Ehdin jo aiemmin voivotella kuluneen leffavuoden tylsyyttä ja omaperäisyyden puutetta, mutta tästäkin suosta nousi onneksi esiin muutama helmi. Kaipaan silti yhä enemmän ja enemmän vuotta 2010. Tai jopa vuotta 2011, joka sekin alkoi tuntua tämän vuoden savotassa loistokkaalta leffavuodelta. No, kitinät sikseen ja listojen kimppuun:
Ne hyvät:
- Kovasikajuttu, 9.4/10
- Searching for Sugar Man, 8.8/10
- Rakkaus (Amour), 8.8/10
- OMG: Oh My God, 8.8/10
- Urhea (Brave), 8.8/10
- Under the African Skies, 8.3/10
- Puhdistus, 8.2/10
- The Imposter, 8.1/10
- Yön Ritarin paluu (The Dark Knight Rises), 7.9/10
- The Sessions, 7.9/10
TOP-listan perusteella vuosi oli dokumenttien juhlaa. Kärkisijaa pitää kotimainen elokuvatapaus Kovasikajuttu, jonka lisäksi listalta löytyvät musiikkidokkarit Searching for Sugar Man ja Paul Simonin Graceland-levystä kertova Under the African Skies sekä The Imposter, joka kertoo kadonneena amerikkalaisena poikana esiintyneestä eurooppalaisesta identiteettivarkaasta. Neljä kymmenestä elokuvasta siis on dokkareita. Totuus oli tänä vuonna selkeästi tarua ihmeellisempää.
Listan kärkipäästä löytyy myös yksi vuoden suurimpia yllättäjiä. Intialainen OMG: Oh My God on piristävä kuvaus organisoituneen uskonnon hyvistä ja huonoista puolista. Leffa on versio australialaisesta leffasta Man Who Sued God, mutta jo yksistään Intia miljöönä tekee leffasta ihan omanlaisensa. Kaikein kaikkiaan OMG on viihdyttävä pakkaus, jota ei ole tehty liian vakavissaan, mutta josta löytyy tarpeen tullen myös vakavampaa asiaa. Samaa viihdyttävää, mutta myös syvällistä sarjaa edustaa listan kymppisijalla The Sessions, joka kertoo halvaantuneen miehen tutkimusmatkasta rakkauteen ja seksiin.
Oscar-ehdokkuuksia kahminut Amour puolestaan oli kaunis kaikessa karuudessaan. Aihe liippaa läheltä, mikä vaikuttaa koskettavuuteen, totta kai. Vaikka leffa onkin rankka, oli piristävää nähdä elokuva, joka luottaa yleisöönsä. Ei turhaa alleviivaamista, ei turhaa selittelyä tai oikeastaan mitään turhaa ylipäätään. Toinen erityisen koskettava teos oli kotimainen Puhdistus, josta Laura Birnin roolisuoritus teki erityisen hienon. Jussi-patsas meni oikeaan osoitteeseen! Elokuva innoitti minua myös lukemaan Sofi Oksasen kirjan.
Myös Pixarin Urhea yllätti, sillä odotukset olivat aika nollilla syystä, jota en suuremmin osaa määritellä. Ehkä aihe ei kuulostanut niin pixarmaisen mielikuvituksekkaalta? Onneksi itse leffa olikin sitten taattua Pixaria, mielikuvituksekas, huolella tehty ja kaikin puolin viihdyttävä.
Parhaiden listalle mahtuu myös ainakin yksi varma pettymys: Nolanin uusin Batman ei kohonnut aiempien osien tasolle. Siitä olen jo aiemmin tänne riipustanutkin, joten mielipidettäni lienee turha tässä toistaa. Tämän postauksen lopussa on lista tämän vuoden elokuvista, joista on jo aiempi blogipostaus, linkkeineen. Sieltä voi käydä tsekkailemassa tarkemmat kehut ja haukut.
Vaikka olen tätä leffavuotta niin paljon parjannutkin, huonoimpien leffojen lista ei silti ole mitenkään merkittävän huono verrattuna viime vuoteen. Enemmänkin 2012 on kärsinyt keskinkertaisten leffojen ylitarjonnasta, josta on vaikea poimia mitään erityisen hyvää tai edes erityisen huonoa.
Oscar-ehdokkuuksia kahminut Amour puolestaan oli kaunis kaikessa karuudessaan. Aihe liippaa läheltä, mikä vaikuttaa koskettavuuteen, totta kai. Vaikka leffa onkin rankka, oli piristävää nähdä elokuva, joka luottaa yleisöönsä. Ei turhaa alleviivaamista, ei turhaa selittelyä tai oikeastaan mitään turhaa ylipäätään. Toinen erityisen koskettava teos oli kotimainen Puhdistus, josta Laura Birnin roolisuoritus teki erityisen hienon. Jussi-patsas meni oikeaan osoitteeseen! Elokuva innoitti minua myös lukemaan Sofi Oksasen kirjan.
Myös Pixarin Urhea yllätti, sillä odotukset olivat aika nollilla syystä, jota en suuremmin osaa määritellä. Ehkä aihe ei kuulostanut niin pixarmaisen mielikuvituksekkaalta? Onneksi itse leffa olikin sitten taattua Pixaria, mielikuvituksekas, huolella tehty ja kaikin puolin viihdyttävä.
Parhaiden listalle mahtuu myös ainakin yksi varma pettymys: Nolanin uusin Batman ei kohonnut aiempien osien tasolle. Siitä olen jo aiemmin tänne riipustanutkin, joten mielipidettäni lienee turha tässä toistaa. Tämän postauksen lopussa on lista tämän vuoden elokuvista, joista on jo aiempi blogipostaus, linkkeineen. Sieltä voi käydä tsekkailemassa tarkemmat kehut ja haukut.
Vaikka olen tätä leffavuotta niin paljon parjannutkin, huonoimpien leffojen lista ei silti ole mitenkään merkittävän huono verrattuna viime vuoteen. Enemmänkin 2012 on kärsinyt keskinkertaisten leffojen ylitarjonnasta, josta on vaikea poimia mitään erityisen hyvää tai edes erityisen huonoa.
Ne huonot:
- The Man with the Iron Fists, 5.0/10
- The Campaign, 5.5/10
- Magic Mike, 5.8/10
- The Avengers, 6.0/10
- Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 6.1/10
Voi toki myös olla, että olen vain viisastunut ja oppinut sivuuttamaan pahimmat hirvitykset jo kaukaa. Vuoden suurin pettymys oli rahan ja muovinmakuinen The Avengers, joka oli mainos noin kymmenelle aiemmalle ja tulevalle Marvel-leffalle. Ei kiitos, jatkossa jätän suosiolla kaikki nämä supersankarirahastukset rauhaan. Ei kai tuota voi suositella kuin kovimmille Marvel-faneille. En lukeudu tähän joukkoon.
Abraham Lincoln: Vampire Hunter jakaa omankin mielipiteeni. Toisaalta leffa on helvetin kökkö ja no, huono, mutta se on sitä hyvin viihdyttävällä tavalla. Lopussa tehostepelleilyt ja kikkailut menevät pahasti yli ja hommasta menee maku, mutta suurimman osan ajasta jaksoin katsoa tätä ihan keskittymisen kanssa. Samaa ei voi sanoa Magic Mikesta, joka on ihan vain huono. Miesporukan esiintymisnumerot ovat ihan kivaa seurattavaa, mutta kaikki muu onkin sitten turhaa täytettä. Ja tälle on tulossa vielä jatko-osakin!
Listan huonoin elokuva on tänä vuonna Quentin Tarantinon tuottama, RZA:n ohjaama The Man with the Iron Fists. Yhden ja puolen tunnin mittaiseen leffaan on yritetty tunkea noin miljoona erilaista pientä juonta, hahmoa ja kikkaa, mikä tekee koko paketista vain uskomattoman sekametelisopan. Pienellä karsimisella leffalla olisi potentiaalia sellaiseksi hauskaksi ja kepeäksi martial arts-pätkäksi. Taistelukohtaukset toimivatkin tässä parhaiten. The Campaign taas oli USA:n presidentinvaalihuumalla ratsastava pehmopoliittinen hömppä, joka oli huono, mutta kivuton katsottava. Siitä ei juuri kummempaa sanottavaa ole.
Väliinputoajia on tietysti jälleen paljon: niitä elokuvia, jotka eivät kuulu kummallekaan listalle. Yksi niistä on esim. yllätyssuosikki ja parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden jostain käsittämättömästä syystä saanut, kahden tunnin Apple-mainos Silver Linings Playbook. Joo, tajutaan, iPodit on siistejä. Näyttäkääs vielä kerran lähikuvassa sitä iPod-telakkaa tai MacBookia! Arvaa kuin paljo biisejä tähän mahtuu? No ihan vitusti! SLP:n kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuvaus on myös mielestäni vähän omituinen, ainakin itse tuntemani vaivasta kärsivät ovat hyvin erilaisia. Toki tauti kuin tauti on yksilöllinen. Kokonaisuudessaan leffa on sellainen kepeä ns. hyvän mielen elokuva, joka ei jää kummittelemaan mielessä tai tarjoa mitään erityisempää elämystä. Kun leffa loppuu se loppuu, poissa silmistä ja poissa mielestä. Toki jos sellaisesta tykkää niin SLP varmaan miellyttää. Robert De Nirosta plussaa.
Toinen merkittävä väliinputoaja on aikamatkailuaihetta sivuava Looper. Jos pääsee yli Joseph Gordon-Levittin kulmakarvoista ja muutenkin kesken leffan vaihtelevasta ulkonäöstä, Looper on ihan kelpo viihdettä. Tim Burtonin uutukainen, Dark Shadows, oli suurimmaksi osaksi ihan hauska, kepeä katsottava, mutta loppua kohden tässäkin vedettiin kaikki liian yli. Avengersin ohella yksi vuoden suurimpia pettymyksiä oli Ted. Tai no, en nyt tiedä oliko se varsinaisesti pettymys, huumori ja tyyli nyt oli sitä mitä Seth McFarlanelta voi odottaakin. Se vain on jo käynyt aika vanhaksi, uusiutuminen olisi paikallaan.
Uusiutua voisi myös Wes Anderson, jonka uutukainen Moonrise Kingdom on sinänsä hyvä, mutta tuo liiaksi mieleen miehen aiemmat ohjaukset. Vuoden kovin uusi tulokas puolestaan on huikean roolin The Beasts of the Southern Wildissa tehnyt lapsinäyttelijä Quvenzhané Wallis, joka olisi ehdottomasti Oscarinsa ansainnut. Leffa itse jäi vain pisteen tai parin päähän listasijoilta, kelpo kamaa sekin.
Listalta puuttuu totta kai monta maininnan arvoista hittiä. Muiden muassa Tarantinon uusin, Django Unchained on vielä näkemättä. Odotukset eivät ole korkealla ja olen yleensäkin pessimistinen, kun jotain hehkutetaan hulluna. Sitä paitsi kaikki tuntunut nykyään ajattelevan, että Tarantino paskoo kultaa. Myös Peter Jacksonin paluu J. R. R. Tolkienin maailmaan, Hobitti, jäi näkemättä. Jotenkin tämä koko leffasarja ärsyttää minua jo lähtökohtaisesti. Yksi syy on yhden kirjan venyttäminen trilogiaksi, toinen ne järkyttävän rumat bussipysäkin leffajulisteet, joissa siloteltu "Bilbo" poseeraa suu raollaan, kolmas uusi HFR-tekniikka, joka maistuu vähintään yhtä rahastukselta 3D. En tykkää edes korkeamman frameraten telkkareista, mielestäni niiden kuva näyttää järkyttävän huonolta. Kerran satuin näkemään pätkän yhtä tuttua leffaa moisesta töllöttimestä ja mietin hämmentyneenä: "Näyttikö tämä tosiaan aina kotikameralla kuvatulta?" Toimintakohtauksissa HFR voi toimia, mutta itseäni se ei kiinnosta edes kolmen deen vertaa.
Yksi kiinnostavimpia listalta uupuvia leffoja on Spielbergin tuore Lincoln, sen näkisin oikein mielelläni. Myös Hitchcock kiinnostaa, vaikka odotukset ovat pohjamudissa. Uusinta Bondia, Skyfallia on kehuttu kovasti. Itselleni koko Bond on (lähes) täysi musta aukko. Ne muutamat ysärillä näkemäni leffat olivat ihan jees viihdettä, mutta esim. 2000-luvun tuotos Quantum of Solace aiheutti lähinnä turhautumista ja masennusta. Skyfall ei siis varsinaisesti kiinnosta, mutta ei kai se voi olla huonompi kuin QoS? Myös mm. Prometheus ja Hunger Games jäivät tältä vuodelta välistä, vaikka ne pyörivätkin pariin kertaan katsomislistan kärkikahinoissa. Aina joku muu meni ohi.
Siinäpä siis tämän bloggaajan mietteet viime vuodesta. Toivottavasti 2013 onnistuisi ylittämään edellisvuosien keskinkertaisuudet ja tarjolle tulisi jotain oikeasti kiinnostavaa, innostavaa ja omaperäistä. Voi olla, että haaveeksi jää, mutta aina voi toivoa. Samaa taisin kyllä toivoa myös vuosi sitten...
Blogin puolella palataan nyt lopultakin normaaliin päiväjärjestykseen. Seuraavaksi on luvassa jatkoa projekteille, Disney Animated Classicsille ja Santolle. Jälkimmäinen lähentelee jo loppuaan, kun jäljellä ei ole enää kymmentäkään elokuvaa! Pian siis päästään juhlistamaan Santo-päättäjäisiä.
Vuoden 2012 leffoja käsittelevät aiemmat blogipostaukset:
- Tie pohjoiseen
- Puhdistus
- Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)
- Miss Farkku-Suomi
- Kovasikajuttu (Musixine 2012)
- Searching for Sugar Man (Nordisk Panorama 2012)
Listan huonoin elokuva on tänä vuonna Quentin Tarantinon tuottama, RZA:n ohjaama The Man with the Iron Fists. Yhden ja puolen tunnin mittaiseen leffaan on yritetty tunkea noin miljoona erilaista pientä juonta, hahmoa ja kikkaa, mikä tekee koko paketista vain uskomattoman sekametelisopan. Pienellä karsimisella leffalla olisi potentiaalia sellaiseksi hauskaksi ja kepeäksi martial arts-pätkäksi. Taistelukohtaukset toimivatkin tässä parhaiten. The Campaign taas oli USA:n presidentinvaalihuumalla ratsastava pehmopoliittinen hömppä, joka oli huono, mutta kivuton katsottava. Siitä ei juuri kummempaa sanottavaa ole.Väliinputoajia on tietysti jälleen paljon: niitä elokuvia, jotka eivät kuulu kummallekaan listalle. Yksi niistä on esim. yllätyssuosikki ja parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden jostain käsittämättömästä syystä saanut, kahden tunnin Apple-mainos Silver Linings Playbook. Joo, tajutaan, iPodit on siistejä. Näyttäkääs vielä kerran lähikuvassa sitä iPod-telakkaa tai MacBookia! Arvaa kuin paljo biisejä tähän mahtuu? No ihan vitusti! SLP:n kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuvaus on myös mielestäni vähän omituinen, ainakin itse tuntemani vaivasta kärsivät ovat hyvin erilaisia. Toki tauti kuin tauti on yksilöllinen. Kokonaisuudessaan leffa on sellainen kepeä ns. hyvän mielen elokuva, joka ei jää kummittelemaan mielessä tai tarjoa mitään erityisempää elämystä. Kun leffa loppuu se loppuu, poissa silmistä ja poissa mielestä. Toki jos sellaisesta tykkää niin SLP varmaan miellyttää. Robert De Nirosta plussaa.
Uusiutua voisi myös Wes Anderson, jonka uutukainen Moonrise Kingdom on sinänsä hyvä, mutta tuo liiaksi mieleen miehen aiemmat ohjaukset. Vuoden kovin uusi tulokas puolestaan on huikean roolin The Beasts of the Southern Wildissa tehnyt lapsinäyttelijä Quvenzhané Wallis, joka olisi ehdottomasti Oscarinsa ansainnut. Leffa itse jäi vain pisteen tai parin päähän listasijoilta, kelpo kamaa sekin.
Listalta puuttuu totta kai monta maininnan arvoista hittiä. Muiden muassa Tarantinon uusin, Django Unchained on vielä näkemättä. Odotukset eivät ole korkealla ja olen yleensäkin pessimistinen, kun jotain hehkutetaan hulluna. Sitä paitsi kaikki tuntunut nykyään ajattelevan, että Tarantino paskoo kultaa. Myös Peter Jacksonin paluu J. R. R. Tolkienin maailmaan, Hobitti, jäi näkemättä. Jotenkin tämä koko leffasarja ärsyttää minua jo lähtökohtaisesti. Yksi syy on yhden kirjan venyttäminen trilogiaksi, toinen ne järkyttävän rumat bussipysäkin leffajulisteet, joissa siloteltu "Bilbo" poseeraa suu raollaan, kolmas uusi HFR-tekniikka, joka maistuu vähintään yhtä rahastukselta 3D. En tykkää edes korkeamman frameraten telkkareista, mielestäni niiden kuva näyttää järkyttävän huonolta. Kerran satuin näkemään pätkän yhtä tuttua leffaa moisesta töllöttimestä ja mietin hämmentyneenä: "Näyttikö tämä tosiaan aina kotikameralla kuvatulta?" Toimintakohtauksissa HFR voi toimia, mutta itseäni se ei kiinnosta edes kolmen deen vertaa.
Yksi kiinnostavimpia listalta uupuvia leffoja on Spielbergin tuore Lincoln, sen näkisin oikein mielelläni. Myös Hitchcock kiinnostaa, vaikka odotukset ovat pohjamudissa. Uusinta Bondia, Skyfallia on kehuttu kovasti. Itselleni koko Bond on (lähes) täysi musta aukko. Ne muutamat ysärillä näkemäni leffat olivat ihan jees viihdettä, mutta esim. 2000-luvun tuotos Quantum of Solace aiheutti lähinnä turhautumista ja masennusta. Skyfall ei siis varsinaisesti kiinnosta, mutta ei kai se voi olla huonompi kuin QoS? Myös mm. Prometheus ja Hunger Games jäivät tältä vuodelta välistä, vaikka ne pyörivätkin pariin kertaan katsomislistan kärkikahinoissa. Aina joku muu meni ohi.
Siinäpä siis tämän bloggaajan mietteet viime vuodesta. Toivottavasti 2013 onnistuisi ylittämään edellisvuosien keskinkertaisuudet ja tarjolle tulisi jotain oikeasti kiinnostavaa, innostavaa ja omaperäistä. Voi olla, että haaveeksi jää, mutta aina voi toivoa. Samaa taisin kyllä toivoa myös vuosi sitten...
Blogin puolella palataan nyt lopultakin normaaliin päiväjärjestykseen. Seuraavaksi on luvassa jatkoa projekteille, Disney Animated Classicsille ja Santolle. Jälkimmäinen lähentelee jo loppuaan, kun jäljellä ei ole enää kymmentäkään elokuvaa! Pian siis päästään juhlistamaan Santo-päättäjäisiä.
Vuoden 2012 leffoja käsittelevät aiemmat blogipostaukset:
- Tie pohjoiseen
- Puhdistus
- Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)
- Miss Farkku-Suomi
- Kovasikajuttu (Musixine 2012)
- Searching for Sugar Man (Nordisk Panorama 2012)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti