VHS-ilta VI: Verta ja suolenpätkiä

Tämä homma oli suunnitelmissa jo ties kuinka kauan ja nyt vihdoinkin sain aikaiseksi. Mikäpä sopisi paremmin pimeneviin iltoihin kuin kauhuleffojen katsominen peiton alta ja vanhojen VHS-nauhojen hurina? Tuskin mikään. Mainostin jo kesällä, että sain lahjoituksena pari isoa, kauhupainotteista kassia kassuja ja nyt niistä katsotaan ensimmäinen erä.


Superstition (1982)

Kanadalaisvalmisteinen Superstition on varsin perinteinen kummitustalotarina, jonka juoni kuulostaa ihan Santo-leffalta. Vuonna 1692 elänyt, Saatanalle sielunsa myynyt noita on kironnut talon, jossa asuvat kohtaavat väkivaltaisen loppunsa yksi kerrallaan. Sanon nyt heti näin alkuun, että tuo juliste on ihan helvetisti siistimpi kuin itse leffa.

Elokuvan alussa tapaamme Davidin, joka on uusi pappi paikallisessa seurakunnassa. Poliisietsivä Sturgess saapuu tekemään valituksen kirkon omistamasta kiinteistöstä - kaksi nuorta poikaa on kuollut hylätyssä talossa ja asialle halutaan tehdä jotain. Autio paikka on nuorten suosima kuherteluspotti, mikä hiertää Sturgessia, sillä aluetta ei voi sanoa mitenkään turvalliseksi. Yhteistuumin David ja pastori Maier päättävät kunnostaa talon, jotta toinen pastori voi perheineen muuttaa sinne asumaan. Tosi hyvä idea vai mitä? Miksipä ei?

Talon naapurissa asuu vanha nainen poikansa kanssa. Poika vaikuttaa hitusen kylähullulta ja on tehnyt hommia talon huoltomiehenä. Äiskä varoittelee poliiseja ja pappeja - talossa tapahtuu selittämättömiä, yliluonnollisia asioita. Luonnollisesti kukaan ei ota muijan horinoita tosissaan, vaan hirmutekojen tekijäksi epäillään tämän vähintäänkin epäsosiaalista poikaa. Olisi ehkä kannattanut uskoa - kun noidan henki pääsee kostoretkelle, kukaan ei ole turvassa.

No, juonihan tässä leffassa on aika köykäinen ja löyhä. Budjetti on käytetty suunnilleen kokonaisuudessaan vuoteen 1692 sijoittuvaan takaumaan. Suurin ongelma on kuitenkin ehkä hahmoissa. Davidista on yritetty leipoa jonkin sortin päähenkilöä tähän hommaan, mutta miehessä on särmää yhtä paljon kuin sileäksi hiotussa marmorikuulassa. Taloon muuttavasta perheestäkään ei saa irti mitään muuta kuin hyvää riistaa killing spreen alkaessa.

On vaikea sanoa kauanko perhe edes ehtii majailla talossa ennen kuin hirveyksiä alkaa tapahtua. Oikeastaanhan kaikkea kamalaa tapahtuu jo ennen remonttia, sen aikana ja välittömästi sen jälkeen. Eli koko ajan. Huoltomiehen äidin mukaan noita ei voi liikkua kuin öisin, mutta päitä putoilee silti ihan mihin kellon aikaan vain. Lopuksi tällekin annetaan selitys, mutta ei erityisen tyydyttävä sellainen.

Lopun hienot kuvat vähän pelastavat tätä muuten peruskauraista teosta, samoin kuolemakohtaukset joissa on osattu käyttää mielikuvitusta. Oikeastaan juuri erilaiset tavat kuolla ovat tämän elokuvan suola. Henkeä otetaan tasaisesti alusta loppuun, joten epäkohdat on helppo jättää huomioitta. Lisäplussaa mielettömästä musiikista, joka vaihtelee jännitystä luovasta viulunvingutuksesta kovaan kasaritykittelyyn. Välillä nopeatempoinen musiikki kuulostaa lahtauskohtauksiin aivan liian hilpeältä ja tekee jännittäväksi tarkoitetuista kohtauksista tahattoman koomisia.

Superstition (1982)
Ohjaus: James W. Roberson
86 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10


Body Parts (1991)

Myös Body Parts on juoneltaan kauhu 101 -kurssin tuotetta. Näitä "otetaan ruumiinosa pahikselta ja annetaan se hyvikselle josta tulee pahis" -juttujahan on nähty aika paljonkin. Omaan mieleen pätkähtää ensimmäisenä Oliver Stonen kasariohjaus Kuristava kauhu (The Hand, 1981), jossa mielivaltainen käsi lähtee sooloilemaan Michael Cainen kehossa.

Rikospsykologi Bill Chrushank joutuu auto-onnettomuuteen ja menettää oikean käsivartensa. Pahaa-aavistamaton vaimo allekirjoittaa lääkärille luvan siirtää miehelle uusi käsi. Lääkäri on Agatha Webb, joka on käyttänyt koko elämänsä raajasiirrännäisten tutkimiseen. Billistä tulee ennakkotapaus, jos käsi lähtee toimimaan. Ja sehän lähtee! Webbille povataan lääketieteen Nobelia ja nainen itse on tietysti suu messingillä läpimurron johdosta.

Kuntoutuksen jälkeen Bill on entisellään, tavallaan. Erilaiset näyt ja painajaiset alkavat vaivata häntä. Eräs hänen vankiasiakkaistaan huomaa kädessä kuolemaantuomitulle tehtävän tatuoinnin - käsi onkin peräisin murhaajalta! Se, miten hitossa Bill ei huomannut tätä pientä, mitätöntä seikkaa itse on aika käsittämätöntä. Kun Bill saa tietää kätensä kuuluvan Charley Fletcherille, erittäin raa'alle murhamiehelle, alkaa tapahtua. Bill saa äkkipikaisia, väkivaltaisia kohtauksia ja on pian uhka perheelleen. Hän etsii käsiinsä Markin ja Remon, jotka saivat samalta murhaajalta raajoja, Mark jalat ja Remo toisen käden. Pian paljastuu, että he kaikki ovat osa suunnitelmaa, joka uhkaa heidän henkeään.

Body Parts etenee aika tasapaksusti, kunnes loppumetreillä alkaa kunnon tykitys. Harmi, että kaikki perseilyt on säästelty loppuun, mikä tekee elokuvan alkupuolesta hieman tylsän. Oikeastaan koko ensimmäisen puoliskon sitä vain odottelee, että jotain alkaisi kunnolla tapahtua. Loppuhuipennus tulee niin puskista, että paljon joudutaan selittelemään.

Leffa on kuitenkin ihan viihdyttävä kokonaisuus, tasaisen hyvin tehty ja hahmoissakin on jotain järkeä, ainakin jos vertaa Superstitioniin. Body Parts on kuitenkin hyvin perinteikästä, valtavirran Amerikka-kauhua eli lopulta aika munatonta. Aineksia olisi kyllä ollut vaikka mihin, jos tylsempää juonikuviota olisi tiivistetty ja perseilyä siroteltu nätisti pitkin leffaa.

Body Parts (1991)
Ohjaus: Eric Red
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10


Evil Dead Trap (Shiryo no wana, 1988)

Illan loppuhuipennus tulee Japanista ja VHS-kassu nähtävästi Hollannista. Evil Dead Trap on saanut myös pari jatko-osaa, joista toisen on ohjannut ykkösosan ohjaaja Toshiharu Ikeda. Käsikirjoituksen takaa löytyy Takashi Ishii, joka on sittemmin tullut tunnetuksi mm. Goninin (1995) kirjoittajana ja ohjaajana.

Myöhäisillan TV-juontaja Nami saa hämmentävää videopostia. Kasetin alussa nähdään matka johonkin paikkaan, sen jälkeen nuoren naisen silpomista ja lopuksi Namin kasvot. Video on kutsu, jota utelias toimittaja ei voi vastustaa. Hän haluaa lähteä videon kuvauspaikalle ja saa mukaansa neljä muuta kanavan työntekijää, Leen, Masakon ja Rien sekä naisten henkivartijaksi lähtevän Kondon. Viisikko seuraa videolla kuvattua reittiä ja päätyy vanhaan, hylättyyn tehtaaseen. Joukko hajaantuu ja lähtee pareittain tutkimaan aluetta. Nami lähtee yksin, koska heitä on pariton määrä ja siksi jonkun pitää lähteä yksin. Tai sitten voisi vaan mennä kolmanneksi johonkin porukkaan, mutta jos nyt välttämättä haluat kuolla niin be my guest.

Kuinka ollakaan, pikku hiljaa karmivia asioita alkaa tapahtua. Ryhmä tajuaa olevansa tekemisissä ihan oikean tappajan kanssa. Ilta alkaa pimetä ja naiset ja Kondo ovat pian hukassa pimeässä kuolemanansassa - ja mukana tappajan sairaassa pelissä.

Evil Dead Trap oli ehdottomasti illan paras elokuva, vaikkei mikään täydellinen sekään. On ihan syynsäkin, miksi itämaiset kauhuelokuvat ovat suosittuja. Tästäkin teoksesta löytyy roppakaupalla kiinnostavaa, makaaberia estetiikkaa. Voi arvata, ettei budjetti ole ollut mikään valtava, mutta siitä on osattu ottaa kaikki irti. On myös helppo huomata, että Evil Dead Trapin tyyli on taatusti ollut esikuvana monelle modernimmalle Japani-kauhulle. Sitä en tiedä, onko leffa ollut ensimmäisiä, joissa käytetään mustavalkosia, nopeasti leikattuja tehosteotoksia. Hyvin ne tässä kyllä toimivat, vaikka usein kuvakikkailu alkaa ärsyttää.

Evil Dead Trap edustaa mielestäni melko ihanteellista kauhuelokuvatyyliä, jossa silpominen jää verrattain maltilliseksi tehokeinoksi ja jännitystä haetaan enemmän tilanteista itsestään. Ihmisiä toki pistetään lihoiksi, mutta sen verran tyylitellysti, että se pysyy viihdyttävänä.

Elokuvan oikeastaan ainoa huono puoli on sen rytmi, joka on hitusen pielessä. Iso osa panoksista käytetään jo alkupuolella, mikä on tietysti omiaan herättämään mielenkiinnon, mutta kostautuu laahaavana loppuna. Leffa on kuitenkin kokonaisuutena sen verran mielenkiintoinen, että voin antaa pienen laahauksen anteeksi. Posketon loppuratkaisu paikkaa sitä ja jättää hyvän mielen. Pidin kovasti, toivottavasti joskus tulee tsäänssi katsoa myös jatko-osat - niin paljon huonompia kuin ne todennäköisesti ovatkin. Kakkososa näyttäisi itse asiassa löytyvän ainakin YouTubesta.

Evil Dead Trap (Shiryo no wana, 1988)
Ohjaus: Toshiharu Ikeda
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.7/10

VHS-ilta V: sota- ja dystopiaedition

Jo oli aikakin! Edellisestä VHS-illasta on jo reilu vuosi, mutta tämä hieno perinne ei missään nimessä ole jäänyt unohduksiin. Mökkireissun piristykseksi (ja osittain unilääkkeeksi) lähti mukaan muutama nauhallinen yllättäviä käänteitä ja suuria pettymyksiä, sota- ja dystopiateemalla. Kämppään kotiutui tällä viikolla myös pari muovikassillista lahjoituskassuja, joista saadaan taatusti aikaan lisää päräyttäviä trioja. Suunnitelmia on jo!

Ai niin, ensin pieniä ilmoitusluontoisia juttuja. Projektihommat jatkuu ihan tuotapikaa kunhan saan katsottua jotain muutakin kuin delanneiden elokuvaihmisten aikaansaannoksia ja videokassuja. Lisäksi kohtapuoliin on tiedossa reissu Prahaan, joten jos joku osaapi sanoa mitä kivaa leffa-aiheista tekemistä siellä kannattaisi keksiä, kertokee toki.

Sitten asiaan.


Delta Force 3: The Killing Game (1991)

Juuh, Delta Force. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa muistetaan Chuck Norris -klassikkoina, kolmosta ei muista juuri kukaan. On siinä sentään Norrisin poika Mike. Se on laiha lohtu se.

Sudalialainen terroristi Kadal uhkaa atomipommittaa Yhdysvaltoja ellei länsimaisia ihmisiä evakuoida helvettiin hänen maastaan. Delta Forcen poijjaat lyöttäytyvät vastahakoisesti yhteen venäläisten kollegojen kanssa ja matkaavat Sudalian pääkaupunkiin El-Qutariin (nyt vittu oikeesti). Mukana on myös Lähi-idän ekspertti, kapteeni Irenia Usuri, joka on paitsi rohkea, myös hemaisevan kaunis. Porukan tavoitteena on päästä Kadalin piilopaikkaan ja napata tämä elävänä. Miehellä on USA:ssa runsaasti kätyreitä, jotka tekevät hänen pyynnöstään mitä tahansa. Kätyrit on saatava luopumaan suunnitelmistaan ja vain Kadal itse voi sen tehdä.

Atomipommia virittelee USA:n puolella Kadalin kätyri Hussein, jonka suunnitelmat ovat ihan helvetin kaukaa haettuja ja outoja, mutta tietysti toimivia. Ehtiikö Delta Force saada tarvitsemansa tiedot estääkseen valtaisan tuhon ajoissa?

Delta Force 3 on silkkaa pikkupoikien sotaleikkifantasiaa. Sen paremmin ei kai tätä räpellystä voi kuvata. Aseet ovat isoja, niillä ei tarvitse tähdätä ja kaikkialla räjähtelee isolla ryminällä. Juonta ei ole nimeksikään, henkilökemiat ovat seitinohuita ja pahiksilla on pahaenteisiä nimiä. Ja oikeasti, jos aiotte käyttää leffan tapahtumapaikkana jotain päästäkeksittyä, olkaa edes luovia. Sudalia? El-Qutar? Mikäs laitetaan pahikselle nimeksi? Oisko Hussein mitään?

Amerikkalaisten ja venäläisten sotilaiden ero on tietysti päivänselvä, vaikka keskinäiset jännitteet pakkautuvat lähinnä elokuvan alkuun ja rajoittuvat yhtä kahakkaa lukuunottamatta "en tykkää susta" -mutinoihin. Kun venäläinen sotilas loukkaantuu, heidän johtajansa on valmis ampumaan kaveria päähän lopettaakseen tämän kärsimykset. Amerikkalaiset kauhistelevat moista toimintaa, tietysti. Moraalittomia barbaareja nuo ryssät. Kaikille on ihan sama vaikka venäläinen haudataan Lähi-idän hiekkaan, amerikkalainen vainaja sentään saa kotiinkuljetuksen takaisin isänmaan multiin ja sankarihautajaiset. Itsehän olin yllättänyt jo siitä, että yksikään amerikkalainen sotilas edes kuoli.

Miten muuten ajattelet käyvän amerikkalaisen ja venäläisen pommimiehen ystävyydelle? Kaksikko tulee harvinaisen hyvin toimeen jo alusta asti. Amerikkalainen kertoo aikovansa perustaa ilotulitefirman, venäläinen innostuu ja lupautuu kumppaniksi. Mikäs siinä, ihminen jonka tapasin viisi minuuttia sitten, tuumaa amerikkalainen, sovittu homma. Sopimuksen lopputulema on kulunut klisee siitä, miten käy kun onnellista tulevaisuutta aletaan suunnitella keskellä hengenvaarallista operaatiota.

Mitään aivotoimintaa Delta Force 3 ei vaadi eikä kaipaa eikä aivosolujen jumppaaminen ole tämän puolitoistatuntisen aikana yleensäkään suotavaa. Jos saat istutettua sydämeesi yhtään amerikkalaista isänmaallisuutta, asehulluutta tai muistoja lapsuuden räiskintäleikeistä, kokemus on huomattavasti kivuttomampi.

Delta Force 3: The Killing Game (1991)
97 minuuttia
Ohjaus: Sam Firstenberg
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10


Distant Thunder - Kaukainen jyrinä (Distant Thunder, 1988)

Illan dramaattinen kasarivahvistus on Distant Thunder, joka kertoo Vietnamin veteraanista Mark Lambertista (John "Kolmas kivi auringosta" Lithgow). Mies asustaa keskellä metsää muutaman muun veteraanin kanssa jatkuvassa selviytymistaistelussa. Sodan traumat ovat vielä kirkkaina mielessä.

Eräänä päivänä Mark saa kuitenkin tarpeekseen ja lähtee ihmisten ilmoille. Hän päätyy töihin sahalle ja ystävystyy veteraaneja symppaavan Charin kanssa. Charin poikaystävä ei ole uudesta tuttavuudesta tietysti mielissään, vaikka luulisi ettei resuisesta ja sotkuisesta Markista olisi tälle juurikaan uhkaa. Charin innoittamana Mark ottaa yhteyttä poikaansa, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin. Pian hän kuitenkin huomaa erkaantuneensa liian kaukaksi normaali-ihmisten maailmasta ja isän ja pojan kohtaaminen muovaa monien muidenkin kohtaloita siinä sivussa.

En tiedä pitäisikö Distant Thunderia sanoa aliarvostetuksi vai ei. Luultavasti pitäisi. Elokuva on ammattimaisesti tehty, Lithgow'n roolisuoritus on leffan alhaiseen suosioon nähden ihan liian hyvä ja juonessakin on jotain omaperäistä twistiä. Miksi Distant Thunder sitten on unohtunut johonkin pölyisten kaappien perälle eikä juuri kukaan ole edes kuullut koko leffasta (IMDb-ratingseja alle 500 wtf)? No, paperilla elokuvan tarinassa on suurta potentiaalia, ruudulla ei niinkään. Kerronnasta puuttuu jännite. Suurin osa elokuvasta menee jahkailussa. Kirjoittaisinko pojalleni? Joo, hyvä idea. Ehkä en sittenkään. Tai no en tiiä. Nyt se poika on tulossa kylään. Kivaa! Ei kun eipäs olekaan, pakenen metsään.

Vasta ihan loppumetreillä tarinaan tulee vauhtia, kun Char ja poika lähtevät Lambertiin perään metsään. Ratkaisuille ei jää juurikaan aikaa ja kaikki tapahtuu vähän hätäisesti. Lambertin leirissä asustelevan Nitzin hahmossa ei ole mitään totuudentuntua, mikä tekee viimeisistä hetkistä päälleliimattuja ja väkisin keksittyjä. Myös Charin mustasukkainen poikaystävä on hahmona melkoinen turhake, joka on keksitty mukaan vain loppuratkaisun tapahtumien käynnistäjäksi.

Lambertin poikaa näyttelee babyface Ralph Macchio, joka sopimisesta rooliin voi olla montaa mieltä. Kuten jo mainitsin, Lithgow'n roolisuoritus oli yksi leffan tukipilareita ja positiivinen yllätys. Vaikka miehen tehtävä on lähinnä kyräillä muita kulmiensa alta ja murahdella, Lithgow tekee Lambertista leffan ainoan kokonaisen hahmon, jolla on historiansa ja demoninsa. Suorituksessa on merkillistä herkkyyttä, jota en odottanut Lithgow'lta näkeväni. Harmi, ettei tarinasta voi sanoa samaa.

Distant Thunder - Kaukainen jyrinä (Distant Thunder, 1988)
114 minuuttia
Ohjaus: Rick Rosenthal
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


Linnoitus (Fortress, 1992)

Nyt isketään kiinni siihen dystopia-osastoon. Ihmiskunta voisi vähän skarpata ja pistää valvontahommiin vauhtia. Enää kolme vuotta aikaa saavuttaa Linnoituksen dystooppinen sekasorto!

Linnoitus sijoittuu vuoteen 2017, joka on ihan helvetin synkkä ja ankea paikka. Kiina-tyylin yhden lapsen politiikkaa noudatetaan ankarasti. Kahdesti sikiävät nakataan huippufuturistiseen vankilaan ja/tai surmataan. Christopher Lambertin esittämä John yrittää salakuljettaa raskaana olevan vaimonsa rajan yli, mutta kaksikko jää kiinni. Yksi lapsi pariskunnalle on jo siunaantunut, mutta se kuoli synnytyksessä. Uutta mahdollisuutta ei silti saa ja molemmat heitetään linnoitukseen, josta ei ole ulospääsyä. Kaikille uusille asukeille syötetään magneettinen kappale, joka voidaan aktivoida heidän sisällään jos väärinkäytöksiä ilmaantuu. Mystinen palikka voi pahimmillaan räjäyttää ihmisen kappaleiksi. Siksipä pakeneminen on erityisen riskialtista, mutta John on tietysti valmis ottamaan riskin.

Johnin vaimolla Karenilla on käynyt hieman parempi munkki. Hänkin joutuu vankilaan, mutta paikkaa ohjaileva ihmismäinen kyborgi ja lastenohjelman pahis-lookalike Poe (mm. 70's Show'sta tuttu Kurtwood "Brain" Smith) tykästyy Kareniin. Niinpä naiselle avautuu mahdollisuus avustaa miestään paossa systeemin sisältä käsin. Täytyy vain hankkia Poen luottamus ja yrittää vältellä vankilaa ohjailevaa tekoälyä Zed-10:tä, joka todellisuudessa on vastuussa kaikesta tärkeästä. Poen duunia on lähinnä tutkailla valvontakameroiden kuvia ja näyttää apaattiselta.

Päältäpäin katsottuna tässä leffassa on kaikkea. Futuristisia kyborgipahiksia, high-tech -vankila, mahdollisuus räjähdyskuolemiin, epätoivoisia raskaana olevia naisia ja Christopher Lambert. Mitä muuta sitä voisi haluta? No, jotain. On vaikea määritellä missä Linnoitus tarkalleen lähtee raiteilta. Ehkä siinä, että se sijoittuu alku- ja loppukohtausta lukuunottamatta täysin linnoituksen sisälle, eikä yksikään hahmo ole tarpeeksi hyvä kantamaan tarinaa. Sen verran monta high-tech-vankilaa on jo tullut leffoissa nähtyä, ettei Linnoituksen linnoitus oikein herätä ihmetystä. Sen ainoa omaperäinen juttu tuntuu olevan se magneettinen ultimaattisen tuhon palikka, joka räjäyttää ryttyilevät vangit kappaleiksi.

Olisi muuten varmaan ollut siistimpikin tapa päästä rettelöitsijöistä eroon. Miten olisi vaikka myrkyn laukaiseminen kehoon? Silloin jäisi vain yksi yhtenäinen ruumis joka hävittää. Nyt siivoojat saavat töitä, kun ihmisen kappaleita saa siivoilla seiniltä vielä ensi juhannuksenakin. Räjähdyksen pointti siis ei ole loogisuus tai kammottavuus vaan näyttävyys.

Christopher Lambert on niin Christopher Lambert että heikompia hirvittää, mutta tästäkin leffasta löytyy valopilkku. Se on tietysti Kurtwood Smith, jonka rooli kyborgi-Poena oli yllättävän hyvä. Diggailin, kuten myös lopun poskettomista räjähdyksistä ja futuristisesta tietsikka-autosta.

Summasummarum: selkeästi kieli poskessa tehdyt perseilykohtaukset 5/5, muuten ei. Kaiken hyvän lisäksi kassun suomikotelo lupasi leffan sijoittuvan vuoteen 2012. Huijausta! Olin jo valmistellut pitkän avautumisen tämän skenaarion ympärille. Pitäkää tunkkinne. Leffalle on olemassa myös vuonna 2000 valmistunut jatko-osa. Siinäkin on Christopher Lambert pääosassa, kuinkas muutenkaan.

Linnoitus (Fortress, 1992)
95 minuuttia
Ohjaus: Stuart Gordon
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10

VHS-ilta IV: Tutut tuntemattomat

VHS-illassa mennään nyt ryminällä mainstreamin puolelle - ainakin tämän teeman kriteerien mukaan. VHS-illoissa on tullut ihan luvattoman pitkä tauko, mutta toukokuinen mökkiviikonloppu jos mikä on otollista aikaa nauhojen pyörittelyyn.

Osaksi iltojen pitäminen on jäänyt siitäkin syystä, että vanhoja kassuja on löytynyt kirppareilta ihan hämmentävän vähän. Viimeksi leffoja on tullut ostettua viime vuoden puolella, vaikka kirpparikierroksia on tehty säännöllisesti. Nytkö ne helmet katoaa? Hyvät ihmiset, pyydän. Jos nurkissanne ajelee vanhoja VHS-leffoja, älkää missään nimessä heittäkö niitä pois. Aina on olemassa joku kasetteihin hurahtanut hölmöläinen, kuten minä. Paitsi jos kassuvalikoimastanne löytyy lähinnä Matrixia, Armageddonia ja Muumiota, niillä saatte minun puolestani heittää niillä vaikka vesilintua.

Tämänkertaisista leffoista vain ensimmäinen täyttää kaikki VHS-illalle asetetut kriteerit. Nagisa Oshiman Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976) on kyllä tunnettu kulttiteos, mutta sillä on kolmikosta ainoana alle 10 000 ääntä IMDb:ssä. Leffa on pyörinyt nurkissa vaikka kuinka kauan ja lienee yksi ensimmäisiä "kummallisia" VHS-ostoksia. Kaksi muuta elokuvaa, Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987) ja Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992) täyttävät kriteerit vain ikänsä puolesta.

Kolme miestä ja baby on ollut katsomislistalla jo pitkän aikaa (älkää kysykö minulta vaan kanssaeläjältä). Muutama viikko sitten tuli katsottua intialainen versio tästä leffasta, Heyy Babyy (2007). Kuvittele miltä Kolme miestä ja baby näyttää, kun se kestää kaksi ja puoli tuntia ja joka välissä lauletaan ja tanssitaan. Ah, Bollywood... No, joka tapaukessa, tästä leffasta on tullut jo pieni sisäpiirin vitsi ja kun VHS tuli vastaan niin pakkohan se oli ostaa. Ja nyt se on pakko myös katsoa.

Ruohonleikkaaja löytyi Haapaveden kirppikseltä viime kesänä. En voinut vastustaa kiusausta, sillä leffa oli vielä director's cut ja 40 minuuttia teatterijulkaisua pitempi. Leffa tunnetaan... "huimista" tietokone-efekteistään ja voin vain kuvitella mitä nuo ylimääräiset 40 minuuttia pitävät sisällään. Ohjaajan leikkaus kestää siis kokonaisuudessaan kaksi tuntia ja 20 minuuttia. Huh! Ruohonleikkaajan tuotanto oli melkoista perseilyä, sillä elokuvaa on mainostettu Stephen Kingin nimellä, vaikka tarinalla ei ole mitään tekemistä Kingin samannimisen novellin kanssa. Perusteettomasta mainoksesta seurasi tietysti oikeusjuttu, jonka seurauksena leffaa lakattiin virallisesti kutsumasta Stephen Kingin Ruohonleikkaajaksi.


Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987)
Speksit: euron hintainen kassu ns. normaalikokoisessa kotelossa. Oulun Järki-kirppikseltä joskus viime syksynä hankittu. Kuva rakeinen kuin jokin tosi rakeinen asia, mutta muutenhan tämä toimi tosi hyvin. Tämä leffa on jo sen verran mainstreamia, että päätimme jättää kassun mökille tulevaisuuden tylsiä sadepäiviä varten.

Olen varmasti nähnyt tämän joskus, mutta mitään kunnon muistikuvia minulla ei teoksesta ole. Lisäksi sekoitan tämän aina siihen toiseen vauvakomediaan, Vauva vapaalla (Baby's Day Out, 1994). Alun perin Kolme miestä ja baby perustuu ranskalaiseen elokuvaan Kolme miestä ja käärö (3 hommes et en couffin, 1985). Nyt kun Amerikka- ja Intia-versiot on katsottu, pitäisiköhän seuraavaksi katsoa Ranska-versio? Olisikohan se jo liikaa?

Arkkitehti Peter (Selleck), sarjakuvapiirtäjä Michael (Guttenberg) ja näyttelijä Jack (Danson) ovat kolme hilpeää ja huoletonta kämppistä, jotka jakavat hulppean kattohuoneiston Manhattanilla. Tarina alkaa Peterin synttärijuhlista, joiden jälkeen Jack pakkaa tavaransa ja lähtee Turkkiin kuvaushommiin. Ennen lähtöään hän kertoo Michaelille, että asuntoon tuodaan seuraavana päivänä hänen ohjaajaystävänsä paketti, joka haetaan myöhempänä ajankohtana. "Älä välitä siitä."

Seuraavana päivänä Peter ja Michael kokevat elämänsä yllätyksen, kun heidän ovensa eteen on tuotu vauva korissaan. Korissa on lappu, jonka mukaan Jack on lapsosen isä. Äiti on jättänyt babyn isukin hoidettavaksi. Peter ja Michael luulevat tämän olevan se paketti ja hässäkkähän siitä syntyy - monella tavalla. Onhan se hauskaa, kun miehet eivät osaa hoitaa vauvaa. Lopulta kolmikko tajuaa sekaantuneensa myös huumebisnekseen ja tietysti lapsen äitikin tulee sopivalla hetkellä vaatimaan nyyttiään takaisin.

Suurin yllätys tässä leffassa oli se, että ohjaajana on häärinyt tuttu Star Trek-mies, Leonard Nimoy. Muuten elokuva on melko yllätyksetön, harmiton hupailu, joka ei tuo pöytään mitään merkittävää. Jokseenkin absurdia, miten tästä leffasta on tehty niin monta eri versiota eli puolilla maailmaa. Ja tälle on vielä jatko-osakin, ysärillä valmistunut Kolme miestä ja pikkuneiti (Three Men and a Little Lady, 1990). Onko se nyt niin mielenkiintoista miten miehet ovat ihan avuttomia pikkuisen vauvan kanssa? Kyllähän tästäkin leffasta muutama hauska jippo löytyy, mutta jostain syystä eritevitsit eivät saa nauramaan ääneen.

Tämänkin leffan kohdeyleisö on vähän hukassa. Aikuisyleisölle tämä lienee tarkoitettu, mutta juoni on siihen aivan liian naiivi. Niin oli kyllä Heyy Babyyssakin. Vertailussa en osaa sanoa kumpi on parempi, Bollywood-versio vai tämä. Vaikka intialainen vastine oli reippaasti pidempi, siinä oli sentään muutama ihan kelpo laulu- ja tanssinumero. Laulavathan miekkoset tässäkin kolmiäänisesti tuutulauluja, mutta ei se nyt vaan ole sama asia.

Lopullinen tuomio: tylsää ja mitäänsanomatonta peruskauraa. Mitäpä tästä sen enempää sanomaan.

Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987)
Ohjaus: Leonard Nimoy
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.3/10



Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976)
Speksit: ehkä jopa parin euron hintainen normaalikoteloinen kasetti Oulun Paljekirppikseltä. Selvä ja hyvä kuva, ei mitään pökkimistä. Tai siis. Niin, no, joo.

Voin vain kuvitella minkälaista hakusana-trafiikkia tämä leffa tuo mukanaan. Itselleni Nagisa Oshima on tuttu  Tabun (Gohatto, 1999) ohjaajana, miehen muu tuotanto ei ole ennestään tuttua. Aistien valtakunta on tositapahtumiin perustuva eroottinen draama.

Nuori Sada Abe on entinen prostituoitu, joka on siirtynyt sisäköksi hotelliin. Töissä hän kohtaa hotellin komean omistajan Kichizon ja parin välille kehkeytyy intensiivisen eroottinen, jopa pakkomielteinen suhde. Sada painostaa Kichizoa hylkäämään vaimonsa ja pariskunnan leikeistä tulee aina vain kokeellisempia ja hurjempia elokuvan edetessä.

Tuossapa koko juoni oikeastaan olikin. En halua spoilata elokuvan hurjimpia kohtauksia, eikä mitään lineaarista juonta oikeastaan ole. Elokuva vain hyppii yhdestä tapahtumasta toiseen ja tarinan keskiössä on Sadan ja Kichizon keskinäinen kemia, valtapeli ja yllyttäminen yhä paheellisimpiin tekoihin. Kuten jo aiemmin sanoin, hurja tarina perustuu tositapahtumiin 1930-luvun Japanissa ja siksi tuskin spoilaan sitä, kun kerron tarinan päättyvän Kichizon seksuaalisväritteiseen murhaan.

Oshiman elokuva on täynnä kauniita kuvia ja se on kaikin puolin taidokkaasti tehty. Vaikka elokuvassa nähdään oikeaa seksiä, taiteellisuutensa vuoksi sitä ei voi sanoa pornoksi. Ai no Korida ei suinkaan ole ensimmäinen ns. mainstream-elokuva, jossa seksi ei ole näyteltyä. Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi Melvin van Peeblesin blaxploitaatio-klassikon Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971), jonka seksikohtausten seurauksena ohjaaja sai sukupuolitaudin. Shokkiarvoa Ai no Koridalla on kuitenkin enemmän kuin useimmilla eroottisilla tai oikeaa seksiä sisältävillä elokuvilla.

Lopulta Ai no Koridalla on tyylin puolesta paljonkin yhteistä Tabun kanssa. Molemmissa keskitytään kuvaamaan henkilöiden välistä kemiaa ja sen kehitystä ja perinteistä juonikerrontaa on vain vähän. Pidän kuitenkin selvästi enemmän Tabusta, koska Ai no Koridassa shokeeraavat kohtaukset ja yliseksuaalisuus vievät kaiken huomion. Ne harhauttavat helposti itse asiasta, eikä joka kohtauksessa ole täysin selvää, miksi taas pitää näyttää kaikki. Ne muutamat varsinaiset shokkikohtaukset ovat sikäli ymmärrettävissä, että ne kuvaavat pariskunnan keskinäisen jännitteen kiristymistä.

Hieman hillitymmällä otteella Ai no Korida voisi helposti olla Tabun kanssa samoilla viivoilla.

Ai niin. Pariskunnan seksuaalinen kanssakäyminen ei ole erityisen privaattia. Silminnäkijöiden lausuntoja tuskin on ollu vaikea saada, sillä parittelun aikana samassa huoneessa on hämmentävän usein shamisen-sooloa soittava geishamummo.

Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976)
Ohjaus: Nagisa Oshima
106 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10



Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)
Speksit: normaalikoteloinen, parin euron hintainen kassu Haapaveden kirppikseltä, mikä ikinä sen nimi lieneekään. Director's Cut, jossa 40 lisäminuuttia efektipelleilyä. Aluksi kuva värisi kuin haavanlehti, mutta tilanne korjaantui onneksi pian.

Vuonna 1992 Ruohonleikkaja oli varmasti kunnianhimoinen projekti kaikkine tietokone-efekteineen. Kuten jo aiemmin todettu, elokuvan täyspitkä nimi oli alun perin Stephen Kingin Ruohonleikkaaja, mutta Kingin nimi poistettiin oikeusjutun myötä. New Line Cinema oli ostanut oikeudet Kingin samannimiseen novelliin, mutta tämän elokuvan käsikirjoitus oli täysin itsenäinen projekti, jonka alkuperäinen nimi oli Cyber God. Makustelepa tuota nimeä hetki. CYBER GOD. Joka tapauksessa, New Line Cinema päätti yhdistää Kingin tarinan ja täysin siihen liittymättömän käsikirjoituksen ja luoda jonkinlaisen epäpyhän äpäräelokuvan, jota voisi mainostaa Kingin nimellä. Suunnitelma kusi kintuille ja minä olen sitä mieltä, että tämän leffan nimi pitäisi ehdottomasti olla Cyber God.

Dr. Lawrence Angelo (Pierce Brosnan) tekee kokeita, jossa simpanssin älykkyyttä kasvatetaan lääkehoidolla ja virtuaalitodellisuudella. Koe onnistuu, mutta lääkitys tekee koe-eläimestä väkivaltaisen ja vihamielisen. Angelo on vähällä luopua kokeistaan, kunnes hän kohtaa uuden, täydellisen koe-eläimen: vajaaälyisen ruohonleikkaajan nimeltä Jobe. Orpo Jobe asuu kirkon piharakennuksessa ja kulkee hoitamassa ihmisten pihoja pastorin veljen Terryn kanssa. Angelo esittelee Jobelle virtuaalitodellisuutta ja saa houkuteltua tämän mukaan kokeisiinsa.

Kuten arvata saattaa, ihmiskokeet eivät pääty juuri sen paremmin kuin eläinkokeetkaan. Angelo jättää pois väkivaltaista käytöstä aiheuttavan lääkityksen, mutta pian asiat alkavat silti mennä alamäkeen. Jobe oppii asioita salamannopeasti ja kiintyy virtuaalitodellisuuteen. Aluksi innostunut ja utelias Jobe muuttuu pian ihmiskoneeksi ja lähtee kostoretkelle. Maksajiksi joutuvat ne, jotka ovat pilkanneet Jobea tämän tyhmyydestä.

Itse asiassa leffa oli yllättävän hyvä. Ei silti hyvähyvä, mutta odottelin sellaista kunnon all over the place -perseilyä, jossa ei ole päätä tai häntää. Onhan tämä nyt 40 lisäminuutin kanssa ihan tolkuttoman pitkä. Nämä ohjaajan leikkaus -versiot muutenkin mietityttävät minua, etenkin silloin kun ne lisäävät pituutta roimasti. Joskus täytyy raa'asti luopua hyvistäkin ideoista, jos ne eivät toimi kokonaisuuden kannalta - kill your darlings. Jos elokuvaa on voitu esittää sataminuuttisena, tuovatko lisätyt neljäkymmentä minuuttia siihen jotain oikeasti olennaista lisää?

Sinänsä Ruohonleikkaajassa kerronta on melko sujuvaa loppupuolelle saakka, joten lisäykset lienevät aika pieniä. Loppua kohden vähän venytellään ja kiinnostus lopahtaa. Jeff Fahey on Jobena karismaton ja tylsä. Vaikka leffa on pitkä, Joben muutos hyväntahtoisesta ääliöstä kylmäksi älyköksi on turhan nopea ja vaiheeton. Aluksi Jobe on typerys, sitten innostunut oppija ja lopulta kuin robotti. Mitään vivahteita on turha hakea. Rakkaussuhde rikkaaseen nuoreen leskeen Marnieen vaikuttaa melko tyhjänpäiväiseltä. Suhteen traaginen loppu toimii esimerkkinä virtuaalimaailman vaarallisuudesta, mutta noin muuten koko sivujuoni on pelkkää filliä jo muutenkin täydenoloisessa leffassa.

Vanhentuneet efektit ovat hauskaa katsottavaa parissa ensimmäisessä virtuaalitodellisuuskohtauksessa, mutta eivät jaksa innostaa enää myöhemmin. Kaikkine puutteineen ihan hauska leffa. Kelpo viihdettä, jos jaksat viihtyä sen ääressä lähes kaksi ja puoli tuntia.

Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)
Ohjaus: Brett Leonard
140 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

VHS-ilta III: Mökki-edition

VHS-ilta tekee paluun! Kaikenlaiseen säätämiseen tämän teeman tiimoilta olikin mennyt ihan liian kauan ja edellisestä VHS-illasta on peräti puolisen vuotta aikaa. Tällä kertaa VHS-ilta vietiin mukana viikonlopun mökkireissulle. Mahdollisia vaihtoehtoja olikin taas kertynyt vinot pinot ja erityisen lupaavia elokuvia oli seassa useampia.

Asiaan. Illan ensimmäinen elokuva olikin tähän hetkeen melkoisen sopiva valinta. Ajattelinkin jo aiemmin, että voisin koulun alun kunniaksi tehdä jonkinlaisen "journalistit elokuvissa"-teemapostauksen. 27.8. tämä bloggaaja aloitti nimittäin journalismin opiskelun Oulun seudun ammattikorkeassa. :) Ja osittain siksi tämä postaus tulee näin myöhässä, pahoittelen. Taas.


Witness in the War Zone (1987)

IMDb:ssä tittelillä Deadline, kassun kannessa Witness in the War Zone. Speksit: (muistaakseni) puolen euron (vai peräti euron?) arvoinen kassu "normaalissa" pienessä kotelossa. Ostettu Oulun Limingantullin Järkikirppikseltä tässä kesällä. Pyöri kuin unelma!

Tässäpä yksi elokuva, joka oli ihan pakkopakkopakko ostaa, kun eteen tuli. Koskaan en ollut tästä tekeleestä kuullut, eikä kai ole kovin moni muukaan, kun IMDb:ssäkin leffa on saanut vain 274 ääntä. Ja pääosassa on Christopher Walken, joka on hiljalleen hiippaillut suosikkinäyttelijöideni joukkoon. Täydellistä! Ostohaluja lisäsivät tietysti huokea hinta (kuten aina) sekä kannessa komeileva slogan: "In the war zone it dosen't matter who you kill... as long as you kill someone." WAU. Ja tuo typokin oli muuten itse kannessa, ei minun mokani.

Walken näyttelee Don Stevensiä, omahyväistä ja välinpitämätöntä ulkomaan kirjeenvaihtajaa, joka on lähetetty kuvaamaan kriisiä Lähi-itään, tarkemmin ottaen Libanoniin. Israelin armeija ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO ottavat rajusti yhteen päivittäin, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen. Stevens viettää kuitenkin suurimman osan ajastaan hotellin uima-altaalla tai paikallisessa baarissa, kun paikallinen apumies riskeeraa henkensä videokameran kanssa.

Kun Stevens saa suututettua apurinsa ja TV-yhtiö alkaa kovistella, vastahakoinen mies joutuu tositoimiin. Stevens saa harvinaisen mahdollisuuden haastatella erästä PLO:n johtajista. Haastattelu aiheuttaa valtaisan mediamyrskyn ympäri maailmaa ja videolla puhuneen johtajan henki on välittömästi vaarassa. Yrittäessään pitää viattoman miehen hengissä ja samalla totuutta etsiessään Stevens joutuu ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa antamaan tunteilleen sijaa.

Kaikenlaiset Lähi-idän konflikteihin (ennen, nyt ja tulevaisuudessa) liittyvät leffat ovat sinänsä mielenkiintoisia ja lupaavia. En ole ihan varma mihin näkökulmaan tämä elokuva lopulta pyrkii. Toisaalta ketään ei oikeastaan sympata erityisemmin, mikä voi olla ihan hyväkin juttu. Olen lukenut arvosteluja, joissa elokuvaa syytettiin rasistiseksi ja vihamieliseksi palestiinalaisia kohtaan, mutta omasta mielestäni se ei niin pistänyt silmään. Porukkaahan tässä leffassa lakoaa vähän väliä milloin kenenkin toimesta, se nyt on selvä. Pointti tulisi selväksi vähemmälläkin räiskimisellä. Vaikka aihe on vakava ja todellinen, välillä tuntuu koomiselta kun joka nurkan takana ollaan lahtaamassa porukkaa.

Muutenkin elokuvan esittämät tunnetilat tulevat tuskallisen hyvin selviksi. Kaikkea pitää toistaa kyllästymiseen asti, ettei tyhmimmältäkään punaniskalta jäisi asiat epäselviksi. Toisaalta taas tämä tekele on juonellisesti niin sekava, että välillä missään ei ollut mitään tolkkua. Tekijöillä tuntuu olevan vähän pasmat sekaisin. Yhteen, kuitenkin suht lyhyeen leffaan (kassun kannen mukaan 90 minuuttia, IMDb:n mukaan 100, liekö sensuuri iskenyt) on ahdettu turhan paljon eri ihmisiä, eri tahoja, eri tapahtumia, eri konflikteja... Pieni keskittäminen olisi ollut paikallaan. Tällaisenaan tapahtumiin on turhan vaikea saada syvällisempää otetta. Ei jatkoon.

Witness in the War Zone (1987)
Ohjaus: Nathaniel Gutman
100 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.1/10


Monkey Trouble (1994)

Speksit: Euron hintainen kassu pienessä kotelossa. Ostettu Oulun Paljekirppikseltä. Oli pakko ostaa, kun tässä on apina. Apinat on siistejä. Toimi hyvin, no problem.

Tässä se nyt on, Harvey Keitelin, lapsitähti Thora Birchin (myöhemmin mm. Ghost World ja American Beauty) ja apinan tähdittämä ysärikomedia. Mahtavaa! Vai onko sittenkään?

Eva haluaisi lemmikin, mielellään koiran. Koulun jälkeen iltapäivä kuluu lemmikkikaupassa karvaturreja ihastellessa. Isäpuoli on kuitekin pahasti allerginen eläinten karvoille. Biologinen isä taas on lentäjä, eikä työnsä vuoksi voi ottaa lemmikkiä. Ala-asteikäinen Eva kapinoi perhettään ja erityisesti äitinsä silmäterää, Jack-vauvaa vastaan.

Toisaalla mustalainen katusoittaja Azro (Keitel. Kyllä... Harvey Keitel) esiintyy apinansa kanssa. Hän on kouluttanut primitiivisestä ystävästään etevän taskuvarkaan. Eräänä päivänä rikollisliiga tekee miehelle houkuttelevan tarjouksen: tiedossa on iso tukku rahaa, jos Azro antaa heidän käyttää apinaansa murtohommissa. Apina on kuitenkin kyllästynyt humalassa kohkaavan Azron meininkeihin ja ottaa karvaiset jalat alleen. Eva löytää apinan puistosta, salakuljettaa sen kotiinsa ja päättää ottaa sen salalemmikikseen. Ongelmia kuitenkin aiheutuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Eva huomaa uuden pörröisen kaverinsa olevan pahemman sortin kleptomaani.

Elokuva on hyvin, hyvin, hyvin tuskallisen tyypillinen ysäriperhekomedia, jossa kaikki kommellukset perustuvat salailuun, paljastumiseen, jahdatuksi joutumiseen... Tajuatte varmaan, näitähän riittää joka sormelle, varpaalle ja muulle ulokkeelle. Evan täytyy pitää uusi lemmikkinsä salassa muulta perheeltään ja juoruilevilta koulukavereiltaan. Hyväksi liittolaiseksi osoittautuu (rummunpärinää) Jack-vauveli, joka ei vielä osaa puhua. Evan ja pikkuvelipuolen bondausprosessi voi siis alkaa!

No, sitten... Harvey Keitel ei ole muistaakseni koskaan aiemmin ärsyttänyt minua. Nyt miehen toivoo vain katoavan ruudusta mahdollisimman pian. Oikeasti, toivoin, että Azrolle tapahtuisi elokuvassa kamalia asioita, jäisi vaikka bussin alle niin ei tarvitsisi katsoa tuota tuskaisaa esitystä. Katuesiintyjän hahmo on helvetin ärsyttävä, roolisuoritus kökkö... Ja miksi sinä lähdit tähän leffaan mukaan, Harvey? Saman vuonna julkaistiin Pulp Fiction, edellisenä vuonna Piano... Pulaa hyvistä rooleista? Mitä helvettiä?

12-vuotias Thora Birch sentään tekee ikäisekseen OK työtä Evana ja onnistuu olemaan kaikin puolin harvinaisen siedettävä lapsinäyttelijä. No, parastahan tässä leffassa on tietysti se apina. Muuta mainitsemisen arvoista ei sitten oikein olekaan. Leffa tyydyttää varmasti ysärikomedia-himot, jos sellaisia jollekin joskus ilmaantuu. Kohderyhmähän on tietysti koko perhe vauvasta vaariin, joten jos vaikka koko suvun voimin haluaa jonkin leffan katsoa niin tämä ei varmaan ainakaan loukkaa ketään. Jos pelkkä apina kiinnostaa niin kannattaa jättää välistä, ei ole sen arvoista.

Monkey Trouble (1994)
Ohjaus: Franco Amurri
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10


KISS ja huvipuiston haamu (KISS Meets the Phantom of  the Park, 1978)

Tässäpä taas elokuva, joka on tavallaan poikkeus, koska kyseessä on TV elokuva. Kuitenkin nyt on niin päräyttävää meininkiä tarjolla, että ei kai tuolla väliä. Kasetti itsessään on myöskin poikkeus, sillä olen ostanut tämän jo joskus... reilu kymmenen vuotta sitten, enkä edes muista enää mistä. Jostain käytettyjä elokuvia kierrättävästä nettikaupasta luultavasti. Olin joskus 12(-13)-vuotiaana supersuuri KISS-fani. Ei siitä sen enempää. Niin sokea en kuitenkaan fanitukseni kanssa ollut, ettenkö olisi huomannut jo silloin tämän leffan olevan toteutukseltaan vähintäänkin mielenkiintoinen. Nykyään tätä teosta on kai ollut sen verran vaikea löytää, että kun olen jossain nettifoorumilla kertonut kassun löytyvän hyllystä olen saanut ulkomaita myöten ostotarjouksia.

KISS on pestattu esiintymään suositussa amerikkalaisessa huvipuistossa. Puiston robottinukeista ja laitteista vastaava Abner Deveraux on kuitenkin eri mieltä. Hänestä KISS on pahimmanlaatuinen turhake ja tähänkin käytetyt rahat tulisi mieluummin sijoittaa hänen omien luomuksiensa ylläpitoon ja kehittämiseen. Abner päättää estää keikan hinnalla millä hyvänsä. Semmosta. Siinäpä se juoni oikeastaan olikin. Lisätään pari KISSin esitystä ja tästä saadaan 90 minuutin elokuva.

Sivujuonena on tietysti vanha kunnon rakkaustarina, ainakin tavallaan. Huvipuistoon on eksynyt nimittäin KISS-faniksi tunnustautuva Melissa, jonka poikaystävä Sam työskentelee Abnerille. Abnerin elävänoloisten robottien salaisuus on oikeat ihmiset, jotka hän on varustanut mikrosirulla. Sam on saanut mikrosirun kaulaansa ja muuttunut ympäristöstään tiedottomaksi zombie-mieheksi. KISS avittaa Melissaa saamaan sulhonsa takaisin.

Suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan tämän leffan, jos tilaisuus joskus koittaa. En ole varma onko leffa kökkö tahallaan vai tahattomasti vai sekä että, mutta kohtuullisen monet naurut tästä irtoaa. Kenen pokka voisikaan pitää, kun KISS esittelee amulettinsa, jotka ovat antaneet nelikolle supervoimat? Kuulemma edes kitaran rämpyttäminen ei onnistu ilman näitä taianomaisia heijastimia. Ja Paul Stanley ampuu lasereita silmistään! Mahtavuutta! Tietäisimpä jonkun joka on nähnyt tämän leffan joskus 70- tai 80-luvulla. Oliko tämä silloin ihan tolkuttoman siisti, oikeasti?

Paul Stanleyn laserit sikseen, elokuvan hauskin KISS-hahmo on kiistatta Gene Simmons. Kaikki mitä mies (anteeksi, Demoni) suustaan päästää kajahtaa ilmoille törkeän kökön ääniefektin saattelemana. Demonimies puhuu vähän ja mulkkailee ihmisiä pahasti jatkuvalla syötöllä.

Leffaan on ympätty martial arts-henkisiä taistelukohtauksia, musiikkinumeroita, pako sellistä telepatian avulla... Ja sivujuoni, jossa kolme pahista aiheuttavat harmia puistossa ja joutuvat Abnerin käsittelyyn. Pahikset (Slime, Chopper ja Dirty Dee) saavat aikaan hervottomia nauruntyrskähdyksiä. 70-luvulla rankat tyypitkin olivat aika kesyjä. Musiikkinumeroista ei myöskään puutu huumoria. Suurimmat naurut antoi Peter Crissin herkkä tulkinta Beth, jota koko bändi + Melissa hartaasti kuuntelevat uima-altaan reunalla. Elokuvan huikeassa kliimaksissa bändin jäsenet joutuvat taistelemaan nyrkein ja soittimin robottiversioidensa kanssa lavalla yleisön hurratessa. Lämpimät suositteluni!

KISS ja huvipuiston haamu (KISS Meets the Phantom of the Park, 1978)
Ohjaus: Gordon Hessler
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.5/10

VHS-ilta II

Taas on aika pyöritellä vanhoja nauhoja. Kirppareilta on löytynyt taas muutama uutuus sitten viime VHS-illan. Tykkiin saatiin vaihdettua lamppu vasta  tällä viikolla, joten nämä leffat katsottiin edelleen surkean pienestä telkkarista. Jaksettiin sentään tällä kertaa roudata paremmat kaiuttimet vahvistimineen töllön viereen.

Pidemmittä puheitta, leffojen kimppuun. Opimme ehkä jotain viime kerrasta, joten nyt leffoissa on parempi progressio, joka myötäilee katsojien mahdollista humalatilaa ja yleistä vireyttä: ensin jotain ns. vakavaa, sitten hieman hömpämpää ja sitten vielä hömpämpää.


Lain ulkopuolella (1987)

Speksit: 1e hintainen vanha vuokrakasetti isossa kotelossa. Ostettu syksyllä Oulun Alppis-storesta. Toimi niin hyvin, että ihan unohti katsovansa VHS:ää. Ellei suhinaa oteta huomioon.

Itselle tuntemattomia suomalaisia leffoja näkee kirpparilla suhteellisen harvoin. Useimmiten VHS-formaatissa kiertävät ysärihitit, kuten Häjyt ja Pitkä kuuma kesä. Myös Levottomat löytyy melko usein. Lain ulkopuolella on Ville Mäkelän viimeiseksi jäänyt täyspitkän elokuvan ohjaus.

Sakari ja Saara Nevanen asuvat Helsingissä. Sakari työskentelee opettajana, Saara vaateliikkeessä. Saaran asiakkaana käy joka päivä mies nimeltä Antti Kaironen, joka yrittää epämiellyttävästi lähennellä myyjätärtä. Eräänä iltana, kun Saara on tulossa töistä kotiin, Kaironen yllättää tämän, pahoinpitelee ja raiskaa. Tapahtuman seurauksena alkaa pitkä, uuvuttava prosessi, jossa Sakari, Saara ja Saaran veli Jari yrittävät saada oikeutta. Viranomaiset eivät ota raiskausta kovinkaan tosissaan ja todisteiden puutteessa Kaironen jää ilman syytettä. Kairosen vaimo todistaa oikeudessa valheellisesti olleensa tapahtumailtana miehensä seurassa kotona. Saaran tuskalle ei löydy ymmärtäjiä.

Erityisesti Jari on oikeuden päätöksestä nyreissään. Uhoileva mies saa pian maltillisemman Sakarinkin puolelleen ja yhdessä miehet päättävät hakea kaipaamaansa oikeutta omin käsin. He murtautuvat Kairosten asuntoon haulikoiden kanssa ja kovistelevat miestä, mutta poliisien saapuessa paikalle he panikoivat ja aluksi suhteellisen harmiton tilanne muuttuu lopulta piiritystilanteeksi ja panttivankidraamaksi traagisin lopputuloksin.

Teemaltaan elokuva tuo mieleen toisen raiskaus-oikeuselokuvan kasareilta, Syytetty (The Accused, 1988), vaikka rikoksen ja oikeuden hakemisen lisäksi yhteistä ei juuri olekaan. Mäkelän elokuvassa nainen luhistuu raiskauksen jälkikäsittelyssä täysin, eikä hahmosta löydy samanlaista raivokasta poweria kuin Jodie Fosterista Syytetyssä. Päähenkilöksi nouseekin aviomies Sakari, joka tuntee syyllisyyttä vaimonsa kohtalosta ja sortuu siksi Jarin yllytyksestä itsekin rikokseen.

Elokuvan alkupuoli ennen panttivankidraamaa menee nopeaan tahtiin. Kerronnallisia yksityiskohtia ei juurikaan ole, eikä mihinkään pääse kunnolla kiinni kun asia ehtii jo vaihtua. Sitten kun vihdoinkin päästään tositoimiin, vauhti hidastuu yhtäkkiä olemattomiin. Elokuva jakautuu kahtia. Aluksi panttivankisekoilu ja piiritystilanne tuo juoneen lisää mielenkiintoa, mutta lopulta tilanne menee melkoiseksi pyörittelyksi. 84 minuutin kestostaan huolimatta elokuva tuntuu turhan pitkältä. Alkuun olisi pitänyt saada samaa yksityiskohtaisuutta ja syvyyttä kuin loppupuoleen.

Kaikista vioistaan huolimatta leffa on tasaisen laadukkaasti tehty, eikä kovin suurta teknistä valittamista löydy. Ellei lasketa sitä yhtä muuten hyvien kuvien sekaan eksynyttä erittäin sinistä sisäkuvaa, joka pistää väkisin silmään vaikka vain vilahtaakin ruudulla. Musiikkia leffasta ei juurikaan löydy, vaan suurin osa ajasta vietetään suomalaisittain tyypillisessä jurotushiljaisuudessa. Paitsi silloin kun päähenkilö päättää yhtäkkiä kajauttaa mozartit täysille, mikä taatusti herättää uneliaimmankin katsojan.

Perinteiseen tapaan lähes kaikki leffan näyttelijät ovat tuttuja jostain muustakin kotimaisesta elokuvasta tai TV-sarjasta. Tässä maassa kun ei liikaa noita näyttelijöitä ole. Pienen pienissä sivuosissakin vilahtelee niin tuttuja naamoja, että välillä huomio menee vain niiden bongaamiseen. Mm. Åke Lindman nähdään pikaisesti rehtorin roolissa. Käsikirjoituksesta tulee plussaa, sillä dialogi on yksi elokuvan parhaita juttuja. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja hyvin tehty elokuva, jonka suurimmat puutteet tulevat rytmityksestä.

Ai niin, VHS-kassuista pitää tietysti aina katsoa myös alun mainokset. Tällä kasetilla olikin varmaan illan parhaat trailerit. Onko kukaan nähnyt elokuvaa nimeltä Ameriikan raitti? Ainakin sen traileri oli nimittäin ihan hulvaton. Yritin etsiä sitä YouTubesta, mutta tuloksetta.

Lain ulkopuolella (1987)
Ohjaus: Ville Mäkelä
84 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10


Miksi juuri minä? (Why Me?, 1990)

Speksit: isokoteloinen vanha vuokrakasetti, hintaa 1e. Ostettu viime syksynä Oulun Alppis-storesta. Toimi alun rosoisuuden jälkeen mallikkaasti. Kasetin takakannessa luki valmistusvuotena 1989, IMDb:ssä 1990, joten päätin mennä nettilähteen mukaan.

Jalokivivaras Gus Cardinal lupailee tyttöystävälleen Junelle lopettavansa hommat ja menevänsä oikeisiin töihin. Silti murtokeikat Junen isän Brunon kanssa kiinnostavat enemmän. Kun Gus vihdoin lupaa aikuisten oikeasti lopettaa, hän huomaakin, että hänen hallussaan on superarvokas (ja pyhä) jalokivi Bysantin tuli, jota tuntuvat jahtaavan kaikki poliiseista armenialaisiin terroristeihin. Oikeasti Bysantin tuli oli tarkoitus lahjoittaa takaisin kotimaahansa Turkkiin hienossa seremoniassa. Armenialaiset terroristit hyökkäsivät bileisiin huonoissa valeasuissa ja onnistuivat nappaamaan kiven. Terroristit puolestaan veivät jalokiven erään koruliikkeen kassakaappiin, josta Gus kävi sen saman tien nyysimässä. Mikä sattuma!

Gusin perässä ovat siis lopulta poliisit, armenialaiset, turkkilaiset, toiset rikolliset... Kyseessä on perinteinen väärinkäsityssekoilu, jossa kaveria yritetään huijata kaikin mahdollisin tavoin. Juoni on niin perussettiä, että hohhoijaa, mutta muutama ilahduttava asia nostaa leffan scorea kiitettävästi. Ensinnäkin, ihan mielettömät kasarimusiikit. Miksei tällaisia enää tehdä? Jokainen pienikin tapahtumaa vaatii taustalleen hillittömät syntikkatiluttelut. Toinen asia on huumori. No, ihan helvetin typeräähän se on, kuten näissä leffoissa usein. Laatu ei olekaan se pääpointti, vaan määrä. Joka ainoasta asiasta yritetään repiä jonkinlaista huumoria. Pointsit siis ihan älyttömän hyvästä yrityksestä. Osa irtovitseistä on niin päänräjäyttävän typeriä, että naurut irtoaa väkisinkin.

Pääosien esittäjien ja hahmojen välillä ei ole kunnollista dynamiikkaa, minkä vuoksi leffa vaikuttaa enemmän sketsikokoelmalta kuin juonelliselta elokuvalta. Paluu tulevaisuuteen -leffoista tuttu Christoper Lloyd menee tässä leffassa ihan hukkaan. Christopher Lambertin ja tyttöystävää näyttelevän Kim Greistin välillä ei ole juurikaan kipinää. Plussaa armenialaisesta naisterroristista, joka uhkaa räjäyttää oman perheensä jos ei saa jalokiveä. Aluksi ärsyttävä hahmo muodostui ihan hauskaksi, kun huomasin että kaikki muutkin hahmot ovat astetta keskivertoa tyhmempiä. Toinen plussa tulee tiukasta poliisisedästä ja tämän stereotyyppisen homohtavasta apulaisesta.

En ihmettele miksen ole koskaan kuullutkaan koko leffasta. Vuorokausi katsomisen jälkeen koko tekele on pyyhkiytynyt niin hyvin mielestä, että jouduin tukeutumaan useaan eri elokuvasivustoon saadakseni edes tämän jutun kirjoitettua.

Miksi juuri minä? (Why Me?, 1990)
Ohjaus: Gene Quintano
87 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.7/10


Mortal Kombat (1995)

Speksit: myyntivideo, hintaa 1e. Ostettu viime viikolla Oulun Paljekirppikseltä.

Okei, ensinnäkin, Mortal Kombat on hieman liian tunnettu elokuva VHS-iltaan. Emme kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta, joten pakkohan tämä oli katsoa. Ja hyvä niin.

Meillä on tällainen vekotin, jossa on sisäänrakennettuna muutamia Sega Megadrive/Genesis -pelejä ja sillä voi myös pelata niitä vanhoja kasettipelejäkin. Olemme siis metsästäneet vanhoja suosikkeja nettihuutokaupoista. Yksi viimekertaisista ostoksista oli Mortal Kombat II, joka meillä oli aikoinaan Amiga 500:lle. Meillä oli myös pelisarjan eka osa, mutta siitä minulla on vähemmän muistoja. Ainakin nuorempi kahdesta isoveljestäni tykkäsi pelata Mortal Kombatia melko paljon kavereiden kanssa ja muistan itsekin hakanneeni sitä pienenä. Se oli vain minulle hieman liian vaikea silloin. Elokuvalta oli sekalaiset odotukset, kun aiemmat kokemukset videopelielokuvista ovat mitä ovat.

Joukko taistelulajien eksperttejä on kutsuttu taistelemaan mystisessä turnauksessa, Mortal Kombatissa. Kutsun on saanut myös Liu Kang, joka on vasta menettänyt veljensä Chanin. Vasta matkalla turnaukseen Liu saa tietää kisan todellisen luonteen. Kyseessä on kuolevaisten taistelu alamaailman voimia vastaan. Turnaus käydään vain kerran sukupolvessa ja alamaailma on voittanut viimeiset yhdeksän turnausta. Jos kuolevaiset häviävät kymmenennen kerran, alamaailman keisari Shao Khan voi miehittää kuolevaisten maailman ja ottaa sen hallintaansa. Rayden, ukkosen jumala, on valinnut Liun, Hollywood tähti Johnny Cagen ja sotilas Sonya Bladen osallistumaan turnaukseen ja pelastamaan maailman.

Turnauksen isäntä on paha velho Shang Tsung, joka on surmannut Liun veljen. Taistossa on siis mukana myös henkilökohtaista vihanpitoa. Jokaisen taistelijan tulee kuitenkin oppia voittamaan pelkonsa, vihansa ja menneisyytensä voidakseen voittaa turnauksen.

Tuota noin, miten hitossa minulta on mennyt tämä leffa ihan ohi? Miksen ole nähnyt tätä koskaan aiemmin? Ihan uskomatonta tykitystä! Ja varmaan paras videopelileffa mitä olen nähnyt. Tässä on onnistuttu siinä, missä esim. Super Mario Bros ja Tekken ovat epäonnistuneet täysin. Mortal Kombatissa on sopivasti itse peliä ja siinä on jonkinlainen järkeenkäypä juoni, joka ei ajaudu liian kauas pelin tunnelmasta. Hahmot ovat suurimmaksi osaksi tunnistettavissa, musiikit ovat (melkein) parasta ikinä ja erikoistehosteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa ilahduttavalle camp-tasolle.

Yksi suuri miinus kuitenkin on, mikä on todennäköisesti vituttanut kaikkia Mortal Kombatia joskus pelanneita ja leffan nähneitä. Leffasta puuttuu se, joka teki aikoinaan Mortal Kombatista niin hienon: järjetön väkivalta. Tappelukohtaukset ovat ihan ok, mutta ns. finishing movesit ovat suurimmaksi osaksi tosi kökköjä, eikä veri oikein lennä. Kun sanotaan Finish him, odotukset kohoavat. Ja sitten voittaja vain iskee häviäjää vähän rintaan ja tämä kaatuu. Vau. Leffasta oli tarkoitus muokata sopiva myös nuoremmalle yleisölle, mutta samalla siitä on viety pois jotain erittäin olennaista. Muistan millainen järkytys Mortal Kombatin finishing movesit aikoinaan olivat. Nyt se tuntuu vähän hölmöltä, mutta silloin en ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin raakaa.

Näyttelijäsuorituksilta ei kannata odottaa, no, oikeastaan juuri mitään. Elokuvan tyyliin nekin sopivat tosin hyvin. Robin Shouta on vaikea katsoa ajattelematta Nuijaa ninjaa (Beverly Hills Ninja, 1997), jonka näin monta kertaa pienenä. Christopher Lambert Raydenina on ihan wtf -osastoa. Tarkemmin ajateltuna ihan älytön näyttelijävalinta. Rayden puhuu useimmiten niin matalalla kuiskausäänellä, että aloimme jo leikitellä ajatuksella Raydenin ja Batmanin kahvipöytäkeskustelusta.

On vaikea sanoin kuvailla miten paljon pidin Mortal Kombatista. Se pitää nähdä itse. Mieluiten hyvässä seurassa ja avoimin mielin. Teemabiisikin on ihan helvetin kovaa kamaa. Tosikot eivät varmaan tykkää, mutta jos over-the-top -erikoistehosteet, mahtipontiset taistelukohtaukset ja ysäri perseilyviihde kiinnostaa niin suosittelen.

Yksityiskohdista voisi aina alkaa saivarrella, ja siitä miten ihan jokainen pikku juttu ei mukaile itse peliä. Mutta en jaksa. Ja miksen? No siksi, että olen niin iloinen että näinkin hyvä videopelileffa on joskus saatu aikaan. Lisäksi on naurettavaa vaatia kaikkien pienien yksityiskohtien noudattamista. Se on leffaa tehdessä usein täysin mahdotonta. Mortal Kombat on tarpeeksi uskollinen pelille, se on äärimmäisen viihdyttävä, taistelukohtaukset ovat suht hienoja, musiikki jytää ihan helvetin kovaa ja useammat naurutkin tätä katsoessa saa. Mitä muuta viihde-elokuvalta voi toivoa?

Mortal Kombat (1995)
Ohjaus: Paul W.S. Anderson
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

VHS-ilta I

VHS-illan konsepti on ollut mietinnässä jo pitkään ja nyt päästiin vihdoin tositoimiin. Ensiksi hieman pohjustusta omasta suhteestani näihin vanhoihin nauhoihin...

En ole koskaan täysin hylännyt VHS-formaattia. Kun muutin Ouluun nelisen vuotta sitten, sain mukaani vanhemmiltani pikkuruisen matkatelkkarin, jossa oli sisäänrakennettu VHS-nauhuri (tällainen, eikö olekin hieno?). Se kulki koulun asuntolasta mukaani myös ensimmäiseen omaan asuntooni vuotta myöhemmin. Kun vihdoin vaihdoin telkkarini moderniin digisellaiseen, VHS jäi tilapäisesti pois ohjelmistosta. Sain Terolta VHS-nauhurin hieman myöhemmin, mutta se jäi harmittavan vähälle käytölle tilanpuutteen vuoksi. Kun muutimme, emme kytkeneet sitä vieläkään paikoilleen, sillä olohuone oli jo muutenkin tekniikan ja johtojen sekamelska.

Aina kun käymme kirpparikierroksella, katsomme silti tarkasti läpi VHS-valikoimat ja ah, mitä helmiä niistä löytyykään! Härskiä eksploitaatiota, hulppeita unohdettuja kasarikomedioita ja äärimmäisen tiukalla juonella varustettuja toimintaleffoja. Kun hintakin on kohdillaan, ei ostosta voi vastustaa, vaikka masiina näiden hienouksien katsomiseen olisikin vielä työhuoneen yläkaapissa. Ihmiset myyvät usein kerralla koko nauhakokoelmansa kirpparilla ja koska kukaan ei tunnu uskovan, että joku näitä ihmiskunnan hylkäämiä kulttuuriaarteita vielä ostaisi, kappalehinnat liikkuvat muutaman kymmenen sentin ja parin euron välillä. Kiitos siitä!

En ole koskaan ollut mikään keräilijä, enkä metsästä arvokkaita, tiettyjä painoksia elokuvista. Minulle tärkeintä on sisältö, ei kuori. VHS-illan elokuvia valitessa kriteerit ovat olleet hämäävän yksinkertaiset:

1. Elokuvan täytyy olla vähintään 12 vuotta vanha, mielellään kuitenkin 20-vuotias tai vanhempi.
2. Elokuvan tulee olla suht vähän tunnettu. Alle 10 000 ääntä IMDb:ssä on ihan tarpeeksi käypä mittapuu. Joitakin poikkeuksia voidaan sallia, sillä joskus tunnettavuuden arvioiminen etukäteen on haastavaa.
3. Nauhan tulee olla pikatarkastuksella katsomiskuntoinen.
4. Hintaa saa olla korkeintaan pari euroa ja silloinkin leffan pitää olla jo melkoinen helmi. Poikkeuksena elokuvat, joita ei löydy DVD:ltä.

Viime viikonloppuna kytkimme nauhurin paikoilleen ja pidimme kaikkien aikojen ensimmäisen VHS-illan, josta olisi siis tarkoitus kehitellä pienimuotoinen perinne. Katsomattomia leffoja on kertynyt jo pieni keko. Valikoimme kokoelmasta kolme elokuvaa ja katsoimme ne lauantai-illan ratoksi. Tervetuloa seuraan!

Nauha pyörimään!


Kuoleman joki (River of Death, 1989)

Speksit: Euron hintainen vanha vuokrakasetti isossa kotelossa. Ostettu Oulun Alppis-store -kirpparilta tänä syksynä. Toimi pienen pientä kuvanvilkkumista lukuunottamatta mallikkaasti.

Eletään vuotta 1962. Michael Dudikoffin esittämä viidakko-opas johtaa lääkärin ja tämän hemaisevan tyttären tutkimaan viidakon intiaanien keskuudessa leviävää outoa tautia. Pian selviää kuitenkin, etteivät kaikki halua tutkimusten onnistuvan. Lääkäri tapetaan ja tyttö kidnapataan. Opas John Hamilton jätetään kuolemaan viidakkoon, mutta mies löytää kuin löytääkin tiensä takaisin. Ja vannoo hakevansa tytön takaisin.

Aluksi Hamilton on lähdössä viidakkoretkelleen yksin, mutta kohta mukana onkin jo (liian) suuri joukko sekalaista sakkia. En edes muista enää oikein kenekään nimiä. Eurooppalainen pariskunta liittyy mukaan, koska epäilevät intiaanien sairauden olevan seurausta vanhan natsilääkärin kokeista. Kaksikon työtä on jahdata natsikarkureita ympäri maailman. Varakas vanha mies seurueineen taas maksaa kovan hinnan pääsystä mukaan. Miehen seurassa tulee hänen sihteerinsä ja rakastajattarensa Maria, joku random kolumnistidude, vartijadude... Varmaan vielä muutama muukin. Pelastusretki tämän lössin kanssa ei sitten olekaan mikään helppo juttu.

Nyt kun jälkeenpäin mietin, en ole yhtään varma mikä tämän leffan idea on. Juonta ei ole nimeksikään, mutta se ei voi olla pelkkä tekosyy rankoille toimintakohtauksille tai muulle perseilylle, koska niitäkään ei kauheasti ole. So what's the point? Loppu on niin typerryttävän antikliimaksinen, että aivot menevät solmuun. Kauhean dramatisoinnin jälkeen loppu lässähtää erittäin tylysti ja lopputekstien ilmaantuminen ruudulle aiheuttikin yleisössä "tässäkö tää nyt oli"-tyyppistä nurinaa. Loppu ei siis todellakaan palkinnut ja leffasta jäi sikäli vähän paska fiilis.

Muutama ihan hauska kohtaus leffasta kuitenkin löytyy, joten ihan turhaa tämän katsominen ei ollut. Yksi parhaista kohtauksista on ehkä se, kun intiaanit hyökkäävät seurueen jokilaivan kimppuun. Pelkillä nuolilla aseistautuneet alkuasukkaat pistetään oitis ojennukseen mitä järeimmillä aseilla. Inkkareita ammutaan vielä senkin jälkeen, kun koko armeija on kääntänyt pienet kanoottinsa ja yrittää meloa pakoon. Länsimäinen ylivoima jyllää jne. Onhan ne nuolet kieltämättä sen verran kovat aseet, että on ihan perusteltua pommittaa koko porukka hengiltä.

VHS-iltaa varten ostimme muutaman uuden piuhan ja kytkimme nauhurin siis videotykkiin. Kuoleman joki oli kuitenkin tykin lampulle liikaa ja se päättikin palaa juuri ennen kuin leffa saatiin päätökseensä. Pienellä johdonpyörittelyllä kytkimme sitten nauhurin perinteisesti telkkariin ja katsoimme leffan lopun + muut leffat töllöstä. Kieltämättä lampun palaminen oli jo kauhulla odotettu tapahtuma, koska tykki on tosi vanha ja paljon käytetty, eikä lamppua ole kertaakaan vaihdettu. Kuoleman joki jäi siis toistaiseksi viimeiseksi tykillä katsotuksi elokuvaksi.

Kuoleman joki (River of Death, 1989)
Ohjaus: Steve Carver
107 minuuttia IMDb:n mukaan, 97 minuuttia kasetin takakannen mukaan
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.2


Lääkäriopisto (Stitches, 1985)

Speksit: Euron hintainen vanha vuokrakasetti, Alppis-storesta tämäkin tänä syksynä ostettu. Kotelo vähän rikki, mutta itse kassu toimi moitteetta.

Mitähän ihmettä tästä leffasta sanoisi... Juonen täydellinen puute tekee kuvauksen kirjoittamisen astetta haastavammaksi. Hain apua IMDb:stä, jossa leffan kuvauksena lukee vain: "The misadventures of three students in medical school." Siinäpä tämä elokuva sitten pähkinänkuoressa onkin. Lääkäriopisto ei niinkään ole virtaviivaisen juonenkaaren omaava elokuva vaan enemminkin jonkinlainen surkeasti eteenpäin nilkuttava sketsikokoelma.

Myönnän, että odotukseni olivat melko korkealla. Tai no, odottelin sellaista viihdyttävää perseilykomediaa, jota kannen perusteella sopikin odottaa. Hauskat kohdat jäivät harmittavan kuitenkin vähiin. En tiedä oliko suomalaista julkaisua leikelty reilusti, vai miksi elokuvassa ei ollut kahta kohtausta, joista olin etukäteen kuullut. Toista niistä, sitä missä opiskelijat ovat pukeutuneet valtaviin penispukuihin, jopa mainostettiin ihan takakannessa! Jos suomalainen sensori on tosiaan leikannut nuo kohdat pois, valinta on vähintäänkin erikoinen. Muoviset penispuvut on ei-ei, mutta ihan ihkaoikeat tissit kyllä käy?

Ehkä vain yksi asia voi tehdä Lääkäriopistosta edes semi-mielenkiintoisen. Ohjaajaksi on merkitty Alan Smithee! Elokuvahistoriaa tunteville nimi on varmasti tuttu. Directors Guild of America (DGA) otti pseudonyymin käyttöön 60-luvun loppupuolella. Nimeä sai käyttää elokuvan varsinaisen ohjaajan nimen tilalla, jos ohjaaja oli jälkituotannossa syrjäytetty projektin taiteellisen johtajan paikalta, eikä elokuva vastannut hänen alkuperäistä suunnitelmaansa. Alan Smithee on anagrammi sanoista The Alias Men. Elokuvan on oikeasti ohjannut Rod Holcomb, joka nykyään ohjailee lähinnä TV-sarjojen jaksoja ja TV-leffoja.

Lääkäriopisto jäi ehdottomasti illan suurimmaksi pettymykseksi. On oikeasti ihan uskomattoman vaikea keksiä tästä enää enempää sanottavaa, joten eiköhän siirrytä suosiolla seuraavaan...

Lääkäriopisto (Stitches, 1985)
Ohjaus: Alan Smithee (Rod Holcomb)
89 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 1.7/10


Siesta (1987)

Speksit: Hintaa en muista, mutta seitsemisen vuotta sitten olen tämän varta vasten eBaysta etsinyt käsiini. Isokoteloinen vuokrakasetti Briteistä. Pientä kohinaa lukuunottamatta hyväkuntoinen.

Okei, syy siihen, miksi olen nähnyt melko paljon vaivaa etsiäkseni tämän leffan ulkomailta, on Gabriel Byrne. Teininä minusta tuli Epäiltyjen (The Usual Suspects, 1995) myötä melkoinen Byrne-fani ja kaikki leffat piti päästä näkemään hinnalla millä hyvänsä. Hankin muutaman muunkin Byrne-leffan eBaysta ja brittipainoksena Kukunorin kautta. Ehkäpä nekin tulee joskus VHS-illassa katsottua.

Siestan pääosaa näyttelee Byrnen vaimo Ellen Barkin. Barkin näyttelee Clairea, joka herää puolialastomana lentokentän läheltä Espanjassa, verentahrimana ja vailla mitään muistikuvaa aiemmista liikkeistään. Selvittyään ensijärkytyksestä hän lähtee pala palalta selvittämään mitä hänelle oikein tapahtui. Löytöretken aikana Clairen tarina nähdään takaumina aina lentokentältä heräämiseen saakka.

Barkinin ja Byrnen lisäksi elokuvassa näyttelee vielä nimekkäämpiäkin tähtiä. Sivuosissa nähdään mm. Jodie Foster, Martin Sheen, Grace Jones ja Isabella Rossellini. Kaksi jälkimmäistä olivat rooliensa vuoksi Razzie-ehdokkainakin. Loistavasta Älypäät (The Young Ones) -brittikomediasta tuttu Alexei Sayle nähdään perverssinä taksikuskina. Ohjaaja Mary Lambert tunnetaan paremmin Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 1989) -kauhun ohjaajana. Musiikista vastaa Miles Davis.

Onneksi olin nähnyt tämän leffan jo useamman kerran aiemmin ja voin kertoa mielipiteeni siitä vaikka keskittyminen itse elokuvaan oli VHS-iltana ihan surkeaa. Pistetään korvan taakse, että vastedes illan viimeiseksi leffaksi kannattaa jättää joku hömppäkomedia, jonka juoni ei vaadi jatkuvaa seuraamista...

Vaikka hyviäkin juttuja leffasta löytyy, kuten mm. muutamia hienoja kuvia, siitä paistaa tietty tarkoituksellisuus. Kyse tuntuu olleen enemmänkin siitä, että saadaan tehtyä leffa, jossa on vähän twistiä, kuin siitä onko juoni oikeasti mistään kotoisin. Hahmot eivät ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta pelkkä romanssikuvioiden pyörittely viihdyttäisi. Muu sisältö taas tuntuu vähän turhanpäiväiseltä, joten jää epäselväksi miksi leffan pitäisi kiinnostaa.

Ilmeisesti leffan kovasti mainostettuna teeman pitäisi olla Clairen eroottinen romanssi espanjalaisen Augustinen kanssa, mutta tunnelma ei nouse vaadittavalle tasolle. Lopputuloksena on suhteellisen turhanpäiväinen kioskipokkarielokuva.

Siesta (1987)
Ohjaus: Mary Lambert
100 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.4/10


Siinäpä siis tämänkertaiset kolme kohtuullisen huonoa kasettileffaa. :) Toivottavasti saadaan katsottua tulevaisuudessa näitä lisää. Olohuoneessa on pitkä rivi vanhoja kasetteja, joista toivon mukaan löytyy parempiakin leffoja kuin nämä.