Enemmän kuin pelkkä trippi

Fantastic Planet 

(La planéte sauvage, 1973)

Olen katsonut niin paljon huonoja elokuvia viime aikoina, että mieli teki vihdoinkin katsoa jotain edes potentiaalisesti hyvää. Katsottavaksi valikoitui ranskalaistsekkoslovakialainen Fantastic Planet -animaatio. Olen kuullut leffasta paljon aiemmin, mutta tarinaa on tuskin edes sivuttu missään lukemassani jutussa. Päällimmäisenä on aina leffan trippimäisen surrealistinen kuvasto ja soundtrack.

Harvoin eteen tulee sellaisia elokuvia, jotka jäävät elämään päänupin sisälle pitkiksi ajoiksi ja jotka voisi katsoa vaikka heti uudelleen. Fantastic Planet oli sellainen elokuva. En ole kummemmin soundtrack-ihmisiä, mutta silti leffan loistava musiikki on soinut läpi Spotifysta jo muutamaan otteeseen. Se on siis oikeasti todella hyvä. Elokuvan kuvat olivat niin hämmentäviä ja kauniita, että ne ovat kummitteleet päässä nyt jo kolmatta päivää. Fantastic Planet on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä surrealistinen trippi.

Fantastic Planet sijoittuu planeetalle, jota hallitsevat Traagit, jättiläismäiset siniset avaruusolennot. Tällä planeetalla ihmisiä kutsutaan nimellä om ja he ovat suosittuja lemmikkejä Traag-lasten keskuudessa. Tiva-niminen Traag adoptoi orvoksi jääneen Terrin, laittaa ihmiselleen kaulapannan ja leikkii hänellä yhdessä muiden lasten kanssa. Siinä sivussa Terr oppii paljon planeetasta ja Traagien maailmasta, sillä hän on mukana myös Tivan oppitunneilla, joiden aikana tämän aivoihin syötetään tietoa kuulokkeiden kautta.

Terr kuitenkin karkaa vapaan elämän toivossa ja törmää laumaan muita omeja, jotka asuvat hylätyssä puistossa. Terrin saapuminen ja erityisesti tämän tiedot Traageista ja heidän kielestään aiheuttavat aluksi hämmennystä. Muut omit tarvitsevat kuitenkin pian Terrin tietoja ja taitoja, sillä Traagit ovat päättäneet murhata koko om-yhdyskunnan, josta on tullut heille riesa.

Elokuvassa on monta vahvaa teemaa: orjuuttaminen, kansanmurha, rauhanpyrkimykset kansojen välillä... Näennäisesti kepeän surrealistisen animaation sisällä liikutaan syvillä vesillä. Yksikään teemoista ei kuitenkaan ole liian alleviivattu tai korostettu, saarnaamisesta ei ole tietoakaan. Tarinassa, niin kummallinen kuin se settingiltään onkin, on paljon yhtymäkohtia oikeisiin tapahtumiin. Tulkinnanvaraa jätetään ja lopullinen päätelmä on katsojan oma.

Elokuvan animointityyli tuo äänitehosteita myöten välittömästi mieleen Monty Pythonin lentävän sirkuksen ja Terry Gilliamin, joka käytti samanlaista cutout -animaatiotekniikkaa. Hahmojen liikkeet ovat uskomattoman sulavia ja cutout -tekniikka tuo kuvaan komeasti syvyyttä. Äänimaailma yhdistettynä surrealistisiin kuviin luo elokuvaan ainutlaatuisen unenomaisen tunnelman.

Mielenkiintoisinta juonen kannalta ovat elokuvan alku ja loppu. Keskivaiheilla sukelletaan lyhyen suvantovaiheen läpi, kun Terr saapuu muiden omien pariin ja vapautuneet lemmikit alkavat kouluttaa itseään Terrin varastamien kuulokkeiden avulla. Omeja mielenkiintoisempia ovat valtavat, sini-ihoiset Traagit, jotka meditoivat suuren osan päivästä ja ovat samalla sekä ihmismäisiä että täysin outoja kummajaisia.

Myös taustoissa ja satunnaisissa pikkutapahtumissa ja -hahmoissa riittää ihmeteltävää. Uskoisinkin, että toisella katsomiskierroksella Fantastic Planetin arvosana voisi olla ensikatselua korkeampi. Ensimmäisellä kerralla leuka on lattiassa niin suuren osan elokuvan kestosta, että varsinaiset päähahmot, dialogi ja tarinankerronta uhkaavat hukkua taka-alalle.

Fantastic Planet (La planéte sauvage, 1973)
Ohjaus: René Laloux
72 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10

Kuutiot

Vincenzo Natalin ysäriohjaus Cube - Kuutio (1997) on ollut jo pian vuosikymmenen ajan yksi sci-fisuosikeistani. Päällisin puolin simppeli tarina kuution muotoisten huoneiden labyrinttiin eksyneestä ihmisryhmästä toimii yhä loistavasti. Suurempaa vanhenemistakaan ei ole havaittavissa muuta kuin erikoistehosteissa, mikä taas ei juurikaan haittaa. Vaatimattomuus kaunistaa.

Natalin Cube on saanut inspiraationsa Twilight Zonen jaksosta Five Characters in Search of an Exit, mutta kuutioilla on pelattu viihdeteollisuudessa ennenkin. Muppettien luojana parhaiten tunnettu Jim Henson ohjasi ja tuotti vuonna 1969 tunnin mittaisen TV-elokuvan The Cube, jossa mies jää vangiksi valkoiseen kuutiohuoneeseen. Huone on täynnä luukkuja ja ovia, joista pamahtaa esiin milloin mitäkin. Vaikka Hensonin Cuben tyyli poikkea täysin Natalin vastaavasta, on yhtäläisyyksiä helppo nähdä.

Hensonin Cube on (jossain määrin) humoristinen, surrealistinen ja kokeellinen teos, jonka tapahtumat sijoittuvat käytännössä kokonaan yhteen kuutiohuoneeseen. Mies on vangittu kuution sisään ja elokuvan edetessä hän tulee lähes hulluksi erilaisten absurdien tapahtumien seurauksena. Pakoreittejä on periaatteessa monia, mutta häntä kielletään toistuvasti poistumasta kuution sisältä. Satunnaiset pakoyritykset eivät onnistu. Joskus huone on täynnä juhlavieraita, kerran bändi saapuu soittamaan, gorillat balettiasuissa hyökkäävät miehen kimppuun ja talonmies tuo paikalle milloin minkäkinlaisia huonekaluja. Useat huoneessa vierailevat toistavat miehelle samaa mantraa: "Tulet jäämään tänne kunnes kuolet."

Aluksi ajattelin, että tunnin mittainen, yhteen pelkistetyn valkoiseen huoneeseen sijoittuva pätkä voisi hyvinkin olla pitemmän päälle tylsää katsottavaa. Tunti meni kuitenkin yllättävän vikkelään. Surrealistisia käänteitä on vaikea ennustaa ja jotkut niistä ovat suorastaan nerokkaita. Näyttely ja lavastus ovat taattua 60-luvun telenäytelmää, mihin tottuu nopeasti, vaikka se nykykatsojalle hieman kököltä näyttääkin. Koko pätkä löytyy YouTubesta, kannattaa tsekata!

Katsoin vasta myös itselleni niin rakkaan Natalin Cuben ja kerron siitä nyt hieman enemmän.

Cube - Kuutio 

(Cube, 1997)

Oma tarinani Cuben kanssa alkaa näin: on (luultavasti) vuosi 1997. Voipa olla myös 1998, ei sitä niin tarkkaan muista. Olin joka tapauksessa ala-asteella ja katsoin joskus koulun jälkeen Jyrkiä (voi helvetti että tästä on aikaa!). Jyrki Goes Movies -segmentistä Cube on ainoa mieleeni jäänyt leffa-arvostelu. En edes yhtään muista mitä siitä sanottiin, muistan vain että koko idea valtavan kuution sisään hukkuneista ihmisistä kiehtoi minua aivan helvetisti. Leffa pysyi muistissa mielen sopukoissa vuosikausia eteenpäin. Joskus 2000-luvun alkupuolella, yläasteikäisenä löysin leffan vihdoinkin DVD:nä kotikaupungin S-Marketista. Viisi euroa ja pääsin vihdoinkin katsomaan leffan, jota olin niin kauan miettinyt!

Voisin sanoa, että Cube oli rakkautta ensisilmäyksellä. Se tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta. Julisteessa esiintyvä kalju mies on kuution sisällä. On aivan hiljaista. Hän astuu ansoitettuun huoneeseen ja peli on menetetty. Alkutekstien jälkeen olemme yhä kuutiossa, mutta nyt porukkaa on aiempaa enemmän. Aluksi huoneessa on vain mies, mutta pikku hiljaa sinne tupsahtelee lisää ihmisiä eri puolilta, kuution jokaisella sivulla olevista ovista.

Viisi ihmistä kokoontuu samaan huoneeseen: Quentin (poliisi), Leaven (matematiikan opiskelija), Holloway (lääkäri), Rennes (vankikarkureiden mestari) sekä apaattinen Worth, joka kieltäytyy kertomasta taustaansa. Muutaman tutkitun huoneen jälkeen mukaan liittyy myös autistinen Kazan. Kaikki he ovat heränneet kuutiosta, eivätkä tiedä kuinka pääsivät sinne. Yhdessä he lähtevät etsimään pakotietä kuutiohuoneiden labyrintistä. Osa huoneista on ansoitettuja, osa turvallisia. Joukkoa johtaa aggressiivinen Quentin, joka uskoo, että jokaisella henkilöllä kuution sisällä on jokin tarkoitus. Huoneiden ovista löytyy numerosarjoja, joiden merkitystä Leaven alkaa ratkomaan. Aikaa kuluu, mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon. Ihmisten välit kiristyvät, vainoharhaisuus ja pakokauhu alkavat ottaa tilaa. Epätoivoinen tilanne on omiaan tuomaan ilmi jokaisen huonot puolet.

Natalin teos miellyttää minua monella, monella eri tavalla. Ensinnäkin, kuten kaikki varmaan jo tietävät, rakastan yksinkertaisia, yhden huoneen tai yhden talon elokuvia, joissa kaikki tapahtumat sijoittuvat pienelle, rajatulle alueelle. Toiseksikin ihmisten käyttäytyminen äärimmäisissä tilanteissa on hyvin mielenkiintoista ja mielestäni elokuvan hahmot pelaavat harvinaisen hyvin yhteen. Välillä unohdan täysin katsovani näyteltyä elokuvaa, sillä hahmojen reaktioissa on jotain niin aitoa. Tilanteen henkisen ja fyysisen vaikeuden huomaa hahmoissa selvästi tarinan edetessä. Kolmanneksi Natali on rakentanut elokuvaan jännitystä mestarillisella tavalla. Kohtaus, jossa henkilöt matkaavat äänentunnistimella aktivoidun ansahuoneen läpi saa omankin sydämen hakkaamaan - varsinkin kun mukana on autistinen Kazan, joka ei aina hallitse omia tekemisiään.

Syitä on varmasti vielä lisääkin. Vaikka Cube ei ole mikään täydellisyys ja osa efekteistäkin on hieman vanhentunut, siinä on jotain uskomatonta viehätystä. En ole vieläkään kyllästynyt siihen, vaikka olen katsonut leffan keskimäärin kerran vuodessa (alussa useamminkin, nykyään taas harvemmin). Cube on malliesimerkki siitä, miten yksinkertaisesta ideasta saa tehtyä moniulotteisen ja loputtoman kiehtovan. Kaikkia Cube ei tietenkään miellytä. Usein on ollut vaikeampi löytää ihmisiä, jotka pitävät siitä kuin ihmisiä, jotka suoranaisesti vihaavat sitä. Makuja on monia.

2000-luvulle siirryttäessä Cube on saanut myös jatko-osia, joiden kanssa Natalilla ei ole mitään tekemistä. Joskus muinoin katsoin Cube 2 - Hyperkuution (Cube 2 - Hypercube, 2002) ja vihasin sitä. Kuten niin usein jatko-osissa ja remakeissa, siinä oli onnistuttu kusemaan kaikki, mikä teki alkuperäisestä Cubesta niin hienon. Ideaa yritetään viedä "seuraavalle tasolle" ilman mitään ymmärrystä alkuperäisteoksen tehokeinoista. Suoraan videolle päätyneen Cube Zeron (2004) jätin suosiolla täysin väliin, enkä usko että tulen katsomaan sitä tulevaisuudessakaan. Minulle on vain yksi Cube ja se on Natalin Cube.

Cube - Kuutio (Cube, 1997)
Ohjaus: Vincenzo Natali
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.5/10

Mahdollisesti hyvää Halloweenia 2012!

Heipä hei kaikki lapset ja aikuiset ja tervetuloa blogin kaikkien aikojen kolmannen Halloween-postauksen pariin! Tällä kertaa setti poikkeaa hieman aiempien vuosien tarjonnasta, sillä nyt olen valinnut katsottavaksi trilogian potentiaalisesti hyviä elokuvia. Siitä otsikonmuutos. Aiempina vuosina leffasarjat ovat olleet karmaisevia lähinnä perseilymielessä. Kukapa voisi unohtaa Jon Bon Jovia vampyyrinmetsästäjänä tai Sleepaway Campin järkyttävää loppuratkaisua...

Tämänvuotinen trilogia on Coffin Joe, brasilialainen klassikkosarja. Oikeasti Coffin Joesta kertovia elokuvia on enemmänkin, muistaakseni näiden lisäksi vielä kolme tai neljä kappaletta. Trilogia on aika sekava kokonaisuus, sillä kahden ensimmäisen leffan jälkeen ohjaaja-näyttelijä José Mojica Marinsille ei juuri jäänyt rahaa mahtipontisen päätösosan valmistamiseen. Marins yritti saada rahat kasaan tekemällä sivuprojekteja ja kauhuleffoja, joissa Coffin Joe oli enemmänkin sivuosassa. Osa elokuvista menestyi kohtuullisesti, osa jätti tekijänsä vararikon partaalle. 70-luvun lopulla Marins siirtyi ohjaamaan pehmopornoa ja tusinaluokan seksikomedioita.

Marinsin uran viimeiset käänteet ovat suorastaan surkuhupaisia. Coffin Joe-rahoituksen houkuttelemana Marins ohjasi vastentahtoisesti hardcore-pornoa muutaman filmin verran. Marins yritti tehdä ensimmäisestä elokuvasta mahdollisimman ällöttävän, jotta kukaan ei katsoisi sitä ja teos jäisi ikuisesti unholaan. Elokuvan eläinseksikohtaus (!!!) herätti tietysti suurta huomiota ja uteliaisuutta ja Marins sai huomata tekevänsä jälleen uuden luvun brasilialaiseen elokuvahistoriaan. Vielä hämmentävämpää on se, että Marinsin yritys ällöttää katsojia saikin aikaan todellisen eläinpornobuumin. Mitä vittua, brasilialaiset?

Netin syövereistä olen löytänyt muutamankin eri käsityksen siitä, mikä lopulta tulisi lukea Coffin Joe-trilogian päätösosaksi. Useiden lähteiden mukaan virallinen kolmososa on vuonna 2008, siis yli 40 vuotta ykkösosan jälkeen valmistunut Enbodiment of Evil, joten tällä mennään. Toivottavasti muutkin Coffin Joet tulee joskus katsottua. Nyt kuitenkin siis tämä kolmikko, olkaa hyvät.

At Midnight I'll Take Your Soul (Á Meia-Noite Levarei Sua Alma, 1964)

Ensimmäinen Coffin Joe-elokuva oli myös Brasilian kaikkien aikojen ensimmäinen kauhuelokuva. Ohjaaja José Mojica Marins itse esittää pääosaa eli Coffin Joea (paikallisittain Zé do Caixãoa), kuten kaikissa myöhemmissäkin elokuvissa.

Haudankaivaja Zé herättää pelkoa brasilialaisen pikkukaupungin asukkaissa. Mustiin pukeutunut partamies on naisille ällöttävän lipevä ja miehille joskus turhankin kovakourainen. Zéllä itsellään on pulma. Hän on todennut elämän perimmäisen tarkoituksen olevan lisääntyminen, oman veren siirtäminen tulevalle sukupolvelle. Lenita-vaimo ei kuitenkaan pysty saamaan lapsia ja hänestä on siten tullut aviomiehelleen hyödytön. Nyt Zé on iskenyt silmänsä kauniiseen nuoreen Terezinhaan, joka on menossa naimisiin Zén ystävän Antonion kanssa. Zé päättää hoitaa pois tieltää niin vaimonsa kuin Antonionkin voidakseen jatkaa sukua Terezinhan kanssa.

Tunnevammainen Zé ei voi ymmärtää miksei esteiden raivaaminen saa Terezinhaa polvilleen hänen eteensä. Alkaa pelottava kuoleman kierre, joka tempaisee mukaansa kaikki draamaan tavalla tai toisella osallistuneet. Zén väkivaltaiset raivonpurkaukset niittävät porukkaa vasemmalta ja oikealta. Lopulta pahis on itsekin polvillaan rikostensa alkaessa vainota hänen sieluaan.

Päällimmäiset tunteet elokuvan päättyessä olivat itse asiassa hyvin ihailevat. Leffa on todella hyvin toteutettu niin ohjauksen, leikkauksen kuin efektienkin puolesta. Eteläamerikkainen elokuva on minulle loppujen lopuksi aika tuntematonta aluetta ja ainoa kelpo vertailukohta on meksikolainen Santo-sarja, joten toisaalta ei ole ihmekään jos ensimmäinen Coffin Joe yllätti positiivisesti. Elokuva on parhaimmillaan loppupuolella, kun hirmuteot, kuolleiden kiroukset ja epätoivo saavat Zén valtaansa ja syöksevät tämän surrealismin syövereihin. Tuota osiota olisi voinut jatkua vaikka pidempäänkin.

Elokuvan idea on mielenkiintoinen ja myös Zé itse hahmona on kiehtovan erilainen moniin muihin leffapahiksiin verrattuna. Kaikista pahoista teoistaan huolimatta Zé ei ole mustavalkoisesti hyvä tai paha, vaan mukavan kompleksinen. Omassa suosikkikohtauksessani Zé syö lihaa, vaikka on pyhä päivä, jolloin lihansyönti on kiellettyä. Uhmakas haudankaivaja menee niinkin pitkälle, että tilaa vaimoltaan lihakimpaleen kantakapakkaansakin voidaakseen mässätä muiden katsoessa järkyttyneenä vierestä. Aika äijä! Ensimmäinen leffa on kuitenkin vain reilun 80 minuutin mittainen, eikä siinä ajassa ehdi tutustua keskeisiin henkilöihin kunnolla. Niinpä muut hahmot Zén ympäriltä jäävät harmaaksi massaksi.

Tämän, kuten tulevienkin Coffin Joe-elokuvien, ajatusmaailmaa syventää jonkinlainen käsitys eteläamerikkalaisesta "kuoleman kulttuurista" ja sitä ympäröivästä mytologiasta. Myös uskonto vedetään kuvioon mukaan. Brasilialaisessa pikkukaupungissa vallitsee homogeeninen syvä usko perinteisiin, joita vastaan mustakaapuinen antisankarimme käy rikkomaan. Zé uhoaa vahvuudekseen uskon puutteen ja kiroaa erilaisiin taikauskoisiin hömpytyksiin lankeavat kyläläiset. Zé ei ota tosissaan Terezinhan hänelle langettamaa kirousta, vaan nauraa moiselle hölyn pölylle. Leffan lopussa Zé saa katua puheitaan, mutta tuskin mikään saa tämän jääräpään mieltä muuttumaan.

At Midnight I'll Take Your Soul petaa odotukset aika korkealle seuraavaa elokuvaa odotellessa. Parantamisen varaa olisi paljon, mutta kokonaisuudessaan leffa oli erittäin positiivinen ylläri.

At Midnight I'll Take Your Soul (Á Meia-Noite Levarei Sua Alma, 1964)

Ohjaus: José Mojica Marins

84 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 8.1/10

This Night I'll Possess Your Corpse (Esta Noite Encarnarei no Teu Cadáver, 1967)

Toisella Coffin Joe-elokuvalla on vielä hienompi nimi kuin ykkösosalla. Pituutta on venytetty reilu parisenkymmentä minuuttia pidemmäksi, mutta perusjuoni on samankaltainen kuin aiemmin.

Zé on palannut etsimään itselleen täydellistä morsianta, joka voisi kantaa hänen lastaan. Heti miekkosen palattua kaupunkiin kuusi nuorta naista katoaa selittämättömästi. Mystisessä kuherteluluolassaan Zé testaa vastentahtoisia mammakandidaatteja. Ykkösosasta poiketen nyt korostetaan Zén pyrkimystä luoda täydellinen ihminen, ei pelkästään halua siirtää omaa verta eteenpäin. Kaikessa ylimielisyydessään Zé pitää itseään täydellisenä miehenä ja nyt hakusessa on täydellinen nainen. Yhdistäessään voimansa (tai siis... kyllä te tiedätte) he voivat luoda ylivoimaisen ihmisen.

Kuudesta kaapatusta naisesta ei kuitenkaan löydy sopivaa äitiä, sillä ainoa mahdollinen mamma rakastuukin Zéhen. Rakkaus on heikkoutta, tuumii Zé, lemppaa naikkosen ja jatkaa etsintäänsä. Pian Zé törmää kauniiseen, pelottomaan ja kyyniseen Lauraan, joka on enemmänkin kuin suostuvainen kantamaan haudankaivajan lasta.

Molemmat 60-luvun Coffin Joet ovat aikalailla yhtä hyviä, joskin täysin eri tavoilla. Kakkososa syventää Zén persoonaa ja tekee hänen suvunjatkamispyrkimyksistään selkeämpiä. Nyt äitiehdokkaille on tiukat kriteerit ja Zéllä itsellään keinot naisten ominaisuuksien testaamiseen. Marins on siis jalostanut hahmostaan entistä syvemmän ja moniulotteisemman. Vaikka Zé vaikuttaa läpeensä pahalta ja kyyniseltä kusipäältä, hän kärsii suuresti saatuaan tietää yhden tappamansa naisen olleen raskaana. Lapset eivät ole Zélle pelkkä kipeä pakkomielle, vaan nuoret elämänalut herättävät miehessä myös jonkinlaisia tunteita.

Jatko-osa on myös vähintään yhtä hyvin tehty kuin edeltäjänsä. Kumpikaan leffa ei juuri säikäytä tai pelota, mutta jo alkumetreillä meinasin ahdistua suuresti, kun Zé päästää hämähäkkilaumansa nukkuvan haareminsa kimppuun. Zén tarkoituksena on tietysti testata kuuden valitsemansa naisen henkistä vahvuutta. Täydellinen nainen ei saa tuntea pelkoa. Minä tutisin sohvannurkassa, araknofoobikko kun olen.

Lisäksi kakkososassa on ihan tolkuttoman päräyttävä helvettiin sijoittuva surrealistinen kohtaus (ks. kuvat yllä). Muuten mustavalkoiseen elokuvaan läjähtää yhtäkkiä värit ja stringipeppuiset pirut ruoskivat helvettiin tuomittuja neonvärisessä luolassa. Reaktioni tähän? Lautasen kokoiset silmät ja lattiaan kopsahtava leukaluu. Mitä täällä tapahtuu?! Vaikka helvettikohtaus toimisi paremmin hieman tiivistettynä, voin kertoa melkein hengästyneeni tätä spektaakkelia katsoessa. Värien ottaminen mukaan tuli aivan täysin puun takaa, samoin oikeastaan kaikki muukin. Miksi helvetin pirulaisilla on stringit? Mikä Brasilian sadistisin stringipeppu '67 kisa tämä oikein on?

Hilkulle menee onko kakkososa jopa ykköstäkin parempi. Omalla arvosteluasteikollani ne ovat hyvin tasa-arvoisia. Kakkososa on huolitellumpi ja puhtaampi, mutta ykkösessä on omanlaistaan karheaa viehätystä.

This Night I'll Possess Your Corpse (Esta Noite Encarnarei no Teu Cadáver, 1967)

Ohjaus: José Mojica Marins

108 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 8.1/10

Enbodiment of Evil (Encarnacao do Demonio, 2008)

Trilogian viimeinen osa valmistui siis vuosikymmeniä ensimmäisten osien jälkeen. Luontainen epäilys uuden teoksen laadusta herää siis välittömästi. Marinsin edellisestä elokuvastakin on aikaa jo pari vuosikymmentä ja edelliset elokuvat olivat tosiaan sisällöltään hitusen arveluttavia. Onko pitkä haudutus tehnyt Enbodiment of Evilistä mestariteoksen?

Aiemman elokuvan tapahtumien jälkeen Zé on viettänyt neljävuosikymmentä vankimielisairaalassa. Vapauden hetki kuitenkin koittaa ja Zé päästetään irti brasilialaisen kaupungin kaduille etsimään äitiä täydelliselle jälkeläiselleen. Mukana on myös edellisestä osasta tuttu kyttyräselkäinen sidekick Bruno, joka on haalinut mestarilleen muitakin opetuslapsia.

Vanhaan tuttuun hattuun ja kaapuun sonnustautunut Zé on kumma näky nyky-Brasiliassa, jonka katukuvassa vilisevät tatuoinnit, bändipaidat ja lävistykset. Kätyreidensä avustuksella Zé alkaa testata paikallisia naisia - kuka heistä olisi sopiva kantaja pahuuden siemenelle?

Juonesta ei juuri tämän enempää sanottavaa ole. Kaava on siis peruspiirteittäin sama kuin edellisosissa. Alkuun asetelma on lupaava. Zén vuosikymmeniä sitten murhaamat ihmiset kummittelevat hänen mielessään ja ilmaantuvat kammottavina näkyinä hänen silmiensä eteen. Näyt on siististi toteutettu ja ne ovat osittain oikeastikin kammottavia. Sitten hypätäänkin kelkkaan kohti suoraa ja jyrkkää alamäkeä, kun Zén etsintäretkestä tulee kunnon gorefest.

Aiempien elokuvien tehokeinot on heitetty romukoppaan: nyt näytetään kaikki. Kakkososassa Zé testasi äitiehdokkaita hämähäkkien armeijalla, nyt naisia ruoskitaan ja silvotaan, suorastaan kidutetaan. Saman kohtalon joutuvat kokemaan myös Zén toimiin puuttuvat poliisit ja muut ulkopuoliset. Mieleen tulee ensimmäisenä Hostel-elokuvat. Se ei ole hyvä juttu. Ehkä neljä vuosikymmentä vankimielisairaalassa on tehnyt Zéstä entistä sairaamman ja hullumman, mutta tuntuu kummalta, että murhamies alkaisi nyt yhtäkkiä systemaattisesti kiduttaa ihmisiä. Aiemmin naisten tuli kestää pelkoa, nyt fyysistä kipua ja tuskaa. Mielenvahvuuden testaaminen oli omasta mielestäni kutkuttavampaa kuin ruoskalla läiskiminen.

Keskivaiheilla elokuva on siis tosiaan melkoinen Hostel-kopio ja alkaa puuduttaa niin pahasti, että melkein jätin koko leffan kesken. Aiemmasta, jo tutuksi tulleesta Zéstä näkyy pätkiä vain 60-luvun leffojen flashback-välähdyksissä. Olisiko tämä leffa jotenkin avautunut paremmin tai tuntunut pienemmältä siirtymältä, jos olisin ensin katsonut kaikki väliinjäävät Coffin Joet? Epäilen. Jäin myös pohtimaan, oliko tämä elokuva nyt todella Marinsin toiveiden täyttymys, viimeinkin toteutunut, kauan kaivattu päätösosa. Tämän valmistumistako Marins odotti vuosikymmenien ajan? Epäilen sitäkin. Marinsin tarkoitus on alun alkujaankin ollut shokeerata, mutta tämä juna meni jo aikoja sitten. Nyt olisi ollut hyvä paikka keksiä jotain täysin uutta.

Aiempiin osiin verrattuna Enbodiment of Evil on karmaiseva pettymys, eikä se myöskään kykene seisomaan itsenäisenä teoksena ilman esiosien tukea. En ihmettelisi, vaikka moni sarjan fani ei mielellään edes lukisi EoE:a sarjan viralliseksi päätösosaksi. Se on niin erilainen aiempiin osiin verrattuna, että sitä on vaikea mieltää niiden jatkeeksi. Hämmästyksekseni olen kuullut, että EoE on voittanut Brasiliassa useammankin elokuvapalkinnon. Toisaalta kasariaikaisen eläinpornobuumin jälkeen ei pitäisi olla yllättynyt yhtään mistään.

Enbodiment of Evil (Encarnacao do Demonio, 2008)

Ohjaus: José Mojica Marins

94 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 3.8/10