Robottilemmikki to the rescue!

C.H.O.M.P.S. 

(1979) 

Mitä tapahtuu, kun klassikkoanimaatioistaan tunnettu tuottajapari Hanna-Barbera (mm. Kiviset ja Soraset, Jetsonit) siirtyy live action -perheleffojen pariin? C.H.O.M.P.S. tapahtuu! Kaiken rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin tähdentää, että William Hanna oli tarpeeksi fiksu jättäytymään pois koko projektista. Elokuvan tuotti aisapari Joseph Barbera, joka vastasi myös elokuvan alkuperäisideasta. Elokuvan oli tarkoitus olla ensimmäinen yhdeksästä American International Picturesin kanssa tuotetusta Barbera-elokuvasta, mutta kuinkas kävikään...

Nuori keksijänikkari Brian työskentelee Norton Securitylle ja luo duunikseen erilaisia kodinturvaohjelmistoja ja -systeemejä tai mitä lie. Kaikki keksinnöt eivät kuitenkaan ole ihan täyttä priimaa ja lisäksi kilpaileva yritys hengittää niskaan. Pomo-Norton antaa pojanklopille potkut. Pomon tytär Casey seurustelee Brianin kanssa ja on isänsä toiminnasta suivaantunut. Tämän pää täytyy saada käännettyä! Onneksi Brianin uusin keksintö on tähän astisista kaikista paras: C.H.O.M.P.S. eli Canine Home Protection System. Chomps on robottikoira, jolla on röntgenkatse ja varma vainu pahantekijöiden varalle.

Brian on mallintanut Chompsin oman koiransa mukaan. Sen vahvuus on siinä, ettei se näytä pelottavalta vahtikoiralta vaan harmittomalta, söpöltä karvaturrilta. Kun tieto uudesta keksinnöstä lähtee leviämään, kilpailevan firman sikarisuu haluaa sen itselleen - ja siitäkös soppa syntyy. Pian selviää, että Norton Securityssa on töissä kavaltaja, joka pelaa vastustajan piikkiin.

Mitähän tästä teoksesta edes sanoisi? No, ensinnäkin, musiikit räjäyttävät pään. Kuvittele typerimmät mahdolliset lasten animaatioleffan pilipalimusiikit ja lätki ne pitkin tätä kuvastoa. Mielellään niin, että sama rasittava tunnari soi joka kerta kun Chomps tekee jotain vähänkään sankarillista. Ei helvetti. Loppusuoralla alkaa jo järjen valo himmentyä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä mistään mestariteoksesta ei muutenkaan ole kyse. Elokuva on täynnä toinen toistaan järjettömämpiä käänteitä. Miksi ihmeessä naapurin turrelle on annettu ajatteluääni, mutta Brianin koiralle ei? Se ei voi johtua ainakaan siitä, että naapurin koiran ajatukset olisivat jotenkin tulkitsemisen arvoisia. Tästä on vain yksi askel puhuviin eläimiin.

Entäs Chomps sitten? Sehän on tietysti ihan tavallinen koira, paitsi silloin kun se pönöttää pöydällä virtapiirit levällään. Koirulin kyvyt ovat tietysti superluokkaa. Otus pystyy aistimaan pahantekijät jopa seinien sisältä. Sitä en tiedä, miten koira tietää ketkä ovat niitä pahiksia (saati miten tällainen kyky piskiin ohjelmoidaan), mutta näitä kysymyksiähän ei tietenkään kannata edes kysyä. Sen kyllä haluaisin tietää, miksi kilpailevan firman pomomiehen sikari ei koskaan pala, vaikka roikkuukin suupielessä ilmeisesti 24/7.

Elokuva toimisi ihan hemmetin paljon paremmin piirrettynä, mikä ei liene yllätys. Huumori on haettu Hanna-Barbera-tyylin animaatioista eikä sen muuntaminen live action -elokuvaksi ole hyvä idea. Tuloksena on rasittava, ärsyttävä sekasotku, jota ei mikään määrä pörröisiä karvaturreja voi pelastaa. Myös maksava yleisö tajusi elokuvan paskuuden ja robottikoiran seikkailut olivat melkoinen floppi. Siihen loppui se kaavailtu yhdeksän elokuvan yhteistyö ja ehkä ihan hyvä niin. William Hanna lienee myhäillyt tyytyväisenä onnistuneelle valinnalleen.

Erityinen rasittavuusmaininta paskalle soundtrackille ja sille helvetin ääneen ajattelevalle koiralle. Typerä piski.

C.H.O.M.P.S. (1979)
Ohjaus: Don Chaffey
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.9/10

Hyvää joulua 2014!

Christmas Martian

(Le martien de Noël, 1971)

Hyvää joulua! Blogin joulupaketista paljastuu tänä vuonna kanadanranskalainen jouluperseily, Christmas Martian. Lieneekö jotain sukua 60-luvun Santa Claus vs. the Martians -mestariteokselle. No, ihan sille tielle ei lähdetä, vaan kyseessä on ainakin päällisin puolin huomattavasti viattomampi tekele. Katsoin leffasta (hirvittävästi) enkkudubatun version, joten käytän tässä tekstissä myös hahmojen englanninkielisiä nimiä.

Cathy ja Frankie pääsevät joululomalle ja lähtevät kaatamaan joulukuusta. Isä on uskonut tärkeän tehtävän Frankielle. Mikä voisi mennä vikaan, kun kaksi lasta lähtee lumiseen metsään kirveen kera? Puu kaatuu ja kotimatka alkaa, mutta sitten tapahtuu jotain kummaa. Mystinen ulkoavaruuden asukki alkaa lasten kanssa hippasille! Sama hiippari on jo kerran aiemmin nähty vanhan miehen pitämässä sympaattisessa kaupassa, josta lapset kävivät ostamassa joulutarpeita.

Tässä välissä pitänee todeta, että tekijöiden näkemys marsilaisesta on vähintäänkin omaperäinen. Vähäinen budjetti haisee kotisohville asti, kun marsilainen on vain ihminen kokovartalo-verkkosukkiksissa ja turkistakissa. Mitä helvettiä? Oliko jopa kasvomaali liian kallista? Nyt tyyppi vaikuttaa vain joltain kylähullulta lasten ahdistelijalta, jonka ansaan lapset menevät.

Cathy ja Frankie löytävät tiensä marsilaisen avaruusalukselle ja astuvat sisään - miksipä ei. Mielikuvat pedari-marsilaisesta lisääntyvät entisestään, kun otus suorastaan hukuttaa lapset karkkiin. Juotuaan erikoista eliksiiriä marsilainen alkaa puhua englantia ja kommunikointi on huomattavasti sujuvampaa. Tyypin avaruusalus on hieman rikki ja se pitää korjata, jotta hän pääsee takaisin kotiin perheensä luo. Lapset ryhtyvät auttamaan marsilaista, mutta samaan aikaan muualla kylässä kohisee. Muutkin ovat huomanneet marsilaisen eivätkä katso tämän touhuja hyvällä silmällä. Loppuhuipennuksessa vihainen väkijoukko hyökkää avaruusaluksen laskeutumispaikalle moottorikelkoilla, Canadian style.

Aluksi ajattelin, että tästä tulee ihan helvetin pitkä 65 minuuttia ja olin osittain oikeassa. Onneksi tahatonta hupia riittää liki koko keston ajaksi. Englanninkielinen dubbaus on karmeimmillaan lähestulkoon Agapio Racing Team -tasoa. Koko leffa löytyy YouTubesta ja näyttää ihan ookoolta, mutta jostain syystä omassa versiossani ulkokuvien white balance oli päin helvettiä, kuten kuvista näkyy. Musiikki taas on revitty jostain bizarro-maailmasta ja on sekoitus ylipirteää lastenelokuvamusiikkia, typerää rallattelua ja mystisiä electropop bleep bloop -ääniä, joiden on ilmeisesti tarkoitus korostaa avaruusvierailijan outoutta. Tehtävä suoritettu!

Tämä mies on menettänyt halunsa elää.

Kaikista häiritsevintä koko leffassa on tietysti tuo namusetä-marsilainen noin niinkuin kokonaisuudessaan. Miksi, miksi, oi, miksi se näyttää tuolta? Ilmeisesti leffan koko budjetti haaskattiin avaruusaluksen vilkkuviin valoihin ja sen takia yksi elokuvan päähahmoista piti verhota vanhan venäläisnaisen yltä revittyyn turkkiin. Mitä avaruusmaista siinä on? Lisäksi alus on ihan törkeän pieni verrattuna itse marsilaisen kokoon. Ei liene yllätys, että sisäkuvissa tilaa näyttää olevan rutkasti enemmän kuin ulkoapäin vertailtuna. Peruspaskaa.

Ai niin, siitä tulikin mieleeni... Unohdinko mainita, että marsilaisen nimi on Poo Flower. Oikeasti. Kakka Kukkanen!

Christmas Martian (Le martian de Noël, 1971)
Ohjaus: Bernard Gosselin
65 minuuttia
IMDb & koko leffa YouTubessa
Oma arvosana: 3.2/10


Vetäkäähän sisuksenne täyteen joulusapuskaa. How queer palaa linjoille loppiaisen jälkeen. Toivon mukaan lomalla on enemmän aikaa elokuvien katsomiseen ja postaustahtikin hieman paranee.

IIK!! 2014

Nyt se on taas takanapäin, IIK!! kauhuelokuvafestivaali vuosimallia 2014. Festari oli järjestyksessään kolmastoista eikä epäonnen numeron vaikutukselta vältytty. Oulun iki-ihanan bussiuudistuksen (ja opiskelijan kroonisen persaukisuuden) vuoksi yksi leffa jäi välistä ja festareille kuljettiin muutenkin autolla, joten perinteiset punaviinin lipittelyt ja Seo-baareilut jäivät välistä. Harmi, mutta elokuvathan tässä kuitenkin ovat pääasia. Niitä tuli tänä vuonna katsottua vain kolme, mutta jokainen oli kokemuksena aika hieno.


Escape from Tomorrow (2013)

Randy Mooren huuruinen esikoiselokuva Escape from Tomorrow on noussut otsikoihin Suomessakin. Elokuvasta tekee poikkeuksellisen sen kuvaustapa - se on nimittäin kuvattu lähes kokonaisuudessaan salaa Disney Worldissa, Floridassa. Tämä on varmasti sellainen seikka, joka vetää katsojia puoleensa. Itsehän olen tällaisten kikkojen edessä hyvin skeptinen. Mitenkäs itse teos sitten?

Elokuvassa Jim vie perheensä lomalle Disney Worldiin. Suhde Emily-vaimoon on hieman kuivahtanut ja lasten, Saran ja Elliotin, vahtiminen alkaa vähän tökkiä. Kaikkea korostaa vielä se, että Jim on saanut aamulla puhelimitse potkut. Heti matkalla hotellilta huvipuistoon Jimin huomion kiinnittävät kikattavat, vähäpukeiset ranskalaistytöt. Jim lähtee seuraamaan heitä puistossa Elliotin kanssa ja paljastuu pikkuhiljaa kunnon siaksi, jota nuorten typyjen tsiigailu kiinnostaa enemmän kuin mikään muu.

Jo alusta lähtien Disney Worldissa tuntuu olevan jotain vialla. Koko perheen viihdeparatiisin pimeä puoli paljastuu pikkuhiljaa niin perheelle kuin katsojillekin. Salaisuuksia paikassa riittää, eivätkä ne kaikki ole ihania ja satumaisia.

Escape from Tomorrow potee pientä esikoiselokuvan kirousta. Siihen on nimittäin yritetty ängetä ihan liikaa tavaraa ja välillä on vaikea erotella mikä liittyy mihinkin ja miksi. Sivujuonia alkaa rönsyillä vähän joka suunnalta, eikä lankojen päitä sidota koskaan kiinni. En tiedä avaisiko toinen katselukerta jotain uutta. Salaa kuvatuksi elokuva on komean näköinen. Mustavalkoisuus johtuu pääasiassa yhtenäisyyssyistä, sillä elokuvaa jouduttiin kuvaamaan useina eri päivinä hieman erilaisissa olosuhteissa. Se tuo kuitenkin mukanaan miellyttävää "etäisyyttä", toisen maailman tuntua.

Vaikka tarina lähtee rönsyilemään, eikä kaikkia tehokeinoja käytetä tarpeeksi hyväksi, pidin Escape from Tomorrow'sta enemmän kuin luulin. En osaa edes kunnolla perustella miksi. Ehkä odotukseni ylittyivät tai ehkä elokuvassa oli juuri sopivasti päätöntä perseilyä tekemään siitä hyvän. Jostain syystä odotin tämän olevan vakavampi elokuva ja ilahduin ollessani väärässä. Varmasti IIK:n hyvällä tunnelmalla oli myös osansa asiaan.

Jim on hahmona yliampuva sikailija, jonka toilailuja seuraa mielellään. Yllätyin, kun luin jostain katsojien kommenteista, että hahmoa on inhottu ihan tosissaan. Mitä hittoa? Huono isä-Jim sopii Disney Worldiin kuin nenä päähän! Näyttelijäsuoritukset ovat kaikkiaan ihan hyviä, vaikka tehtävä on varmasti ollut haastava. Kuulemani mukaan porukka joutui ajamaan samoissa laitteissa melkoisen monta kertaa, että kaikki kuvat saatiin purkkiin. Vähemmästäkin lähtee järki.

Elokuvaa ei ole liiemmin kehuttu, minkä veikkaisin johtuvan isoksi osaksi odotusten ja lopullisen teoksen ristiriidasta. Kieltämättä itsekin olisin toivonut, että elokuvassa olisi paljastunut joku Disney Worldin supersalainen paha puoli ja aluksi elokuva lähtikin siihen suuntaan. Lopulta pahuutta on monenlaista ja moni mielenkiintoinen juttu sivuutetaan turhan nopeasti. Ehkä esikoiselokuvan tekijöillä ei ollut vielä tarpeeksi kokemusta ja uskallusta karsia ideoitaan. Sivujuonista olisi saanut tehtyä toisenkin ihan mielenkiintoisen itsenäisen teoksen.

Iso plussa muuten siitä, että leffa nähtiin festareilla 35 mm filmiltä. Harvinaista uutuusleffalta!

Escape from Tomorrow (2013)
Ohjaus: Randy Moore
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.5/10


The Creeping Terror (1964)

Yksi maailman huonoimmista kauhuelokuvista, The Creeping Terror, juhlistaa tänä vuonna 50-vuotista taivaltaan. Sen kunniaksi IIK:ssä oli tarkoitus esittää elokuva hyvin poikkeuksellisella tavalla: live-suomidubbauksella ja theremin-säestyksellä. Valitettavasti muusikko sai sairaskohtauksen juuri minuutteja ennen esityksen alkua ja kyseinen hupi jouduttiin perumaan. Elokuva esitettiin sen sijaan alkuperäisessä ääniasussaan. Aluksi pelkäsin leffan olevan niin huono, ettei sitä jaksaisi katsoa ilman erityistä, räätälöityä ohjelmanumeroa. Edes kyykkyhyllyn punaviinipulloa ei ollut käden ulottuvilla. Pettymys unohtui itseltäni ja varmasti monelta muultakin pian, sillä elokuvahan puri ihan täyttä häkää näinkin. Ja mikä parasta, muusikko on jo tolpillaan ja korvaava esitys järjestetään (toivon mukaan) pian Oulussa.

Miten voisin sanoin kuvailla Creeping Terroria... No, pääasiallinen juoni on tässä: avaruudesta laskeutuu (??) alus (lue: NASAn raketti), jonka sisällä on pari ulkoavaruuden örkkiä (ks. juliste), jotka syövät ihmisiä. Paljon kirkumista ja hukattuja mahdollisuuksia paeta. Paljon kuvia hitaasti mönkivästä mattohirviöstä. Vähän dialogia. Sitäkin hauskempi kertojanääni.

Elokuvassa tosiaan on hämmentävän vähän dialogia ja juonen kuljetuksesta vastaa lakoninen kertojamies. Miksi näin? Sanotaanko lyhyesti, että dialogin äänityksessä oli säätöä ja lopulta narulla oli vain suutaan aukovia päitä. Dialogista jälkiäänitettiin osa ja kertoja paikkaa loput, tai siis suurimman osan. Juuri tämän vinksahtaneen käänteen takia Creeping Terror olisi oivallinen uusintadubattava.

Hienoja kohtauksia tässä elokuvassa on niin paljon, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Elokuvassa tuntuu olevan joku ihan helvetin köykäisesti toteutettu sanoma. Lähes kaikki monsterin kitaan joutuvat ovat nuoria miehiä ja naisia, joilla on vähintäänkin moraalittomat huvit: muhinointia metsikössä, piknik kitaran lurittelulla maustettuna, mystinen iltapäivädisco, jossa porukka twistaa kuin viimeistä päivää... Toisaalta monsteri ahmii menemään myös tervehenkisesti kalastusreissulla olevat isän ja pojan. Joko tämä kertoo jotain näiden ihmisten moraalista tai sitten kaikki analyysit voi nakata mäkeen.

Kertojanäänellä toteutettu tarinankuljetus on välillä ihan mahtavaa. Eräässä kohtauksessa kertojanääni ruotii kahden miespuolisen kaveruksen suhteen muutosta, kun toinen heistä on mennyt naimisiin. Miesten istuessa sohvalla kertojanääni vakuuttaa, että tuore aviomies todella nauttii elämästään, vaikka poikamies ei sitä ymmärrä. Mihin sitä dialogia kaipaisi? Kertojahan pääsee paljon syvemmälle näiden hahmojen sisimpään. Ihan kreisiä character developmentia. Myös hahmojen reaktiot kertojan sanomisten aikana ovat loistavia. "He got quite apprehensive" kertoja sanoo ja hahmo ruudulla tehostaa asiaa kurtistamalla kulmiaan. Koska dialogia ei juuri kuulu, mutta hahmot keskustelevat, kertojanääni on usein "he said this and then he said that and then the other guy said..." -osastoa.

Elokuvan hitaasti hiippaileva monsteri tuo muuten välittömästi mieleen pressuhirviön eräästä Santo-leffasta. Näissä kahdessa on paljonkin samaa, vaikka pressuhirviö on ulkonäöltään vieläkin karumpi. Molemmat matavat niin hitaasti, että karkuun pääsisi vaikka kävellen. Silti ihmiset jostain syystä joutuvat näiden petojen kitaan ja välillä tuntuvat suorastaan tarjoilevan itseään lautasella. Dance hall-kohtauksessa yksi pariskunta jää muiden taustalle, kun hirviö hyökkää ja vieteripäinen alien tuntuu jättävän heidät täysin huomioitta - kunnes se kääntyy takaisin ja syö heidätkin. Ei missään vaiheessa käynyt mielessä paeta? Alun kohtauksista suosikkini on se, jossa poikakaverinsa kanssa pusikoissa muhinoinut nainen käytännössä työntää itsensä hirviön kitaan ja huutaa samalla kuin, no, syötävä.

Asiaa tästä leffasta löytyisi varmaan vaikka kuinka. Tämähän on yhtä hauskaa kohtausta toisen perään. Oululaiset, menkää ihmeessä katsomaan se livedubbaus-theremin-esitys, kun se jonain päivänä tulee. Toivottavasti pääsen niihin karkeloihin itsekin. IIK!! oli täydellinen paikka tämän teoksen katsomiseen. Kiitokset yleisölle, joka todella ymmärtää kunnon roskan päälle! Mikään mitä sanon ei voi tehdä täysin oikeutta tällä kajahtaneelle mestariteokselle. Jos et aio katsoa koko elokuvaa, suosittelen tsekkaamaan ainakin kuuluisan dance hall-kohtauksen. Rakastan noiden ihmisten tanssimuuvseja!

The Creeping Terror (1964)
Ohjaus: Vic Savage
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.5/10


Faust (Faust - Eine deutsche Volkssage, 1926)

Perinteisenä mykkäelokuvakonserttina nähtiin tänä vuonna F. W. Murnaun ohjaama, huikean visuaalinen Faust. Säestyksestä vastasi pianisti Risto Pelli, joka on säestänyt IIK:ssä aiemminkin vuonna 2007. Tästäkään näytöksestä ei selvitty täysin ongelmitta, sillä filmiversiota ei saatukaan näkymään. Onneksi digiversio oli varalla ja ajoi asiansa, vaikkei mikään täysin voikaan korvata filmiä. Digiversio oli onneksi oikein hyvälaatuinen, mikä ei aina ole itsestäänselvyys.

Elokuva perustuu Faustin tarinan perinteiseen kertomaan sekä Goethen versioon. Faust on vanha alkemisti, joka asuu ruton riivaamassa kylässä. Hän rukoilee apua ruton sairastuttamille, mutta mitään ei tapahdu. Epätoivoisena hän polttaa Raamattunsa ja päättää kutsua pahan voimat avuksi. Hän ei tiedä, että enkeli ja demoni ovat lyöneet vetoa maailman kohtalosta. Jos demoni onnistuu tuhoamaan sen, mikä Faustissa on hyvää, paholainen saa vallan. Demoni, Mephisto, saapuu ja tekee sopimuksen Faustin kanssa. 24 tuntia miehellä on parantamisen voima, mutta hänen sielunsa kuuluu Saatanalle.

Kun sairaat kyläläiset alkavatkin kaihtaa Faustia huomatessaan tämän epäkristilliseksi, mies tekee uuden sopimuksen paholaisen kanssa. Vastalahjaksi sielustaan hän saa nuoruutensa takaisin ja viettelee kauniin naisen. Aika alkaa kuitenkin loppua ja Faust on nuoruutensa ja intohimonsa pauloissa. Niinpä hän tekee pysyvän sopimuksen paholaisen kanssa. Hän rakastuu kauniiseen Gretcheniin ja tulevat tapahtumat koettelevat sekä Faustin että tytön moraalia ja sielua.

Elokuva alkaa hyvin erilaisella tavalla kuin miten se jatkuu ja millainen se lopulta on. Itselleni Faustin tarina oli etukäteen tuttu vain nimeltä ja pääpiirteittäin, joten en oikein tiennyt mitä odottaisi. Keskikohdan pienessä suvantovaiheessa mietin jo, että ehkä tarina olisi mielenkiintoisempi hieman toisenlaisella painotuksella, mutta loppua kohden huomasin olleeni täysin väärässä. Jälkimmäinen puolisko on lopulta vähintään yhtä tehokas kuin ensimmäinenkin.

Näyttelijäsuoritukset ovat todella hyviä. Erityismaininta menee ilmeikkäällä Mephistolle, jota näyttelee elokuvalegenda Emil Jannings. Mies on itselleni aiemmin tuttu Sinisesta enkelistä (Der blaue Engel, 1930). Jannings oli aikoinaan ensimmäinen parhaan pääosanäyttelijän Oscar-palkinnon voittanut mies, mutta pysti ei tullut kummastakaan mainitusta elokuvasta. Ruotsalaisnäyttelijä Gösta Ekman, melkoinen legenda hänkin, nähdään Faustin roolissa. Mies jäi tällä kuvausmatkallaan kokaiinikoukkuun ja addiktio johti lopulta hänen kuolemaansa vuonna 1938, kaksitoista vuotta Faustin jälkeen.

Faust poikkeaa aiemmista mykkäkauhuista lähes eeppisillä teemoillaan. Elokuva on myös ihan tolkuttoman komeaa katsottavaa. Olen lukenut, että monet kohtaukset olivat hyvin haastavia ja niiden kuvaamisen käytettiin paljon aikaa. Yhteen alkupään lyhyeen pätkään käytettiin kuulemani mukaan peräti kokonainen päivä. On helppo huomata, että lopputulos on kaiken vaivan arvoinen. Monessa kohtaa kylmät väreet hiipivät iholle jo pelkästä kauneuden määrästä.

Murnaun edellinen elokuva, The Last Laugh, oli menestys ja studio tarjosi ohjaajalle käytännössä äärettömän budjetin Faustia varten. Lopulta elokuvaan upposi peräti kaksi miljoonaa Saksan markkaa, mikä mahdollisti kohtausten pitkän hiomisen. Ihan pikkurahalla ei olisi ollut varaata hassata kokonaista päivää yhteen, alle minuutin otokseen. Vain noin puolet menoista saatiin aikoinaan takaisin lipputulojen muodossa.

Entäs säestys sitten? Pellin säestys oli perinteinen pianosäestys, joka sopi elokuvaan liki täydellisesti. Niin saumaton yhteensopivuus oli, että välillä jopa unohti kuuntelevansa musiikkia, joka ei alun perin kuulunut tähän elokuvaan. Se on jo jotain se. Elokuvan säestäminen ei ole ihan yksinkertainen juttu ja Risto Pelliltä se onnistui juuri niin kuin pitääkin. Perinteisistä pianosäestyksistä tämä on ehkä suosikkini!

Faust (Faust - Eine deutsche Volkssage, 1926)
Ohjaus: F. W. Murnau
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.6/10

Paskaa Halloweenia 2014!

Taas on se aika vuodesta. Esimakua tähän kauhukauteen saatiin jo kuun alussa kauhuteemaisen VHS-illan muodossa ja vielä on IIK!! -kauhuelokuvafestarit edessä. Oululaisten ja muiden kynnelle kykenevien kannattaa muuten käydä tsekkaamassa IIK!!:n vuoden ohjelmisto. Luvassa näyttää olevan vaikka mitä kivaa.

Tähän väliin mahtuu Halloween-teemapostaus, joka saapuu perinteisesti näin lokakuun viimeisen päivän kunniaksi. Aiemmissa Halloween-teemoissa on nähty vampyyreja, leirislasheria, brasilialaista vuosikertakauhua ja mutanttivauvoja. Mitäs tänä vuonna sitten on luvassa? Yritin keksiä taas jotain hieman erilaista. Nyt siis kolmikko scifi-kauhua!

Xtro (1983)

Brittiläinen alien-kauhu Xtro on pitkälti, höm, monitaituri Harry Bromley Davenportin hengentuotetta. Mies on elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja sekä soundtrackin säveltäjä ja esittäjä. Huh huh. Elokuvan esikuvat ovat selkeästi nähtävillä: teos on aikamoinen Alien (1979) kohtaa John Carpenterin -kauhukollaasi. Elokuvan nimellä ja sloganilla "Some extra-terrestrials aren't friendly" yritetään vielä hypätä E.T.:nkin (1982) reppuselkään.

Pieni Tony-poika on menettänyt isänsä hämärissä olosuhteissa kolmisen vuotta sitten. Kaksikko oli leikkimässä huvilan pihalla, kun taivas muuttui yhtäkkiä sysimustaksi ja mystinen valonvälähdys vei isän. Tonyn kertomusta tapahtumien kulusta ei uskottu, vaan Rachel-äiti totesi hulttiomiehensä ottaneen hatkat silkkaa kusipäisyyttään. Vuosien saatossa Tony ei ole päässyt tapahtumista yli. Ne vainoavat häntä yhä painajaisissa eikä poika suostu hyväksymään äidin uutta poikaystävää isänsä paikalle.

Ehkä ei tarvitsekaan? Isä tekee nimittäin paluun. Ulkoavaruuden örkkien kidnappaama Sam palaa maan pinnalle vähintäänkin erikoisissa olosuhteissa. Mitenhän sen sanoisin... Hän saapuu ensin maahan alien-muodossa ja sitten... Hän tavallaan syntyy aikuisena miehenä aikuisen naisen vartalosta. Juu, se ei ole kaunista. Sam etsiin perheensä käsiinsä ottaakseen paikkansa Tonyn isänä. Oikeasti salainen suunnitelma on kaapata poika muihin maailmoihin. Kun Sam antaa pojalleen yliluonnollisia voimia, kauheita alkaa tapahtua.

Xtrossa on samaan aikaan jotain todella perinteistä ja jotain miellyttävästi omaperäistä. Alien tulee totta kai väkisin mieleen ja no, vaikka mikä muukin. Se nyt tuskin on mikään salaisuus, että iso osa tästä leffasta on plagioitu edes epäsuorasti jostain muualta. Tähän meininkiin kannattaa tottua, sillä samaa on luvassa jatko-osissakin. Ulkopuoliset vaikutteet alkavat onneksi unohtua loppua kohden, kun Tony-pojan lelut heräävät henkiin ja lähtevät toteuttamaan pojan kauheita ajatuksia.

Odotin tästä jotain minimaalisen budjetin megaperseilyä, mutta visuaalisesti tässä on ihan nähty vaivaa. No, ainakin välillä. Ulkoavaruuden örkki on käppäinen, mutta hieno, pitkäraajainen ja limainen heinäsirkkaotus. Efektit ovat toimivia ja vaikka veri on välillä oikeasti ketsuppia, kotikutoisuus on ihan miellyttävää. Myös avoimeksi jäävä loppuratkaisu ihan toimii, vaikka poikkeaakin täysin koko muun leffan tyylistä.

Kaiken kaikkiaan ennalta-arvattavaa, mutta ihan tyydyttävää kasarin avaruushypellä ratsastusta. Hyväksyn. Pitkä miinus tulee kuitenkin siitä, ettei elokuvassa juurikaan ole jännitettä. Tapahtumat etenevät liian yllätyksettömästi, eikä mikään kohta jännitä, säikäytä tai tee oikein muutakaan. Hätkähdyttävimmissä kohtauksissa on poweria, mutta sekin lopahtaa aika nopeasti. Plussaa parista pienestä alastonkohtauksesta, joista vastaavat Rachelin ranskalainen kotiapulainen ja tämän poikaystävä.

Xtro (1983)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
81 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10


Xtro 2: The Second Encounter (1990)

Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miksi tätä leffaa edes pitäisi pitää alkuperäisen Xtron jatko-osana. Näillä kahdella elokuvalla ei nimittäin ole oikeastaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Ohjaaja on sama ja alien on mukana kuvioissa, muuten kyseessä on ihan omanlaisensa elokuva. Ai niin, ja hittielokuvilla ratsastusta on täällä nähtävissä. Vai mitäs tykkäätte sloganista "Part alien. Part predator. All terror!" Kunnon B-leffakäppää!

Kakkososassa ollaan Amerikassa. Joukko tiedemiehiä kokeilee labrassaan uhkarohkeaa koetta - he yrittävät lähettää kolme kollegaansa toiseen ulottuvuuteen. Miksipä ei? Mikä voisi mennä pieleen? No, vaikka kaikki. Heti alkumetreillä koe menee täysin metsään, kun yhteys labran ja mystisen toisen ulottuvuuden välillä katoaa. Muiden täytyy päättää mitä nyt tehdään: lähetetäänkö perään sotilaista koostuva etsintäpartio (lol) vai unohdetaanko koko juttu. Lopulta yksi kolmesta tiedemiehestä pääsee palaamaan, mutta selvästi huonossa kunnossa. Häntä hoidetaan labrassa, kunnes huomataan, että hän on kuljettanut sisällään muukalaisen toisesta maailmasta. Alien purkautuu ja lähtee jahtaamaan tiedemiehiä, jotka joutuvat labraansa loukkuun.

Ei varmaan tarvitse erikseen korostaa, että tästä tulee ihan täysin mieleen Aliens. Koko homma sijoittuu paria kohtausta lukuunottamatta yhteen, hämärään rakennukseen, jossa porukka yrittää päästä eroon ilmanvaihtokanavassa lurkkivasta avaruuspedosta. Alienkin on enemmän Alienin näköinen, eikä enää sellainen vinksahtanut käppyrä kuin ennen. Ja tällä kertaa alien on jonkun sisällä sen sijaan, että joku olisi alienin sisällä, kuten Tonyn isä ykkösosassa.

Jatko-osan budjetti on taatusti ollut helvetisti ykkösosaa pienempi, näyttelijät ovat huomattavasti surkeampia ja kaiken kukkuraksi juoni etenee aivan heeeeelveeeetin hitaasti. Hidastelun ansiosta leffa tuntuu vähintään kolmituntiselta. Aika vähän tässä loppujen lopuksi tapahtuu. Ja mitä hittoa, käsitettä toisesta ulottuvuudesta heilutellaan nenän edessä kuin herkkupalaa koko helvetin leffan ajan eikä sinne mennä kertaakaan! Edes hetkeksi! Voi saatana! Odottelin niin kovasti, että kohta ruutuun pläjähtäisi joku päräyttävä toisen ulottuvuuden visio, johon koko budjetti olisi hassattu. Mutta kun ei niin ei. Jumalauta. Vähemmästäkin tulee petetty olo.

Sille on muuten syynsäkin, miksi kakkososan juoni on niin erilainen. Davenport halusi tehdä jatko-osan Xtrolle ja rahastaa vähän ykkösosan kulttimenestyksellä. Mistään taiteellisesta kunnianhimosta ei siis todellakaan ollut kysymys, kun tätä mestariteosta tehtiin. Isoin ongelma oli kuitenkin se, että Davenport oli luopunut alkuperäisen tarinan oikeuksista, eikä voinut enää käyttää sitä. Oikeudet Xtro-nimeen kuitenkin jäivät. Onneksi hyviä ideoita oli ihan helvetisti tai sitten ei.

Omanlaisensa vastus oli myös elokuvan päänäyttelijä Jan-Michael Vincent, jota leffa ei kiinnostanut sitten niin yhtään. Mies ei vaivautunut opettelemaan repliikkejään, joten Davenportin piti syöttää ne hänelle repla replalta kuvausten aikana.

Xtro 2: The Second Encounter (1990)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
92 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.6/10


Xtro 3: Watch the Skies (1995)

Kuten arvata saattaa, kolmososalla ei myöskään ole mitään tekemistä kahden edellisen kanssa. Davenport vihasi leffan kakkososaa ja teki sen pelkästä rahasta. Kolmososaa hän sen sijaan on kehunut kolmikon parhaaksi. Löytyykö tästä siis sitä suurta taiteellista näkemystä?

Ei.

Kolmannessa Xtrossa merijalkaväen sotilas kertoo tarinaansa toimittajalle motellissa ja koko kertomus näytetään takaumana. Mies joutui yhdessä maailman toheloimman työryhmän kanssa pomminpurkuhommiin autiolle saarelle. Pian ryhmä kuitenkin törmäsi saarella mystiseen betonirakennelmaan. He posauttivat siihen reiän ja paha pääsi valloilleen, kun kauan salassa pidetty avaruusolento lähti lätkimään vankilastaan.

Siinäpä se juoni oikeastaan olikin. Alien on tällä kertaa huomattavasti humanoidimman näköinen ja Alien-leffoista on otettu rutkasti vähemmän vaikutteita muutenkin. Mitä nyt titlesceenissä numero kolme on tyylitelty juuri samalla tavalla luin Alien 3:ssa... Tässä vaiheessa ketään tuskin kiinnostaa miten monista muiden tuotoksista on revitty juttuja, että seuraava Xtro saadaan tehtyä. Psst, Salaiset kansiot on yksi niistä.

Myös kolmososa tuntuu noin seitsemän tunnin mittaiselta megapläjäykseltä, koska kaikki tapahtuu kuin hidastettuna ja juonta on tosiaan aivan helvetin vähän. On vaikea uskoa, että tämä tosiaan on Davenportin oma suosikki. Miksi ihmeessä? Kenen mielestä tämä voi olla parempi kuin ykkönen? Pyh. Davenport taisi vain sanoa niin mainostaakseen tätä kakkapökälettä. Realistisempi kehu olisi sanoa, että tämä on kakkososaa parempi, koska se sentään on kiistatta totta.

Yksi niistä noin miljardista asiasta, jotka tekevät tästä esikoisteosta huonomman, on efektit. Vuoden 1995 tietokone-efektit eivät todellakaan ole ikääntyneet kauniisti eikä missään ole häivähdystäkään siitä visuaalisuudesta, jota ykkösosa tarjoili. Mistä tietää, että kaikki on pielessä? Edes räjähdykset eivät ole siistejä! Näyttelijöiden pökkelöisyydestä voi ehkä saada jotain hupia irti. Hahmoilla on niin vähän persoonaa, ettei niitä edes erota toisistaan. Eikä oikeastaan ole väliäkään, koska pelkkää alieninruokaahan he ovat melkeinpä kaikki.

Tällä kertaa mitään toivoa paremmasta ei ole, eikä sellaisen mahdollisuutta edes viitsitä väläytellä, kuten toistan ulottuvuutta edellisosassa.

Vaikka alien on humanoidi ja selkeästi vähemmän kiinnostava kuin ykköselokuvan vänkylä, se on toteuttu todella hyvin. Se voikin olla tämän leffan ainoa pelastava tekijä. Toinen pienen pieni piristys on saarella ilmeisesti edellisestä alien-invaasiosta asti asustellut kreisi tyyppi, joka vähän avaa menneisyyttä. Hahmo tuntuu kuitenkin useimmiten todella irralliselta ja päälleliimatulta, eikä oikein toimi mitenkään. Xtro 2:seen verrattuna tämä on silti mestariteos.

Xtro 3: Watch the Skies (1995)
Ohjaus: Harry Bromley Davenport
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10

Nettisensaatiosta elokuvaksi

Angry Video Game Nerd: The Movie

 (2014) 

Kerrankin teen tässä blogissa jotain edes semisti ajankohtaista.

Jos vietät aikaasi edes jossain määrin interwebsissä ja pidät vanhoista videopeleistä, olet varmasti joskus törmännyt Angry Video Game Nerdiin. James D. Rolfen alter ego pelaa vanhoja, raivostuttavia pelejä ja haukkuu ne maanrakoon. Jo jokunen vuosi sitten Rolfe tiedotti alkavansa työstää AVGN-elokuvaa. Pidin jo silloin tätä siirtoa enemmän uhkana kuin mahdollisuutena. Nyt leffa on viimeinkin ulkona ja valikoidun leffateatterikierroksen jälkeen se on saatavilla Cinemassacren sivuilla, Vimeo on Demandin kautta. Kertavuokraus (katseluoikeus yhdeksi vuorokaudeksi) kustantaa 4,99 dollaria ja pysyvä katseluoikeus 9,99 dollaria. Pitihän tämä tsekata, ennakkoluuloista huolimatta.

Elokuvassa AVGN (eli tuttavallisemmin Nörtti) tekee nettivideoitaan ja työskentelee peliliikkeessä yhdessä kaverinsa Cooperin kanssa. Peliarvosteluista on tulossa miehelle riesa. Kaikki toivovat arvostelua surullisenkuuluisasta Eee Teestä (eli E.T.:stä), mutta Nörtti ei halua koskea peliin pitkällä tikullakaan. Lisäksi häntä harmittaa ihmisten hinku ostaa huonoja pelejä. Arvosteluillaan hän on nimenomaan yrittänyt varoittaa ihmisiä niistä, ei kannustaa kokeilemaan niitä.

Pian edessä on uusia huolia. Huonojen pelien trendin huomannut pelifirma aikoo tehdä Eee Tee 2:en, josta tulisi vielä edeltäjäänsä huonompi. He aikovat saada Nörtin haukkumaan pelin, jolloin siitä tulee suuri hitti. Nörtti ei suostu, mutta vedonlyönti Cooperin kanssa saa tapahtumat lumipalloutumaan: jos New Mexicosta todella löytyy vanhojen Eee Tee -pelien dumppauspaikka kuten legenda kertoo, Nörtti aikoo arvostella paitsi uuden tekeleen, myös sen alkuperäisen. Jatko-osan tuottanut pelifirma Cockburn aikoo rahoittaa etsintäreissun. Pian Nörtti, Cooper ja Cockburnin edustaja Mandi ovat todellisessa pulassa, kun he huomaavat peliin liittyvän enemmän salaisuuksia kuin aiemmin oli oletettu.

Osittain AVGN the Movie täytti odotukset, osittain yllätti positiivisesti. Ihan ensimmäisenä kauhistuin tekeleen hirviömäistä kestoa. Melkein kaksi tuntia? Are you fucking kidding me? Miten ihmeessä tätä on saatu venytettyä noihin mittoihin, ajattelin.

Juoni on viety aika sfääreihin, mutta sehän toimii! E.T.-pelin landfill-legendaa, Area 51:sta, aitoja avaruusolentoja ja myyttisiä hirviöitä yhdistelevä juonikummajainen voisi olla täysi katastrofi, mutta hieman yllättäen se jaksaa kantaa lähes kaksituntisen keston. Ei sillä, leffa voisi taatusti olla hieman tiiviimpi paketti ja siten paljon lyhyempi, mutta siitä huolimatta parituntinen vierähtää kevyesti ja kivuttomasti. Loppuratkaisu on kuitenkin suorastaan antikliimaksinen, eikä tee toivottua vaikutusta. Fiilis lässähtää maaliviivoilla, mutta muuten kyseessä on ihan kelpo tekele.

Kuvausjälki on tietysti aika amatöörimäistä, usein kehnosti valaistua ja muutenkin aika käppää. Lopun pienoismallit aavikolla tuovat mieleen lapsuuden hiekkalaatikkoleikit. Elokuvaa on tehty kauan ja se näkyy epätasaisessa lopputuloksessa. Silti, kaiken kaikkiaan, lopputulos on miellyttävästi rosoinen, mutta ei koskaan tylsä tai tuskallinen. Vitsit ovat huonoja, mutta naurattavat sopivassa mielentilassa. Leffaa voi suositella kuitenkin ainoastaan AVGN-faneille. Jos et ole koskaan katsonut alkuperäisiä videoita, et luultavasti tajua tästä mitään. Faneja hemmotellaan myös viittauksilla aiempiin arvosteluihin ja peleihin. Jos niitä haluaa erikseen bongata, leffa voi nippanappa kestää toisenkin katselukerran.

Angry Video Game Nerd: The Movie (2014)
Ohjaus: Kevin Finn & James D. Rolfe
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

VHS-ilta V: sota- ja dystopiaedition

Jo oli aikakin! Edellisestä VHS-illasta on jo reilu vuosi, mutta tämä hieno perinne ei missään nimessä ole jäänyt unohduksiin. Mökkireissun piristykseksi (ja osittain unilääkkeeksi) lähti mukaan muutama nauhallinen yllättäviä käänteitä ja suuria pettymyksiä, sota- ja dystopiateemalla. Kämppään kotiutui tällä viikolla myös pari muovikassillista lahjoituskassuja, joista saadaan taatusti aikaan lisää päräyttäviä trioja. Suunnitelmia on jo!

Ai niin, ensin pieniä ilmoitusluontoisia juttuja. Projektihommat jatkuu ihan tuotapikaa kunhan saan katsottua jotain muutakin kuin delanneiden elokuvaihmisten aikaansaannoksia ja videokassuja. Lisäksi kohtapuoliin on tiedossa reissu Prahaan, joten jos joku osaapi sanoa mitä kivaa leffa-aiheista tekemistä siellä kannattaisi keksiä, kertokee toki.

Sitten asiaan.


Delta Force 3: The Killing Game (1991)

Juuh, Delta Force. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa muistetaan Chuck Norris -klassikkoina, kolmosta ei muista juuri kukaan. On siinä sentään Norrisin poika Mike. Se on laiha lohtu se.

Sudalialainen terroristi Kadal uhkaa atomipommittaa Yhdysvaltoja ellei länsimaisia ihmisiä evakuoida helvettiin hänen maastaan. Delta Forcen poijjaat lyöttäytyvät vastahakoisesti yhteen venäläisten kollegojen kanssa ja matkaavat Sudalian pääkaupunkiin El-Qutariin (nyt vittu oikeesti). Mukana on myös Lähi-idän ekspertti, kapteeni Irenia Usuri, joka on paitsi rohkea, myös hemaisevan kaunis. Porukan tavoitteena on päästä Kadalin piilopaikkaan ja napata tämä elävänä. Miehellä on USA:ssa runsaasti kätyreitä, jotka tekevät hänen pyynnöstään mitä tahansa. Kätyrit on saatava luopumaan suunnitelmistaan ja vain Kadal itse voi sen tehdä.

Atomipommia virittelee USA:n puolella Kadalin kätyri Hussein, jonka suunnitelmat ovat ihan helvetin kaukaa haettuja ja outoja, mutta tietysti toimivia. Ehtiikö Delta Force saada tarvitsemansa tiedot estääkseen valtaisan tuhon ajoissa?

Delta Force 3 on silkkaa pikkupoikien sotaleikkifantasiaa. Sen paremmin ei kai tätä räpellystä voi kuvata. Aseet ovat isoja, niillä ei tarvitse tähdätä ja kaikkialla räjähtelee isolla ryminällä. Juonta ei ole nimeksikään, henkilökemiat ovat seitinohuita ja pahiksilla on pahaenteisiä nimiä. Ja oikeasti, jos aiotte käyttää leffan tapahtumapaikkana jotain päästäkeksittyä, olkaa edes luovia. Sudalia? El-Qutar? Mikäs laitetaan pahikselle nimeksi? Oisko Hussein mitään?

Amerikkalaisten ja venäläisten sotilaiden ero on tietysti päivänselvä, vaikka keskinäiset jännitteet pakkautuvat lähinnä elokuvan alkuun ja rajoittuvat yhtä kahakkaa lukuunottamatta "en tykkää susta" -mutinoihin. Kun venäläinen sotilas loukkaantuu, heidän johtajansa on valmis ampumaan kaveria päähän lopettaakseen tämän kärsimykset. Amerikkalaiset kauhistelevat moista toimintaa, tietysti. Moraalittomia barbaareja nuo ryssät. Kaikille on ihan sama vaikka venäläinen haudataan Lähi-idän hiekkaan, amerikkalainen vainaja sentään saa kotiinkuljetuksen takaisin isänmaan multiin ja sankarihautajaiset. Itsehän olin yllättänyt jo siitä, että yksikään amerikkalainen sotilas edes kuoli.

Miten muuten ajattelet käyvän amerikkalaisen ja venäläisen pommimiehen ystävyydelle? Kaksikko tulee harvinaisen hyvin toimeen jo alusta asti. Amerikkalainen kertoo aikovansa perustaa ilotulitefirman, venäläinen innostuu ja lupautuu kumppaniksi. Mikäs siinä, ihminen jonka tapasin viisi minuuttia sitten, tuumaa amerikkalainen, sovittu homma. Sopimuksen lopputulema on kulunut klisee siitä, miten käy kun onnellista tulevaisuutta aletaan suunnitella keskellä hengenvaarallista operaatiota.

Mitään aivotoimintaa Delta Force 3 ei vaadi eikä kaipaa eikä aivosolujen jumppaaminen ole tämän puolitoistatuntisen aikana yleensäkään suotavaa. Jos saat istutettua sydämeesi yhtään amerikkalaista isänmaallisuutta, asehulluutta tai muistoja lapsuuden räiskintäleikeistä, kokemus on huomattavasti kivuttomampi.

Delta Force 3: The Killing Game (1991)
97 minuuttia
Ohjaus: Sam Firstenberg
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10


Distant Thunder - Kaukainen jyrinä (Distant Thunder, 1988)

Illan dramaattinen kasarivahvistus on Distant Thunder, joka kertoo Vietnamin veteraanista Mark Lambertista (John "Kolmas kivi auringosta" Lithgow). Mies asustaa keskellä metsää muutaman muun veteraanin kanssa jatkuvassa selviytymistaistelussa. Sodan traumat ovat vielä kirkkaina mielessä.

Eräänä päivänä Mark saa kuitenkin tarpeekseen ja lähtee ihmisten ilmoille. Hän päätyy töihin sahalle ja ystävystyy veteraaneja symppaavan Charin kanssa. Charin poikaystävä ei ole uudesta tuttavuudesta tietysti mielissään, vaikka luulisi ettei resuisesta ja sotkuisesta Markista olisi tälle juurikaan uhkaa. Charin innoittamana Mark ottaa yhteyttä poikaansa, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin. Pian hän kuitenkin huomaa erkaantuneensa liian kaukaksi normaali-ihmisten maailmasta ja isän ja pojan kohtaaminen muovaa monien muidenkin kohtaloita siinä sivussa.

En tiedä pitäisikö Distant Thunderia sanoa aliarvostetuksi vai ei. Luultavasti pitäisi. Elokuva on ammattimaisesti tehty, Lithgow'n roolisuoritus on leffan alhaiseen suosioon nähden ihan liian hyvä ja juonessakin on jotain omaperäistä twistiä. Miksi Distant Thunder sitten on unohtunut johonkin pölyisten kaappien perälle eikä juuri kukaan ole edes kuullut koko leffasta (IMDb-ratingseja alle 500 wtf)? No, paperilla elokuvan tarinassa on suurta potentiaalia, ruudulla ei niinkään. Kerronnasta puuttuu jännite. Suurin osa elokuvasta menee jahkailussa. Kirjoittaisinko pojalleni? Joo, hyvä idea. Ehkä en sittenkään. Tai no en tiiä. Nyt se poika on tulossa kylään. Kivaa! Ei kun eipäs olekaan, pakenen metsään.

Vasta ihan loppumetreillä tarinaan tulee vauhtia, kun Char ja poika lähtevät Lambertiin perään metsään. Ratkaisuille ei jää juurikaan aikaa ja kaikki tapahtuu vähän hätäisesti. Lambertin leirissä asustelevan Nitzin hahmossa ei ole mitään totuudentuntua, mikä tekee viimeisistä hetkistä päälleliimattuja ja väkisin keksittyjä. Myös Charin mustasukkainen poikaystävä on hahmona melkoinen turhake, joka on keksitty mukaan vain loppuratkaisun tapahtumien käynnistäjäksi.

Lambertin poikaa näyttelee babyface Ralph Macchio, joka sopimisesta rooliin voi olla montaa mieltä. Kuten jo mainitsin, Lithgow'n roolisuoritus oli yksi leffan tukipilareita ja positiivinen yllätys. Vaikka miehen tehtävä on lähinnä kyräillä muita kulmiensa alta ja murahdella, Lithgow tekee Lambertista leffan ainoan kokonaisen hahmon, jolla on historiansa ja demoninsa. Suorituksessa on merkillistä herkkyyttä, jota en odottanut Lithgow'lta näkeväni. Harmi, ettei tarinasta voi sanoa samaa.

Distant Thunder - Kaukainen jyrinä (Distant Thunder, 1988)
114 minuuttia
Ohjaus: Rick Rosenthal
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


Linnoitus (Fortress, 1992)

Nyt isketään kiinni siihen dystopia-osastoon. Ihmiskunta voisi vähän skarpata ja pistää valvontahommiin vauhtia. Enää kolme vuotta aikaa saavuttaa Linnoituksen dystooppinen sekasorto!

Linnoitus sijoittuu vuoteen 2017, joka on ihan helvetin synkkä ja ankea paikka. Kiina-tyylin yhden lapsen politiikkaa noudatetaan ankarasti. Kahdesti sikiävät nakataan huippufuturistiseen vankilaan ja/tai surmataan. Christopher Lambertin esittämä John yrittää salakuljettaa raskaana olevan vaimonsa rajan yli, mutta kaksikko jää kiinni. Yksi lapsi pariskunnalle on jo siunaantunut, mutta se kuoli synnytyksessä. Uutta mahdollisuutta ei silti saa ja molemmat heitetään linnoitukseen, josta ei ole ulospääsyä. Kaikille uusille asukeille syötetään magneettinen kappale, joka voidaan aktivoida heidän sisällään jos väärinkäytöksiä ilmaantuu. Mystinen palikka voi pahimmillaan räjäyttää ihmisen kappaleiksi. Siksipä pakeneminen on erityisen riskialtista, mutta John on tietysti valmis ottamaan riskin.

Johnin vaimolla Karenilla on käynyt hieman parempi munkki. Hänkin joutuu vankilaan, mutta paikkaa ohjaileva ihmismäinen kyborgi ja lastenohjelman pahis-lookalike Poe (mm. 70's Show'sta tuttu Kurtwood "Brain" Smith) tykästyy Kareniin. Niinpä naiselle avautuu mahdollisuus avustaa miestään paossa systeemin sisältä käsin. Täytyy vain hankkia Poen luottamus ja yrittää vältellä vankilaa ohjailevaa tekoälyä Zed-10:tä, joka todellisuudessa on vastuussa kaikesta tärkeästä. Poen duunia on lähinnä tutkailla valvontakameroiden kuvia ja näyttää apaattiselta.

Päältäpäin katsottuna tässä leffassa on kaikkea. Futuristisia kyborgipahiksia, high-tech -vankila, mahdollisuus räjähdyskuolemiin, epätoivoisia raskaana olevia naisia ja Christopher Lambert. Mitä muuta sitä voisi haluta? No, jotain. On vaikea määritellä missä Linnoitus tarkalleen lähtee raiteilta. Ehkä siinä, että se sijoittuu alku- ja loppukohtausta lukuunottamatta täysin linnoituksen sisälle, eikä yksikään hahmo ole tarpeeksi hyvä kantamaan tarinaa. Sen verran monta high-tech-vankilaa on jo tullut leffoissa nähtyä, ettei Linnoituksen linnoitus oikein herätä ihmetystä. Sen ainoa omaperäinen juttu tuntuu olevan se magneettinen ultimaattisen tuhon palikka, joka räjäyttää ryttyilevät vangit kappaleiksi.

Olisi muuten varmaan ollut siistimpikin tapa päästä rettelöitsijöistä eroon. Miten olisi vaikka myrkyn laukaiseminen kehoon? Silloin jäisi vain yksi yhtenäinen ruumis joka hävittää. Nyt siivoojat saavat töitä, kun ihmisen kappaleita saa siivoilla seiniltä vielä ensi juhannuksenakin. Räjähdyksen pointti siis ei ole loogisuus tai kammottavuus vaan näyttävyys.

Christopher Lambert on niin Christopher Lambert että heikompia hirvittää, mutta tästäkin leffasta löytyy valopilkku. Se on tietysti Kurtwood Smith, jonka rooli kyborgi-Poena oli yllättävän hyvä. Diggailin, kuten myös lopun poskettomista räjähdyksistä ja futuristisesta tietsikka-autosta.

Summasummarum: selkeästi kieli poskessa tehdyt perseilykohtaukset 5/5, muuten ei. Kaiken hyvän lisäksi kassun suomikotelo lupasi leffan sijoittuvan vuoteen 2012. Huijausta! Olin jo valmistellut pitkän avautumisen tämän skenaarion ympärille. Pitäkää tunkkinne. Leffalle on olemassa myös vuonna 2000 valmistunut jatko-osa. Siinäkin on Christopher Lambert pääosassa, kuinkas muutenkaan.

Linnoitus (Fortress, 1992)
95 minuuttia
Ohjaus: Stuart Gordon
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10