Natalin Cube on saanut inspiraationsa Twilight Zonen jaksosta Five Characters in Search of an Exit, mutta kuutioilla on pelattu viihdeteollisuudessa ennenkin. Muppettien luojana parhaiten tunnettu Jim Henson ohjasi ja tuotti vuonna 1969 tunnin mittaisen TV-elokuvan The Cube, jossa mies jää vangiksi valkoiseen kuutiohuoneeseen. Huone on täynnä luukkuja ja ovia, joista pamahtaa esiin milloin mitäkin. Vaikka Hensonin Cuben tyyli poikkea täysin Natalin vastaavasta, on yhtäläisyyksiä helppo nähdä.
Hensonin Cube on (jossain määrin) humoristinen, surrealistinen ja kokeellinen teos, jonka tapahtumat sijoittuvat käytännössä kokonaan yhteen kuutiohuoneeseen. Mies on vangittu kuution sisään ja elokuvan edetessä hän tulee lähes hulluksi erilaisten absurdien tapahtumien seurauksena. Pakoreittejä on periaatteessa monia, mutta häntä kielletään toistuvasti poistumasta kuution sisältä. Satunnaiset pakoyritykset eivät onnistu. Joskus huone on täynnä juhlavieraita, kerran bändi saapuu soittamaan, gorillat balettiasuissa hyökkäävät miehen kimppuun ja talonmies tuo paikalle milloin minkäkinlaisia huonekaluja. Useat huoneessa vierailevat toistavat miehelle samaa mantraa: "Tulet jäämään tänne kunnes kuolet."
Aluksi ajattelin, että tunnin mittainen, yhteen pelkistetyn valkoiseen huoneeseen sijoittuva pätkä voisi hyvinkin olla pitemmän päälle tylsää katsottavaa. Tunti meni kuitenkin yllättävän vikkelään. Surrealistisia käänteitä on vaikea ennustaa ja jotkut niistä ovat suorastaan nerokkaita. Näyttely ja lavastus ovat taattua 60-luvun telenäytelmää, mihin tottuu nopeasti, vaikka se nykykatsojalle hieman kököltä näyttääkin. Koko pätkä löytyy YouTubesta, kannattaa tsekata!
Katsoin vasta myös itselleni niin rakkaan Natalin Cuben ja kerron siitä nyt hieman enemmän.
Cube - Kuutio
(Cube, 1997)
Oma tarinani Cuben kanssa alkaa näin: on (luultavasti) vuosi 1997. Voipa olla myös 1998, ei sitä niin tarkkaan muista. Olin joka tapauksessa ala-asteella ja katsoin joskus koulun jälkeen Jyrkiä (voi helvetti että tästä on aikaa!). Jyrki Goes Movies -segmentistä Cube on ainoa mieleeni jäänyt leffa-arvostelu. En edes yhtään muista mitä siitä sanottiin, muistan vain että koko idea valtavan kuution sisään hukkuneista ihmisistä kiehtoi minua aivan helvetisti. Leffa pysyi muistissa mielen sopukoissa vuosikausia eteenpäin. Joskus 2000-luvun alkupuolella, yläasteikäisenä löysin leffan vihdoinkin DVD:nä kotikaupungin S-Marketista. Viisi euroa ja pääsin vihdoinkin katsomaan leffan, jota olin niin kauan miettinyt!
Voisin sanoa, että Cube oli rakkautta ensisilmäyksellä. Se tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta. Julisteessa esiintyvä kalju mies on kuution sisällä. On aivan hiljaista. Hän astuu ansoitettuun huoneeseen ja peli on menetetty. Alkutekstien jälkeen olemme yhä kuutiossa, mutta nyt porukkaa on aiempaa enemmän. Aluksi huoneessa on vain mies, mutta pikku hiljaa sinne tupsahtelee lisää ihmisiä eri puolilta, kuution jokaisella sivulla olevista ovista.
Viisi ihmistä kokoontuu samaan huoneeseen: Quentin (poliisi), Leaven (matematiikan opiskelija), Holloway (lääkäri), Rennes (vankikarkureiden mestari) sekä apaattinen Worth, joka kieltäytyy kertomasta taustaansa. Muutaman tutkitun huoneen jälkeen mukaan liittyy myös autistinen Kazan. Kaikki he ovat heränneet kuutiosta, eivätkä tiedä kuinka pääsivät sinne. Yhdessä he lähtevät etsimään pakotietä kuutiohuoneiden labyrintistä. Osa huoneista on ansoitettuja, osa turvallisia. Joukkoa johtaa aggressiivinen Quentin, joka uskoo, että jokaisella henkilöllä kuution sisällä on jokin tarkoitus. Huoneiden ovista löytyy numerosarjoja, joiden merkitystä Leaven alkaa ratkomaan. Aikaa kuluu, mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon. Ihmisten välit kiristyvät, vainoharhaisuus ja pakokauhu alkavat ottaa tilaa. Epätoivoinen tilanne on omiaan tuomaan ilmi jokaisen huonot puolet.
Natalin teos miellyttää minua monella, monella eri tavalla. Ensinnäkin, kuten kaikki varmaan jo tietävät, rakastan yksinkertaisia, yhden huoneen tai yhden talon elokuvia, joissa kaikki tapahtumat sijoittuvat pienelle, rajatulle alueelle. Toiseksikin ihmisten käyttäytyminen äärimmäisissä tilanteissa on hyvin mielenkiintoista ja mielestäni elokuvan hahmot pelaavat harvinaisen hyvin yhteen. Välillä unohdan täysin katsovani näyteltyä elokuvaa, sillä hahmojen reaktioissa on jotain niin aitoa. Tilanteen henkisen ja fyysisen vaikeuden huomaa hahmoissa selvästi tarinan edetessä. Kolmanneksi Natali on rakentanut elokuvaan jännitystä mestarillisella tavalla. Kohtaus, jossa henkilöt matkaavat äänentunnistimella aktivoidun ansahuoneen läpi saa omankin sydämen hakkaamaan - varsinkin kun mukana on autistinen Kazan, joka ei aina hallitse omia tekemisiään.
Syitä on varmasti vielä lisääkin. Vaikka Cube ei ole mikään täydellisyys ja osa efekteistäkin on hieman vanhentunut, siinä on jotain uskomatonta viehätystä. En ole vieläkään kyllästynyt siihen, vaikka olen katsonut leffan keskimäärin kerran vuodessa (alussa useamminkin, nykyään taas harvemmin). Cube on malliesimerkki siitä, miten yksinkertaisesta ideasta saa tehtyä moniulotteisen ja loputtoman kiehtovan. Kaikkia Cube ei tietenkään miellytä. Usein on ollut vaikeampi löytää ihmisiä, jotka pitävät siitä kuin ihmisiä, jotka suoranaisesti vihaavat sitä. Makuja on monia.
2000-luvulle siirryttäessä Cube on saanut myös jatko-osia, joiden kanssa Natalilla ei ole mitään tekemistä. Joskus muinoin katsoin Cube 2 - Hyperkuution (Cube 2 - Hypercube, 2002) ja vihasin sitä. Kuten niin usein jatko-osissa ja remakeissa, siinä oli onnistuttu kusemaan kaikki, mikä teki alkuperäisestä Cubesta niin hienon. Ideaa yritetään viedä "seuraavalle tasolle" ilman mitään ymmärrystä alkuperäisteoksen tehokeinoista. Suoraan videolle päätyneen Cube Zeron (2004) jätin suosiolla täysin väliin, enkä usko että tulen katsomaan sitä tulevaisuudessakaan. Minulle on vain yksi Cube ja se on Natalin Cube.
Cube - Kuutio (Cube, 1997)
Ohjaus: Vincenzo Natali
90 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.5/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti