We've got no troubles, life is the bubbles

Disney Animated Classics-projekti jatkuu jälleen. Nyt päästään vihdoinkin niihin elokuviin, jotka on julkaistu allekirjoittaneen elämän aikana.


27. Oliver ja kumppanit (Oliver & Company, 1988)

Muistan nähneeni pätkän tästä leffasta joskus vuosia sitten telkkarista, mutta muuten Oliver ja kumppanit oli minulle täysi mysteeri. Mitään lapsuudenmuistoja tästä leffasta ei ole, mikä alkaa olla Disney klassikot -sarjassa jo vähän harvinaista.

Elokuva kertoo kulkukissasta ja -koirista New Yorkin katuvilinässä. Pieni hylätty kissanpoikanen kohtaa eräänä päivänä Dodger-koiran (äänenä Billy Joel). Muutaman mutkan kautta kaksikosta tulee hyvät ystävät. Kisu tutustuu myös muihin Dodgerin jengin koiriin sekä heidän isäntäänsä Faginiin, jotka kaikki asuvat ränsistyneessä asuntoveneessä. Fagin on joutunut tuntemattomasta syystä suuriin velkoihin, joita ilkeä Sykes käy koirineen häneltä karhuamassa. Hänellä on kiire saada tarpeeksi rahaa kokoon velkojen maksua varten.

Kissanpoika pääsee Dodgerin koirajengin mukaan, kun he yrittävät huijata rahaa kadulla. Yksi sattuma johtaa toiseen ja johdattaa kissan kiltin Jenny-tytön kotiin. Jenny adoptoi kissan ja antaa sille nimeksi Oliver. Oliver ei voisi olla onnellisempi uudesta elämästään. Nyt hänellä on omistaja ja oma koti. Dodger luulee kuitenkin Oliverin olevan pulassa ihmisten luona ja käy pelastamassa tämän. Kun Fagin näkee, että Oliverilla on nyt kalliilla osoitteella varustettu kaulapanta, hän päättää pyytää Oliverista lunnaita saadaakseen velkansa maksettua.

Oliver ja kumppanit kuuluu melko keskinkertaiseen Disney-kastiin. Leffa alkaa ihan vauhdikkaasti, mutta se on vanhentunut armottomasti. Tämä on taatusti yksi aikaansidoituimpia Disney-elokuvia ikinä. Niin moni asia tässä elokuvassa on täyttä kasaria. Elokuva ei siis mitenkään onnistu samanlaisessa ajattomuudessa kuin osa Disneyn parhaista elokuvista. Musiikkinumeroiden taso vaihtelee laidasta laitaan. Billy Joelin esitykset rokkaavat, mutta Jennyn perheen itsekeskeistä diivakoiraa Georgettea esittävän Bette Midlerin musiikkinumero on suorastaan kamala, jopa vähän vaivaannuttava.

Tarina on paperilla ihan hyvä ja on piristävää nähdä piirroselokuvan hahmo, joka ei ole yksiulotteisen hyvä tai paha. Fagin on pohjimmiltaan hyväsydäminen pikkuroisto, jonka epätoivo ja pakko ajavat ilkeisiin tekoihin. Elokuvan tarina on mukaelma Charles Dickensin Oliver Twistista. Klassikko ei kuitenkaan siirry tämänkaltaiseen elokuvamuotoon vaivatta. Jotain jää puuttumaan, kenties jännitys? Vaikka leffassa on kidnappausdraamaa ja vaarallisia tilanteita, mikään ei nosta tunnelmaa tarvittavalle tasolle. Niinpä leffa jää kokonaisuutena melko laimeaksi.

Animointi on aika peruskauraa, mutta silloin tällöin vähän hutiloivaa. Leffasta ei jää sellaista oloa, että tähän olisi panostettu mitenkään erityisesti. Pähkinänkuoressa: Oliver ja kumppanit hukkuu auttamatta muiden Disney-klassikoiden alle ja jää tänä päivänä mieleen lähinnä kasarityylinsä vuoksi.

Ai niin, plussaa ihanan kauniista ihmishahmoista, kuten tästä:

Oliver ja kumppanit (Oliver & Company, 1988)
Ohjaus: George Scribner
74 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10


28. Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989)

Nyt aletaan päästä asiaan! Pieni merenneito on ensimmäinen Disney-leffa, joka kuuluu omaan animaatioiden fab four-nelikkoon. Synnyin vuotta ennen leffan julkaisua, enkä nähnyt sitä ennen kuin joskus ala-asteikäisenä. Silloin se teki minuun suuren vaikutuksen. Seuraava jälleennäkeminen tapahtui kuitenkin vasta nelisen vuotta sitten, kun lisäsin leffan DVD-kokoelmaani.

Meren kuningas Tritonilla on liuta kauniita tyttäriä, joista yksi erottuu joukosta. 16-vuotias Ariel on kapinallinen, eikä suostu noudattamaan velvollisuuksiaan. Hän haaveilee elämästä maan päällä ja keräilee hylätyistä laivoista ihmisten kauniita esineitä ystävänsä Flounderin kanssa. Triton on huolissaan Arielista ja määrää hovikapellimestarinsa Sebastianin pitämään tätä silmällä. Ariel ei saisi käydä merenpinnalla, mutta uteliaisuus on hänelle liikaa. Pinnalla hän näkee laivan ja sen kannella ihastuttavan prinssi Ericin. Laiva joutuu myrskyyn ja Ariel päätyy pelastamaan Ericin hengen.

Palattuaan mereen Ariel ei saa Ericia mielestään. Epätoivoissaan hän tekee sopimuksen pahan noidan Ursulan kanssa. Ursula antaa Arielille ihmisen muodon, mutta vain kolmeksi päiväksi. Sinä aikana Arielin on saatava Ericiltä rakkauden ensisuudelma tai taika raukeaa ja hän joutuu palaamaan mereen. Jos taika ehtii raueta, Ariel siirtyy Ursulan omistukseen. Maksuksi ihmisenäolosta Ariel joutuu luovuttamaan Ursulalle kauniin äänensä. Sebastian lähtee pakon edessä Arielin avuksi maanpinnalle. Samaan aikaan Eric ei saa mielestään kaunisäänistä tyttöä, joka pelasti hänet hukkumiselta.

Alan Menkenin musiikilla on mittaamaton merkitys elokuvan onnistumisen kannalta. Pieni merenneito tarjoileeki parhaita Disney-musiikkinumeroita tähän mennessä. Erityisen hyvä on Sebastian-ravun sooloilu Under the Sea. En muuten edes muistanut miten loistavan hauska hahmo Sebastian on noin yleensäkin. Itse asiassa Sebastian on varmaan koko leffan paras hahmo. Myös meren noita Ursula on hyvin onnistunut, sopivan groteski ja Poor Unfortunate Souls-kappale on yksi suosikkikappaleitani leffassa. Lapsena Ursula oli mielestäni juuri niin inhottava kuin kunnon pahiksen kuuluukin olla. Elokuvan musiikkinumeroista ei myöskään sovi unohtaa vesistön asukkien yhteistuotosta Kiss the Girl.

Elokuvan animointi on yksi Disneyn parhaita. Ottamani screencapit eivät tee oikeutta elokuvan kauneudelle. Maalauksellisien taustojen sijaan huomio keskittyy nyt enemmän itse hahmoihin, joiden elävöittäminen on mennyt ihan nappiin. Sivuhahmot ovat onnistuneita, naurut irtoaa useaan kertaan ja huonoja puolia leffasta onkin melkoisen vaikea löytää. Pieni merenneito on kiistatta yksi parhaita Disney-leffoja ja mestariteos moneen aiempaan leffaan verrattuna. Pienen merenneidon myötä Disney pääsi vihdoin takaisin sille tasolle, jolla se oli ennen Walt Disneyn kuolemaa.

Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989)
Ohjaus: Ron Clements & John Musker
83 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.1/10

Teinihurmurit suden vaatteissa

Teen Wolf eli ihmissusi murrosiässä (Teen Wolf, 1985)

Yliluonnolliset teini-ikäiset ei ole mitenkään tuore elokuvan aihe, eikä se ollut sitä myöskään vuonna 1985. Vain muutamaa vuotta aiemmin samaa oli yrittänyt Full Moon High, jota Suomessa markkinoitiin nimellä Teen Wolf - pallokentän kauhu.

Elokuvassa Scott Howard (Michael J. Fox) käy high schoolia pienessä kotikaupungissaan. Hän on toivottoman ihastunut koulunäytelmän tähtöseen Pamelaan, mutta tyttö ei suostu katsomaankaan Scottiin päin. Scott kuuluu koulun koripallojoukkueeseen, joka häviää matsinsa poikkeuksetta suurin luvuin. Edes valmentajaa ei jaksa enää kiinnostaa.

Eräänä päivänä Scott kuitenkin huomaa itsessään pieniä muutoksia. Testosteronin jyllätessä koriskentällä kynnet alkavat kasvaa pituutta ja käsiin ilmestyy pitkiä karvoja. Scott huomaa muuttuvansa ihmissudeksi! Aluksi olin muuten hieman pettynyt, kun Scott alkaa muuttua ihmissudeksi jo leffan ensimetreillä, eikä tässä olekaan mitään "koira puri minua öisellä hautausmaalla täyden kuun aikaan"-tarinaa. Pettymys helpottaa kun Scottin muodonmuutoksen syy selviää: hänen isänsä geenipoolissa ei nimittäin ole hurraamista.

Pian Scott oppii valjastamaan muutoksensa omaan käyttöönsä. Hän oppii hallitsemaan muuttumistaan ja osaa muuttua ihmissudeksi tarvittaessa. Koripallo sujuu paremmin karvaisena ja pian koulun joukkue onkin matkalla tähtiin. Scott ei kuitenkaan pohjimmiltaan kiinnosta vieläkään ketään, kaikkia kiinnostaa vain erikoinen ihmissusi. Scottin täytyy lopulta tehdä valinta: haluaako hän pysyä ihmissutena ja saada haluamansa Pamelan vai pysyä Scottina ja myöntää ihastuksensa lapsuudenystäväänsä Boofia kohtaan.

Kuten arvata saattaa, kyseessä on hyvin tyypillinen teinihömppä. Leffa julkaistiin samana vuonna kuin Foxin tähdittämä Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) ja Teen Wolfia markkinoinnissa hittileffaa käytettiinkin häikäilemättä hyväksi. Paluu tulevaisuuteen teki Foxista tähden, enkä ihmettelisi vaikka moni olisi mennyt katsomaan Teen Wolfin vain hänen takiaan.

Odottelin huomattavasti tuskaisempaa ja huonompaa leffaa, joten yllätyin positiivisesti. No, ainakin puoliksi. Leffa rullaa alussa melko hyvin, kasarisoundtrack pumppaa syntikkasoundeja pihalle kiitettävästi ja juonikin jaksaa kiinnostaa. Sitten kaikki katoaa jonnekkin. Juoni kun ei lopulta ole kummoinen ja draaman kaarikin jää jotenkin epäselväksi. Loppuhuipennus on niin laimea, ettei siihen juuri edes reagoi. Kaikki vain lipuu ohi hiljalleen.

Alkupuoli vaikutti niin lupaavalta, että loppu jää ihan harmittamaan. Alussa irtosi ihan naurutkin pariin otteeseen. Teen Wolfissa olisi sinänsä ainesta menestykseen. Ei tämä nyt ole sen kummempi kuin ne nuorisolle suunnatut elokuvat, joita itse esiteini-ikäisenä katselin ihan mielellään. Teen Wolfillekin siis todennäköisesti löytyy yleisönsä, kaikesta korniudesta huolimatta.

Ai niin, ja on tietysti vielä se penisjuttu. Tämä onkin ainoa asia, mistä tämä leffa oikeasti jaksetaan muistaa. Ohikiitävän hetken ennen lopputekstien alkua yksi ekstroista vetää pippelinsä ulos. Ilmeisesti kukaan tuotantotiimistä ei huomannut tapahtumaa tai sitten se on tietoinen veto heidän puoleltaan, mutta ainakaan sitä ei ole leffasta koskaan poistettu. En kyllä sitä itsekään huomannut ennen kuin tiesin mistä etsiä. Onnittelut leffan tekijöille! Teitte täyspitkän elokuvan, josta muistetaan vain sekunnin murto-osan mittainen penisvilahdus. Jotenkinhan sitä pitää erottua joukosta.

Teen Wolf eli ihmissusi murrosiässä (Teen Wolf, 1985)
Ohjaus: Rod Daniel
91 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.8/10


Teen Wolf Too (1987)

Niin uskomatonta kuin se onkin, jonkun mielestä oli oikeasti hyvä idea tehdä Teen Wolfille jatko-osa. Jipii!

Scottin serkku Todd (Jason Bateman) lähtee collegeen opiskelemaan eläinlääkäriksi. Ystävällisesti hän saa kyydin campukselle Scottin ihmissusi-isältä. Heti alussa hän huomaa, ettei collegen uusia tulokkaita kohdella silkkihansikkain. Kämppiksinä Toddilla on ensimmäisestä leffasta tutut Chubby (läski tyyppi) ja Scottin paras ystävä, luokan pelle Stiles (jonka näyttelijä on vaihtunut). Uusilla ystävillä on Toddin varalle odotuksia: muuttuuko hänkin ihmissudeksi?

Todd on päässyt opiskelemaan urheilustipendillä, joka hänelle on myönnetty nyrkkeilyansioista... joita hänellä ei tietenkään ole. Hieman ruipelonoloinen nuorukainen ei todellakaan ole nyrkkeilijäainesta ja ottaakin kehässä lukua heti kättelyssä. Hänen täytyy kuitenkin kyetä voittoihin, tai hänen stipendinsä perutaan ja opinnot loppuvat siihen. Arvaatteko jo miten tässä käy? Todd saa pian huomata kantavansa samaa geeniä kuin serkkunsa ja muutos ihmissudeksi alkaa juuri sopivasti collegen alettua. Ja kaikki urheiluhan sujuu niin paljon paremmin ihmissutena! Lopulta ennen niin tärkeät opinnot meinaavat jäädä kakkoseksi, kun ihmissuden muodossa saavutettu nyrkkeilymenestys alkaa maistua liiankin makealle.

Tästä eteenpäin juoni on 1:1 edellisen leffan kanssa. Heti campukselle saavuttuaan Todd tapaa ihastuttavan tytön, joka myös opiskelee tiedeaineita. Sen sijaan, että Todd myöntäisi ihastuksensa ja ryhtyisi tapailemaan tyttöä, hän alkaakin tavoitella blondia bimboa, jota Todd ei selvästi kiinnosta pätkääkään. Jes! Todd käy läpi kaikki samat identiteettikriisit kuin Scott aiemmin. Yhtä hyvin olisi vain voinut katsoa edellisen leffan uudestaan. Ainoaksi mielenkiintoiseksi asiaksi jää 18-vuotias Jason Bateman. Onhan se söpö, vaikka Michael J. Fox vetääkin tässä kisassa pitemmän korren. Fox osaa vetää roolin sopivasti koomisen överiksi, mutta Bateman on roolissaan aivan liian hillitty.

Yksi elokuvan comic relief on ilmeisesti tarkoitus olla koulun rehtori (tai vastaava) joka käy välillä karjumassa Toddille ja muistuttaa eri sanankääntein tätä harjoittelemaan nyrkkeilyä tai potkut tulee. Hahmo on lähinnä väsyttävä. Naurua yleisempi reaktio on "voi helvetti, taasko tuo tulee!"

Itse asiassa nukahdin leffan loppuhuipennuksen ajaksi, mutta en kuulemma missannut mitään. Ainoastaan urheilulaji oli eri, muuten loppukohtaus olisi voinut olla edellisestä leffasta. Propsit mielikuvituksen käytöstä! Ei ole vaikeaa todeta ensimmäistä leffaa kaksikon paremmaksi puoleksi. Onhan siinä se peniskin kaiken lisäksi. Ja huomattavasti parempi soundtrack! Jos siis tekee mieli seurata teini-ikäisten ihmissusien töppäilyjä, suosittelen kädenlämpöisesti ensimmäistä Teen Wolfia.

Teen Wolf Too (1987)
Ohjaus: Christopher Leitch
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.2/10

Pippelit vaihtoon

Percy - rakas leikkikalu 

(Percy, 1971) 

Täytyy heti näin aluksi pyytää anteeksi tuota otsikkoa. Näin vapun jälkimainingeissa ei parempaa irronnut! Kerron myös heti saman tien, ettei minulla ollut erityisen korkeita odotuksia tämän leffan varalle. En juuri lukenut arvosteluja tai sen sellaisia, mutta IMDb-arvosana 4.2 ei luvannut erityisen hyvää. Asiaan!

Elokuva kertoo Edwin Anthonysta, joka pitää pientä antiikkiliikettä. Hieman vässykän oloisen miehen avioliitto on ajautumassa karille, kun vaimo Hazel karkaa toisen miehen matkaan. Samana päivänä Edwin lähtee toimittamaan arvokasta kattokruunua asiakkaalle, kun alaston mies putoaa hänen päälleen kerrostalon ikkunasta ja saa surmansa. Outo tapaturma on saanut alkunsa, kun aviomies on yllättänyt naistenmiehen sängystä vaimonsa kanssa.

Edwin jää rysäyksessä henkiin, mutta kattokruunu silpoo/leikkaa irti hänen peniksensä. Hänen onnekseen (ja samalla epäonnekseen) paikallisen sairaalan lääkäri Emmanuel Whitbread on juuri haaveillut saavansa toimittaa maailman ensimmäisen peniksen siirron. Kun Edwin herää sairaalassa, hänelle on asennettu kuolleelta naistenmieheltä irroitettu penis, jota kutsutaan leikkisästi Percyksi. Kun lehdistö saa kuulla sensaatiomaisesta tapauksesta, hullunmylly Edwinin ympärillä alkaa pyöriä. Peniksen antajaa tai saajaa ei mainita lehdissä, mutta jatkuva juoruilu ja valtavat otsikot tekevät Edwinin olon epävarmaksi ja epämukavaksi.

Myöskään Edwin itse ei saa tietää keltä on peniksen saanut. Niinpä hän lähtee selvittämään asiaa sairaanhoitajalta saamansa listan avulla. Listassa on kaikki Edwinin kanssa samana päivänä sairaalassa kuolleet miehet. Yksi kerrallaan Edwin käy sulkemassa nimiä listalta tapaamalla näiden miesten vaimoja ja tyttöystäviä.

Elokuva yllätti pääpiirtein positiivisesti, vaikka mikään elokuvateollisuuden merkkiteos ei kyseessä olekaan. Odotukset tosin olivatkin aika alhaalla, kuten jo alussa mainitsin. Elokuvaa on markkinoitu harhaanjohtavasti "seksikomediana" mitä se ei varsinaisesti ole. Komediaa ja etenkin köykäisiä puujalkavitsejä kyllä löytyy, mutta elokuvalla on myös draamallinen, rauhallinen puoli, jota hömppäkomediaa odottavat tuskin osaavat arvostaa. Tissitkin näkyy vain pariin kertaan. Elokuva on jossain määrin tyypillisen brittiläinen, hidastempoinen ja dialogipainotteinen. Pidän juuri sellaisista elokuvista, mutta liian pitkän keston vuoksi välillä mennään hohhoijaa-osastolle ja lujaa. Hitaan rytmityksen vuoksi sataminuuttinen teos tuntuu reippaasti pitemmältä.

Loppua kohden elokuva menee myös turhan ennalta-arvattavaksi. Olin kuitenkin yllättänyt kohtuullisen hyvistä näyttelijäsuorituksista. Erityisesti Denholm Elliott teki vaikutuksen esittäessään penissiirtolääkäriä (hieno sana muuten!). Näyttelijäsuoritukset yleensäkin näyttävät vaivattomilta ja hyvin soljuvilta, näyttelemistä voisi kuvailla rennoksi. Näyttelijöillä on suuri merkitys elokuva onnistumisen kannalta tämänkaltaisessa leffassa.

Vaikka elokuva on hyvin tavanomainen, harmiton ja "ihan hauska", yksi asia tekee siitä nykypäivänä mielenkiintoisen: The Kinksin esittämä soundtrack. Soundtrack onkin yksi leffan parhaita puolia. IMDb-arvosana perusteella leffa on aliarvostettu, mutta toisaalta ymmärrän matalan arvosanan hyvin. Tämä elokuva ei oikein tunnu tietävän mikä se on: vauhdikas seksikomedia vai seksuaalisuutta pohdiskeleva draama. Lopulta se ei ole kumpaakaan ja toimii lähinnä ajantappona paremman puutteessa.

Percy - rakas leikkikalu (Percy, 1971)
103 minuuttia
Ohjaus: Ralph Thomas
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.9/10

Diamantes y mierda

Venyttelimme hieman uuden Santo-batchin katsomista, sillä elokuvien samankaltaisuus alkoi tosissaan turruttaa. Pelko oli kuitenkin osittain turhaa, sillä tästä setistä löytyi todellinen Santo-helmi.


34. Santo vs. the Kidnappers (Santo contra los secuestradones, 1973)

Ensinnäkin, tämä elokuva alkaa mahtavasti. Santo on satamassa isolla aluksella ja vetää porukkaa turpaan. Kun matsi on ohi ja kaikki miehet kanveesissa, laiturille astelee yksi poliisi, leppoisasti kuin sunnuntaikävelyllä. Käydään keskustelu, joka on kutakuinkin tällainen:

Santo: "Ne etsimäsi salakuljettajat ovat tuossa paatissa."
Poliisi: "Jaahas. Kiitos Santo!"
S: "Lähdenpä tästä lomalle paratiisiin."
P: "Moro!"

Santo lähteekin tosiaan lomalle, mutta se katkeaa lyhyeen. Tavallaan. Santo saa puhelun Interpolilta ja joutuu lähtemään Ecuadoriin etsimään kabaret-tanssija Elsan kadonnutta veljeä Pedroa. Rikollisliiga on todennäköisesti kidnapannut Pedron väärentämään heille rahaa. Väärennetyllä rahalla kriminaalit tietysti romahduttaisivat koko Etelä-Amerikan talouden.

Elokuva vaikuttaa tavalliselta "Santo Interpolin leivissä"-leffalta, jossa Santo tutkii rikosta ja vetää sitten rikollisia turpaan. Yleensä tutkimukset keskeyttää vain satunnainen, pakollinen painimatsi. Nyt Santoa ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa joku Pedron löytyminen. Välillä epäilyttää kiinnostaako ketään muutakaan, mukaan lukien Elsa-siskoa. Sivujuoni ja -hahmot ovat itse asiassa suuremmassa osassa kuin itse päätarina!

Kaiken sekaannuksen takana on Elsan taksinkuljettajakaveri Evaristo. Köyhä pikkumies on yleensä melko epäonninen, mutta nyt hän voittaa raveissa kolme miljoonaa, öö, paikallista rahaa. Matkalla lunastamaan voittoja pankista sattuu kuitenkin kolari. Toisen auton kuljettaja vaatii Evaristoa oikeuden eteen ja he lähtevät tapaamaan tuomaria. Kun tuomari kuulee Evariston voitosta, hän lähtee henkilökohtaisesti saattamaan tätä pankkiin, jotta hän voi nostaa rahat ja maksaa sitten toiselle kuljettajalle aiheuttamastaan vahingosta. Pankki on kuitenkin jo kiinni ja viikonloppu alkamassa. Hetken mielijohteesta Evaristo, Elsa, tuomari (!!), liikennepoliisi (!!!!) ja Santo lähtevät bailaamaan Elsan kabaret-klubille. Siellä paukut pistetään tietysti Evariston piikkiin. Kesken illan porukka saa huiman idean: lähdetään jatkamaan bailuja Guayaquilin viikonlopuksi. Ecuador bailutour 1973!

Viikonlopun biletyksen jälkeen Santo palaa sitten hommiin. Kidnappaajat ovat alkaneet ahdistella Elsaa ja häntä pitää vahtia. Santo päättää hoitaa vahtimisen lopulta itse, mutta lähettää Evariston omaan hotelliinsa vahdiksi, jos joku vaikka soittaa. Ja Evaristohan lähtee. Menee noin sekunti Santon hotellihuoneessa hengailua, kun Evaristo huomaa pöydällä viinapullon ja hommat lähtee nousuun!

Tarvitseeko sitä edes sanoa? Tämä elokuva oli mahtava! Vihdoinkin piristystä tähän projektiin. Olen jo kauan odotellut kunnon perseily-Santoa, jossa tapahtuu paljon typeriä, satunnaisia asioita. Tämä on juurikin sitä. Evariston sekoiluihin keskitytään enemmän kuin itse kidnappauksen tutkimiseen, eikä veljen kohtalo tunnu oikeasti kiinnostavan yhtään ketään. Sääliksi käy Pedroa, joka joutuu painamaan väärää rahaa rikollisille sillä välin kun sisko-rakas bailaa! Välillä ihan unohtaa, että tässä oli tosiaan joku rikos selvitettävänä. Täyttä tykitystä, ei voi muuta sanoa.

Ai niin, ei pidä unohtaa Santon panoalbumia! Evaristo löytää Santon hotellihuoneesta valokuva-albumin. Ensimmäiset pari sivua näyttävät ihan normaalilta, kunnes sitten huomataan että Santo on joka kuvassa eri naisen kanssa. Ilmeisesti tämä on joku Santon "naiset joita olen kuksinut"-lista. Aika ahdistavaa, että se pitää saada matkallekin mukaan... Mutta eihän sitä koskaan tiedä milloin listaan pitää lisätä uusi nainen.

Pieniä naurunturskahduksia aiheutti alussa muuten myös kameran käyttö. Ilmeisesti Ecuadorin yöelämän kaoottisuutta ja vilinää oli yritetty kuvata heiluttelemalla kameraa puolelta toiselle. Yritys on yksi kököimpiä mitä olen koskaan nähnyt. Go, Santo, go!

Santo vs the Kidnappers (Santo contra los secuestradones, 1973)
Ohjaus: Federico Curiel
88 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.4/10


35. Santo vs. the Killers from Other Worlds (Santo contra los asesinos de otros mundos, 1973)

Odotin niiiiin paljon tältä leffalta. Odottelin sellaista Santo and the Blue Demon vs. the Monsters II:sta. Ja mitä sainkaan?

Leffa ainakin alkaa vauhdikkaasti, kun ulkoavaruuden hirviö hyökkää jo ensiminuuteilla ihmisten kimppuun. Yhdellä uhrilla on vaikeuksia pidätellä naurua, eikä ihmekään kun hirviö näyttää tältä:

Jep. Hurja tappajamonsteri ulkoavaruudesta on todellisuudessa lauma ihmisiä pressun alla. Tämän leffan tekijöillä täytyy olla kookospähkinän kokoiset pallit kun ovat kehdanneet pistää tämän filmille! Huh huh. Aluksi hirviö aiheuttaa hämmentyneitä naurunturskahduksia, mutta ei tällekään koko leffaa jaksa nauraa.

Leffa on muutenkin huono jopa Santo-asteikolla mitattuna. Eräässä ylipitkässä kohtauksessa Santo joutuu kohtamaan ilkeän, öö, professorin (?) kolme parasta taistelijaa hiekkaisella taisteluareenalla saman 10 sekunnin mittaisen musiikkipätkän loopatessa loputtomasti taustalla. Poooooh. Ilkeä proffa (tai mikä lie maailmanvallotuishaaveilijamies tällä kertaa onkaan) on tosiaan vastuussa avaruusolion irtipäästämisestä. Hänellä on hallussaan salaperäinen kuukivi, joka maan ilman kohdatessaan alkaa vähitellen muuttua pulppuavaksi kermavaahtoläjäksi ja sitten pressuhirviöksi. Kivi -> kermavaahto -> liikkuva pressu. Loogista evoluutiota!

Yksi tylsimpiä kohtauksia on Santon ja hänen ystäviensä pakomatka. Kolmikko pakenee pressumonsteria jalan vaihtelevassa maastossa, kun Santon naisystävä nyrjäyttää nilkkansa. Santo ja naisen isä auttavat häntä linkkaamaan pakoon. Niin miksei tämä ole jännittävää? No, ensinnäkin, pressuhirviö liikkuu sellaisella kilometrin tuntivauhdilla. En edes ymmärrä mitä mieltä olisi juosta pakoon alun perinkään. Kyseessä on taatusti elokuvahistorian tylsin ajojahti. Pakoon pääsisi vaikka kontaten!

Näyttelijäsuoritukset ovat tietysti mahtavia. Mainitsinko jo sen tyypin, joka heti ensimmäisessä kohtauksessa meinaa purskahtaa nauruun hirviön nähdessään? Miehenhän pitäisi pelätä henkensä edestä! Santollakin on välillä epäuskoinen ilme kasvoillaan: "Mitä helvettiä teen tässä leffassa? Tiedän, että olen tehnyt kaikenlaista paskaa, mutta joku raja!" Pointseja kevyestä hassuttelusta, miinusta täydellisestä jännityksen puutteesta.

Santo vs the Killers from Other Worlds (Santo contra los asesinos de otros mundos, 1973)
Ohjaus: Rubén Galindo
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.0/10


36. Santo and the Tigress in The Royal Eagle (Santo y La Tigresa en el aguila real, 1973)

Mistähän aloittaisin tämän leffan kanssa... Voin sanoa jo näin heti kärkeen, että kyseessä on yksi huonoimpia Santoja ikinä. Huonommaksi jää vain se alkupään Santo, joka oli suurimmaksi osaksi koostettu eräästä aiemmasta leffasta.

Elokuvan katsominen pelotti heti alkuun erityisesti pituutensa vuoksi. 101-minuuttinen Santo-leffa? Huh huh. Pelot osoittautuivat aiheelliseksi heti ensi minuuteilla, kun Santon typerä kaljupäinen sidekick pölähti ruudulle. Tuota mänttiä ei olekaan näkynyt piiiiitkään aikaan, eikä ole ollut ikävä. Muutamassa aiemmassa leffassakin nähty sidekick-mies on yksi surkeimpia hahmoja ikinä. On vieläkin täysi arvoitus, mitä tämä kylähullu tekee Santon kanssa. Mitään hyötyä sidekickistä ei ole ollut kertaakaan.

Santo saapuu sidekickinsa Carlitosin kanssa tapaamaan vanhaan tuttavaansa Irma Moralesia. Moralesin isä on juuri kuollut ja jättänyt tyttärelleen kartanonsa ja maansa. Pian isäpapan kuoleman jälkeen Irmankin henkeä on alettu uhata. Uhkauskirjeen jälkeen muutama suora murhayrityskin on jo ehditty tehdä. Irma haluaa Santon selvittämään, kuka uhkausten takana on.

Siinäpä juoni pääpiirteittään. Muuta en juuri osaakaan siitä sanoa, sillä loppuaika vain arvotaan kuka murhayritysten takana mahtaa olla. Luontaisten vihollisten (maata havittelevien naapurien) lisäksi listalle päätyy palvelusväkeä ja mystisiä hiipparimiehiä. Muutama ylipitkä laulunumero nähdään, samoin painia... Arvoitukseksi jää miksi elokuvaa piti venyttää niin helvetisti. Juonta olisi riittänyt ehkä noin tunnin pituiseen leffaan. 45 minuutin kohdalla jo luulin, että tämä päättyy ihan pian. Kun huomasin olevani väärässä, lähdin keittiöön tekemään uppomunia. Pysyin juonessa silti ihan kohtuullisen hyvin kärryillä lauluosioiden ja muun humpuukin vuoksi.

Tästä elokuvasta on vaikea löytää mitään hyvää. Parhaaksi jutuiksi jäivät alun viiksimiehen serenadi, Irman mulkoileva lemmikkikotka sekä kukkotappelu, johon Irma vei Santo toivottaakseen tämän tervetulleeksi. Kukkotappelua edelsi mystinen sing off Irman ja "vihollisnaapurien" naisen välillä. Naiset lauloivat vuorotellen toisiaan suohon, mutta laulupätkissä ei ollut tekstitystä. Ei siis mitään hajua millaisia solvauksia naisten välillä lenteli. Harmi.

Ohjaaja Alfredo B. Crevenna on ollut vastuussa myös parista muusta aiemmasta Santosta, joista Santo vs the Martians oli ihan kelvollinen. Nyt sen sijaan mennään metsään niin että rytinä vain käy. Valitettavasti tulossa on vielä muutama Crevennan ohjaama Santo, joita en tämän jälkeen kyllä odota erityisen vastaanottavaisin mielin.

Santo and the Tigress in the Royal Eagle (Santo y La Tigresa en el aguila real, 1973)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
101 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 2.2/10