Zatoichi huitoo miekalla

Zatoichin oli tarkoitus päättää Itä-Aasia -teemainen kesäkuu, mutta enhän minä tätä ehtinyt valmiiksi väkertää ennen reissua. Saa nähdä vieläkö näistä elokuvista jotain muistaa.


6. Zatoichi and the Chest of Gold (Zatoichi senryo-kubi, 1964)
Oho, melkeinpä juonta kuvaava nimi Zatoichi-leffalla! Historiallista!

Zatoichi saapuu matkoillaan vieraanvaraiseen kylään, jossa on meneillään suuret juhlat. Kemuihin on aihettakin - kyläläiset ovat viimein saaneet säästettyä tarpeeksi rahaa maksaakseen veronsa niiden perijälle. Talkoohengessä on kerätty arkullinen kultakolikoita, joka on juuri matkalla oikealle omistajalleen.

Ehkä ei sittenkään olisi kannattanut juhlia ennen kuin lasti on varmuudella perillä. Maantierosvot hyökkäävät kultalähetyksen kimppuun ja arkku varastetaan. Zatoichi sattuu paikalle ja häntä epäillään ryöstäjäksi. Kyläläisten aiempi ystävällisyys on tiessään. Onneksi Zatoichi tietää, kuka kullan oikeasti vei. Hän lähtee kulta-aarteen perään puhdistaakseen nimensä ja saadakseen kyläläisten vaivalla keräämän rahaläjän takaisin.

Tämä on ehdottomasti yksi parhaiten mieleenjäävistä Zatoicheista. Juoni on sopivasti hieman erilainen, vaikka toki tuttujakin elementtejä löytyy. Kerronnassa on enemmän eeppisyyttä. Vaikka alku on suht simppeli, vähän laiska ja meno aika peruskauraa itse arkun pöllimiseen asti, kohta tarjolla on tuhtia dramatiikkaa ja mielettömän hienoja yhteenottoja.

Elokuvasta puuttuu pitkälti sama väkijoukkojen hyödyntäminen ja joukkotapelut, joita aiemmissa elokuvissa on nähty enemmän sääntönä kuin poikkeuksena. Huumoria menoon tuo mukaan pahanhajuinen ja rujo prostituoitu, jota Zatoichi ei aluksi tunnista kyseisen ammatin edustajaksi. Huumori alkaa muutenkin näkyä Zatoicheissa yhä enemmän ja enemmän, mikä tuo mukavaa tasapainoa muuten dramaattisille samuraitaistoille.

Elokuvan loppukohtaus, jossa Zatoichi taistelee hiekkaisella aukiolla pahista vastaan on aivan tolkuttoman upea ja yksi koko projektin tähtihetkiä tähän mennessä. Pahis vetää sokeaa Zatoichia perässään hevosella ja peli näyttää hetken jo pelatulta, kunnes Zatoichi saa iskun sisään kirjaimellisesti viimeisillä minuuteilla. Kuvallisesti koko loppukohtaus on suorastaan henkeäsalpaava. Juuri tällaisen matskun takia näitä projekteja harrastaa!

Koko upea loppukohtaus löytyy YouTubesta. Kohtaus yksistään tuskin spoilaa muuta leffaa, sillä jo pelkkä projektin jatkuminen tarkoittanee sitä, että Zatoichi seikkailuistaan selviää.

Zatoichi and the Chest of Gold (Zatoichi senryo-kubi, 1964)
83 minuuttia
Ohjaus: Kazuo Ikehiro
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.3/10


7. Zatoichi's Flashing Sword (Zatoichi abare tako, 1964)

Mielikuvituksellisten leffannimien voittokulku jatkuu. Välillä luulisi, että Zatoicheille olisi helppo keksiä jotenkin kuvaavampiakin nimiä kuin geneerisiä "tämä voisi olla minkä tahansa näistä nimi"-nimiä. No, on tämä sentään parannusta alkupään "Zatoichin tarina osa 1", "Zatoichin tarina osa 2" -kamaan.

Elokuvassa Zatoichi päätyy taas uuteen kylään. Tällä kertaa matkustuksen syynä on kiitollisuudenvelka. Aiemmilla matkoillaan sankarimme loukkaantui ja apuaan tarjosi ystävällinen neiti Kuni. Nyt Zatoichi saapuu Kunin luokse auttaakseen tätä miten ikinä voi. Ja ilmeisesti syömällä talon kaikki riisit. Zatoichi on välillä kunnon syöppö.

Kylässä valmistellaan suurta ilotulitusjuhlaa. Kaupungin vanha supersympaattinen ilotulitemestari valmistaa paukut pajassaan ja kaikki odottavat suurta iltaa kuin kuuta nousevaa. Myös Zatoichi kutsutaan juhlaan ja kaunis Kuni-neito lahjoittaa hänelle jopa kesäkimonon tilaisuutta varten.

Zatoichi-elokuva ei kuitenkaan olisi mitään ilman ilkeää yakuza-jengiä. Porukka etsii Zatoichia ja on valmis tuhoamaan vaikka koko kylän tämän takia. Kuni joutuu miettimään vieraanvaraisuuttaan, kun panoksena on koko kylän tulevaisuus yhden miehen vuoksi.

Molemmilla tämän postauksen leffoilla on sama ohjaaja ja ne on tehty samana vuonna, mutta silti niistä löytyy ratkaisevia eroja. Kuvallisesti ja oikeastaan myös juonen puolesta ensimmäinen leffa on ihan ykköstykitystä. Toisessa elokuvassa on hieman vähemmän kuvallista ilotulitusta ja juonikin palaa perinteisempiin Zatoichi-uomiin. Vuonna 1964 Zatoicheja tehtiin vielä pari lisää (niissä on tosin eri ohjaajat puikoissa), joten laadunheittelyt ovat odotettavissa.

Mistään huonosta elokuvasta ei silti ole kyse. On ollut mielenkiintoista nähdä, miten Zatoichit elokuva elokuvalta kehittyvät ja muotoutuvat omaan malliinsa. Huumoria on taas hitusen enemmän ja paljasta pintaakin vilahtaa hieman, kun sokea Zatoichi yllättää miesjoukon tirkistelemästä Kunin kylpyhetkeä.

Zatoichin kohtalo särkee myös jälleen sydäntä. Kiitollisuuden tunnossaan hän on lähtenyt matkaan maksaakseen velkansa Kunille, mutta päätyykin vaarantamaan kyläläisten hengen. Vieraanvaraisuus katkeaa ja tulee hyvin selväksi, että Zatoichin elämä on jatkuvaa vaeltamista.

Elokuvassa on kaksi mieleenpainuvaa taistelukohtausta, joista ensimmäisessä Zatoichi päihittää lauman miehiä veden alla. Uusi aluevaltaus sekin! Toisessa Zatoichi sivaltaa yksi kerrallaan seinällä palavat kynttilät ja kauhistuneet uhrit joutuvat sohimaan pilkkopimeässä - ilmeinen etu sokealle miehelle.

Zatoichi's Flashing Sword (Zatoichi abare tako, 1964)
81 minuuttia
Ohjaus: Kazuo Ikehiro
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10

Packing heat from Texas to Malibu Beach

Kuten viimeksi lupailin, aion synttärien kunniaksi aloittaa uuden projektin. Tällä kertaa lyhyen, vain 12 elokuvan pituisen, mutta kenties sitäkin herkullisemman. Kyseessä on tietysti Andy Sidaris -tuotantoa oleva Triple B -sarja eli Bullets, Bombs and Babes. Sarjasta käytetään myös joskus nimeä L.E.T.H.A.L. Ladies, vaikka ensimmäisessä leffassa pääsankarina häärii äijänköriläs.

Huttuisesta tusinasta on katsottu jo kertaalleen yksi, Kovaa peliä Havaijilla (Hard Ticket to Hawaii, 1987), jossa meitä viihdytti singolla ampuva Ridge Forrester eli Ron Moss. Kaikki 12 teosta ovat periaatteessa itsenäisiä, mutta niillä on löyhiä yhteyksiä toisiinsa (samoja hahmoja tai hahmojen välisiä suhteita yms.). Koko sarjassa on hieman sama meininki, kuten sen nimestä voi päätellä. Näyttelijöiksi on palkattu kourallinen Playboyn keskiaukeamatyttöjä eikä panoksia ole säästelty.

Nyt siis katselussa sarjan ensimmäinen, Malibu Express. Koska leffoja on vain 12, lienee ihan oikeutettua, että niistä jokainen saa oman postauksensa.

Malibu Express 

 (1985)

Ensimmäisessä leffassa kohtaamme yksityisetsivä Cody Abilienen (lapsinäyttelijänä tunnetuksi tullut Darby Hinton). Mies on etevämpi naistenkaataja kuin aseenkäsittelijä. Luodit viuhuvat ohi jopa harjoitusradalla. Jostain syystä Cody katsoo silti olevansa pätevä hommaansa, mikäs siinä.

Cody saa tehtäväkseen selvittää kuka myy tietotekniikkaa venäläisille. Tai kuka murhasi jonkun tyypin. Näin luin internetistä. Todellisuudessa päähän ei jäänyt yhtään mitä Cody oli oikeastaan tutkimassa ja hutkimassa, sillä, kuten Sidarisin leffoissa yleensäkin, juoni on sivuseikka.

Joka tapauksessa, keikan vuoksi Cody muuttaa hetkeksi asumaan rikkaan perheen vieraaksi. Kartanossa asuvat pyörätuolissa istuvan aatelisnaisen lisäksi tämän sukulaisia sekä palvelusväkeä. Ykkösroolin vetää autonkuljettaja Shane, joka kellistää kaikki talon kellistettävissä olevat voidakseen kiristää heiltä rahaa seksivideoilla ja valokuvilla. Hieman yllättäen kiristettävien listalla on myös kartanonrouvan umpihomo drag queen-veljenpoika.

Kun Shane murhataan ja videot ja valokuvat leviävät, alkaa uusi tutkimus, joka jää hieman paremmin mieleenkin. Kuka murhasi miehen ja miksi? Kaikilla oli syynsä, mutta kuka veti liipasimesta?

Malibu Express on yhdistelmä klassista "kuka teki sen"-murhatarinaa, jossa syyllisiä on tungokseksi asti sekä hurvittelevaa seksploitaatio-komediaa. Räjähdyksiä ja hulppeita ammuskelukohtauksia ei ole yhtä tiheästi kuin Havaijissa, mutta paljasta pintaa on senkin edestä.

Vuoden 1985 mittapuulla seksikohtaukset olivat varmaan ihan rankkoja. Kuten Havaijissakin, myös Malibussa tärkeämpien asioiden hoitaminen meinaa usein unohtua, kun hahmot unohtuvat paneskelemaan milloin rikospaikalle ja milloin pakoautoon. Ammuskelukohtauksista hauskin on Shanen murha, eikä vähiten siksi että mies päättää ottaa telkkarin mukanaan Manalaan. Kenelle tulisi mieleen lähteä kanniskelemaan telkkaria, kun kehossa on kilo lyijyä?

Upeana sivujuonena leffassa tarjoillaan sarja kilpa-ajoja, joihin Codyn haastaa kaunainen, hieman juntihtava tuttavaperhe. Hillbilly-klaani uhkaa voittaa Codyn milloin minkäkinlaisella ajopelillä. Syynä jatkuvaan hurjasteluun on ilmeisesti Codyn isä, joka aikoinaan voitti perheen isukin kisassa ja saattoi koko suvun katkeamattomaan häpeän ja koston kierteeseen.

YouTubesta löytyy kahden minuutin tiivistelmä leffasta niille, jotka eivät jaksa katsoa koko hommaa. Paljaan pinnan määrä on rajattu kuitenkin minimiin, joten kannattaa vielä harkita - hirveästi muuta sisältöä ei nimittäin sitten olekaan.

Malibu Express (1985)
Ohjaus: Andy Sidaris
105 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 3.2/10

5 vuotta! Hauskaa synttäriä!

No niin. Tarkoituksenani oli rikkoa pitkä hiljaisuus matkareportaasilla tai uudella Zatoichi-postauksella, mutta sitten huomasinkin synttärien lähestyvän. Viisi vuotta on jo tätäkin blogia tullut pidettyä. Siirretään siis nämä mainitut postaukset vielä tulevaisuuteen.

Synttäripostaukseen piti keksiä vähän jotain eriä, sillä Analytics ei enää näytä hakusanoja. Tai ainakaan minulle se ei niitä näytä, en tiedä pitäisikö tällaisestä herkusta maksaa vai mitä. Myöskään Webmasters tool ei enää näyttänyt mitään, vaikka viimeksi selasin sitä joitakin kuukausia sitten. Hemmetti. Hauskat hakusanat olivat yksi suosikkijuttujani jokavuotisissa synttäritsebaloissa.

Jostain syystä Analytics ja Webmasters tool eivät näytä minulle tällä hetkellä oikein mitään dataa, joten suosituimpien juttujen listaakaan en saa aikaiseksi. Mitähän tässä tilalla sitten tarjoaisi? No, kun TV-sarjat viettävät merkkihetkiään, tarjolle lykätään yleensä clipshow parhaista hetkistä. Tähän hätään en ihan koko blogia ehdi pläräämään läpi, joten tyydyin vain yhteen uusintanäytökseen.

Mietimme uusintakatsottavaksi jonkin erityisen hyvin mieleenjääneen teoksen menneiltä vuosilta. Valinta oli todella helppo, sillä molemmilla oli välittömästi mielessä sama elokuva: Microwave Massacre! Tammikuussa 2011 katsottu leffa ei ole ihan vanhin, mutta aika lähellä. Jostain syystä se on jäänyt mieleen erityisen hyvänä huonona leffakokemuksena ja kuinka ollakaan, uusintakatselu oli vähintään yhtä hauska. Jos haluat päästä tunnelmaan mukaan, eikä käppälaatu haittaa, leffan voi näemmä tsekata (ainakin vielä hetken aikaa) kokonaisuudessaan YouTubesta. Nyt siis muutama sananen siitä, miten MM on kestänyt aikaa ja vertailua.

Psst, jos uusinnat ei paljoa nappaa, ei hätää: seuraavassa postauksessa synttäri-ilottelu jatkuu ja samalla alkaa täysin uusi projekti!


Microwave Massacre (1983)
Nykyään tulee harvemmin katsottua elokuvia moneen kertaan. Nähtävää on maailma pullollaan, eikä uusintoihin hirveästi liikene aikaa, kun pitää nähdä mahdollisimman paljon.

Hieman mietin olisiko tämän tason B-perseilyn uusinnassa mitään järkeä. Kun kaikki kreiseimmätkin juonenkäänteet osaa ennustaa, jääkö jäljelle mitään? Hieman yllättäen Microwave Massacresta paljastui jopa puolia, jotka ensimmäisellä kerralla jäivät pimentoon - eihän tällaisen teoksen odottaisi olevan näin monitasoinen. Jos nyt niin voi sanoa.

Tässä lyhyen lyhyt recap juonesta: raksamies-Donald on kyllästynyt vaimonsa Mayn kokkailuihin. Siitä asti kun talouteen saapui mikro, ruoat ovat olleet "gurmeeta". Cordon blöötä sun muuta lausumiskelvotonta paskaa. Donald haaveilee juusto-kinkkuleivästä, jota ei koskaan tule. Erään kännisen iltaman päätteeksi Donald vetää mutkat suoriksi, kaataa sapuskat mikrokokin päähän, kusee kukkaruukkuun ja lahtaa lopuksi emäntänsä tämän omalla pippurimyllyllä. Aamulla vaimo löytyy mikrosta. Donald vääntää slow broil-asetuksen päälle ja lähtee töihin. Jostain syystä mies päättää säilöä kokatun Mayn jääkaappiin ja kuinkas ollakaan, tulee vahingossa haukanneeksi tämän kättä iltapalaksi. Hyväähän se on, ei käy kieltäminen. Kohta Donaldilla on omat gurmee-eväät töissä ja uusi fetissi: ruoan laittaminen naisista.

Jostain syystä moni aiemmin sietämättömän huono vitsi vaikutti nyt riemastuttavan karulta. Aiemmin päähenkilö Donald (stand-up koomikko Jackie Vernon) vaikutti täydelliseltä karismatyhjiöltä, nyt hänestäkin löytyi ihan sympaattisia puolia.

Moni upea hetki oli myös jäänyt unholaan. Kuten se hieno kohtaus, jossa Donald levittää valtavalla veitsellä majoneesia alastoman naisen päälle. Klassista!

Vaikka elokuva on tehty ronskilla kädellä, muutama juttu jaksaa ihmetyttää. Otot ovat yllättävän pitkiä. Luulisi jonkun ryssivän jatkuvalla syötöllä, mutta ei ilmeisesti. Vernon vetää omat hämmentävät ilmeilynsä melkoisella pokerilla. Erityismaininta hulppean hirveästä näyttelystä menee Mayta esittävälle Claire Ginsbergille. Jonka ainoa elokuva tämä oli. Jostain kumman syystä.

Lisäksi leffassa on kaikkia hämmentäviä yksityiskohtia, joiden taustat eivät koskaan selviä. Orgioita harrastavat naapurit? Hidasteleva huppumummo suojatiellä? Outo tissinainen rakennustyömaalla? Mitä tämä kaikki on? Ei mitään hajua, mutta viihdyttävää se on kaikki tyynni. Tylsää hetkeä tämän leffan parissa ei juuri tule.

Microwave Massacre kesti uusintakatselun oikein oivallisesti ja hemmetti, tämähän on vielä rutkasti parempi kuin reilu neljä vuotta sitten. Siispä suosittelen lämpimästi: katso tämä, vaikka vain jotta voisit katsoa sen vielä myöhemmin uusiksi.

Microwave Massacre (1983)
Ohjaus: Wayne Berwick
76 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.5/10

Tämä ei todellakaan ole King Kong

A*P*E 

(1976)

Ok, tämä ei ehkä täysin mene Itä-Aasia -teeman muottiin. Ja toisaalta menee, ihan täydellisesti. Ape on eteläkorealaistuotanto, jonka näyttelijöiksi valittiin B-luokan ryönää liittolaisvaltiosta, Amerikasta. Ohjauksesta vastasi kuratykki Paul Leder, joka käsikirjoitti leffan yhdessä poikansa Reubenin kanssa. Tarkoitusperät olivat vähemmän jalot. Tuottajalegenda Dino de Laurentiis puuhasi samoihin aikoihin remakea alkuperäisestä King Kongista ja Apen oli tarkoitus rahastaa toisen apinaleffan väistämättömällä menestyksellä.

Paitsi ettei kukaan enää muista koko King Kong -remakea, koska se floppasi surkeasti. Kuka arvaa miten Apen kävi?

Ei sillä, että Apesta olisi muutenkaan ollut ehdan tavaran vastineeksi. Tätä tuskin voi hyvillä mielin edes kutsua elokuvaksi. Miten ihmeessä tähän saatiin mukaan Yhdysvaltojen armeija varustuksineen ja Soulin filharmonikat soundtrackille?

Kaunis näyttelijätar Marilyn Baker (ihan hemmetin ovela mashup Marilyn Monroesta ja tämän syntymänimestä Norma Jean Bakerista) saapuu Etelä-Korean pääkaupunkiin Souliin uuden elokuvansa kuvauksia varten. Mukana on myös iilimatomainen poikaystävä Tom, joka on saapunut Souliin jo aiemmin voidakseen olla Marilynin rinnalla tämän estelyistä huolimatta. Taksimatkalla tunteet lämpenevät samalla kun nuoripari ihastelee maisemia ja juttelee rakennuksista. Kuumaa!

Kaksikko ei vielä tiedä, että jättiläismäinen gorilla on karannut rahtialukselta Korean rannikolla. Kukaan ei tunnu tietävän mitään valtavan kädellisen olemassaolosta noin ylipäätään. Mikä on ihan helvetin hämmentävää. Mistä se apina sinne rahtialukselle tuli, mihin sitä oltiin viemässä ja mitä, mitä, mitääää? Kun ilmoituksia tuhotuista kylistä alkaa sadella, kukaan ei halua uskoa puheita jättiapinasta tosiksi. Pian gorilla pääseekin elokuvan kuvauksiin, ihastuu Marilyniin ja kaappaa tämän hellukseen.

Mitään omaperäistä ja ihmeellistä tässä leffassa ei ole. Erikoistehosteet, jos niitä voi sellaisiksi sanoa, ovat kunnon superkäppää, pienoismalleja käytetään ihan tolkuttomasti ja vähäistä toimintaa yritetään tilkitä näyttämällä armeijan tankkien huristelua ja tykeillä ampumista noin puoli tuntia putkeen. Apina näyttää enemmän pehmolelulta kuin todelliselta uhalta.

Kaikista huvittavinta ovat päättömät mittasuhteet. Heti elokuvan alussa jättigorilla painii uintimatkallaan hain kanssa. Vaikka gorilla on kunnon hirviö, hai on kuitenkin sen kokoinen, että heilumista voi kutsua painiksi. Seuraavaksi gorilla onkin monikerroksisten rakennusten kokoinen ja iskee jättijalkaansa katosta läpi kuin ei mitään. Kohta gorilla kohtaa käärmeen, joka on ainakin sen hain kokoinen. Ja astuu lehmän yli, joka on ehkä gorillan varpaankynnen kokoinen. Päättäkää jo miten iso se apina on hemmetti soikoon!

Mittasuhteet menevät ihan metsään jopa siinä, kun Marilyn on apinan kourassa. Lähikuvissa Marilyn näyttää olevan juuri sopivaa kokoa mahtuakseen apinan kämmeneen, mutta kauempaa katsottuna Marilynia tuuraava nukke on lepää enemmänkin apinan käsivarrella.

Kun armeijan helikopterit ja tankit hyökkäävät hirviöelukan kimppuun, otus alkaa vetämään ihmeellistä discoketkutusta. Ilmeisesti tarkoitus on näyttää siltä, että se väistelee ohi surisevia koptereita ja ammuksia, mutta niitä ei näy missään. Apina siis vain tanssahtelee yksikseen. Ihan hervottoman näköistä touhua!

Ehkä kaikinta hämärintä koko hommassa on kuitenkin se, että tämä kuvattiin aikoinaan 3D:nä. Se selittää hienot, kolmiulotteisuutta tavoittelevat efektit, kuten sen kun gorilla heittää käärmeen kohti kameraa. Itse asiassa kärmes osuu kameraan ja tönäisee sen pois paikoiltaan. Silti ilmeisesti paras otos?

Mietityttää myös millaista elokuvaa Marilyn kumppaneineen on tekemässä. Neito nähdään kahdessa kohtauksessa, ja vastanäyttelijä yrittää raiskata hänet molemmissa (ohjaaja kehoittaa toisessa raiskaamaan "vähän hellemmin", mitä ihmettä). Lisäksi yksi irtokohtaus nähdään jossain pellolla, kun feodaaliajan asein varustautuneet miehet hyökkivät toistensa kimppuun. Vähän jää mysteeriksi kuuluvatko kaikki kohtaukset samaan mielikuvituselokuvaan.

Tiettyyn pisteeseen asti Ape on ihan viihdyttävää törttöilyä, mutta vimeistään viimeisen puolen tunnin arkistokuvamaratonit alkavat puuduttaa pahasti. Alku onkin koko leffan parasta antia hai- ja käärmetappeluineen ja tökeröine dialogeineen. Vuorosanojen määräkin vähenee leffan edetessä ja ääniefektit ovat olemattomia (ja lähes aina vääriä), mikä lisää puuduttavuutta valtavasti. Sopivassa mielentilassa sopivan köpöä viihdettä.

Pakko silti sanoa, että pohjoisen naapurivaltion jättihirviövastine Pulgasari on suorastaan taidetta tähän verrattuna.

A*P*E (1976)
Ohjaus: Paul Leder
85 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 1.8/10

Ice, Ice Baby

The Grand Heist 

(Baramgwa hamjje sarajida, 2012)

Japanista siirrytään Etelä-Koreaan.

The Grand Heist on tavallaan tyypillinen huijarielokuva, toisaalta taas ei. Sen erikoisuus on se, että siinä ei varasteta rikkauksia tai varallisuutta vaan jäätä. Jää on 1700-luvun Koreassa luksustuote, jota louhitaan talvella ja säilytetään suurina harkkoina keisarillisessa jääsäilössä. Kesäkuumalla jäätä jaetaan helteen riipomille kansalaisille kitsaasti. Jään jakamisesta vastaa erillinen, korruptoitunut komitea, joka tuhlailee jäätä eliittijuhlissaan, mutta jättää kuumuuden kanssa painivat kansalaiset oman onnensa nojaan.

Komitea haluaa tiettyjä ihmisiä pois pelistä saadakseen jäähän yksinoikeuden. Yksi niistä on hulluttelevan kirjakauppiaan apurin, Duk-Moon aatelisverinen isä, toinen jäänvartija Dong-Soo, joka on hieman liiankin oikeudenmukainen. Kostoksi isänsä kohtalosta Duk-Moo hautoo suunnitelman varastaa kaikki jää Seobinggosta, jossa sitä säilytetään. Hän saa taivuteltua mukaan Dong-Soon, joka on komitean juonien takia menettänyt työnsä.

Kaksikko haalii mukaan ison määrän eri alojen asiantuntijoita: on naistenmiestä, hovijuorujen kuuntelijaa, mestarikaivuria, räjähdemiestä ja mitähän vielä. Sekalaisesta sakista jokaisella on tietysti omanlaisensa persoona, eräillä vähintäänkin eksentrinen. Mitäpä tällainen leffa olisikaan ilman sekalaisinta mahdollista sidekick-valikoimaa.

Loppua kohden liiankin monella on lusikkansa sopassa. Suunnitelma on pitkä, mutkikas ja vaarallinen ja koko ajan täytyy muistutella itselleen, että nyt puhutaan tosiaan jäästä.

Parituntinen elokuva on kreisikomediaksi melko pitkä. Ihan kaikki huonot vitsit eivät enää loppua kohden jaksa naurattaa, mutta hieman yllättäen monista kuluneistakin aiheista saadaan muutamat irtonaurut irti. Tahattomat erektiot ja ilmavaivat - laatuhuumoria! Siinäpä oikeastaan olikin tämän elokuvan tyyli kiteytettynä. Huonoa vitsiä pukkaa toinen toisensa perään. Pelkkää alapäähuumoria tämä ei ole, mutta sitäkin riittää.

Duk-Moon toilailut etenkin elokuvan alkupuolella ovat myös hupaisaa seurattavaa. Hämmentävän äkkiä sekoilevasta kirjakaupan kahjoapurista kuitenkin leipoutuu aikansa criminal mastermind. Samoin kajahtanut, puolikuuro räjähdemies on ihan hupaisa jo pelkän olemuksensa vuoksi.

Ihan aikalaiskuvauksessa ei tietenkään pysytä millään. Kiiltävä PVC-märkäpuku 1700-luvulla? Selittäkää tämä ihan miten päin vain, mutta ei tämä nyt ihan...

Lopulta Grand Heistissa käy kuten yleensäkin tällaisissa monivaiheisissa huijausoperaatioleffoissa. Joka käänteeseen pitää väen väkisellä saada joku twisti, joten viimeisen puolen tunnin kohdalla katsoja on jo autuaan tietämätön siitä mikä se lopullinen suunnitelma on. Tällä seikalla ei itsessään ole edes mitään merkitystä, sillä kärryillä pysyminen on toissijaista.

GH vetää suorat mutkalle vielä lopputekstien aikanakin, kun kiukaalle pitää viime hetkilläkin heitää lisää vettä ja juoneen twistejä. Ketään ei vain siinä vaiheessa enää kiinnosta. Onneksi viihdytys-ärsytystaso pysyy kuitenkin enemmän siellä viihteen puolella.

The Grand Heist (Baramgwa hamjje sarajida, 2012)
Ohjaus: Joo-Ho Kim
121 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Karvainen sydäntenmurskaaja

Ajattelin tulevan Etelä-Korean opiskeluvaihdon ja Japanin kiertueen myötä katsella kesäkuussa itäaasialaisia elokuvia. Ensimmäisenä vuorossa on kaikkien itkupätkien kuningas, japanilainen Hachiko.

Hyvä ja uskollinen palvelija 

(Hachiko Monogatari, 1987) 

Myönnän, että olen lykännyt tämän katsomista jo vuosikausia. Olen ihan hirveä elokuvissaitkijä ja juuri tällaiset nyyhkypätkät riipaisevat jostain syvältä sydämen mutkasta. Jossain mielenhäiriössä katsoin kuitenkin amerikkaversion viime vuonna. Sen siirappisuus alkoi ärsyttää siinä määrin, että pakkohan alkuperäinenkin on viimein katsoa. Ja pakkohan tämän on olla parempi, hemmetti soikoon.

Hachikon tositarina lienee tuttu ainakin kaikille Tokiossa reissanneille. Uskollinen akita-koira odotti isäntäänsä, professori Uenoa, töistä Shibuyan asemalla vielä yhdeksän vuotta sen jälkeen, kun Ueno oli työmatkallaan kuollut. Hachikon kunniaksi Shibuyan asemalle on pystytetty koirapatsas sille paikalle, jossa se isäntäänsä odotti. Joku huhtikuun 8. päivä ihmiset kerääntyvät koirineen asemalle kunnioittamaan Hachin muistoa.

Elokuvassa Hachikon elämää seurataan sen alusta loppuun saakka. Pohjois-Japanissa syntynyt akitarotuinen Hachiko päätyy Tokioon professori Uenon perheeseen. Hyväsydäminen professori kiintyy koiraan kovasti (ehkä vähän liikaakin?), vaikka vaimon mielestä koiran hankkiminen oli huono idea. Alun perin pariskunnan tyttären piti ottaa koira hoidettavakseen, mutta äkillinen avioliitto muuttaa suunnitelmia.

Joka päivä Ueno kulkee töihin junalla Shibuyan asemalta. Hän ottaa Hachikon mukaan asemalle, jonne tämä palaa illalla odottamaan, kun professori tulee töistä. Kaksikko on erottamaton parivaljakko. Eräänä päivänä Ueno kuitenkin lähtee töihin eikä palaakaan enää takaisin. Hän saa aivoverenvuodon kesken työpäivän ja menehtyy.

Professorin vaimo antaa Hachikon pois ja myy pariskunnan yhteisen kodin, mutta Hachi palaa sinne takaisin kerta toisensa jälkeen. Hachikosta tulee pian heittopussi, jota nakellaan isännältä toiselle olosuhteiden ja milloin minkäkin syyn pakosta. Mihin tahansa Hachiko viedäänkin, aina se palaa Shibuyan asemalle odottamaan isäntänsä kotiinpaluuta.

Lopulta elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen. Uenon kuoleman jälkeen seurataan vain Hachia paikasta toiseen. Tarinankerronta ja draaman kaari ei olekaan tässä avainasemassa, vaan kaiken yhteensitovaksi voimaksi nousee koko homman sydäntäsärkevyys. Pitää olla aika paatunut ihmiskivi ettei liikuttuisi edes vähääkään Hachin tarinasta.

Elokuvan alkupuolelta löytyy silti rutkasti huumoria. Professori Ueno on melkoinen persoona ja hänen suhteensa koiraansa on vähintäänkin erikoinen. Aluksi perhe pitää etäisyyttä Hachiin, koska ei ole aikeissa pitää koko koiraa. Uenon suunnitelmat koirasta luopumisesta häviävät kuitenkin pian kuin tuhka tuuleen. Uenon poistuminen näyttämöltä järsii tarinasta kaiken kepeyden, mikä varmasti on tarkoituskin. Koska mies on niin leppoisa ja selvästi hemmetin mukava tyyppi, myös katsoja jää kaipaamaan häntä. Richard Gere ei pärjää tälle tyypille edes unissaan.

Alkuperäis-Hachiko välttää amerikkaversion pahimmat siirappikuopat koskettavuudestaan huolimatta. Ehkä Japaniin sijoittuminen tuo siihen vähän enemmän etäisyyttä. Koskettavuudella mehustellaan muutenkin vähemmän, eikä jokaista itkuista käännettä hangata väen väkisin naamaan. Tästä toki iso plus. Weepie nimittäin lakkaa olemasta itkun arvoinen siinä vaiheessa, kun se menee liian yrittämisen puolelle.

Akita oli rotuna vielä tositarinan tapahtuma-aikoihin harvinainen. Sen suosio suorastaan räjähti 1930-luvulla, kun uutiset uskollisesta Hachikosta pölähtivät lehtiin pitkin saarivaltiota. Suosiota on myöhemmin lisännyt suomalaisillekin tuttu Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin), joka kertoo rohkeasta akitasta, joka taistelee koiralauman kanssa pelottavia karhuja vastaan.

Hyvä ja uskollinen palvelija (Hachiko Monogatari, 1987)
Ohjaus: Seijiro Koyama
107 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10