IIK!! 2014

Nyt se on taas takanapäin, IIK!! kauhuelokuvafestivaali vuosimallia 2014. Festari oli järjestyksessään kolmastoista eikä epäonnen numeron vaikutukselta vältytty. Oulun iki-ihanan bussiuudistuksen (ja opiskelijan kroonisen persaukisuuden) vuoksi yksi leffa jäi välistä ja festareille kuljettiin muutenkin autolla, joten perinteiset punaviinin lipittelyt ja Seo-baareilut jäivät välistä. Harmi, mutta elokuvathan tässä kuitenkin ovat pääasia. Niitä tuli tänä vuonna katsottua vain kolme, mutta jokainen oli kokemuksena aika hieno.


Escape from Tomorrow (2013)

Randy Mooren huuruinen esikoiselokuva Escape from Tomorrow on noussut otsikoihin Suomessakin. Elokuvasta tekee poikkeuksellisen sen kuvaustapa - se on nimittäin kuvattu lähes kokonaisuudessaan salaa Disney Worldissa, Floridassa. Tämä on varmasti sellainen seikka, joka vetää katsojia puoleensa. Itsehän olen tällaisten kikkojen edessä hyvin skeptinen. Mitenkäs itse teos sitten?

Elokuvassa Jim vie perheensä lomalle Disney Worldiin. Suhde Emily-vaimoon on hieman kuivahtanut ja lasten, Saran ja Elliotin, vahtiminen alkaa vähän tökkiä. Kaikkea korostaa vielä se, että Jim on saanut aamulla puhelimitse potkut. Heti matkalla hotellilta huvipuistoon Jimin huomion kiinnittävät kikattavat, vähäpukeiset ranskalaistytöt. Jim lähtee seuraamaan heitä puistossa Elliotin kanssa ja paljastuu pikkuhiljaa kunnon siaksi, jota nuorten typyjen tsiigailu kiinnostaa enemmän kuin mikään muu.

Jo alusta lähtien Disney Worldissa tuntuu olevan jotain vialla. Koko perheen viihdeparatiisin pimeä puoli paljastuu pikkuhiljaa niin perheelle kuin katsojillekin. Salaisuuksia paikassa riittää, eivätkä ne kaikki ole ihania ja satumaisia.

Escape from Tomorrow potee pientä esikoiselokuvan kirousta. Siihen on nimittäin yritetty ängetä ihan liikaa tavaraa ja välillä on vaikea erotella mikä liittyy mihinkin ja miksi. Sivujuonia alkaa rönsyillä vähän joka suunnalta, eikä lankojen päitä sidota koskaan kiinni. En tiedä avaisiko toinen katselukerta jotain uutta. Salaa kuvatuksi elokuva on komean näköinen. Mustavalkoisuus johtuu pääasiassa yhtenäisyyssyistä, sillä elokuvaa jouduttiin kuvaamaan useina eri päivinä hieman erilaisissa olosuhteissa. Se tuo kuitenkin mukanaan miellyttävää "etäisyyttä", toisen maailman tuntua.

Vaikka tarina lähtee rönsyilemään, eikä kaikkia tehokeinoja käytetä tarpeeksi hyväksi, pidin Escape from Tomorrow'sta enemmän kuin luulin. En osaa edes kunnolla perustella miksi. Ehkä odotukseni ylittyivät tai ehkä elokuvassa oli juuri sopivasti päätöntä perseilyä tekemään siitä hyvän. Jostain syystä odotin tämän olevan vakavampi elokuva ja ilahduin ollessani väärässä. Varmasti IIK:n hyvällä tunnelmalla oli myös osansa asiaan.

Jim on hahmona yliampuva sikailija, jonka toilailuja seuraa mielellään. Yllätyin, kun luin jostain katsojien kommenteista, että hahmoa on inhottu ihan tosissaan. Mitä hittoa? Huono isä-Jim sopii Disney Worldiin kuin nenä päähän! Näyttelijäsuoritukset ovat kaikkiaan ihan hyviä, vaikka tehtävä on varmasti ollut haastava. Kuulemani mukaan porukka joutui ajamaan samoissa laitteissa melkoisen monta kertaa, että kaikki kuvat saatiin purkkiin. Vähemmästäkin lähtee järki.

Elokuvaa ei ole liiemmin kehuttu, minkä veikkaisin johtuvan isoksi osaksi odotusten ja lopullisen teoksen ristiriidasta. Kieltämättä itsekin olisin toivonut, että elokuvassa olisi paljastunut joku Disney Worldin supersalainen paha puoli ja aluksi elokuva lähtikin siihen suuntaan. Lopulta pahuutta on monenlaista ja moni mielenkiintoinen juttu sivuutetaan turhan nopeasti. Ehkä esikoiselokuvan tekijöillä ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta ja uskallusta karsia ideoitaan. Sivujuonista olisi saanut tehtyä toisenkin ihan mielenkiintoisen itsenäisen teoksen.

Iso plussa muuten siitä, että leffa nähtiin festareilla 35 mm filmiltä. Harvinaista uutuusleffalta!

Escape from Tomorrow (2013)
Ohjaus: Randy Moore
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.5/10


The Creeping Terror (1964)

Yksi maailman huonoimmista kauhuelokuvista, The Creeping Terror, juhlistaa tänä vuonna 50-vuotista taivaltaan. Sen kunniaksi IIK:ssä oli tarkoitus esittää elokuva hyvin poikkeuksellisella tavalla: live-suomidubbauksella ja theremin-säestyksellä. Valitettavasti muusikko sai sairaskohtauksen juuri minuutteja ennen esityksen alkua ja kyseinen hupi jouduttiin perumaan. Elokuva esitettiin sen sijaan alkuperäisessä ääniasussaan. Aluksi pelkäsin leffan olevan niin huono, ettei sitä jaksaisi katsoa ilman erityistä, räätälöityä ohjelmanumeroa. Edes kyykkyhyllyn punaviinipulloa ei ollut käden ulottuvilla. Pettymys unohtui itseltäni ja varmasti monelta muultakin pian, sillä elokuvahan puri ihan täyttä häkää näinkin. Ja mikä parasta, muusikko on jo tolpillaan ja korvaava esitys järjestetään (toivon mukaan) pian Oulussa.

Miten voisin sanoin kuvailla Creeping Terroria... No, pääasiallinen juoni on tässä: avaruudesta laskeutuu (??) alus (lue: NASAn raketti), jonka sisällä on pari ulkoavaruuden örkkiä (ks. juliste), jotka syövät ihmisiä. Paljon kirkumista ja hukattuja mahdollisuuksia paeta. Paljon kuvia hitaasti mönkivästä mattohirviöstä. Vähän dialogia. Sitäkin hauskempi kertojanääni.

Elokuvassa tosiaan on hämmentävän vähän dialogia ja juonen kuljetuksesta vastaa lakoninen kertojamies. Miksi näin? Sanotaanko lyhyesti, että dialogin äänityksessä oli säätöä ja lopulta narulla oli vain suutaan aukovia päitä. Dialogista jälkiäänitettiin osa ja kertoja paikkaa loput, tai siis suurimman osan. Juuri tämän vinksahtaneen käänteen takia Creeping Terror olisi oivallinen uusintadubattava.

Hienoja kohtauksia tässä elokuvassa on niin paljon, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Elokuvassa tuntuu olevan joku ihan helvetin köykäisesti toteutettu sanoma. Lähes kaikki monsterin kitaan joutuvat ovat nuoria miehiä ja naisia, joilla on vähintäänkin moraalittomat huvit: muhinointia metsikössä, piknik kitaran lurittelulla maustettuna, mystinen iltapäivädisco, jossa porukka twistaa kuin viimeistä päivää... Toisaalta monsteri ahmii menemään myös tervehenkisesti kalastusreissulla olevat isän ja pojan. Joko tämä kertoo jotain näiden ihmisten moraalista tai sitten kaikki analyysit voi nakata mäkeen.

Kertojanäänellä toteutettu tarinankuljetus on välillä ihan mahtavaa. Eräässä kohtauksessa kertojanääni ruotii kahden miespuolisen kaveruksen suhteen muutosta, kun toinen heistä on mennyt naimisiin. Miesten istuessa sohvalla kertojanääni vakuuttaa, että tuore aviomies todella nauttii elämästään, vaikka poikamies ei sitä ymmärrä. Mihin sitä dialogia kaipaisi? Kertojahan pääsee paljon syvemmälle näiden hahmojen sisimpään. Ihan kreisiä character developmentia. Myös hahmojen reaktiot kertojan sanomisten aikana ovat loistavia. "He got quite apprehensive" kertoja sanoo ja hahmo ruudulla tehostaa asiaa kurtistamalla kulmiaan. Koska dialogia ei juuri kuulu, mutta hahmot keskustelevat, kertojanääni on usein "he said this and then he said that and then the other guy said..." -osastoa.

Elokuvan hitaasti hiippaileva monsteri tuo muuten välittömästi mieleen pressuhirviön eräästä Santo-leffasta. Näissä kahdessa on paljonkin samaa, vaikka pressuhirviö on ulkonäöltään vieläkin karumpi. Molemmat matavat niin hitaasti, että karkuun pääsisi vaikka kävellen. Silti ihmiset jostain syystä joutuvat näiden petojen kitaan ja välillä tuntuvat suorastaan tarjoilevan itseään lautasella. Dance hall-kohtauksessa yksi pariskunta jää muiden taustalle, kun hirviö hyökkää ja vieteripäinen alien tuntuu jättävän heidät täysin huomioitta - kunnes se kääntyy takaisin ja syö heidätkin. Ei missään vaiheessa käynyt mielessä paeta? Alun kohtauksista suosikkini on se, jossa poikakaverinsa kanssa pusikoissa muhinoinut nainen käytännössä työntää itsensä hirviön kitaan ja huutaa samalla kuin, no, syötävä.

Asiaa tästä leffasta löytyisi varmaan vaikka kuinka. Tämähän on yhtä hauskaa kohtausta toisen perään. Oululaiset, menkää ihmeessä katsomaan se livedubbaus-theremin-esitys, kun se jonain päivänä tulee. Toivottavasti pääsen niihin karkeloihin itsekin. IIK!! oli täydellinen paikka tämän teoksen katsomiseen. Kiitokset yleisölle, joka todella ymmärtää kunnon roskan päälle! Mikään mitä sanon ei voi tehdä täysin oikeutta tällä kajahtaneelle mestariteokselle. Jos et aio katsoa koko elokuvaa, suosittelen tsekkaamaan ainakin kuuluisan dance hall-kohtauksen. Rakastan noiden ihmisten tanssimuuvseja!

The Creeping Terror (1964)
Ohjaus: Vic Savage
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.5/10


Faust (Faust - Eine deutsche Volkssage, 1926)

Perinteisenä mykkäelokuvakonserttina nähtiin tänä vuonna F. W. Murnaun ohjaama, huikean visuaalinen Faust. Säestyksestä vastasi pianisti Risto Pelli, joka on säestänyt IIK:ssä aiemminkin vuonna 2007. Tästäkään näytöksestä ei selvitty täysin ongelmitta, sillä filmiversiota ei saatukaan näkymään. Onneksi digiversio oli varalla ja ajoi asiansa, vaikkei mikään täysin voikaan korvata filmiä. Digiversio oli onneksi oikein hyvälaatuinen, mikä ei aina ole itsestäänselvyys.

Elokuva perustuu Faustin tarinan perinteiseen kertomaan sekä Goethen versioon. Faust on vanha alkemisti, joka asuu ruton riivaamassa kylässä. Hän rukoilee apua ruton sairastuttamille, mutta mitään ei tapahdu. Epätoivoisena hän polttaa Raamattunsa ja päättää kutsua pahan voimat avuksi. Hän ei tiedä, että enkeli ja demoni ovat lyöneet vetoa maailman kohtalosta. Jos demoni onnistuu tuhoamaan sen, mikä Faustissa on hyvää, paholainen saa vallan. Demoni, Mephisto, saapuu ja tekee sopimuksen Faustin kanssa. 24 tuntia miehellä on parantamisen voima, mutta hänen sielunsa kuuluu Saatanalle.

Kun sairaat kyläläiset alkavatkin kaihtaa Faustia huomatessaan tämän epäkristilliseksi, mies tekee uuden sopimuksen paholaisen kanssa. Vastalahjaksi sielustaan hän saa nuoruutensa takaisin ja viettelee kauniin naisen. Aika alkaa kuitenkin loppua ja Faust on nuoruutensa ja intohimonsa pauloissa. Niinpä hän tekee pysyvän sopimuksen paholaisen kanssa. Hän rakastuu kauniiseen Gretcheniin ja tulevat tapahtumat koettelevat sekä Faustin että tytön moraalia ja sielua.

Elokuva alkaa hyvin erilaisella tavalla kuin miten se jatkuu ja millainen se lopulta on. Itselleni Faustin tarina oli etukäteen tuttu vain nimeltä ja pääpiirteittäin, joten en oikein tiennyt mitä odottaisi. Keskikohdan pienessä suvantovaiheessa mietin jo, että ehkä tarina olisi mielenkiintoisempi hieman toisenlaisella painotuksella, mutta loppua kohden huomasin olleeni täysin väärässä. Jälkimmäinen puolisko on lopulta vähintään yhtä tehokas kuin ensimmäinenkin.

Näyttelijäsuoritukset ovat todella hyviä. Erityismaininta menee ilmeikkäällä Mephistolle, jota näyttelee elokuvalegenda Emil Jannings. Mies on itselleni aiemmin tuttu Sinisesta enkelistä (Der blaue Engel, 1930). Jannings oli aikoinaan ensimmäinen parhaan pääosanäyttelijän Oscar-palkinnon voittanut mies, mutta pysti ei tullut kummastakaan mainitusta elokuvasta. Ruotsalaisnäyttelijä Gösta Ekman, melkoinen legenda hänkin, nähdään Faustin roolissa. Mies jäi tällä kuvausmatkallaan kokaiinikoukkuun ja addiktio johti lopulta hänen kuolemaansa vuonna 1938, kaksitoista vuotta Faustin jälkeen.

Faust poikkeaa aiemmista mykkäkauhuista lähes eeppisillä teemoillaan. Elokuva on myös ihan tolkuttoman komeaa katsottavaa. Olen lukenut, että monet kohtaukset olivat hyvin haastavia ja niiden kuvaamisen käytettiin paljon aikaa. Yhteen alkupään lyhyeen pätkään käytettiin kuulemani mukaan peräti kokonainen päivä. On helppo huomata, että lopputulos on kaiken vaivan arvoinen. Monessa kohtaa kylmät väreet hiipivät iholle jo pelkästä kauneuden määrästä.

Murnaun edellinen elokuva, The Last Laugh, oli menestys ja studio tarjosi ohjaajalle käytännössä äärettömän budjetin Faustia varten. Lopulta elokuvaan upposi peräti kaksi miljoonaa Saksan markkaa, mikä mahdollisti kohtausten pitkän hiomisen. Ihan pikkurahalla ei olisi ollut varaata hassata kokonaista päivää yhteen, alle minuutin otokseen. Vain noin puolet menoista saatiin aikoinaan takaisin lipputulojen muodossa.

Entäs säestys sitten? Pellin säestys oli perinteinen pianosäestys, joka sopi elokuvaan liki täydellisesti. Niin saumaton yhteensopivuus oli, että välillä jopa unohti kuuntelevansa musiikkia, joka ei alun perin kuulunut tähän elokuvaan. Se on jo jotain se. Elokuvan säestäminen ei ole ihan yksinkertainen juttu ja Risto Pelliltä se onnistui juuri niin kuin pitääkin. Perinteisistä pianosäestyksistä tämä on ehkä suosikkini!

Faust (Faust - Eine deutsche Volkssage, 1926)
Ohjaus: F. W. Murnau
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10

Kadonneet elokuvat

Tämä postaus sai inspiraationsa, kun kuulin eräästä mykkäelokuvasta. Gloria Swanson näytteli naista, jota käärme puri rintaan (siis tissiin!). Swansonin huudettua apua paikalle saapui mies, joka imi myrkyn naisen rinnasta (siis imi tissiä!). Rakkaus leimahti ja kaksikko päätyi lopulta naimisiin. Mikä kaunis tarina! Aloin etsiä leffaa netistä vain saadakseni tietää sen kadonneen jo aikapäiviä sitten. Siinä sivussa aloin katsella listaa kaikista kadonneista elokuvista ja sieltähän löytyi vaikka mitä mahtavaa! Ajattelin jakaa listan (omasta mielestäni) parhaita paloja kanssanne. Näitä olisi vaikka millä mitalla lisääkin, mutta oma suosikkiviisikkoni on tässä.

Saved from the Titanic (1912)

Tämä tarina on mielestäni kaiken kaikkiaan uskomattoman hieno. Titanic upposi 15.4.1912 ja vei mukanaan arviolta 1 500 ihmishenkeä. Hittileffa Saved from the Titanic julkaistiin ... 14.5.1912. Siis vajaa kuukausi tragedian jälkeen! Eikä tässä vielä kaikki: elokuvan pääosassa on nuori näyttelijätär Dorothy Gibson, joka oikeasti pelastui Titanicilta. Vau. Ja sitä väitetään rahastukseksi, kun nykyään onnettomuuksista ja tragedioista tehdään leffoja useita vuosia itse tapahtuman jälkeen. Helvetti soikoon, Gibson piti leffassa vielä samoja vaatteita, jotka hänellä oli ollut päällä, kun Titanic oikeasti upposi!

Leffa oli oikeasti suuri menestys Amerikassa, Briteissä ja Ranskassa. Yhden kelan pätkä kesti vain kymmenen minuuttia ja sen viimeinen kopio tuhoutui studion tulipalossa vuonna 1914. Tämä olisi taatusti mielenkiintoisempi kuin Cameronin lässynlää-Titanic!

Leffa jäi Gibsonin viimeiseksi, eikä naisen myöhempi elämä kuulemani mukaan mennyt mitenkään erityisen mallikkaasti. Rakkaussuhde naimisissa olevan Titanic-tuottaja Jules Brulatourin kanssa oli alkanut jo ennen tragediaa ja jatkui vielä vuosia elokuvan jälkeen. Gibson paljastui Brulatourin rakastajattareksi, kun hän ajoi miehen autolla kolarin, jossa jalankulkija kuoli. Brulatour erosi vaimostaan ja vei Gibsonin vihille, mutta avioliitto todettiin laittomaksi muutaman vuoden kuluttua. Gibson pakeni kohua Eurooppaan, jonne hän jäi loppuelämäkseen. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa nainen pidätettiin antifasistina ja nakattiin San Vittoren vankilaan Milaniin. Hän pakeni yhdessä kahden muun vangin kanssa. Gibson kuoli Ranskassa vuonna 1946 sydänkohtaukseen.

Hollywood (1923)

Hollywood on juonellisesti tylsä stara-eksploitaatiorahastus, jossa cameo-rooleissa vilahtelevat aikansa suuret näyttelijätähdet. Elokuvassa nuori nainen lähtee isoisänsä kanssa kierrokselle Paramountin studioille. Tuttuja mykän ajan näyttelijöitä suorastaan vilisee tässä 8-kelaisessa filmissä. Roscoe "Fatty" Arbuckle, Charlie Chaplin, Ben Turpin, Gloria Swanson, Pola Negri, Mary Pickford... Juoni on todennäköisesti löyhä kuin mikä ja kaikin puolin täysin tarpeeton, mutta jo pelkästään elokuvahistoriallisista syistä tämä olisi hienoa nähdä.

The Courtship of Miles Standish (1923)

Tämä 9-kelainen leffa on puolestaan tunnettu järjettömästä budjetistaan. Leffaa varten rakennettiin Mayflower-laivan 1:1 kopio, joka yksistään kustansi 65 000 dollaria. Elokuva floppasi totaalisesti ja ajoi tuottaja-näyttelijä Charles Rayn vararikkoon. Nyt leffa olisi mielenkiintoista nähdä juuri tuon perseilybudjetin takia. Liekö leffa sitten oikeasti parempi jättiläismäisellä Mayflower-kopiolla kuin pelkillä lavasteilla?

The Power of Love (1922)

Maailman ensimmäinen 3D-elokuva. Nuff said. Vaikka inhoankin kaikkea teknistä rahastuskikkailua, tämä olisi aidosti mielenkiintoista nähdä. Kuuleman mukaan ainakin osa leffan perinteisestä 2D-versiosta on vielä tallessa, mutta 3D-versio lienee kadonnut lopullisesti. Leffa esitettiin perinteikkäästi kahdella projektorilla, toisella vihreänä ja toisella punaisena ja katsojilla oli päässään klassiset lasit, joissa toinen linssi on myöskin erivärinen. Kovin tarkkaa teknistä infoa teoksesta ei enää löydy, koska ilmeisesti Power of Lovea esitettiin vain muutaman kerran 3D-muodossa.

The Burning of the Red Lotus Temple (1928-1931)

Maailman ensimmäinen martial arts-elokuva ja samalla yksi kaikkien aikojen pisimpiä elokuvia. Se julkaistiin alun perin kolmen vuoden sisällä yhdeksässätoista osassa, joiden kokonaispituus on huimat 27 tuntia. Toistan. Kyseessä on kahdenkymmenenseitsemän tunnin mittainen mykkä martial arts-elokuva. Olisi hienoa katsoa koko homma putkeen!

Why a duck?

Uusintakatselin ties kuinka monetta kertaa muutaman Marx-veljesten elokuvista. Omasta hyllystäni löytyy kaksi DVD-boksillista veljesten tuotantoa ja ajattelin nyt avautua toisesta niistä. The Marx Brothers Silver Screen Collection sisältää veljesten ensimmäiset, Paramountille tehdyt komediat. Juuri tuohon aikaan veljesten huumori oli terävimmillään. Voisin kirjoittaa Marxin veljeksistä vaikka kirjakaupalla, mutta yritän pitää tämän kohtuullisissa mitoissa.

Kaikista tunnetuin veljeksistä on tietysti sanavalmis Groucho Marx, jonka look kyyryä kävelyasentoa, viiksiä ja laseja myöten on suorastaan ikoninen. Grouchon kaltaisia hahmoja löytyy mm. Warner Brotherin vanhoista piirretyistä. Groucho on yhä kiistaton sutkautuksien kuningas, jolta löytyi elinaikanaan nopsaan sanottavaa asiaan kuin asiaan. Miehen sosiaalisesta elämästä on paljon legendaarisia tarinoita, samoin kuin hänen kirjeenvaihdostaan.

Harpo ja Chico eivät myöskään olleet mitään seinäruusuja elokuvissa, vaikka kumpikaan ei juuri julkisuuden valokeilassa viihtynyt. Mykkyydessään Harpo on Grouchon vastakohta. Iäti hiljainen hahmo kommunikoi muiden hahmojen kanssa ilmeillä, eleillä ja tuuttaamalla erilaisia torvia. Lisäksi Harpon takin sisuksista löytyy aina kaikkea, mitä kukaan voi koskaan tarvita. Tai paremminkin kaikkea mitä kukaan ei koskaan tarvitse. Harpo on elokuvissa vetänyt takkinsa sisältä mm. molemmista päistä palavan kynttilän. Chico puhuu omalla erikoisella italialaisella aksentillaan, eikä hänen puheissaan useimmiten ole mitään järkeä. Parhaat sanaleikit elokuvissa käydään juuri Chicon ja Grouchon välillä.

Harpo, Zeppo, Chico ja Groucho elokuvassa Neljä nolattua neroa.

Veljesten elokuvissa asetelma on yleensä samankaltainen. Groucho on arvovaltainen, mutta päästään laho hahmo, Chico löyhämoraalinen huijari ja Harpo vähän naiivi, mutta nokkela taskuvaras. Zeppo puolestaan näyttelee ensimmäisissä elokuvissa useimmiten Grouchon assistenttia tai sihteeriä, myöhemmissä elokuvissa häntä ei nähdä enää ollenkaan. Grouchon ihastuksen kohdetta, äveriästä hienostorouvaa, esittää useissa elokuvissa jo näissä piireissä lähes legendan asemaan noussut Margaret Dumont. Parhaimmillaan tuntuu, ettei Dumontilla oikeastikaan ollut mitään käsitystä siitä miten paljon pilaa hänen kustannuksellaan elokuvissa tehtiin. Dumont on komediahistorian parhaita straight-hahmoja.

Lisäksi osa kohtauksista kulkee elokuvasta elokuvaan hieman saman kaavan mukaan. Toistuvia teemoja ovat mm. veljesten musiikkinumerot (Harpo soittaa harppua, Chico pianoa, Groucho ja Zeppo laulavat) ja Grouchon ja Chicon käymä keskustelu, josta kumpikaan ei ymmärrä mitään. Vaikka asetelmat ovatkin samat ja juoni yleensä vain tekosyy veljesten sekoilulle, en muista yhtään kertaa jolloin nämä elokuvat eivät olisi saaneet hymyä huuleen huonona päivänä.

Tässä postauksessa on jokaisen leffan lopussa muutama omia suosikkireplojani. Lähinnähän ne tulevat Grouchon suusta. Sukkela mies.


Kookospähkinöitä (The Cocoanuts, 1929)
Marxien virallinen filmidebyytti, joka on enemmänkin filmattua teatteria kuin varsinaista elokuvaa. Kuvanlaatu ei näihin päiviin ole säilynyt mitenkään hurjan terävänä, vaan vaihtelee suuresti kohtauksesta toiseen.

Groucho on floridalainen hotellinomistaja Hammer, joka haluaa haalia rahaa nopeasti ja paljon. Hotelli on kuitenkin konkurssin partaalla, eivätkä maakaupatkaan suju toivotulla tavalla. Zeppo on Hammerin apulainen Jamison. Harpo ja Chico puolestaan saapuvat hotelliin aikeinaan putsata sen harvat, mutta varakkaat asukkaat rahoistaan ja arvoesineistään. Hotellissa yöpyy mm. rikas rouva Potter (Dumont). Ohimennen veljekset tulevat avittaneeksi Potterin tyttären romanssia köyhäsukuisemman arkkitehdin kanssa. Harpo ja Chico löytävät huijarinsydämestään hyvyyttä, kun arkkitehtiä syytetään koruvarkaaksi ja auttavat todistamaan miehen syyttömyyden.

Vaikka Kookospähkinöitä on veljesten alkukauden elokuvista huonoin, on yhdessä kohtauksessakin parempia gageja kuin useimpien koomikoiden koko uralla. Ehdoton suosikkikohtaukseni on Grouchon tolkuton maakauppa, jota Chico sekoittaa parhaansa mukaan. Yksi klassikkokohtaus on myös Grouchon ja Chicon viaduktikeskustelu, joka paisuu absurdeihin mittoihin. Oikeastaan elokuvaa on itsessään vaikea haukkua huonoksi, enemmänkin sitä rasittavat turhemmat laulu- ja tanssikohtaukset. Vaikka Marx-veljesten elokuvat ovat aina olleet musikaalisia, tämän leffan luritukset alkavat pitemmän päälle vähän ärsyttää. Olisi edes Groucho laulamassa.

Veljekset itse inhosivat valmista elokuvaa yli kaiken ja legendan kertoo, että he yrittivät ostaa filmimateriaalin Paramountilta polttaakseen sen. Julkasun jälkeen elokuvasta tuli kuitenkin suuri menestys ja veljeksille oivallinen ponnahduslauta elokuvamaailmaan.

Chico (Harpolle): Right now I'd do anything for money. I'd kill somebody for money. I'd kill you for money. Ha ha ha. Ah, no. You're my friend. I'd kill you for nothing.


Hammer: Believe me, you gotta get up early if you want to get out of bed.

Hammer: I can see it now: you and the moon - wear a necktie so I'll know you.

Hammer: Florida folks, sunshine, sunshine, perpetual sunshine all the year around. Let's get the auction started before we have a tornado.



Kookospähkinöitä (The Cocoanuts, 1929)
Ohjaus: Robert Florey & Joseph Santley
89 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.5/10


Koirankeksit (Animal Crackers, 1930)
Yksi omia Marx-suosikkejani. Ehkä kaikista Marxien elokuvien hahmoista suosikkini on juuri Grouchon esittämä (lähes) peloton Afrikan matkaaja kapteeni Spaulding.

Elokuvan perinteikkään löyhässä juonessa kapteeni Jeffrey T. Spaulding saapuu assistenttinsa Jamisonin kanssa Afrikasta ja osallistuu rikkaan rouva Rittenhousen juhliin. Pippaloihin saapuvat myös Chicon ja Harpon esittämät rahanahneet muusikot Ravelli ja Professori, jotka aiheuttavat kaaosta joka puolella. Juhlissa on tarkoitus paljastaa kuuluisa taulu, joka kuitenkin varastetaan kesken kaiken. Lopulta alkuperäisen teoksen väärennöksiä liikkuu talossa muutama kappale ja alkuperäistä havittelee useampikin taho.

Hauskoja kohtauksia riittää niin paljon, että suosikkia on mahdoton valita. Spauldingin luento Afrikan matkoistaan on tietenkin opettavainen kokemus. Ehkä oma suosikkini on kuitenkin Spauldingin "strange interludes." Tutkimusmatkailija juttelee Rittenhousen ja toisen naisen kanssa ja keskeyttää välillä keskustelun pitääkseen oudon monologin suoraan kameralle ("Pardon me while I have a strange interlude."). Olen katsonut leffan varmaan lähes kymmenen kertaa enkä koskaan voi olla nauramatta.

Musiikkikohtaukset ovat myös loistavia, varsinkin Grouchon kappale Hello, I Must Be Going, sekä Hooray for Captain Spaulding. Vaikka sivujuonena on jälleen tuttuun tapaan romanssi, siihen ei takerruta liiaksi. Naisosaa, Arabella Rittenhousea, sivujuoniromanssissa esittää Lillian Roth ja pelastaakin sivujuonen ajautumasta liian siirappiseksi. Arabellassa on mukavasti asennetta, eikä neito jää pelkäksi nätiksi ruudun koristeeksi.

Captain Spaulding: Tell me, what do you think of the traffic problem? What do you think of the marriage problem? What do you think of at night when you go to bed, you beast?

Captain Spaulding: A party. I came here for a party. And what happened? Nothing. Not even ice cream.

Captain Spaulding: One morning I shot an elephant in my pajamas. How he got in my pajamas, I don't know.

Koirankeksit (Animal Crackers, 1930)
Ohjaus: Victor Heerman
93 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 8.3/10


Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931)
Marxin veljekset tekevät harvinaislaatuista yhteistyöä, kun he kaikki pakoilevat viranomaisia valtamerilaivalla jäätyään kiinni salamatkustajina. Koko porukka yrittää vielä lopussa päästä laivasta samalla, varastetulla, passilla.

Salamatkustajien lisäksi paatin kyydissä on gangstereita, eikä kulu aikaakaan kun veljekset huomaavat olevansa valtataistelun eri puolilla. Groucho tosin keskittyy enemmän gangsterin morsmaikun hurmaamiseen. Tässä ja Hevosen sulissa Margaret Dumontia ei nähdä, vaan Grouchon kiinnostuksen kohdetta näyttelee nuori vaaleaverikkö Thelma Todd. Juuri hauskinta koko elokuvassa lieneekin Grouchon hurmausyritykset.

Neljä nolattua neroa ei ollut alkujaan yksi suosikkejani Marxien tuotannosta, mutta se on nostanut asemaansa joka katselukerralla. Ikimuistoisia musiikkinumeroita ei löydy, mutta loistavia gageja senkin edestä.

Groucho: Oh, I know it's a penny here and a penny there, but look at me. I worked myself up from nothing to a state of extreme poverty.

Groucho: Oh, why can't we break away from all this, just you and I, and lodge with my fleas in the hills? I mean... flee to my lodge in the hills.

Groucho: I'm going back in the closet, where men... are empty overcoats.

Neljä nolattua neroa (Monkey Business, 1931)
Ohjaus: Norman Z. McLeod
74 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 8.4/10


Hevosen sulat (Horse Feathers, 1932)

Groucho esittää Huxley Collegen uutta rehtoria professori Quincy Adams Wagstaffia, joka pistää paikkoja uuteen uskoon. Baravelli (Chico) on töissä salakapakassa "jäämiehenä", joka kuskaa viinaa tilaajille. Myös Pinky (Harpo) työskentelee salakapakassa, mutta myös osa-aikaisena rankkurina. Zeppo puolestaan esittää Wagstaffin poikaa Frankia, joka ei koskaan tunnu valmistuvan collegesta, sillä häntä kiinnostaa enemmän college widow'n Connie Baileyn (Thelma Todd) liehittely.

Huxleyn ja Darwinin collegejen välinen suuri jalkapallomatsi lähestyy ja Wagstaff päättää palkata muutaman ammattilaisen koulun riveihin, jotta voitto olisi taattu. Erehdyksessä hän kuitenkin pestaa tehtävään Baravellin ja Pinkyn. Koska kaoottinen kaksikko kuuluu nyt jalkapallojoukkueeseen, he joutuvat myös näön vuoksi käymään koulua. Ja myrskyhän siitä seuraa, kun Chico ja Harpo otetaan koulun listoille.

Hevosen sulat oli ensimmäinen näkemäni Marx-veljesten elokuva. Muistan katselleeni sitä sekavin tuntein ja haavi auki. 18-vuotias elokuvahullu ei millään olisi odottanut niin suorasukaista ja suorastaan anarkista huumoria 30-luvun leffalta. Musiikkinumerot ovat suorastaan loistavia. Jokainen veljeksistä esittää oman versionsa kappaleesta Everyone Says I Love You. Zeppon version on romanttinen, Chicon hauska, Harpon harpulla soitettu ja Grouchon sarkastinen. Lisäksi Grouchon esittämä Whatever It Is, I'm Against It kuuluu omiin suosikkeihini.

Omassa suosikkikohtauksessani Groucho opettaa luokalle biologiaa ja Chico ja Harpo saavat aikaan pienen sodan luokkahuoneessa.

Baravelli: You gotta brother?
Mullen: No
Baravelli: You gotta sister?
Mullen: Yeah.
Baravelli: Well-a, you sister, she's a very sick man, you better come with us.

Wagstaff: Why, I'd horsewhip you if I had a horse!

Wagstaff: Why don't you go home to your wife? I'll tell you what, I'll go home to your wife, and outside of the improvement she'll never know the difference.

Hevosen sulat (Horse Feathers, 1932)
Ohjaus: Norman Z. McLeod
64 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.7/10


Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup, 1933)
Kaikista Marx-veljesten elokuvista yksi tunnetuimpia ja omasta mielestäni paras, Neljä naurettavaa naapuria, ei julkaisunsa aikaan ollut mikään jättimenestys, jos nyt ei ihan floppikaan. Se pakotti kuitenkin veljekset vaihtamaan tuotantoyhtiötä ja alamäkihän siitä sitten pian alkoi.

Freedonian talous on pahasti retuperällä. Valtio joutuu lainaamaan rahaa äveriäältä Gloria Teasdalelta (Dumont), mutta lainaa vastaan rouva haluaa itse määrätä, kuka valtiota tulee johtamaan. Grouchon esittämästä Rufus T. Fireflystä tulee Freedonian uusi johtaja, armoton diktaattori. Liehitellessään rouva Teasdalea Firefly tulee epähuomiossa aloittaneeksi sodan naapurivaltio Sylvanian kanssa. Chicolini (Chico) ja Pinky (Harpo) toimivat vastapuolen vakoojina, jotka tosin ovat valmiita kääntämään kelkkaansa sopivan tarjouksen tullen.

Elokuva sisältää ehkä Marxin veljesten kuuluisimman gagin, ns. peilikohtauksen. Muutenkin elokuva on hauskojen gagien ilotulitusta ja musiikkinumerot ovat veljesten parhaita. Heti aluksi Firefly sanelee valtion uudet säännöt laulaen ja lopun mahtipontinen Freedonia Is Going to War on veljesten yhteisistä esityksistä paras.

Hauskana historiallisena kuriositeettina voisi mainita sen, että Mussolini suuttui elokuvasta, koska katsoi sen kertovan itsestään ja kielsi filmin Italiassa. Veljekset riemastuivat.

Firefly: Oh, uh, I suppose you would think me a sentimental old fluff, but, uh, would you mind giving me lock of your hair?
Teasdale: A lock of my hair? Wh-why, I had no idea.
Firefly: I'm letting you off easy: I was going to ask for the whole wig.

Firefly: I could dance with you until the cows come home. On second thought, I'd rather dance with the cows till you come home.

Trentino: Have we met each other before, sir?
Firefly: I don't think so. In fact, I'm not sure I'm seeing you now; it must be something I ate.

Firefly: You know, you haven't stopped talking since I came here. You must've been vaccinated with a phonograph needle.

Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup, 1933)
Ohjaus: Leo McCarey
66 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.8/10


Jossain vaiheessa voisi ottaa uusintakatseluun myös sen hieman huonomman Marx-veljesten leffaboksin, joka sisältää seuraavat kuusi elokuvaa. Duck Soupin jälkeen veljekset lähtivät Paramountilta ja löysivät uuden tuotantoyhtiön Metro-Goldwyn-Meyerista. Alamäki alkoi hitaasti mutta varmasti, vaikka veljesten ensimmäinen MGM -elokuva olikin heidän parhaaksi työkseen kehuttu Ilta oopperassa (A Night at the Opera, 1935).

Margaret Dumont nähtiin vielä MGM:lle siirryttäessä muutamaan otteeseen perinteisessä roolissaan, mutta Grouchon toinen love interest Thelma Todd näytteli vain kahdessa veljesten elokuvassa. Nuori näyttelijätär löydettiin kuolleena autostaan oman kotinsa autotallista vuonna 1935. Todd oli kuollessaan vain 29-vuotias, eikä vieläkään tiedetä oliko hänen kuolemansa tapaturma, itsemurha vai murha.

 Thelma Todd (1906-1935)