Elokuvavuosi 2015 - Hittejä ja huteja

Viime vuoden leffasaldo jäi aika vähäiseksi, mikä on näkynyt myös tavallista vähäisemmissä blogipostauksissa. Vaihto-opiskelut, reissailut ja opparistressi ovat nakertaneet keskittymistä ja leffainnostusta noin yleensäkin. Jotain tästäkin jäi silti haaviin.


Ne hyvät

1. Room, 9.6/10
2. Inside Out - Mielen sopukoissa (Inside Out), 9.3/10
3. Yksin Marsissa (The Martian), 8.9/10
4. Spotlight, 8.6/10
5. Straight Outta Compton, 7.8/10
6. Best of Enemies, 7.6/10
7. Soaked in Bleach, 7.3/10
8. The Walk, 7.3/10
9. Harjoittelija (The Intern), 7.0/10
10. Everest, 7.0/10

Room ja Inside Out ovat vuoden kiistattomat leffavoittajat. Erityisesti Room pääsi yllättämään. En tiennyt mitä leffalta olisin alun perin odottanut, mutta en todellakaan ajatellut sen olevan sellainen tunnekokemus kuin se lopulta oli. Roomin menestys perustuu loistaviin näyttelijävalintoihin, tunteita herättävään kerrontaan ja vivahteikkaaseen käsikirjoitukseen, joka antaa asioille sopivasti tilaa. Yksi hienoimpia elokuvakokemuksia aikoihin. Lapsinäyttelijä Jacob Tremblay olisi ehdottomasti ansainnut roolistaan Oscar-ehdokkuuden.

Inside Outista onkin jo ollut juttua. Pixar tänä vuonna sekä onnistui että epäonnistui. Inside Out oli se onnistuminen, toinen julkaisu Kunnon dinosaurus melkoinen pettymys. Vaikka sekään ei ollut ihan täyttä tauhkaa niin ei sitä nyt hyväksikään voi kutsua. Inside Out oli koskettava, elämää syleilevä elokuva, jonka olen katsonut jo pariin kertaan.

Yksin Marsissa oli ihan positiviinen ylläri myöskin. En ole odottanut kummoisia viime vuosien avaruusseikkailuelokuvista, joita tuntuu putkahtelevan pinnalle vähintään yksi kappale per elokuvavuosi. Varmasti on tukuittain sakkia, joita Yksin Marsissa ärsyttää aivan helvetisti, mutta itse ihan pidin. Puhtaista viihde-elokuvista se on vuoden parhaimmistoa. Ennalta-arvattavuuskaan ei pääse vähetämään viihdearvoa.

Kuten muutamina aiempinakin vuosina, tositapahtumiin perustuvat elokuvat ovat niittäneet taas menestystä ja ylistystä. Spotlight valaisi tutkivaa journalismia, joka johti Yhdysvaltojen katolisen kirkon pedofiilien suojelupiirin paljastumiseen. Lasten ahdisteluun ja hyväksikäyttöön syyllistyneet papit vain kierrätettiin toiseen seurakuntaan, ja asiat soviteltiin kaikessa hiljaisuudessa. Vaikuttava elokuva jäi hieman tositapahtumien varjoon, sillä samasta teemasta kertova dokumentti Deliver Us from Evil (2006) pyöri koko ajan päässä taustalla hirveyksineen.

Rap-leffa Straight Outta Compton lukeutui positiivisten yllätysten piiriin. Ennakko-odotukset olivat sekalaiset, sillä aihe kiinnostaa, mutta loppujen lopuksi en ole koskaan oikein ollut rap-ihmisiä. Leffa oli pitkästä kestostaan (kaksi ja puoli tuntia) huolimatta viihdyttävä ja sutjakkaasti etenevä, joskin se olisi kaivannut korostetumpaa draaman kaarta.

Listalle pääsi myös pari dokumenttia, koska totuus on jälleen tarua ihmeellisempää. Best of Enemies kertoo konservatiivi William H. Buckleyn ja liberaalin Gore Vidalin välisistä televisioväittelyistä 1960-luvun lopulla. Ei voi muuta sanoa kuin että väittelyt eivät todellakaan ole enää entisellään. Soaked in Bleach puolestaan kertoo epäilyistä, joiden mukaan Courtney Love olisi Kurt Cobainin kuoleman takana. Viihdyttävä rikosdokkari, jollaisia on ihan kiva katsella, oli tapahtumista sitten mitä mieltä hyvänsä.

Loput kolme leffaa ovatkin melkoista listantäytettä. The Walk oli kepeä, veijarimainen, tositapahtumiin perustuva elokuva nuorallakävelijästä, joka viritti köytensä vastavalmistuneiden
World Trade Center -tornien väliin. Tällaista elokuvaahan ei mitenkään voi tehdä ilman, että siitä huokuu jonkinlainen 9/11-tribuutti. Onneksi liialliselta sentimentaalisuudelta vältytään.

Harjoittelija pelotti alkuun melkoisesti, mutta lopulta vastassa oli ihan kelpo teos. Ennalta-arvattava ja vähän puutunut? No toki, mutta nykyään tekee aina mieli antaa seisovat aplodit edes hieman siedettäville komedioille. Everest nyt oli sitten Everest. Kävin katsomassa 3D:nä elokuvissa, enkä vieläkään ymmärrä tuon tekniikan tenhoa. Edes vuorikiipeilyleffassa! Tositapahtumiin pohjataan taas, ja onhan se ihan jännää, mutta ei tästä nyt loppujen lopuksi hirveästi saanut irti.


Ne huonot

1. Magic Mike XXL, 3.9/10
2. Ihan yössä (Trainwreck), 4.3/10
3. Parallels, 5.2/10
4. Dawg Fight, 5.2/10
5. Kätyrit (Minions), 5.5/10

Huonot leffat eivät oikeastaan tänä vuonna olleet aivan karmaisevan huonoja, tai sitten olen vain tullut järkiini ja jätin pahimmat pommit katsomatta. 50 Shades of Grey olisi oletetusti ollut tämän listan kärkikahinoissa, mutta jätin koko tekeleen katsomatta. Alun perin oli tarkoitus tsekata se viimeisenä leffailtana eilen, mutta ei. Ei vain pysty. Näin on ihan hyvä.

Magic Mike XXL on jatko-osa muutaman vuoden takaiselle Magic Mikelle ja, jos mahdollista, vielä huonompi. Aivan hirveä elokuva, josta saa etsimällä etsiä jotain hyvää sanottavaa. Miksi kukaan missään ikinä tykkäisi Channing Tatumista? En ymmärrä.

Ihan yössä oli yksi vuoden pahimpia pettymyksiä, sillä odotin edes siedettävää komediaa ja sain tuskaisen huonon ja vaivaannuttavan paketin kuluneita vitsejä ja kliseitä. Ygh. En ole tutustunut Amy Schumerin juttuihin aiemmin, eikä tämä ollut hyvä ensikohtaaminen.

Tänä vuonna päivänvalon näki myös muutama ihan jännä scifi-pläjäys, jotka eivät sitten kuitenkaan täysin toimineet. Yksi niistä on Parallels. Ajatus siitä, että on olemassa lukuisia rinnakkaisuniversumeja, ei tietystikään ole mikään uusi ja täysin omaperäinen, mutta ihan potentiaalia tässä oli. Näytteleminen nyt toki oli hirveää ja kaikki jäi vähän puolitiehen. Myöhemmin kuulin, että tästä oli tarkoitus tulla TV-sarjan pilotti, mutta tulikin elokuva. Öö, joo. No se selittää telkkarimaisen köyhät efektit ja varmaan nuo näyttelijätkin tai en tiiä.

Dawg Fight on siinä rajoilla kuuluuko se tälle listalle. Katutappeluista kertovassa dokkarissa oli ihan puolensa, mutta amatöörimäisyyttä ja vähän pitkäveteiseksi käyvää kerrontaa ei päässyt pakoon. Minions puolestaan on spin-off Itse ilkimys -elokuvista. Pienet keltaiset pillerit ovat saaneet oman elokuvansa, jota turhanpäiväisempää on vaikea nimetä. Kepeydestä johtuen tästä ei kuitenkaan jää puoliksikaan niin vittuuntunut olo kuin jostain Magic Mikesta tai Trainwreckistä.

Väliinputoajissa on paljon lastenelokuvia. Mainitsin jo aiemmin Pixarin toisen uutuuden Kunnon dinosaurus, joka päätyi juurikin tälle listalle. Seuraa pitävät animaatioista uusi Paavo Pesusieni -elokuva sekä Aardmanin Late Lammas -elokuva. Tykkäsin ihan helvetisti ensimmäisestä Paavo Pesusieni -leffasta, joka julkaistiin joskus reilu kymmenen vuotta sitten. Tykkäsin kyllä ihan sarjastakin, joskaan en suomidubeilla. Kakkosleffa Paavo Pesusieni kuivalla maalla ei ole ihan sysipaska, mutta ei millään yllä ensimmäisen tasolle. Late Lammas puolestaan oli hauskempi kuin odotin. Ei silti parasta Aardmania.

Lisäksi tästä välistä löytyy Goosebumps -leffa, joka kertoo kuvitteellisen tarinan R. L. Stinesta ja siitä, miten tämä loi kirjojensa hirviöt. Hirviöt nimittäin asuvat Stinen mielikuvituksessa ja kirjoittaessaan niistä tarinoita hän saa lukittua ne kirjojen sisään. Tykkäsin Goosebumpseista joskus ala-asteella, tai ainakin parista ensimmäisestä mitä luin. Sen jälkeen ne alkavatkin toistaa pahasti itseään. Aikuisiälle niistä ei jää hääppöisiä nostalgiahetkiä. Leffa oli ihan kelpo, ja olisin varmaan tykännyt siitä joskus samoihin aikoihin kuin kirjoistakin.

Parallelsin lisäksi toinen ihan kiintoisa scifi-leffa on Circle, joka tuo etäisesti mieleen Vincenzo Natalin loistavan Cuben. Circlessä joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä herää huoneesta, jossa he seisovat ympyrässä. Pian he huomaavat, että heillä on valta päättää kuka joukosta kuolee ja kuka elää. Aina muutaman minuutin välein mystinen sähköisku surmaa joukosta yhden ja muut saavat äänestää kenet. Eloon voi jäädä ainoastaan yksi. Ihan hauska tarina, mutta toteutus ontuu. Etenkin leffan aluksi dialogi on vaivaannuttavan huonoa sekä näyttelijätyönä että käsikirjoituksena. Eikä tästä mitään modernia Cubea saa leivottua vaikka miten yrittäisi.

Välille putosi myös Mad Max: Fury Road. Saan varmaan fanien vihat päälleni, mutta leffa oli mielestäni pahimmillaan puuduttavan tylsä. Visuaalisuudesta, stunteista ja muusta voi antaa ihan kredittiä, mutta näyttelijäsuorituksista ei todellakaan eikä juuri käsikirjoituksestakaan. Muutamista toimintakohtauksista tykkäsin, muutamat taas puuroutuivat vähän liian vilkkaiksi. Kyseessä oli mielestäni korkeintaan keskinkertainen elokuva.

Katsomatta jäi liuta elokuvia, mutta ei oikeastaan juuri mitään sellaista, mitä jäin kovasti odottamaan ja kaipaamaan. Vieraskielisen Oscarin ehdokaselokuvia ei tullut katsottua yhtään ja muutenkin lista on hyvin amerikkalaispainotteinen, mikä vähän harmittaa.

Kieltämättä olisi mukava nähdä enemmän hyviä alkuperäiskäsikirjoituksia ja mieluusti vielä sellaisia, jotka eivät perustuisi tositapahtumiin. Käsikirjoitusrintamalla tuntuu menevän vähän huonosti, kun joka toinen leffa perustuu kirjaan ja joka toinen tositapahtumiin. Eiväthän ne huonoja elokuvia ole, mutta välillä kaipaisi jotain aidosti omaperäistä ja silti hyvin tehtyä. Usein paperilla hyvät ideat tuntuvat kaatuvan toteutuksellisiin seikkoihin, kuten näyttelijävalintoihin ja budjetin pienuuteen.

Tässäpä tämä. Hyvät Oscarit oscarmielisille! Olkoon leffavuosi 2016 monipuolisempi ja innostavampi!

Elämä on yhtä iskelmää

Ah, taas on se aika vuodesta: kansalliset Euroviisu-karsinnat. Olen kovan luokan Euroviisu-fani ja katsonut kaikki kisat sitten vuoden 2002 ja muutamat jo sitä ennen. Tässä kohdassa myönnän olevani myös kauhea maanpetturi. En nimittäin vilkaisekaan Ylen tunkkaiseen Umkkiin päin, vaan käännän seuraavat viikot telsuni SVT:lle, jossa ilmoille kajahtaa Melodifestivalen, Ruotsin ikioma viisukarsinta, joka on kuin mini-Euroviisut.

Hämmästyksekseni Ruotsissa on tehty myös Melodifestivalen-elokuva, joten pakkohan se oli katsoa ensimmäisen semifinaalin lämppärinä.

Käsi sydämellä 

(Livet är en Schlager, 2000) 

Mona Berglund on suuren suuri Melodifestivalen-fani - jopa naisen neljä lasta, Carola, Kikki, Anna Book ja Lena PH, on nimetty melfest-suuruuksien mukaan. Koti on koristeltu fanijulistein ja vanhoja kisoja katsotaan nauhalta ahkerasti. Transvestiitti-veli Candy on yhtä hurahtanut Ruotsin viisuihin, työtön aviomies Bosse taas ei niinkään. Bossen erikoinen työttömän arkiajanviete on tsättäillä netissä kiimaisten miesten kanssa ja esittää näille Netta-nimistä teinityttöä. Tätä hommaa ei avata oikein mitenkään. Kai tämä on Ruotsissa ihan perussettiä sitten.

Päivisin Mona työskentelee sairaanhoitajana David-nimiselle CP-vammaiselle nuorukaiselle. Mies tahtoo muusikoksi, mutta tarjolla on töitä vain dominopalikoiden maalaajana. Omassa sairaalahuoneessaan David kuitenkin säveltää biisin, johon Mona tekee sanat. Syntyy ehta melfest-schlager, ja puolivahingossa Mona tulee lähettäneeksi sen SVT:lle kuultavaksi, Davidin vastusteluista piittaamatta.

Kohta Monan elämä onkin yhtä hullunmyllyä. SVT:ltä soitetaan, Mona pääsee kuin pääseekin laulamaan kappaleen Melodifestivalenissa. Hurraa! Kohta ovella on lauma paparazzeja ja paikallinen Seiska julistaa Monan uudeksi schlager-kuningattareksi. Tuottaja ottaa yhteyttä ja tarjoaa muikeaa sopimusta - levyjä, kiertueita, oheistuotteita... Mona on kuitenkin täysin unohtanut mainita, että David on säveltänyt kilpailukappaleen. Kun kaikki luulevat Monan nikkaroineen hitin itse, on liian myöhäistä perua. Pian vaakalaudalla ovat ystävyys, avioliitto ja perhesopu.

Livet är en Schlager heittää kaiken arkirealismin roskikseen jo alkumetreillä. Siinä vaiheessa, kun paparazzilauma ilmaantui Berglundin perheen ovelle keskellä yötä ja Bosse meni vastaanottamaan kuvaajapartion melkein munasillaan, ajattelin jo, että kohta Mona herää tästä fantasiasta ja kaikki olikin vain unta. Muutenkin käsis vaikuttaa 9-vuotiaan kirjoittamalta. Meinasin sanoa että 10-vuotiaan, mutta taisin itsekin kirjoittaa 10-vuotiaana realistisempaa matskua.

Fantastisuudessa nyt sinänsä ei ole mitään vikaa, antaa mennä vaan. Hämmentävää on se, miten nopeasti asiat etenevät ja miten Monasta leivotaan schlager-jumalatarta jo ennen kuin kukaan SVT:n hemmoja lukuunottamatta on kuullut itse biisiä. Ihan oikeasti, jos ne sen käppäisen demon olisivat kuulleet niin ei tässä pisteessä oltaisi, ei millään ilveellä.

Julkisuus esiintyy leffassa tietysti perhe- ja ystäväsuhteita riepovana paholaisena, joka tekee kivasta Monasta tiuskivan hirviödiivan. Mitään omaperäistä tässä juonessa ei ole. Harjoituksissa laulamisesta ei meinaa tulla mitään, kun omatuntoa kolkuttelevat Davidin luottamuksen pettäminen ja tuotantoyhtiön vaatetoivomuksiin suostuminen Candyn ompelemien glitterunelmien ohitse. Samassa karsinassa esiintyvän melfest-konkarin Sabinan arvostelu satuttaa ja biisiin on vaikea uskoa - ainakin ilman läheisten tukea. Ihan perinteistä "älä unohda kavereita vaikka taivaalta sataa mannaa"-tarinaa. Johon on ympätty netissä tsättäilevä vätysmies. Siis oikeasti. Mikä tämä homma on?

Viihdyttävä elokuva tietysti on kaikesta epärealistisuudesta ja ennalta-arvattavuudesta huolimatta - tai osittain juuri niiden takia. Elokuvan pohjalta on tehty musikaali muutama vuosi sitten, joten ilmeisesti suosi on ollut jonkinlainen. Ihan hauska ja harmiton tekele, vähän niin kuin Melodifestivalen itsessäänkin.

Käsi sydämellä (Livet är en Schlager, 2000)
Ohjaus: Susanne Bier
108 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10

The stars look very different today

Vuosi alkoi sekä iloisissa että surullisissa merkeissä. Matkustelin vuodenvaihteessa Italiassa kaksi viikkoa, viisi kaupunkia Milanosta Napolin kautta Roomaan. Roomassa sain kuulla varsin surullisia uutisia: David Bowie on kuollut. Nyt Bowie-jukeboksi on soinut lakkaamatta päässä jo melkein parisen viikkoa.

Harvoin jonkun julkisuuden henkilön kuolema saa aikaan tällaisia tunteita - viimeksi Michael Jacksonin kuolema oli tämänkaltainen tunnepyrähdys. Silloinkin näyttämöltä poistui yksi omia nuoruuden idoleita, ihminen, joka oli enemmän kuin kuolevainen. On vaikea käsittää, että Bowie voi kuolla. Haluan ajatella, että hän vain palasi sille planeetalle, mistä alun perin tulikin.

Muistellakseni Bowieta halusin kirjoittaa oman tarinan miehen musiikin parissa - ja katsoa elokuvia.

Aloitetaan vuodesta 1997. Olin 9-vuotias, ahkera musiikkivideoiden katsoja. Yksi uusi video teki minuun lähtemättömän vaikutuksen: David Bowien I'm Afraid of Americans. Hämmennyksen keskellä en ymmärtänyt edes katsoa kappaleen esittäjän nimeä. Biisi ja video jäivät kaivelemaan mieltä pitkäksi aikaa.

Pikakelaus eteenpäin vuoteen 2001. 13-vuotiaana olin edelleen musiikkivideoiden suurkuluttaja ja nauhoittelin VH1:ltä erityisesti rankkoja rokkiohjelmia. Törmäsin videoon uudelleen, ensi kertaa neljään vuoteen. Yhden katselun jälkeen muistin sen edelleen lähes ulkoa. Nyt katsoin esittäjän nimen ylös ja kirjastoreissulla mukaan tarttui Changesbowie-kokoelmalevy (joka muuten soi taustalla tätä kirjoittaessa). Kesti kauan saada koko levy kuunneltua loppuun asti, sillä lähes joka biisin jälkeen halusin kuulla saman heti uudelleen. Bowiesta tuli nopeasti yksi suosikkiartistejani - ja Ziggysta lempinimeni koko teini-iän ajaksi.

Siitä lähtien Bowie on ollut kuin lahjapaketti, jonka voi avata yhä uudelleen. Välillä on mennyt pitkiäkin hiljaisia aikakausia, kun Bowieta on tullut kuunneltua vain vähän, mutta sitten taas jossain syttyy kipinä ja tuotannosta löytyy jotain uutta ja upeaa. Olen huono kuuntelemaan uusia julkaisuja, ja kuuntelin The Next Day -levyn vasta viime vuonna. Olin pohjattoman onnellinen siitä, että Bowie oli pitkän välin jälkeen tehnyt loistavan levyn. Uusi Blackstar oli myös upea ja sai miettimään mitä maailma menettikään. Bowie oli luovuuden loputon lähde.

Urallaan Bowie esiintyi myös elokuvissa sekä omana itsenään että näyttelijänä, mutta niihin en ole juurikaan tutustunut. Nyt oli korkea aika. Valitsin katsottavaksi yhden kuuluisimmista Bowie-elokuvista, Labyrintin.


Labyrintti (Labyrinth, 1986)

Ensinnäkin, harvoin törmää leffaan, jolla on yhtä all star -tekijätiimi kuin Labyrintilla. Ohjaajana Muppet-mies, Jim Henson, tuottajana George Lucas, käsikirjoittajana Monty Python -hemmo Terry Jones ja yhdessä pääosassa David Bowie? Jösses mikä meno! Rehellisyyden nimissä pitää tosin mainita, että elokuva perustuu Jonesin alkuperäiskäsikirjoitukseen, josta jäi lopulta jäljelle melko vähän. Silti.

Nimekkäästä tiimistä huolimatta elokuva ei ollut julkaisun aikoihin kummoinen menestys. Itse asiassa se floppasi elokuvateattereissa täysin ja sai vähintäänkin ristiriitaisia arvosteluja. Nykyään Labyrintti nauttii kulttielokuvan statuksesta. Elokuva jäi Jim Hensonin viimeiseksi kokopitkäksi ohjaustyöksi.

Elokuvan päähenkilö on uusioperheessä elävä teini-ikäinen Sarah (Jennifer Connelly), jolla on vauvaikäinen pikkuveli Toby. Sarah pestataan usein Tobyn lapsenvahdiksi, mikä kismittää tyttöä. Eräänä iltana, kun Toby on erityisen ärsyttävä, Sarah toivoo, että peikot veisivät pikkuveljen pois.

Yllättäen pahantahtoinen toive toteutuukin pikavauhtia, ja Sarah kohtaa peikkokuningas Jarethin (Bowie). Sarah saa 13 tuntia aikaa selvittää tiensä salaperäisen ja sokkeloisen labyrintin läpi Jarethin linnaan pelastaakseen Tobyn. Matkalla tyttö kohtaa erilaisia fantasiaolentoja, jotka auttavat häntä matkalla labyrintin ja peikkokaupungin läpi.

Tarinahan tässä on vähintäänkin tyypillinen, eikä erityisen mielikuvitukselinen peruspuitteiltaan. Kyseessä on eräänlainen kasarifantasiaversio Ihmemaa Ozista. Elokuvassa kokonaisuutena on paljon sekä hyvää että huonoa. Erikoistehosteet ja nuket ovat komeita, kasaritykitysmusiikki jytää hyvin ja jotain tapahtuu sen verran tiiviisti, että tylsää ei tule kertaakaan.

Aika paljon juonellisesti tärkeitä juttuja jää kuitenkin uupumaan. Monta mutkaa vedetään turhankin suoraksi, kun koko paketti pitää mahduttaa 101 minuuttiin ja juonen ohessa pitää olla aikaa tehosteiden esittelyyn. Sarahin muuttuminen Tobyn suoranaisesta vihaajasta huolestuneeksi isosiskoksi on vähän tönkkö, ja musiikkinumerot tuntuvat irtonaisilta kokonaisuuteen nähden. Aika pikkujuttujahan nämä lopulta viihde-elokuvassa ovat.

Bowie puolestaan on loistovalinta peikkokuninkaaksi. Rooliin harkittiin alun perin Michael Jacksonia tai Stingiä, kumpi tahansa heistä olisi tehnyt tästä ihan eri elokuvan. Bowie tekee tarinan pahiksesta dynamiikaltaan erittäin mielenkiintoisen.

En kyllä kuollaksenikaan tajua tuota Stingiä. Miksi?

Visuaalisesti elokuva on kiehtovan yksityiskohtainen ja screencappeja ottaessa huomasin muutamia juttuja, jotka menivät ensimmäisellä katselukerralla ihan ohi. Ihan mielelläni katsoisin Labyrintin uudelleen ja mietin jo, olisiko tämä hyvä leffa pienten veljenvesojen aivopesemiseen Bowie-faneiksi...

Labyrintti (Labyrinth, 1986)
Ohjaus: Jim Henson
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Hyvää joulua 2016!

The Ref 

(1994)

Joulu, check. Dysfunktionaalinen perhe, check. Epäonninen murtovaras, check. Ysärinostalgiaa, check. Karmea komppis leffajulisteessa, check. Tämän vuoden joululeffa on rakennettu varsin perinteikkäistä aineksista.

Denis Learyn esittämä murtovaras, Gus, on täysin kusessa. Jouluinen murtokeikka kartanossa menee pieleen, pelokas pakokuski Murray luikkii paikalta ja mies jää yksin pakenemaan virkavaltaa kissanpissalta haisevana. Kohdalle osuu terapiasta palaamassa oleva pariskunta Caroline ja Lloyd, joiden avioliitto on jo kauan ollut pelkkää riitelyä ja toisen syyttelyä milloin mistäkin. Gus ottaa riitaisan kaksikon panttivangeikseen ja jää heidän kotiinsa odottelemaan pakokuskin kuulumisia. Murray aikoo hankkia veneen ja soittaa, kun paatti saadaan vesille.

Lisää ongelmia on tietysti tulossa. Caroline ja Lloyd isännöivät jouluillallista, jolle odotellaan Lloydin äitiä sekä veljeä perheineen. Lisäksi heidän poikansa Jesse on palaamassa kotiin lomille. Carolinen ja Lloydin äidin välit ovat suorastaan jäiset. Oikeastaan koko suvun keskinäiset kemiat ovat enemmän tai vähemmän pakkasen puolella. Jessekin on kohtuullisen kelvoton pojankloppi, joka pöllii joulukuvaelmasta Jeesuksen ja kiristää opettajaansa nakukuvilla.

Jouluaterian ajan Gus yrittää esittää Carolinen ja Lloydin terapeuttia hupaisin seurauksin. Paska iskee tuulettimeen viimeistään siinä vaiheessa, kun lahjoja avatessa koko suku päättää avautua toistensa virheistä ja huonoista puolista.

Oikeastaan koko pakomatka, panttivankitilanne ja muu rikollinen toiminta jää leffassa nopeasti taka-alalle ja pääpointti on hahmojen huonoissa väleissä. Tyylipuhdas komedia The Ref ei ole, vaan mukana on myös draamallisia elementtejä. Muutama aidosti hauska kohtaus naurattaa kunnolla (esimerkiksi Gusin reaktio, kun Murray kertoo löytäneensä veneen, joka "kaipaa vähän laittamista"), mutta suurin osa huumorista aiheuttaa lähinnä hyväksyvää hyminää. Ei silti ihan huono sekään.

Visuaalisesti elokuva on ysäriperheleffojen täydellinen mallikappale. Paljon pehmeitä sävyjä, ihanaa. Suomalaiset ja skandinaavit voivat tavata torilla, kun pohjoismaisella kokkauskurssilla taitojaan kartuttanut Caroline valmistaa suvulle "Scandinavian feastin" jouluillalliseksi ja koko konkkaronkka istuu pöydän ääressä Lucia-kynttiläpäähineissä.

The Ref ei missään tapauksessa ole huono elokuva, mutta siitä on vaikea repiä irti mitään mahdottoman omaperäistä. Aika liukuhihnalta tällaisia tekeleitä vedellään. Loppuratkaisu oli kuitenkin perheleffalle yllättävä, joten jaan sen tässä.

Nyt siis seuraa vähän spoileria, joten älä lue jos et halua tietää miten tämä seikkailu päättyy.

Alkuperäisessä loppuratkaisussa Learyn esittämä rosmo jää kiinni paetessaan talosta Jesse-pojan avustamana. Tarkoituksena oli välittää opetus, jossa Jesse ymmärtää, ettei rikos kannata. Poika kun on melkoinen vesseli mitä tulee kiristyshommiin ja muihin hämäräperäisiin tienesteihin. Testiyleisö ei välittänyt loppuratkaisusta, joten nyt jo edesmennyt ohjaaja Ted Demme (rip) muutti sitä niin, että pahis pääseekin karkuun. Melkoista joulumielen venytystä päästää rikollinen kuin koira veräjästä, mutta ehdottomasti se oikeampi loppuratkaisu. Kiinnijääminen olisi ollut täydellinen lässähdys ja Learya on muutenkin vaikeaa pitää tarinan varsinaisena pahiksena. Tyyppi varastelee jotain timanttikoruja ökyrikkailta, eikä edes oikeastaan vahingoita ketään koko aikana, hirveää. Myöhemmin Ted Demme on kuitenkin kertonut katuvansa loppuratkaisun muuttamista. Totaalisen väärä mielipide.

The Ref (1994)
Ohjaus: Ted Demme
93 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.0/10

Hanguk ja Nippon

Arvoin kauan tekisinkö kesäisestä Aasian seikkailusta reissupostausta, koska elokuvia tuli sivuttua koko reissulla vain... no, ei oikeastaan ollenkaan. Päätin nyt sitten lopulta kuitenkin riipustaa itse reissusta jotain, koska olihan se nyt aivan hemmetin upea seikkailu ja ehkäpä joku samoilla huudseilla tulevaisuudessa köpöttelevä voi saada tästä jotain vinkkejä. Pahoittelut aiheesta poikkeamisesta!

Reissussa oli käytännössä kaksi osiota, ensin kuukauden mittainen vaihto-opiskelu Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa ja sitten kahden viikon rundi ympäri Japania ihan vain turisteillen.


ETELÄ-KOREA, Soul, Jejun saari ja Joint Security Area

No, ensinnäkin, en oikeastaan tiennyt mitä Korealta odottaisin. Japani on maana itselleni tutumpi jo senkin vuoksi, että siellä tuli käytyä keväällä 2008. Ja onhan sieltä tullut ihan hemmetinmoinen määrä päräyttäviä elokuvia, TV-sarjoja ja musiikkijuttuja ja vaikka mitä. Vaikka koitin miten ottaa selvää Korean meiningeistä, maa jäi etukäteen vähän etäiseksi. K-pop nyt toki on tuttua, samoin monet elokuvat, mutta niistä ei tunnu löytyvän samalla tavalla persoonaa kuin japanilaisista vastineista.

Kouluni oli siis University of Seoul, julkinen yliopisto. Koska halusin kuukaudeltani opiskelun lisäksi myös turisteilua, valitsin vain yhden kontaktikurssin ja yhden itsenäisen esseenraapustelukurssin. Kontaktikurssina oli tosin beginner's Korean language, joka ei todellakaan ollut ihan helppoa settiä ja vaati treenausta myös vapaa-ajalla. Sehän tosin oli melko iisiä, kun erityisesti hangeul-merkkien lukemista pystyi harjoittelemaan missä vain. Puolivälissä kurssia osasin jo tilata ravintolassa Koreaksi ja tulkita suunnilleen numeroita, mistä oli oikeasti hyötyä.

Korealainen aamupala, jota piti hieman sulatella.

Tervetulojuhlat paikallisessa juottolassa. Tämä alkaa hyvin.

Ensimmäinen korean kielen tunti. Tuotaaa... Apua.

UoS oli järjestänyt kesäkurssilaisilleen myös ihan kivoja vapaa-ajan kulttuuriaktiviteetteja sun muuta mukavaa veloituksetta. Kesäkouluun sisältyi kahden esityksen verran teatteria (NANTA! ja The Story of Secretary Bae), reissut Geyongbokgung-palatsiin ja Joint Security Arealla Pohjois-Korean rajalle, hanbok-asujen kokeilemista ja perinteistä korealaista askartelua... Lisäksi ohjelmassa oli vapaaehtoinen neljän päivän reissu Jejun-saarelle, josta joutui maksamaan parisataa rahaa, mutta joka maksoi kyllä jo kokemuksena itsensä takaisin moninkertaisesti.

Soul yllätti kaupunkina. MERS-epidemian takia turistirintamalla oli erikoisen hiljaista, mikä oli ihan mukavaa, koska tungosta oli ihan tarpeeksi muutenkin. Silti oikeastaan vain Myeongdongin ostoslabyrintti ja perinteiset torit olivat ahdistavan tukkoisia.

Soulissa on paljon samaa kuin Japanin suurissa kaupungeissa ja samoin korealaisissa on jotain samaa. Toisten ihmisten kunnioitus ja kohteliaisuus ovat ihan perussettiä, mutta jotenkin rennommalla ja rempseämmällä tavalla kuin Japanissa. Ja mummot osaavat olla ihan hemmetin vihaisia, jos istut heille tarkoitetuille paikoille metrossa. Älä tee niin!

Gyeongbokgung-palatsi. 

 Vartijanvaihtoseremonia oli näkemisen arvoinen.

 Gyeongdong, itämaiseen lääketieteeseen erikoistunut perinteinen tori.

Korealainen ruoka pääsi myös yllättämään. Kimchiä ja gochujang-chilitahnaa olin tyypannut jo kotona ja juuri samoja merkkejä myytiin myös korealaisissa marketeissa. Paljoa en silti ruokakulttuurista tiennyt. Omiksi suosikeikseni nousivat riisisekoitus bibimbap, katuruokana tarjottavat tteokbokki-riisikakut, naengmyeon eli kylmä nuudelikeitto, grillattu samgyeopsal-possu ja bulgogi, mausteliemessä keitettyä naudanlihaa ja kasviksia. Monet ravintolaruoat paisteltiin pöydässä yhteisessä padassa ja jaettiin pöytäseurueen kesken lisukkeineen. Ja lisukkeitahan piisasi. Ruokailu olikin Koreassa erityisesti sosiaalinen tapahtuma. Puikoilla kannattaa osata syödä, sillä yleensä ruoan kanssa tarjotaan eteen metalliset syömäpuikot ja lusikka. Metallipuikot tuntuvat aluksi hankalilta ja liukkailta, mutta kun tekniikan oppii, ne ovat hemmetin kätevät ja tietysti myös ekologiset. Monet korealaiset silti pistelevät ruokansa poskeen lusikalla jos vain mahdollista, ja jotkut nuoret jopa tökkäämällä syömäpuikkonsa ronskisti ruokapalan läpi, mikä Japanissa on ihan no-no.

Korean kielen ja erityisesti hangeul-aakkosten tuntemuksesta oli suurta hyötyä, sillä loppujen lopuksi verrattaen harvassa ravintolassa oli menu myös englanniksi. Jos on halua aitoihin ruokailukokemuksiin budjetilla, vaihtoehtoina on joko osata lukea tai osoittaa sokkona merkkejä ja toivoa parasta. Täydellistä osaamista en silti itsekään osoittanut. Kerran naengmyeonia tilatessani sainkin eteeni kipon ramyunia eli tavallista nuudelikeittoa. Toisella kertaa halusin tutustuttaa paremman puoliskoni grillatun possun eli samgyeopsalin saloihin, mutta en tunnistanut tutun sanan edessä olevaa outoa sanaa. Pöytään kannettiin pannullinen siankylkeä ja kalmarin lonkeroita. Hurraa!

 Tyypillinen korealainen kattaus: ruokaa yhteisessä padassa ja runsaasti lisukkeita. Padassa porisee bulgogi.

Panjeon-pannukakkua Gwangjang-torilla. 

 Tero, soju ja bulgogi perinteisessä kortteliravintolassa, jossa istutaan lattialla. Eniten lisukkeita millään aterialla.

Yllätysruoka!

Alkoholitarjoilun kunkkuja olivat paikallinen mekju eli olut ja soju, paikallinen viini, joka oli todella petollista tavaraa. Maustamaton versio oli suoraan sanottuna vähän pahaa, kuin laimeaa vodkaa. Maustettu versio taas toi mieleen siiderin, mutta oli viinin vahvuista. Ei hyvä yhdistelmä sekään, kuten erään karaokeillan aamuna sain huomata. Maistoin myös makgeollia, hiivaisen maitomaista riisiviiniä, joka oli todella pahaa ja jota en suosittele edes pahimmalle viholliselleni. Maistelimme makgeollia puistossa Jejun saarella eräänä iltana ja kaikki päätyivät nakkaamaan oman annoksensa vaivihkaa olan yli lähimpään pusikkoon.

Olin suunnitellut käyväni Soulin lisäksi omatoimireissulla Busanissa jonain viikonloppuna, mutta aika hurahtikin yllättävän äkkiä. Tuntui, että Souliinkin jäi paljon tutkittavaa. Jejun saaren luokkaretkellä pääsi sentään tutustumaan vähän muihinkin maisemiin. Jeju on suosittu kuherruskuukausikohde korealaisille, ja myös kiinalaisten turistien lemmikki. Saari on tunnettu appelsiineistaan ja hallabong-sitrushedelmistä sekä mustasta possusta, jonka lihaa pääsee maistelemaan lukuisissa bbq-paikoissa.

Jeju on paratiisimaisen kaunis mesta. Kärtsäsin kalpean ihoni auringossa ihan kunnolla biitsillä, mutta onneksi tomeralta apteekintädiltä löytyi jääkaapista aloe veraa. Heinäkuun alussa Korean kelit olivat vielä ihan siedettävällä tasolla, mutta elokuun lähestyessä ilman kosteusprosentti nousi sellaiseen lukemiin, että se oli melkein nestemäistä. Ilma oli siis vähintäänkin trooppinen ja erittäin tukala. Reissun parilla ensimmäisellä viikolla sää suosi, kosteus pysyi kurissa ja pilvisyys sekä vieno tuulenvire lievitti monesti kuumotusta.

Vesiputouksia Jejun saarella. 

Kiipesin sammuneelle tulivuorelle ja alastulo hieman hirvitti. 

Oedolgae-kallio.

Jejun lisäksi vaihtoon sisältyi toinenkin kaupungin ulkopuolelle vievä retki eli reissu Pohjois-Korean rajalle, joint security arealle. Vaikka suhtaudun aika nihkeästi Pohjois-Korean tilanteen turistihyödyntämiseen, käväisy maailman suljetuimmalla rajalla oli vaikuttava. Ensin eteen työnnettiin lappu, johon piti rustata nimi. Se oli vastuuvapauslauseke, jolla taataan, ettei Korean tasavaltaa tai järjestävää tahoa haasteta oikeuteen jos jotain sattuu.

Alueella liikutaan YK:n bussilla, jossa tilannetta seuraa koko ajan YK:n korealainen sotilas. Kaikilla on oma merkitty paikka bussissa, passit tarkistetaan moneen kertaan, ja tilanteen virallisuus jäykistää selkärangan. Vierailu kuuluisien sinisien parakkien tienoilla jää lyhyeksi. Tuntuu irvokkaalta ottaa poseerauskuvia neuvotteluhuoneessa, joka jakaa niemimaan kahden valtion välillä.

Jäykkis sotilas Koreoiden välisessä neuvotteluhuoneessa. 

Kuuluisat siniset parakit. 

Dongdaemunin Design Plaza oli valaistu LED-kukin. 

Minä ja Hangang-joki.

Omat tärppini Souliin ovat seuraavanlaiset: välttele Myeongdongia kuin ruttoa. Se on ainoa paikka, jossa eksyin. Epäsosiaalista suomalaista myyjien tyrkyttävä ja kyttäävä asenne ahdistaa. Samat liikkeet esiintyvät pienessä sokkelossa moneen kertaan, mikä eksyttää entisestään. Shoppailua Soulissa on mahdollista harrastaa joka nurkalla, mutta itse suosittelen suuntaamaan perinteisille toreille ja kauppahalleihin, kuten Gwangjang-torille, josta saa maukasta torisapuskaa tai Gyeongdong-torille, joka on erikoistunut itämaiseen lääketieteeseen.

Jimjilbang on korealainen sauna, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Noin 10 000 wonin eli kahdeksan euron sijoituksella heltisi koko päivä hemmottelua Silloam-kylpylässä, josta löytyi miehille ja naisille omat kuumat kylvyt, suolasaunat ja muut sekä yhteiset tilat, jossa oli rentouttavia huoneita, kuten jadehuone, happihuone ja savikivihuone, jossa löllöiltiin lämpimien palleroiden päällä. Totaalisen rentouttavaa naurettavaan hintaan. Kompleksista löytyy myös pieni ravintola, pelihuone ja kuntosali. Ylimmässä kerroksessa on nukkumatiloja ja pienellä lisäsijoituksella kylpylässä voi viettää vaikka vuorokauden putkeen.

Korealainen ruoka on tutustumisen arvoista, mutta ketjupaikkoja ja pikaruokaloita kannattaa välttää. Insa-Dongin alueella on maine turistirysänä, mutta ainakin tänä kesänä siellä oli rauhallista ja alueen ravintolat ovat oman kokemukseni mukaan oikeasti hyviä ja kohtuuhintaisia. Insa-Dong on myös oikeasti hyvä ja edullinen paikka ostaa perinteisiä korealaisia tuliaisia, kuten ruokailuvälineitä. Lähikaupoista löytyy pikkunälkää gimbap-tuubeja, joiden sushinnäköinen sisältö on mausteista ja kaikin puolin hyvää. Koreasta löytyy myös oma versio Japanin onigiri-riisipalloista, tosin härskimmin maustein.

Suosikki-riisipalloni: valkosipuli-pekoni-fried rice. Oh. 

Koreastakin löytyy sauna! Rentouttava jimjilbang. 

Ja karaoke! Norebang.

JAPANI, Kioto, Okayama, Miyajima, Hiroshima ja Tokio

Japanilainen Peach Airlines tarjoaa huokeita lentoja Soulin ja Osakan välillä. Kun tinkii hinnasta, joutuu tinkimään vähän myös mukavuudesta. Jalkatilaa koneissa on historiallisen vähän, mutta onneksi matkakin kestää alle kaksi tuntia. Osakasta otimme heti junan Kiotoon.

Olen käynyt Kiotossa jo aiemmalla reissulla, mutta temppelien kaupunkiin jäi vielä paljon nähtävää. Yhtäkään temppeliä ei tullut kierrettyä uudestaan, sillä näkemistä oli uusissakin paikoissa ihan tarpeeksi. Hotelli oli ihan Kiyomizu-deran vieressä, mikä selvisi viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisenä aamuna lähdimme randomisti harhailemaan. Ihan mukava eksyä tuollaisiin upeisiin paikkoihin täysin vahingossa.

Kioton hotellihuone perinteisellä tatamilattialla. 

Pirteää punkkia Mojo Live Housessa. 

Nishiki-tori oli pullollaan paikallisia tuoksuja ja makuja. 

Kioton tyylin sushia.

Kosteus ei ollut Kiotossa kovinkaan suuri ongelma, mutta kuumuus oli. Suoraa auringonpaistetta ja 38 asteen lämpötiloja, huh! Muutama nähtävyys jäi näkemättä ihan silkan varjon tarpeen vuoksi, näistä eniten harmittaaman jäi elokuvakylä Eiga-mura. Ei puhettakaan, että huvipuistoilu kiinnostaisi tuollaisessa helteessä. Lämpöhalvaus oli lähellä muutenkin.

Kiotossa kannattaa ehdottamasti maistaa Kioto-tyylin sushia, joka poikkeaa suuresti jo tutuksi tulleesta Tokion tyylistä, nykyisestä valtavirtasushista. Kioton tyyli on etikkaisempi, merellisempi ja kaikin puolin umamimpi komeus - eikä hinnalla pilattu, varsinkaan lounasaikaan. Testasimme tarjonnan Izujussa, pienessä ravintolassa Gionin kupeessa. Hemmetin hyvä, 5/5. Vaikka okonomiyaki eli paistettu munakas-pannari on enemmänkin Hiroshiman juttu, myös Kioton hotellin läheltä löytyi kelpo okonomiyaki paikka teppanyaki-pöydällä. Yakisoba oli myös erinomaista.

Kiyomizudera. 

Fushimi Inari Taisha. 

Ensimmäinen ekiben. Se lokeromalli. 

Korakuen-puisto Okayamassa.

Kiotossa kannattaa varautua siihen, että ravintolat sulkevat melko aikaisin. Itsehän emme eräänä iltana varautuneet ja päivän syömiset jäivät vähän köykäisiksi. Onneksi konbineissa on aivan hyvä valikoima riisipalloja ja muuta mukavaa.

Kiotosta matka jatkui Okayamaan. Meillä oli Japan Rail Pass viikoksi ja Kioton jälkeen pääkohteena oli Miyajiman saari ja Hiroshima. Päätimme valita Kioton ja Hiroshiman väliltä jonkin välietapin ja sormi osui kartalla Okayamaan. Ei missään nimessä huono valinta. Okayamasta löytyi yksi Japanin parhaimmaksi arvioituja puutarhoja, Korakuen, sekä Okayaman linna, joka tosin on rakennettu uusiksi maailmansodan jälkeen.

Kävimme syömässä hotellin lähellä pienessä kodikkaassa ravintolassa, joka näytti melkein enemmän jonkun kämpältä. Paikkaa piti herttainen vanha pariskunta ja jääkaapin päällä loikoili kissa. Kareeraisu eli curryriisi ja gyudon-naudanlihapata olivat aivan kelpo kamaa ja lähtiessämme mies juoksi peräämme liikennevaloihin ja ojensi muutaman hienon postikortin.

Okayama taisi olla myös ainoa paikka, jossa kukaan kysyi mistä olemme kotoisin. Korakuen-puutarhassa joku nainen innostui välittömästi kehumaan Muumeja, kun kerroimme olevamme Suomesta. Persikat olivat Okaymassa kova juttu, ja Korakuenista saikin hemmetin hyvää persikkajätskiä.

Seuraavana vuorossa oli kuvankaunis Miyajiman saari Hiroshiman rannikolla. Täynnä turisteja, kyllä, mutta silti aivan hemmetin upea kokemus. Saarella kannattaa ehdottomasti olla yötä, sillä turistivirrat tyrehtyvät iltaa myöten ja saaren tunnusmainen valtava torii-portti on pimeässä upea näky. Pimeydessä hiippailevat kesyt peurat vähän kuumottivat. Jostain sivukujilta löytyi kalja-automaatteja ja ravintolatkin hiljentyivät illaksi. Auringonlasku Miyajimalla oli upea kokemus, samoin torii-portin luo kahlailu laskuveden aikaan. Miyajima onkin mielestäni yksi niitä paikkoja, joihin kannattaa turistiryysiksestä huolimatta suunnata.

Tero ja peura lenkillä Miyajimalla. 

Näkymät Misen-vuorelta.

Kesän sesonkiherkku: anagomeshi eli ankeriasriisi.

Seuraavana aamuna oli Hiroshiman ydinpommin muistopäivä. Kävimme aamupäivällä köysihissiajelulla Misen-vuorella ja lähdimme sitten lautalla ja junalla kohti Hiroshimaa. Ihmisiä oli tietysti joka paikassa ihan hemmetisti. Rauhanpuisto oli aivan täynnä ja museokäynti oli vähintäänkin takkuista ihmispaljouden vuoksi. Illalla kävimme jättämässä oman lyhtymme Rauhanpuiston läpi virtaavalle joelle. Kaiken kaikkiaan muistopäivä oli hiljentävä kokemus.

Hiroshimasta matka jatkui kohti Tokiota. Vaikka luotijunat ovat jo käyneet tutuiksi, matkan lyhyys ihmetyttää. Viidessä tunnissa Hiroshimasta Tokioon! Yli 800 kilometrin matka. Ja vielä yhdellä vaihdolla! Itse junien ohella myös japanilaiset junaeväät eli ekibenit tulivat tutuiksi. Osa oli hyviä, osa ei niin hyviä. Oma suosikkini oli ravunlihalla ja mädillä höystetty riisi. Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että on varmempi veto ottaa boksi, jossa on yksi ateria kuin sellainen, jossa on monen monta pientä eri lokerikkoa, vaikka sellainen toki houkuttaakin.

Atomic Bomb Dome. 

Rauhantervehdykset alkavat lipua joelle. 

Tokio oli sitä mitä muistelinkin, muurahaismaista ihmisvilinää ja tuhansia valoja. Majapaikkamme oli Minatossa, mikä oli oiva valinta. Alue oli rauhallinen ja takasi hyvät yöunet, mutta läheltä löytyi myös toimistotyöntekijöiden suosimia lounaspaikkoja ja izakaya-baareja. Junalle oli lyhyt matka ja sieltä pääsikin sitten minne vain.

Loppujen lopuksi nähtävyyksiä on Tokiossa verrattain vähän ja pääpaino on metropolin hulinassa. Shinjukun valovilinä, Shibuyan pelottava scramble crossing, Harajukun ihan sairas tungos ja Akihabaran meluisat pelihallit tulivat tutuiksi. Silti joka kerta tuntuu, että Tokio jää etäiseksi. Se on japanilaisen kulttuurin sulatusuuni, eikä sillä ole samanlaista paikkakuntakohtaista omaleimaisuutta, joka muualla on nähtävissä. Lisäksi jatkuva ihmistungos alkaa nopeasti väsyttää.

Sekä Kiotossa että Tokiossa kävimme myös keikoilla. Kiotossa listalla oli poppia ja punkia, Tokiossa noisea ja grindcorea. Tokion keikkapaikka oli älyttömän pieni koppi, mikä kuumotti entistä enemmän, kun yksi esiintyjistä oli täysi seko, joka töni ihmisiä, heilui mikkitelineen kanssa ja ryntäsi välillä mielipuolisesti paikasta ulos ja takaisin sisälle. Yhden miehen show lähti lätkimään pienen riehumisen jälkeen ja näkyi myöhemmin istuvan maansa myyneenä katukivetyksen reunalla. Loppuillasta mies jo olutta, hymyili ja selaili MacBookiaan.

Se paras ekiben. 

Neon Genesis Evangelion. 

 Hauskaa grindcorea maailman pienimmässä keikkapaikassa.

Odaiba, Fuji TV:n rakennus. Arkkitehti veti sieniä. 

Asimo-robotti esiintyy Miraikanin tiedemuseossa Odaibassa.

Yksi mielenkiintoisimpia reissuja Tokiossa oli laivamatka Odaibaan, keinotekoiselle saarella, joka on Tokion huvittelukeskus. No, okei, melkein koko Tokio on toimistotaloja lukuunottamatta yhtä huvittelukeskusta. Saarelle on kuitenkin rakennettu kunnon virkistäytymislabyrintti, josta löytyy pelihalleja, tiedemuseo, jänniä teemarakennuksia ja vaikka mitä. Saari on yllättävän iso ja sen näkemiseen menisi parikin päivää. Jo puolen päivän helteessä tarpomisen jälkeen olimme ihan poikki ja suuntasimme suosiolla tempura-aterialle.

Tokion parasta antia oli pelihallien lisäksi izakaya-ravintolat sekä Neon Genesis Evangelion -kauppa, jossa kävin sekoamassa. Kaupoissa parasta olikin niiden erikoistumiset. Löytyi Rilakkuma-kauppaa, Hello Kitty-kauppaa, One Piece -kauppaa... Ihan hirveästi shoppailua ei silti tullut harrastettua, opiskelijabudjetilla kun olin.


Tämmöstä. Tulipa nyt tämäkin saatua sisuksista ulos, juuri sopivasti ennen seuraavaa reissua. Uusi vuosi vaihtuu nimittäin tänä vuonna Italian Pisassa. Sitä ennen on vuorossa kuitenkin joulupostaus, jossa katsotaan se perinteinen jouluelokuva. Se siis aattona.