Rekkaletka puksuttaa

Convoy

 (1978)

1970-luku ei ollut pelkästään leveitä lahkeita ja sinapinkeltaisia seinämaaleja. Muodissa olivat myös isot autot, rahtarit ja lyhytaaltoradio eli lälläri, tuo maanteiden some. Vuonna 1975 C. W. McCall kirjoitti rekkateemaisen huumoribiisin Convoy, ja joku ajatteli, että siitä saisi siistin leffan. Muutama vuosi myöhemmin Sam Peckinpah (!!?) ohjasi samannimisen elokuvan, joka on ottanut innoituksensa McCallin hittibiisistä. Miksipä ei? Olihan rekkabuumin aloitusleffa, Konna ja Koukku (Smokey and the Bandit, 1977) ollut huikea menestys.

Rekkakuski Martin "Rubber Duck" Penwald (Kris Kristofferson) ajelee kemikaalilastissa olevaa rekkaa Amerikan etelän maanteillä letkassa parin muun kovan rahtarin kanssa. Leikkimielisen kisailun tuloksena koko sakki ajaa sheriffi Wallacen (Ernest Borgnine) järjestämään tutka-ansaan ja saa ylinopeussakot - tai saisi, ellei kiero kyttä kiristäisi rahoja suoraan itselleen. Myöhempi kohtaaminen Wallacen kanssa johtaa kunnon nyrkkitappeluun maantiekuppilassa.

Wallace on vihainen kuin ampiainen ja lähtee rekkaletkan perään. Rahtarit eivät aio luovuttaa - joka kaupungissa mukaan liittyy enemmän ja enemmän rekkoja ja lopulta letka on kilometrien pituinen tientuke. Viranomaiset tekevät kaikkensa saadakseen letkaa johtavan Rubber Duckin pysähtymään, mutta turhaan. Kaikilla letkan jäsenillä on oma syynsä olla porukassa mukana, eikä se välttämättä liity mitenkään Rubber Duckiin ja tämän kavereiden kahnauksiin Wallacen kanssa.

Rekkakuskin elämä rinnastetaan johonkin mystiseen, periamerikkalaiseen vapaudenkaipuuseen, johon virkavalta yrittää töykeästi kajota. Nähtäväksi jää kumpi vetää pitemmän korren, mulkku-Wallace vai vapaudensankari rekan ratin takana. Aika vähän leffassa puhutaan työnteosta, vaikka kai nyt jokainen rahtari jollekin firmalle on duunissa.

Itse elokuvaa mielenkiintoisempi on sen taustatarina. Sam Peckinpahia ei ehkä ihan heti tulisi yhdistäneeksi trucker-leffaan, saati C. W. McCallin biisiin, ja miehen osuus leffan varsinaisessa ohjaamisessa olikin vähän mitä oli. Peckinpahin edelliset leffat olivat flopanneet ja ohjaajasuuruus oli ajautunut alkoholin ja kokkelin muodostamaan turmionspiraaliin. Ura kaipasi blockbuster-menestystä, mutta Peckinpah ei ollut kovin innoissaan Convoyn käsikirjoituksesta. Osan leffasta ohjasi apulaisohjaaja samalla kun Peckinpah itse veteli koksua nokkaan asuntovaunussa.

Kaiken huipuksi jonkun mielestä oli hyvä idis antaa Peckinpahin leikata leffa itse. Lopputulos oli kolmen ja puolen tunnin mittainen eepos. Onneksi järki voitti ja joku sai teoksen saksittua vajaan kahden tunnin pituuteen. Voin vain kuvitella miten paljon 210 minuutin versiossa oli löysää, kun jo puolta lyhyemmässä on ihan liikaa hidastettuja kohtia ja rekkapornoa, jossa big rigit ajelevat peräkkäin autiomaan pölyissä.

Odotukset leffalle olivat kahtalaiset. Joko kyseessä olisi maailman puuduttavin ja turhanpäiväisin elokuva tai sitten sekä tahattoman että tahallisen koominen veijarimyllytys. Sain vähän molempia. Rekkaporno menee meikäläiseltä vähän ohi, samoin lälläridialogi, mutta ne hyvät kohtaukset ovatkin sitten ihan oikeasti hemmetin hyviä. Sellaisia ovat esimerkiksi kaikki kohtaukset, joissa vekkulit rekkakuskit pääsevät jallittamaan Wallacea ja/tai muuta virkavaltaa. Hyviä kohtauksia on ripoteltu ympäriinsä sen verran tasaisesti, että pahin puudutus pysyy poissa.

Kaiken kaikkiaan: ihan piristävää perseilyä. Elokuvana ei mitenkään erityinen, hahmot ovat yhdentekeviä, samoin juoni, ja loppuratkaisunkin arvaa heti, mutta leffa onkin hauskin jonkinlaisena yksittäisten hauskojen kohtausten sketsikokoelmana. Bonarina jätän tähän vain tämän Rubber Duckin vastauksen kysymykseen, miksi hänen lällärinimensä on Rubber Duck:

Because it rhymes with "luck." See, my daddy always told me to be just like a duck. Stay smooth on the surface and paddle like the devil underneath!

Convoy (1978)
Ohjaus: Sam Peckinpah
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10

Minä muistan

Amarcord 

(1973)

Siitä on vuosia, kun viimeksi katsoin Federico Fellinin Amarcordin, joten oli aika katsastaa se uusiksi. Luulin elokuvan jättäneen minuun jonkinlaisen lähtemättömän muistijäljen, mutta kun katsoin traileria ennen itse leffailtaa, huomasin etten oikeastaan muista mitään koko elokuvasta. Hämmentävää, etenkin, kun elokuvan nimi on Amarcord eli minä muistan. Se, mikä muistiin oli elokuvasta tallentunut ei ollutkaan mikään yksittäinen kohtaus, juoni tai kuva vaan koko teoksen tunnelma. Mikä harvinaislaatuinen muisto!

Elokuva on löyhästi Fellinin omaan lapsuuteen ja tositapahtumiin perustuva. 1930-luku ja fasismin nousu on todellista, tapahtumapaikka kuvitteellinen, mutta etäisesti Fellinin merenrantaista kotikaupunkia, Riminiä, muistuttava.

Teini-ikäinen Titta perheineen on elokuvan keskushahmoja, vaikka varsinaista päähahmoa ei olekaan. Tittan päivän täyttävät koulukaverien kanssa keksityt kujeilut ja haaveilu ihanasta Gradiscasta, joka saa muutkin kaupungin miehet sekaisin. Teinien päätä pyörittävät myös tupakkakaupan uhkea myyjätär sekä haureutta auliisti harrastava Volpina.

Fasismi kasvattaa suosiotaan 1930-luvun Italiassa. Tittan isä vastustaa yhä yltyvää fasismin aatetta ja saa tuta sen nahoissaan. Yhdessä elokuvan ikimuistoisimmista kohtauksista nuoret heiluttavat aseitaan jättiläismäisen, Mussolinin kasvoja esittävän pytingin edessä.

Titan isän henkisesti rikki mennyt veli hämmentää kaikkia kiipeämällä puuhun, ja äiti Miranda pitää koko porukasta huolta läpi elokuvan omalla kiivaalla tavallaan. Dysfunktionaalinen perhe toimii omalla sympaattisella tavallaan.

Elokuva kuvaa vuotta kaupungin elämässä, keväästä kevääseen. Yksittäisen päähenkilön puute on yksi niistä asioista, jotka saavat muistamaan tunnelman paremmin kuin itse tapahtumat. Vaikka upeita kohtauksia on lukuisia, päällimmäisenä mieleen jää erään aikakauden kuva. Se jää mieleen tietyn värisenä ja tuntuisena. Toisen katsomiskerran jälkeen en enää ihmettele, että Amarcordista jää päällimmäisenä mieleen tunnelman muisto.

Yksi elokuvan aikaansaamista tuntemuksista on sama kuin aina Fellinin elokuvia katsoessa: tätä on Italia. Maassa vuodenvaihteessa pari viikkoa reissanneena Fellinin elokuvat heräävät nyt eloon ihan erityisellä tavalla. Olikohan Katja Kallio, joka kerran sanoi, että Italiassa käytyään ymmärtää Fellinin ohjanneen dokumentteja. Aika kärjistetty, mutta samalla täysin ymmärrettävä lausahdus.

Amarcord (1973)
Ohjaus: Federico Fellini
118 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.9/10

Tämä ei todellakaan ole King Kong

A*P*E 

(1976)

Ok, tämä ei ehkä täysin mene Itä-Aasia -teeman muottiin. Ja toisaalta menee, ihan täydellisesti. Ape on eteläkorealaistuotanto, jonka näyttelijöiksi valittiin B-luokan ryönää liittolaisvaltiosta, Amerikasta. Ohjauksesta vastasi kuratykki Paul Leder, joka käsikirjoitti leffan yhdessä poikansa Reubenin kanssa. Tarkoitusperät olivat vähemmän jalot. Tuottajalegenda Dino de Laurentiis puuhasi samoihin aikoihin remakea alkuperäisestä King Kongista ja Apen oli tarkoitus rahastaa toisen apinaleffan väistämättömällä menestyksellä.

Paitsi ettei kukaan enää muista koko King Kong -remakea, koska se floppasi surkeasti. Kuka arvaa miten Apen kävi?

Ei sillä, että Apesta olisi muutenkaan ollut ehdan tavaran vastineeksi. Tätä tuskin voi hyvillä mielin edes kutsua elokuvaksi. Miten ihmeessä tähän saatiin mukaan Yhdysvaltojen armeija varustuksineen ja Soulin filharmonikat soundtrackille?

Kaunis näyttelijätar Marilyn Baker (ihan hemmetin ovela mashup Marilyn Monroesta ja tämän syntymänimestä Norma Jean Bakerista) saapuu Etelä-Korean pääkaupunkiin Souliin uuden elokuvansa kuvauksia varten. Mukana on myös iilimatomainen poikaystävä Tom, joka on saapunut Souliin jo aiemmin voidakseen olla Marilynin rinnalla tämän estelyistä huolimatta. Taksimatkalla tunteet lämpenevät samalla kun nuoripari ihastelee maisemia ja juttelee rakennuksista. Kuumaa!

Kaksikko ei vielä tiedä, että jättiläismäinen gorilla on karannut rahtialukselta Korean rannikolla. Kukaan ei tunnu tietävän mitään valtavan kädellisen olemassaolosta noin ylipäätään. Mikä on ihan helvetin hämmentävää. Mistä se apina sinne rahtialukselle tuli, mihin sitä oltiin viemässä ja mitä, mitä, mitääää? Kun ilmoituksia tuhotuista kylistä alkaa sadella, kukaan ei halua uskoa puheita jättiapinasta tosiksi. Pian gorilla pääseekin elokuvan kuvauksiin, ihastuu Marilyniin ja kaappaa tämän hellukseen.

Mitään omaperäistä ja ihmeellistä tässä leffassa ei ole. Erikoistehosteet, jos niitä voi sellaisiksi sanoa, ovat kunnon superkäppää, pienoismalleja käytetään ihan tolkuttomasti ja vähäistä toimintaa yritetään tilkitä näyttämällä armeijan tankkien huristelua ja tykeillä ampumista noin puoli tuntia putkeen. Apina näyttää enemmän pehmolelulta kuin todelliselta uhalta.

Kaikista huvittavinta ovat päättömät mittasuhteet. Heti elokuvan alussa jättigorilla painii uintimatkallaan hain kanssa. Vaikka gorilla on kunnon hirviö, hai on kuitenkin sen kokoinen, että heilumista voi kutsua painiksi. Seuraavaksi gorilla onkin monikerroksisten rakennusten kokoinen ja iskee jättijalkaansa katosta läpi kuin ei mitään. Kohta gorilla kohtaa käärmeen, joka on ainakin sen hain kokoinen. Ja astuu lehmän yli, joka on ehkä gorillan varpaankynnen kokoinen. Päättäkää jo miten iso se apina on hemmetti soikoon!

Mittasuhteet menevät ihan metsään jopa siinä, kun Marilyn on apinan kourassa. Lähikuvissa Marilyn näyttää olevan juuri sopivaa kokoa mahtuakseen apinan kämmeneen, mutta kauempaa katsottuna Marilynia tuuraava nukke on lepää enemmänkin apinan käsivarrella.

Kun armeijan helikopterit ja tankit hyökkäävät hirviöelukan kimppuun, otus alkaa vetämään ihmeellistä discoketkutusta. Ilmeisesti tarkoitus on näyttää siltä, että se väistelee ohi surisevia koptereita ja ammuksia, mutta niitä ei näy missään. Apina siis vain tanssahtelee yksikseen. Ihan hervottoman näköistä touhua!

Ehkä kaikinta hämärintä koko hommassa on kuitenkin se, että tämä kuvattiin aikoinaan 3D:nä. Se selittää hienot, kolmiulotteisuutta tavoittelevat efektit, kuten sen kun gorilla heittää käärmeen kohti kameraa. Itse asiassa kärmes osuu kameraan ja tönäisee sen pois paikoiltaan. Silti ilmeisesti paras otos?

Mietityttää myös millaista elokuvaa Marilyn kumppaneineen on tekemässä. Neito nähdään kahdessa kohtauksessa, ja vastanäyttelijä yrittää raiskata hänet molemmissa (ohjaaja kehoittaa toisessa raiskaamaan "vähän hellemmin", mitä ihmettä). Lisäksi yksi irtokohtaus nähdään jossain pellolla, kun feodaaliajan asein varustautuneet miehet hyökkivät toistensa kimppuun. Vähän jää mysteeriksi kuuluvatko kaikki kohtaukset samaan mielikuvituselokuvaan.

Tiettyyn pisteeseen asti Ape on ihan viihdyttävää törttöilyä, mutta vimeistään viimeisen puolen tunnin arkistokuvamaratonit alkavat puuduttaa pahasti. Alku onkin koko leffan parasta antia hai- ja käärmetappeluineen ja tökeröine dialogeineen. Vuorosanojen määräkin vähenee leffan edetessä ja ääniefektit ovat olemattomia (ja lähes aina vääriä), mikä lisää puuduttavuutta valtavasti. Sopivassa mielentilassa sopivan köpöä viihdettä.

Pakko silti sanoa, että pohjoisen naapurivaltion jättihirviövastine Pulgasari on suorastaan taidetta tähän verrattuna.

A*P*E (1976)
Ohjaus: Paul Leder
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.8/10

We're not all sex maniacs

Matkarakastaja 

(Secrets of a Door-to-Door Salesman, 1973)

Tämä brittihassuttelu tunnetaan myös nimellä Naughty Wives. Ja sillä on tyylikäs juliste, joka kertoo koko jutun juonen. Ei liene mikään mysteeri mistä tässä on kyse. Tässä blogissa on aiemminkin katseltu brittien 70-luvun seksihurjasteluja. Kukapa voisi unohtaa elokuvan Percy - Rakas leikkikalu, joka ei onnistunut olemaan oikein minkään genren täysiverinen edustaja. Seksikomedialta kättelyssä vaikuttava elokuva olikin lopulta melko diippiä draamaa. Löytyykö Matkarakastajasta samoja elementtejä?

Yllätyksekseni Matkarakastaja on aika pitkälti juuri sitä mitä lupaakin: paljasta pintaa ja toinen toistaan typerämpiä kaksimielisiä vitsejä. Hummerinkalastaja David menettää kalastajaisänsä traagisessa hukkumisonnettomuudessa. Surua kestää noin kaksi sekuntia, kunnes David tajuaa nyt olevansa vapaa tekemään mitä lystää, kun paineita perheyrityksen jatkamisesta ei ole. Tyttöystäväkin jää taakse, kun David matkaa vanhalla Albanylla Lontooseen etsimään uusia polkuja. Matkalla hän kohtaa pelkkään pyyhkeeseen verhoutuneen Martinan, joka jättää hetken kestävän vierailunsa aikana lähtemättömän jäljen miehen, no, sanotaan vaikka sydämeen.

Lontoossa David majoittuu - kas kummaa! - tyttöjen asuntolaan. Talon emäntä ei katso hyvällä miespuolisia majoittujia, mutta antaa Davidille majapaikan yllättävänkin helposti ja vähin uteluin. Talossa majoittuvat nuoret tyttöset ovat tietysti toinen toistaan hehkeämpiä ja vähäpukeisempia. Tyttäret päättävät auttaa Davidia uuden elämän alkuun etsimällä tälle työtä. Pornotähden pesti jää päivän mittaiseksi, mutta pölynimurikauppiaan homma sujuu jo paremmin. Ja näinhän monet pornoelokuvatkin alkavat, kun mies saapuu kotirouvan residenssiin myymään, korjaamaan tai tuomaan asian X.

Elokuva alkaa yllättäen aika ryminällä. Tissitkin näkyy jo alkutekstien aikana, sillä Britanniassa ei turhaan kursailla. Suvanto koittaa kuitenkin pian ja elokuva jatkuu melko kauan pelkkänä vihjailuna ja pikkutuhmana vitsailuna. Kun paljasta pintaa sitten näytetään, sitä todellakin näytetään eikä vain vilautella (vaikka vilautteluakin on ja paljon). Percyyn verrattuna Matkarakastaja onnistuu olemaan sitä mitä lupaakin. Siinä on enemmän seksiä ja huumoria ja se on puhtaammin komedia. Tässä ei edes yritetä olla jotenkin diippejä ja asiallisia ja ihan hyvä niin! Tässä ei ole mitään fiiniä ja taiteellista ja on hyvä kerrankin saada sitä mitä tilaa.

Toisaalta juonen kiinnostavuudesta voi olla montaa mieltä. Tai oikeastaan vain yhtä. Tylsähän tämä on, ei siitä mihinkään pääse. Irtovitsit ja muutama parit paljaita tissejä ja persposkia eivät tätä tarinaa pelasta. Miksipä keksiä mitään kerrottavaa, kun jo pelkkä lupaus pehmoirstailusta saa katsojat ruutujen eteen? David ja Martina eivät ole hahmoina erityisen karismaattisia tai kiinnostavia ja on aika yhdentekevää kuka vilauttaa ja missä.

Percy vetää lopulta pitemmän korren, vaikka jäikin ärsyttämään hitusen enemmän. Tai ehkä juuri siksi. Mikä tahansa tunne hakkaa välinpitämättömyyden. Matkarakastaja ei petä eikä yllätä. Meh.

Matkarakastaja (Secrets of a Door-to-Door Salesman, 1973)
Ohjaus: Wolf Rilla
79 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10

Robottilemmikki to the rescue!

C.H.O.M.P.S. 

(1979) 

Mitä tapahtuu, kun klassikkoanimaatioistaan tunnettu tuottajapari Hanna-Barbera (mm. Kiviset ja Soraset, Jetsonit) siirtyy live action -perheleffojen pariin? C.H.O.M.P.S. tapahtuu! Kaiken rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin tähdentää, että William Hanna oli tarpeeksi fiksu jättäytymään pois koko projektista. Elokuvan tuotti aisapari Joseph Barbera, joka vastasi myös elokuvan alkuperäisideasta. Elokuvan oli tarkoitus olla ensimmäinen yhdeksästä American International Picturesin kanssa tuotetusta Barbera-elokuvasta, mutta kuinkas kävikään...

Nuori keksijänikkari Brian työskentelee Norton Securitylle ja luo duunikseen erilaisia kodinturvaohjelmistoja ja -systeemejä tai mitä lie. Kaikki keksinnöt eivät kuitenkaan ole ihan täyttä priimaa ja lisäksi kilpaileva yritys hengittää niskaan. Pomo-Norton antaa pojanklopille potkut. Pomon tytär Casey seurustelee Brianin kanssa ja on isänsä toiminnasta suivaantunut. Tämän pää täytyy saada käännettyä! Onneksi Brianin uusin keksintö on tähän astisista kaikista paras: C.H.O.M.P.S. eli Canine Home Protection System. Chomps on robottikoira, jolla on röntgenkatse ja varma vainu pahantekijöiden varalle.

Brian on mallintanut Chompsin oman koiransa mukaan. Sen vahvuus on siinä, ettei se näytä pelottavalta vahtikoiralta vaan harmittomalta, söpöltä karvaturrilta. Kun tieto uudesta keksinnöstä lähtee leviämään, kilpailevan firman sikarisuu haluaa sen itselleen - ja siitäkös soppa syntyy. Pian selviää, että Norton Securityssa on töissä kavaltaja, joka pelaa vastustajan piikkiin.

Mitähän tästä teoksesta edes sanoisi? No, ensinnäkin, musiikit räjäyttävät pään. Kuvittele typerimmät mahdolliset lasten animaatioleffan pilipalimusiikit ja lätki ne pitkin tätä kuvastoa. Mielellään niin, että sama rasittava tunnari soi joka kerta kun Chomps tekee jotain vähänkään sankarillista. Ei helvetti. Loppusuoralla alkaa jo järjen valo himmentyä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä mistään mestariteoksesta ei muutenkaan ole kyse. Elokuva on täynnä toinen toistaan järjettömämpiä käänteitä. Miksi ihmeessä naapurin turrelle on annettu ajatteluääni, mutta Brianin koiralle ei? Se ei voi johtua ainakaan siitä, että naapurin koiran ajatukset olisivat jotenkin tulkitsemisen arvoisia. Tästä on vain yksi askel puhuviin eläimiin.

Entäs Chomps sitten? Sehän on tietysti ihan tavallinen koira, paitsi silloin kun se pönöttää pöydällä virtapiirit levällään. Koirulin kyvyt ovat tietysti superluokkaa. Otus pystyy aistimaan pahantekijät jopa seinien sisältä. Sitä en tiedä, miten koira tietää ketkä ovat niitä pahiksia (saati miten tällainen kyky piskiin ohjelmoidaan), mutta näitä kysymyksiähän ei tietenkään kannata edes kysyä. Sen kyllä haluaisin tietää, miksi kilpailevan firman pomomiehen sikari ei koskaan pala, vaikka roikkuukin suupielessä ilmeisesti 24/7.

Elokuva toimisi ihan hemmetin paljon paremmin piirrettynä, mikä ei liene yllätys. Huumori on haettu Hanna-Barbera-tyylin animaatioista eikä sen muuntaminen live action -elokuvaksi ole hyvä idea. Tuloksena on rasittava, ärsyttävä sekasotku, jota ei mikään määrä pörröisiä karvaturreja voi pelastaa. Myös maksava yleisö tajusi elokuvan paskuuden ja robottikoiran seikkailut olivat melkoinen floppi. Siihen loppui se kaavailtu yhdeksän elokuvan yhteistyö ja ehkä ihan hyvä niin. William Hanna lienee myhäillyt tyytyväisenä onnistuneelle valinnalleen.

Erityinen rasittavuusmaininta paskalle soundtrackille ja sille helvetin ääneen ajattelevalle koiralle. Typerä piski.

C.H.O.M.P.S. (1979)
Ohjaus: Don Chaffey
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.9/10

Hyvää joulua 2014!

Christmas Martian

(Le martien de Noël, 1971)

Hyvää joulua! Blogin joulupaketista paljastuu tänä vuonna kanadanranskalainen jouluperseily, Christmas Martian. Lieneekö jotain sukua 60-luvun Santa Claus vs. the Martians -mestariteokselle. No, ihan sille tielle ei lähdetä, vaan kyseessä on ainakin päällisin puolin huomattavasti viattomampi tekele. Katsoin leffasta (hirvittävästi) enkkudubatun version, joten käytän tässä tekstissä myös hahmojen englanninkielisiä nimiä.

Cathy ja Frankie pääsevät joululomalle ja lähtevät kaatamaan joulukuusta. Isä on uskonut tärkeän tehtävän Frankielle. Mikä voisi mennä vikaan, kun kaksi lasta lähtee lumiseen metsään kirveen kera? Puu kaatuu ja kotimatka alkaa, mutta sitten tapahtuu jotain kummaa. Mystinen ulkoavaruuden asukki alkaa lasten kanssa hippasille! Sama hiippari on jo kerran aiemmin nähty vanhan miehen pitämässä sympaattisessa kaupassa, josta lapset kävivät ostamassa joulutarpeita.

Tässä välissä pitänee todeta, että tekijöiden näkemys marsilaisesta on vähintäänkin omaperäinen. Vähäinen budjetti haisee kotisohville asti, kun marsilainen on vain ihminen kokovartalo-verkkosukkiksissa ja turkistakissa. Mitä helvettiä? Oliko jopa kasvomaali liian kallista? Nyt tyyppi vaikuttaa vain joltain kylähullulta lasten ahdistelijalta, jonka ansaan lapset menevät.

Cathy ja Frankie löytävät tiensä marsilaisen avaruusalukselle ja astuvat sisään - miksipä ei. Mielikuvat pedari-marsilaisesta lisääntyvät entisestään, kun otus suorastaan hukuttaa lapset karkkiin. Juotuaan erikoista eliksiiriä marsilainen alkaa puhua englantia ja kommunikointi on huomattavasti sujuvampaa. Tyypin avaruusalus on hieman rikki ja se pitää korjata, jotta hän pääsee takaisin kotiin perheensä luo. Lapset ryhtyvät auttamaan marsilaista, mutta samaan aikaan muualla kylässä kohisee. Muutkin ovat huomanneet marsilaisen eivätkä katso tämän touhuja hyvällä silmällä. Loppuhuipennuksessa vihainen väkijoukko hyökkää avaruusaluksen laskeutumispaikalle moottorikelkoilla, Canadian style.

Aluksi ajattelin, että tästä tulee ihan helvetin pitkä 65 minuuttia ja olin osittain oikeassa. Onneksi tahatonta hupia riittää liki koko keston ajaksi. Englanninkielinen dubbaus on karmeimmillaan lähestulkoon Agapio Racing Team -tasoa. Koko leffa löytyy YouTubesta ja näyttää ihan ookoolta, mutta jostain syystä omassa versiossani ulkokuvien white balance oli päin helvettiä, kuten kuvista näkyy. Musiikki taas on revitty jostain bizarro-maailmasta ja on sekoitus ylipirteää lastenelokuvamusiikkia, typerää rallattelua ja mystisiä electropop bleep bloop -ääniä, joiden on ilmeisesti tarkoitus korostaa avaruusvierailijan outoutta. Tehtävä suoritettu!

Tämä mies on menettänyt halunsa elää.

Kaikista häiritsevintä koko leffassa on tietysti tuo namusetä-marsilainen noin niinkuin kokonaisuudessaan. Miksi, miksi, oi, miksi se näyttää tuolta? Ilmeisesti leffan koko budjetti haaskattiin avaruusaluksen vilkkuviin valoihin ja sen takia yksi elokuvan päähahmoista piti verhota vanhan venäläisnaisen yltä revittyyn turkkiin. Mitä avaruusmaista siinä on? Lisäksi alus on ihan törkeän pieni verrattuna itse marsilaisen kokoon. Ei liene yllätys, että sisäkuvissa tilaa näyttää olevan rutkasti enemmän kuin ulkoapäin vertailtuna. Peruspaskaa.

Ai niin, siitä tulikin mieleeni... Unohdinko mainita, että marsilaisen nimi on Poo Flower. Oikeasti. Kakka Kukkanen!

Christmas Martian (Le martian de Noël, 1971)
Ohjaus: Bernard Gosselin
65 minuuttia
IMDb & koko leffa YouTubessa
Oma arvosana: 3.2/10


Vetäkäähän sisuksenne täyteen joulusapuskaa. How queer palaa linjoille loppiaisen jälkeen. Toivon mukaan lomalla on enemmän aikaa elokuvien katsomiseen ja postaustahtikin hieman paranee.

DDR double feature

Itäsaksalainen scifi on itselleni täysin uusi tuttavuus, mutta oikein tervetullut sellainen. Etsimme puolalaisen tieteiskirjailija Stanislaw Lemin teosten filmatisointeja, kun törmäsimme elokuvaan Venus on vaiti, joka perustuu Lemin kirjaan Astronauci. Leffa vaikutti kuvausten perusteella ihan liian hyvältä unohdettavaksi. Teos itsessään ei ollut päräyttävistä lavasteistaan huolimatta oman blogipostauksen arvoinen, joten päätimme katsoa myös toisen DDR-scifin, Tähtien tomussa. Nyt siis tuplaten itäsaksalaisten avaruusseikkailuja, olkaa hyvät!


Venus on vaiti (Der schweigende Stern, 1960)

On vuosi 1985 ja Maahan on saapunut salaperäinen viesti naapuriplaneetta Venukselta. Tiedemiehet eivät ole onnistuneet kääntämään viestiä, mutta tutkimusryhmä päätetään lähettää matkaan asap. Kaikki ovat innoissaan elämän löytymisestä niinkin läheltä Maata. Pioneeriryhmä koostetaan monikansallisesti: mukaan lähtee ainakin amerikkalainen, japanilainen, afrikkalainen, puolalainen, neuvostoliittolainen ja kiinalainen. Porukka pakkautuu Kosmokrator-avaruusalukseen ja matka Venukseen alkaa.

Pitkän matkan loppuvaiheessa venuslaisten viesti saadaan vihdoin purettua. Sehän onkin sotaisa! Venuslaiset aikovat hyökätä Maahan! Takaisin ei kuitenkaan enää käännytä ja ennen pitkää Kosmokrator laskeutuu vieraan planeetan pinnalle, vain huomatakseen saapuneensa autiolle maalle. Elämää ei näytä enää olevan, mutta rakennelmia löytyy, samoin kuin robottihyönteisiä, kivettynyttä metsää ja huolestuttavaa mustaa mönjää. Venuslaiset ovat selvästi olleet olemassa, mutta eivät ole enää. Mitä heille tapahtui?

Leffa on visuaalisesti komea. Venus on varsin mielikuvituksellinen ympäristö. Vuonna 1960 naapuriplaneetan olosuhteita vasta vielä arvailtiin ja mielikuvitus oli työssään. Läpinäkymättömän pilvikerroksen alle piiloutunut Venus paljasti todellisen luontonsa vasta joitakin vuosia myöhemmin. Siihen saakka oli varmasti helppo uskoa, että viereisellä auringonkiertolaisella todella olisi elämää.

Näistä kahdesta scifi-pläjäyksestä Venus on vaiti on joka tapauksessa se tunnetumpi, kenties juuri Stanislaw Lemin ansiosta. Muista syitä en juuri keksi, sillä vaikka leffa on ihan pätevästi tehty ja komeaa katsottavaa, siitä puuttuu kaikki draama ja jännitys. On vaikea olla tosissaan matkalaisten puolella edes silloin kun salaperäinen musta mönjä uhkaa hyökätä heidän kimppuunsa. Elokuvan rytmitys on niin tasainen, ettei tunteisiin juuri tule dynamiikkaa. Elokuva ei ole jännittävä tai koskettava missään määrin. Vaikka nyt ollaan menossa kohti suurta tuntematonta, ajoittain elokuva äityy todella tylsäksi.

Riemastuttavia epäloogisuuksia ja muuta jännää toki löytyy ihan roppakaupalla. Hyvin nopeasti käy ilmi, että kahdella matkalaisella on huomattavaa emotionaalista taakkaa kannettavana. Japanilainen lääkäri Sumiko ja saksalainen pilotti Brinkmann ovat olleet avaruudessa yhdessä ennenkin. He olivat yhdessä Sumikon miehen Ogimuran kanssa kuussa. Brinkmann joutui kantamaan Ogimuran elottomaan ruumiin avaruusasemalle, kun tämä menehtyi asettaessaan aurinkopeilejä kuun pinnalle. Nyt Brinkmannilla vaikuttaa olevan vähän muunkinlaisia fiiliksiä Sumikon suhteen. Lääkäri itse puolestaan tyytyy vertailemaan kaikkea Hiroshimaan ja pillittämään, kun joku mainitsee aurinkopeilit. Sumiko on helposti masentavin tyyppi koko leffassa.

Amerikkalaisesta versiosta Hiroshima-viittaukset leikattiin aikoinaan kokonaan pois. Politiikka ja maailman 1960-lukuinen nykytila näkyvät elokuvassa toki muutenkin. Venuslaisten kohtalo on kuin varoitus Maan asukkaille. Lopun paatoksellinen kohtaus, jossa astronautit palaavat Maahan muutamaa miestä vajaana, on varsinainen ylistyslaulu sosialismille. Vain sosialismin ja sen tuoman veljeyden myötä voimme kaikki elää rauhassa ja menestyä.

Venus on vaiti on esitetty ainakin Yle Teemalta muutamaankin otteeseen. Laittakaahan toivetta sisään, ehkä tämä nähtäisiin vielä uusintana.

Venus on vaiti (Der schweigende Stern, 1960)
Ohjaus: Kurt Maetzig
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10


Tähtien tomussa (Im Staub der Sterne, 1976)

Avaruusalus Cyrno laskeutuu TEM 4 -planeetalle saatuaan hätäviestin planeetan asukeilta. Perillä temiläisillä ei näytäkään olevan hätää ja he kieltävät koskaan lähettäneensä mitään viestiä. Toki tuollainen pikkuseikka voi helposti unohtua, kun Cyrnon matka TEMille on kestänyt peräti kuusi vuotta. Cyrnon kyydissä on kuusi avaruusmatkailijaa, neljä naista ja kaksi miestä. Komentaja Akala alkaa valmistautua paluumatkaan, kun kuusikko saa kutsun temiläisten bileisiin. Ja sinnehän mennään! Toisen planeetan hemmot todella osaavat juhlia. Bileissä on käärmeitä, tanssinaisia ja ruokaa eli aivan hyvä meno.

Bailaamisen lisäksi temiläisten bileissä tapahtuu jotain muutakin. Cyrnon miehistön ajatukset otetaan hallintaan niin, että heillä on pelkästään positiivista kerrottavaa temiläisistä isännistään. Vain yksi pelastuu - Suko on jäänyt alukseen, varmuuden vuoksi. Jututtaessaan bailuryhmää seuraavana aamuna, ajatustenhallinta paljastuu Sukolle - kaikki kuvailevat temiläisiä täysin samoin sanoin. Suko lähtee yksin tutkimaan planeettaa ja ottamaan selvää temiläisten salaisuudesta. Käy ilmi, että hätäkutsu todella lähetettiin, mutta ei suinkaan temiläisen eliitin puolesta. Cyrnon miehistöstä tulee tärkeä osa työläisten vapaustaistelua. Haiseeko täällä sosialismi?

Kuten Venus on vaiti, myös Tähtien tomussa on yllättävän hienosti tehty. Lavasteet ovat hillitympiä, mutta puvustukseen on selvästi käytetty enemmän aikaa. Cyrnon miehistön haalariasut vaihtelevat vähän väliä ja temiläisten vaatetus on aina vain päräyttävämpää. Erityismaininnan ansaitsevat selvästi alan liikkeestä hankitut lateksiset shortsihaalarit. Temiläisten mystinen johtaja taas värjää tukkaansa spreijaamalla sen milloin räikeän punaiseksi, milloin kirkkaan siniseksi. Mitä järkeä tässä kaikessa on, saatat kysyä. Ei mitään. Älä nyt hupsuttele.

Toisaalta jos aletaan järkeilemään niin mitäs järkeä on vastata hätäkutsuun jos tietää ehtivänsä paikalle vasta kuuden vuoden päästä. Eikö ole ihan loogista, ettei mitään hätää silloin enää edes ole? Ehkä on tosiaan parempi ettei tälle linjalle lähdetä ollenkaan.

Puvustuksen lisäksi elokuvia erottaa paljaan pinnan esittely. Kyllä, on täysin perusteltua, että näytetään kun nainen käy suihkussa. Ja kaikki tuntemani naiset bailaavat ja ketkuttelevat ihan täysillä peseyteyessään. That's what we do. Deal with it. Muutenkin leffassa on huomattavasti vähemmän jäykistelyä ja masennusta. Yhtään Sumikon kaltaista voivottelija-downeria ei löydy eli tunnelma on heti hilpeämpi. Hieno juttu muuten, että missä lie ulkoavaruudessa sijaitsevalla TEM 4:llä on happea! Olisi ollut ikävää pitää koko ajan avaruuskypäriä päässä. Nyt voi ottaa rennosti ja bailata. Ainoastaan tarjoilijan osa TEMillä on karu. Kaikki vaan läpsii naamaan koko ajan.

Yhtäläisyyksiä kahden leffan väliltä löytyy myös. Ei nyt unohdeta sitä sosialismia. Kiitos Cyrnon miehistön, TEM 4:n työläiset pääsevät yhdistämään voimansa ja veljeys voittaa vallanhimon, kuinkas muutenkaan. Politiikkaa ei ole onnistuttu karistamaan edes kummallisessa avaruuden fantasiamaailmasta.

Jos kahdesta leffasta pitäisi valita, olisi Tähtien tomussa selvä voittaja. Tässä on sentään jotain dynamiikkaa! Elokuva on kaikin puolin värikkäämpi, pirteämpi, eloisampi ja, no, yleensäkin kiinnostavampi. Lopuksi vielä bonus-gif:

Temiläinen pikkupomo ottaa vieraat vastaan "yo bitch I got swag" -tyyliin.

Tähtien tomussa (Im Staub der Sterne, 1976)
Ohjaus: Gottfried Kolditz
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.2/10