Tappava vieras

Elokuva- ja taidemaailmasta kuultiin muutama viikko sitten suru-uutinen, kun mm. Alienin suunnittelutöistä tuttu painajaisnikkari H. R. Giger menehtyi 74-vuotiaana 12. toukokuuta. Aioin jo heti tuoreeltaan tehdä jonkinmoisen muistopostauksen (siis katsoa valikoidun leffan ja kirjoitella siitä), mutta sainkin tietää kesätöistä hyvin lyhyellä varoitusajalla ja muut suunnitelmat piti pistää hetkeksi jäihin. Viime viikonloppuna pääsin vihdoinkin verestämään lapsuuden elokuvamuistoja, kun katsoin ensi kertaa sitten ala-astevuosien Pedon (Species, 1995), johon H. R. Giger myös väsäsi luomuksiaan.

Peto 

(Species, 1995) 

Aloitetaan hyvillä muistoilla. Kun Peto tuli telkkarista joskus 2000-luvun taitteessa, se oli meidän, silloin noin 12-vuotiaiden ipanoiden mielestä aika tapaus. Monet puhuivat leffasta koulussa ja se oli selvästikin viehättänyt mukuloita hyvin eri syistä: tytöistä se oli hyytävän kammottava ja siksi kiehtova, pojille siitä löytyi mm. tissit. Kaikki voittivat.

Elokuvassa päästään seuraamaan jännittäviä aikoja ihmiskunnan historiassa. Ulkoavaruudesta on saapunut mystinen viesti vieraan planeetan elollisilta olioilta. Se sisältää ohjeet, miten vieraan DNA:n voi yhdistää ihmisen vastaavaan. Lopputuloksena voisi olla jotain jännittävää ja täysin uutta! Siispä tätä kannattaa ehdottomasti kokeilla. Testien tuloksena syntyy Sil, ihmiseltä näyttävä tyttölapsi, joka kasvaa hurjaa vauhtia. Tytöllä on epäinhimilliset voimat ja tutkijat päättävät lopulta kaasuttaa sen hengiltä vahinkojen minimoimiseksi. Sil pääsee kuitenkin pakoon - kuinkas muutenkaan - ja alkaa ihmis öö örkkijahti.

Siliä metsästämään palkataan huipputieteellinen supertiimi: ihmisten listimiseen erikoistunut palkkamurhaaja (Michael Madsen), mikrobiologi (CSI:stä tuttu Marg Helgenberger), antropologi (Alfred Molina) ja aivan vitun turha superempaattinen kaveri (Forest Whitaker, wtf). Oikeastaan kukaan koko porukasta ei pääse toteuttamaan omaa ammattiaan, koska kyseessä on tosiaan jahti sanan varsinaisessa merkityksessä. Mikrobiologi pääsee labraan vissiin kerran ja meinaa silloinkin päästä hengestään. Empaattinen tyyppi tyytyy vain toteamaan aivan helvetin itsestään selvät asiat. Siis junan seinät ovat täynnä verta ja suolia ja tyyppi on sitä mieltä että "täällä on tapahtunut jotain hirveää"? Seriously? Ehdin myös jo unohtaa leffan aikana mitä Alfred Molinan hahmo edes tekee, mies kun tuntui hengailevan mukana muuten vain.

Joka tapauksessa, Sil on karatessaan vielä esiteini-ikäinen lapsi, mutta kasvaa hetkessä aikuiseksi naiseksi. Sen biologinen kello alkaa tikittää. On löydettävä sopiva lisääntymiskumppani ja tutkijoiden on saatava se kiinni ennen kuin huippuvauhtia kasvavien petojen armeija valtaa maan. Kaikki ainekset koko ihmiskuntaa koskevaan katastrofiin ovat siis olemassa.

No, ainakin Peto on viihdyttävä. Aika kuluu nopsaan ja ihmeteltävää riittää. Efektit ovat välillä komeita, välillä taattua ysäriä ja hahmojen turhuus ja typeryys naurattaa. Miten hitossa kukaan itseään ja alaansa kunnioittava tiedemies palkkaisi Forest Whitakerin esittämän meediojätkän? En ymmärrä. Miksei kukaan tajua, että ulkoavaruudesta lähetetty DNA:n manipulointiohje voi olla ansa? Ehkä avaruuden olennot haluavat levittää oman lajinsa myös Maahan ja tuhota alkuperäiskansan - ihmiset? Eikö tämä käy kenelläkään edes mielessä? Asia on erityisen hämmentävä siksikin, että juuri näinhän ihmiset ovat itsekin toimineet löytö- ja valloitusretkillään ympäri maailmaa - natiivit veks ja omaa geeniperimää tilalle. Vieraiden örkkien tapa on vain hieman ovelampi.

Elokuvan nimiosaa esittää Natasha Henstridge ensimmäisessä leffaroolissaan. Kuka yllättyy, kun kerron Henstridgen aloittaneen uransa mallina? Ehkä on ihan hyväkin ettei hänellä ole liikaa vuorosanoja. Patsastelu ja tyhjä tuijottelu sujuu ihan hyvin. Nuorta Siliä näyttelee myöhemmin maailmanmaineeseen noussut näyttelijätär Michelle Williams, jota en kyllä olisi bongannut ellen olisi myöhemmin luntannut.

Peto muistetaan varmasti pikemminkin kiimaisesta alien-naisesta ja tissivilautuksista kuin Gigerin päräyttävistä luomuksista. Olin unohtanut leffasta melkeinpä kaiken, muutamaa erityisen hykerryttävää kohtausta lukuunottamatta, joten oli ihan kiva muistella millaista oli katsoa tätä leffaa salaa pimeässä peiton alla joskus ala-asteen viimeisinä vuosina. Mitäpä olisikaan lapsuus ilman tällaisia elokuvia! Peto sai myöhemmin muutaman jatko-osan, joista vain kakkososa pääsi teatterilevitykseen - loput siis suoraan videolle. Muistaakseni olen nähnyt Peto 2:nkin joskus, mutta siitä on jäänyt mieleen vielä vähemmän. Ehkä uusintakierros pyörähtää joskus vielä senkin kohdalle.

Peto (Species, 1995)
Ohjaus: Roger Donaldson
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.9/10

Elvyttäjän zombie-seikkailut

Re-Animator 

(1985) 

Mainitsin tuossa alkuvuoden kirjakatsauksessa, etten ole vieläkään tsekannut yhtään H. P. Lovecraftin tarinoihin perustuvaa elokuvaa. Asia korjaantuu, ainakin tavallaan, kun katselussa on kasarikauhua, löyhähkösti Lovecraftin novelliin Herbert West - Elvyttäjä perustuva Re-Animator. Leffa on kauhuelokuvaohjaaja Stuart Gordonin ensimmäinen täyspitkä teatterilevitysleffa. Mies on ohjannut myöhemmin myös kaksi muuta Lovecraft-leffaa, Dagon (2001) ja From Beyond (1986) sekä Edgar Allan Poen tarinaan perustuvan The Pit and the Pendulum (1991). Niissäkin lienee otettu taiteellisia vapauksia aika paljon.

Herbert Westiä kiinnostaa löytää avain ihmisen kuolemattomuuteen, hän on vakuuttunut siitä, ettei kuoleman tarvitse olla loppu. West on jo päässyt kokeilemaan elvytysseerumiaan Sveitsissä, mutta matkaa nyt Amerikkaan oppimaan lisää. Hän muuttaa nuoren lääketieteen opiskelijan, Dan Cainin kämppikseksi. Hiljainen ja juro, omiin oloihinsa vetäytyvä West karmii alusta lähtien Cainin tyttöystävää Megania. Cainilla ei ole pahaa sanottavaa asuinkumppanistaan, kunnes hän huomaa Westin tappaneen ja sitten elvyttäneen hänen kissansa Rufusin. Rufus ei kuitenkaan ole elvytyksen jäljiltä entisellään - katista on tullut kunnon mielipuoli.

Kun Cain saa tietää Westin kokeista, West suostuttelee hänet kumppanikseen. Yhdessä he alkavat testata seerumia ruumiilla, etsiä sopivaa annostusta ja sopivaa ajoitusta seerumin antamiseksi. Jäyhä dekaani Hill saa tietää seerumista ja kiinnostuu asiasta vähän liikaakin. Kokeilut riistäytyvät pian pahasti käsistä ja päitä alkaa putoilla.

Heti ensimmäinen kohtaus on ihan tykitystä ja asettaa odotukset melko korkealle. Hämmennystä seuraa kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun ilmoille pläjähtää alkutunnari, joka on repäisty melkeinpä suoraan Hitchcockin Psykosta (1960). Mitään krediittiä alkuperäisen säveltäjä Bernard Herrmann ei tietenkään saa. Vähintäänkin mielenkiintoinen aloitus. Jos tuttu score jäisi vain alkukreduihin, hätä ei olisi tämän näköinen, mutta Psykoa lainaillaan kuitenkin läpi leffan. Koska näillä kahdella elokuvalla ei ole edes teemojensa suhteen mitään yhteistä, välittömästi tunnistettava, ikoninen musiikki häiritsee ihan pirusti. Kaikkiin kohtiin viulunvingutus ei edes sovi.

Musiikkipuoli on kuitenkin leffan ainoa aidosti huono juttu. Lovecraftilta leffaan on otettu Herbert Westin hahmo ja ajatus ruumiiden elvyttämisestä erityisellä seerumilla. Yleensä suhtaudun nihkeästi suuriin taiteellisiin vapauksiin kirjoja filmatisoidessa, mutta tässä se toimii. Lovecraftin alkuperäistarina toimii hyvin paperilla, mutta on helppo nähdä vaikeudet sen siirtämisessä sellaisenaan elokuvaan. Voin kuvitella samat vaikeudet moniin muihinkin Lovecraftin novelleihin, sillä ne nojaavat usein enemmän kertojansa tunnetilojen ja ajatusten kuvailuun ja vähemmän fyysisiin pelokkeisiin. Asiat, jotka toimivat loistavasti paperilla eivät välttämättä siirry sellaisenaan liikkuvaan kuvaan.

Musiikki siis ei toimi, tarina toimii, näyttelijät on osuvasti valittu. Lisäksi erikoistehosteet ovat ihan loistavia. Huumoria leffasta ei puutu, mutta kevyt ote ei tarkoita sitä, että tehostepuoli olisi hoidettu jotenkin puolivillaisesti, kuten kauhukomedioissa usein käy. Tehosteet ovat hyvinkin yksityiskohtaisia ja hienoja ja vahvan maskeerauksen läpikäyneet zombiet ovat hykerryttävän hienon näköisiä. Lopun gorefestareilla ruumishuoneella ei ole säästelty verta eikä liioin paljasta pintaa. Meno häilyy jossain överin rajamailla. Leffan viimeiset kuvat ovat myös hienoa katsottavaa.

Katsoin leffan USA:n Netflixistä unrated-versiona, joka kesti 85 minuuttia. Leffasta on olemassa myös parisenkymmentä minuuttia pidempi extended-versio. Vaikka en uskokaan muiden Stuart Gordonin Lovecraft-teosten yltävän ihan tälle tasolle, eiköhän ainakin Dagon tule tässä katsottua vielä joskus. Leffaa on kehuttu minulle useaan otteeseen, mutta olen ollut niin skeptinen, etten ole ryhtynyt tuumasta toimeen ja katsonut teosta alta pois. Dagonilla on erityinen paikka sydämessäni ensimmäisenä Lovecraft-novellina, jonka luin joskus 14-15-kesäisenä.

Re-Animator (1985)
Ohjaus: Stuart Gordon
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3

P.S.: Tämä postaus oli blogin kahdessadas! Hurraa!

Apinan kanssa Marsissa

Robinson Crusoe on Mars 

(1964) 

Matkat vieraisiin ympäristöihin jatkuvat. Aluksi mietin onkohan tässä tekeleessä ainesta omaksi postauksekseen, mutta what the hell, menköön.

Haaksirikkoutuneen Robinson Crusoen tarina siirtyy Marsiin, kun amerikkalainen Christopher "Kit" Draper hyppää suureen tuntemattomaan. Kit kollegoineen joutuu hylkäämään avaruusaluksensa, kun viimeiset polttoaineen rippeet hupenevat meteorin väistämiseen. Molemmat pudottautuvat vieraan planeetan pinnalle kapseleissa ja alamme seurata Kitin selviytymistaistelua. Uuteen mestaan on melkoinen totuttautuminen, mutta onneksi ilma on melkeinpä hengitettävää. Happiboosteja tarvitsee välillä, mutta suuren osan aikaa voi olla ilman kypärää. Pian Kit löytää retkillään kaverinsa pakokapselin ja huomaa sen pudonneen maahan kovemmalla rysäyksellä kuin omansa. Kollega on kuollut, mutta matkalla mukana ollut Mona-apina on selvinnyt hengissä.

Yhdessä apinan kanssa Kit opettelee selviytymiskeinoja vieraassa ympäristössä. Apina löytää vettä ja Kit huomaa voivansa tuottaa itse happea polttamalla kiviä. Kätsyä. Kohta Mars on kuin toinen koti. Asiat kuitenkin muuttuvat, kun Kit kohtaa Perjantain - ulkoavaruuden ihmisen kaltaisen asukin, jonka pahat avaruusolennot ovat orjuuttaneet.

Jotenkin ei muuten yllätä taas niin yhtään, että avaruusoliot ovat käytännössä ulkonäöllisesti yhtä kuin muinaiset egyptiläiset tai villit intiaanit tai jotain siltä väliltä. Mielikuvitus lentää siinä vaiheessa kun päätetään dumpata mies Marsiin apina seuranaan, mutta kun pitäisi visualisoida täysin erilaisen maailman asukas, ajatukset taantuvat ihmiskunnan oman historian hämäriin. Ei sillä että vanhan tutun tarinan nakkaaminen uuteen ympäristöön sinänsä olisi mikään mielikuvituksen riemuvoitto, mutta on siinä nyt sentään vähän enemmän ideaa.

Lisäksi Kit on ihan vitun kusipää Perjantaille. Tyyppi on ollut Marsissa pari kuukautta ja luulee selvästi omistavansa koko mestan! Kai tuon itseriittoisen mulkun seura silti on parempaa kuin orjatyö, mutta eroa ei liene hirveästi. Töitähän Perjantai joutuu Marsissakin tekemään. Kitiä ei kiinnosta vittuakaan tietää mitään Perjantaista, sen sijaan hän yrittää väkisin patistella miestä opettelemaan englantia. Perustavanlaatuista valkoisen miehen öyhötystä, jonka huumoriarvo laimenee vauhdilla.

Muuten leffa on ylipitkä ja melkoinen pettymys päräyttävästä asetelmastaan huolimatta. Suurin osa leffasta on pelkkää tylsää haahuilua pitkin autiota Marsia. Ongelmat ratkeavat niin helposti ja näppärästi, että pelkoa Kitin hengen puolesta ei juurikaan ole. Poltettavat happikivet ja helposti löytyvä juomakelpoinen vesi vähentävät aika tuntuvasti jännitettä. Perjantain ilmaantuminen tuo sitä hieman lisää, mutta tässäkään jutussa ei ole mitään mainittavaa dynamiikkaa. En tiedä paranisiko mikään vaikka leffa olisi vähintään parikymmentä minuuttia lyhyempi. Varsinaisen juonen olisi varmaan saanut tiivistettyä tuntiin, jopa alle. Ihan hienosti tehty leffa, mutta ei jatkoon.

Kaiken huippu on trailerin väite: "This film is scientifically authentic. It is only one step ahead of present reality!" Hah! Leffa muuten löytyy ainakin toistaiseksi USA:n Netflixistä.

Robinson Crusoe on Mars (1964)
Ohjaus: Byron Haskin
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.0/10

DDR double feature

Itäsaksalainen scifi on itselleni täysin uusi tuttavuus, mutta oikein tervetullut sellainen. Etsimme puolalaisen tieteiskirjailija Stanislaw Lemin teosten filmatisointeja, kun törmäsimme elokuvaan Venus on vaiti, joka perustuu Lemin kirjaan Astronauci. Leffa vaikutti kuvausten perusteella ihan liian hyvältä unohdettavaksi. Teos itsessään ei ollut päräyttävistä lavasteistaan huolimatta oman blogipostauksen arvoinen, joten päätimme katsoa myös toisen DDR-scifin, Tähtien tomussa. Nyt siis tuplaten itäsaksalaisten avaruusseikkailuja, olkaa hyvät!


Venus on vaiti (Der schweigende Stern, 1960)

On vuosi 1985 ja Maahan on saapunut salaperäinen viesti naapuriplaneetta Venukselta. Tiedemiehet eivät ole onnistuneet kääntämään viestiä, mutta tutkimusryhmä päätetään lähettää matkaan asap. Kaikki ovat innoissaan elämän löytymisestä niinkin läheltä Maata. Pioneeriryhmä koostetaan monikansallisesti: mukaan lähtee ainakin amerikkalainen, japanilainen, afrikkalainen, puolalainen, neuvostoliittolainen ja kiinalainen. Porukka pakkautuu Kosmokrator-avaruusalukseen ja matka Venukseen alkaa.

Pitkän matkan loppuvaiheessa venuslaisten viesti saadaan vihdoin purettua. Sehän onkin sotaisa! Venuslaiset aikovat hyökätä Maahan! Takaisin ei kuitenkaan enää käännytä ja ennen pitkää Kosmokrator laskeutuu vieraan planeetan pinnalle, vain huomatakseen saapuneensa autiolle maalle. Elämää ei näytä enää olevan, mutta rakennelmia löytyy, samoin kuin robottihyönteisiä, kivettynyttä metsää ja huolestuttavaa mustaa mönjää. Venuslaiset ovat selvästi olleet olemassa, mutta eivät ole enää. Mitä heille tapahtui?

Leffa on visuaalisesti komea. Venus on varsin mielikuvituksellinen ympäristö. Vuonna 1960 naapuriplaneetan olosuhteita vasta vielä arvailtiin ja mielikuvitus oli työssään. Läpinäkymättömän pilvikerroksen alle piiloutunut Venus paljasti todellisen luontonsa vasta joitakin vuosia myöhemmin. Siihen saakka oli varmasti helppo uskoa, että viereisellä auringonkiertolaisella todella olisi elämää.

Näistä kahdesta scifi-pläjäyksestä Venus on vaiti on joka tapauksessa se tunnetumpi, kenties juuri Stanislaw Lemin ansiosta. Muista syitä en juuri keksi, sillä vaikka leffa on ihan pätevästi tehty ja komeaa katsottavaa, siitä puuttuu kaikki draama ja jännitys. On vaikea olla tosissaan matkalaisten puolella edes silloin kun salaperäinen musta mönjä uhkaa hyökätä heidän kimppuunsa. Elokuvan rytmitys on niin tasainen, ettei tunteisiin juuri tule dynamiikkaa. Elokuva ei ole jännittävä tai koskettava missään määrin. Vaikka nyt ollaan menossa kohti suurta tuntematonta, ajoittain elokuva äityy todella tylsäksi.

Riemastuttavia epäloogisuuksia ja muuta jännää toki löytyy ihan roppakaupalla. Hyvin nopeasti käy ilmi, että kahdella matkalaisella on huomattavaa emotionaalista taakkaa kannettavana. Japanilainen lääkäri Sumiko ja saksalainen pilotti Brinkmann ovat olleet avaruudessa yhdessä ennenkin. He olivat yhdessä Sumikon miehen Ogimuran kanssa kuussa. Brinkmann joutui kantamaan Ogimuran elottomaan ruumiin avaruusasemalle, kun tämä menehtyi asettaessaan aurinkopeilejä kuun pinnalle. Nyt Brinkmannilla vaikuttaa olevan vähän muunkinlaisia fiiliksiä Sumikon suhteen. Lääkäri itse puolestaan tyytyy vertailemaan kaikkea Hiroshimaan ja pillittämään, kun joku mainitsee aurinkopeilit. Sumiko on helposti masentavin tyyppi koko leffassa.

Amerikkalaisesta versiosta Hiroshima-viittaukset leikattiin aikoinaan kokonaan pois. Politiikka ja maailman 1960-lukuinen nykytila näkyvät elokuvassa toki muutenkin. Venuslaisten kohtalo on kuin varoitus Maan asukkaille. Lopun paatoksellinen kohtaus, jossa astronautit palaavat Maahan muutamaa miestä vajaana, on varsinainen ylistyslaulu sosialismille. Vain sosialismin ja sen tuoman veljeyden myötä voimme kaikki elää rauhassa ja menestyä.

Venus on vaiti on esitetty ainakin Yle Teemalta muutamaankin otteeseen. Laittakaahan toivetta sisään, ehkä tämä nähtäisiin vielä uusintana.

Venus on vaiti (Der schweigende Stern, 1960)
Ohjaus: Kurt Maetzig
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.6/10


Tähtien tomussa (Im Staub der Sterne, 1976)

Avaruusalus Cyrno laskeutuu TEM 4 -planeetalle saatuaan hätäviestin planeetan asukeilta. Perillä temiläisillä ei näytäkään olevan hätää ja he kieltävät koskaan lähettäneensä mitään viestiä. Toki tuollainen pikkuseikka voi helposti unohtua, kun Cyrnon matka TEMille on kestänyt peräti kuusi vuotta. Cyrnon kyydissä on kuusi avaruusmatkailijaa, neljä naista ja kaksi miestä. Komentaja Akala alkaa valmistautua paluumatkaan, kun kuusikko saa kutsun temiläisten bileisiin. Ja sinnehän mennään! Toisen planeetan hemmot todella osaavat juhlia. Bileissä on käärmeitä, tanssinaisia ja ruokaa eli aivan hyvä meno.

Bailaamisen lisäksi temiläisten bileissä tapahtuu jotain muutakin. Cyrnon miehistön ajatukset otetaan hallintaan niin, että heillä on pelkästään positiivista kerrottavaa temiläisistä isännistään. Vain yksi pelastuu - Suko on jäänyt alukseen, varmuuden vuoksi. Jututtaessaan bailuryhmää seuraavana aamuna, ajatustenhallinta paljastuu Sukolle - kaikki kuvailevat temiläisiä täysin samoin sanoin. Suko lähtee yksin tutkimaan planeettaa ja ottamaan selvää temiläisten salaisuudesta. Käy ilmi, että hätäkutsu todella lähetettiin, mutta ei suinkaan temiläisen eliitin puolesta. Cyrnon miehistöstä tulee tärkeä osa työläisten vapaustaistelua. Haiseeko täällä sosialismi?

Kuten Venus on vaiti, myös Tähtien tomussa on yllättävän hienosti tehty. Lavasteet ovat hillitympiä, mutta puvustukseen on selvästi käytetty enemmän aikaa. Cyrnon miehistön haalariasut vaihtelevat vähän väliä ja temiläisten vaatetus on aina vain päräyttävämpää. Erityismaininnan ansaitsevat selvästi alan liikkeestä hankitut lateksiset shortsihaalarit. Temiläisten mystinen johtaja taas värjää tukkaansa spreijaamalla sen milloin räikeän punaiseksi, milloin kirkkaan siniseksi. Mitä järkeä tässä kaikessa on, saatat kysyä. Ei mitään. Älä nyt hupsuttele.

Toisaalta jos aletaan järkeilemään niin mitäs järkeä on vastata hätäkutsuun jos tietää ehtivänsä paikalle vasta kuuden vuoden päästä. Eikö ole ihan loogista, ettei mitään hätää silloin enää edes ole? Ehkä on tosiaan parempi ettei tälle linjalle lähdetä ollenkaan.

Puvustuksen lisäksi elokuvia erottaa paljaan pinnan esittely. Kyllä, on täysin perusteltua, että näytetään kun nainen käy suihkussa. Ja kaikki tuntemani naiset bailaavat ja ketkuttelevat ihan täysillä peseyteyessään. That's what we do. Deal with it. Muutenkin leffassa on huomattavasti vähemmän jäykistelyä ja masennusta. Yhtään Sumikon kaltaista voivottelija-downeria ei löydy eli tunnelma on heti hilpeämpi. Hieno juttu muuten, että missä lie ulkoavaruudessa sijaitsevalla TEM 4:llä on happea! Olisi ollut ikävää pitää koko ajan avaruuskypäriä päässä. Nyt voi ottaa rennosti ja bailata. Ainoastaan tarjoilijan osa TEMillä on karu. Kaikki vaan läpsii naamaan koko ajan.

Yhtäläisyyksiä kahden leffan väliltä löytyy myös. Ei nyt unohdeta sitä sosialismia. Kiitos Cyrnon miehistön, TEM 4:n työläiset pääsevät yhdistämään voimansa ja veljeys voittaa vallanhimon, kuinkas muutenkaan. Politiikkaa ei ole onnistuttu karistamaan edes kummallisessa avaruuden fantasiamaailmasta.

Jos kahdesta leffasta pitäisi valita, olisi Tähtien tomussa selvä voittaja. Tässä on sentään jotain dynamiikkaa! Elokuva on kaikin puolin värikkäämpi, pirteämpi, eloisampi ja, no, yleensäkin kiinnostavampi. Lopuksi vielä bonus-gif:

Temiläinen pikkupomo ottaa vieraat vastaan "yo bitch I got swag" -tyyliin.

Tähtien tomussa (Im Staub der Sterne, 1976)
Ohjaus: Gottfried Kolditz
95 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.2/10

I believe I can fly

Space Jam

 (1996)

Pyydän anteeksi jo heti näin kärkeen, en todellakaan osaa selittää mikä kumma mieltymys minulla on tähän leffaan. Ehkä se johtuu siitä, että kun olin 9-vuotias tämä oli mielestäni koko universumin paras leffa. Vuokrasin Space Jamin ärrältä varmaan sata kertaa (kumma kun kukaan ei ehdottanut oman kassun ostamista), halusin pelata koripalloa ja Michael Jordanista tuli oma henkilökohtainen sankarini. Minulla oli jopa Jordan-paita! Innostuin leffasta niin paljon että kinusin vanhemmiltani koripallon ja korin, joka kiinnitettiin autotallin seinään. Siinä se lienee vieläkin.

No, siihen miksi koripallo lakkasi kiinnostamasta on hyvin yksinkertainen selitys: pituuskasvuni jumahti 159 senttiin. Lisäksi sain koulun liikuntatunneilla kerran koripallosta täysiä päähäni. Ehkä se takoi otsalohkoon jotain järkeä.

Syy miksi Space Jam tuli taas mieleeni kaikkien näiden vuosien jälkeen? Helmikuussa ilmoitettiin, että Looney Tunes-NBA-perseily saa jatkoa! Kukaan ei tiedä vielä milloin, mutta LeBron Jamesia huhutaan pääosan esittäjäksi. Oujee! Bring it on! *

Rakkaiden lapsuusmuistojen vuoksi en vieläkään oikein lämpene Space Jamin alkuperäiselle kieliversiolle. Niin kummallista kuin se onkin (ja sitä se todellakin on), suomeksi dubattu versio on minulle se ainoa oikea. Ja sen päätin nyt katsoa muistojen virkistämiseksi uudelleen.

Juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavanlainen. Avaruudessa sijaitseva Pöljänmäen huvipuisto kaipaa uutta vetonaulaa. Huvipuiston pahispomo lähettää minikokoiset apurinsa hakemaan Looney Tunes -hahmot piirrosmaailmasta viihdyttämään avaruuden olentoja. Piirrossankarimme eivät tietenkään antaudu helpolla. Pikkuruisten alienien ulkomuodosta Väiski ja kumppanit saavat idean: haastatetaan pirpanat korismatsiin! Jos ne voittavat, matka Pöljänmäelle alkaa, jos häviävät, Väiski, Repe ja muut tutut hahmot saavat vapautensa. Hommat vaikuttaa piffiltä, kunnes otukset päättävät huijata. He kähveltävät NBA:n huippupelaajien taidot ja valjastavat ne omaan käyttöönsä. Pirpanoista tuleekin todellisia jättiläisiä, kovia koristaitureita.

Jossain avaruuden ja piirrosmaailman välillä koripallotähti Michael Jordan säästyy taitokaappaukselta, koska on päättänyt hylätä koriksen ja siirtyä pelaamaan baseballia (wtf?). Ura pesisurheilijana ei lähde nousuun ja mies alkaa jo olla vähän maassa, kunnes hänet kidnapataan Looney Tunes -maailmaan. Nähtyään vastustajiensa pelottavan muodonmuutoksen, piirroshahmot tulivat siihen lopputulokseen, että hekin tarvitsevat vahvistusta joukkueeseensa. Jordan pistetään pelaamaan yhdessä tuttujen hahmojen kanssa ja hauskanpito voi alkaa. Koko leffa huipentuu tietysti avaruusolioiden ja piirroshahmojen väliseen korismatsiin, joka on kokoelma erilaisia Looney Tunes -sketsejä.

Kuten screencapeista voi päätellä, kyseessä ei ole mikään huikaisevan kaunis teos. Efektit ovat ihan helvetin rumia ja tökeröitä, mutta animaation yhdistäminen live actioniin sentään toimii ihan kelvosti. Oikeastaan kaikki tässä leffassa on ehtinyt vanhentua tuntuvasti vajaassa parissa vuosikymmenessä. Juuri nostalgia selittääkin Space Jamin viehätyksen. En osaa sanoa mitä mieltä olisin, jos katsoisin leffan nyt ensimmäistä kertaa. Jos tykkää Looney Tunes -kohelluksesta, leffa tuskin tuottaa karmaisevaa pettymystä.

Live action -matskua on oikeastaan yllättävänkin paljon. Yleensähän tällaiset hybridileffat luottavat enemmän nimenomaan tuttujen animaatiosankarien vetovoimaan. Michael Jordanin lisäksi ruutuaikaa ovat saaneet muutamat muutkin NBA:n ysäritähdet, etunenässä Charles Barkley. Hieman yllättäen leffa viihdyttää myös aikuisia. En vieläkään tiedä miksi Bill Murray ja Wayne Knight ovat tässä leffassa, mutta hienoa se on, oli syy mikä hyvänsä. Murray näyttelee itseään, Knight Jordanin yli-innokasta apuria. Murrayn "hahmoa" en tajunnut yllättäen lapsena ollenkaan, Knightin hössöttäjähahmo taas oli yksi suosikkeja.

Jostain sairaasta syystä diggailen tätä leffaa edelleen ihan kunnolla. Erittäin ysäristä hiphop-soundtrackista myös plussaa!

Space Jam (1996)
Ohjaus: Joe Pytka
84 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

* Jatko-osauutiset kumottiin seuraavana päivänä ja todettiin pelkiksi huhuiksi. Mutta hei, olisi varmasti ollut huonompiakin tekosyitä tämän leffan katsomiseen!

Klassista komediaa wanhasta Hollywoodista

Ihmemies 

(Wonder Man, 1945) 

Danny Kayen ja minun tieni kohtasivat ensi kertaa joskus vuoden 2006 paikkeilla, kun olin enemmän kiinnostunut vanhoista Hollywood-komedioista. Joltain halvalta DVD-kokoelmalta löytyi Tarkastaja (The Inspector General, 1949) ja myöhemmin kokoelma lisääntyi Valkealla joululla (White Christmas, 1954) ja Hovinarrilla (The Court Jester, 1955). Pidin ja pidän edelleen erityisesti Kayen tavasta puhua nopeasti, matkia ääniä ja sanella ihmeellisiä kielijumppalauseita kuin konekiväärin suusta. On helppo uskoa, että Kayesta joko pitää tai häntä pitää hyvin ärsyttävänä.

Danny Kaye on mielestäni harmillisen unohdettu koomikko näinä päivinä. Onneksi olen huomannut positiivisen trendin netin leffastriimauspalveluissa. Kun testasin ensikerran vuosi sitten Netflixiä, valikoimista löytyi Kaye-klassikko Hans Christian Andersen ja nyt vuotta myöhemmin Ihmemies, yksi Kayen vähemmän tunnetuista komedioista. Katselin sen tuossa jokunen aika sitten ja olin todella positiivisesti yllättynyt!

Elokuvassa Kaye vetää kaksoisroolin yökerhokoomikko Buzzynä ja tämän superfiksuna lukutoukkakaksoisveljenä Edwininä. Buzzy aikoo todistaa gangstereita vastaan oikeudenkäynnissä, saa siitä hyvästä kuulan rintaansa ja pääsee uiskentelemaan jokeen Prospect Parkiin. Samana iltana Edwin kokee kummia. Jokin mystinen voima saa hänet haluamaan Prospect Parkiin, vaikka illallisvalmistelut potentiaalisen tyttöystävän kanssa ovat pahasti kesken. Edwin ryntää puistoon ja kohtaa pitkästä aikaa veljensä. Buzzy on kuitenkin jo kuollut ja Edwin näkee pelkästään hänen haamunsa. Buzzy tarvitsee Edwinin apua saadakseen gangsterit poliisien käsiin.

Tästä kehittyy tietysti kunnon sekoilu, kun nörtti-Edwin pistetään paikkamaan Buzzya yökerhon lavalle. Buzzyn henki istuttaa aina välillä itsensä Edwinin ruumiiseen, jotta tämä saa hommansa tehtyä kunnialla. Todellisten tiukkojen paikkojen tullen Buzzya ei tietysti näy missään... Lisää murheita aiheuttaa rakkaus. Edwin on kovasti ihastunut kirjastonhoitaja-Elleniin ja Buzzy aikoi viedä vihille työkaverinsa Midgen. Kun Edwinin ja Buzzyn roolit menevät keskenään sekaisin, on itse kunkin vaikea pysyä kärryillä siitä kuka rakastaa ketä.

Tämän leffan myötä muistin miksi pidin niin kovasti Danny Kayesta kun näin Tarkastajan ensikertaa. Olin myös hyvin yllättynyt hienoista efekteistä. Kummitus-Buzzy livahtelee esineiden läpi ja hypähtelee Edwinin sisuksiin ja sieltä pois yllättävän sukkelasti ja sulavasti. Nykyään, kun tuntuu että isojenkin tuotantojen efektit ovat taantuneet jonnekin ties minne, on ilo nähdä simppeleitä, hyvin toimivia trikkikuvia, käsityönä tehtyjä efektejä, jotka todella toimivat. Danny Kaye on tietysti myös taatusti Danny Kaye, sekavia nopeasti höpöttävä monitaituri, jonka karisman varassa koko elokuva pyörii. Ja hyvin pyöriikin, joten homma toimii.

Juoni on ihan hauska, asetelma tuttu: kaksi täysin erilaista ihmistä joutuu tekemään yhteistyötä ja henkilö joutuu esittämään täysin päin vastaista ihmistä kuin oikeasti on. Sekaannuksia piisaa, mutta yhtäkään yksittäistä kohtausta ei ole venytetty tuskastuttavan pitkäksi. Se pitää jutut hauskoina tutusta aihepiiristä huolimatta. Leffa myös muistutti rakkaudestani vanhoihin Hollywood-filkkoihin, joita ei ole turhalla moraalilla ja poliittisella korrektiudella pilattu. Buzzyn hellu Midge ei kauaa jää suremaan rakkaimpansa menetystä, niin epäsovinnaista kuin se onkin.

Kaye kävi urallaan myös pikavisiitillä Suomessa vuonna 1955, Unicefin hyväntahdon lähettiläänä. Vierailusta löytyy pätkä Ylen Elävästä arkistosta. Ihmemiestä suosittelen lämpimästi kaikille vanhojen Hollywood-komedioiden ystäville, samoin kuin Kayen muitakin merkkiteoksia.

Ihmemies (Wonder Man, 1945)
Ohjaus: H. Bruce Humberstone
98 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.8/10

Elokuvavuosi 2013 - hittejä ja huteja

On taas Oscar-ilta eli ennalta sovittu aika listata viime vuoden hyvät ja huonot, väliinputoajat ja katsomatta jääneet.

En ole mitenkään peitellyt ärtyneisyyttäni tämän elokuvavuoden suhteen. Ehkä aika kultaa muistot, mutta jokainen vuosi tuntuu vain huonommalta ja huonommalta, noin elokuvamittapuulla arvioituna. Pettymyksiä on ollut paljon, mutta onneksi myös muutama parempi teos. Pulinat pois ja listojen kimppuun:



Ne hyvät

1. Menneisyys (Le Passé), 8.6/10
2. Kirottu (The Conjuring), 8.5/10
3. Rush, 8.4/10
4. Dallas Buyers Club, 8.4/10
5. The Kings of Summer, 8.3/10
6. Cold Eyes (Gam-si-ja-deul), 8.0/10
7. The World's End, 7.8/10
8. Monsterit-yliopisto (Monsters University), 7.7/10
9. Gravity, 7.2/10
10. Special Chabbis, 7.0/10

Vuoden parhaaksi teokseksi pääsi tänä vuonna Asghar Farhadin Menneisyys. Mies on tuttu muutaman vuoden takaisesta, yhtälailla mainiosta Nader ja Simin: Ero -leffasta. Farhad on nykyohjaajista ehdottomasti sellainen tyyppi, jota haluan seurata. Tämä mies tulee tekemään vielä mielenkiintoisia juttuja, niin uskon. Menneisyys on monikerroksinen, näennäisesti rauhallisesti kerrottu tarina, jonka pinnan alla kuplivat suuret tunteet.

Yksi vuoden yllättäjiä on ehdottomasti Saw-ohjaajan uusin kauhupläjäys Kirottu. Olen jo aiemminkin mainostanut rakkauttani kummitustalotarinoita kohtaan ja sen huomioiden Kirottu on melkeinpä unelmien täyttymys. Hengästyttävä teos. Tunnelmointia ja jump scarea sopivassa suhteessa. Peiton alla piilotellessa meinasi tulla hiki ja muutama kohtaus oli sen verran pelottava että ne jäivät mieleen pitkäksi aikaa. Hieno ylläri! Loppua kohden homma uhkaa lähteä lapasesta, mutta revittely on tajuttu lopettaa juuri ajoissa. Katsoisin uudelleen, mutta en ylivilkkaan mielikuvituksen vuoksi taida ihan heti uskaltaa.

Myös Rush oli tällaiselle moottoriurheilusta tietämättömälle positiivinen yllätys. Juoneen on ladattu eeppistä dramatiikkaa, mikä on tietysti aina ihan viihdyttävää, mutta hahmot pysyvät mukavasti ehjinä. Dallas Buyers Club kertoo koskettavasta aiheesta omaperäisellä tatsilla, mutta hakee koskettavuutta välillä vääristä paikoista. Jotain jää puuttumaan, vaikka tällaisenäänkin leffa on vuoden tasoon nähden parhaimmistoa. Roolisuoritukset ovat aika perinteistä, jopa laskelmoitua Oscar-kamaa, mutta kieltämättä todella hyviä. Positiivisiin ylläreihin voidaan lukea myös The Kings of Summer. Poikkeuksellisen sympaattinen kasvutarina iski juuri silloin, kun luulin että kasvutarinoilta on nähty kaikki mitä odottaa sopii. Elämänmakuinen teos, joka kelpaa katsoa uudelleenkin.

Listalle on päässyt myös pari ei-amerikkalaista, ei-pohjoismaista leffaa eli todellisia ulkomaan kummajaisia. Cold Eyes on eteläkorealainen surveillance-leffa, jossa erityistiimi varjostajia seuraa etsintäkuulutettuja Seoulin kaduilla. Leffa on remake Hong Kong -filkasta Eye in the Sky (Gun Chung). Special Chabbis on intialainen Bollywood-toimintatykitys, jossa vanha rikollisjengi suunnittelee vielä yhden rahakkaan keikan. Juonikuvio on vähintäänkin perinteinen, mutta itselleni Bollywood on vielä sen verran uusi tuttavuus, että jo se itsessään riittää kuriositeetiksi. Mikäpä olisi parempaa kuin terästää toimitaleffaa muutamalla musiikki- ja tanssinumerolla?

Yksi vuoden puhutuimpia leffoja oli Sandra Bullockin ja George Clooneyn tähdittämä Gravity, joka itselleni oli hypeen nähden pieni pettymys. Plussaa siitä, että leffa on älytty jättää maltillisen pituiseksi. Aivan helvetin pitkä miinus George Clooneyn ällöttävän siirappisesta hahmosta, jota tekee mieli lyödä päin pläsiä oikeastaan koko ajan. Luulin että noin huonoja ja yliampuvia hahmoja tehdään vain Hollywood-parodioihin. Yrgh.

Ne huonot

1. Vuonna 85, 1.8/10
2. Salainen valtakunta (Epic), 1.8/10
3. R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D.), 2.0/10
4. Abandoned Mine, 2.4/10
5. 21 & Over, 2.6/10

Huonot elokuvat olivat suorastaan häkellyttävän huonoja. Tulen varmaan ikuisesti katumaan sitä, että katsoin elokuvan nimeltä Vuonna 85. Voiko tätä edes kutsua elokuvaksi? Mitä ihmettä? Voin hyvin kuvitella tämän elokuvan kirjoitusprosessin: tehdään lista vittu kaikesta mitä oli vuonna 1985, lykätään ne kaikki yhteen leffaan ja keksitään joku tyhjänpäiväinen juoni siihen ympärille. Onko kasarinostalgia tosiaan vielä niin in ettei tämän enempää vaivaa tarvitse nähdä?

Tämän listan kolme ensimmäistä leffaa olivat kaikki osastoa "saanko jättää tämän kesken pliis". En osaa edes sanoa miksi vihasin Salaista valtakuntaa niin paljon. En todellakaan. Se vain oli aivan tökerön huono, typerryttävän mielikuvitukseton fantasiaelokuva ja usein myös ihan vain typerä. R.I.P.D. tuskin kaipaa selittelyä. Huh huh mitä skeidaa. Lähdin katsomaan tätä täysin ennakkoluulottamasti mutta ei. Ihan hirveää. Mikä ihme näillä nykyajan erikoisefekteillä on hätänä? Miksi efektit ovat taantuneet johonkin 15 vuoden taakse? Ihan hirveää katsottavaa.

Abandoned Mine ja 21 & Over ovat elokuvia joilta en paljoa odottanut ja sain mitä hain. Molemmat sentään olivat ihan siedettävää viihdettä verrattuna listan pohjimmaiseen kuonaan.

Väliinputoajia on tuttuun tapaan paljon ja niissäkin on muutama maininnan arvoinen tekele - niin hyvässä kuin pahassa. Tämän osaston parhaimmistoa edustaa uusin Arska Schwarzenegger -tykittely The Last Stand. Juuri sopiva määrä toimintaleffakliseitä, vauhtia ja vaaran tuntua. En ole koskaan ollut mikään Arska-fani, mutta tämä leffa on ehdottomasti tykittelyosaston kunkku. Millerit (We're the Millers) aiheutti parit hyminänaurut ja kotimainen 8-pallo oli kliseisestä tarinastaan huolimatta hienosti toteutettu rikosdraama, jossa oli omanlaistaan viehätystä.

Renny Harlinin ohjaus The Dyatlov Pass Incident oli lupaavasta asetelmastaan huolimatta ihan älytöntä huttua. Aukoista ja teknisestä kömpelyydestä huolimatta leffa jaksoi viihdyttää loppupuolelle asti kunnes everything goes to hell in a handbasket. Oikeastaan sama vaivaa Tom Cruisen tähdittämää Oblivionia. Yritin katsoa molemmat antaen anteeksi kliseet ja kömpelyydet mutta ei. Palkintoa ei näissä ollut. Oblivion pisti loppujen lopuksi melkein suututtamaan. Mikä ihmeen ihmis-Wall-E tämä oikein on? Paskaa.

Komediaosastolla mentiin myös metsään ja ryminällä. Uusin Jackass-installaatio Paha pappa oli välillä ihan yllättävä ja hauska, välillä taas pelkkää vanhojen vitsien kertausta. Olen katsonut Little Miss Sunshinen aika vasta eikä lasten kauneuskilpailuihin sijoittuva loppuratkaisu tehnyt vaikutusta. Plussaa silti siitä yhdestä taputtavasta leidistä. Yksi vuoden ärsyttävimmistä komedioista on ehdottomasti Väärät paperit (Identity Thief). Ei tainnut naurattaa kertaakaan.

Katsomatta jäi myös muutama lupaava teos. Steve McQueenin uusin ohjaus on Oscar-suosikiksi veikkailtu 12 Years a Slave ja sen katsomatta jääminen harmittaa. Näin McQueenin Hungerin Sodankylän elokuvajuhlilla aikoinaan ja se oli erittäin rankka kokemus, joten voin vain kuvitella millainen 12 Years on. Vaarana on aina mennä rankkuudessa mässäilyn puolelle enkä Hungeriakaan välttämättä haluaisi nähdä vieläkään uudelleen, niin vakuuttava leffa kuin se olikin.

Suuri kauneus ja Adelen elämä ovat sellaisia eurooppalaisia teoksia, jotka haluaisin vielä nähdä. Molemmista olen kuullut sekä hyvää että huonoa. Bollywood-leffoista katsomista odottelee Matru ki Bijlee ka Mandola, jonka musiikkia olen luukuttanut jo yli vuoden päivät. Leffan nimibiisi sekä Oye Boy Charlie -kipale ovat oikein mainioita. Ehkä leffan katsominen vähän pelottaakin - mitä jos biisit ovat sen ainoa hyvä juttu?

Muita katsomatta jääneitä ovat mm. The Great Gatsby, Captain Phillips ja World War Z. Kauhuremakeja tehtiin tänä vuonna muutamakin kappale. Carrie ja Evil Dead jäivät myös katselulistan ulkopuolelle. Jatko-osista on katsomatta vielä Kick-Ass 2. Monsterit: Yliopisto ja Itse ilkimys 2 olivat ihan kelpoja animaatiojatkiksia.

Toivon hartaasti tästä vuodesta edellisvuosia parempaa. Enemmän hyviä ideoita, enemmän mielikuvitusta ja enemmän omaperäisyyttä kiitos!

Uusi vuosi, uudet kujeet, uusi projekti

On vihdoinkin aika esitellä How queerin uusi leffaprojekti! Meksikolaiset Santo-painileffat kaipasivat rinnalleen uutta sankaria, joka löytyikin lopulta toiselta puolelta maailmaa. Edellisestä projektista tuttua perseilyä tuskin on luvassa, sillä tällä kertaa matkataan salaperäiseen nousevan auringon maahan, Edo-kaudelle 1800-luvun alkupuoliskolle. Jonossa on 26 leffaa - nyt katsotaan kaikki alkuperäiset Zatoichit!

Sokea miekkamies (ja hieroja!) Zatoichi on yksi Japanin pitkäikäisimpiä moderneja fiktiohahmoja. Hahmon loi kirjailija Kan Shimozawa ja sen oli alun perin tarkoitus jäädä pelkäksi sivuhahmoksi. Alkuperäinen elokuvasarja tehtiin vuosina 1962-1989 ja kaikkien niiden nimiosaa näytteli Shintaro Katsu. Katsu toisti roolinsa neljän kauden ajan myös spinoff-tv-sarjassa ja ohjasi sarjan päätöselokuvan vuonna 1989. Leffasarja oli jäänyt 25 osan pituiseksi ja päättynyt vuonna 1973 - kahden viimeisen leffan välillä on siis peräti 16 vuoden paussi. Katsun yksityiselämä oli päihteiden sävyttämä ja vähintäänkin myrskyinen. Siitä kuitenkin lisää joskus toiste.

Zatoichi-sarjan uusintaversioista yksi tunnetuimpia lienee "Beat" Takeshi Kitanon versiointi vuodelta 2003, Zatoichi - Sokea samurai. Nyt siis katselussa alkuperäinen sarja, joka starttaa tässä postauksessa ekalla leffalla. Jatkossa Zatoichia katsotaan kaksi per postaus.


1. The Tale of Zatoichi (Zatoichi Monogatari, 1962)

Hahmona Zatoichi on hyvä esimerkki siitä, miten ulkonäkö pettää. Sokea, leppoisanoloinen mies on ovelampi kuin kukaan osaisi olettaa. Vastustaja yllättyy, kun hitaasti köpöttelevästä Zatoichista paljastuukin maailmanluokan miekkamestari, jonka tarkkuus ja nopeus on vertaansa vailla.

Yakuza-johtaja Sukegoro on Zatoichin vanha tuttu. Kun sokea samurai saapuu hänen kaupunkiinsa, Sukegoro päättää palkata hänet mukaan taisteluun kilpailevaa jengiä vastaan. Vastustajien johtaja Shingezo palkkaa myös hyvämaineisen kiertävän samurain, Hiraten. Myös Hiratella on ongelmansa - mies on hiljalleen menehtymässä tuberkuloosiin. Yllättäen Zatoichin ja Hiraten välille muodostuu orastava ystävyys. Molemmat ovat nöyriä, taitavia ja ylenkatsottuja. Ystävyydestään huolimatta he tietävät, että taistelun alkaessa heidän on asetuttava toisiaan vastaan. Dilemma on tuttu ja japanilaisessa kerrontakulttuurissa suosittu juonikuvio: ystävyys vai velvollisuus?

Jo alusta saakka on selvää, että nyt liikutaan huomattavasti syvemmillä vesillä kuin Santoissa koskaan. The Tale of Zatoichi on rauhallinen, verkkaisesti etenevä tarina, jossa hahmot ovat tärkeitä. Roolisuoritukset ovat tasaisen hyviä, kuvat paikoittain upeita. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien on myös selvää, mikä Zatoichi on miehiään. Sokea mies pesee kilpakumppaninsa mennen tullen noppapelissä ja ymmärtää ihmisluonnon heikkoudet. Zatoichia ei väheksytä pelkästään hänen sokeutensa vuoksi, sillä miehen siviiliammatti - hieroja - oli Edo-kauden Japanissa yksi alimman kastin duuneja.

Ainoa juttu mikä itselläni mättää aikalailla kaikissa Edo-kauteen (tai muuten vaan Japanin menneisyyteen) sijoittuvissa pätkissä: kun kaikilla on valittavinaan noin kaksi eri hiustyyliä ja kaksi eri asua (nekin hyvin samanlaisia keskenään), tällainen uuvatti menee sakepäissään helposti päästään pyörälle. Loppujen lopuksi hahmoja ei edes ole kovin montaa ja silti isommissa joukkokohtauksissa pitää hetki miettiä kuka oli kuka ja mitä mitä. Mustavalkoisuus ei juuri auta asiaa, saati se, että sisäkuvat ovat melko tummia.

Vaikka kuvat ovat tosiaan kauniita, niitä vaivaa välillä pieni ahtaus. Se voi olla myös tottumiskysymys ja Japanissa tapa rajata kuvaa voi olla erilainen. Ahtaus haittaa vain jos sitä pysähtyy ajattelemaan. Myös musiikin käyttö poikkeaa tyypillisestä. Herkemmissä kohdissa soi haikea kappale, kun taas taistelukohtausten äänimaailmaa värittää vain taistelijoiden huuto ja miekkojen kalske. Tehokeinoja osataan käyttää hyvin.

Zatoichista tulee varmasti mielenkiintoinen projekti. Sarja on kotimaassaan rakastettu ja se tarjoaa ikkunan japanilaiseen 60- ja 70-lukujen elokuvakulttuuriin. Hahmona Zatoichissa on paljon perijapanilaisia piirteitä. Hahmo on syvällinen ilman liikaa paatosta. Zatoichi on lahjakas, mutta nöyrä ja osaa laittaa pröystäilijöille ja huijareille luun kurkkuun. Seuraavassa Zatoichi-postauksessa katsotaan siis kaksi seuraavaa leffaa, joista toinen on vielä mustavalkoinen ja tehty samana vuonna kuin tämä. Projektin leffat ovat vähän tylsästi nimettyjä. The Tale of Zatoichia seuraavat tietysti The Tale of Zatoichi Continues ja New Tale of Zatoichi.

The Tale of Zatoichi (Zatoichi Monogatari, 1962)
Ohjaus: Kenji Misumi
96 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 7.3/10