The stars look very different today

Vuosi alkoi sekä iloisissa että surullisissa merkeissä. Matkustelin vuodenvaihteessa Italiassa kaksi viikkoa, viisi kaupunkia Milanosta Napolin kautta Roomaan. Roomassa sain kuulla varsin surullisia uutisia: David Bowie on kuollut. Nyt Bowie-jukeboksi on soinut lakkaamatta päässä jo melkein parisen viikkoa.

Harvoin jonkun julkisuuden henkilön kuolema saa aikaan tällaisia tunteita - viimeksi Michael Jacksonin kuolema oli tämänkaltainen tunnepyrähdys. Silloinkin näyttämöltä poistui yksi omia nuoruuden idoleita, ihminen, joka oli enemmän kuin kuolevainen. On vaikea käsittää, että Bowie voi kuolla. Haluan ajatella, että hän vain palasi sille planeetalle, mistä alun perin tulikin.

Muistellakseni Bowieta halusin kirjoittaa oman tarinan miehen musiikin parissa - ja katsoa elokuvia.

Aloitetaan vuodesta 1997. Olin 9-vuotias, ahkera musiikkivideoiden katsoja. Yksi uusi video teki minuun lähtemättömän vaikutuksen: David Bowien I'm Afraid of Americans. Hämmennyksen keskellä en ymmärtänyt edes katsoa kappaleen esittäjän nimeä. Biisi ja video jäivät kaivelemaan mieltä pitkäksi aikaa.

Pikakelaus eteenpäin vuoteen 2001. 13-vuotiaana olin edelleen musiikkivideoiden suurkuluttaja ja nauhoittelin VH1:ltä erityisesti rankkoja rokkiohjelmia. Törmäsin videoon uudelleen, ensi kertaa neljään vuoteen. Yhden katselun jälkeen muistin sen edelleen lähes ulkoa. Nyt katsoin esittäjän nimen ylös ja kirjastoreissulla mukaan tarttui Changesbowie-kokoelmalevy (joka muuten soi taustalla tätä kirjoittaessa). Kesti kauan saada koko levy kuunneltua loppuun asti, sillä lähes joka biisin jälkeen halusin kuulla saman heti uudelleen. Bowiesta tuli nopeasti yksi suosikkiartistejani - ja Ziggysta lempinimeni koko teini-iän ajaksi.

Siitä lähtien Bowie on ollut kuin lahjapaketti, jonka voi avata yhä uudelleen. Välillä on mennyt pitkiäkin hiljaisia aikakausia, kun Bowieta on tullut kuunneltua vain vähän, mutta sitten taas jossain syttyy kipinä ja tuotannosta löytyy jotain uutta ja upeaa. Olen huono kuuntelemaan uusia julkaisuja, ja kuuntelin The Next Day -levyn vasta viime vuonna. Olin pohjattoman onnellinen siitä, että Bowie oli pitkän välin jälkeen tehnyt loistavan levyn. Uusi Blackstar oli myös upea ja sai miettimään mitä maailma menettikään. Bowie oli luovuuden loputon lähde.

Urallaan Bowie esiintyi myös elokuvissa sekä omana itsenään että näyttelijänä, mutta niihin en ole juurikaan tutustunut. Nyt oli korkea aika. Valitsin katsottavaksi yhden kuuluisimmista Bowie-elokuvista, Labyrintin.


Labyrintti (Labyrinth, 1986)

Ensinnäkin, harvoin törmää leffaan, jolla on yhtä all star -tekijätiimi kuin Labyrintilla. Ohjaajana Muppet-mies, Jim Henson, tuottajana George Lucas, käsikirjoittajana Monty Python -hemmo Terry Jones ja yhdessä pääosassa David Bowie? Jösses mikä meno! Rehellisyyden nimissä pitää tosin mainita, että elokuva perustuu Jonesin alkuperäiskäsikirjoitukseen, josta jäi lopulta jäljelle melko vähän. Silti.

Nimekkäästä tiimistä huolimatta elokuva ei ollut julkaisun aikoihin kummoinen menestys. Itse asiassa se floppasi elokuvateattereissa täysin ja sai vähintäänkin ristiriitaisia arvosteluja. Nykyään Labyrintti nauttii kulttielokuvan statuksesta. Elokuva jäi Jim Hensonin viimeiseksi kokopitkäksi ohjaustyöksi.

Elokuvan päähenkilö on uusioperheessä elävä teini-ikäinen Sarah (Jennifer Connelly), jolla on vauvaikäinen pikkuveli Toby. Sarah pestataan usein Tobyn lapsenvahdiksi, mikä kismittää tyttöä. Eräänä iltana, kun Toby on erityisen ärsyttävä, Sarah toivoo, että peikot veisivät pikkuveljen pois.

Yllättäen pahantahtoinen toive toteutuukin pikavauhtia, ja Sarah kohtaa peikkokuningas Jarethin (Bowie). Sarah saa 13 tuntia aikaa selvittää tiensä salaperäisen ja sokkeloisen labyrintin läpi Jarethin linnaan pelastaakseen Tobyn. Matkalla tyttö kohtaa erilaisia fantasiaolentoja, jotka auttavat häntä matkalla labyrintin ja peikkokaupungin läpi.

Tarinahan tässä on vähintäänkin tyypillinen, eikä erityisen mielikuvitukselinen peruspuitteiltaan. Kyseessä on eräänlainen kasarifantasiaversio Ihmemaa Ozista. Elokuvassa kokonaisuutena on paljon sekä hyvää että huonoa. Erikoistehosteet ja nuket ovat komeita, kasaritykitysmusiikki jytää hyvin ja jotain tapahtuu sen verran tiiviisti, että tylsää ei tule kertaakaan.

Aika paljon juonellisesti tärkeitä juttuja jää kuitenkin uupumaan. Monta mutkaa vedetään turhankin suoraksi, kun koko paketti pitää mahduttaa 101 minuuttiin ja juonen ohessa pitää olla aikaa tehosteiden esittelyyn. Sarahin muuttuminen Tobyn suoranaisesta vihaajasta huolestuneeksi isosiskoksi on vähän tönkkö, ja musiikkinumerot tuntuvat irtonaisilta kokonaisuuteen nähden. Aika pikkujuttujahan nämä lopulta viihde-elokuvassa ovat.

Bowie puolestaan on loistovalinta peikkokuninkaaksi. Rooliin harkittiin alun perin Michael Jacksonia tai Stingiä, kumpi tahansa heistä olisi tehnyt tästä ihan eri elokuvan. Bowie tekee tarinan pahiksesta dynamiikaltaan erittäin mielenkiintoisen.

En kyllä kuollaksenikaan tajua tuota Stingiä. Miksi?

Visuaalisesti elokuva on kiehtovan yksityiskohtainen ja screencappeja ottaessa huomasin muutamia juttuja, jotka menivät ensimmäisellä katselukerralla ihan ohi. Ihan mielelläni katsoisin Labyrintin uudelleen ja mietin jo, olisiko tämä hyvä leffa pienten veljenvesojen aivopesemiseen Bowie-faneiksi...

Labyrintti (Labyrinth, 1986)
Ohjaus: Jim Henson
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Hyvää joulua 2013!

Evenings on a Farm Near Dikanka 

(Vechera na khutore bliz Dikanki, 1961) 

Hauskaa joulua kaikille! Tänä vuonna How queerin joulupaketista paljastuu neuvostoliittolaista joulufantasiaa. Virallista enkku- tai suominimeä leffalla ei ole, mutta laitoin nyt selkeyden vuoksi englanninnoksen. Leffa nimittäin perustuu Nikolai Gogolin samannimiseen novellikokoelmaan.

Leffan taustalla häärii ohjaajan ja käsikirjoittajan roolissa Venäjällä hyvin tunnettu Aleksandr Rou, jonka teoksia on nähty myös Suomessa. Mies on tehnyt sekä omia versioitaan klassikkosaduista (mm. Tuhkimo ja Saapasjalkakissa) että satuillut ihan omiaan. Miehen ensiohjaus on Suomessakin nähty elokuva Onnen hauki, joka meni kyllä ehdottomasti katsomislistalle, kun näin siitä pikkupätkän.

Varsinaista perinteistä juonta Dikankissa ei ole, vaan kuten novellikokoelmassa siinä tapahtuu paljon pieniä tarinoita, jotka kiinnittyvät jotenkin toisiinsa. Keskiössä on pieni Dikankan kylä, jossa asuu jos jonkilaista otusta. Kylässä on taitelija-seppä nimeltään Vakula, joka on rakastunut hupaisasti hihittelevään Oksanaan. Turhamainen ja pikkutyttömäisen ilkeä Oksana ei kuitenkaan lämpene Vakulan lähentelyille. Oksana epäilee, ettei miehellä ole tarpeeksi rahkeita (rahaa ja vaurautta) mennä hänen kanssaan naimisiin. Niinpä Oksana asettaa sepälle ehdon: tuo minulle tsaarinnan kengät, niin menen kanssasi naimisiin.

Vakavalla, pottatukkaisella Vakulalla on toinenkin ongelma. Hän on maalannut kylän kirkkoon pilakuvan Pirusta, joka on tapauksesta sittemmin suuttunut ja vannoo kostavansa Vakulalle. Vakula tapaa kylänraitilla Pirun, mutta ovelana miehenä valjastaakin vihtahousun itselleen matkakumppaniksi Moskovaan. Vakula lentää yössä Pirun selässä hakemaan tsaarinnan kenkiä.

Toisessa laajemmassa rinnakkaisjuonessa yhtenä päätekijänä on kylän noita Solokha, jonka luona Piru käy vieraisilla. Kaksikko on varsin hyvää pataa keskenään, mutta pian Pirun täytyy rientää piiloon, kun oven takana onkin toinen mies. Piru piiloutuu hiilisäkkiin. Pian ovella on taas joku, ja taas tuvassa olevan miehen täytyy rientää piiloon. Solokha tyhjentää toisenkin hiilisäkin ja tukkii vieraansa sen sisään. Näin käy vielä kerran, kunnes tuvassa on peräti kolme säkkiä, joista yhdessä on kaksi henkilöä. Säkit sisältöineen aiheuttavat monenlaista kommellusta kylässä, kun ne pääsevät lyllertelemään ulos Solokhan tuvasta.

Dikanki on visuaalisesti rikasta, värikästä ja kaiken kaikkiaan komeaa vanhan ajan fantasiaa. Efektit ovat hienoja, erityisesti telekineettisesti dumplingseja syövä velho. Mies on oikea laiskuuden ja mässäilyn perikuva: istuu vain perseellään ja kastaa dumplingseja smetanassa ilman käsiä. Suuhunkin herkut päätyvät ilman fyysistä ponnistelua. Myös Piru on ihan loistava, hienosti maskeerattu ja eläväisesti näytelty. Pirun näyttelijä Georgiy Millyar oli yksi Roun vakiokasvoista, joka jatkoi uraansa kuolemaansa asti. Millyar poistui keskuudestamme vuonna 1993, 89-vuoden ikäisenä, mutta ehti vielä viimeisten kolmen vuoden aikana esiintyä viidessä eri leffassa.

Dikanki on myös erittäin venäläinen. Yksi hauskimpia juttuja koko leffassa on rapajuoppokaksikko, jotka laulelevat kännissä ja kertovat nuuskatarinoita. Välillä käy mielessä epäilys siitä, liekö tämä lapsille tarkoitettu lainkaan, sen verran viinanhuuruisia ovat kylän ukkojen jutut. Gogolin alkuperäisnovellien pohjalta on tehty itänaapurissa pari muutakin adaptaatiota, tosin TV:n puolelle. Ainakin kuvien perusteella niissäkin meno näyttää niin perusvenäläiseltä että oksat pois.

Leffan tapahtumat sijoittuvat jouluun, mutta silti joulu on leffassa vain sivuroolissa ja ihan hyvä niin. Joulu näkyy leffassa eniten joulukirkossa ja joululauluja laulavina tyttöjoukkoina, jotka kiertävät talosta taloon. Tällaiset satuhassuttelut ovat mielestäni olennainen osa joulua, onhan se omalla tavallaan taianomaista aikaa - jos ei muista niin lapsista ainakin. Dikanki oli juuri sopivaa katsottavaa joulupyhien alle.

Nyt vain toivon, että kinkku voisi siirtyä suuhuni telekineettisellä voimalla, jotta voisin samalla sekä syödä että olla tekemättä mitään. How queer! palaa tammikuussa uusin kujein! Hyviä pyhiä!

Evenings on a Farm Near Dikanka (Vechera na khutore bliz Dikanki, 1961)

Ohjaus: Aleksandr Rou

69 minuuttia

IMDb

Oma arvosana: 7.8/10

Hyvästi, Ray Harryhausen

Elokuvamaailmasta kajahtaa jälleen surullisia uutisia, joskin jo muutaman päivän takaa. Efektiguru Ray Harryhausen menehtyi tiistaina 7.5.2013 Lontoossa. 92 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt alan veteraani teki merkittävimmät efektityönsä jo puolisen vuosisataa sitten, 50-70-luvuilla. Harryhausenin viimeiseksi efektityöksi jäi elokuva Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. How queer! kunnioittaa nyt Harryhausenin muistoa tsekkaamalla yhden miehen tunnetuimmista elokuvista.

Taistelu kultaisesta taljasta 

(Jason and the Argonauts, 1963)

Kultaisen taljan tarina tulee suoraan muinaisen Kreikan tarustosta. Elokuvan alussa ollaan heti toiminnan ytimessä, kun Pelias surmaa ylijumala Zeusin suojelemana Thessalian kuninkaan Ariston. On kuitenkin ennustettu, että joku Ariston kolmesta lapsesta tulee viemään Peliaksen vastahankitun kruunun. Poikia Aristolla oli vain yksi, Jason, jonka kohtalo on tulla suureksi sankariksi ja voittaa Pelias. Jason kohtaakin vastustajansa ja verivihollisensa pian aikuiseksi tultuaan, mutta ei tunnista tätä. Pelias kehoittaa Jasonia etsimään legendaarisen kultaisen taljan ennen kuin täyttää kohtalonsa. Näin vanha kuningas toivoo voittavansa aikaa: kultaisen taljan huhutaan olevan toisella puolella tunnettua maailmaa eikä sen olemassa olosta ole mitään takeita. Talja on eräänlainen versio Graalin maljasta ja sen huhutaan parantavan kaikki taudit ja tuovan maahan rauhan.

Jumalatar Heran suojeluksessa Jason lähtee etsimään taljaa. Hän kokoaa ympärilleen urhean miehistön, Argonautit, joiden kanssa hän matkaa maailman toiselle laidalle taljan perässä. Matkalla sankarit kokevat monenlaisia ihmeitä ja lempeä Hera pelastaa heidät useaan otteeseen. Olympus-vuorella Jasonin matka on Zeusin ja Heran välinen shakkipeli, jonka Hera vannoo voittavansa.

Leffan huikeat tehosteet ovat siis Ray Harryhausenin käsialaa ja ne ovatkin leffan suola. En ole koskaan erityisemmin pitänyt tällaisista eeppisistä seikkailuelokuvista, mutta Kultainen talja on piristävä poikkeus, ehkä osittain kompaktin pituutensa vuoksi. Meno pysyy hyvässä tahdissa ja jotain tapahtuu sopivin väliajoin niin ettei koskaan tule tylsää. Harryhausenin efektit ovat mestarillisia, niissä on juuri sellaista kekseliäisyyttä ja käsityöläisyyttä mistä suuresti pidän. Erityisen vaikuttava on leffan kuuluisin kohtaus, luurankotaistelu, muutaman minuutin kohtaus, jota Harryhausen työsti peräti neljä kuukautta.

Muitakin hienoja efektikohtauksia löytyy. Yksi Argon miehistön ensimmäisistä seikkailuista sattuu jumalten saarella, jossa aarteita vartio jättimäinen patsas Talos. Kun Herkules varastaa jumalten varastoista kultaisen keihään, Talos herää henkiin, eikä päästä ketään pois saarelta ennen kuin hänet on voitettu. Valtava, yllättävän sulavasti liikkuva Talos on hienoa katseltavaa. Toisessa hienossa kohtauksessa valtava merten jumala Triton sukeltaa syvyyksistä auttamaan argonautteja läpi murenevan kalliosolan. Pysäyttävän hieno meininki!

Leffa itsessään jää vähän kesken ja töksähtäen. Jason tuntuu jo täysin unohtaneen kiistansa isänsä surmaajan Pileaksen kanssa. Zeus ja Herakin päättävät jättää shakkipelinsä kesken, kun Jason löytää rinnalleen kauniin Medeian. Ihan kuin tekijät olisivat vain yhtäkkiä päättäneet, että lopetetaanpas leffa tähän. Tai ihan kuin rahat olisivat loppuneet kesken yllättäen.

Kaiken kaikkiaan Taistelu kultaisesta taljasta on viihdyttävä seikkailupakkaus, sopivan toiminnantäyteinen ja pituuskin on ihan soppeli. Mitään erityisiä raakuuksia leffassa ei ole, (vaikka heti ensikohtauksissa nuorta neitoa isketään miekalla niskaan) joten sitä voi katsoa vaikka koko perheen voimin. Kannattaa tsekkailla jos osuu kohdalla, jos ei muuten niin ainakin efektien puolesta. Ray Harryhausenille toivotan täten rauhaisaa ikiunta. Mies on ehdottomasti arvostuksensa ansainnut.

Taistelu kultaisesta taljasta (Jason and the Argonauts, 1963)
Ohjaus: Don Chaffey
104 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10

Eh heh heh...

Flesh Gordon

 (1974)

Sanottakoon näin aluksi, että edellisvuoden synttärileffa Wild Zero oli niin huippuluokan perseilyä, etten edes yrittänyt löytää jotain yhtä päräyttävää 2-vuotispäivän kunniaksi. Koska niin helvetin iso osa kaikista blogiin eksyneistä on hakenut netistä tissejä, alastomia ihmisiä, seksiä ja niin edelleen, ajattelin, että heitetään nyt lisää vettä myllyyn. Niinpä tämän vuoden synttärielokuva on 70-lukuinen seksikomedia Flesh Gordon. Olkaa hyvät!

Maailmassa tapahtuu kauheita. Mystinen seksisäde sinkoaa avaruudesta maan pinnalle ja saa ihmiset paneskelemaan toisiaan holtittomasti. Tutkijat ovat ymmällään. Flesh Gordon on lentokonematkalla, kun seksisäde iskee ja saa jopa koneen lentäjätkin osallistumaan joukko-orgioihin. Kone rymähtää maahan, mutta Flesh onnistuu pakenemaan alastoman kaunottaren kanssa keskelle tiheää metsikköä. Kaksikko törmää pian tohtori Flexi Jerkoffiin (heh heh), joka on kehittänyt oman avaruusrakettinsa. Jerkoff, Gordon ja hemaiseva nainen lähtevät ottamaan selvää seksisäteen alkuperästä.

Muutaman kolmenkimpan jälkeen satunnaiset sankarimme päätyvät Porno-planeetalle (heh heh), jonka ilkeä valtias Wang the Perverted (eh...) on vastuussa seksisäteestä. Planeetan asukkaat eivät itsekään ole kovin tyytyväisiä Wangin hallintoon ja asialle pitää tehdä jotain asap.

Leffa yllätti positiivisesti, mutta toisaalta odotukset olivatkin ihan supermatalalla. Yksi suurimpia yllätyksiä oli se, että tällä tekeleellähän on jonkinlainen budjetti! Ei todellakaan iso, mutta jonkinlainen. Elokuvan tyyli on kokonaisuudessaan ihan miellyttävä. Erityisplussaa stop-motion tekniikalla toteutetuista hirviöistä! Huumorihan tässä elokuvassa on sellaista ala-asteen vikoille luokille jumahtanutta hihittely-osastoa, eikä sellaisena kirvoita kovinkaan monia ääneennauruja. Voisi toki olla eri asia katsoa tämä suurella elokuvista kiinnostuneella kaveriporukalla punaviinin siivittämänä. Kahdestaan ja selvinpäin tämän osaston huumori ei ehkä toimi yhtä hyvin.

Yleensähän tämäntyyppisissä leffoissa vilisee pelkkiä yksittäisiä tissejä ja tissipareja. Flesh Gordonissa vilahtelee kuitenkin myös sukupuolielimiä, jopa miesten! Niitähän ei oikeasti näy koskaan. Eipä niitä nytkään suuremmin esitellä, vaan vilahdukset jäävät todellakin vilahduksiksi. Kuulemani mukaan tästä suunniteltiin esitettäväksi myös ihan kunnon HC-versiota, mutta se kuitenkin lopulta unohdettiin.

Tuntuu jokseenkin hassulta sanoa, että visuaalisuus on leffan vahvinta antia. Sillä ei ole paljastelujen kanssa mitään tekemistä, vaan se on enemmänkin lavasteiden, pukujen, stop-motion hirviöiden ja mielikuvituksellisten avaruusmaisemien ansiota. Sinänsä harmi, että tekijät ovat käyttäneet visuaalinsa näin sisällöllisesti tyhjään tekeleeseen. Mutta, koska visuaalisuus on leffassa niin suuressa osassa, tässä postauksessa on normaalia enemmän screencappeja kertomassa sitä, mitä en voi sanoin kuvailla. Näiden kuvien myötä, kiitos kuluneesta vuodesta!

Flesh Gordon (1974)
Ohjaus: Michael Benveniste & Howard Zelm
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.8/10

Nyt pärisee!

Deathsport 

(1978)  

No niin. Deathsport on eräänlainen jatkumo aiemmalle Death Race 2000-leffalle. Itse en ole jälkimmäistä katsonutkaan, joten en osaa sanoa mitä yhteistä ja mitä erilaista näissä on. Paitsi, että ainakin Deathsport on tehty huonosti ja pienellä budjetilla. Leffajulisteen perusteella odotukset olivat aivan liian korkealla. Älkää tehkö noin helvetin siistejä julisteita huonoille leffoille!

Deathsport vaikutti alkuun lupaavalta. Futuristisessa dystopiassa elää erilaisia ihmisklaaneja: hevosella ratsastelevat hippi-ihmiset, kannibaali-mutantit ja tappajakoneilla (= moottoripyörillä) huristeleva eliitti. Eliitti on korvannut kuolemantuomion deathsportilla, jossa tuomitut joutuvat taistelemaan eräänlaisella kolosseumilla tappajakoneita vastaan.

Kaz (David Carradine) on sellainen hippi-ihminen. Hippiklaanin ratsastaessa aavikolla eliitti käy heidän kimppuunsa. Kaz nakataan tyrmään odottamaan deathsportia. Onneksi samassa jamassa on myös kaunis Deneer (Claudia Jennings). Vankilassa Kazia ja muita hippejä ahdistellaan sähköiskuilla (= räpsytellään valoja tiuhaan tahtiin). Deathsportin aikana Kazin onnistuu kuitenkin paeta kolosseumilta. Se ei sinänsä näytä kovin vaikealta, sillä ilmeisesti katsomo on puoliympyrä, eikä areenassa ole ollenkaan toista reunaa. Aika paha suunnittelumoka! Kaz lähtee päristelemään ystäviensä kanssa varastamillaan tappajakoneilla ja saa peräänsä muutaman psykoottisen eliitin hopeiseen haalariin pukeutuneen jäsenen.

Ensinnäkin, odotin noilta tappajamotskareilta aivan helvetin paljon enemmän. Nythän ne ovat vaan tavallisia moottoripyöriä, joihin on teippailtu alumiinikoristeita. Tappajakoneiden kammottavin ominaisuus on lasersäde, joka hajottaa uhrinsa hetkessä atomeiksi. Eli häivyttää kuvasta. Villiä. Nämä koneet ovat muuten myös heikointa tekoa ikinä ja räjähtelevät pienestäkin kolauksesta.

Räjähdyksiin onkin mennyt ilmeisesti vähintään puolet leffan koko budjetista, niitä näytetään aivan helvetisti, monesta eri kuvakulmasta ja monenlaisina hidastuksina. Hyvä räjähdys on toki aina hienoa katsottavaa, mutta mistään mullistavista megaräjähdyksistä on tämän elokuvan yhteydessä turha puhua. Räjähdykset näyttävät enemmänkin ilotulitteilta. Money well spent.

Tapahtumat myös etenevät aivan liian hitaasti. Ensimmäiset puoli tuntia, ehkä ylikin, Kaz on kavereineen vankilassa eikä juuri mitään tapahdu. Välillä räpsytellään valoja annetaan sähköiskuja, mutta that's it. Tuossa ajassa mieli ehtii tylsyä jo sen verran, että loppuajan tapahtumat eivät juuri jaksa innostaa.

Katsoin tämän leffan enkä silti tajua mitä tuossa ylläolevassa kuvassa oikein tapahtuu.

Elokuvan piristys lienee Claudia Jennings, joka on aina välillä alasti. Jenningsin esittämällä Deneerillä on yllättäen vähän sutinaa Kazin kanssa. Lisäksi mystiset naku-tanssikohtaukset värikkäiden valojen keskellä ovat, no, vähintään hämmentäviä, mutta sinänsä piristävää vaihtelua. Pieni piristys on myös lavasteiden ja kuvauspaikkojen valinnat. Muuten joka puolella on hiekkaa ja ankeaa aavikkoa, mutta yksi ulkokuva eliitin asuinpaikasta on varmaan jostain Los Angelesin kaupunginkirjastosta. Oi, logiikka, missä lienet?

Loppukevennyksenä IMDb:n trivia-osastosta löytyi leffan tekemisestä kertovia hienoja yksityiskohtia, jotka ehdottomasti ansaitsevat maininnan tässäkin postauksessa:

The opening credits sequence utilizes psychedelic light show effects done by director Allan Arkush with his friend Ben Haller in Arkush's basement in Van Nuys. They were leftovers from Arkush's days creating these sorts of effects to play behind acts in rock concerts. 

Original director Nicholas Niciphor, a.k.a. Henry Suso, was a USC film student who had made some excellent shorts. He had been in an agent's office pitching himself in order to get representation, when the agent called Roger Corman. As it turns out, Corman and others at New World had seen and enjoyed Niciphor's shorts and Niciphor subsequently got hired to do a re-write for and direct "Deathsport". 

According to co-director Allan Arkush, David Carradine smoked a lot of marijuana while acting in this movie. 

The motorcycles were basically street Yamahas modified with aluminum, which gave them too much weight and made the edges too sharp. 

The second nude dance sequence in the film was filmed in a jam & jelly factory where various lights would get strung up. (!!!!)

In addition to providing the narration, Ron Gans provided voices for just about every character in the film wearing a helmet. 

Deathsport (1978)
Ohjaus: Allan Arkush, Nicholas Nikiphor & Roger Corman
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.0/10

Teinihurmurit suden vaatteissa

Teen Wolf eli ihmissusi murrosiässä (Teen Wolf, 1985)

Yliluonnolliset teini-ikäiset ei ole mitenkään tuore elokuvan aihe, eikä se ollut sitä myöskään vuonna 1985. Vain muutamaa vuotta aiemmin samaa oli yrittänyt Full Moon High, jota Suomessa markkinoitiin nimellä Teen Wolf - pallokentän kauhu.

Elokuvassa Scott Howard (Michael J. Fox) käy high schoolia pienessä kotikaupungissaan. Hän on toivottoman ihastunut koulunäytelmän tähtöseen Pamelaan, mutta tyttö ei suostu katsomaankaan Scottiin päin. Scott kuuluu koulun koripallojoukkueeseen, joka häviää matsinsa poikkeuksetta suurin luvuin. Edes valmentajaa ei jaksa enää kiinnostaa.

Eräänä päivänä Scott kuitenkin huomaa itsessään pieniä muutoksia. Testosteronin jyllätessä koriskentällä kynnet alkavat kasvaa pituutta ja käsiin ilmestyy pitkiä karvoja. Scott huomaa muuttuvansa ihmissudeksi! Aluksi olin muuten hieman pettynyt, kun Scott alkaa muuttua ihmissudeksi jo leffan ensimetreillä, eikä tässä olekaan mitään "koira puri minua öisellä hautausmaalla täyden kuun aikaan"-tarinaa. Pettymys helpottaa kun Scottin muodonmuutoksen syy selviää: hänen isänsä geenipoolissa ei nimittäin ole hurraamista.

Pian Scott oppii valjastamaan muutoksensa omaan käyttöönsä. Hän oppii hallitsemaan muuttumistaan ja osaa muuttua ihmissudeksi tarvittaessa. Koripallo sujuu paremmin karvaisena ja pian koulun joukkue onkin matkalla tähtiin. Scott ei kuitenkaan pohjimmiltaan kiinnosta vieläkään ketään, kaikkia kiinnostaa vain erikoinen ihmissusi. Scottin täytyy lopulta tehdä valinta: haluaako hän pysyä ihmissutena ja saada haluamansa Pamelan vai pysyä Scottina ja myöntää ihastuksensa lapsuudenystäväänsä Boofia kohtaan.

Kuten arvata saattaa, kyseessä on hyvin tyypillinen teinihömppä. Leffa julkaistiin samana vuonna kuin Foxin tähdittämä Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) ja Teen Wolfia markkinoinnissa hittileffaa käytettiinkin häikäilemättä hyväksi. Paluu tulevaisuuteen teki Foxista tähden, enkä ihmettelisi vaikka moni olisi mennyt katsomaan Teen Wolfin vain hänen takiaan.

Odottelin huomattavasti tuskaisempaa ja huonompaa leffaa, joten yllätyin positiivisesti. No, ainakin puoliksi. Leffa rullaa alussa melko hyvin, kasarisoundtrack pumppaa syntikkasoundeja pihalle kiitettävästi ja juonikin jaksaa kiinnostaa. Sitten kaikki katoaa jonnekkin. Juoni kun ei lopulta ole kummoinen ja draaman kaarikin jää jotenkin epäselväksi. Loppuhuipennus on niin laimea, ettei siihen juuri edes reagoi. Kaikki vain lipuu ohi hiljalleen.

Alkupuoli vaikutti niin lupaavalta, että loppu jää ihan harmittamaan. Alussa irtosi ihan naurutkin pariin otteeseen. Teen Wolfissa olisi sinänsä ainesta menestykseen. Ei tämä nyt ole sen kummempi kuin ne nuorisolle suunnatut elokuvat, joita itse esiteini-ikäisenä katselin ihan mielellään. Teen Wolfillekin siis todennäköisesti löytyy yleisönsä, kaikesta korniudesta huolimatta.

Ai niin, ja on tietysti vielä se penisjuttu. Tämä onkin ainoa asia, mistä tämä leffa oikeasti jaksetaan muistaa. Ohikiitävän hetken ennen lopputekstien alkua yksi ekstroista vetää pippelinsä ulos. Ilmeisesti kukaan tuotantotiimistä ei huomannut tapahtumaa tai sitten se on tietoinen veto heidän puoleltaan, mutta ainakaan sitä ei ole leffasta koskaan poistettu. En kyllä sitä itsekään huomannut ennen kuin tiesin mistä etsiä. Onnittelut leffan tekijöille! Teitte täyspitkän elokuvan, josta muistetaan vain sekunnin murto-osan mittainen penisvilahdus. Jotenkinhan sitä pitää erottua joukosta.

Teen Wolf eli ihmissusi murrosiässä (Teen Wolf, 1985)
Ohjaus: Rod Daniel
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10


Teen Wolf Too (1987)

Niin uskomatonta kuin se onkin, jonkun mielestä oli oikeasti hyvä idea tehdä Teen Wolfille jatko-osa. Jipii!

Scottin serkku Todd (Jason Bateman) lähtee collegeen opiskelemaan eläinlääkäriksi. Ystävällisesti hän saa kyydin campukselle Scottin ihmissusi-isältä. Heti alussa hän huomaa, ettei collegen uusia tulokkaita kohdella silkkihansikkain. Kämppiksinä Toddilla on ensimmäisestä leffasta tutut Chubby (läski tyyppi) ja Scottin paras ystävä, luokan pelle Stiles (jonka näyttelijä on vaihtunut). Uusilla ystävillä on Toddin varalle odotuksia: muuttuuko hänkin ihmissudeksi?

Todd on päässyt opiskelemaan urheilustipendillä, joka hänelle on myönnetty nyrkkeilyansioista... joita hänellä ei tietenkään ole. Hieman ruipelonoloinen nuorukainen ei todellakaan ole nyrkkeilijäainesta ja ottaakin kehässä lukua heti kättelyssä. Hänen täytyy kuitenkin kyetä voittoihin, tai hänen stipendinsä perutaan ja opinnot loppuvat siihen. Arvaatteko jo miten tässä käy? Todd saa pian huomata kantavansa samaa geeniä kuin serkkunsa ja muutos ihmissudeksi alkaa juuri sopivasti collegen alettua. Ja kaikki urheiluhan sujuu niin paljon paremmin ihmissutena! Lopulta ennen niin tärkeät opinnot meinaavat jäädä kakkoseksi, kun ihmissuden muodossa saavutettu nyrkkeilymenestys alkaa maistua liiankin makealle.

Tästä eteenpäin juoni on 1:1 edellisen leffan kanssa. Heti campukselle saavuttuaan Todd tapaa ihastuttavan tytön, joka myös opiskelee tiedeaineita. Sen sijaan, että Todd myöntäisi ihastuksensa ja ryhtyisi tapailemaan tyttöä, hän alkaakin tavoitella blondia bimboa, jota Todd ei selvästi kiinnosta pätkääkään. Jes! Todd käy läpi kaikki samat identiteettikriisit kuin Scott aiemmin. Yhtä hyvin olisi vain voinut katsoa edellisen leffan uudestaan. Ainoaksi mielenkiintoiseksi asiaksi jää 18-vuotias Jason Bateman. Onhan se söpö, vaikka Michael J. Fox vetääkin tässä kisassa pitemmän korren. Fox osaa vetää roolin sopivasti koomisen överiksi, mutta Bateman on roolissaan aivan liian hillitty.

Yksi elokuvan comic relief on ilmeisesti tarkoitus olla koulun rehtori (tai vastaava) joka käy välillä karjumassa Toddille ja muistuttaa eri sanankääntein tätä harjoittelemaan nyrkkeilyä tai potkut tulee. Hahmo on lähinnä väsyttävä. Naurua yleisempi reaktio on "voi helvetti, taasko tuo tulee!"

Itse asiassa nukahdin leffan loppuhuipennuksen ajaksi, mutta en kuulemma missannut mitään. Ainoastaan urheilulaji oli eri, muuten loppukohtaus olisi voinut olla edellisestä leffasta. Propsit mielikuvituksen käytöstä! Ei ole vaikeaa todeta ensimmäistä leffaa kaksikon paremmaksi puoleksi. Onhan siinä se peniskin kaiken lisäksi. Ja huomattavasti parempi soundtrack! Jos siis tekee mieli seurata teini-ikäisten ihmissusien töppäilyjä, suosittelen kädenlämpöisesti ensimmäistä Teen Wolfia.

Teen Wolf Too (1987)
Ohjaus: Christopher Leitch
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.2/10