Villit jatkot

Viikko sitten lauantaina, kun IIK!! saatiin omalta osaltamme päätökseen, tulimme kämpille pizzat kädessä ja jatkot mielessä. Viiniäkin oli reippaasti. Illan teema syntyi jokseenkin vahingossa, kun aloimme miettiä mitä nostalgisia ysäri-perheleffoja sitä voisi kauhutunnelman kevennykseksi katsoa. Lopulta päädyimme siis viidakkoteemaan ja katsoimme kolme ysärileffaa, joista itse pidin lapsena. Voin vain todeta, ettei makuni ollut ehkä ihan sama kuin nykyisin... Mutta silloin en ollutkaan nähnyt vielä niin paljon kaikkea.


Viidakosta toiseen (Jungle 2 Jungle, 1997)

Tämä leffa tuli aivan yllättäen mieleen joku aika sitten, kun mietin mitä elokuvia näin pienenä. Vuonna 1997 olin 8-9-vuotias koululainen ja lukemaan oppiminen oli herättänyt minussa halun katsoa ulkomaalaisia elokuvia. Tuntui kuin kokonaan uusi maailma olisi auennut silmien edessä, vaihtoehtoja oli valtavasti entiseen verrattuna.

Silloin tällöin meillä oli tapana vuokrata elokuvia, kuten olen jo joskus aiemmin maininnut. Viidakosta toiseen oli yksi niistä vuokraelokuvista, jonka onnistuimme muistaakseni katsomaan lähes koko perheen voimin. Vuorotyötä tekevät vanhemmat kun olivat harvoin yhtä aikaa kotosalla. Muistaakseni äiti valitsi tämän elokuvan...

Leffassa Tim Allenin esittämä kovan luokan bisnesmies Michael Cromwell lähtee Etelä-Amerikan viidakkoon hakemaan eropapereihin allekirjoitusta vaimoltaan Patricialta, joka karkasi häneltä reilu 10 vuotta aiemmin. Yhden nimikirjoituksen vuoksi Michael joutuu vaeltamaan syvemmälle viidakkoon kuin oli alun perin tarkoitus. Patricia löytyy vihdoin primitiivisen viidakkoheimon kylästä. Kun Michaelin veneellä rantaan tuonut opas yllättäen lähtee, kaupunkilaisjuppi joutuu jäämään kylään useaksi päiväksi. Siinä sivussa hän oppii, että hänellä on kylässä kasvanut 13-vuotias poika Mimi-Siku.

Puolivahingossa Michael lupaa viedä Mimi-Sikun New Yorkiin sitten, kun tämä on aikuinen. Mimin aikuistumisriitti seuraa kuitenkin vielä myöhemmin samana iltana ja Michael on ansassa. Niinpä hänelle ei painostuksen alla jää muuta vaihtoehtoa kuin tuoda viidakossa kasvanut tarzanpoikansa mukanaan New Yorkiin.

Kyseessä on totta kai perinteinen "poika opettaa isän olemaan" tarina, jossa kyyninen isukki oppii pojaltaan sellaisia uusia skillsejä, kuten totuuden puhuminen ja lupausten pitäminen. Mitään mullistavaa tämä elokuva ei siis tarjoa, mutta sellaista tuskin kukaan oikein odottaakaan. Hahmotkin voidaan jakaa suhteellisen mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin.

Ei myöskään ole kovin jännittävää katsoa miten ennalta-arvattavan huonosti juppi-isukki selviää viidakossa. Piraijat puree, hämähäkit ahdistaa, tietotekniikka ei toimi keskellä ei-mitään ja kaiken huipuksi pitää vielä nukkua riippumatossa piereskelevien alkuasukkaiden keskellä. Mimi-Sikun New Yorkissa aiheuttamat sekaannukset taas eivät ole kovin mullistavia. Vapaudenpatsaan huipulle kiipeämisen jälkeen suurimmat kaaokset syntyvät kissanruoan syömisestä ja huonekasviin pissaamisesta. Hui.

Osaksi leffan tekee epämiellyttäväksi myös Tim Allen, josta en ole koskaan pitänyt. Suurin syy siihen on puolestaan elokuva Mutta mitä tapahtui joulupukille? (The Santa Clause, 1994), joka oli jo lapsena mielestäni jotenkin ihan uskomattoman ällöttävä. Eikä se johdu pelkästään siitä, että joulupukki kuolee.

Viidakosta toiseen (Jungle 2 Jungle, 1997)
Ohjaus: John Pasquin
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10


Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (The Jungle Book, 1994)

Disney teki ysäreillä live action version Viidakkokirjasta, jonka tarina on kuitenkin eri kuin 60-luvun piirrosversiossa. Ysärileffaan on saatu niinkin maineikkaita näyttelijöitä kuin John Cleese ja Sam Neill. Olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun sain kasetin vanhemmiltani lahjaksi.

Pieni intialaispoika Mowgli katoaa syvälle viidakkoon tiikerin hyökkäyksen seurauksena. Pantteri Bagheera johdattaa hänet susilauman luo ja poika kasvaa mieheksi eläinten parissa. Aikuisena hän kohtaa sattumalta viidakossa Kittyn, samanikäisen brittisiirtolaisten tyttären, jonka hän tunsi lapsena. Mowglilla on yhä Kittyn antama rannekoru, jonka avulla he tunnistavat toisensa. Kittyn häilyväinen sulhanen kapteeni William Boone ei ole kovinkaan mielissään Mowglista, mutta viidakkopojan kauniin kivin koristeltu veitsi herättää hänen mielenkiintonsa.

Kitty alkaa opettaa Mowglille englantia, kieltä jonka viidakossa kasvanut nuorukainen on unohtanut. Samalla hän opettaa Mowglia ihmisten tavoille. Boonella taas on omat toiveensa Mowglin suhteen. Kun tämä oppii puhumaan ja kommunikoimaan, hän saa kertoa tien apinoiden asuttamaan kadonneeseen kaupunkiin, joka on täynnä aarteita.

Kuten kaikissa opettavaisissa perhe-elokuvissa, myös Viidakkokirjassa on selkeät opetuksensa, joita tyhmäkään ei voi olla tajuamatta. Ahneella on paskainen loppu, viidakon lakia (tapa vain syödäksesi tai itsepuolustukseksi) tulee noudattaa ja luontoa tulee kohdella kunnioituksella. Elokuva on kuitenkin lapsesta astetta pelottavampi kuin perhe-elokuvat yleensä, eikä sitä voi suositella ihan pienille. Itse muistan, että apinoiden temppelin tappavat ansat ja viidakon vaarat, kuten juoksuhiekkaan uppoaminen olivat aika kammottavia, kun n. 8-vuotiaana leffan ekan kerran näin.

Kaikista itsestäänselvyyksistään ja kliseistään huolimatta Viidakokirja oli illan paras leffa. Jason Scott Lee on Mowglina vähän outo tavalla jota en osaa sanoin kuvailla. Jotakin suorastaan häiritsevän härskiä superlihaksikkaassa, mutta suurin lapsen silmin maailmaa katsovassa viidakkomiehessä on. Enpä kyllä silti äkkiseltään keksi parempaakaan näyttelijävaihtoehtoa, joten antaapa olla. Elokuva on malliesimerkki Disneyn ysärin live action perheleffoista, joista useimmissa on tyyliltään jotain samaa. Viidakkokirja erottuu kuitenkin joukosta todennäköisesti väkivaltaisimpana, vaikka sillä ei erityisemmin mässäilläkään.

Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (The Jungle Book, 1994)
Ohjaus: Stephen Sommers
111 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


Viidakon Ykä (George of the Jungle, 1997)

Oi että, en ollut nähnyt tätä sitten ala-asteen! Vanhempani kestivät hammasta purren elokuvamieltymyksiäni, kun minusta oli usein hauskaa nähdä samat leffat uudelleen ja uudelleen. Niinpä Viidakon Ykä vuokrattiin (!!) useammin kuin kerran... tai pari... Onneksi en enää edes muista. :)

60-luvun animaatiosarjaan (jota en ole koskaan nähnyt) perustuvassa elokuvassa vauvana viidakkoon kadonnut ja siellä kasvanut George kohtaa muita ihmisiä ensimmäistä kertaa. Kaunis (ja rikas) Ursula saapuu retkikuntansa kanssa Afrikan viidakkoon, mukanaan kitisevä sulhasensa, umpikaupunkilainen Lyle van de Groot. George ja Ursula kohtaavat, kun viidakkopoika pelastaa kauniin neidon leijonan kynsistä. George vie pyörtyneen Ursulan puumajaansa, jossa hän asuu yhdessä puhuvan apinan Apinan kanssa (äänenä muuten John Cleese).

Ursula mieltyy pikkuhiljaa outoon Georgeen ja vie tämän lopulta mukanaan Kaliforniaan. Sekoiluja seuraa, kuten kaikissa muissakin elokuvissa, siitä, kun ikänsä viidakossa kasvanut yrittää sopeutua monimutkaiseen "sivistyneeseen" kaupunkielämään. Myös Ursulan hienostuneet vanhemmat aiheuttavat ongelmia, kun avioliittosuunnitelmat varakkaan Lylen kanssa menevät Georgen vuoksi jäihin.

Koska en ole ikinä nähnyt George of the Jungle-piirrettyä, en tiedä miten paljon yhtäläisyyksiä sillä ja tällä elokuvalla on. Sarjakuvan/animaatioelokuvan keinoja on kuitenkin käytetty hyväksi kerronnassa. Samalla leikitellään itsetietoisuudella ja heitellään "hei tää on elokuva"-vitsejä. Mm. kertoja osallistuu tarinaan enemmän kuin usein on tarkoitus.

En muistanut juonesta enää oikein mitään ja muistelisin, että lapsenakin hauskinta oli vain katsoa päätöntä koheltamista. Mitään syvällistä sisältöä siis on turha odottaa, mutta tuskinpa kukaan sellaista odottaakaan. Brendan Fraser on mielestäni ollut aina vähän ärsyttävä ja vaikkei ylläkään ihan Tim Allenin tasolle, tämäkään suoritus ei tee poikkeusta.

Villeillä jatkoilla Viidakon Ykä jäi heikoimmaksi lenkiksi ja vaikka lapsuusmuistoja palautuikin mieleen, elokuvaa ei osaa enää katsoa ala-asteikäisen silmin. En tiedä onko se huono juttu vai vain merkki jonkinlaisesta henkisestä kehityksestä. Leffa ei kuitenkaan ollut läheskään niin tuskallinen kuin etukäteen pelkäsin ja sehän on tietysti aina plussaa. Ei paha, mutta en varmaan katsoisi enää uudestaan. Jatko-osan taidan myös jättää välistä, enkä usko, että se alkaa myöhemmin harmittaa.

Viidakon Ykä (George of the Jungle, 1997)
Ohjaus: Sam Weisman
92 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.0/10


Sepä siitä tällä erää. Maanantaina Oulussa starttaa jälleen kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali ja ajattelin ajan ja rahatilanteen salliessa pyörähtää ainakin muutamat elokuvat katsomassa. Mutta siitä lisää sitten aikanaan!

Puhelinmyyjän kulttuurishokki

Outsourced
(2006)

Olen viime aikoina katsonut muutaman jakson NBC:n uutta Outsourced TV-sarjaa, joka kertoo amerikkalaisesta puhelimyyntikeskuksen päälliköstä, Todd Dempsystä. Todd työskentelee hassun hauskoja (= mauttomia) pilailuesineitä myyvässä firmassa. Miehen osasto "siirretään" Intiaan, eli koko sakki saa potkut ja Todd lähetetään Intiaan tarkoituksenaan kouluttaa halvempi intialainen työvoima myymään krääsää amerikkalaisille. Samanhenkisellä kaavalla on pelannut myös brittisarja Mumbai Calling, jota tosin en ole katsonut (ainakaan vielä, vertailun vuoksi voisi kyllä).

Etsiskelin hieman lisää infoa sarjasta ja hoksasin, että tämähän perustuu elokuvaan! Päätin sitten tsekata.

Leffassa Todd Anderson lähtee Intiaan kouluttamaan paikallista puhelinmyyntikeskuksen pomoa Puroa ja yrittää saada keskuksen työntekijät työskentelemään pomon vaatimalla tehokkuudella. Kulttuurishokki iskee samantien Toddia päin naamaa. Ruoka aiheuttaa masuvaivoja ja ihmisvilinä on välillä häkellyttävä. Toimistossa vaeltava lehmä on tietysti vielä luku erikseen. Juustopurilasta on kova ikävä, eikä majatalon huoneen seinältä tuijotteleva pelottava juliste lohduta. Intialaiset puhelinmyyjät puolestaan eivät tunnu ymmärtävän myytäviä tuotteita tai Amerikan meininkiä lainkaan. Miten selität miksi amerikkalaiset tarvitsevat juustopalanmuotoisen, muovisen päähineen? Tai miksi amerikkalaiset merkitsevät karjansa tuikkaamalla siihen merkin tulikuumalla raudalla ja miksi jotkut haluavat tehdä saman pihvilleen.

Outsourced on hauska komedia, mutta ei mikään perushömppä. Välillä elokuva esittelee jopa erittäin hienoja ja taidokkaita kuvia. Tarinan edetessä musiikki muuttuu koko ajan itämaisemmaksi. Muutamat kunnon naurutkin kulttuurien kohtaamisesta irtoaa. Huumori ei kuitenkaan ole liian helppoa, selittelevää tai aliarvioivaa. Amerikkalaisen ja intialaisen kulttuurin eroista riittää tietysti revittävää vaikka muille jakaa. Outsourced ei korosta häiritsevästi Intian henkisyyttä ja syvällisyyttä verrattuna Amerikan pinnallisuuteen, turhamaisuuteen ja kulutushysteriaan, mutta tekee silti pointtinsa selväksi.

Wired.

Toddin puhelin saa lasten käsissä uuden ilmeen.

Kun leffaa on kulunut tunteroinen, romantiikka astuu kuvioihin ja pistää kaiken sileäksi. Tekee mieli kirota, vaikka hempeily olikin odotettavissa julisteen ja sarjan perusteella. Tietenkin tällaiseen leffaan on pitänyt saada ihmissuhdekoukeroita, mutta Toddin ihastus Ashaan lähinnä vituttaa. Jotenkin romanssi käynnistyi liian tönkösti ja vaikutti väkisin keksityltä. Tässä vaiheessa leffa alkoi sortua tavanomaisuuksiin ja muuttui keskiverroksi ihmissuhdekomediaksi. Loppuleffassakin on muutamia ihan kelpo kohtauksia, mutta omasta mielestäni koko rakkaushössötyksen olisi voinut heittää mäkeen. Oikeastaan en edes näe mikä varsinainen merkitys näiden kyyhkyläisten romanssilla oli. Plääh.

Romanssitönkköilystä huolimatta Outsourced on varsin mainio komedia, josta jää jopa mieleenpainuvia reploja. Tekisi silti mieli vähentää vielä lisää leffan pisteitä tuon romantiikan takia, ärrr. Perhana kun näin hyvä leffa sortui niin helppoihin ratkaisuihin. Potentiaalia olisi ollut vaikka mihin. Yritän lopettaa aiheesta valittamisen.

 Intialaisten bileet yllättävät Toddin.

Sitten hieman sarjan ja esikuvan vertailua. Leffan ja sarjan juonet ovat keskenään hyvin samanlaiset, mutta sarjaa on selvästi tehty amerikkalainen sit-com -yleisö huomioiden. Hahmot, paikat ja lavasteet ovat kaikki kaikinpuolin nätimpiä ja jotenkin pehmeämpiä. Sarjan toimisto on ihan värikäs, moderni ja "amerikkalaishenkinen", kun taas leffassa väki työskentelee ankeassa betonimurjussa.

Sarjan Todd ja Asha ovat kiiltokuvamaisia ja hahmoina vähän tylsiä. Puhelinmyyjiä on lisäksi vähemmän ja heistä nousee esille enemmän tunnistettavia (joskin yksiulotteisia) persoonoita. Intialainen keskuksen päällikkö on itsekeskeinen ja välillä jopa ilkeä kurinpitäjä, kun taas leffan päällikkö Puro on sympaattinen ja välillä vähän naiivi.

Lisäksi sarjaan on heitetty toinenkin amerikkalainen, joka on ollut Intiassa Toddia kauemmin ja auttaa häntä sopeutumaan. Leffassakin oli vastaavanlainen hahmo, jolla tosin oli koko filmissä ruutuaikaa ehkä viitisen minuuttia. Lisäksi sarjassa toinen amerikkalaishahmo on perus sit-com -duushbägi, kunnon ämerican idiot. Sarjaan on myös isketty söpö (ärsyttävä) australialainen blondi, jota kaikki haluaa panna. Jee.

NBC:n sarjan Asha ja Todd ovat erilaisia kuin esikuvansa.

Katso leffa, jos haluat hauskan, maanläheisen komedian (ja olet valmis kestämään myös huonot romanssitwistit). Seuraa sarjaa, jos mielesi tekee ihan hauskaa sit-com -hömppää, joka ei vaadi minkäänlaista ajatusprosessia.

Outsourced (2006)
Ohjaus: John Jeffcoat
98 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.2/10