Packing heat from Texas to Malibu Beach

Kuten viimeksi lupailin, aion synttärien kunniaksi aloittaa uuden projektin. Tällä kertaa lyhyen, vain 12 elokuvan pituisen, mutta kenties sitäkin herkullisemman. Kyseessä on tietysti Andy Sidaris -tuotantoa oleva Triple B -sarja eli Bullets, Bombs and Babes. Sarjasta käytetään myös joskus nimeä L.E.T.H.A.L. Ladies, vaikka ensimmäisessä leffassa pääsankarina häärii äijänköriläs.

Huttuisesta tusinasta on katsottu jo kertaalleen yksi, Kovaa peliä Havaijilla (Hard Ticket to Hawaii, 1987), jossa meitä viihdytti singolla ampuva Ridge Forrester eli Ron Moss. Kaikki 12 teosta ovat periaatteessa itsenäisiä, mutta niillä on löyhiä yhteyksiä toisiinsa (samoja hahmoja tai hahmojen välisiä suhteita yms.). Koko sarjassa on hieman sama meininki, kuten sen nimestä voi päätellä. Näyttelijöiksi on palkattu kourallinen Playboyn keskiaukeamatyttöjä eikä panoksia ole säästelty.

Nyt siis katselussa sarjan ensimmäinen, Malibu Express. Koska leffoja on vain 12, lienee ihan oikeutettua, että niistä jokainen saa oman postauksensa.

Malibu Express 

 (1985)

Ensimmäisessä leffassa kohtaamme yksityisetsivä Cody Abilienen (lapsinäyttelijänä tunnetuksi tullut Darby Hinton). Mies on etevämpi naistenkaataja kuin aseenkäsittelijä. Luodit viuhuvat ohi jopa harjoitusradalla. Jostain syystä Cody katsoo silti olevansa pätevä hommaansa, mikäs siinä.

Cody saa tehtäväkseen selvittää kuka myy tietotekniikkaa venäläisille. Tai kuka murhasi jonkun tyypin. Näin luin internetistä. Todellisuudessa päähän ei jäänyt yhtään mitä Cody oli oikeastaan tutkimassa ja hutkimassa, sillä, kuten Sidarisin leffoissa yleensäkin, juoni on sivuseikka.

Joka tapauksessa, keikan vuoksi Cody muuttaa hetkeksi asumaan rikkaan perheen vieraaksi. Kartanossa asuvat pyörätuolissa istuvan aatelisnaisen lisäksi tämän sukulaisia sekä palvelusväkeä. Ykkösroolin vetää autonkuljettaja Shane, joka kellistää kaikki talon kellistettävissä olevat voidakseen kiristää heiltä rahaa seksivideoilla ja valokuvilla. Hieman yllättäen kiristettävien listalla on myös kartanonrouvan umpihomo drag queen-veljenpoika.

Kun Shane murhataan ja videot ja valokuvat leviävät, alkaa uusi tutkimus, joka jää hieman paremmin mieleenkin. Kuka murhasi miehen ja miksi? Kaikilla oli syynsä, mutta kuka veti liipasimesta?

Malibu Express on yhdistelmä klassista "kuka teki sen"-murhatarinaa, jossa syyllisiä on tungokseksi asti sekä hurvittelevaa seksploitaatio-komediaa. Räjähdyksiä ja hulppeita ammuskelukohtauksia ei ole yhtä tiheästi kuin Havaijissa, mutta paljasta pintaa on senkin edestä.

Vuoden 1985 mittapuulla seksikohtaukset olivat varmaan ihan rankkoja. Kuten Havaijissakin, myös Malibussa tärkeämpien asioiden hoitaminen meinaa usein unohtua, kun hahmot unohtuvat paneskelemaan milloin rikospaikalle ja milloin pakoautoon. Ammuskelukohtauksista hauskin on Shanen murha, eikä vähiten siksi että mies päättää ottaa telkkarin mukanaan Manalaan. Kenelle tulisi mieleen lähteä kanniskelemaan telkkaria, kun kehossa on kilo lyijyä?

Upeana sivujuonena leffassa tarjoillaan sarja kilpa-ajoja, joihin Codyn haastaa kaunainen, hieman juntihtava tuttavaperhe. Hillbilly-klaani uhkaa voittaa Codyn milloin minkäkinlaisella ajopelillä. Syynä jatkuvaan hurjasteluun on ilmeisesti Codyn isä, joka aikoinaan voitti perheen isukin kisassa ja saattoi koko suvun katkeamattomaan häpeän ja koston kierteeseen.

YouTubesta löytyy kahden minuutin tiivistelmä leffasta niille, jotka eivät jaksa katsoa koko hommaa. Paljaan pinnan määrä on rajattu kuitenkin minimiin, joten kannattaa vielä harkita - hirveästi muuta sisältöä ei nimittäin sitten olekaan.

Malibu Express (1985)
Ohjaus: Andy Sidaris
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.2/10

5 vuotta! Hauskaa synttäriä!

No niin. Tarkoituksenani oli rikkoa pitkä hiljaisuus matkareportaasilla tai uudella Zatoichi-postauksella, mutta sitten huomasinkin synttärien lähestyvän. Viisi vuotta on jo tätäkin blogia tullut pidettyä. Siirretään siis nämä mainitut postaukset vielä tulevaisuuteen.

Synttäripostaukseen piti keksiä vähän jotain eriä, sillä Analytics ei enää näytä hakusanoja. Tai ainakaan minulle se ei niitä näytä, en tiedä pitäisikö tällaisestä herkusta maksaa vai mitä. Myöskään Webmasters tool ei enää näyttänyt mitään, vaikka viimeksi selasin sitä joitakin kuukausia sitten. Hemmetti. Hauskat hakusanat olivat yksi suosikkijuttujani jokavuotisissa synttäritsebaloissa.

Jostain syystä Analytics ja Webmasters tool eivät näytä minulle tällä hetkellä oikein mitään dataa, joten suosituimpien juttujen listaakaan en saa aikaiseksi. Mitähän tässä tilalla sitten tarjoaisi? No, kun TV-sarjat viettävät merkkihetkiään, tarjolle lykätään yleensä clipshow parhaista hetkistä. Tähän hätään en ihan koko blogia ehdi pläräämään läpi, joten tyydyin vain yhteen uusintanäytökseen.

Mietimme uusintakatsottavaksi jonkin erityisen hyvin mieleenjääneen teoksen menneiltä vuosilta. Valinta oli todella helppo, sillä molemmilla oli välittömästi mielessä sama elokuva: Microwave Massacre! Tammikuussa 2011 katsottu leffa ei ole ihan vanhin, mutta aika lähellä. Jostain syystä se on jäänyt mieleen erityisen hyvänä huonona leffakokemuksena ja kuinka ollakaan, uusintakatselu oli vähintään yhtä hauska. Jos haluat päästä tunnelmaan mukaan, eikä käppälaatu haittaa, leffan voi näemmä tsekata (ainakin vielä hetken aikaa) kokonaisuudessaan YouTubesta. Nyt siis muutama sananen siitä, miten MM on kestänyt aikaa ja vertailua.

Psst, jos uusinnat ei paljoa nappaa, ei hätää: seuraavassa postauksessa synttäri-ilottelu jatkuu ja samalla alkaa täysin uusi projekti!


Microwave Massacre (1983)
Nykyään tulee harvemmin katsottua elokuvia moneen kertaan. Nähtävää on maailma pullollaan, eikä uusintoihin hirveästi liikene aikaa, kun pitää nähdä mahdollisimman paljon.

Hieman mietin olisiko tämän tason B-perseilyn uusinnassa mitään järkeä. Kun kaikki kreiseimmätkin juonenkäänteet osaa ennustaa, jääkö jäljelle mitään? Hieman yllättäen Microwave Massacresta paljastui jopa puolia, jotka ensimmäisellä kerralla jäivät pimentoon - eihän tällaisen teoksen odottaisi olevan näin monitasoinen. Jos nyt niin voi sanoa.

Tässä lyhyen lyhyt recap juonesta: raksamies-Donald on kyllästynyt vaimonsa Mayn kokkailuihin. Siitä asti kun talouteen saapui mikro, ruoat ovat olleet "gurmeeta". Cordon blöötä sun muuta lausumiskelvotonta paskaa. Donald haaveilee juusto-kinkkuleivästä, jota ei koskaan tule. Erään kännisen iltaman päätteeksi Donald vetää mutkat suoriksi, kaataa sapuskat mikrokokin päähän, kusee kukkaruukkuun ja lahtaa lopuksi emäntänsä tämän omalla pippurimyllyllä. Aamulla vaimo löytyy mikrosta. Donald vääntää slow broil-asetuksen päälle ja lähtee töihin. Jostain syystä mies päättää säilöä kokatun Mayn jääkaappiin ja kuinkas ollakaan, tulee vahingossa haukanneeksi tämän kättä iltapalaksi. Hyväähän se on, ei käy kieltäminen. Kohta Donaldilla on omat gurmee-eväät töissä ja uusi fetissi: ruoan laittaminen naisista.

Jostain syystä moni aiemmin sietämättömän huono vitsi vaikutti nyt riemastuttavan karulta. Aiemmin päähenkilö Donald (stand-up koomikko Jackie Vernon) vaikutti täydelliseltä karismatyhjiöltä, nyt hänestäkin löytyi ihan sympaattisia puolia.

Moni upea hetki oli myös jäänyt unholaan. Kuten se hieno kohtaus, jossa Donald levittää valtavalla veitsellä majoneesia alastoman naisen päälle. Klassista!

Vaikka elokuva on tehty ronskilla kädellä, muutama juttu jaksaa ihmetyttää. Otot ovat yllättävän pitkiä. Luulisi jonkun ryssivän jatkuvalla syötöllä, mutta ei ilmeisesti. Vernon vetää omat hämmentävät ilmeilynsä melkoisella pokerilla. Erityismaininta hulppean hirveästä näyttelystä menee Mayta esittävälle Claire Ginsbergille. Jonka ainoa elokuva tämä oli. Jostain kumman syystä.

Lisäksi leffassa on kaikkia hämmentäviä yksityiskohtia, joiden taustat eivät koskaan selviä. Orgioita harrastavat naapurit? Hidasteleva huppumummo suojatiellä? Outo tissinainen rakennustyömaalla? Mitä tämä kaikki on? Ei mitään hajua, mutta viihdyttävää se on kaikki tyynni. Tylsää hetkeä tämän leffan parissa ei juuri tule.

Microwave Massacre kesti uusintakatselun oikein oivallisesti ja hemmetti, tämähän on vielä rutkasti parempi kuin reilu neljä vuotta sitten. Siispä suosittelen lämpimästi: katso tämä, vaikka vain jotta voisit katsoa sen vielä myöhemmin uusiksi.

Microwave Massacre (1983)
Ohjaus: Wayne Berwick
76 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10

Tämä ei todellakaan ole King Kong

A*P*E 

(1976)

Ok, tämä ei ehkä täysin mene Itä-Aasia -teeman muottiin. Ja toisaalta menee, ihan täydellisesti. Ape on eteläkorealaistuotanto, jonka näyttelijöiksi valittiin B-luokan ryönää liittolaisvaltiosta, Amerikasta. Ohjauksesta vastasi kuratykki Paul Leder, joka käsikirjoitti leffan yhdessä poikansa Reubenin kanssa. Tarkoitusperät olivat vähemmän jalot. Tuottajalegenda Dino de Laurentiis puuhasi samoihin aikoihin remakea alkuperäisestä King Kongista ja Apen oli tarkoitus rahastaa toisen apinaleffan väistämättömällä menestyksellä.

Paitsi ettei kukaan enää muista koko King Kong -remakea, koska se floppasi surkeasti. Kuka arvaa miten Apen kävi?

Ei sillä, että Apesta olisi muutenkaan ollut ehdan tavaran vastineeksi. Tätä tuskin voi hyvillä mielin edes kutsua elokuvaksi. Miten ihmeessä tähän saatiin mukaan Yhdysvaltojen armeija varustuksineen ja Soulin filharmonikat soundtrackille?

Kaunis näyttelijätar Marilyn Baker (ihan hemmetin ovela mashup Marilyn Monroesta ja tämän syntymänimestä Norma Jean Bakerista) saapuu Etelä-Korean pääkaupunkiin Souliin uuden elokuvansa kuvauksia varten. Mukana on myös iilimatomainen poikaystävä Tom, joka on saapunut Souliin jo aiemmin voidakseen olla Marilynin rinnalla tämän estelyistä huolimatta. Taksimatkalla tunteet lämpenevät samalla kun nuoripari ihastelee maisemia ja juttelee rakennuksista. Kuumaa!

Kaksikko ei vielä tiedä, että jättiläismäinen gorilla on karannut rahtialukselta Korean rannikolla. Kukaan ei tunnu tietävän mitään valtavan kädellisen olemassaolosta noin ylipäätään. Mikä on ihan helvetin hämmentävää. Mistä se apina sinne rahtialukselle tuli, mihin sitä oltiin viemässä ja mitä, mitä, mitääää? Kun ilmoituksia tuhotuista kylistä alkaa sadella, kukaan ei halua uskoa puheita jättiapinasta tosiksi. Pian gorilla pääseekin elokuvan kuvauksiin, ihastuu Marilyniin ja kaappaa tämän hellukseen.

Mitään omaperäistä ja ihmeellistä tässä leffassa ei ole. Erikoistehosteet, jos niitä voi sellaisiksi sanoa, ovat kunnon superkäppää, pienoismalleja käytetään ihan tolkuttomasti ja vähäistä toimintaa yritetään tilkitä näyttämällä armeijan tankkien huristelua ja tykeillä ampumista noin puoli tuntia putkeen. Apina näyttää enemmän pehmolelulta kuin todelliselta uhalta.

Kaikista huvittavinta ovat päättömät mittasuhteet. Heti elokuvan alussa jättigorilla painii uintimatkallaan hain kanssa. Vaikka gorilla on kunnon hirviö, hai on kuitenkin sen kokoinen, että heilumista voi kutsua painiksi. Seuraavaksi gorilla onkin monikerroksisten rakennusten kokoinen ja iskee jättijalkaansa katosta läpi kuin ei mitään. Kohta gorilla kohtaa käärmeen, joka on ainakin sen hain kokoinen. Ja astuu lehmän yli, joka on ehkä gorillan varpaankynnen kokoinen. Päättäkää jo miten iso se apina on hemmetti soikoon!

Mittasuhteet menevät ihan metsään jopa siinä, kun Marilyn on apinan kourassa. Lähikuvissa Marilyn näyttää olevan juuri sopivaa kokoa mahtuakseen apinan kämmeneen, mutta kauempaa katsottuna Marilynia tuuraava nukke on lepää enemmänkin apinan käsivarrella.

Kun armeijan helikopterit ja tankit hyökkäävät hirviöelukan kimppuun, otus alkaa vetämään ihmeellistä discoketkutusta. Ilmeisesti tarkoitus on näyttää siltä, että se väistelee ohi surisevia koptereita ja ammuksia, mutta niitä ei näy missään. Apina siis vain tanssahtelee yksikseen. Ihan hervottoman näköistä touhua!

Ehkä kaikinta hämärintä koko hommassa on kuitenkin se, että tämä kuvattiin aikoinaan 3D:nä. Se selittää hienot, kolmiulotteisuutta tavoittelevat efektit, kuten sen kun gorilla heittää käärmeen kohti kameraa. Itse asiassa kärmes osuu kameraan ja tönäisee sen pois paikoiltaan. Silti ilmeisesti paras otos?

Mietityttää myös millaista elokuvaa Marilyn kumppaneineen on tekemässä. Neito nähdään kahdessa kohtauksessa, ja vastanäyttelijä yrittää raiskata hänet molemmissa (ohjaaja kehoittaa toisessa raiskaamaan "vähän hellemmin", mitä ihmettä). Lisäksi yksi irtokohtaus nähdään jossain pellolla, kun feodaaliajan asein varustautuneet miehet hyökkivät toistensa kimppuun. Vähän jää mysteeriksi kuuluvatko kaikki kohtaukset samaan mielikuvituselokuvaan.

Tiettyyn pisteeseen asti Ape on ihan viihdyttävää törttöilyä, mutta vimeistään viimeisen puolen tunnin arkistokuvamaratonit alkavat puuduttaa pahasti. Alku onkin koko leffan parasta antia hai- ja käärmetappeluineen ja tökeröine dialogeineen. Vuorosanojen määräkin vähenee leffan edetessä ja ääniefektit ovat olemattomia (ja lähes aina vääriä), mikä lisää puuduttavuutta valtavasti. Sopivassa mielentilassa sopivan köpöä viihdettä.

Pakko silti sanoa, että pohjoisen naapurivaltion jättihirviövastine Pulgasari on suorastaan taidetta tähän verrattuna.

A*P*E (1976)
Ohjaus: Paul Leder
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.8/10

Ice, Ice Baby

The Grand Heist 

(Baramgwa hamjje sarajida, 2012)

Japanista siirrytään Etelä-Koreaan.

The Grand Heist on tavallaan tyypillinen huijarielokuva, toisaalta taas ei. Sen erikoisuus on se, että siinä ei varasteta rikkauksia tai varallisuutta vaan jäätä. Jää on 1700-luvun Koreassa luksustuote, jota louhitaan talvella ja säilytetään suurina harkkoina keisarillisessa jääsäilössä. Kesäkuumalla jäätä jaetaan helteen riipomille kansalaisille kitsaasti. Jään jakamisesta vastaa erillinen, korruptoitunut komitea, joka tuhlailee jäätä eliittijuhlissaan, mutta jättää kuumuuden kanssa painivat kansalaiset oman onnensa nojaan.

Komitea haluaa tiettyjä ihmisiä pois pelistä saadakseen jäähän yksinoikeuden. Yksi niistä on hulluttelevan kirjakauppiaan apurin, Duk-Moon aatelisverinen isä, toinen jäänvartija Dong-Soo, joka on hieman liiankin oikeudenmukainen. Kostoksi isänsä kohtalosta Duk-Moo hautoo suunnitelman varastaa kaikki jää Seobinggosta, jossa sitä säilytetään. Hän saa taivuteltua mukaan Dong-Soon, joka on komitean juonien takia menettänyt työnsä.

Kaksikko haalii mukaan ison määrän eri alojen asiantuntijoita: on naistenmiestä, hovijuorujen kuuntelijaa, mestarikaivuria, räjähdemiestä ja mitähän vielä. Sekalaisesta sakista jokaisella on tietysti omanlaisensa persoona, eräillä vähintäänkin eksentrinen. Mitäpä tällainen leffa olisikaan ilman sekalaisinta mahdollista sidekick-valikoimaa.

Loppua kohden liiankin monella on lusikkansa sopassa. Suunnitelma on pitkä, mutkikas ja vaarallinen ja koko ajan täytyy muistutella itselleen, että nyt puhutaan tosiaan jäästä.

Parituntinen elokuva on kreisikomediaksi melko pitkä. Ihan kaikki huonot vitsit eivät enää loppua kohden jaksa naurattaa, mutta hieman yllättäen monista kuluneistakin aiheista saadaan muutamat irtonaurut irti. Tahattomat erektiot ja ilmavaivat - laatuhuumoria! Siinäpä oikeastaan olikin tämän elokuvan tyyli kiteytettynä. Huonoa vitsiä pukkaa toinen toisensa perään. Pelkkää alapäähuumoria tämä ei ole, mutta sitäkin riittää.

Duk-Moon toilailut etenkin elokuvan alkupuolella ovat myös hupaisaa seurattavaa. Hämmentävän äkkiä sekoilevasta kirjakaupan kahjoapurista kuitenkin leipoutuu aikansa criminal mastermind. Samoin kajahtanut, puolikuuro räjähdemies on ihan hupaisa jo pelkän olemuksensa vuoksi.

Ihan aikalaiskuvauksessa ei tietenkään pysytä millään. Kiiltävä PVC-märkäpuku 1700-luvulla? Selittäkää tämä ihan miten päin vain, mutta ei tämä nyt ihan...

Lopulta Grand Heistissa käy kuten yleensäkin tällaisissa monivaiheisissa huijausoperaatioleffoissa. Joka käänteeseen pitää väen väkisellä saada joku twisti, joten viimeisen puolen tunnin kohdalla katsoja on jo autuaan tietämätön siitä mikä se lopullinen suunnitelma on. Tällä seikalla ei itsessään ole edes mitään merkitystä, sillä kärryillä pysyminen on toissijaista.

GH vetää suorat mutkalle vielä lopputekstien aikanakin, kun kiukaalle pitää viime hetkilläkin heitää lisää vettä ja juoneen twistejä. Ketään ei vain siinä vaiheessa enää kiinnosta. Onneksi viihdytys-ärsytystaso pysyy kuitenkin enemmän siellä viihteen puolella.

The Grand Heist (Baramgwa hamjje sarajida, 2012)
Ohjaus: Joo-Ho Kim
121 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Karvainen sydäntenmurskaaja

Ajattelin tulevan Etelä-Korean opiskeluvaihdon ja Japanin kiertueen myötä katsella kesäkuussa itäaasialaisia elokuvia. Ensimmäisenä vuorossa on kaikkien itkupätkien kuningas, japanilainen Hachiko.

Hyvä ja uskollinen palvelija 

(Hachiko Monogatari, 1987) 

Myönnän, että olen lykännyt tämän katsomista jo vuosikausia. Olen ihan hirveä elokuvissaitkijä ja juuri tällaiset nyyhkypätkät riipaisevat jostain syvältä sydämen mutkasta. Jossain mielenhäiriössä katsoin kuitenkin amerikkaversion viime vuonna. Sen siirappisuus alkoi ärsyttää siinä määrin, että pakkohan alkuperäinenkin on viimein katsoa. Ja pakkohan tämän on olla parempi, hemmetti soikoon.

Hachikon tositarina lienee tuttu ainakin kaikille Tokiossa reissanneille. Uskollinen akita-koira odotti isäntäänsä, professori Uenoa, töistä Shibuyan asemalla vielä yhdeksän vuotta sen jälkeen, kun Ueno oli työmatkallaan kuollut. Hachikon kunniaksi Shibuyan asemalle on pystytetty koirapatsas sille paikalle, jossa se isäntäänsä odotti. Joku huhtikuun 8. päivä ihmiset kerääntyvät koirineen asemalle kunnioittamaan Hachin muistoa.

Elokuvassa Hachikon elämää seurataan sen alusta loppuun saakka. Pohjois-Japanissa syntynyt akitarotuinen Hachiko päätyy Tokioon professori Uenon perheeseen. Hyväsydäminen professori kiintyy koiraan kovasti (ehkä vähän liikaakin?), vaikka vaimon mielestä koiran hankkiminen oli huono idea. Alun perin pariskunnan tyttären piti ottaa koira hoidettavakseen, mutta äkillinen avioliitto muuttaa suunnitelmia.

Joka päivä Ueno kulkee töihin junalla Shibuyan asemalta. Hän ottaa Hachikon mukaan asemalle, jonne tämä palaa illalla odottamaan, kun professori tulee töistä. Kaksikko on erottamaton parivaljakko. Eräänä päivänä Ueno kuitenkin lähtee töihin eikä palaakaan enää takaisin. Hän saa aivoverenvuodon kesken työpäivän ja menehtyy.

Professorin vaimo antaa Hachikon pois ja myy pariskunnan yhteisen kodin, mutta Hachi palaa sinne takaisin kerta toisensa jälkeen. Hachikosta tulee pian heittopussi, jota nakellaan isännältä toiselle olosuhteiden ja milloin minkäkin syyn pakosta. Mihin tahansa Hachiko viedäänkin, aina se palaa Shibuyan asemalle odottamaan isäntänsä kotiinpaluuta.

Lopulta elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen. Uenon kuoleman jälkeen seurataan vain Hachia paikasta toiseen. Tarinankerronta ja draaman kaari ei olekaan tässä avainasemassa, vaan kaiken yhteensitovaksi voimaksi nousee koko homman sydäntäsärkevyys. Pitää olla aika paatunut ihmiskivi ettei liikuttuisi edes vähääkään Hachin tarinasta.

Elokuvan alkupuolelta löytyy silti rutkasti huumoria. Professori Ueno on melkoinen persoona ja hänen suhteensa koiraansa on vähintäänkin erikoinen. Aluksi perhe pitää etäisyyttä Hachiin, koska ei ole aikeissa pitää koko koiraa. Uenon suunnitelmat koirasta luopumisesta häviävät kuitenkin pian kuin tuhka tuuleen. Uenon poistuminen näyttämöltä järsii tarinasta kaiken kepeyden, mikä varmasti on tarkoituskin. Koska mies on niin leppoisa ja selvästi hemmetin mukava tyyppi, myös katsoja jää kaipaamaan häntä. Richard Gere ei pärjää tälle tyypille edes unissaan.

Alkuperäis-Hachiko välttää amerikkaversion pahimmat siirappikuopat koskettavuudestaan huolimatta. Ehkä Japaniin sijoittuminen tuo siihen vähän enemmän etäisyyttä. Koskettavuudella mehustellaan muutenkin vähemmän, eikä jokaista itkuista käännettä hangata väen väkisin naamaan. Tästä toki iso plus. Weepie nimittäin lakkaa olemasta itkun arvoinen siinä vaiheessa, kun se menee liian yrittämisen puolelle.

Akita oli rotuna vielä tositarinan tapahtuma-aikoihin harvinainen. Sen suosio suorastaan räjähti 1930-luvulla, kun uutiset uskollisesta Hachikosta pölähtivät lehtiin pitkin saarivaltiota. Suosiota on myöhemmin lisännyt suomalaisillekin tuttu Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin), joka kertoo rohkeasta akitasta, joka taistelee koiralauman kanssa pelottavia karhuja vastaan.

Hyvä ja uskollinen palvelija (Hachiko Monogatari, 1987)
Ohjaus: Seijiro Koyama
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10

Farewell, Disney Animated Classics

Disney-projekti päättyi siis jokunen aika sitten ja kaiken kattava loppupostaus jäi vähän venymään. Vaikka projekti jatkuu ehkäpä ikuisuuden uusien julkaisujen muodossa, nyt olisi hyvä aika listata ne hyvät ja huonot.

Otetaan ensin listat alta pois ja kaivaudutaan sitten syvemmälle tämän projektin parhaimpiin ja pahimpiin hetkiin.


Ne hyvät

1. Leijonakuningas (The Lion King, 1994), 9.4/10
2. Aladdin (1992), 8.9/10
3. Kaunotar ja Hirviö (The Beauty and the Beast, 1991), 8.8/10
4. Viidakkokirja (The Jungle Book, 1967), 8.4/10
5. Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951), 8.4/10
6. Peter Pan (1953), 8.4/10
7. Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralph, 2012), 8.4/10
8. Mulan (1998), 8.2/10
9. Kaksin karkuteillä (Tangled, 2010), 8.2/10
10. Prinsessa ja sammakko (The Princess and the Frog, 2009), 8.2/10

Ei kovin yllättävä lista. Nostalgialla on paikkansa top kympissä, sillä puolet elokuvista on niitä, jotka olen katsonut noin tuhat kertaa lapsesta lähtien. Leijonakuninkaan katsominen 6-vuotiaana ilman vanhempien seuraa elokuvateatterin pimeydessä oli mieletön kokemus. Kaunotar ja Hirviö oli se elokuva, joka sytytti rakkauteni Disney-klassikoita kohtaan. Olin sen katsoessani vain neljän vanha ja olihan se ihan hemmetin pelottavakin. Lumouduin siitä niin täysin, että Aladdin oli pakko saada, kun se VHS-kassuna julkaistiin.

Vanhoista klassikoista sydäntä lämmittävät erityisesti Viidakkokirja ja Peter Pan, jotka myös näin lapsena. Muistan yhä millaisessa kääressä Peter Pan-VHS oli, kun sitä synttäreillä paketista avasin. Liisa Ihmemaassa-klassikon taisin katsoa ensikerran vasta aikuisiällä, samoin Mulanin, jota kuitenkin pidän lähes lapsuuden suosikkiklassikoiden veroisena.

Uusista, 2000-luvun klassikoista listalle pääsivät Räyhä-Ralf (hieman ehkä yllättäen?), Kaksin karkuteillä ja Prinsessa ja sammakko.

Huonojen listalle pääsee tavanomaisen viiden sijasta kuusi tekelettä. Dinosauruksen sijoitus klassikoiden listalla on vieläkin vähän niin ja näin. Se lisättiin listaan vasta jälkeenpäin eikä se todellakaan ole paikkaansa ansainnut. Jätin aikoinaan teoksen tyystin ilman järjestysnumeroa.

Ne huonot

1. Dinosaurus (Dinosaur, 2000), 2.0/10
2. Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985), 3.1/10
3. Oppitunti (Saludos Amigos, 1942), 3.4/10
4. Iskelmäparaati (Make Mine Music, 1946), 3.8/10
5. 3 Caballeroa (The Three Caballeros, 1944), 3.9/10
6. Pikku Kananen (Chicken Little, 2005), 4.6/10

Voi hyvänen. Olin jo autuaasti unohtanut miten tuskaa noiden 1940-luvun vaikeiden vuosien pilipalianimaatioiden katsominen oli. Oppitunti, Iskelmäparaati ja 3 Caballeroa pukattiin ilmoille vähän väkisin, vaikka sodan vuoksi rahaa ja työvoimaa oli niukasti. Kaikki kolme koostuvat lyhyistä animaatiosketseistä ja/tai musikaalinumeroista. Ja ne ovat aivan helvetin uuvuttavia jokainen. Oppitunnin ja 3 Caballeroa-pätkäkokoelman tarkoitus oli luoda parempia suhteita Etelä-Amerikkaan päin ja esitellä sikäläistä kulttuuria.

Hiidenpata... Huh. Mikä karmea ja omituinen etappi tässä projektissa. En onneksi muista elokuvasta juuri muuta kuin pelottavan (ja sikäli onnistuneen) pahiksen ja sen oudon karvaturrin, jota kuvailin karvaiseksi klonkuksi. Pikku Kananen on Dinosauruksen ohella heikointa 2000-luvun tuotantoa. Sellaista tavaraa, jota ei voi lämmöllä suositella kenellekään. Varsinkin Dinosauruksen tietokoneanimointi on vanhentunut aivan helvetisti, eikä mitenkään erityisen ilahduttavalla tavalla.

Tässä projektissa on paljon potentiaalia erilaisien listojen väsäämiseen. Parhaat pahikset, prinsessat ja sidekick-hahmot ansaitsisivat kaikki omat top-listansa. Seuraavaksi siis vuorossa:

DISNEY AWARDS

eli parhaiden hetkien ja hahmojen arvostustuokio. Rullasin läpi koko projektin kaikki postaukset ja jaoin sen perusteella kuvitteellisia palkintoja milloin mistäkin asiasta. Tässäpä saldo.

Parhaimman pahiksen pysti menee Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty, 1959) Pahattarelle. Hands down. Kunniamaininnan saavat Lumikin (Snow White, 1937) paha äitipuoli, dalmatialaisia vainonnut Cruella de Vil sekä Aladdinin luihu Jafar.

Ihastuttavimmat prinsessat löytyvät 80- ja 90-lukujen molemmin puolin. Silloin Disneyn päänaisissa alkoi olla omapäistä ytyä, kun aiemmin prinsessat keskittyivät olemaan nättejä. Varsinaisen palkinnon annan Pienen Merenneidon (The Little Mermaid, 1989) Arielille. Kunniamaininnan saa nimihahmo elokuvassa Pocahontas (1995).

Itkettävin hetki? Tämä on paha. Leijonakuningas ja Mufasan kuoleman nousevat varmasti ykkössijalle, mutta kunniamainintoja on paljon. Esimerkiksi se, kun vanha mummeli joutuu päästämään Tessu-kettunsa vapaaksi elokuvassa Topi ja Tessu (The Fox and the Hound, 1981). Sydäntäsärkevää! Samoin kurkkua kuristaa yksi kaikkien aikojen ikonisimpia animaatiokohtauksia eli Bambin (1942) äidin kuolema.

Parhaan soundtrackin palkinto menee Kaunottarelle ja Hirviölle. Alan Menkenin säveltämä musiikki on upeaa kuunneltavaa. Aladdin tulee kakkosena, siinäkin Menkenin musiikki.

Parhaat laulut puolestaan luikautetaan Leijonakuninkaassa. 

Myös parhaan sidekick-hahmon pystiä on vaikea jakaa, kun ehdokkaita on vaikka kuinka. Oman paikkansa sydämessäni on kuitenkin vallannut Mulanin Mushu-lohikäärme. Kunniamaininta Keisarin uusien kuvioiden (The Emperor's New Groove, 2000) Kronkille tuulihattuineen. Frozenista tuttu Olaf-lumiukkomies ei myöskään jää kauas taakse.

Parhaan ääninäyttelyn pysti on helppo jakaa. Vaikka katsoin kaikki klassikot englanniksi, mikään ei voita Vesa-Matti Loirin suomenkielistä taiturointia Aladdinin Henkenä. Jo tuossa suorituksessa on tarpeeksi syytä katsoa leffa uudestaan ja uudestaan.

Paras alkukohtaus löytyy Leijonakuninkaasta. Ihan hemmetin siistiä, että leffaa ehditään katsoa kokonaisen mahtipontisen musiikkinumeron verran ennen kuin leffan nimi paukahtaa ruutuun. Circle of Life eli Elämän tie on vaikuttava alku muutenkin eeppiselle eläinelokuvalle.

Kasvatuksellisesti epäilyttävimmät hetket löytyvät Pinokkiosta (1940). Siellä ne lapset tupruttelevat sikareita, ryyppäävät ja pelaavat uhkapelejä. Voi noita vesseleitä.

Parasta psykedeliaa tarjoilee Dumbo (1941) ja sen tanssivat pinkit elefantit. Ja nekin ovat ryyppäämisen tulosta. Hyvä Disney! Erityismaininnan tässä kategoriassa saa Liisa Ihmemaassa (1951), joko on kokonaisuudessaan yhtä psykedeliatykitystä.

Paras musikaalikohtaus lienee Velhon oppipoika-lyhäri alkuperäisessä Fantasiassa (1940). Eeppisiin mittoihin yltävä kohellus kestää monta katselukertaa, vaikka koko Fantasia putkeen katsottuna saattaakin pitemmän päälle puuduttaa.

Maalauksellisimmat taustat löytyvät Bambista. Maalauksellista animaatiotyötä löytyy myös kaikkien aikojen ensimmäisestä klassikosta, Lumikista.

Parhaan eläinpahiksen kuvitteellisen pytyn nappaa tikittävä krokotiili Peter Panista (1953). Voi hemmetti sitä krokoa. Ihan mahtava hahmo. Ei niinkään pelottava, vaan ihan helvetin hauska. Klassista komediaa tuo tikitys ja kulmien kohottelu samaan tahtiin.

Riemastuttavin hyvän mielen musikaalinumero löytyy Viidakkokirjasta (The Jungle Book, 1967). Se on oikeastaan kahden kappaleen välinen taisto, sillä sekä Baloo-karhun Bare Necessities että apinakuninkaan I Wanna Be Like You mahtuvat samaan kategoriaan. Erityismaininta letkeästä musisoinnista menee Aristokateille (The Aristocats, 1970) ja kappaleelle Everybody Wants to Be a Cat.

Parasta maailmanparannusta tarjoaa Pocahontas musiikkinumerollaan Colors of the Wind eli Tuulen värit. Ollaan kaikki yhtä luonnon ja toistemme kanssa, jookos?

Kuvitteellisten palkintojen jälkeen on aika jakaa kuvitteellisia erikoismainintoja.

Hahmojen kierrätyksestä erityismaininnan saa The Adventures of Ichabod and Mr. Crane (1949). Oikeastaan tämä leffa ei itsessään vielä kierrättänyt oikein mitään, vaan sen hahmoja otettiin mukaan tuleviin klassikoihin ja muualle Disney-universumiin. Erityisen hämmentävä oli hetki, jolloin Kaunottaresta ja Hirviöstä tutut Gaston ja hullujenhuoneen johtajamies tekevät cameonsa.

Periamerikkalaista asehulluutta edustaa Martinien ja McCoyden hillbilly-haulikkosota elokuvassa Iskelmäparaati. Ja tällä vielä potkaistiin koko elokuva käyntiin!

Disney-klassikoissa on nähty myös erikoista erotiikkaa. Notre Damen kellonsoittajassa (The Hunchback of Notre Dame, 1996) viettelevä mustalaisnainen Esmeralda saa mukahyveellisen Rollon kieriskelemään syntisissä ajatuksissa. Tuloksena on harvinaisen väkevä musiikkinumero, jossa Rollo syyttää Esmeraldaa Saatanan kätyriksi.

Oudointa piirrostyyliä edustaa veistoksellinen Herkules (Hercules, 1997). Mitä nuo korvapuustikorvat oikein ovat?

Yksi kajahtaneimmista kirjamukaelmista lienee Aarreplaneetta (Treasure Planet, 2002), joka perustuu aika helvetin löyhästi Robert Louis Stevensonin Aarresaareen. Nyt vain liikutaan tulevaisuudessa ja avaruudessa ja cyborgien keskuudessa.

Omalaatuisin alkuperäistarina puolestaan on Lilo ja Stitch (Lilo and Stitch, 2002). Havaijille sijoittuva semi-scifi-pläjäys Elvis-viboilla on vähintäänkin erikoinen cocktail. Myös Keisarin uudet kuviot yllättää erikoisuudellaan.

Pähein erikoisskillssi lienee Kaksin karkuteillä-elokuvan Rapunzelin hohtava taikatukka.

Karmeinta inhimillistämistä löytyy Oppitunnista (1942), jossa isä- ja äitilentokone passittavat lentokonepoikasensa lentokonekouluun. Aaaaargh! Erityismaininta tässä kategoriassa Säveltuokiolle (Melody Time, 1948), jossa hinaajaperhe seikkailee.

Karmein hahmon nimi löytyy Hiidenpadasta. Fflewddur Fflamin? Mitä? Siis oikeasti, mitä?

Kaunein ihminen missään klassikossa? No, ehdottomasti tämä newyorkilainen hodarikauppias. Erikoismaininnan arvoinen olento löytyy elokuvasta Oliver ja kumppanit (Oliver and Company, 1988).

Uusille elokuville awardeja ei juurikaan napsu, vaikka useimmissa niissä ei mitään vikaa olekaan. Niissä on vain ainakin näin yhden katselun perusteella huomattavasti vähemmän jotain sellaista erikoista, joka jäisi erikseen mieleen. Ehkä tulevaisuudessa nekin alkavat näyttää eriltä, kunhan vähän vanhenevat.

Siinäpä se tältä erää. Palaillaan projektin pariin sitten kun jotain uutta katsottavaa pistetään julkaisuun.

Ryminää Soulissa

Kauan odotettu varmistuskirje pölähti sähköpostiin vihdoinkin, lennot on varattu ja kesäsuunnitelmat ovat sitä myöten selvillä. Lähden nimittäin Etelä-Koreaan kuukaudeksi kesäkouluun! Pääasiassa tulee hengailtua Soulissa ja lähiympäristössä, matka-aikana heinäkuu. Vinkkejä saa antaa. Olen kuullut, että paikallisista elokuvateattereista ainakin osa on aika päräyttäviä. Sitä en vielä tiedä kerkeääkö niitä lopulta testaamaan. Kouluohjelmaan näyttäisi kuuluvan ainakin yksi korealainen elokuva.

Kuukauden opiskelun jälkeen reissu jatkuu vielä elokuun helteissä paistattelevaan hikiseen Japaniin. Suunnitteilla on sen verran kunnianhimoinen kiertoreissu, että koko ruljanssin toteutuminen vähän mietityttää. Toivottavasti Japanin junaverkko on niin näppärä ja toimiva kuin olen kuullut. Haaveissa on päästä tutustumaan ainakin Eiga Mura -elokuvakylään Kiotossa.

Joka tapauksessa, tämän ilouutisen kunniaksi eteläkorealaista toimintatykitystä. Varoitus! Sisältää pientä spoilausta. Et tätä kuitenkaan katso ja jos katsotkin, et tosissasi, joten älä valita.

2009: Lost Memories

 (2009: Loseteu maemorijeu, 2002)

Elokuva sijoittuu Etelä-Korean pääkaupunkiin Souliin, mutta oikeastaan Korea ei ole enää Korea, vaan osa jatkuvasti laajenevaa Japania. Muukin historia on mennyt uusiksi, erityisesti Toisen Maailmansodan ajalta. Hiroshiman ja Nagasakin sijaan atomipommi putosi Berliiniin ja päätti sodan. Korean sotaa puolestaan ei koskaan tapahtunutkaan, joten on perusteltua olettaa, että kyseessä on yksi yhtenäinen Korea. Joka kuuluu Japaniin.

Kaikki on muuttunut ja Seoulkin on suomiteksteissä käännetty Söuliksi. Ryökäleet.

Sakamoto on JBI-agentti, jolle alkaa pikkuhiljaa selvitä salaisuus muuttuneen historian takana. Hän tutustuu Hureisenjiniin, korealaiseen vastarintaliikkeeseen. Hänelle selviää, että historia ei olekaan sitä mitä sen pitäisi olla. Atomipommien ja hävityn sodan murtamat japanilaiset nimittäin matkustivat ajassa taaksepäin (MITÄ?) ja muuttivat historiankulkua estämällä japanilaisen kuvernöörin salamurhan Kiinassa 1909 (MITÄÄÄ). Yhden muutoksen tuloksena koko historia kirjoitettiin uusiksi. Ilman atomipommien tuomaa tuhoa Japani pystyi laajenemaan muualle Aasiaan.

Voi hyvänen aika mikä juoni. Ihan posketonta meininkiä. Sitä en tiedä miten yhden ihmisen elämä tai kuolema vuonna 1909 voi vaikuttaa maailmanlaajuisen sodan kulkuun ja lopputulokseen, mutta kai tässä on joku perhosvaikutus. Ja miten hitossa kukaan päätteli, että juuri tämän yhden tapahtuman muuttaminen muuttaa kaiken? Testattiinko muita vaihtoehtoja ensin vai vaikuttiko tämä vain heti kärkeen parhaalta mahdolliselta? Tehokas tuo katkerien aikamatkustelevien japanilaisten aivoriihi.

Tässä elokuvassa ei ole mitään järkeä oikein miltään kantilta katsottuna. Kaiken huipuksi koko kattaus on ladattu valtavalla määrällä siirappista melodramatiikkaa, joka yltää parhaimmillaan humoristisiin mittoihin. Ei tässä kyllä pokka meinaa pitää muutenkaan. Erikoistehosteet ovat kunnon käppätasoa ja toimintaosioitakin vaivaa yleinen kliseisyys. Hidastettuja kohtauksia on aina vain enemmän ja enemmän ja jokainen pointti tehdään suorastaan vaivaannuttavan selväksi.

Silti tästä on jollain kummalla tavalla pakko pitää. Viihdyttävä setti tämä ainakin on, eikä reilun kahden tunnin kesto tunnu liian pitkältä. Korealaisen Sakamoton ja japanilaisen kollegan Saikon keskinäistä ystävyyttä ja sen murenemista olisi voinut hieroa naamaan vielä vähän lisää.

Saikon japanilaisuus nyt ainakin tulee selville pienintä geeninmurusta myöten. Vuosi on 2009 ja miehen sipsutteleva vaimo pitää jatkuvalla syötöllä kimonoa ja mies itse yukataa, koti on megaesteettinen perinteinen japanilaismökki rakkaudella istutetun puutarhan kera. Unohdinko mainita koilammet ja kaarisillat?

Kaiken kaikkiaan jollain hämärällä tavalla ihastuttavan viihdyttävä kliseepaketti älyttömällä juonella varustettuna. Kannattaako tätä siis katsoa? No totta helvetissä. Suosittelen kaveriksi humalan tuomaa hilpeyttä tai krapulan luomaa naiivia tunneherkkyyttä.

2009: Lost Memories (2009: Loseteu maemorijeu, 2002)
Ohjaus: Si-Myung Lee
136 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10