It's called a hustle, sweetheart

Näin alkuun pahoittelut ihan helvetin hitaasta postaustahdista. Kevät on mennyt sairastellessa ja lisäksi tässä vähän rassaa sellainen isompi projekti kuin opinnäytetyö. Edelleen. Nyt Disney-projekti kuitenkin sujahtaa nykyaikaan!

54. Zootropolis - Eläinten kaupunki 

(Zootopia, 2016)

Uhosin, että Disney Classics -projekti jatkuu tulevaisuudessa kohtuullisen reaaliaikaisena, eli uusien "klassikkojen" arvostelut pärähtävät nettiin sitä mukaa kun leffoja julkaistaan. Uusin pallero tässä helminauhassa on Zootropolis - Eläinten kaupunki, ja odotukset vähintäänkin ristiriitaisia. Varmaan kaikki tätä blogia (ja etenkin Disney-postauksia) lukeneet tietävät, mitä mieltä olen eläinten inhimillistämisestä. Ja tämä elokuva jos jokin on juuri sitä.

Elokuvan lähtökohdat ovat tässä: joskus muinoin eläimet oli jaettu saalistajiin ja saaliiseen, mutta nykyisin kaikki elävät keskenään harmoniassa. Stereotypioihin perustuvia ennakkoluuloja on tosin olemassa ja rutkasti. Zootropolis on tittelin mukaisesti eläinten suurkaupunki, jossa pedot ja uhrit elävät suht sopuisasti keskenään. Jostain mystisestä syystä kaupungissa on myös eri ilmastovyöhykkeitä, kuten lumentäyteinen Tundratown ja kuuman kostea Rainforest District. Aavikkokin löytyy! Ihan näpsäkkä tapa saada eri ilmastojen eläimet asumaan samaa pientä plänttiä.

Pieni jänö Judy Hopps haaveilee poliisinurasta, mutta vanhemmat ovat eri mieltä. Lainvalvojan ura veisi Judyn pois perheen porkkanafarmilta, keskelle vaarallista Zootropoliksen kaupunkia, jossa petoeläimiä joutuu kohtaamaan jatkuvasti. Judy päätyy poliisiksi, mutta isommat poliisieläimet eivät ota häntä tosissaan, ja tiedossa on parkkipirkon hommia. Puolivahingossa Judy lupautuu tutkimaan kadonneen saukon tapausta ja saa poliisipäälliköltä 48 tuntia aikaa ratkaista keissin - muuten edessä on fudut. Judy lyöttäytyy yhteen ainoan johtolankansa, Nick Wilde -nimisen ketun kanssa ja epäsuhtainen kaksikko aloittaa tutkimukset.

Tutun kuuloista, eikö?

Zootropia yhdistelee hyvin perinteisiä tarinalinjoja uudenlaiseen ympäristöön. Pohjimmiltaan leffa on buddy cop -kamaa, joka ei tunnu menevän ikinä pois muodista. Ei siinä, kyllähän tuolla asetelmalla ihan hauskoja leffoja saa aikaiseksi. Judyn tarina tietysti kertaa myös "maalaistyttö lähtee kaupunkiin" ja "kukaan ei usko minuun, mutta minäpäs näytän" -juonet, iänikuisia nekin.

Leffan animointi on upeaa katsottavaa, ja visuaalisuus nouseekin suureksi valtiksi. Kokonaisuus on värikäs, yksityiskohtainen ja kiinnostava. Juoni on ihan viihdyttävä, mutta pahasti kliseinen. Elokuvan sanoma ei ainakaan jää epäselväksi, sillä sitä hierotaan naamaan ihan koko ajan. Loppua kohden toisto alkaa jo vähän tökkiä. Sama viesti olisi varmasti saatu perille hienovaraisemminkin.

Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen uusi "klassikko". On ihan jännä nähdä mihin suuntaan Disney tulevaisuudessa kulkee, sillä uudemmat leffat ovat olleet melko onnistuneita originaaliproggiksia. Frozenin kaltaista megahittiä tuskin saadaan ihan heti taottua uudestaan, mutta sille tuskin on edes tarvetta, kun Frozen-krääsä myy edelleen täyttä häkää.

Zootropolis - Eläinten kaupunki (Zootopia, 2016)
Ohjaus: Byron Howard, Rich Moore & Jared Bush
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10

Farewell, Disney Animated Classics

Disney-projekti päättyi siis jokunen aika sitten ja kaiken kattava loppupostaus jäi vähän venymään. Vaikka projekti jatkuu ehkäpä ikuisuuden uusien julkaisujen muodossa, nyt olisi hyvä aika listata ne hyvät ja huonot.

Otetaan ensin listat alta pois ja kaivaudutaan sitten syvemmälle tämän projektin parhaimpiin ja pahimpiin hetkiin.


Ne hyvät

1. Leijonakuningas (The Lion King, 1994), 9.4/10
2. Aladdin (1992), 8.9/10
3. Kaunotar ja Hirviö (The Beauty and the Beast, 1991), 8.8/10
4. Viidakkokirja (The Jungle Book, 1967), 8.4/10
5. Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951), 8.4/10
6. Peter Pan (1953), 8.4/10
7. Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralph, 2012), 8.4/10
8. Mulan (1998), 8.2/10
9. Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010), 8.2/10
10. Prinsessa ja sammakko (The Princess and the Frog, 2009), 8.2/10

Ei kovin yllättävä lista. Nostalgialla on paikkansa top kympissä, sillä puolet elokuvista on niitä, jotka olen katsonut noin tuhat kertaa lapsesta lähtien. Leijonakuninkaan katsominen 6-vuotiaana ilman vanhempien seuraa elokuvateatterin pimeydessä oli mieletön kokemus. Kaunotar ja Hirviö oli se elokuva, joka sytytti rakkauteni Disney-klassikoita kohtaan. Olin sen katsoessani vain neljän vanha ja olihan se ihan hemmetin pelottavakin. Lumouduin siitä niin täysin, että Aladdin oli pakko saada, kun se VHS-kassuna julkaistiin.

Vanhoista klassikoista sydäntä lämmittävät erityisesti Viidakkokirja ja Peter Pan, jotka myös näin lapsena. Muistan yhä millaisessa kääressä Peter Pan-VHS oli, kun sitä synttäreillä paketista avasin. Liisa Ihmemaassa-klassikon taisin katsoa ensikerran vasta aikuisiällä, samoin Mulanin, jota kuitenkin pidän lähes lapsuuden suosikkiklassikoiden veroisena.

Uusista, 2000-luvun klassikoista listalle pääsivät Räyhä-Ralf (hieman ehkä yllättäen?), Kaksin karkuteillä ja Prinsessa ja sammakko.

Huonojen listalle pääsee tavanomaisen viiden sijasta kuusi tekelettä. Dinosauruksen sijoitus klassikoiden listalla on vieläkin vähän niin ja näin. Se lisättiin listaan vasta jälkeenpäin eikä se todellakaan ole paikkaansa ansainnut. Jätin aikoinaan teoksen tyystin ilman järjestysnumeroa.

Ne huonot

1. Dinosaurus (Dinosaur, 2000), 2.0/10
2. Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985), 3.1/10
3. Oppitunti (Saludos Amigos, 1942), 3.4/10
4. Iskelmäparaati (Make Mine Music, 1946), 3.8/10
5. 3 Caballeroa (The Three Caballeros, 1944), 3.9/10
6. Pikku Kananen (Chicken Little, 2005), 4.6/10

Voi hyvänen. Olin jo autuaasti unohtanut miten tuskaa noiden 1940-luvun vaikeiden vuosien pilipalianimaatioiden katsominen oli. Oppitunti, Iskelmäparaati ja 3 Caballeroa pukattiin ilmoille vähän väkisin, vaikka sodan vuoksi rahaa ja työvoimaa oli niukasti. Kaikki kolme koostuvat lyhyistä animaatiosketseistä ja/tai musikaalinumeroista. Ja ne ovat aivan helvetin uuvuttavia jokainen. Oppitunnin ja 3 Caballeroa-pätkäkokoelman tarkoitus oli luoda parempia suhteita Etelä-Amerikkaan päin ja esitellä sikäläistä kulttuuria.

Hiidenpata... Huh. Mikä karmea ja omituinen etappi tässä projektissa. En onneksi muista elokuvasta juuri muuta kuin pelottavan (ja sikäli onnistuneen) pahiksen ja sen oudon karvaturrin, jota kuvailin karvaiseksi klonkuksi. Pikku Kananen on Dinosauruksen ohella heikointa 2000-luvun tuotantoa. Sellaista tavaraa, jota ei voi lämmöllä suositella kenellekään. Varsinkin Dinosauruksen tietokoneanimointi on vanhentunut aivan helvetisti, eikä mitenkään erityisen ilahduttavalla tavalla.

Tässä projektissa on paljon potentiaalia erilaisien listojen väsäämiseen. Parhaat pahikset, prinsessat ja sidekick-hahmot ansaitsisivat kaikki omat top-listansa. Seuraavaksi siis vuorossa:

DISNEY AWARDS

eli parhaiden hetkien ja hahmojen arvostustuokio. Rullasin läpi koko projektin kaikki postaukset ja jaoin sen perusteella kuvitteellisia palkintoja milloin mistäkin asiasta. Tässäpä saldo.

Parhaimman pahiksen pysti menee Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty, 1959) Pahattarelle. Hands down. Kunniamaininnan saavat Lumikin (Snow White, 1937) paha äitipuoli, dalmatialaisia vainonnut Cruella de Vil sekä Aladdinin luihu Jafar.

Ihastuttavimmat prinsessat löytyvät 80- ja 90-lukujen molemmin puolin. Silloin Disneyn päänaisissa alkoi olla omapäistä ytyä, kun aiemmin prinsessat keskittyivät olemaan nättejä. Varsinaisen palkinnon annan Pienen Merenneidon (The Little Mermaid, 1989) Arielille. Kunniamaininnan saa nimihahmo elokuvassa Pocahontas (1995).

Itkettävin hetki? Tämä on paha. Leijonakuningas ja Mufasan kuoleman nousevat varmasti ykkössijalle, mutta kunniamainintoja on paljon. Esimerkiksi se, kun vanha mummeli joutuu päästämään Tessu-kettunsa vapaaksi elokuvassa Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981). Sydäntäsärkevää! Samoin kurkkua kuristaa yksi kaikkien aikojen ikonisimpia animaatiokohtauksia eli Bambin (1942) äidin kuolema.

Parhaan soundtrackin palkinto menee Kaunottarelle ja Hirviölle. Alan Menkenin säveltämä musiikki on upeaa kuunneltavaa. Aladdin tulee kakkosena, siinäkin Menkenin musiikki.

Parhaat laulut puolestaan luikautetaan Leijonakuninkaassa. 

Myös parhaan sidekick-hahmon pystiä on vaikea jakaa, kun ehdokkaita on vaikka kuinka. Oman paikkansa sydämessäni on kuitenkin vallannut Mulanin Mushu-lohikäärme. Kunniamaininta Keisarin uusien kuvioiden (The Emperor's New Groove, 2000) Kronkille tuulihattuineen. Frozenista tuttu Olaf-lumiukkomies ei myöskään jää kauas taakse.

Parhaan ääninäyttelyn pysti on helppo jakaa. Vaikka katsoin kaikki klassikot englanniksi, mikään ei voita Vesa-Matti Loirin suomenkielistä taiturointia Aladdinin Henkenä. Jo tuossa suorituksessa on tarpeeksi syytä katsoa leffa uudestaan ja uudestaan.

Paras alkukohtaus löytyy Leijonakuninkaasta. Ihan hemmetin siistiä, että leffaa ehditään katsoa kokonaisen mahtipontisen musiikkinumeron verran ennen kuin leffan nimi paukahtaa ruutuun. Circle of Life eli Elämän tie on vaikuttava alku muutenkin eeppiselle eläinelokuvalle.

Kasvatuksellisesti epäilyttävimmät hetket löytyvät Pinokkiosta (1940). Siellä ne lapset tupruttelevat sikareita, ryyppäävät ja pelaavat uhkapelejä. Voi noita vesseleitä.

Parasta psykedeliaa tarjoilee Dumbo (1941) ja sen tanssivat pinkit elefantit. Ja nekin ovat ryyppäämisen tulosta. Hyvä Disney! Erityismaininnan tässä kategoriassa saa Liisa Ihmemaassa (1951), joko on kokonaisuudessaan yhtä psykedeliatykitystä.

Paras musikaalikohtaus lienee Velhon oppipoika-lyhäri alkuperäisessä Fantasiassa (1940). Eeppisiin mittoihin yltävä kohellus kestää monta katselukertaa, vaikka koko Fantasia putkeen katsottuna saattaakin pitemmän päälle puuduttaa.

Maalauksellisimmat taustat löytyvät Bambista. Maalauksellista animaatiotyötä löytyy myös kaikkien aikojen ensimmäisestä klassikosta, Lumikista.

Parhaan eläinpahiksen kuvitteellisen pytyn nappaa tikittävä krokotiili Peter Panista (1953). Voi hemmetti sitä krokoa. Ihan mahtava hahmo. Ei niinkään pelottava, vaan ihan helvetin hauska. Klassista komediaa tuo tikitys ja kulmien kohottelu samaan tahtiin.

Riemastuttavin hyvän mielen musikaalinumero löytyy Viidakkokirjasta (The Jungle Book, 1967). Se on oikeastaan kahden kappaleen välinen taisto, sillä sekä Baloo-karhun Bare Necessities että apinakuninkaan I Wanna Be Like You mahtuvat samaan kategoriaan. Erityismaininta letkeästä musisoinnista menee Aristokateille (The Aristocats, 1970) ja kappaleelle Everybody Wants to Be a Cat.

Parasta maailmanparannusta tarjoaa Pocahontas musiikkinumerollaan Colors of the Wind eli Tuulen värit. Ollaan kaikki yhtä luonnon ja toistemme kanssa, jookos?

Kuvitteellisten palkintojen jälkeen on aika jakaa kuvitteellisia erikoismainintoja.

Hahmojen kierrätyksestä erityismaininnan saa The Adventures of Ichabod and Mr. Crane (1949). Oikeastaan tämä leffa ei itsessään vielä kierrättänyt oikein mitään, vaan sen hahmoja otettiin mukaan tuleviin klassikoihin ja muualle Disney-universumiin. Erityisen hämmentävä oli hetki, jolloin Kaunottaresta ja Hirviöstä tutut Gaston ja hullujenhuoneen johtajamies tekevät cameonsa.

Periamerikkalaista asehulluutta edustaa Martinien ja McCoyden hillbilly-haulikkosota elokuvassa Iskelmäparaati. Ja tällä vielä potkaistiin koko elokuva käyntiin!

Disney-klassikoissa on nähty myös erikoista erotiikkaa. Notre Damen kellonsoittajassa (The Hunchback of Notre Dame, 1996) viettelevä mustalaisnainen Esmeralda saa mukahyveellisen Rollon kieriskelemään syntisissä ajatuksissa. Tuloksena on harvinaisen väkevä musiikkinumero, jossa Rollo syyttää Esmeraldaa Saatanan kätyriksi.

Oudointa piirrostyyliä edustaa veistoksellinen Herkules (Hercules, 1997). Mitä nuo korvapuustikorvat oikein ovat?

Yksi kajahtaneimmista kirjamukaelmista lienee Aarreplaneetta (Treasure Planet, 2002), joka perustuu aika helvetin löyhästi Robert Louis Stevensonin Aarresaareen. Nyt vain liikutaan tulevaisuudessa ja avaruudessa ja cyborgien keskuudessa.

Omalaatuisin alkuperäistarina puolestaan on Lilo ja Stitch (Lilo and Stitch, 2002). Havaijille sijoittuva semi-scifi-pläjäys Elvis-viboilla on vähintäänkin erikoinen cocktail. Myös Keisarin uudet kuviot yllättää erikoisuudellaan.

Pähein erikoisskillssi lienee Kaksin karkuteillä-elokuvan Rapunzelin hohtava taikatukka.

Karmeinta inhimillistämistä löytyy Oppitunnista (1942), jossa isä- ja äitilentokone passittavat lentokonepoikasensa lentokonekouluun. Aaaaargh! Erityismaininta tässä kategoriassa Säveltuokiolle (Melody Time, 1948), jossa hinaajaperhe seikkailee.

Karmein hahmon nimi löytyy Hiidenpadasta. Fflewddur Fflamin? Mitä? Siis oikeasti, mitä?

Kaunein ihminen missään klassikossa? No, ehdottomasti tämä newyorkilainen hodarikauppias. Erikoismaininnan arvoinen olento löytyy elokuvasta Oliver ja kumppanit (Oliver and Company, 1988).

Uusille elokuville awardeja ei juurikaan napsu, vaikka useimmissa niissä ei mitään vikaa olekaan. Niissä on vain ainakin näin yhden katselun perusteella huomattavasti vähemmän jotain sellaista erikoista, joka jäisi erikseen mieleen. Ehkä tulevaisuudessa nekin alkavat näyttää eriltä, kunhan vähän vanhenevat.

Siinäpä se tältä erää. Palaillaan projektin pariin sitten kun jotain uutta katsottavaa pistetään julkaisuun.

Some people are worth melting for

Hurraa! Kaksi viimeistä tähän mennessä julkaistua Disney-klassikkoa on tässä! Niin on tämäkin projekti pulkassa. Jatkossa leffat tulee varmaan katsottua pienellä viiveellä julkaisun jälkeen, eli tällaisia parin leffan komboja tuskin enää nähdään. Ikinä. Hurraa!

Molemmat leffat on julkaistu tämän projektin jo ollessa käynnissä, joten maltoin mieleni ja katsoin ne ensi kerran vasta nyt. Tai oikeastaan pääsiäisenä, kun olin kuumeessa. Vapaa-ajan kirjoittelu vähän takkuaa, kun kirjoittaminen on tällä hetkellä harjoittelun myötä kokopäivätyötä.


52. Frozen (2013)
Frozen on tyylilajiltaan melkoisen puhdas Disney-musikaali. Let It Go -biisi voitti jopa parhaan kappaleen Oscarin. H. C. Andersenin Lumikuningatar-satuun löyhästi pohjautuva Frozen on huolellisesti kudottu viihdepaketti.

Prinsessa Elsalla on erikoinen kyky, tai kirous. Hän pystyy pelkällä kosketuksella jäädyttämään mitä tahansa ja luomaan lunta ja jäätä tyhjästä. Kuningas ja kuningatar pelkäävät Elsan vahingoittavan pikkusisartaa Annaa. Lähellä se onkin. Elsa sulkeutuu huoneeseensa ja yrittää opetella hallitsemaan taikavoimaansa. Kun isä ja äiti kuolevat, yhteys Annan ja Elsan välillä katkeaa lopullisesti.

Sitten koittaa Elsan 18-vuotissyntymäpäivä ja kruunajaiset. Linna avataan kansalle ja kaikki juhlivat uutta kuningatarta. Anna kohtaa ihanan prinssi Hansin ja aikoo tämän kanssa suinpäin naimisiin. Elsa stressaantuu pikkusiskonsa ajattelemattomuudesta. Taika ryöstäytyy käsistä ja muuttaa koko kaupungin lumiaavikoksi, Elsan itsensä paetessa vuorille turvaan. Hän sulkeutuu jäälinnaansa tietämätömänä kotikaupunkinsa kohtalosta. Anna lähtee etsimään sisartaan, toiveenaan tuoda kesä takaisin.

Aluksi tuntuu, että kaikki etenee ihan helvetinmoisella kiireellä. Ensimmäinen (lähes) puolikas onkin rytinää. Pikakelauksella mennään lapsuudesta lähes aikuisuuteen asti. Heti aluksi silmiin, tai oikeastan korviin, pistää toinenkin seikka. Tämähän tosiaan on animaatiomusikaali! Nykyajan Disneyt kun ovat jo aika hyvin hylänneet vanhan tyylin ja siirtyneet käyttämään elokuvamusiikkina tarttuvia pop-kipaleita. Biisit eivät Oscar-voittajaa lukuunottamatta kummoisia, mutta hyvä mieli niistä silti jotenkin tulee.

Visuaalinen ilme on myös komea ja parhaimmillaan jäiset maisemat suorastaan hivelevät silmää.

Prinsessa Elsan maagisia jäädytysvoimia käsitellään lopulta aika vähän. Onhan tässä sellaista lievästi Disney-tyyliin siirappista tarinankerrontaa, jossa ikävät, hallitsettomat voimat johtuvat vain väärinymmärryksestä ja siitä, ettei ole saanut olla oma itsensä ja mitä näitä nyt oli. Mutta mistä tuo voima edes tuli? Tätä ei voi kukaan valaista?

Voi olla montaa mieltä siitä, pitäisikö taustoja edes avata. Pakollistahan se ei ole, mutta mielestäni olisi ollut ihan siistiä, jos Elsan voimat olisivat olleet kirous joltain pahalta sukulaistantalta tai muulta ilkimykseltä Prinsessa Ruususen tyyliin. Toisaalta sekin polku olisi lopulta pitänyt sulkea, ja tarinasta olisi varmaan mennyt fokus. Annetaan olla.

Hahmoihin ei saa kovinkaan hyvin otetta. Anna ja Elsa ovat ihan sympaattisia, mutta romanttiset intressit ja muut miespuoliset hahmot jäävät pahvikopioiksi itsestään - jopa Annaa auttava Kristoff, jolla on ihan kiinnostava menneisyys. Hahmoista paras on silti kiistatta lumiukko-sidekick Olaf. Pitkästä aikaa aidosti viihdyttävä huumori-sidekick Disney-leffassa!

Frozen (2013)
Ohjaus: Chris Buck & Jennifer Lee
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10


53. Big Hero 6 (2014)

Uusin julkaistu Disney-klassikko vie meidät ihan ihmeelliseen paikkaan, San Fransokyoon eli San Franciscon ja Tokion sekoitukseen. Nuori Hiro-poika osallistuu hämäriin robottitaisteluihin rakentamallaan masiinalla samalla kun isoveli Tadashi opiskelee robottiteknologiaa paikallisessa yliopistossa. Nuoresta iästään huolimatta lahjakas Hirokin voisi päästä jo opiskelemaan. Opiskelupaikka on jo hyppysissä, kunnes traaginen tulipalo vie mennessään sekä Tadashin että tämän mentorin Callaghanin.

Hiro menettää kiinnostuksensa robotteihin, kunnes löytää kotoaan Baymaxin, Tadashin viimeisimmän projektin. Baymax on terveydenhuoltorobotti, jonka tarkoitus on toimia henkilökohtaisena sairaanhoitajana. Kun Hiro saa tietää, että tulipalo oli vain kulissi, jonka turvin joku varasti hänen oman keksintönsä, ajatuksen voimalla toimivat mikrorobotit, hän päättää valjastaa Baymaxista taistelurobotin ja kostaa veljensä kuoleman. Mukaan liittyvät Tadashin opiskelukaverit, ja pian kasassa onkin todellinen supersankarijengi.

Jos Big Hero 6 jotain on, niin ainakin vauhdikas ja viihdyttävä. Supersankarihahmot ovat ihan hauskoja, mutta jäävät melko etäisiksi. Tässä pelataan sillä perinteisellä kikalla, että kaikilla sankareilla olisi joku omaan persoonaan sopiva supervoima ja päheä asu. Aika vähän siitä kuitenkaan saa irti, muutamien irtonaurujen lisäksi. Erityisesti naispuoliset hahmot ovat tylsääkin tylsempiä, eivätkä jää yhtään mieleen.

Hirossa itsessään ei myöskään ole tarpeeksi karismaa viemään koko tarinaa eteenpäin. Sen sijaan Baymax on aivan loistava. Ison ja kömpelön, hieman naiivin robottihemmon sekoiluja olisi voinut katsoa enemmänkin. Jälleen hyvä sidekick, joka on lopulta vain valkoinen möhkäle.

Jos hahmot jäävät etäisiksi, niin jää myös miljöö. San Fransokyo? Oikeasti? Koko asetelma herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia.

Taistelurobotiksi muuntautuminen saa Baymaxin identiteettikriisiin - sen perimmäinen tarkoitushan on auttaa ihmisiä, ei vahingoittaa. Elokuvan sanoma onkin lopulta perinteiseen Disney-tyyliin alleviivattu ja valmiiksi pureskeltu: mikään määrä kostotoimia ei tuo mennyttä takaisin. Jopa pahis muuttuu symppikseksi, kun selviää, että hänkin painii oman menetyksensä kanssa. Siirappi valuu taas ovista ja ikkunoista, mutta onneksi lopun lässynläätä ei venytetä liikaa.

Loppujen lopuksi Big Hero 6 oli pienoinen pettymys. Odotin nimittäin paljon enemmän. Ihan kelpo viihdettä silti. Hauskimmat kohdat voi joskus katsoa YouTubesta uusiksi, koko elokuvaa tuskin.

Big Hero 6 (2014)
Ohjaus: Don Hill & Chris Williams
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10

Doomsday and Armageddon just had a baby and it... is... ugly!

Disney Animated Classics -projekti uhkasi jälleen vähän venähtää, kun seuraava leffa ei ollutkaan sieltä mielenkiintoisimmasta päästä. Nalle Puh -uudelleenlämmittely ei vain kiinnosta yhtälailla kuin sitä ennen tai sen jälkeen tulleet teokset, mutta kai sekin on pakko tahkota pois alta.


50. Nalle Puhin elokuva: Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh, 2011)

Luulisi, että tämä Nalle Puh-luu on jo vähän loppuunkaluttu, mutta ei. Jaksan lämmetä Disneyn Puheille aika satunnaisesti. Itse Nalle Puh hahmona ei ole koskaan ollut omia suosikkejani, mistä saatoin avautua vähän jo aiemmassa Disney Classics -postauksessa, jossa katsottiin se klassikompi Puh vuodelta 1977. Sen sijaan osa sivuhahmoista on ihan loistavia, omana suosikkinani tietysti masennuksen kanssa kamppaileva Ihaa. Myös Pöllö ja Kani kuuluvat niihin kelpo hahmoihin.

Elokuva pohjautuu useampaan A. A. Milnen alkuperäistarinaan ja vetää mukaan vähän aiempia elokuvaversioitakin. Erilaisia lyhyitä tarinakokoisuuksia nivoo jälleen yhteen satukirja, joka puuttuu välillä tapahtumiin ehkä liikaakin. Aluksi Ihaa on kadottanut häntänsä ja muut auttavat häntä etsimään sitä. Väärinkäsityksen johdosta koko konkkaronkka alkaa luulla, että paha Backson on kaapannut Risto Reippaan ja valmistaa pedolle ansan - vain pudotakseen siihen itse.

Ihaan kadonnut häntä ja Nalle Puhin hunajanetsintä ovat pakettia kasassa pitävät kehystarinat. Aika paljon siinä välissä ehtiikin tapahtua. Elokuva on vauhdikas ja sopivan lyhyt, tunteroinen kuluu nopeasti. Silti on pakko todeta, että olen tainnut kasvaa ihan täysin ulos tämän tyylilajin piirretyistä.

Toisaalta vuoden 1977 Puh upposi huomattavasti paremmin kuin tämä. Tässä on jotain ärsyttävämmällä tavalla lapsellisempaa ja piirrostyyli on liian huoliteltu ja särmätön. Uuteen Nalle Puhiin on saatu kertojaksi John Cleese ja Risto Reippaasta on tullut aivan helvetin ärsyttävä. Kaikki muut hahmot ovat pysyneet aika tunnistettavina, miksi Ristosta piti tehdä tuollainen ylihyvin artikuloiva, rasittava kakara?

Ehkä kohderyhmä selittää asiaa osaltaan. Tuntuu, että nyky-Puh on suunnattu aina vain nuoremmille lapsille. Kaikesta on tehty mahdollisimman siistiä ja harmitonta, eikä 1970-luvun version surrealistisempia kohtia saisi tähän ympättyä millään. Lisäksi lauluja on liikaa. Tai no, niitä ylipäätään on, eivätkä ne ole hyviä. Oliko siinä 70-luvun Puhissa näitä jollotuksia lainkaan? Joko ei tai sitten olen ne armeliaasti unohtanut. Joka tapauksessa, ne ovat hirveitä ja jo yksistään hyvä syy olla katsomatta koko leffaa.

En yhtään tiedä millä perusteella tämä on Disney-klassikko. Ihan kelpoja leffoja D-firma on samoihin aikoihin puskenut ulos, joten hyvistä ideoista ei ainakaan ole tuntunut olevan pulaa. Kai tässä välissä on haluttu tehdä perheen pienimpiin vesseleihin vetoava teos, joka tahkoaa rahaa myös tuotepuolella.

Nalle Puhin elokuva: Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh, 2011)
Ohjaus: Stephen J. Anderson & Don Hall
63 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.9/10


51. Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralph, 2012)

Ah, olen odotellut tämän leffan katsomista vuodesta 2012 saakka. Mieleni teki katsoa se jo julkaisun aikoihin, mutta halusin katsoa kaikki Disneyt järjestyksessä ja tämä projekti oli silloin vasta lähtökuopissaan.

Räyhä-Ralf on pahis Fixari-Felix Jr.-nimisessä arcadepelissä, jossa Ralf rikkoo mestoja ja Felix korjaa. Ralf on kuitenkin kyllästynyt olemaan pahis. Kun pelihalli sulkeutuu ja lapset lähtevät, pelien hahmot alkavat elää, pitävät omia juhliaan ja vierailevat toinen toistensa luona. Kaikki pelkäävät Ralfia, eikä häntä kutsuta mukaan Felixin juhliin. Pelin 30-vuotisjuhlat ovat viimeinen niitti. Ralf päättää hankkia itselleen sankarin mitalin, jotta kaikki näkisivät hänen olevan todellisuudessa hyvä tyyppi.

Ralf saa kuin saakin mitalin, mutta hukkaa sen Sugar Rush -nimisessä pirteässä rallipelissä Nelli Karamellille, joka käyttää mitalia päästäkseen mukaan öisiin ajokisoihin. Nelli on todellisuudessa vain glitch, häiriö systeemissä, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Ralf päätyy auttamaan Nelliä osallistumaan kisoihin, joissa päätetään, mitkä hahmot pääsevät seuraavana päivänä ihmispelaajien valittavaksi character selectiin. Muut hahmot yrittävät estää Nellin kisaamisen, sillä jos glitch pääsee mukaan peliin, hirveitä voi tapahtua.

Heti aluksi Räyhä-Ralf hurmaa kekseliäällä juonellaan. Pelihahmojen salainen elämä tuo hieman mieleen Toy Storyn, mutta pysyy silti omaperäisenä. Miten tätä ei ole keksitty aiemmin? Vai onko enkä vain tiedä sitä? Tällä konseptilla olisi saanut tehtyä parikin juustoista kasari-ysärileffaa, animaationa tai live actionina.

Juoni pysyy ihan kivasti kasassa kauttaaltaan, eikä homma mene liian tuotteistamiseksi, vaikka tuttuja hahmoja pyörii siellä täällä. Omaperäisyys kuitenkin lopahtaa aika äkkiä, kun päästään tuttuihin teemoihin. Hyvikseksi aikova pahis yrittää metsästää oikotietä onneen vain oppiakseen, että avaimet onnelliseen elämään löytyvät sisimmästä. Niin diippiä, niin kulunutta. Onneksi vauhdikkaita käänteitä riittää niin paljon, että tällaiset latteudet on helppo jättää omaan arvoonsa.

Katsoin tämän postauksen molemmat leffat melkein peräkkäin, mikä voi vaikuttaa tähän suosiolliseen arviooni Räyhä-Ralfista. Nalle Puhiin verrattuna tämä on loistava. Kaiken kaikkiaan Räyhä-Ralf on viihdyttävä animaatiopläjäys, joka olisi helppo katsoa uudemmankin kerran. Tämä menee suoraan siihen "katso lohdutukseksi sairaana/krapulassa"-osastoon.

Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralp, 2012)
Ohjaus: Rich Moore
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Disney Animated Classics-projekti etenee kohti loppuaan. Tämän jälkeen luvassa on enää yksi postaus, ennen kuin projekti siirtyy "katsotaan ilmestyessä"-vaiheeseen. Eihän tämänkään projektin aloittamisesta ole kuin reilu kolme vuotta...

Pucker up!

Disney Animated Classics -projekti jatkuu sopivasti IIK:n ja Disney Worldissa kuvatun Escape from Tomorrow'n jäljiltä. Etukäteen odotin molemmilta tämän postauksen leffoilta aika paljon, sillä varsinkin jälkimmäistä on kehuttu melkoisesti. Molemmat ovat tavallaan paluuta klassikkojen juurille eli moderneja versioita perinteisistä saduista. Hetkeen ei ole tällaista nähtykään. Prinsessa ja sammakko on tietysti versiointi Sammakkoprinssistä ja Kaksin karkuteillä hieman vähemmän ennalta-arvattavasti Tähkäpäästä. Taiteellisia vapauksia on varmasti otettu enemmän kuin aiemmissa satujen Disney-versioissa.


48. Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog, 2009)

Vaikka elokuvan tarina on pääpiirteittäin sama kuin klassikkosadussa, uutta twistiä löytyy vaikka millä mitalla. Samalla elokuva on paluu vanhan menestysreseptin pariin: Prinsessa ja sammakko on satuperinteestä ammentava animaatiomusikaali, jonka ohjaajanpuikoissa häärää parinvuosikymmenen takaisista menestysanimaatioista tutut Ron Celements ja John Musker. Miesten käsialaa ovat esimerkiksi Pieni merenneito ja Aladdin.

Tarina on sovitettu 1920-luvun New Orleansiin, gumbon, Mardi Gras'n ja voodoon maailmaan. Tapaamme heti alussa hyvin erilaiset kaverukset: tummaihoisen köyhän Tianan ja rikkaan perheen hemmotellun Charlotten, jolle Tianan ompelijaäiti suunnittelee prinsessamekkoja. Tiana haaveilee isänsä tavoin omasta ravintolasta, jossa tarjota maailman parasta gumboa. Raha on kuitenkin onnen esteenä. Isän kuoltua nuori neito joutuu tekemään useampaa työtä kerätäkseen hiluja haaveiden ravintolaa varten.

New Orleansiin saapuu eräänä päivänä mahtipontinen ja itseriittoinen prinssi Naveen, johon Charlotte välittömästi ihastuu. Voodoo puuttuu peliin, kun Naveen käy apurinsa kanssa Facilier-nimisen noidan puheilla. Työhönsä kyllästynyt apuri Lawrence saakin Naveenin nuoren ja komean vartalon, kun taas Naveen muuttuu sammakoksi. Tiana kohtaa Naveenin Charlotten isän järjestämissä naamiaistanssiaisissa. Suudelma ei kuitenkaan muuta sammakkoa prinssiksi vaan Tianan sammakoksi. Samaan aikaan Lawrence liehittelee Charlottea ja tämän suvun omaisuutta Naveenin kehossa. Tianan ja Naveenin täytyy tehdä yhteistyötä muuttuakseen takaisin ihmisiksi.

Ensinnäkin, New Orleans on oivallinen näyttämö tälle tarinalle. Vaikka elokuva muistuttaa monesta aiemmasta Disney-klassikosta eikä siten ole kovin omaperäinen, se tuntuu raikkaalta tuulahdukselta monen epäonnistuneen tietokoneanimaation jälkeen. Paluu klassiseen tyyliin on onnistunut. Biisit ovat kelpoja, niihin on haettu jazz- ja blues-inspiraatiota, hahmot ovat hyviä ja ääninäyttely toimii erityisen hyvin, happotrippimäiset animaatio-osuudet tekevät paluun ja tarinasta on uskallettu tehdä oikeasti jännittävä. Tyyli tuo onnistuneesti mieleen 80-luvun lopun ja 90-luvun alun menestyselokuvat.

Prinsessa ja sammakko aloitti todenteolla Disneyn klassikoiden uuden tulemisen. Kuin Pieni merenneito vuonna 1989, Prinsessa ja sammakko on juuri se piristysruiske, mitä elokuvasarja kaipasi. Olin yllättynyt miten paljon pidin tästä leffasta. Osittain tykästyminen johtuu varmasti pitkästä kuivasta kaudesta. Kuten jo aiemmin mainitsin, leffa ei ole sieltä omaperäisimmästä päästä, vaikka miljöö ja prinsessa ovatkin miellyttävän erilaisia. Päällimmäisenä mieleen tulee Aladdin, josta muistuttavat niin prinssi Naveen (kuin versio prinssi Alista) ja pahis, voodoo-mies Facilier (kuin ilmetty Jafar pienin muunnoksin). Hahmojen yhtenäisyys ja ulkoinen samankaltaisuus nyt ei ole Disney-leffoille mitään uutta, joten menköön.

Kaiken kaikkiaan Prinsessa ja sammakko on viihdyttävä, perinteikäs Disney-pätkä, jonka voisin hyvillä mielin katsoa uudelleenkin. Samaa ei voi sanoa suurimmasta osasta 2000-luvun Disney-teoksia.

Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog, 2009)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
97 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10


49. Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010)

Täytyy myöntää, ettei Tähkäpää-satu ollut kovinkaan tuoreessa muistissa, kun tätä aloin katsomaan. Muistan kyllä tarinan pääpiirteittän: neito vankina tornissa, prinssi kiipeää hiuksia pitkin ja pelastaa, happy end. No, jotain sinne päin. Liekö sillä edes väliä, kun Disney pistää kuitenkin kaiken uusiksi?

Ilkeä vanha kurppa kidnappaa prinsessa Rapunzelin linnastaan tämän hiuksien vuoksi. Pienokaisella on taianomainen, hohtava kuontalo, jolla on parantava ja nuorentava voima. Hiuksia ei voi leikata, tai ne menettävät tehonsa. On siis siepattava koko tyttö. Hiusten taian avulla kurppa säilyy nuorena ikuisesti. Hän sulkee Rapunzelin korkeaan torniin ja näyttelee tälle äitiä. Tyttö ei koskaan pääse käymään ulkona, eikä saa tietää olevansa kadonnut prinsessa.

Joka vuosi prinsessan syntymäpäivänä kaupungista lähetetään taivaalle tuhansia valolyhtyjä. Rapunzelin syntymäpäivä on (tietysti?) samana päivänä ja 18-vuotiaslahjakseen Rapunzel haluaa päästä katsomaan lyhtyjä niiden lähtösijoille, kaupunkiin, mutta äiti ei anna lupaa. Paikalle osuu juuri sopivasti etsintäkuulutettu rosvo Flynn. Rapunzel houkuttelee äitinsä lähtemään kotoa muutamaksi päiväksi ja suostuttelee Flynnin viemään hänet kaupunkiin katsomaan lyhtyjä. Matkasta tulee vaarallinen, sillä rosvon perässä ovat niin petetyt rosvokaverit kuin virkavaltakin, eikä kestä kauaa kun äitylikin huomaa taikahiuksisen aarteensa kadonneen.

Tangledin myötä Disney teki paluun tietokoneanimaation pariin, tällä kertaa aiempaa onnistuneemmin. Animointi on huolitellumpaa ja sujuvampaa, eikä juuri mikään pistä häiritsevästi silmään. Välillä jo melkein kuvittelee katsovansa Pixar-elokuvaa, mikä ei liene ihme - onhan tuottajana Pixarin guru John Lasseter. Mukana on myös monta mestaritason säestystä Disney-leffoihin tehnyt Alan Menken. Lauletut biisit eivät ole mitenkään ihmeellisiä, varsinkaan Prinsessaan ja sammakkoon verrattuna, mutta score on huikaisevan hieno.

Tangledissa on montakin mukavaa asiaa, joita aiemmissa digianimaatiopätkissä kaipaili. Tarinassa on kerrankin jotain itua niin, etteivät edes epäloogisuudet herpaannuta keskittymistä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, hahmot ovat miellyttäviä ja samastuttavia eikä kaikkea tarvitse alleviivata niin maan helvetisti. Juonenkuljetus on niin vaivatonta - juuri tällaista sen pitäisikin olla. On hienoa huomata, että Disney on pitkän tauon jälkeen löytänyt äänensä. Loppuratkaisukin on vain puoliksi ennalta-arvattava.

Ei Tangledkaan mikään maailman omaperäisin tai ihmeellisin elokuva ole, mutta yhdessä Prinsessan ja sammakon kanssa ehdottomasti parhainta Disneyta aikoihin. Pidin molemmista leffoista yhtälaisesti, mutta hieman eri syistä. Ensimmäisen vahvuus on hyvä huumori, ääninäyttely ja toimiva perinteinen animaatio, toisen vauhdikkuus, jännittävyys ja tarinankerronta. Kahden menestystarinan jälkeen vähän pelottaa - seuraavana projektissa on vuorossa nimittäin Disneyn uusin, vain tunnin mittainen, Nalle Puh -elokuva. Huh.

Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010)
Ohjaus: Nathan Greno & Byron Howard
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.2/10

Dude, I can't take you seriously in that hat

Ehdinpäs raapia vielä yhden postauksen kasaan ennen lomareissua. Lamauttava kuumuus ja viimeisen kesäkurssin paketoiminen ovat vähän hidastaneet bloggailua, mutta tuskinpa kukaan olisi näitä juttuja tällaisella helteellä lukemassakaan (I'm looking at you, nerds). Normaali postaustahti jatkunee joskus syksyllä kun ilmat tästä viilenevät sen verran että henki kulkee.

Disney Animated Classics -proju jatkuu taas parilla itselleni entuudestaan tuntemattomalla leffalla.


46. Riemukas Robinsonin perhe (Meet the Robinson, 2007)

Boltista olin sentään kuullut, paljonkin, mutta Robinsonin perheen seikkailut ovat jääneet omalla kohdallani täysin pimentoon.

Elokuvassa Lewis-poika haaveilee omista vanhemmista, kuten kuka tahansa orpolapsi. Mildredin lastenkodissa Lewisin kämppiksenä majailee Goob-niminen melankolinen kersa, joka haluaa baseball-tähdeksi. Lewisia ei kiinnosta urheilu, vaan tiede. Poika onkin sarallaan aikamoinen nero, mutta hänen keksimänsä hauskat vempaimet eivät voita mahdollisia isä- ja äiti-kandidaatteja puolelleen. Lewis alkaakin pian haaveilla äidistään, joka hänet hylkäsi. Koulun tiedenäyttelyä varten hän päättääkin rakentaa mullistavan laitteen, jolla voi kaivaa muistoja syvältä mielen syövereistä.

Lewisin elämä kääntyy päälaelleen, kun laite ei toimikaan oletetulla tavalla ja kaiken lisäksi joku outo hyypiö on pölähtänyt paikalle aikakoneella tulevaisuudesta varastamaan hänen keksintönsä. Pelastajaksi saapuu reipas nuori mies, Wilbur Robinson, myöskin tulevaisuudesta, joka ei ole läheskään niin kaukana kuin aluksi kuvittelin. Kaksikko lähtee tulevaisuuteen jahtaamaan keksintörosvoa.

Oikeasti, tulevaisuus on sen verran überfuturistisen näköinen, että ajattelin Wilburin saapuneen jostain vuoden 3000 paikkeilta. Elokuvan todellisuudessa maailmassa tapahtuu aika helvetin mullistavia asioita ihan muutamassa vuosikymmenessä. Kun Lewis pistää aikakoneen vahingossa palasiksi, hän pääsee tutustumaan Robinsonin perheeseen, joka on vähintäänkin eriskummallinen. Valtavassa rakennuksessa asuu ydinperheen lisäksi isovanhempia, serkkuja ja ties ketä. Ovivahtina toimii valtava mustekala tai mikä lie hirviö ja talon jokaisella huoneella on jokin kummallinen teema. Taloudenhoitajana on robotti, kuinkas muutenkaan.

Wilburin isä Cornelius on kuuluisa keksijä ja suurin osa lähitulevaisuuden superfuturistisuudesta lienee hänen ansiotaan, mutta ihan kaikkea sekään ei selitä. Wilburin äiti kouluttaa sammakkokuoroa? Täh? Elokuvan pahis on mukavan sympaattinen ressukka, jota lopulta ohjailee hänen elektroninen hattunsa, joka kaavailee maailman valloitusta. Juuh.

On vaikea sanoa, onko elokuvan loppu lopulta edes onnellinen. Perusdisneymäisesti, jos asioita ajattelee yksinkertaisesti, se tietysti on, mutta Lewis ehtii nähdä sen verran omaa tulevaisuuttaan, että elämän yllätyksellisyys lienee pilalla. Mitä jos ennalta-arvattavuus tekee Lewisista aivan helvetin masentuneen ja tulevaisuus jääkin toteutumatta?

Riemukas Robinson perhe (Mee the Robinson, 2007)
Ohjaus: Stephen Anderson
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


47. Bolt (2008)

Bolt-niminen hauveli esiintyy samannimisessä TV-sarjassa sankarikoirana, joka pelastaa emäntänsä Pennyn jos jonkinlaisesta pulasta. Koira viettää koko elämänsä sarjan kuvauspaikalla ja luulee kaiken olevan totisinta totta, myös supervoimiensa. Autenttisen fiiliksen säilyttämiseksi kuvausryhmä venyy äärimmäisiin suorituksiin uskotellakseen koiralle kaiken olevan todellakin totta. Yritä nyt unohtaa miten helvetin typerä juoni tuo on ja siirrytään eteenpäin...

Penny kidnapataan erään jakson loppuhuipennuksessa ja Bolt menee suunniltaan. Se pääsee pakenemaan traileristaan ja pinkaisee tytön perään - tai niin se ainakin kuvittelee. Sattuman kautta koira päätyy toiselle puolelle Amerikkaa, New Yorkiin ja sen täytyy löytää tiensä takaisin Hollywoodiin. Matkalla mukaan tarttuu sekalainen sakki auttajia ja Bolt saa huomata etteivät supervoimat autakaan tosielämässä.

Juu. Boltissa on ihan potentiaalia ja kun ääliömäisistä juonikuvioista pääsee yli (eli elukoiden roadtripin alkaessa) homma ihan rullaakin. Tiesin jo etukäteen, että Bolt luulee supervoimiensa olevan todelliset, mutta en koskaan ajatellut, että leffan ihmiset yrittäisin uskotella koiralle niin. Siis helvetinmoinen lauma TV-ihmisiä näkee hulluna vaivaa, että koira uskoisi kaiken olevan totta. Mitä? Siis luulette oikeasti, että jos koira näkee puomimikin, se heti jotenkin tajuaa mistä on oikeasti kyse? Aivoistani kuului juuri naks. Olkoonkin, että kyseessä on lastenelokuva.

Elokuvan sivuhahmot ovat vähintäänkin jänniä. Erityisesti mummelin asuntovaunusta karannut hamsteri pallossa on erikoinen lisä koiran ja kissan matkaseurueeseen, mutta yllättäen toimiva sellainen. Kliseet lähtevät imelään suuntaan, kun kisun epäonninen lemmikkimenneisyys paljastuu ja Boltkin alkaa epäillä omistajansa rakkautta. Mitäpä olisikaan loppuhuipennus ilman todellisia sankaritekoja? Ja entäs se kun kissa opettaa koiraa olemaan koira! Hulvatonta!

Leffassa on muitakin jänniä piirteitä: se on harvoja Disney-klassikoita (lieneekö peräti ensimmäinen?), jota on mainostettu nimekkäillä ääninäyttelijöille. Yleensähän näyttelijät eivät ole saaneet nimeään julisteeseen, vaikka aiempienkin sankareiden takaa löytyy tuttuja ääniä (mm. Mel Gibson Pocahontasin John Smithina). Ei sillä että John Travolta tai Miley Cyrus nyt niin houkuttelevia olisivat. Toisaalta hyvä, että näyttelijät saavat tunnustusta työstään, toisaalta vaikuttaa hieman turhalta mainostaa lastenelokuvaa näyttelijöillä. Varsinkin kun tietää, että ammattimainen ääninäyttelijä (joka ei ole maailmanluokan stara) tuskin saisi nimeään julisteeseen, vaikka olisi leffan pääosan äänenä. Nimi laitetaan, kun julkkisstatusta on tarpeeksi, ei siksi, että jälki olisi erityisen hyvää.

Kritiikistäkin huolimatta Bolt on ihan viihdyttävä pläjäys, jossa riittää menoa ja meininkiä niin ettei aika tule pitkäksi. Aivot kannattaa jättää vielä narikkaakin kauemmas, mutta kukapa tältä nyt mitään syvää älyllistä sisältöä odottaisikaan.

Bolt (2008)
Ohjaus: Byron Howard & Chris Williams
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


Näin! Seuraavaksi meikäläinen liitelee Prahaan. Tavoitteena on käydä ainakin Karel Zeman -museossa, joten siitä luultavasti juttua joskus hamassa tulevaisuudessa.