassa kotimaista tuotantoa. Erityisesti suosittelen 70-luvun rokin ystäville ja retroilijoille. Elokuvateatterihin Miss Farkku-Suomi saapuu virallisesti 3.8.2012.

Miss Farkku-Suomi (2012)
Ohjaus: Matti Kinnunen
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

Guitar Wolf vastaan zombiet

Blogin synttäriviikko jatkuu blogiin hyvin sopivalla elokuvalla. Alun perin tämä teos oli tarkoitus katsoa ensimmäisenä elokuvana uudessa kodissa, kun valkokangas oli saatu paikoilleen. Systeemeissä oli kuitenkin sen verran säätöä, että leffafiilikset ehtivät mennä ja elokuva jäi varastoon odottelemaan. Ja nyt on sen aika ja hyvä aika onkin.

Wild Zero 

(2000)

Vasta Suomessakin piipahtanut japanilainen "jet rock n' roll" bändi Guitar Wolf on Wild Zeron vetonaula. Omistan itsekin yhden bändin levyn ja tämän leffan jälkeen harmittaa vielä enemmän, kun ei tullut mentyä keikalle. Vaikka keikka tuskin olisi ollut niin super awesome kuin tämä elokuva. Joka tapauksessa, Guitar Wolf on kolmijäseninen rock-bändi, jonka musiikki on saanut vaikutteita punkista, noisesta ja garage rockista. Ulkoinen style on tarkkaan suunniteltu: nahkatakit, aurinkolasit ja (kitaristia lukuunottamatta) fiftarityyliset "elvis-tukat". Bändin jäsenet on nerokkaasti nimetty: Guitar Wolf, Bass Wolf ja Drum Wolf.

Elokuva alkaa kun fiftarimeininkiin hurahtanut nuorukainen Ace lähtee Guitar Wolfin keikalle. Acella on unelmana tulla suuremmaksi staraksi kuin idolinsa ja hän aikookin marssia keikan jälkeen suoraan klubin johtajan puheille. Klubin johtaja on Captain, perverssinnäköinen, aivan liian lyhyitä shortseja käyttävä mies, jolla on typerä tukka. Takahuoneessa on keikan jälkeen hälinää, kun Guitar Wolf saapuu paikalle. Paha Captain uskoo enemmän bisnekseen ja rahaan kuin oikeaan rock n' rolliin. Pian kaikki osoittelevatkin jo toisiaan aseilla ja Ace joutuu keskelle ammuskelutilannetta puoluestaessaan rock n' rollia. Guitar Wolf pitää Acen tyylistä ja antaa tälle pillin, jolla bändiä voi kutsua avun tarpeen tullen (!!!!).

Seuraavaksi elokuva alkaa seurata bändin ja Acen lisäksi myös joukkoa sekalaisia muukalaisia. Pariskunta Toshi ja Hanako ajelevat ystävänsä Masaon kanssa autolla erämaassa kohti Asahia, jonne on vasta pudonnut meteoriitti. Nuori nainen Tobio kävelee tienlaitaa samaan suuntaan. Myös Ace on samalla matkalla moottoripyörällään kohti seuraavaa Guitar Wolfin keikkaa. Kaikkien matkan katkaisee kuitenkin harmaiden zombien hyökkäys. Ace ihastuu Tobioon ja päättää pelastaa tämän verenhimoisilta örisijöiltä. Siihen tarvitaan kuitenkin Guitar Wolfin apua. Eikä rakkauskaan ole ihan mutkatonta, kun paljastuu, ettei Tobio ole 100% nainen... Asioita hankaloittaa myös Captain, joka kantaa elämää suurempaa kaunaa Guitar Wolfille ja aikoo etsiä bändin käsiinsä hinnalla millä hyvänsä.
 

Yksi suosikki-screencappejani ever.

Guitar Wolf esittää elokuvassa tavallaan itseään, mutta ennemminkin eräänlaista rock n' roll superhero-itseään, totta kai. Elokuva lainailee muita tunnettuja kulttileffoja, eikä maailmassa ole varmaan yhtään elokuvagenreä, jota ei jossain vaiheessa sivuttaisi edes hetken verran. Tässä pieni lista asioista joita tämä leffa muun muassa sisältää:

[x] Supersankari-rokkitähtiä
[x] Singolla ampumista
[x] Miekka kitaran sisällä
[x] Zombeja!
[x] Ufoja
[x] TISSIT
[x] Ihmisten suolistamista
[x] Tulta syökseviä mikrofoneja, soittimia ja ajoneuvoja
[x] Räjähdyksiä
[x] Rakennusten tuhoamista silmistä ammutuilla salamoilla
[x] Helvetin hienoja huonoja CGI-tehosteita
[x] Räjähtäviä päitä
[x] Hempeä(hkö) rakkaustarina
[x] "Oho, rakastamallani naisella onkin penis"

Lisäksi luvassa on myös suuria puheita siitä, miten usko rock n' rolliin pelastaa kaikki ja kaiken kaikelta. On vaikea keksiä mitään mikä tekisi tästä leffasta vielä hienomman. Tekijät itse suosittelevat DVD:n takakannessa juomapeliä, jossa pitää juoda mm. joka kerta kun joku kampaa tukkaansa ja aina kun jokin syöksee tulta. Voin kertoa että lopputuloksena olisivat mielettömät koomakännit.

Tämä on se ilme, joka tulee, kun huomaat että tyttöystävälläsi on ylimääräisiä osia.

Leffan zombiet ovat myös hienoja/hauskoja/siistejä. Siniharmaat (joskus vihertävät) elävät kuolleet näyttävät liikehtiessään joltain peruszombien ja avant garde-tanssahtelijan risteytykseltä. Maskeeraus on hyvin toteutettu. Gorea on sopivasti, verellä ja suolenpätkillä ei mässäillä loputtomiin, vaikka niitäkin toki on. Erilaisia kuvakikkoja on käytetty paljon. Rakastuneita ihmisiä näkyy sydänten sisällä, välillä toimintaa on nopeutettu reippaasti, välillä hidastettu hitusen ja leikkaukset ovat dramaattisimmissa kohdissa salamannopeita.

Koska elokuvassa on vaikutteita lukuisista muista kulttielokuvista ja genreistä, myös suoria viittauksia löytyy. Yhdessä suosikkikohdassani Toshi valittelee, ettei tullut katsoneeksi Night of the Living Deadia (1968), josta olisi varmasti saanut hyödyllisiä vinkkejä zombiesotaan. "Olisin kyllä katsonut, jos olisin tiennyt, että näin käy," hän surkuttelee zombie-invaasion keskellä.

Dialogi ja näyttelijäsuoritukset pelaavat harvinaisen hyvin tämäntyyliselle elokuvalle. Suurin osa, ellei jokainen, näyttelijöistä on sisäistänyt leffan idean kiitettävästi ja hahmot ovat omalla tavallaan ehjiä uskomattomasta perseilystä huolimatta. B- ja camp-leffoille ominaista näyttelijöiden vaivaantuneisuutta ei joudu katselemaan. Erityinen awesome-maininta menee Acea näyttelevälle Masashi Endolle, jonka ilmeily on yksi hauskimpia juttuja koko leffassa.

Lyhyesti sanottuna kyseessä on yksi parhaista näkemistäni B/camp/kulttileffoista. Jokin toteutuksessa muistuttaa minua Tromasta, vaikka tyyli onkin eri. Tässä on samaa laatutekemistä kuin parhaissa Troma-pätkissä. Hieno todiste siitä, miten hyvä-huono elokuva tehdään tyylillä ja supercoolisti. En halua spoilata kaikkia leffan tapahtumia, vaan pitemmittä puheitta suosittelen katselukokemusta lämpimästi. Mikään juoniselostus, screencap, traileri tai arvostelu ei tee oikeutta tälle elokuvalle.

Wild Zero (2000)
Ohjaus: Tetsuro Takeuchi
99 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

Hulluja nämä suomalaiset

Superviikonloppu oli ja meni. Tuli seurattua niin lauantain Euroviisufinaalit (buu Azerbaidzan!) kuin sunnuntain jääkiekon maailmanmestaruusottelukin (jee Suomi!). Euroviisuissa menestys jäi huomattavasti odotettua laimeammaksi, mutta MM-kisoissa Suomi nousi vahvana Ruotsia vastaan ja otti huikean voiton. Ihan kuin tuota nyt ei joku vielä tietäisi. Pikkuruisen Suomen kansa on sittemmin iloinnut ja riemuinnut voittoa päivätolkulla, eikä loppua näy. Tätä muistellaan seuraavaan MM-kultaan asti, milloin se sitten tuleekin.

Päätin ottaa tämän onnellisen, kansaa yhdistävän ajankohdan vuoksi tarkasteluun muutaman suomalaista urheilu- ja kisakulttuuria kuvaavaan elokuvan. Suomalaiset ovat hyvällä tavalla hullua sakkia, kuten näistäkin elokuvista käy ilmi. Kisahuuman lisäksi molemmat elokuvat sivuavat kotikaupunkiani Oulua.


Air Guitar Nation (2006)

Ilmakitaransoiton MM-kisat ovat taatusti yksi Suomen oudoimpia kisoja, kärkisijoilla akankannon jälkeen. Ilmakitarointiskabat järjestetään syksyisin Oulussa osana Oulun Musiikkivideofestivaalia.

Amerikkalainen dokumentti seuraa USA:n ilmakitaravillitystä. David "C-Diddy" Jung osallistuu puoliksi vitsillä maan ensimmäiseen ilmakitarakisaan vuonna 2003 ja voittaa. David matkaa Los Angelesiin ja ottaa osaa kansalliseen kilpailuun, jossa valitaan USA:lle edustaja Suomen ilmakitaransoiton MM-kisoihin. Davidin pahin vastustaja on Dan "Björn Türoque" Crane, joka myös mielii mukaan Suomen kisoihin. Vaikka David voittaakin edustusmatkan Suomeen, Dan ei luovuta helpolla. Kerättyään matkakassan kokoon viime tipassa, myös Dan saapuu Ouluun. Tahtojen taisto alkaa.

Ilmakitarakisojen motto on selkeä: sodat ja kärsimykset katoaisivat maailmasta, jos kaikki soittaisivat ilmakitaraa. Tästä absurdista performanssitaiteesta on tullut vuosien saatossa maailmankuulu ilmiö. Ilmakitaransoitto antaa rokkistara-unelmistaan ulos kasvaneille aikuisille mahdollisuuden tuoda oman supertähti-alter egonsa lavalle ja rokata kuin viimeistä päivää. Valot vilkkuvat, näkymättömät kitarat vinkuvat ja yleisö hurraa. Ilmakitaransoitto on aikuisten mielikuvitusleikkiä parhaimmillaan.

Vaikka dokumentti seuraakin pääasiassa amerikkalaisia kisaajia, myös suomalaisia taitureita nähdään lauteilla. Iso osa materiaalista on kuvattu Oulussa. C-Diddyn ja Björn Türoquen lisäksi leffassa haastatellaan myös muita ilmakitaristeja, jotka kertovat harrastuksestaan mielellään. Jokaisen tyyli on erilainen. Osa keskittyy enemmän näyttävään show'hun ja lavapersoonaan, toiset mimiikan tarkkuuteen. Ilmakitaransoitto on jotain, mitä kaikki rokkitähteydestä haaveilleet ymmärtävät.

C-Diddyn ja Björnin keskinen kilpailu toimii ja usein hauskinta on juuri miesten kilpailu toisiaan vastaan niin lavalla kuin haastatteluissa. Itse dokumentti on hyväntahtoinen ja huumorintajuinen katsaus tähän outoon kisalajiin. Ainakin itse pääsin katsojana hyvin tunnelmaan mukaan. Huumorintajuttomien tosikkojen tuskin kannattaa vaivautua.

Air Guitar Nation (2006)
Ohjaus: Alexandra Lipsitz
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10


Freetime Machos (2009)

Dokumentti seuraa maailman pohjoisinta ja kolmanneksi huonointa rugby-joukkuetta yhden kauden ajan vuonna 2007. Perheelliset miehet irrottautuvat arjen otteesta hetkeksi käydessään hurjaa kyytiä toisiaan vastaan kentillä ja halleissa. Tarinan keskiössä ovat parhaat kaverukset Mikko ja Matti, jotka pelaavat samassa joukkueessa.

Mikko on Mattia vanhempi, lapsiperheen kiireinen isä, jolta ei aina liikene aikaa edes rugbyharkkoihin. Matti taas on nuori ja hieman lapsellinen. Joukkueella on brittiläinen valmentaja Roger, joka työskentelee Nokialla. Roger on tuon tuostakin pulassa vallattoman joukkueensa kanssa, joka kohkaa kentällä kuin joukko päättömiä kanoja.

Freetime Machos ei kerro niinkään urheilusta, vaan miehisyydestä ja miesten välisestä ystävyydestä. Elokuvan miehissä nähdään sekä moniulotteisuutta että stereotypioita. Suomalaisesta miehestä haetaan sitä pehmeyttä, mitä se ei normaalisti koskaan näytä. Tuo pehmeys löytyykin lopulta yllättävästä paikasta.

Rugbykentälle miehet lähtevät pakoon kotitöitä, vaimojaan, lapsiaan, tyttöystäviään ja muita kesytyksen merkkejä. Vaatimukset siitä, mitä miehisyys on ja mitä miehen kuuluu olla, löytyvät enemmänkin miesten pään sisältä kuin naisten sanoista, sillä naisia elokuvassa on huomattavan vähän. Miehen mielestä miehen kuuluu olla suojeleva perheenpää, talonrakentaja ja turvallisuuden tuoja. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa mies myös tiskaa ja siivoaa. Pelikentillä melskatessaan mies voi tuntea itsensä mieheksi. Mustelmia tulee, testosteroni jyllää ja lopulta itse urheilu jää vähän sivuseikaksi. Kukaan ei ymmärrä miestä niin hyvin kuin toinen mies ja rugbyn merkeissä luodut ystävyydet osoittautuvat kultaakin kalliimmiksi.

Ronkainen itse on kertonut elokuvan olevan komedia, mutta lopulta huumorilla ei ole ihan niin suurta osaa. Freetime Machos liikkuu osin samoilla vesillä kuin seuraavana vuonna julkaistu Miesten vuoro, mutta ottaa aiheeseen erilaista kulmaa. Elokuva ei rakennu niinkään miehisen herkistelyn ja avautumisen ympärille. Freetime Machos on elokuva, jota toiset ymmärtävät loistavasti ja josta toiset eivät saa minkäänlaista otetta. Suosittelen silti kokeilemaan. Tykkäsin kovasti, vaikka toteutuksen kanssa välillä hapuillaankin.

Freetime Machos (2009)
Ohjaus: Mika Ronkainen
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.0/10

MusiXine 2011, osa 2

MusiXine jäikin sitten omalta osaltani aiottua lyhyemmäksi kokemukseksi, sillä perjantainen kova pääkipu muutti suunnitelmia. Alun perin perjantaina oli tarkoitus käydä katsastamassa The Shukar Collective Project (2010) ja The White Stripes Under the Great White Northern Lights (2009), mutta huonon voinnin eli vuoksi nämä jäivät välistä. Onneksi lauantaina oli kuitenkin uusi päivä ja vaikka päässä jyskytti edelleen, jaksoin olla reipas ja käydä Studiossa tsekkaamassa Lemmyn.

Lauantai 18.3.

Lemmy (2010)
49% motherfucker, 51% son of a bitch.

Lemmy Kilmister on äijä, senhän tietää kaikki. Kaiken logiikan mukaan Motörheadin nokkamiehen hautajaisia olisi pitänyt viettää jo aikoja sitten, mutta Lemmy se vaan jatkaa rokkaamista. Lemmy on niitä harvoja, joille rankka rock n' roll -elämäntyyli päihteineen kaikkineen tuntuu sopivan. Tuskin mikään voisi kaata tätä järkälettä.

Viime vuonna julkaistu dokumentti Lemmy on aiheensa näköinen henkilökuva. Ei turhaa bullshittia, ei turhaa kiertelyä ja kaartelua. Haastateltavina on suuri joukko nimekkäitä artisteja, jotka ovat joko ammentaneet inspiraatiota Motörheadin musiikista tai Lemmyn henkilökohtaisia kavereita. Tai vähän molempia.

Lemmy on harvinainen nykymusiikin hahmo, jonka ympärillä tuntuu koko ajan leijuvan jonkinlainen erityinen aura. Jo se, että Lemmy kävelee ruudun läpi Motörheadin pauhatessa lujaa taustalla on mahtavaa katsottavaa. Kenestä pystyy sanomaan samaa?

Olin aluksi hieman skeptinen leffan pitkästä kestosta. Pitkät dokkarit muuttuvat helposti puuduttavaksi puuroksi tai pelkäksi sarjaksi puhuvia päitä, mutta onneksi tekijöillä on ollut aiheeseen hyvä ote. Hauskinta ovat ehdottomasti muusikoiden, kiertuecrew'n ja ystävien muistelut, jotka koskevat useimmiten vuosien varreilla sattuneita tapahtumia ja valottavat samalla hyvin Lemmyn off-stage persoonaa, sitä millainen hän oikeasti on.

Menneisyys ja Lemmyn henkilöhistoria käydään läpi aika lyhyesti ja dokumentti painottuu enemmän miehen persoonaan, josta paljastuu ehkä yllättäviäkin piirteitä. Vaikka Lemmyn elämäntyyli on kovin erilainen, kuin mitä koskaan toivoisin omani olevan, ihailen suuresti miehen no nonsense -asennetta. Lemmy tekee mitä haluaa, omalla tyylillään ja muut voivat joko seurata perässä tai häipyä, aivan sama. Olisi kieltämättä hienoa itsekin joskus olla noin päättäväinen oman tien kulkija. Varmasti juuri tuo lujatahtoisuus on osa Lemmyn ja Motörheadin suurta suosiota. Mieshän elää unelmaansa. Ihmiset kyllä huomaavat, kun joku tekee juuri sitä mitä on aina halunnut tehdä.

Lemmystä, niin elokuvasta kuin itse miehestäkin, on vaikea olla pitämättä. Leffan flow on hyvä, Lemmy on totta kai kiinnostava mies dokkarin aiheeksi ja haastattelut ovat mukavan rentoja ja tuttavallisia. Suosittelen niillekin, jotka eivät ole mitään suuria Motörhead -faneja. Tämän dokkarin jälkeen olette, uskokaa pois.

Lemmy (2010)
Ohjaus: Greg Olliver & Wes Orhoski
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.7/10


Kaikki näkemäni MusiXine-leffat olivat hyviä omassa lajissaan, mikä oli hieno yllätys. Usein, kun käy katsomassa elokuvia joista ei tiedä juuri mitään, tulee nähtyä muutama huonokin tekele. Festivaalit päättyivät eilen palkintojenjakoon ja voittajaelokuvan esitykseen 45 Specialissa. Voiton nappasi jo edellisessä postauksessa esiintynyt puolalaisdokumentti Beats of Freedom. Onnittelut palkinnon arvoiselle voittajalle!

MusiXine 2011, osa 1

Oulun MusiXine -musiikkielokuvafestivaali potkaistiin käyntiin jo viime sunnuntaina, kun Talvikylässä esitettiin erikoisnäytöksenä Leonard Cohenin livekeikka Isle of Wightilta vuodelta 1970. Itse en ollut tapahtumaa seuraamassa, olin itse asiassa jo autuaan unohtanut, että moinenkin häppeninki on. Itse varsinaiset festivaalit käynnistyivät eilen torstaina 17.3. ja päättyvät huomenna lauantaina 19.3. palkintojenjakogaalaan. Oma ns. raportti nähdyistä elokuvista tulee postautumaan kahdessa osassa. Tässäpä hieman leffafiiliksiä eiliseltä.

Torstai 17.3.

Luulin ensin etten mitenkään ehdi kaikkiin kolmeen torstaille kaavailemaani näytökseen. Onneksi koulupäivä päättyi kuitenkin reilusti odotettua aiemmin ja pääsin mukaan menoihin jo iltapäivästä. Ensimmäiset kolme elokuvaa olivat jo melkoista pyöritystä, kun musiikki vei katsojan maailmanympärimatkalle Japanista Puolan kautta aina Jamaikalle saakka.

We Don't Care About Music Anyway (2009)
Ranskalainen dokumentti ottaa tähtäimeensä kourallisen japanilaisia avant-garde muusikkoja, jotka rikkovat rajoja kukin tyylillään. Yksi on löytänyt vähintään 101 luovaa tapaa käyttää selloa, toinen käyttää instrumenttina omaa sydäntään kontrolloimalla sen lyöntejä erityisellä hengitystekniikalla.

Elokuva koostuu artistien esiintymisistä ja musisoinnista sekä mustavalkoisista osuuksista, joissa artistit istuvat yhteisen pöydän ääressä keskustelemassa taiteestaan ja tekemistään ratkaisusta. On vaikea päättää kumpi on mielenkiintoisempaa, sillä nähtävää ja kuultavaa riittää molemmissa osioissa. On kiinnostavaa kuulla omaperäisten taiteilijoiden kommentteja omista ja muiden tekemisistä.

Välillä luotu musiikki kuulostaa vain sarjalta eritasoisia pirinöitä ja pörinöitä, mutta onnistuu silti olemaan omalla tavallaan kaunista. Moni artisteista ammentaa inspiraatiota ympäristön normaaleista äänistä. Ja ympäristön ääniähän Tokiossa riittää! Minua on juuri aina kiehtonut arkipäivän äänet ja huomaamatta syntyvät rytmit. Elokuva inspiroi ilmeisesti minuakin, sillä ympäristö tuntui kummasti heräävän henkiin heti kun astuin Valveelta ulos. Autojen hurina, rekan peruutusäänet ja ihmisten puhe tuntuivat soljuvan yhteen muodostaen oman, toimivan äänimaailmansa.

Elokuvan nimi We Don't Care About the Music Anyway kuvaa kenties sitä, kuinka kukaan artisteista ei ainakaan myönnä osaavansa soittaa mitään "oikeaa" soitinta. Heidän tekemänsä musiikki on mitä suurimmissa määrin esittävää taidetta, eikä se välttämättä edes toimi levyltä soitettuna. Nämä muusikot tekevät omaa juttuaan, normeista välittämättä.

Myös itse dokumentin tyyli on samankaltainen kuin musiikki josta se kertoo. Kiehtova teos, joka vaatii avointa mieltä ja luovaa ajattelua.

We Don't Care About Music Anyway (2009)
Ohjaus: Cédric Dupire & Gaspard Kuentz
80 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10

Beats of Freedom (2010)
Beats of Freedom kertoo puolalaisesta rokista ja siinä rinnalla maan yrityksestä päästä kommunismin ikeestä. 1960-luvulla, samalla kun Amerikassa hippiliike kukoisti, Puolan tilanne oli surkea. Köyhyys oli kova ja kommunistihallinto ankara. Silti maassa oli marginaaliryhmä hippejä, jotka hallitus esitti syrjäytyneinä rikollisina. Pienin askelin rock-musiikki rantautui Puolaan ja paikalliset nuoret ottivat sen avosylin vastaan.

Rockista ja punkista Puolan nuoret saivat väylän käsitellä turhautumistaan ja vapauden kaipuutaan. Suurin osa ajan rock-musiikista oli protestilauluja, joissa arvosteltiin maan politiikkaa. Sensuuri oli kuitenkin kovaa ja kaikki laulujen sanoitukset tuli antaa tarkistettavaksi ennen levyn nauhoittamista.

1970-luvulla nuoret saivat luvan pitää oman rock-festivaalinsa, ensimmäisen laatuaan maassa. Jarinco -festivaali toi yhteen koko maan nuorison, joka pääsi näin kerran vuodessa olemaan vapaa. Monikaan Jarincossa esiintyneistä bändeistä ei koskaan saanut levyään ulos sensuurin vuoksi. Dokumentissa on videomateriaalia festivaaleilta. Osalla yleisöstä oli mukanaan kasettinauhurit, joilla he nauhoittivat keikkoja ja kopioivat niitä kavereilleen. Dokumentin kiinnostavinta antia onkin videomateriaali sorron vuosilta.

1980-luvulla Puolassa tapahtui samankaltainen mullistus, kuin USA:ssa pari vuosikymmentä aiemmin. Musiikki synnytti nuorisokulttuurin ja sai nuoret tuntemaan yhteenkuuluvuutta keskenään. Vanhan videomatskun lisäksi kiinnostavaa on kuulla tuon ajan muusikkojen muistoja. Vaikka rokkarit saattoivat olla todella kuuluisia, he olivat silti yhtä köyhiä kuin muukin kansa. Joku muistelee rakentaneensa itse omat soittimensa ja vahvistimensa, sillä merkkikitaraa varten olisi saanut säästää rahaa vuosikausia. Siinä valossa tuntui absurdilta, että välillä edes roskia ei saanut viedä rauhassa ulos, kun fanit olivat jo hyökkäämässä kimppuun. Muusikot olivat kaikkien tuntemia kerjäläisiä.

Beats of Freedom on musiikin voiman ylistys. Musiikki saa ihmiset kokoontumaan yhteen, se saa ihmiset toimimaan yhdessä. Se voi jopa vaikuttaa kokonaisen kansakunnan tulevaisuuteen. Ainoa selkeä miinus teokselle tulee siitä, että se tuntui loppuvan jotenkin kesken. Olisin kaivannut vielä jonkinlaista loppurykäystä. Muutenkin dokumentti on aika lyhykäinen, vartti lisää olisi voinut tehdä ihan hyvää. Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että se olisi hyvin kantanut vielä hetken.

Beats of Freedom (2010)
Ohjaus: Leszek Gnoinski & Wojciech Slota
73 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.7/10

Holding on to Jah (2009)
Dokumentti kertoo Jamaikasta, rastafari -kulttuurista ja reggae-musiikista sekä niiden historiasta ja merkityksestä. Haastateltavaksi on valikoitu nimekkäitä reggae-artisteja ja alan asiantuntijoita.

Olin itse asiassa hieman yllättynyt, miten kaukaistakin historiaa elokuvassa valotettiin. En tiedä olinko jo hieman väsynyt, kun olin ollut koko päivän liikkeessä, vai oliko asioiden käsittely jokseenkin sekavaa muutenkin. Loppujen lopuksi itse reggae-musiikkiin keskityttiin verrattaen vähän ja kaikista suurin rooli oli rastafari -liikkeellä ja sen historialla. Reggaehan tosin on juuri rastafari-kulttuurin aikaansaannosta, joten sikäli musiikkia sivuttiin koko ajan.

Rastafari on 1930-luvulla alkunsa saanut elämäntapa, johon liittyy usko siitä, että edesmennyt Etiopian keisari Haile Selassie I (1882-1975) oli messias, Jumalan inkarnaatio. Termi rastafari tulee Selassien syntymänimestä Ras Tafari Makonnen. Aluksi rastafarit joutuivat Jamaikalla sorron ja syrjinnän kohteeksi, heitä jopa pelättiin. Monet rastafarit pitivät majojaan muun asutuksen ulkopuolella.

Reggae syntyi 1960-luvulla, edeltäjinään ska ja rocksteady. Dokumentissa reggaeta käsitellään oikeastaan vasta loppupuolella ja omasta mielestäni liian lyhyesti. Kuten aiempi Beats of Freedom, myös Holding on to Jah on viesti musiikin yhdistävästä vaikutuksesta. Ihan kiinnostava dokkari, mutta ehkä itse musiikilla olisi voinut olla isompi rooli. Lisäksi turhaa toistoa tuli jonkin verran, pieni karsiminen olisi ollut paikallaan. Täytyy silti ihailla jamaikalaisten rastafarien ja reggae-muusikoiden letkeää elämänasennetta ja meininkiä. Kelpo dokkari, joskaan ei itselläni yltänyt ihan samanlaisiin tuntoihin kuin kaksi aiempaa.

Holding on to Jah (2010)
Ohjaus: Roger Landon Hall
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.5/10


Tänään ja huomenna olisi tarkoitus käydä vielä tsekkailemassa leffa tai pari. Tätä kirjoittaessa olo on hieman heikko kovan päänsäryn vuoksi, mutta jospa tuo jomotus lakkaisi iltaan mennessä ja pääsisin katsomaan ne leffat mitkä aioinkin.

Kaikki nämä kolme elokuvaa kilpailevat MusiXinen kilpasarjassa, jonka voittaja julkistetaan lauantai-iltana. Beats of Freedom on mahdollista käydä vielä tsekkaamassa Valveen elokuvateatteri Studiossa lauantaina 12.00 alkaen ja We Don't Care About Music samassa osoitteessa kello 16.00. Voittajaelokuva esitetään 45 Specialissa lauantaina 20.00.

Haaveet kaatuu?

Coyote Ugly (2000)
Violet on New Jerseyn kasvatti, joka haaveilee urasta lauluntekijänä. Elokuvan alussa Violet muuttaa pois leski-isänsä luota New Yorkin suurkaupunkiin seuratakseen unelmiaan. Aluksi nuoren tytön uratoiveet murskataan minne hän sitten meneekin tarjoamaan laulujaan. New York on yhtä armoton kuin elokuvissa yleensä. Joka paikassa hänelle kerrotaan, että hänen tulisi esittää itse laulujaan, mutta asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen. Violet potee nimittäin sairaalloisen pahaa esiintymiskammoa.

Rahavarojen loppuessa Violet joutuu etsimään muita töitä ja saa paikan baarimikkona Coyote Ugly -nimisessä baarissa. Coyote Uglyn vetonauloja ovat paikan naispuoliset, tiskillä tanssivat baarimikot ja Violet joutuu voittamaan pelkonsa pysyäkseen vauhdissa mukana. Muut baarin työntekijät ovat yksiulotteisia, seitinohuita karikatyyreja, joista ei saa oikein mitään irti. Blondi on kova flirttailemaan, brunette on pahansisuinen ämmä ja baarin omistaja Lil tiukka bisnesnainen.

New Yorkista Violet löytää myös poikaystävän, australialaisen Kevin O’Donnelin. Mies tekee oman osansa päästääkseen Violetin esiintymispelostaan.

Kuten sanottu, juoni on peruskauraa. Tällaisia ”nuori tyttö lähtee isoon kaupunkiin” -leffoja tuntuu välillä sikiävän joka puolelta. Hahmot ovat tylsähköjä ja Violetia esittävä Piper Perabo on liian karismaton kantaakseen elokuvaa oikeastaan mihinkään. Elokuva on selkeästi tehty nuoria tyttöjä silmällä pitäen ja voi olla että se tavoittaakin kohderyhmänsä. Olin itse elokuvan julkaisun aikaan n. 12-vuotias ja muistan tykänneeni tästä leffasta.

Muutamia tuttuja tyyppejä vilahtaa leffassa cameorooleissa. Jackass -stara Johnny Knoxville on ruudussa muutaman sekunnin baarin miespuolisena asiakkaana ja Alice Cooper vilahtaa leffassa ohikiitävän hetken ajan pääparin käydessä levykaupassa. Tyra Banks tekee pienen roolin Coyote Uglyn taakseen jättävänä Zoena. Mukana on tietysti myös LeAnn Rimes, joka toimii Violetin lauluäänenä ja esittää kappaleet leffan soundtrackilla.

Coyote Ugly (2000)
Ohjaus: David McNally
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.8/10

Orange County (2002)
Shaun on innokas opiskelija Orange Countysta, joka haaveilee pääsystä Stanfordin yliopistoon ja urasta kunnioitettuna kirjailijana. Paikan yliopistossa pitäisi olla jo varma, mutta hämmentynyt opinto-ohjaaja onkin sekoittanut Shaunin paperit jonkun luuserin kanssa. Pojan maailma musertuu, kun opiskelupaikkaa ei herukaan.

Shaunin tarrautuva äiti on hylkäämisestä oikeastaan onnellinen. Lance -veli on jatkuvasti jonkin sortin aineissa, isäpuoli on lähestulkoon vihannes ja biologinen isä on naimisissa bimbon nuoren blondin kanssa. Ajatus tulevaisuudesta Orange Countyssa dysfunktionaalisen perheen loukussa raastaa Shaunia. Shaun lähtee Lancen ja yliavuliaan tyttöystävänsä Ashleyn kanssa Stanfordiin tapaamaan yliopiston dekaania ja korjaamaan tapahtuneen virheen.

Orange County on parhaimmillaan ihan hauska teinisekoilukomedia, jonka jaksaa lyhyen kestonsakin vuoksi pari kertaa katsoa. Jack Black on ihan hauska Lancena, vaikka perushuumehörhö onkin, mutta parasta elokuvassa ovat mielestäni Shaunin biologiset (hieman sekavat) vanhemmat, joita esittävät Catherine O’Hara ja John Lithgow. Näyttelijöiden välinen kemia toimii hienosti. Nuoret näyttelijät Colin ”Tominpoika” Hanks ja Schuyler Fisk eivät myöskään tee pöllömpää työtä rooleissaan. Ihan piristävä pätkä, jos mielentila on sopiva.

Orange County (2002)
Ohjaus: Jake Kasdan
79 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


Swimfan (2002)
Ben on opiskelija ja lahjakas nuori uimari, joka haaveilee ammattiurasta vesileikkien parissa. Pojan menneisyys on synkkä ja surullinen, mutta rakkaus ihanaan tyttöystävään on kääntänyt kaiken parempaan suuntaan. Pikkukriminaalista on kasvanut toiveikas urheilija, jolla kaikki tuntuu olevan mallillaan. Uinti sujuu, koulu sujuu, tyttöystävä on yhä ihana ja tiedossa on lähes varma paikka hyvässä yliopistossa Kaliforniassa.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kouluun tulee uusi oppilas, Madison. Vaaleatukkainen tyttö saa Benin pauloihinsa ja muutama aluksi viattoman oloinen kohtaaminen johtaa sekstailuun uima-altaassa. Tyttöystävän pettäminen heittää Benin täysin raiteiltaan. Yhtäkkiä mikään ei enää suju, jopa uintihommat menevät pieleen.

Ben yrittää epätoivoisesti päästä eroon Madisonista, mutta tyttö on korviaan myöten rakastunut. Pian Benistä tulee Madisonille pahanlaatuinen pakkomielle. Benistä tulee koko ajan vain vainoharhaisempi, kun psykopaattityttö alkaa systemaattisesti terrorisoida hänen elämäänsä. Aluksi kiusanteko on pientä, mutta kärjistyy pian murhaksi, tai jopa pariksi. Samalla Benille alkaa valjeta, kuinka sekopäinen Madison todella on.

Swimfan on kaiken kaikkiaan heikko esitys. Näyttelijäsuoritukset ovat korkeintaan keskinkertaisia ja toteutus onnistuu välillä ärsyttämään pahemman kerran. Oikeasti, onko joka toisen kuvan pakko olla sininen? Eikä siis vähän sinisävyinen tai vihjaava vaan ihan vitun SININEN. Sairaala, jossa Ben työskentelee on taatusti sinisin paikka koko maailmassa. Loistava idea. Luin jostain, että koko elokuvassa on vain pari kohtausta, jossa kuvaan ei ole lisätty sinistä värikorjailussa. Upeaa, ihanaa.

Elokuva tietysti myös vilisee epäloogisuuksia ja naurettavia juonenkäänteitä, kuten mikä tahansa hätäisesti sutaistu tusinaleffa. Erityisen paskuusmaininnan huonosta näyttelijäsuorituksesta ansaitsee Madisonia esittävä Erika Christensen, joka ei onnistu tuomaan hahmoon mitään eloa. Swimfan on erittäin mitäänsanomaton kokemus, ei voi suositella.

Swimfan (2002)
Ohjaus: John Polson
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.8/10

Yksi kasetti, kaksi leffaa

Jes, nyt on syysloma! Loman alussa käväisin vanhempieni luona ja tongin samalla VHS -kokoelmaani. Ostettuja leffoja on pieni kaapillinen, mutta telkkarista nauhoitettua matskua löytyi vielä enemmän. Osaa ei ole tullut katsottua vuosikausiin. Hauskaa nauhoitetuissa videoissa on se, että samalla kasetilla saattaa olla putkeen pari täysin erilaista leffaa. Raaka actionpätkä ja herttainen perhe-elokuva mahtuvat näppärästi samalle kassulle. Ihan noin julkeaa kontrastia ei löytynyt, mutta kovin erilainen parivaljakko tuli silti katsottua.

Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984)
Epäonnisen rock-bändin tarinan kertova "dokumentti" tuskin kaipaa suurempia esittelyjä. Spinal Tap on unholaan hitaasti, mutta varmasti vajoava yhtye, joka tekee pitkästä aikaa Amerikan rundin. Samalla julkaistaan myös bändin uutuuslätty, jylhästi rokkaava Smell the Glove. Bändin mukana kulkee kuvausryhmä, jota ohjaa Marty DiBergi (leffan ohjaaja Rob Reiner).

Kaikki tai oikeastaan mikään ei mene suunnitelmien mukaisesti ns. nappiin, vaan kommellukset seuraavat toisiaan. Nimmaritilaisuuteen ei tule ketään, keikkapaikat ovat mitä sattuu eikä lavarekvisiittakaan toimi halutulla tavalla. Edes levyä ei saada ulos aiotulla kansikuvalla. Tai ylipäätään millään kansikuvalla. Bändin välit alkavat rakoilla viimeistään siinä vaiheessa, kun laulaja-kitaristi David St. Hubbinsin tyttöystävä Jeanine liittyy mukaan kiertueelle.

Dokumentin aikana seurataan suurimmaksi osaksi itse rundia, mutta käydään myös läpi bändin historiaa, joka onkin värikäs. Rumpaleita on kuollut oudoissa onnettomuuksissa ja välillä bändi on hairahtunut soittamaan kukkamusiikkia. Hienoja rokkikappaleita ei tietenkään sovi unohtaa. Herkät biisit, kuten Sex Farm, Big Bottom ja Heavy Duty ovat instant klassikoita. Stonehenge -esitys on oma suosikkini.

This Is Spinal Tap on komedian ja mockumentaryn (anteeksi, rockumentaryn) klassikko ja varsinainen ilmiö. En ollut nähnyt leffaa vuosiin ja moni vitsi tuntui tosi freesiltä tauon jälkeen. On harvinaista, että jollekin komedialle nauraisi ääneen vielä useamman katselukerran jälkeen. Leffassa on monta loistavaa gagia, joista osa on vuosien saatossa alkanut elää omaa elämäänsä. Spinal Tapin vakijäseniä esittävät Christopher Guest, Harry Shearer ja Michael McKean vetävät roolinsa sellaisella antaumuksella ja tilanteeseen sopivalla vakavuudella, että oksat pois. After all, rock is fucking serious business! Feikkibrittiaksentit ovat myös erittäin jees.

Kuuleman mukaan iso osa repliikeistä on improa (ei mikään yllätys) ja matskua tuli kuvatessa järisyttävät määrät. Alan jo harkita pitäisikö seuraavaksi etsiä käsiin se neljän ja puolen tunnin versio tästä leffasta. Jos joku ei ole vielä Spinal Tapia nähnyt, niin nyt paikkamaan aukkoa sivistyksessä! Ne, joille tämä leffa on jo tuttu, voivat seuraavaksi tutustua "tosielämän Spinal Tapiin" eli katsoa muutaman vuoden takaisen dokkarin Anvil! The Story of Anvil (2008) ja todeta että Kanadan papat ne jaksaa rokata. Suosittelen.

Ai niin, pakko sanoa. Leffan suomenkielinen nimi on perseestä. Ilmeisesti historiassa oli ajanjakso, jolloin jonkun mielestä oli hauskaa antaa joka toiselle komedialle nimeksi Hei me tehdään jotain. Fuck you.

Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap, 1984)
Ohjaus: Rob Reiner
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10

Osmosis Jones (2001)
Ihmiskehon toiminnot on aiemminkin valjastettu animaatioseikkailuksi. Suomalaisittain tunnetuin kehoseikkailu lienee Olipa kerran ihminen (Il étant une fois... la vie, 1986) TV-sarja. No, itselleni se ainakin on tutuin. Osmosis Jones luottaa samaan teemaan, mutta sillä on täysin eri tatsi. Leffa on yhdistelmä live action- ja piirrosmatskua. Ulkoapäin ihmiset ovat, no, oikeita ihmisiä, mutta sisältä animaatiota. Cool.

Alussa tapaamme Bill Murrayn näyttelemän Frankin ja tämän tyttären Shanen. Shane on huolissaan isänsä ruokailutavoista ja syystäkin. Mieshän on täysi sika. Suurimman osan aikaa Frankin syöpöttely ja epäterveellisyys menevät ihan naurettavalle tasolle. Shane yrittää joka kohtauksessa vieressä jankuttaa, että liikkuisit ja söisit salaattia, mutta Frank se vaan vetelee kanankoipia ja snäksejä. Ihme mäntti.

Frankin kehon sisällä kuitenkin kuhisee. Kun tämä ihmissika vetäisee ns. tuulensuojaan apinan suussa olleen ja sitten vielä maahan pudonneen kananmunan (!!!), pöpöt alkavat jyllätä. Frank saa elimistöönsä Thraxin (Laurence Fishburne), eli anthraxin, ja superbakteeri vannoo kaatavansa pömppömasun kahden päivän sisällä. Thraxin suunnitelmista pääsee jyvälle valkoinen verisolu Osmosis Jones (Chris Rock), joka yrittää selvittää keissin yhdessä flunssalääke Drixin (David Hyde Pierce) kanssa. Samaan aikaan Frankin Kaupungin (eli Frankin elimistön) pormestarin vaalit ovat tulossa, eikä istuva pormestari (William Shatner) aio luopua paikastaan. Pormestari välittää enemmän itsestään kuin Frankista ja saa välinpitämättömyydellää lopulta miehen hengenvaaraan.

Juoni kuulostaa tietysti täydeltä hötöltä ja välillä se sitä onkin. Hauskoja oivalluksiakin on kuitenkin tehty. Thrax on ihan kelpo pahis, mutta leffa on suureksi osaksi moottoriturpa Chris Rockin show. Animaatiopuoli toimii muutenkin paremmin, kuin live action, joka on välistä puuduttavaa paikallaan polkemista. Bill Murraykaan ei hommaa piristä. Live action toitottaa liikaa samaa opetusta: syö terveellisesti, harrasta liikuntaa, älä syö roskaruokaa, paranna elintapasi, älä hommaa sydäriä... Animaatiopuolessa taas on actionia, ihan hyviä hahmoja, varsin jees ääninäyttelyä, muutama hyvä gagi ja muuta siistiä.

Shane yrittää suostutella laiskuri-isäänsä syömään rehuja.

Yllättäen pieruhuumorilta ei voi tällaisen aiheen kanssa välttyä.

Varmaan mielenkiintoisin kohtaus leffassa ovat Frankin unet, joita elimistön asukit (eli solut yms.) voivat käydä katsomassa elokuvateatterissa ns. livenä eli miehen nukkuessa. Lisäksi Thrax eksyy vahingossa pahojen unien varastoon, jossa painajaisia tarjoillaan ruutukaupalla.

Ihan kelpo leffa, joka olisi varmasti parempi pelkkänä animaationa. Milloin nämä live action/animaatio -fuusiot ovat ylipäätään toimineet?

Osmosis Jones (2001)
Ohjaus: Bobby Farrelly & Pete Farrelly
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


Huom., koska katsoin leffat VHS-kassulta, en saanut niitä itse screencapattua, kuten aiemmissa postauksissa. Tämän postauksen kuvat (julisteita lukuunottamatta) tulevat täältä: AllMoviePhoto.com