maanantai 18. elokuuta 2014

Česká republika

Reissusta kotiintuminen tapahtui jo reilu viikko sitten, mutta lepo on ollut ihan paikallaan. Matkalla tuli nähtyä yhtä sun toista ja elokuviinkin pääsi käsiksi jossain määrin - vaikka lähes koko matkan jatkunut helle ei houkutellutkaan tutustumaan esimerkiksi paikallisiin elokuvateattereihin. Tehdäänpäs nyt siis samanlainen matkapostaus kuin Puolasta aikoinaan - ensin leffajutut ja sitten muuta höpinää, jonka voi helposti skipata jos reissutarinointi ei nappaa.

Elokuvien suhteen minulla oli Prahassa yksi selkeä kohde, jota en missään nimessä halunnut missata: Karel Zeman -museo, joka myös Film Special Effects -museona tunnetaan. Tutustuin "Tšekin Mélièsin" teoksiin jo vuosia sitten, kun katsoimme elokuvan Journey to the Beginning of Time (Cesta do Praveku, 1955, julkaistu suomeksi nimellä Ihmemaailman salaisuudet). Elokuva oli Zemanin pitkistä leffoista ensimmäinen ja vaikka juonta siinä oli tuskin nimeksikään, komeat erikoistehosteet tekivät vaikutuksen. Zeman yhdistelee elokuvissaan piirroksia, animaatiota, pienoismalleja, videokuvaa ja vaikka mitä.

Zeman-museo sijaitsee hyvin turistipitoisella alueella, aivan Kaarlensillan kupeessa Malá Stranan puolella. Ei kuitenkaan kannata hämääntyä - ainakaan oman käyntini perusteella museo ei vedä niin paljon väkeä kuin sijainnista luulisi. Aurinkoisena torstaiaamuna näyttelyä sai katsella rauhassa, sillä kierroksella oli samaan aikaan vain kaksi muuta seuruetta. Vaikka museo ei ole mikään valtava, sen kiertämiseen saa kulumaan melko kauankin aikaa. Kuvien ja esineiden lisäksi videoita on runsaasti ja ne havainnollistavat Zemanin työskentelyä paremmin kuin kuvin tai sanoin voisi kertoa. Ainoa miinus on siinä, että videot ovat välillä hieman liian pitkiä ja pyörivät jatkuvalla loopilla, joten et välttämättä jaksa jäädä odottelemaan videon palautumista alkuun jos satut paikalle kesken jutun.

Pelkän ihastelun sijaan museo on myös interaktiivinen ja valokuvien ja videoiden ottamiseen kannustetaan. Museossa pääsee mm. kokeilemaan The Fabulous World of Jules Verne -rainasta tuttua lentohärveliä ja tekemään omia erikoisefektejä valokuvaamalla. Koko museon piha on myös omistettu elokuvaefekteille ja niiden parissa puuhastelemiselle. Zeman teki lastenelokuvia, joten oikeutetusti lapset on huomioitu myös museon ja sen pihapiirin suunnittelussa. Minä ainakin löysin täältä sisäisen lapseni!






Zeman ei ole aiemmin tässä blogissa esiintynytkään, mutta asia korjaantunee pian. Leffoja on ollut tarkoitus katsoa enemmän jo aiemminkin, mutta tilaisuuksia on ollut vähän. Zeman-museon kaupasta löytyi kuitenkin julkaisuja huokeaan hintaan - yksi yhden levyn DVD maksoi alle viisi euroa. Pari lättyä lähtikin mukaan ja näitä katsellaan myöhemmin syksyllä. Museokaupassa kannattaa käydä, vaikka itse museo ei kiinnostaisikaan. Muihin museokauppoihin verrattuna hinnat ovat maltilliset ja Zemanin teoksia on ollut aiemmin vaikea löytää DVD:llä. Jos reissu Prahaan ei kiinnosta, mutta Zeman kyllä, lättyjä voi tilata myös museon nettikaupasta (n. 10 euron postikulut Tsekin ulkopuolelle, PayPal käy).

Zemanin lisäksi Tšekillä on toinenkin elokuva- ja TV-teollisuuteen liittyvä tärkeä hahmo - Myyrä (Krtek). Zdenek Millerin luoma, Suomessakin rakastettu animaatiohahmo löytyy pehmolelumuodossa useimpien matkamuistomyymälöiden hyllyistä, mutta olin hieman yllättynyt miten vähän Myyrää on loppujen lopuksi hyödynnetty tavaran kaupustelussa. Halusin jotain Myyrä-aiheista, mutta en turistiansojen ylihintaisia leluja. Sen sijaan teimme visiittejä perinteisiin lelu- ja kirjakauppoihin, kunnes mukaan lähti eväsrasia (minulle) ja muki (kanssaeläjälle).

En ole katsonut Myyrä-animaatioita lapsuuden jälkeen, joten ajattelin nyt olevan sopiva hetki myös muistin virkistämiseen. Ja mitä ihmettä, Myyrähän on vielä paljon parempi kuin mitä muistelin! On aina mukava huomata, että jotkut lapsuuden suosikit kestävät aikaa.


Nyt seuraa sitten muuta kuin elokuva-aiheista reissujuttua.

Menomatka meni niin kepeästi, että ehdin jo odottaa jonkin menevän pahasti vikaan millä hetkellä tahansa. Alun perin perhosia vatsanpohjassa aiheuttanut nopea, 35 minuutin vaihto Helsingissä meni näpsäkästi, kun Norwegian jatkoikin samalla koneella Prahaan saakka. Homma meni siis "ulos koneesta, odota portilla, takaisin koneeseen"-meiningillä. Lentokentällä bussi Dejvickaan saapui juuri sillä sekunnilla, kun olimme lähdössä ja vaihto tramiin sujui kuin vettä vain. Jäimme juuri oikealla pysäkillä Praha 3:ssa eli Žižkovissa ja Residence Hotel Tabor oli ihan nurkan takana. Jippii! Keli oli suorastaan trooppinen, jos ilma olisi ollut yhtään kosteampaa, se olisi ollut vettä. Huoneessa ollut jääkaappi tuli helteillä hyvään käyttöön.

Tabor oli kotimme ensimmäiset viisi yötä. Žižkov oli huomattavasti kiinnostavampaa hoodia kuin Prahan turistientäyteinen Stare Mesto. Žižkovista löytyikin muutamia suosikkipaikkojani Prahassa - Parukarkan puisto baareineen, tunnelmallinen U Vystrelenyho Oka eli Pub at the Shot Out Eye, hyvää safkaa tarjoillut Pivnice U Sadu ja varsin päräyttävä TV-torni pelottavine alien-vauvoineen. Tästä mestasta diggailin kovasti!






Sunnuntai-päivän piristykseksi suuntasimme Kutná Horaan katsomaan Sedlecin luukirkkoa. Paikka on vain n. 75 kilometrin päässä Prahasta, mutta junamatka kesti silti täyden tunnin. Luukirkko oli näkemisen arvoinen, eikä turisteja onneksi ollut niin paljon kuin pelkäsin, vaikka asemalta kirkolle olikin melkoinen kansanvaellus. Luukirkon kappelin koristuksessa on käytetty luita n. 40 000:sta vainajasta. Vaikuttava näky!

Mietimme ensin olisiko Kutná Horassa muuta nähtävää kuin kirkko ja kannattaisiko keskustaan asti lähteä - kirkko itsessään on nimittäin hieman sivussa ja keskustaan pitäisi mennä paikallisjunalla. Pieni ekstrareissaaminen kuitenkin kannatti - Kutná Horan vanha kaupunki on kuin vanha kaupunki missä tahansa, mutta murto-osalla turisteja. Oli kiva kerrankin katsella paikkoja rauhassa ilman jatkuvaa, ympärillä vellovaa ihmismassaa. Kävimme myös Pyhän Barbaran katedraalissa, joka oli yksi komeimpia rakennuksia missä olen koskaan käynyt. Pihalta sai paikallista viiniä, joka oli ihan hyvää - ja harvoinpa on tullut viiniä siemailtua niin hienoissa puitteissa.

Eksyimme myös johonkin hiljaiseen ravintolaan, josta sai hyvää pöperöä ja suojan sateelta ja ukkoselta, joka alkoi lähdettyämme katedraalista. Päädyimme takaisin Prahaan alkuillasta ja kävimme muutamassa Žižkovin paikassa ennen kuin lähdimme seuraavana päivänä kohti Český Krumlovia.





Bussimatka Český Krumloviin meni leppoisasti Student Agencyn kyydillä. Kolmen tunnin matkan jälkeen oltiin täysin uusissa maisemissa. Český Krumlov on pieni, postikorttimaisen kaunis kaupunki Etelä-Böömissä, lähellä Itävallan rajaa. Saksankielisiä kaupungissa onkin paljon, heidän joukossaan myös pensionimme ystävällinen emäntä Gerta. Yhteistä kieltä ei löytynyt juuri minkään vertaa, mutta jostain syystä kaikki asiointi sujui silti vaivattomasti. Viivyimme Český Krumlovissa kaksi yötä Gertan viihtyisässä majatalossa, jonka sijainti oli yllättävän korkealla. Keskustakierroksella piti säästää jalkoja sen verran, että jaksoi nousta vielä ties kuinka monta mäkeä päästäkseen lepäilemään. Näköala ikkunasta sentään oli hieno!

Keskiaikainen keskusta kävi nopeasti tutuksi, sillä alue on aika pieni. Viihtyisiä paikkoja löytyi, vaikka turisteja oli huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Kutná Horan vanhassa kaupungissa. Český Krumlovin helmiä olivat mm. vegeravintola Laibon, hämmentäviä beer snackseja tarjoileva Depo Pub (possun kamaraa rasvassa? Mitä juuri söin?) ja hieman yllättäen Eggenbergin panimon kyljessä sijaitseva ravintola, josta sai varsin hyvää apetta ennakkoluuloista huolimatta.

Kävimme myös tutustumassa paikallisen taitelija-muotoilija Miroslav Páralin teoksiin, joita oli esillä pitkin kaupunkia. Linnan lähellä oli pieni taidenäyttely ja joen rannasta löytyi hänen teoksillaan koristeltu taidebaari, jossa olimme illan pimetessä ainoat asiakkaat. Mies on selvästi mieltynyt sormiin ja jalkoihin. Teokset ovat usein käytännöllisiä, kuten pöytiä ja tuoleja, joiden jalat ovat sormia tai sormien kuvilla koristeltu astiasto.






Paluu Prahaan tuntui pieneltä shokilta pikkukaupungin rauhan jälkeen, varsinkin kun reissun viimeinen majoitus oli Praha 2:ssa. Viimeiset pari päivää tutuistuimme uuteen kaupunkiin ja teimme pakollisen Kaarlensillan ylityksen Karel Zeman -museosta tullessa. Yleensäkin syrjäisemmissä paikoissa sijaitsevat, hieman piilotetut baarit ja kahvilat kiinnostavat huomattavasti enemmän kuin turistinähtävyydet emmekä viihtyneet vanhassa kaupungissa kauaa. Praha 2:sta löytyi muutama ihan varteenotettava paikka, joista yhtenä lompakkoa ja liharuokaan kyllästynyttä elimistöä hellivä Beas Vegetarian Dhaba. Intialaista kasvispöperöä tarjoava mesta toimii buffetperiaatteella, hinta safkan painon mukaan n. 0,70 senttiä per 100g. Tuntia ennen sulkemisaikaa ruokansa saa puoleen hintaan eli ihan törkeän halvalla. Hyödynsimme Dhaban antimia parikin kertaa. Tätä kaipaisin Suomeenkin!

Myös ruokavammaiset oli ihan kivasti huomioitu parissa ravintelissa. Sitten viime Puolan reissun en ole voinut syödä vehnää ilman että pakki menee sekaisin ihan parissa minuutissa. Odottelin reissun olevan vaikea - helposti saatavaa vehnäpullaruokaa on kaikki kojut täynnä. Pääsin kuitenkin kokeilemaan paikallisia erikoisuuksia, kuten dumplingseja ja paistettua juustoa, jotka molemmat oli tehty maissijauhoista. Kaiken lisäksi Kremencovalla sijaitsevan Svejk Restaurant U Karlan gluteeniton menu oli täysin saman hintainen kuin normaali! Ei ruokavammaisuudella rahastusta! Hienoa! Tästä pidän.



Jos reissun alku meni hienosti, loppumatkasta otettiin hyvää tuuria vähän takaisin. Tiedossa oli lähtö iltalennolla Prahasta ja yö Helsingin lentokentällä ennen aamulentoa Ouluun. Uni ei meinannut tulla palloon kentällä, yllättäen, joten koko yö meni muutamilla vartin mittaisilla nokosilla. Lisäksi aloin olla aika helvetin nälkäinen, koska edellinen ateria oli Prahassa ja eväänä oli vain pari viipaletta gluteenitonta leipää. Lentokenttätarjoilu taas oli kohtuuttoman kallista ja suppeaa. Leipiä kyllä riitti, mutta kolme euroa Valion jogurtista? Söin mieluummin Snickersin ja odottelin kotiinpääsyä.

Kuinkas ollakaan, Oulussa oli aamulla sumua eikä kone päässyt laskeutumaan yrityksistä huolimatta. Jouduimme palaamaan Helsinkiin ja odottamaan uutta lentoa, joka lähtisi 12.45. Vaikka ratkaisu oli taatusti oikea, nälkäistä matkaajaa meinasi vähän kismittää. Lopulta selvisimme kuitenkin Ouluun, jossa kaupungin julkinen liikenne teki toisen yllätyksen. Surullisenkuuluisa bussiuudistus oli siirtynyt talviaikatauluun, mikä ilmeisesti jostain syystä tarkoitti sitä, että linja lentokentältä kämpille oli hävitetty kokonaan. Lisäksi uuden bussilinjan onnikka oli 20 minuuttia myöhässä ja keskustasta piti vielä ostaa toinen lippu päästäkseen kotiin asti, koska lentokentältä pitää ostaa seutulippu, eikä sillä voi vaihtaa bussia kesken matkan. Kai sitä on tottunut liian hyvälle, kun aina aiemmin kentältä on päässyt melkeinpä kotiovelle.

Lopulta valvomista tuli n. 36 tuntia, enemmän kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Olo oli illalla kotona vähintäänkin surrealistinen. Valojen sammuttua aloin jo nähdä halluja ja sänky tuntui keinuvan puolelta toiselle. Ei tuollainen valvominen ole näin vanhoja varten! Onneksi matkustuksesta aina toipuu ja reissu oli kaiken sähellyksen arvoinen.

Blogi alkaa palailla syksyn myötä normaaliin aikaan, helteet ja lomat ovat ohi. Tiedossa on toivon mukaan Zemania, vihdoinkin sitä hemmetin Zatoichia ja ties mitä. Synttäritkin lähestyy!

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Dude, I can't take you seriously in that hat

Ehdinpäs raapia vielä yhden postauksen kasaan ennen lomareissua. Lamauttava kuumuus ja viimeisen kesäkurssin paketoiminen ovat vähän hidastaneet bloggailua, mutta tuskinpa kukaan olisi näitä juttuja tällaisella helteellä lukemassakaan (I'm looking at you, nerds). Normaali postaustahti jatkunee joskus syksyllä kun ilmat tästä viilenevät sen verran että henki kulkee.

Disney Animated Classics -proju jatkuu taas parilla itselleni entuudestaan tuntemattomalla leffalla.


46. Riemukas Robinsonin perhe (Meet the Robinson, 2007)
Boltista olin sentään kuullut, paljonkin, mutta Robinsonin perheen seikkailut ovat jääneet omalla kohdallani täysin pimentoon.

Elokuvassa Lewis-poika haaveilee omista vanhemmista, kuten kuka tahansa orpolapsi. Mildredin lastenkodissa Lewisin kämppiksenä majailee Goob-niminen melankolinen kersa, joka haluaa baseball-tähdeksi. Lewisia ei kiinnosta urheilu, vaan tiede. Poika onkin sarallaan aikamoinen nero, mutta hänen keksimänsä hauskat vempaimet eivät voita mahdollisia isä- ja äiti-kandidaatteja puolelleen. Lewis alkaakin pian haaveilla äidistään, joka hänet hylkäsi. Koulun tiedenäyttelyä varten hän päättääkin rakentaa mullistavan laitteen, jolla voi kaivaa muistoja syvältä mielen syövereistä.

Lewisin elämä kääntyy päälaelleen, kun laite ei toimikaan oletetulla tavalla ja kaiken lisäksi joku outo hyypiö on pölähtänyt paikalle aikakoneella tulevaisuudesta varastamaan hänen keksintönsä. Pelastajaksi saapuu reipas nuori mies, Wilbur Robinson, myöskin tulevaisuudesta, joka ei ole läheskään niin kaukana kuin aluksi kuvittelin. Kaksikko lähtee tulevaisuuteen jahtaamaan keksintörosvoa.




Oikeasti, tulevaisuus on sen verran überfuturistisen näköinen, että ajattelin Wilburin saapuneen jostain vuoden 3000 paikkeilta. Elokuvan todellisuudessa maailmassa tapahtuu aika helvetin mullistavia asioita ihan muutamassa vuosikymmenessä. Kun Lewis pistää aikakoneen vahingossa palasiksi, hän pääsee tutustumaan Robinsonin perheeseen, joka on vähintäänkin eriskummallinen. Valtavassa rakennuksessa asuu ydinperheen lisäksi isovanhempia, serkkuja ja ties ketä. Ovivahtina toimii valtava mustekala tai mikä lie hirviö ja talon jokaisella huoneella on jokin kummallinen teema. Taloudenhoitajana on robotti, kuinkas muutenkaan.

Wilburin isä Cornelius on kuuluisa keksijä ja suurin osa lähitulevaisuuden superfuturistisuudesta lienee hänen ansiotaan, mutta ihan kaikkea sekään ei selitä. Wilburin äiti kouluttaa sammakkokuoroa? Täh? Elokuvan pahis on mukavan sympaattinen ressukka, jota lopulta ohjailee hänen elektroninen hattunsa, joka kaavailee maailman valloitusta. Juuh.





On vaikea sanoa, onko elokuvan loppu lopulta edes onnellinen. Perusdisneymäisesti, jos asioita ajattelee yksinkertaisesti, se tietysti on, mutta Lewis ehtii nähdä sen verran omaa tulevaisuuttaan, että elämän yllätyksellisyys lienee pilalla. Mitä jos ennalta-arvattavuus tekee Lewisista aivan helvetin masentuneen ja tulevaisuus jääkin toteutumatta?

Riemukas Robinson perhe (Mee the Robinson, 2007)
Ohjaus: Stephen Anderson
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10


47. Bolt (2008)
Bolt-niminen hauveli esiintyy samannimisessä TV-sarjassa sankarikoirana, joka pelastaa emäntänsä Pennyn jos jonkinlaisesta pulasta. Koira viettää koko elämänsä sarjan kuvauspaikalla ja luulee kaiken olevan totisinta totta, myös supervoimiensa. Autenttisen fiiliksen säilyttämiseksi kuvausryhmä venyy äärimmäisiin suorituksiin uskotellakseen koiralle kaiken olevan todellakin totta. Yritä nyt unohtaa miten helvetin typerä juoni tuo on ja siirrytään eteenpäin...

Penny kidnapataan erään jakson loppuhuipennuksessa ja Bolt menee suunniltaan. Se pääsee pakenemaan traileristaan ja pinkaisee tytön perään - tai niin se ainakin kuvittelee. Sattuman kautta koira päätyy toiselle puolelle Amerikkaa, New Yorkiin ja sen täytyy löytää tiensä takaisin Hollywoodiin. Matkalla mukaan tarttuu sekalainen sakki auttajia ja Bolt saa huomata etteivät supervoimat autakaan tosielämässä.

Juu. Boltissa on ihan potentiaalia ja kun ääliömäisistä juonikuvioista pääsee yli (eli elukoiden roadtripin alkaessa) homma ihan rullaakin. Tiesin jo etukäteen, että Bolt luulee supervoimiensa olevan todelliset, mutta en koskaan ajatellut, että leffan ihmiset yrittäisin uskotella koiralle niin. Siis helvetinmoinen lauma TV-ihmisiä näkee hulluna vaivaa, että koira uskoisi kaiken olevan totta. Mitä? Siis luulette oikeasti, että jos koira näkee puomimikin, se heti jotenkin tajuaa mistä on oikeasti kyse? Aivoistani kuului juuri naks. Olkoonkin, että kyseessä on lastenelokuva.





Elokuvan sivuhahmot ovat vähintäänkin jänniä. Erityisesti mummelin asuntovaunusta karannut hamsteri pallossa on erikoinen lisä koiran ja kissan matkaseurueeseen, mutta yllättäen toimiva sellainen. Kliseet lähtevät imelään suuntaan, kun kisun epäonninen lemmikkimenneisyys paljastuu ja Boltkin alkaa epäillä omistajansa rakkautta. Mitäpä olisikaan loppuhuipennus ilman todellisia sankaritekoja? Ja entäs se kun kissa opettaa koiraa olemaan koira! Hulvatonta!

Leffassa on muitakin jänniä piirteitä: se on harvoja Disney-klassikoita (lieneekö peräti ensimmäinen?), jota on mainostettu nimekkäillä ääninäyttelijöille. Yleensähän näyttelijät eivät ole saaneet nimeään julisteeseen, vaikka aiempienkin sankareiden takaa löytyy tuttuja ääniä (mm. Mel Gibson Pocahontasin John Smithina). Ei sillä että John Travolta tai Miley Cyrus nyt niin houkuttelevia olisivat. Toisaalta hyvä, että näyttelijät saavat tunnustusta työstään, toisaalta vaikuttaa hieman turhalta mainostaa lastenelokuvaa näyttelijöillä. Varsinkin kun tietää, että ammattimainen ääninäyttelijä (joka ei ole maailmanluokan stara) tuskin saisi nimeään julisteeseen, vaikka olisi leffan pääosan äänenä. Nimi laitetaan, kun julkkisstatusta on tarpeeksi, ei siksi, että jälki olisi erityisen hyvää.





Kritiikistäkin huolimatta Bolt on ihan viihdyttävä pläjäys, jossa riittää menoa ja meininkiä niin ettei aika tule pitkäksi. Aivot kannattaa jättää vielä narikkaakin kauemmas, mutta kukapa tältä nyt mitään syvää älyllistä sisältöä odottaisikaan.

Bolt (2008)
Ohjaus: Byron Howard & Chris Williams
96 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


Näin! Seuraavaksi meikäläinen liitelee Prahaan. Tavoitteena on käydä ainakin Karel Zeman -museossa, joten siitä luultavasti juttua joskus hamassa tulevaisuudessa.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

VHS-ilta V: sota- ja dystopiaedition

Jo oli aikakin! Edellisestä VHS-illasta on jo reilu vuosi, mutta tämä hieno perinne ei missään nimessä ole jäänyt unohduksiin. Mökkireissun piristykseksi (ja osittain unilääkkeeksi) lähti mukaan muutama nauhallinen yllättäviä käänteitä ja suuria pettymyksiä, sota- ja dystopiateemalla. Kämppään kotiutui tällä viikolla myös pari muovikassillista lahjoituskassuja, joista saadaan taatusti aikaan lisää päräyttäviä trioja. Suunnitelmia on jo!

Ai niin, ensin pieniä ilmoitusluontoisia juttuja. Projektihommat jatkuu ihan tuotapikaa kunhan saan katsottua jotain muutakin kuin delanneiden elokuvaihmisten aikaansaannoksia ja videokassuja. Lisäksi kohtapuoliin on tiedossa reissu Prahaan, joten jos joku osaapi sanoa mitä kivaa leffa-aiheista tekemistä siellä kannattaisi keksiä, kertokee toki.

Sitten asiaan.


Delta Force 3: The Killing Game (1991)
Juuh, Delta Force. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa muistetaan Chuck Norris -klassikkoina, kolmosta ei muista juuri kukaan. On siinä sentään Norrisin poika Mike. Se on laiha lohtu se.

Sudalialainen terroristi Kadal uhkaa atomipommittaa Yhdysvaltoja ellei länsimaisia ihmisiä evakuoida helvettiin hänen maastaan. Delta Forcen poijjaat lyöttäytyvät vastahakoisesti yhteen venäläisten kollegojen kanssa ja matkaavat Sudalian pääkaupunkiin El-Qutariin (nyt vittu oikeesti). Mukana on myös Lähi-idän ekspertti, kapteeni Irenia Usuri, joka on paitsi rohkea, myös hemaisevan kaunis. Porukan tavoitteena on päästä Kadalin piilopaikkaan ja napata tämä elävänä. Miehellä on USA:ssa runsaasti kätyreitä, jotka tekevät hänen pyynnöstään mitä tahansa. Kätyrit on saatava luopumaan suunnitelmistaan ja vain Kadal itse voi sen tehdä.

Atomipommia virittelee USA:n puolella Kadalin kätyri Hussein, jonka suunnitelmat ovat ihan helvetin kaukaa haettuja ja outoja, mutta tietysti toimivia. Ehtiikö Delta Force saada tarvitsemansa tiedot estääkseen valtaisan tuhon ajoissa?

Delta Force 3 on silkkaa pikkupoikien sotaleikkifantasiaa. Sen paremmin ei kai tätä räpellystä voi kuvata. Aseet ovat isoja, niillä ei tarvitse tähdätä ja kaikkialla räjähtelee isolla ryminällä. Juonta ei ole nimeksikään, henkilökemiat ovat seitinohuita ja pahiksilla on pahaenteisiä nimiä. Ja oikeasti, jos aiotte käyttää leffan tapahtumapaikkana jotain päästäkeksittyä, olkaa edes luovia. Sudalia? El-Qutar? Mikäs laitetaan pahikselle nimeksi? Oisko Hussein mitään?

Amerikkalaisten ja venäläisten sotilaiden ero on tietysti päivänselvä, vaikka keskinäiset jännitteet pakkautuvat lähinnä elokuvan alkuun ja rajoittuvat yhtä kahakkaa lukuunottamatta "en tykkää susta" -mutinoihin. Kun venäläinen sotilas loukkaantuu, heidän johtajansa on valmis ampumaan kaveria päähän lopettaakseen tämän kärsimykset. Amerikkalaiset kauhistelevat moista toimintaa, tietysti. Moraalittomia barbaareja nuo ryssät. Kaikille on ihan sama vaikka venäläinen haudataan Lähi-idän hiekkaan, amerikkalainen vainaja sentään saa kotiinkuljetuksen takaisin isänmaan multiin ja sankarihautajaiset. Itsehän olin yllättänyt jo siitä, että yksikään amerikkalainen sotilas edes kuoli.

Miten muuten ajattelet käyvän amerikkalaisen ja venäläisen pommimiehen ystävyydelle? Kaksikko tulee harvinaisen hyvin toimeen jo alusta asti. Amerikkalainen kertoo aikovansa perustaa ilotulitefirman, venäläinen innostuu ja lupautuu kumppaniksi. Mikäs siinä, ihminen jonka tapasin viisi minuuttia sitten, tuumaa amerikkalainen, sovittu homma. Sopimuksen lopputulema on kulunut klisee siitä, miten käy kun onnellista tulevaisuutta aletaan suunnitella keskellä hengenvaarallista operaatiota.

Mitään aivotoimintaa Delta Force 3 ei vaadi eikä kaipaa eikä aivosolujen jumppaaminen ole tämän puolitoistatuntisen aikana yleensäkään suotavaa. Jos saat istutettua sydämeesi yhtään amerikkalaista isänmaallisuutta, asehulluutta tai muistoja lapsuuden räiskintäleikeistä, kokemus on huomattavasti kivuttomampi.

Delta Force 3: The Killing Game (1991)
97 minuuttia
Ohjaus: Sam Firstenberg
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.4/10


Distant Thunder - Kaukainen jyrinä (Distant Thunder, 1988)
Illan dramaattinen kasarivahvistus on Distant Thunder, joka kertoo Vietnamin veteraanista Mark Lambertista (John "Kolmas kivi auringosta" Lithgow). Mies asustaa keskellä metsää muutaman muun veteraanin kanssa jatkuvassa selviytymistaistelussa. Sodan traumat ovat vielä kirkkaina mielessä.

Eräänä päivänä Mark saa kuitenkin tarpeekseen ja lähtee ihmisten ilmoille. Hän päätyy töihin sahalle ja ystävystyy veteraaneja symppaavan Charin kanssa. Charin poikaystävä ei ole uudesta tuttavuudesta tietysti mielissään, vaikka luulisi ettei resuisesta ja sotkuisesta Markista olisi tälle juurikaan uhkaa. Charin innoittamana Mark ottaa yhteyttä poikaansa, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin. Pian hän kuitenkin huomaa erkaantuneensa liian kaukaksi normaali-ihmisten maailmasta ja isän ja pojan kohtaaminen muovaa monien muidenkin kohtaloita siinä sivussa.

En tiedä pitäisikö Distant Thunderia sanoa aliarvostetuksi vai ei. Luultavasti pitäisi. Elokuva on ammattimaisesti tehty, Lithgow'n roolisuoritus on leffan alhaiseen suosioon nähden ihan liian hyvä ja juonessakin on jotain omaperäistä twistiä. Miksi Distant Thunder sitten on unohtunut johonkin pölyisten kaappien perälle eikä juuri kukaan ole edes kuullut koko leffasta (IMDb-ratingseja alle 500 wtf)? No, paperilla elokuvan tarinassa on suurta potentiaalia, ruudulla ei niinkään. Kerronnasta puuttuu jännite. Suurin osa elokuvasta menee jahkailussa. Kirjoittaisinko pojalleni? Joo, hyvä idea. Ehkä en sittenkään. Tai no en tiiä. Nyt se poika on tulossa kylään. Kivaa! Ei kun eipäs olekaan, pakenen metsään.

Vasta ihan loppumetreillä tarinaan tulee vauhtia, kun Char ja poika lähtevät Lambertiin perään metsään. Ratkaisuille ei jää juurikaan aikaa ja kaikki tapahtuu vähän hätäisesti. Lambertin leirissä asustelevan Nitzin hahmossa ei ole mitään totuudentuntua, mikä tekee viimeisistä hetkistä päälleliimattuja ja väkisin keksittyjä. Myös Charin mustasukkainen poikaystävä on hahmona melkoinen turhake, joka on keksitty mukaan vain loppuratkaisun tapahtumien käynnistäjäksi.

Lambertin poikaa näyttelee babyface Ralph Macchio, joka sopimisesta rooliin voi olla montaa mieltä. Kuten jo mainitsin, Lithgow'n roolisuoritus oli yksi leffan tukipilareita ja positiivinen yllätys. Vaikka miehen tehtävä on lähinnä kyräillä muita kulmiensa alta ja murahdella, Lithgow tekee Lambertista leffan ainoan kokonaisen hahmon, jolla on historiansa ja demoninsa. Suorituksessa on merkillistä herkkyyttä, jota en odottanut Lithgow'lta näkeväni. Harmi, ettei tarinasta voi sanoa samaa.

Distant Thunder - Kaukainen jyrinä (Distant Thunder, 1988)
114 minuuttia
Ohjaus: Rick Rosenthal
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10


Linnoitus (Fortress, 1992)
Nyt isketään kiinni siihen dystopia-osastoon. Ihmiskunta voisi vähän skarpata ja pistää valvontahommiin vauhtia. Enää kolme vuotta aikaa saavuttaa Linnoituksen dystooppinen sekasorto!

Linnoitus sijoittuu vuoteen 2017, joka on ihan helvetin synkkä ja ankea paikka. Kiina-tyylin yhden lapsen politiikkaa noudatetaan ankarasti. Kahdesti sikiävät nakataan huippufuturistiseen vankilaan ja/tai surmataan. Christopher Lambertin esittämä John yrittää salakuljettaa raskaana olevan vaimonsa rajan yli, mutta kaksikko jää kiinni. Yksi lapsi pariskunnalle on jo siunaantunut, mutta se kuoli synnytyksessä. Uutta mahdollisuutta ei silti saa ja molemmat heitetään linnoitukseen, josta ei ole ulospääsyä. Kaikille uusille asukeille syötetään magneettinen kappale, joka voidaan aktivoida heidän sisällään jos väärinkäytöksiä ilmaantuu. Mystinen palikka voi pahimmillaan räjäyttää ihmisen kappaleiksi. Siksipä pakeneminen on erityisen riskialtista, mutta John on tietysti valmis ottamaan riskin.

Johnin vaimolla Karenilla on käynyt hieman parempi munkki. Hänkin joutuu vankilaan, mutta paikkaa ohjaileva ihmismäinen kyborgi ja lastenohjelman pahis-lookalike Poe (mm. 70's Show'sta tuttu Kurtwood "Brain" Smith) tykästyy Kareniin. Niinpä naiselle avautuu mahdollisuus avustaa miestään paossa systeemin sisältä käsin. Täytyy vain hankkia Poen luottamus ja yrittää vältellä vankilaa ohjailevaa tekoälyä Zed-10:tä, joka todellisuudessa on vastuussa kaikesta tärkeästä. Poen duunia on lähinnä tutkailla valvontakameroiden kuvia ja näyttää apaattiselta.

Päältäpäin katsottuna tässä leffassa on kaikkea. Futuristisia kyborgipahiksia, high-tech -vankila, mahdollisuus räjähdyskuolemiin, epätoivoisia raskaana olevia naisia ja Christopher Lambert. Mitä muuta sitä voisi haluta? No, jotain. On vaikea määritellä missä Linnoitus tarkalleen lähtee raiteilta. Ehkä siinä, että se sijoittuu alku- ja loppukohtausta lukuunottamatta täysin linnoituksen sisälle, eikä yksikään hahmo ole tarpeeksi hyvä kantamaan tarinaa. Sen verran monta high-tech-vankilaa on jo tullut leffoissa nähtyä, ettei Linnoituksen linnoitus oikein herätä ihmetystä. Sen ainoa omaperäinen juttu tuntuu olevan se magneettinen ultimaattisen tuhon palikka, joka räjäyttää ryttyilevät vangit kappaleiksi.

Olisi muuten varmaan ollut siistimpikin tapa päästä rettelöitsijöistä eroon. Miten olisi vaikka myrkyn laukaiseminen kehoon? Silloin jäisi vain yksi yhtenäinen ruumis joka hävittää. Nyt siivoojat saavat töitä, kun ihmisen kappaleita saa siivoilla seiniltä vielä ensi juhannuksenakin. Räjähdyksen pointti siis ei ole loogisuus tai kammottavuus vaan näyttävyys.

Christopher Lambert on niin Christopher Lambert että heikompia hirvittää, mutta tästäkin leffasta löytyy valopilkku. Se on tietysti Kurtwood Smith, jonka rooli kyborgi-Poena oli yllättävän hyvä. Diggailin, kuten myös lopun poskettomista räjähdyksistä ja futuristisesta tietsikka-autosta.

Summasummarum: selkeästi kieli poskessa tehdyt perseilykohtaukset 5/5, muuten ei. Kaiken hyvän lisäksi kassun suomikotelo lupasi leffan sijoittuvan vuoteen 2012. Huijausta! Olin jo valmistellut pitkän avautumisen tämän skenaarion ympärille. Pitäkää tunkkinne. Leffalle on olemassa myös vuonna 2000 valmistunut jatko-osa. Siinäkin on Christopher Lambert pääosassa, kuinkas muutenkaan.

Linnoitus (Fortress, 1992)
95 minuuttia
Ohjaus: Stuart Gordon
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.2/10

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Candle in the eye

Viihdemaailmasta on jälleen kantautunut surullisia uutisia. Jonkinlaisia muistopostauksia on tähän blogiin tullut aiemminkin (mm. Giger viime postauksessa), mutta tähän mennessä kenenkään muun elämäntyö ei ole koskettanut minua ihan näin paljon. Eräs suosikkibrittikoomikoistani Rik Mayall menehtyi menneellä viikolla sydänkohtaukseen vain 56-vuotiaana.

Mayall muistetaan erityisesti klassikkosarjoista Älypäät (The Young Ones) ja Bottom, joissa aisaparina hääri toinen loistava koomikko, Ade Edmondson. Kaverukset kuuluivat 80-luvulla startanneeseen The Comic Strip -ryhmään, johon kuuluivat myös mm. Nigel Planner, Dawn French, Alexei Sayle ja Edmondsonin vaimo Jennifer Saunders.

Törmäsin Mayalliin ensikertaa joskus 15-kesäisenä, kun Älypäät pyöri (muistaakseni) Nelosella johonkin ihan älyttömään aikaan sunnuntai-iltapäivisin. Kanavasurffailin tylsistyneenä ja jäin sarjaan välittömästi koukkuun. En ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista, enkä liene nähnyt vieläkään. Kun yritin kertoa sarjasta ja sen loistavuudesta ammattiopiston luokkakavereilleni vuotta myöhemmin, he luulivat minun keksineen koko jutun omasta päästäni. Kun tapasin kanssaeläjäni kuusi vuotta sitten, olin vilpittömästi ilahtunut huomatessani meidän jakavan ihastuksen tähän sarjaan, kuten Mayallin ja Edmondsonin huumoriin noin muutenkin. Yksi ensimmäisiä yhdessä katsomiamme sarjoja oli kaksikon lyhytlentoinen kasarisarja Filthy Rich & Catflap (1986).

TV-sarjat eivät tyypillisesti kuulu tämän blogin piiriin, mutta onneksi on olemassa Bottomiin perustuva elokuva, Guest House Paradiso (1999). Enkä ollut ennen tätä vielä edes katsonut sitä! Siispä tätä myöten hattu päästä ja syvä kumarrus Rik Mayallille, joka on vastuussa lukuisista hyvistä TV-muistoista.


Hotelli Paradiso
 (Guest House Paradiso, 1999) 


Oikeastaan Guest House Paradiso vain pohjautuu Bottomiin ja sen hahmoihin. Missään ei tarkkaan viitata, että kyseessä olisivat nimenomaan juuri ne samat Richie ja Eddie. Hahmojen sukunimetkin ovat erit. Kaksikko on päätynyt pitämään Britannian surkeinta hotellia. Synkkä paikka sijaitsee mereen antavalla kalliojyrkänteellä, ydinvoimalan vieressä. Kokki on ulkomailta kaapattu laiton maahanmuuttaja, joka saa hermoromahduksen ja lähtee. Myös tarjoilija on kadonnut, oletettavasti saamaan hoitoa mielenterveysongelmiinsa. Vieraiden kanssa tulee riitaa ja lopulta jäljellä on vain äveriäs rouva Foxfur, joka asuu paikassa pysyvästi.

Lisää vieraita alkaa kuitenkin ilmaantua hiljalleen ja persaukisen kaksikon täytyy yrittää kaikkensa pitääkseen heidät tyytyväisinä - tehtävä, joka epäonnistuu heti alkumetreillä. Uusia vieraita ovat kuuluisa italialainen näyttelijätär Gina Carbonara, joka on karannut tulevalta mieheltään Gino Bologneselta sekä Nicen perhe, jonka isukkia näyttelee Simon Pegg. Epäonniset tapahtumat saavat alkunsa, kun Richie hiippailee Nicejen huoneeseen salakäytävää pitkin ja tonkii heidän matkalaukkujaan. Vaimon kamppeista löytyy herkullisen punaiset lateksialusvaatteet, joita on ihan pakko päästä kokeilemaan. Kun isä-Nice saa haltuunsa valvontakameran nauhan, jossa Richie juoksee ympäri hotellia hänen vaimonsa vaatteissa, tulevaisuus on vaakalaudalla. Apuun tulee radioaktiivisella jätteellä kyllästetty kala-ateria.





Oikeastaan voit saman tien unohtaa tuon juonikuvauksen. Se ei kerro juuri mitään tästä sekoilurainasta - sen nyt voi arvatakin, jos on koskaan katsonut Älypäitä tai Bottomia. Juoni on siis vain tekosyy kaikenlaiselle perseilylle. Jos odottaa Paradisolta juuri samanlaista hurlumheitä kuin Bottomissa, voi pettyä. Esikuvasarjaansa verrattuna Paradiso on tehty pikkusormi pystyssä ja tulos on huomattavasti silotellumpi ja huolitellumpi, kaikesta härskiydestä ja mielettömästä väkivaltaisuudesta piittaamatta. TV-sarjan naururaita on korvattu ylikorostavalla musiikilla ja efekteistä puuttuu telsusta tuttu kekseliäisyys ja käsityöläisyys. Käppäisiä ne ovat, kyllä, mutta ihan eri tavalla.

Paradiso on silti ehtaa Mayall & Edmondson -kamaa. Tyyli on tallella ja useat kohtaukset ovat aidosti hykerryttävän hauskoja. Viimeistään lopun eritefestarit vetävät huumorin napakasti jonnekin hyvän maun tuolle puolen. Elokuva ei ole saanut mitään hersyvän positiivisia arvioita, eikä sinänsä ihme, mutta suurin ongelma tuntuu siltikin olevan markkinoinnissa. Joissain yhteyksissä elokuvaa on mainostettu suoraan Bottom-elokuvana, vaikka yhteys sarjan ja elokuvan välillä on lopulta aika pieni. Ehtaa Bottom-tykitystä odottavat pettyvät taatusti, mutta jos sarjan osaa laittaa sopivasti taka-alalle pelkäksi mausteeksi, Paradiso toimittaa sen mitä lupaa.





Kaiken kaikkiaan Paradiso oli yllättävän hyvä siihen nähden mitä odotin sen olevan. Odottelin jotain ehkä jo hieman väsähtänyttä uudelleen lämmittelyä, mutta koska leffa vain perustuu sarjaan, siitä ei ollut tietoakaan. Mayallin ja Edmondsonin keskinäinen, varsin sadistinen kanssakäyminen on yhä yhtä freesiä kuin alkutaipaleellaan 80-luvulla. Loistavaa roskaa ja siitä minä pidän!

Hotelli Paradiso (Guest House Paradiso, 1999)
Ohjaus: Adrian Edmondson
89 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10