28. The Revenge of the Vampire Women (La venganza de las mujeres vampiro, 1970)
Juonitteleva tiedemies/professori/tohtori (ei näistä ota enää selvää) murtautuu kätyreidensä kanssa hautakammioon hakemaan Mayran, muinaisten vampyyrien ylipapittaren, ruumiin. Proffa aikoo herättää naisen henkiin siirtämällä tämän muumioituneeseen kehoon elävän ihmisen verta. Suhteellisen helppo henkiinherätys? Ihan kenen tahansa veri ei silti kelpaa, vaan kätyrit käyvät varta vasten cabaret-klubilla hakemassa yhden alusvaatteisillaan tanssahtelevista naikkosista. Verensiirto onnistuu ja Mayra herää henkiin... Ja vannoo tietysti heti ensiksi kostoa Santolle, joka on hänet tappaneen miehen viimeinen hengissä oleva sukulainen. Mayra kasaa kokoon uuden vampyyrien armeijan saadakseen Santon hengiltä.
Omaperäiset ideat alkavat tosissaan loppua tästä sarjasta, vähän jo hirvittää kun tietää, että jälkimmäinen puolisko on vielä katsomatta. Ilkeä professori, vampyyrinaisten armeija.... Santo joutuu taas maksamaan esi-isiensä sekoiluista ja vampyyrien muuttuminen pahvilepakoiksi osoittaa, etteivät erikoistehosteetkaan ole edenneet sitten viime vuosikymmenen. Ja mukana on taas nuuskiva naistoimittaja, joka ei tunnu tiedostavan milloin kannattaisi pysyä poissa. Naistoimittajan poikaystävä on myös perinteiseen tapaan poliisi, jolla on lihavampi sidekick. Kunnon blast from the past, sillä alkupään Santoissa tämä kuvio oli enemminkin sääntö kuin poikkeus.
Ohjaaja Federico Curiel on vastannut myös useamman muun Santon ohjauksesta. Nyt mies on tainnut käydä jonkin elokuvakoulun, sillä kuvat ovat huomattavasti ammattimaisempia kuin aiemmissa viritelmissä. Siinä onkin oikeastaan ainoa aidosti hyvä asia koko leffassa. Muuten mennään niin samoilla spekseillä kuin aiemminkin, että kiinnostus kaikkoaa täysin viimeistään puolivälissä. Alussa juuri Santo -leffaksi hienot kuvat saivat mielenkiinnon ylle ja toivon heräämään, josko tämä olisi kuitenkin piristävä poikkeus Santo kohtaa vampyyrit -teemassa.
Suurin ongelma on se, että tarina ei oikein johda mihinkään. Minulla ei ainakaan ollut koko leffan aikana mitään hajua siitä miksi proffa haluaa herättää henkiin muinaisen vampyyrinaisen. Huvikseen? Alun jälkeen professori kätyreineen on muutenkin suurimmaksi osaksi poissa ja palaa vasta loppumetreillä. Musiikki on jälleen ihan posketonta. Panimme molemmat ensi kertaa merkille, että alkukreduissa mainittiin säveltäjä. Siis ainakin tällä kertaa joku oli varta vasten säveltänyt musiikin elokuvaan. Ei uskoisi! Tai sitten meksikolaisen kerrontaperinteen mukaan on sopivaa, että jännittävissä taistelukohtauksissa soi ihmeellisen hilpeää diibadaabailua taustalla.
Vain pari pientä yksityiskohtaa tekee leffasta jossain määrin katsottavan. Ensimmäinen on tuo outo cabaret-klubi. 60-luvun villi vapaus ja hippimuoti ovat saapuneet Meksikoon ja tanssilattialla näkyy hytkyviä pitkätukkia ja värikkäitä asuja. Kaikista parhaita ovat silti esiintyvät tanssitytöt, jotka vain seisovat paikoillaan ja hytkyvät rivissä. Mitään koreografiaa neidoilla ei ole, vaan kaikki neljä, jotka kerrallaan ovat lavalla, hytkyttelevät itseään eri tahtiin, eri suuntiin ja eri tavoin. Selkeästi kyseessä on silti esitys, sillä sitten kun biisi loppuu, esiintyjät siirtyvät lavalta takahuoneeseen ja yleisökin istuu maltillisesti takaisin paikoilleen.
Toinen hieno yksityiskohta on Santon makuuhuone, tai enemminkin yksi pieni asia siinä. Eräässä kohtauksessa Mayra yrittää hyökätä Santon kimppuun tämän nukkuessa yöllä. Santo on kuitenkin fiksumpi ja on laittanut itsensä näköisen nuken paikalleen sänkyyn. Kun Mayra huomaa huijauksen, Santo ilmestyy makuuhuoneen ovelle kädet lanteilla ja supersankarimaisesti nauraen. Mayra muuttuu lepakoksi ja liihottaa ulos. Tässä vaiheessa katsoja huomaa, että Santon makuuhuoneen seinällä on kuva supersankaripainijasta itsestään. Hienointa ikinä! Santolla on oma kuva makuuhuoneen seinällä! Hyväntekijälläkin voi siis olla ego kohdillaan.
The Revenge of the Vampire Women (La venganza de las mujeres vampiro, 1970)
Ohjaus: Federico Curiel
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10
29. Santo vs the Mafia of Vice (Santo contra mafia del vicio, 1971)
Meksikon huumesirkusta pyörittävä mafia on joutunut hankaluuksiin Santon kanssa. Interpolille työskentelevä painija on onnistunut estämään suuren huumelastin salakuljetuksen. Mafia kidnappaa tanssiklubilta naisen (en osaa yhtään sanoa miksi), jonka setä työskentelee heille. Kidnapattu nainen ei vaikuta kovinkaan huolestuneelta tilanteestaan, vaan hengailee ihan mielellään minimekoissa ja bikineissä kartanon uima-altaalla. Mafian tarkoituksena on myös ottaa naisen tanssijakaveri päiviltä (ei edelleenkään tietoa miksi). Mafia myös onnistuu kidnappaamaan Santon ovelan juonen avulla ja naamioi yhden omista miehistään esittämään Santoa, jotta tämä voisi kalastella tietoja poliisilta. Sattuman kautta itse Santo joutuu undercover-hommiin mafian leiriin.
Harmi, että kaikki leffan alun ja lopun välillä oli uskomattoman tylsää. Alku lupaili niin paljon! Ihan alussa, ennen alkukreduja, tuntemattomaksi jäävä laulava mies bailaa biitsillä kauniiden bikininaisten ja Santon kanssa ja lauleskelee vuoren rinteellä. Siis mitä? Jep, sillä tämä leffa alkaa. Uskomatonta! Sitten kun alkukreduista on päästy, nähdään Santo rantalomalla rentoutumassa parin hemaisevan naisen kanssa. Santo ohjaa venettä, jonka kyydissä on kaksi naista ja yksi tulee vielä perässä vesisuksilla. Kesken kaiken Santo saa kuitenkin Interpolilta uuden tehtävän ja leikki jää sikseen.
Tämänkin elokuvan on ohjannut edellisestä ja monesta muusta Santosta tuttu Federico Curiel. Leffa kärsiikin pitkälti samoista ongelmista kuin edeltäjänsä. Alku on lupaava, mutta tunnelma lässähtää nopeasti, eikä mitään mainittavaa juurikaan tapahdu. Jopa räjähdyksistä on onnistuttu tekemään tylsiä ja lopun asetaistelu on yksi sekavimmista ja anti-kliimaksisimmista loppukohtauksista ikinä. Yhdestäkään tapahtumasta ei ole saatu niin jännittävää, että sitä jaksaisi täydellä keskittymisellä seurata. Osasyy tähänkin on taas musiikissa, joka on alusta loppuun asti ihmeellistä urkutiluttelua.
Loppu on kyllä sitten taas kunnon tykitystä. Leffan lopussa Santo on tutustunut kauniiseen naispuoliseen Interpolin agenttiin ja vie tämän romanttiselle päivälliselle rannalle. Nainen saa kuitenkin jo ennen ensimmäistä ruokalajia kutsun uuteen tehtävään ja joutuu lähtemään. Santo jaksaa näyttää surulliselta noin kaksi sekuntia, kunnes ovesta astuu pari bikininaista ja hymy nousee jälleen sankarin huulille. Kunnon pelimies! Ja sitten taas vesihiihdetään!
Santo vs the Mafia of Vice (Santo contra mafia del vicio, 1971)
Ohjaus: Federico Curiel
95 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.1/10
30. Santo vs the Headhunters (Santo contra los cazadores de cabezas, 1971)
Tämäkin leffa herätti aluksi suuria toiveita. Nimi viittaa Etelä-Amerikan viidakoissa asuvaan alkuasukasheimoon, joka kutistaa ihmisten päitä ja käyttää pääkalloja koristeina keppien nokassa. Heimo kidnappaa kauniin Marianan kuljettaakseen tämän syvälle viidakkoon uhrattavaksi. Matka uhrauspaikalle kestää hulppeat 18 päivää kävellen. Tytön isä pestaa Santon ja joukon avustajia mukaansa viidakko-operaatioon saadakseen heimon kiinni ja tyttärensä takaisin.
Kuten sanoin, toiveet ehtivät jo herätä. Ei vampyyrejä, ei muinaisia esi-isiä, ei aikamatkailua... Voisiko tässä olla piristävä, raikas tuulahdus tähänkin sarjaan? No, joo ja ei. Juoni on sinänsä ihan sopivan omaperäinen, eikä siinä nyt varsinaisesti mitään vikaa ole. Mutta tiedättekö missä on? 18 päivän matka viidakossa? Mitä vittua tekijät oikein ajattelivat? Tuostakin matkasta nähdään ekat 3 päivää, sitten ollaankin maagisesti jo perillä. Miksei siitä matkasta voinut tehdä 3 päivän mittaista ihan alun alkujaankin? Oikeassa maailmassa tuo matka saattaakin kestää sen 18 päivää, mutta tämä on elokuva!
Tiedättekö mikä missä muussa on vikaa? Tämä on tosiaan 80 minuutin matka viidakossa. Ensin näytetään kun heimo kävelee Marianan kanssa. Sitten näytetään kun Santo kävelee seurueensa kanssa, sitten heimo, Santo, heimo... Ja niin edespäin. Ruudussa oli näytetty jo melko kauan eri kuvakulmista sitä, kun Santon porukka kävelee, kävelee, ja kävelee, joten Tero päätti lähteä keittämään kahvit. Hänen tultuaan takaisin minulla ei ollut mitään uutta kerrottavaa. Mikään ei ollut muuttunut! Koko tuon ajan Santo, Marianan isä ja muu seurue oli vain kävellyt ja kävellyt musiikin soidessa taustalla. Välillä elokuvassa näytetään yhtä kuvaa, jossa ihmiset kävelevät, ihan tuskallisen kauan.
Yhdessä kohtauksessa Santo ajaa maasturilla lähemmäs viidakkoa ennen kuin (tuskallinen) kävelyosuus alkaa. Kamera on sijoitettu tien varteen johonkin pusikkoon. Auto ajaa ohi kahtakymppiä. Ajaa, ajaa, ajaa... Auto katoaa jo näkyvistä, mutta moottorin ääni kuuluu vielä. Vielä, vielä, vielä, sitten nopea zoomaus sinne minne auto meni ja leikkaus. Kokonaisuudessaan tuo yksi kuva kestää melkein minuutin. Järjettömän pitkä aika elokuvamaailmassa.
Toisessa loogisessa kohtauksessa Santon pitää päästä ylittämään joki. Seurueen apulaiset lähtevät etsimään venettä/kanoottia/lauttaa tms. Näytetään, kun he kävelevät pois. Kävelevät, kävelevät... Sitten he huikkaavat Santolle ja muille ja hekin lähtevät sinne minne apurit menivät. Kävelevät, kävelevät, kävelevät, kamera pannaa mukana... Sitä ei kuitenkaan tarvitse näyttää mistä veneet löytyivät vai veistivätkö apurit kanootit omin pikkukätösin. Eihän se ketään kiinnosta. Pitää jättää tilaa kävelemiselle. Kävelyn jälkeen siirrytään suoraa ylittämään jokea. Elokuvantekoa parhaimmillaan.
Minulla on teoria siitä, mihin tekijöiden koko budjetti on mennyt. Viidakossa Santon seurue kohtaa nimittäin useampia erilaisia elukoita, kuten krokotiilejä ja panttereita. Ja Santo painii niiden kanssa! Ei ole muuten mikään vitsi, katsokaa vaikka leffan julistetta. Kehäpainia leffassa ei ole kohtauksen kohtausta, mutta Santo painii viidakossa villieläinten kanssa -kohtauksia on. Aaaaaawesome. Nämä pari kohtausta olivat melkein odotuksen arvoisia.
Ai niin, leffan alkuasukasinkkarit ovat muuten tyhmintä sakkia ikinä. Yhdessä kohtauksessa heimon soturit hyökkäävät Santon ja kumppanien kimppuun yöllä. Santo on hienosti ennakoinut hyökkäyksen ja rakentanut apureineen eräänlaisen "linnakkeen", jossa vihollista kohti sojottavat teräväksi veistetyt kepit pitävät hyökkääjät loitolla. Ilmeisesti viidakossa oli ihan helvetin pimeää, sillä inkkarit juoksivat suoraa teräviin puihin ja kuolivat siihen paikkaan. Olisitte nyt antaneet tälle porukalle jotain kredittiä.
Katsokaa tämä leffa jos haluatte nähdä kun Santo kävelee. Ja painii elukoiden kanssa. Oikeastaan tuo elukkapaini melkein korvaa kaikki tylsät kävelykohtaukset, joten loppujen lopuksi Headhunters on ihan katsottava teos. Vielä on toivoa!
Santo vs the Headhunters (Santo contra los cazadores de cabezas, 1971)
Ohjaus: René Cardona
80 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.6/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti