Hieman erilainen eläinten kaupunki

Pekka ja taikasauva 

(Une fée... pas comme las autres, 1957)

Viime postauksessa käytiin Disneyn visioimassa Zootropoliksessa, eläinten kaupungissa, mutta aika pian silmiin osui myös hieman toisenlainen eläinleffa. Pekka ja taikasauva on vanha ranskalaistekoinen lastenelokuva, josta löytyy suorastaan hämmentävän vähän tietoa netistä - siitäkin huolimatta, että teos on monen elokuvaharrastajan märkä uni etenkin Yhdysvalloissa. Enkkudubattua versiota (The Secret of Magic Island) on nykypäivänä lähes mahdoton löytää, eikä alkuperäistäkään taida olla kovin montaa kierrossa. Pikaisella researchilla ainoat silmiini osuneet tiedonmuruset löytyivät The Huffington Postin vuoden 2012 jutusta.

Pekka ja taikasauva onkin varsin erikoinen elokuva. Sitä tähdittävät kokonaan ihan oikeat, elävät eläimet, eikä ihmisiä näy laisinkaan. Jo aiemmin tässä blogissa on nähty eläineksploitaatiota, kun 1920-luvun amerikkalsita mykkäelokuvaa tähdittivät apinat (todella eettistä!), mutta Pekassa esiintyjät eivät ole vain yhden eläinlajin edustajia. Joukossa on hanhia ja tipuja, kissoja, koiria, kaneja... Ja yksi paha Apina.

Tarina alkaa, kun keijukainen jättää taikasauvansa säilytykseen eläinten kylään, jotta paha Apina ("black troll") ei saisi sitä haltuunsa. Kylässä valmistellaan paraikaa juhlia ja niihin on saapumassa myös runoilija Pekka, keltainen kanarialintu, jonka serkun (joka on kissa, miksipä ei) luona taikasauva on piilossa. Matkalla kylään Pekka näkee mainosjulisteessa kauniin Barbaran ja ihastuu nokankärkeään myöten. Pekan ja Barbaran välille syntyykin romanssi.

Kesken juhlien Apina kuitenkin hyökkää kylään aikeenaan ryöstää taikasauva. Operaatio onnistuu ja Apina taikoo lähtiessään eläimiä, mukaan lukien Barbaran, kiveksi. Surun murtama Pekka lähtee hakemaan taikasauvaa takaisin yhdessä serkkunsa kanssa. Apina ei kuitenkaan antaudu ihan helpolla ja pahiksen linnoitus on vaaroja täynnä.

Kunhan pääsee yli eläincastin aiheuttamasta ihmetyksestä, elokuvan alkupuolisko alkaa puuduttaa ja nopeasti. Tositoimiin päästään vasta kun Pekka kumppaneineen tekee täsmäiskun Apinan linnaan ja varsinainen seikkailuosuus alkaa. Koko leffa olisi voinut olla kertomus pelkästään linnaan hyökkäämisestä ja sieltä pakenemisesta, sillä alkupuoli on vain käytännössä eläinnäyttelijöiden esittelyä. Montakaan kylän asukeista ei juuri nähdä alun jälkeen, joten pohjustusta ei tarvitsisi juonen kannalta juurikaan.

Pohjimmiltaan elokuva kuitenkin on eläineksploitaatiota, joten eläinnäyttelijöiden kikkailu juonen tilalla ei yllätä. Olisi ihan kiinnostava tietää, miten eläinten hyvinvointi otettiin 1950-luvun Ranskassa huomioon tätä elokuvaa väsätessä. Leffassa nähdään kuitenkin niin laaja skaala eri eläimiä, että on vaikea ymmärtää miten ne kaikki on saatu pysymään aisoissa. Saattaa olla mielikuvitukseni tuotetta, mutta ainakin osa eläimistä näyttää siltä, että jotain pillereitä niille on täytynyt antaa.

Ohjaaja Jean Tourane ei päätynyt tekemään elokuvateollisuudessa erityisen pitkään uraa. Miehen kontolta löytyy vain yksi toinen ohjaus, Saturnin, le petit canard, joka kertoo nimensä mukaisesti pienestä kanarialinnusta. Sen pääosassa on Pekkaa näyttelevä lintu, joka myös Pekan julisteessa mainitaan nimellä Saturnin. Saturnin valmistui vuonna 1964 ja oli Ranskassa erittäin suosittu. Tourane valmisti elokuvan suosion vuoksi Ranskan televisioon Saturnista myös 78-osaisen sarjan.

Amerikkalainen tuottaja osti Touranen Saturnin-materiaalin vuosia ensiesityksen jälkeen, mahdollisesti Touranen kuoltua 1986. Matskut leikattiin ja liimattiin uuteen uskoon ja koottiin vuonna 1990 TV-sarjaksi, jota esitettiin Yhdysvalloissa nimellä The Adventures of Dynamo Duck. 

Jos leffaa kuitenkin arvostellaan nyt ihan elokuvana, niin onhan siinä puolensa. Lapsena olisin Pekasta varmaan pitänyt ja lastenelokuvahan se onkin. Vaivannäkö lavasteissa ja kuvauksessa palkitsee visuaalisesti komealla elokuvalla, jota ei selvästikään ole tehty kengännauhabudjetilla. Jonkinlainen taustoittava dokkari olisi erittäin mielenkiintoinen, mutta jos sellainen on joskus ollut, sitä olisi nykyään varmasti vaikeampi löytää kuin itse elokuvaa.

Elokuvan pisteitä voisi nostaa ainoastaan juonen tasaisempi jako. Aivan liian pitkä pätkä alkua menee niiden kylän eläinten esittelyyn, joita ei koskaan myöhemmin edes nähdä. Osa kikkailusta on ihan hauskaa, mutta ei riitä pitämään mielenkiintoa yllä erityisen pitkään. Lopun seikkailuosio onneksi paikkaa, sillä se on ihan timanttia. Suosikkikohtauksessani Pekka kumppaneineen pakenee Apinan pommittaessa metsää matalaksi. Melkoinen vaiva pienen tipusen vuoksi!

Pekka ja taikasauva (Une fée... pas comme las autres, 1957)
Ohjaus: Jean Tourane
63 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.7

It's called a hustle, sweetheart

Näin alkuun pahoittelut ihan helvetin hitaasta postaustahdista. Kevät on mennyt sairastellessa ja lisäksi tässä vähän rassaa sellainen isompi projekti kuin opinnäytetyö. Edelleen. Nyt Disney-projekti kuitenkin sujahtaa nykyaikaan!

54. Zootropolis - Eläinten kaupunki 

(Zootopia, 2016)

Uhosin, että Disney Classics -projekti jatkuu tulevaisuudessa kohtuullisen reaaliaikaisena, eli uusien "klassikkojen" arvostelut pärähtävät nettiin sitä mukaa kun leffoja julkaistaan. Uusin pallero tässä helminauhassa on Zootropolis - Eläinten kaupunki, ja odotukset vähintäänkin ristiriitaisia. Varmaan kaikki tätä blogia (ja etenkin Disney-postauksia) lukeneet tietävät, mitä mieltä olen eläinten inhimillistämisestä. Ja tämä elokuva jos jokin on juuri sitä.

Elokuvan lähtökohdat ovat tässä: joskus muinoin eläimet oli jaettu saalistajiin ja saaliiseen, mutta nykyisin kaikki elävät keskenään harmoniassa. Stereotypioihin perustuvia ennakkoluuloja on tosin olemassa ja rutkasti. Zootropolis on tittelin mukaisesti eläinten suurkaupunki, jossa pedot ja uhrit elävät suht sopuisasti keskenään. Jostain mystisestä syystä kaupungissa on myös eri ilmastovyöhykkeitä, kuten lumentäyteinen Tundratown ja kuuman kostea Rainforest District. Aavikkokin löytyy! Ihan näpsäkkä tapa saada eri ilmastojen eläimet asumaan samaa pientä plänttiä.

Pieni jänö Judy Hopps haaveilee poliisinurasta, mutta vanhemmat ovat eri mieltä. Lainvalvojan ura veisi Judyn pois perheen porkkanafarmilta, keskelle vaarallista Zootropoliksen kaupunkia, jossa petoeläimiä joutuu kohtaamaan jatkuvasti. Judy päätyy poliisiksi, mutta isommat poliisieläimet eivät ota häntä tosissaan, ja tiedossa on parkkipirkon hommia. Puolivahingossa Judy lupautuu tutkimaan kadonneen saukon tapausta ja saa poliisipäälliköltä 48 tuntia aikaa ratkaista keissin - muuten edessä on fudut. Judy lyöttäytyy yhteen ainoan johtolankansa, Nick Wilde -nimisen ketun kanssa ja epäsuhtainen kaksikko aloittaa tutkimukset.

Tutun kuuloista, eikö?

Zootropia yhdistelee hyvin perinteisiä tarinalinjoja uudenlaiseen ympäristöön. Pohjimmiltaan leffa on buddy cop -kamaa, joka ei tunnu menevän ikinä pois muodista. Ei siinä, kyllähän tuolla asetelmalla ihan hauskoja leffoja saa aikaiseksi. Judyn tarina tietysti kertaa myös "maalaistyttö lähtee kaupunkiin" ja "kukaan ei usko minuun, mutta minäpäs näytän" -juonet, iänikuisia nekin.

Leffan animointi on upeaa katsottavaa, ja visuaalisuus nouseekin suureksi valtiksi. Kokonaisuus on värikäs, yksityiskohtainen ja kiinnostava. Juoni on ihan viihdyttävä, mutta pahasti kliseinen. Elokuvan sanoma ei ainakaan jää epäselväksi, sillä sitä hierotaan naamaan ihan koko ajan. Loppua kohden toisto alkaa jo vähän tökkiä. Sama viesti olisi varmasti saatu perille hienovaraisemminkin.

Kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen uusi "klassikko". On ihan jännä nähdä mihin suuntaan Disney tulevaisuudessa kulkee, sillä uudemmat leffat ovat olleet melko onnistuneita originaaliproggiksia. Frozenin kaltaista megahittiä tuskin saadaan ihan heti taottua uudestaan, mutta sille tuskin on edes tarvetta, kun Frozen-krääsä myy edelleen täyttä häkää.

Zootropolis - Eläinten kaupunki (Zootopia, 2016)
Ohjaus: Byron Howard, Rich Moore & Jared Bush
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.6/10

Killing is an art form

Triple B -sarja jatkuu vihdoinkin! Tässä välissä kannattaa käydä lukaisemassa Kovaa peliä Havaijilla -postaus, jos sitä ei ole vielä tehnyt. Leffa nimittäin kuuluu Triple B -sarjaan kakkososana, mutta katsoin se jo ennen koko projektin aloittamista. Kolmosleffassa palataan Havaijille ja sankareina toimivat jälleen rahtikoneen lentäjät Donna ja Taryn. Myös muita kakkosleffan hahmoja nähdään jälleen, mutta ei, Ron "Ridge" Moss ei ole enää mukana. Mikä harmi!

Kuoleman kyydissä

(Picasso Trigger, 1988)

Salaperäinen kaksoisagentti ja taiteen ystävä Picasso Trigger murhataan Pariisissa, kun hän on luovuttamassa suosikkitaideteostaan, picasso trigger-kalaa esittävää taulua, taidemuseolle. Murhaajaksi epäillään Miguel Ortiz-nimistä hemmetin tyylikästä pahista, joka vannoo kostavansa veljensä murhan.

Missään ei oikein avata miten tämä murha tapahtui ja kuka sen teki, mutta Ortiz hyökkää joka tapauksessa Agencyn agenttien kimppuun. Donna ja Taryn ovat tappolistalla korkealla ja Ortiz luuleekin eliminoineensa kaksikon räjäyttäessään heidän veneensä. Kaikeksi onneksi naiset olivat kuitenkin juuri sopivasti sukellusreissulla. Toinenkin murhayritys menee pieleen, eikä Ortizilla suju nyt oikein mikään. Murhayrityksiä ryhtyy setvimään ekasta leffasta tutun Ron Mossin hahmon veli Travis, joka pääsee tekemään läheistä yhteistyötä entisen hellunsa, tumman ja mystisen Panteran kanssa.

Nyt aletaan päästä asiaan! Kuoleman kyydissä ei ole yhtä kovaa tykitystä kuin Kovaa peliä Havaijilla, mutta tässäkin päästään sentään räjäyttelemään juttuja ihan kunnolla. Professori on luonut Travisille, Donnalle ja Tarynille joukon upeita hi-tech -aseita, kuten bumerangiin kiinnitettävän räjähteen, joka näyttää vähintäänkin improvisoidulta. "Ei vittu, mun piti keksiä noille jotain aseita, mutta oon vaan loikonut uima-altaalla margarita kädessä koko kesän, ei helvetti. Lätkästään äkkiä tohon bumerangiin joku panos niin eiköhän se kelpaa."

Noin leffan puolivälin tienoilla havahduin taas siihen, ettei ole oikeastaan mitään käsitystä mitä tässä leffassa nyt loppujen lopuksi tapahtuu. Pahishahmoja on melko monta, hyviksiä on melko monta, kaikki hommailee koko ajan jotain, mutta kuten muissakin Sidaris-leffoissa, juoni on sivuseikka. Mukavasti Kuoleman kyydissä kuitenkin viihdyttää, eikä sekavaa ja poukkoilevaa juonta välillä edes ajattele. Riittää, että porukka puuhastelee jotain, ihan sama mitä. Välillä joku ampuu jotain toista raketilla enkä edes tiedä miksi, mutta ihan sama - kunhan räjähtää!

Eniten jää kaivelemaan loppukahinoihin jätetty aika, jota on siis verrattain vähän. Juuri kun meno alkaa mennä jännäksi, koko leffa loppuu. Aika iso osa menee juonen "rakentelussa", mutta koska juonesta ei kukaan piittaa eikä sen olemassaoloa välillä edes muista, mutkat voisi vetää suoriksi.

Näyttelijäsuoritukset ovat suurimmaksi osaksi aivan kammottavia. Siis jopa verrattuna sarjan aiempiin osiin. Mielestäni on huvittavaa, että näiden leffojen parhaat näyttelijät ovat niitä naisia, jotka on luultavasti pestattu mukaan ihan eri syistä. Paras on tosin erittäin joustava käsite, mikä lienee sanomatta selvää.

Kuoleman kyydissä ei mitenkään yllä Kovaa peliä Havaijilla -tasolle, mutta on selkeä irtiotto sarjan ekaan osaan, joka ei juurikaan napannut. Tässä sentään räjähtelee välillä! Hahmot ovat toki ennestään tuttuja, mutta sillä nyt ei ole minkään maailman merkitystä. Ei kukaan näitä leffoja hahmojen takia katso.

Kuoleman kyydissä (Picasso Trigger, 1988)
Ohjaus: Andy Sidaris
99 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.6/10

Minä muistan

Amarcord 

(1973)

Siitä on vuosia, kun viimeksi katsoin Federico Fellinin Amarcordin, joten oli aika katsastaa se uusiksi. Luulin elokuvan jättäneen minuun jonkinlaisen lähtemättömän muistijäljen, mutta kun katsoin traileria ennen itse leffailtaa, huomasin etten oikeastaan muista mitään koko elokuvasta. Hämmentävää, etenkin, kun elokuvan nimi on Amarcord eli minä muistan. Se, mikä muistiin oli elokuvasta tallentunut ei ollutkaan mikään yksittäinen kohtaus, juoni tai kuva vaan koko teoksen tunnelma. Mikä harvinaislaatuinen muisto!

Elokuva on löyhästi Fellinin omaan lapsuuteen ja tositapahtumiin perustuva. 1930-luku ja fasismin nousu on todellista, tapahtumapaikka kuvitteellinen, mutta etäisesti Fellinin merenrantaista kotikaupunkia, Riminiä, muistuttava.

Teini-ikäinen Titta perheineen on elokuvan keskushahmoja, vaikka varsinaista päähahmoa ei olekaan. Tittan päivän täyttävät koulukaverien kanssa keksityt kujeilut ja haaveilu ihanasta Gradiscasta, joka saa muutkin kaupungin miehet sekaisin. Teinien päätä pyörittävät myös tupakkakaupan uhkea myyjätär sekä haureutta auliisti harrastava Volpina.

Fasismi kasvattaa suosiotaan 1930-luvun Italiassa. Tittan isä vastustaa yhä yltyvää fasismin aatetta ja saa tuta sen nahoissaan. Yhdessä elokuvan ikimuistoisimmista kohtauksista nuoret heiluttavat aseitaan jättiläismäisen, Mussolinin kasvoja esittävän pytingin edessä.

Titan isän henkisesti rikki mennyt veli hämmentää kaikkia kiipeämällä puuhun, ja äiti Miranda pitää koko porukasta huolta läpi elokuvan omalla kiivaalla tavallaan. Dysfunktionaalinen perhe toimii omalla sympaattisella tavallaan.

Elokuva kuvaa vuotta kaupungin elämässä, keväästä kevääseen. Yksittäisen päähenkilön puute on yksi niistä asioista, jotka saavat muistamaan tunnelman paremmin kuin itse tapahtumat. Vaikka upeita kohtauksia on lukuisia, päällimmäisenä mieleen jää erään aikakauden kuva. Se jää mieleen tietyn värisenä ja tuntuisena. Toisen katsomiskerran jälkeen en enää ihmettele, että Amarcordista jää päällimmäisenä mieleen tunnelman muisto.

Yksi elokuvan aikaansaamista tuntemuksista on sama kuin aina Fellinin elokuvia katsoessa: tätä on Italia. Maassa vuodenvaihteessa pari viikkoa reissanneena Fellinin elokuvat heräävät nyt eloon ihan erityisellä tavalla. Olikohan Katja Kallio, joka kerran sanoi, että Italiassa käytyään ymmärtää Fellinin ohjanneen dokumentteja. Aika kärjistetty, mutta samalla täysin ymmärrettävä lausahdus.

Amarcord (1973)
Ohjaus: Federico Fellini
118 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.9/10

Elokuvavuosi 2015 - Hittejä ja huteja

Viime vuoden leffasaldo jäi aika vähäiseksi, mikä on näkynyt myös tavallista vähäisemmissä blogipostauksissa. Vaihto-opiskelut, reissailut ja opparistressi ovat nakertaneet keskittymistä ja leffainnostusta noin yleensäkin. Jotain tästäkin jäi silti haaviin.


Ne hyvät

1. Room, 9.6/10
2. Inside Out - Mielen sopukoissa (Inside Out), 9.3/10
3. Yksin Marsissa (The Martian), 8.9/10
4. Spotlight, 8.6/10
5. Straight Outta Compton, 7.8/10
6. Best of Enemies, 7.6/10
7. Soaked in Bleach, 7.3/10
8. The Walk, 7.3/10
9. Harjoittelija (The Intern), 7.0/10
10. Everest, 7.0/10

Room ja Inside Out ovat vuoden kiistattomat leffavoittajat. Erityisesti Room pääsi yllättämään. En tiennyt mitä leffalta olisin alun perin odottanut, mutta en todellakaan ajatellut sen olevan sellainen tunnekokemus kuin se lopulta oli. Roomin menestys perustuu loistaviin näyttelijävalintoihin, tunteita herättävään kerrontaan ja vivahteikkaaseen käsikirjoitukseen, joka antaa asioille sopivasti tilaa. Yksi hienoimpia elokuvakokemuksia aikoihin. Lapsinäyttelijä Jacob Tremblay olisi ehdottomasti ansainnut roolistaan Oscar-ehdokkuuden.

Inside Outista onkin jo ollut juttua. Pixar tänä vuonna sekä onnistui että epäonnistui. Inside Out oli se onnistuminen, toinen julkaisu Kunnon dinosaurus melkoinen pettymys. Vaikka sekään ei ollut ihan täyttä tauhkaa niin ei sitä nyt hyväksikään voi kutsua. Inside Out oli koskettava, elämää syleilevä elokuva, jonka olen katsonut jo pariin kertaan.

Yksin Marsissa oli ihan positiviinen ylläri myöskin. En ole odottanut kummoisia viime vuosien avaruusseikkailuelokuvista, joita tuntuu putkahtelevan pinnalle vähintään yksi kappale per elokuvavuosi. Varmasti on tukuittain sakkia, joita Yksin Marsissa ärsyttää aivan helvetisti, mutta itse ihan pidin. Puhtaista viihde-elokuvista se on vuoden parhaimmistoa. Ennalta-arvattavuuskaan ei pääse vähetämään viihdearvoa.

Kuten muutamina aiempinakin vuosina, tositapahtumiin perustuvat elokuvat ovat niittäneet taas menestystä ja ylistystä. Spotlight valaisi tutkivaa journalismia, joka johti Yhdysvaltojen katolisen kirkon pedofiilien suojelupiirin paljastumiseen. Lasten ahdisteluun ja hyväksikäyttöön syyllistyneet papit vain kierrätettiin toiseen seurakuntaan, ja asiat soviteltiin kaikessa hiljaisuudessa. Vaikuttava elokuva jäi hieman tositapahtumien varjoon, sillä samasta teemasta kertova dokumentti Deliver Us from Evil (2006) pyöri koko ajan päässä taustalla hirveyksineen.

Rap-leffa Straight Outta Compton lukeutui positiivisten yllätysten piiriin. Ennakko-odotukset olivat sekalaiset, sillä aihe kiinnostaa, mutta loppujen lopuksi en ole koskaan oikein ollut rap-ihmisiä. Leffa oli pitkästä kestostaan (kaksi ja puoli tuntia) huolimatta viihdyttävä ja sutjakkaasti etenevä, joskin se olisi kaivannut korostetumpaa draaman kaarta.

Listalle pääsi myös pari dokumenttia, koska totuus on jälleen tarua ihmeellisempää. Best of Enemies kertoo konservatiivi William H. Buckleyn ja liberaalin Gore Vidalin välisistä televisioväittelyistä 1960-luvun lopulla. Ei voi muuta sanoa kuin että väittelyt eivät todellakaan ole enää entisellään. Soaked in Bleach puolestaan kertoo epäilyistä, joiden mukaan Courtney Love olisi Kurt Cobainin kuoleman takana. Viihdyttävä rikosdokkari, jollaisia on ihan kiva katsella, oli tapahtumista sitten mitä mieltä hyvänsä.

Loput kolme leffaa ovatkin melkoista listantäytettä. The Walk oli kepeä, veijarimainen, tositapahtumiin perustuva elokuva nuorallakävelijästä, joka viritti köytensä vastavalmistuneiden
World Trade Center -tornien väliin. Tällaista elokuvaahan ei mitenkään voi tehdä ilman, että siitä huokuu jonkinlainen 9/11-tribuutti. Onneksi liialliselta sentimentaalisuudelta vältytään.

Harjoittelija pelotti alkuun melkoisesti, mutta lopulta vastassa oli ihan kelpo teos. Ennalta-arvattava ja vähän puutunut? No toki, mutta nykyään tekee aina mieli antaa seisovat aplodit edes hieman siedettäville komedioille. Everest nyt oli sitten Everest. Kävin katsomassa 3D:nä elokuvissa, enkä vieläkään ymmärrä tuon tekniikan tenhoa. Edes vuorikiipeilyleffassa! Tositapahtumiin pohjataan taas, ja onhan se ihan jännää, mutta ei tästä nyt loppujen lopuksi hirveästi saanut irti.


Ne huonot

1. Magic Mike XXL, 3.9/10
2. Ihan yössä (Trainwreck), 4.3/10
3. Parallels, 5.2/10
4. Dawg Fight, 5.2/10
5. Kätyrit (Minions), 5.5/10

Huonot leffat eivät oikeastaan tänä vuonna olleet aivan karmaisevan huonoja, tai sitten olen vain tullut järkiini ja jätin pahimmat pommit katsomatta. 50 Shades of Grey olisi oletetusti ollut tämän listan kärkikahinoissa, mutta jätin koko tekeleen katsomatta. Alun perin oli tarkoitus tsekata se viimeisenä leffailtana eilen, mutta ei. Ei vain pysty. Näin on ihan hyvä.

Magic Mike XXL on jatko-osa muutaman vuoden takaiselle Magic Mikelle ja, jos mahdollista, vielä huonompi. Aivan hirveä elokuva, josta saa etsimällä etsiä jotain hyvää sanottavaa. Miksi kukaan missään ikinä tykkäisi Channing Tatumista? En ymmärrä.

Ihan yössä oli yksi vuoden pahimpia pettymyksiä, sillä odotin edes siedettävää komediaa ja sain tuskaisen huonon ja vaivaannuttavan paketin kuluneita vitsejä ja kliseitä. Ygh. En ole tutustunut Amy Schumerin juttuihin aiemmin, eikä tämä ollut hyvä ensikohtaaminen.

Tänä vuonna päivänvalon näki myös muutama ihan jännä scifi-pläjäys, jotka eivät sitten kuitenkaan täysin toimineet. Yksi niistä on Parallels. Ajatus siitä, että on olemassa lukuisia rinnakkaisuniversumeja, ei tietystikään ole mikään uusi ja täysin omaperäinen, mutta ihan potentiaalia tässä oli. Näytteleminen nyt toki oli hirveää ja kaikki jäi vähän puolitiehen. Myöhemmin kuulin, että tästä oli tarkoitus tulla TV-sarjan pilotti, mutta tulikin elokuva. Öö, joo. No se selittää telkkarimaisen köyhät efektit ja varmaan nuo näyttelijätkin tai en tiiä.

Dawg Fight on siinä rajoilla kuuluuko se tälle listalle. Katutappeluista kertovassa dokkarissa oli ihan puolensa, mutta amatöörimäisyyttä ja vähän pitkäveteiseksi käyvää kerrontaa ei päässyt pakoon. Minions puolestaan on spin-off Itse ilkimys -elokuvista. Pienet keltaiset pillerit ovat saaneet oman elokuvansa, jota turhanpäiväisempää on vaikea nimetä. Kepeydestä johtuen tästä ei kuitenkaan jää puoliksikaan niin vittuuntunut olo kuin jostain Magic Mikesta tai Trainwreckistä.

Väliinputoajissa on paljon lastenelokuvia. Mainitsin jo aiemmin Pixarin toisen uutuuden Kunnon dinosaurus, joka päätyi juurikin tälle listalle. Seuraa pitävät animaatioista uusi Paavo Pesusieni -elokuva sekä Aardmanin Late Lammas -elokuva. Tykkäsin ihan helvetisti ensimmäisestä Paavo Pesusieni -leffasta, joka julkaistiin joskus reilu kymmenen vuotta sitten. Tykkäsin kyllä ihan sarjastakin, joskaan en suomidubeilla. Kakkosleffa Paavo Pesusieni kuivalla maalla ei ole ihan sysipaska, mutta ei millään yllä ensimmäisen tasolle. Late Lammas puolestaan oli hauskempi kuin odotin. Ei silti parasta Aardmania.

Lisäksi tästä välistä löytyy Goosebumps -leffa, joka kertoo kuvitteellisen tarinan R. L. Stinesta ja siitä, miten tämä loi kirjojensa hirviöt. Hirviöt nimittäin asuvat Stinen mielikuvituksessa ja kirjoittaessaan niistä tarinoita hän saa lukittua ne kirjojen sisään. Tykkäsin Goosebumpseista joskus ala-asteella, tai ainakin parista ensimmäisestä mitä luin. Sen jälkeen ne alkavatkin toistaa pahasti itseään. Aikuisiälle niistä ei jää hääppöisiä nostalgiahetkiä. Leffa oli ihan kelpo, ja olisin varmaan tykännyt siitä joskus samoihin aikoihin kuin kirjoistakin.

Parallelsin lisäksi toinen ihan kiintoisa scifi-leffa on Circle, joka tuo etäisesti mieleen Vincenzo Natalin loistavan Cuben. Circlessä joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä herää huoneesta, jossa he seisovat ympyrässä. Pian he huomaavat, että heillä on valta päättää kuka joukosta kuolee ja kuka elää. Aina muutaman minuutin välein mystinen sähköisku surmaa joukosta yhden ja muut saavat äänestää kenet. Eloon voi jäädä ainoastaan yksi. Ihan hauska tarina, mutta toteutus ontuu. Etenkin leffan aluksi dialogi on vaivaannuttavan huonoa sekä näyttelijätyönä että käsikirjoituksena. Eikä tästä mitään modernia Cubea saa leivottua vaikka miten yrittäisi.

Välille putosi myös Mad Max: Fury Road. Saan varmaan fanien vihat päälleni, mutta leffa oli mielestäni pahimmillaan puuduttavan tylsä. Visuaalisuudesta, stunteista ja muusta voi antaa ihan kredittiä, mutta näyttelijäsuorituksista ei todellakaan eikä juuri käsikirjoituksestakaan. Muutamista toimintakohtauksista tykkäsin, muutamat taas puuroutuivat vähän liian vilkkaiksi. Kyseessä oli mielestäni korkeintaan keskinkertainen elokuva.

Katsomatta jäi liuta elokuvia, mutta ei oikeastaan juuri mitään sellaista, mitä jäin kovasti odottamaan ja kaipaamaan. Vieraskielisen Oscarin ehdokaselokuvia ei tullut katsottua yhtään ja muutenkin lista on hyvin amerikkalaispainotteinen, mikä vähän harmittaa.

Kieltämättä olisi mukava nähdä enemmän hyviä alkuperäiskäsikirjoituksia ja mieluusti vielä sellaisia, jotka eivät perustuisi tositapahtumiin. Käsikirjoitusrintamalla tuntuu menevän vähän huonosti, kun joka toinen leffa perustuu kirjaan ja joka toinen tositapahtumiin. Eiväthän ne huonoja elokuvia ole, mutta välillä kaipaisi jotain aidosti omaperäistä ja silti hyvin tehtyä. Usein paperilla hyvät ideat tuntuvat kaatuvan toteutuksellisiin seikkoihin, kuten näyttelijävalintoihin ja budjetin pienuuteen.

Tässäpä tämä. Hyvät Oscarit oscarmielisille! Olkoon leffavuosi 2016 monipuolisempi ja innostavampi!

Elämä on yhtä iskelmää

Ah, taas on se aika vuodesta: kansalliset Euroviisu-karsinnat. Olen kovan luokan Euroviisu-fani ja katsonut kaikki kisat sitten vuoden 2002 ja muutamat jo sitä ennen. Tässä kohdassa myönnän olevani myös kauhea maanpetturi. En nimittäin vilkaisekaan Ylen tunkkaiseen Umkkiin päin, vaan käännän seuraavat viikot telsuni SVT:lle, jossa ilmoille kajahtaa Melodifestivalen, Ruotsin ikioma viisukarsinta, joka on kuin mini-Euroviisut.

Hämmästyksekseni Ruotsissa on tehty myös Melodifestivalen-elokuva, joten pakkohan se oli katsoa ensimmäisen semifinaalin lämppärinä.

Käsi sydämellä 

(Livet är en Schlager, 2000) 

Mona Berglund on suuren suuri Melodifestivalen-fani - jopa naisen neljä lasta, Carola, Kikki, Anna Book ja Lena PH, on nimetty melfest-suuruuksien mukaan. Koti on koristeltu fanijulistein ja vanhoja kisoja katsotaan nauhalta ahkerasti. Transvestiitti-veli Candy on yhtä hurahtanut Ruotsin viisuihin, työtön aviomies Bosse taas ei niinkään. Bossen erikoinen työttömän arkiajanviete on tsättäillä netissä kiimaisten miesten kanssa ja esittää näille Netta-nimistä teinityttöä. Tätä hommaa ei avata oikein mitenkään. Kai tämä on Ruotsissa ihan perussettiä sitten.

Päivisin Mona työskentelee sairaanhoitajana David-nimiselle CP-vammaiselle nuorukaiselle. Mies tahtoo muusikoksi, mutta tarjolla on töitä vain dominopalikoiden maalaajana. Omassa sairaalahuoneessaan David kuitenkin säveltää biisin, johon Mona tekee sanat. Syntyy ehta melfest-schlager, ja puolivahingossa Mona tulee lähettäneeksi sen SVT:lle kuultavaksi, Davidin vastusteluista piittaamatta.

Kohta Monan elämä onkin yhtä hullunmyllyä. SVT:ltä soitetaan, Mona pääsee kuin pääseekin laulamaan kappaleen Melodifestivalenissa. Hurraa! Kohta ovella on lauma paparazzeja ja paikallinen Seiska julistaa Monan uudeksi schlager-kuningattareksi. Tuottaja ottaa yhteyttä ja tarjoaa muikeaa sopimusta - levyjä, kiertueita, oheistuotteita... Mona on kuitenkin täysin unohtanut mainita, että David on säveltänyt kilpailukappaleen. Kun kaikki luulevat Monan nikkaroineen hitin itse, on liian myöhäistä perua. Pian vaakalaudalla ovat ystävyys, avioliitto ja perhesopu.

Livet är en Schlager heittää kaiken arkirealismin roskikseen jo alkumetreillä. Siinä vaiheessa, kun paparazzilauma ilmaantui Berglundin perheen ovelle keskellä yötä ja Bosse meni vastaanottamaan kuvaajapartion melkein munasillaan, ajattelin jo, että kohta Mona herää tästä fantasiasta ja kaikki olikin vain unta. Muutenkin käsis vaikuttaa 9-vuotiaan kirjoittamalta. Meinasin sanoa että 10-vuotiaan, mutta taisin itsekin kirjoittaa 10-vuotiaana realistisempaa matskua.

Fantastisuudessa nyt sinänsä ei ole mitään vikaa, antaa mennä vaan. Hämmentävää on se, miten nopeasti asiat etenevät ja miten Monasta leivotaan schlager-jumalatarta jo ennen kuin kukaan SVT:n hemmoja lukuunottamatta on kuullut itse biisiä. Ihan oikeasti, jos ne sen käppäisen demon olisivat kuulleet niin ei tässä pisteessä oltaisi, ei millään ilveellä.

Julkisuus esiintyy leffassa tietysti perhe- ja ystäväsuhteita riepovana paholaisena, joka tekee kivasta Monasta tiuskivan hirviödiivan. Mitään omaperäistä tässä juonessa ei ole. Harjoituksissa laulamisesta ei meinaa tulla mitään, kun omatuntoa kolkuttelevat Davidin luottamuksen pettäminen ja tuotantoyhtiön vaatetoivomuksiin suostuminen Candyn ompelemien glitterunelmien ohitse. Samassa karsinassa esiintyvän melfest-konkarin Sabinan arvostelu satuttaa ja biisiin on vaikea uskoa - ainakin ilman läheisten tukea. Ihan perinteistä "älä unohda kavereita vaikka taivaalta sataa mannaa"-tarinaa. Johon on ympätty netissä tsättäilevä vätysmies. Siis oikeasti. Mikä tämä homma on?

Viihdyttävä elokuva tietysti on kaikesta epärealistisuudesta ja ennalta-arvattavuudesta huolimatta - tai osittain juuri niiden takia. Elokuvan pohjalta on tehty musikaali muutama vuosi sitten, joten ilmeisesti suosi on ollut jonkinlainen. Ihan hauska ja harmiton tekele, vähän niin kuin Melodifestivalen itsessäänkin.

Käsi sydämellä (Livet är en Schlager, 2000)
Ohjaus: Susanne Bier
108 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10

The stars look very different today

Vuosi alkoi sekä iloisissa että surullisissa merkeissä. Matkustelin vuodenvaihteessa Italiassa kaksi viikkoa, viisi kaupunkia Milanosta Napolin kautta Roomaan. Roomassa sain kuulla varsin surullisia uutisia: David Bowie on kuollut. Nyt Bowie-jukeboksi on soinut lakkaamatta päässä jo melkein parisen viikkoa.

Harvoin jonkun julkisuuden henkilön kuolema saa aikaan tällaisia tunteita - viimeksi Michael Jacksonin kuolema oli tämänkaltainen tunnepyrähdys. Silloinkin näyttämöltä poistui yksi omia nuoruuden idoleita, ihminen, joka oli enemmän kuin kuolevainen. On vaikea käsittää, että Bowie voi kuolla. Haluan ajatella, että hän vain palasi sille planeetalle, mistä alun perin tulikin.

Muistellakseni Bowieta halusin kirjoittaa oman tarinan miehen musiikin parissa - ja katsoa elokuvia.

Aloitetaan vuodesta 1997. Olin 9-vuotias, ahkera musiikkivideoiden katsoja. Yksi uusi video teki minuun lähtemättömän vaikutuksen: David Bowien I'm Afraid of Americans. Hämmennyksen keskellä en ymmärtänyt edes katsoa kappaleen esittäjän nimeä. Biisi ja video jäivät kaivelemaan mieltä pitkäksi aikaa.

Pikakelaus eteenpäin vuoteen 2001. 13-vuotiaana olin edelleen musiikkivideoiden suurkuluttaja ja nauhoittelin VH1:ltä erityisesti rankkoja rokkiohjelmia. Törmäsin videoon uudelleen, ensi kertaa neljään vuoteen. Yhden katselun jälkeen muistin sen edelleen lähes ulkoa. Nyt katsoin esittäjän nimen ylös ja kirjastoreissulla mukaan tarttui Changesbowie-kokoelmalevy (joka muuten soi taustalla tätä kirjoittaessa). Kesti kauan saada koko levy kuunneltua loppuun asti, sillä lähes joka biisin jälkeen halusin kuulla saman heti uudelleen. Bowiesta tuli nopeasti yksi suosikkiartistejani - ja Ziggysta lempinimeni koko teini-iän ajaksi.

Siitä lähtien Bowie on ollut kuin lahjapaketti, jonka voi avata yhä uudelleen. Välillä on mennyt pitkiäkin hiljaisia aikakausia, kun Bowieta on tullut kuunneltua vain vähän, mutta sitten taas jossain syttyy kipinä ja tuotannosta löytyy jotain uutta ja upeaa. Olen huono kuuntelemaan uusia julkaisuja, ja kuuntelin The Next Day -levyn vasta viime vuonna. Olin pohjattoman onnellinen siitä, että Bowie oli pitkän välin jälkeen tehnyt loistavan levyn. Uusi Blackstar oli myös upea ja sai miettimään mitä maailma menettikään. Bowie oli luovuuden loputon lähde.

Urallaan Bowie esiintyi myös elokuvissa sekä omana itsenään että näyttelijänä, mutta niihin en ole juurikaan tutustunut. Nyt oli korkea aika. Valitsin katsottavaksi yhden kuuluisimmista Bowie-elokuvista, Labyrintin.


Labyrintti (Labyrinth, 1986)

Ensinnäkin, harvoin törmää leffaan, jolla on yhtä all star -tekijätiimi kuin Labyrintilla. Ohjaajana Muppet-mies, Jim Henson, tuottajana George Lucas, käsikirjoittajana Monty Python -hemmo Terry Jones ja yhdessä pääosassa David Bowie? Jösses mikä meno! Rehellisyyden nimissä pitää tosin mainita, että elokuva perustuu Jonesin alkuperäiskäsikirjoitukseen, josta jäi lopulta jäljelle melko vähän. Silti.

Nimekkäästä tiimistä huolimatta elokuva ei ollut julkaisun aikoihin kummoinen menestys. Itse asiassa se floppasi elokuvateattereissa täysin ja sai vähintäänkin ristiriitaisia arvosteluja. Nykyään Labyrintti nauttii kulttielokuvan statuksesta. Elokuva jäi Jim Hensonin viimeiseksi kokopitkäksi ohjaustyöksi.

Elokuvan päähenkilö on uusioperheessä elävä teini-ikäinen Sarah (Jennifer Connelly), jolla on vauvaikäinen pikkuveli Toby. Sarah pestataan usein Tobyn lapsenvahdiksi, mikä kismittää tyttöä. Eräänä iltana, kun Toby on erityisen ärsyttävä, Sarah toivoo, että peikot veisivät pikkuveljen pois.

Yllättäen pahantahtoinen toive toteutuukin pikavauhtia, ja Sarah kohtaa peikkokuningas Jarethin (Bowie). Sarah saa 13 tuntia aikaa selvittää tiensä salaperäisen ja sokkeloisen labyrintin läpi Jarethin linnaan pelastaakseen Tobyn. Matkalla tyttö kohtaa erilaisia fantasiaolentoja, jotka auttavat häntä matkalla labyrintin ja peikkokaupungin läpi.

Tarinahan tässä on vähintäänkin tyypillinen, eikä erityisen mielikuvitukselinen peruspuitteiltaan. Kyseessä on eräänlainen kasarifantasiaversio Ihmemaa Ozista. Elokuvassa kokonaisuutena on paljon sekä hyvää että huonoa. Erikoistehosteet ja nuket ovat komeita, kasaritykitysmusiikki jytää hyvin ja jotain tapahtuu sen verran tiiviisti, että tylsää ei tule kertaakaan.

Aika paljon juonellisesti tärkeitä juttuja jää kuitenkin uupumaan. Monta mutkaa vedetään turhankin suoraksi, kun koko paketti pitää mahduttaa 101 minuuttiin ja juonen ohessa pitää olla aikaa tehosteiden esittelyyn. Sarahin muuttuminen Tobyn suoranaisesta vihaajasta huolestuneeksi isosiskoksi on vähän tönkkö, ja musiikkinumerot tuntuvat irtonaisilta kokonaisuuteen nähden. Aika pikkujuttujahan nämä lopulta viihde-elokuvassa ovat.

Bowie puolestaan on loistovalinta peikkokuninkaaksi. Rooliin harkittiin alun perin Michael Jacksonia tai Stingiä, kumpi tahansa heistä olisi tehnyt tästä ihan eri elokuvan. Bowie tekee tarinan pahiksesta dynamiikaltaan erittäin mielenkiintoisen.

En kyllä kuollaksenikaan tajua tuota Stingiä. Miksi?

Visuaalisesti elokuva on kiehtovan yksityiskohtainen ja screencappeja ottaessa huomasin muutamia juttuja, jotka menivät ensimmäisellä katselukerralla ihan ohi. Ihan mielelläni katsoisin Labyrintin uudelleen ja mietin jo, olisiko tämä hyvä leffa pienten veljenvesojen aivopesemiseen Bowie-faneiksi...

Labyrintti (Labyrinth, 1986)
Ohjaus: Jim Henson
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Hyvää joulua 2016!

The Ref 

(1994)

Joulu, check. Dysfunktionaalinen perhe, check. Epäonninen murtovaras, check. Ysärinostalgiaa, check. Karmea komppis leffajulisteessa, check. Tämän vuoden joululeffa on rakennettu varsin perinteikkäistä aineksista.

Denis Learyn esittämä murtovaras, Gus, on täysin kusessa. Jouluinen murtokeikka kartanossa menee pieleen, pelokas pakokuski Murray luikkii paikalta ja mies jää yksin pakenemaan virkavaltaa kissanpissalta haisevana. Kohdalle osuu terapiasta palaamassa oleva pariskunta Caroline ja Lloyd, joiden avioliitto on jo kauan ollut pelkkää riitelyä ja toisen syyttelyä milloin mistäkin. Gus ottaa riitaisan kaksikon panttivangeikseen ja jää heidän kotiinsa odottelemaan pakokuskin kuulumisia. Murray aikoo hankkia veneen ja soittaa, kun paatti saadaan vesille.

Lisää ongelmia on tietysti tulossa. Caroline ja Lloyd isännöivät jouluillallista, jolle odotellaan Lloydin äitiä sekä veljeä perheineen. Lisäksi heidän poikansa Jesse on palaamassa kotiin lomille. Carolinen ja Lloydin äidin välit ovat suorastaan jäiset. Oikeastaan koko suvun keskinäiset kemiat ovat enemmän tai vähemmän pakkasen puolella. Jessekin on kohtuullisen kelvoton pojankloppi, joka pöllii joulukuvaelmasta Jeesuksen ja kiristää opettajaansa nakukuvilla.

Jouluaterian ajan Gus yrittää esittää Carolinen ja Lloydin terapeuttia hupaisin seurauksin. Paska iskee tuulettimeen viimeistään siinä vaiheessa, kun lahjoja avatessa koko suku päättää avautua toistensa virheistä ja huonoista puolista.

Oikeastaan koko pakomatka, panttivankitilanne ja muu rikollinen toiminta jää leffassa nopeasti taka-alalle ja pääpointti on hahmojen huonoissa väleissä. Tyylipuhdas komedia The Ref ei ole, vaan mukana on myös draamallisia elementtejä. Muutama aidosti hauska kohtaus naurattaa kunnolla (esimerkiksi Gusin reaktio, kun Murray kertoo löytäneensä veneen, joka "kaipaa vähän laittamista"), mutta suurin osa huumorista aiheuttaa lähinnä hyväksyvää hyminää. Ei silti ihan huono sekään.

Visuaalisesti elokuva on ysäriperheleffojen täydellinen mallikappale. Paljon pehmeitä sävyjä, ihanaa. Suomalaiset ja skandinaavit voivat tavata torilla, kun pohjoismaisella kokkauskurssilla taitojaan kartuttanut Caroline valmistaa suvulle "Scandinavian feastin" jouluillalliseksi ja koko konkkaronkka istuu pöydän ääressä Lucia-kynttiläpäähineissä.

The Ref ei missään tapauksessa ole huono elokuva, mutta siitä on vaikea repiä irti mitään mahdottoman omaperäistä. Aika liukuhihnalta tällaisia tekeleitä vedellään. Loppuratkaisu oli kuitenkin perheleffalle yllättävä, joten jaan sen tässä.

Nyt siis seuraa vähän spoileria, joten älä lue jos et halua tietää miten tämä seikkailu päättyy.

Alkuperäisessä loppuratkaisussa Learyn esittämä rosmo jää kiinni paetessaan talosta Jesse-pojan avustamana. Tarkoituksena oli välittää opetus, jossa Jesse ymmärtää, ettei rikos kannata. Poika kun on melkoinen vesseli mitä tulee kiristyshommiin ja muihin hämäräperäisiin tienesteihin. Testiyleisö ei välittänyt loppuratkaisusta, joten nyt jo edesmennyt ohjaaja Ted Demme (rip) muutti sitä niin, että pahis pääseekin karkuun. Melkoista joulumielen venytystä päästää rikollinen kuin koira veräjästä, mutta ehdottomasti se oikeampi loppuratkaisu. Kiinnijääminen olisi ollut täydellinen lässähdys ja Learya on muutenkin vaikeaa pitää tarinan varsinaisena pahiksena. Tyyppi varastelee jotain timanttikoruja ökyrikkailta, eikä edes oikeastaan vahingoita ketään koko aikana, hirveää. Myöhemmin Ted Demme on kuitenkin kertonut katuvansa loppuratkaisun muuttamista. Totaalisen väärä mielipide.

The Ref (1994)
Ohjaus: Ted Demme
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10