Kun rikas poika mustan miehen osti

ViaPlay-tilaus loppui viikonloppuna. Kovin iso ikävä ei tätä palvelua jäänyt, sillä loppujen lopuksi sitä tuli käytettyä vähän. Siihen taas suurin syy oli surkea käyttöjärjestelmä, josta valitin luultavasti jo tarpeeksi siinä ainoassa ViaPlay-postauksessa jonka tein. Muutama ihan hauska leffa palvelusta kuitenkin tuli katsottua ja yksi niistä on tässä.

The Toy - Kuumakalle

 (The Toy, 1982) 

Leffassa työtön toimittaja Jack Brown (Richard Pryor) koittaa saada kasaan tarpeeksi rahaa maksaakseen talonsa lainan, ettei pankki sitä veisi. Mies saa hanttihommia suuresta tavaratalosta siivoojana. Hän tekee välittömästi huonon vaikutuksen tavaratalon johtajaan U. S. Batesiin, mutta ökyrikkaan johtajan pilalle hemmoteltu kakara tykästyy hauskasti pelleilevään miekkoseen. Poika on isänsä luona vierailulla vain kerran vuodessa ja isukki onkin luvannut, että pikkuinen Eric Bates saa valita mitä tahansa tavaratalosta. Eric valitsee siis Jackin. Niinpä johtaja Bates kirjaimellisesti ostaa pojalleen leikkikaveriksi mustan miehen. Mikä mieletön asetelma komedialle!

Jack suostuu tarjoukseen rahanpuutteessaan, mutta katuu päätöstään välittömästi. Eric on todellinen kauhukakara, jonka leikit ovat melkoista kidutusta. Pian Eric kuitenkin oppii, ettei ihminen ole lelu ja näyttää pehmeän puolensa. Kakara on ihan okei, mutta kaipaa kovasti isänsä huomiota. Isälle puolestaan on tärkeää, että pojalla on seuraa, jotta hänen ja uuden povipommivaimonsa ei tarvitsisi vaivata päätään asialla. Jack haluaa auttaa Ericia pääsemään parempiin väleihin perheensä kanssa.

Elokuvan asetelma on tosiaankin monessa mielessä herkullinen. Leikkikaverin ostamisesta tulee välitön yhteys orjakauppaan, mutta aihetta ei käsitellä saarnaavasti, vaan vaikutelma tulee ihan ilman ääneen sanomista. Tiedät, että se on siellä, mutta kukaan ei puhu siitä. Rasismiaihe tulee pinnalle vasta loppupuolella ja silloinkin melko maltillisesti, kun selviää, ettei Ericin isukilla ole ihan puhtaat jauhot pussissa. 

Huumori on melko peruskamaa, mutta muutama aidosti hauska kohtauskin leffasta löytyy. Oivallus siitä, että "master Bates" kuulostaa nopeasti sanottuna samalta kuin "masturbates" ei ehkä ole varsinaista komediakultaa, mutta tässä sekin toimii kuin häkä. Varsinkin kun sitä maltetaan käyttää vain kerran ja se tulee alleviivaamatta ja täytenä yllätyksenä. Välillä huumori toistaa itseään pahasti. Jack leikkii vastahakoisesti Ericin kanssa, Ericin leikit ovat hirveitä ja vähän sadistisia, Jack suuttuu ja uhkaa lähteä tai lähtee, Eric herkistelee ja kohta sama homma alkaa alusta.

On paha sanoa, mikä The Toyn kohdeyleisö lopulta on. Huumori on välillä enemmän aikuiseen makuun sopivaa ja juonessa sivutaan myös melko paljon seksiä ja jopa Ku Klux Klania. Toisaalta välillä juonen kuljetus on perhe-elokuvamaisen naiivia. Ihan kuin elokuva olisi jaettu kahtia. Välillä mennään perhe-elokuvatyyliin ja välillä ei todellakaan. Osaksi juuri tuon haahuilun takia kokonaisuus tuntuu todella rikkonaiselta. Harmi, sillä omaperäisyyden puolesta tässä olisi ainesta paljon parempaankin.

Summa summarum: jos olet ViaPlayn hommannut tai muuten saat The Toyn käsiisi, kyllähän se kannattaa katsoa. Älä kuitenkaan ylianalysoi tai odota mitään syvällistä, saati avartavaa. Hauskasta ja omaperäisestä asetelmastaan huolimatta The Toy on tyypillinen kasarikomedia ja sellaiseksi ihan viihdyttävä. Jos siis kasarikomedioista ylipäätään tykkää. Kukapa ei tykkäisi?

The Toy - Kuumakalle (The Toy, 1982)

Ohjaus: Richard Donner

102 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 5.8/10

Hyvästi, Ray Harryhausen

Elokuvamaailmasta kajahtaa jälleen surullisia uutisia, joskin jo muutaman päivän takaa. Efektiguru Ray Harryhausen menehtyi tiistaina 7.5.2013 Lontoossa. 92 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt alan veteraani teki merkittävimmät efektityönsä jo puolisen vuosisataa sitten, 50-70-luvuilla. Harryhausenin viimeiseksi efektityöksi jäi elokuva Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. How queer! kunnioittaa nyt Harryhausenin muistoa tsekkaamalla yhden miehen tunnetuimmista elokuvista.

Taistelu kultaisesta taljasta 

(Jason and the Argonauts, 1963)

Kultaisen taljan tarina tulee suoraan muinaisen Kreikan tarustosta. Elokuvan alussa ollaan heti toiminnan ytimessä, kun Pelias surmaa ylijumala Zeusin suojelemana Thessalian kuninkaan Ariston. On kuitenkin ennustettu, että joku Ariston kolmesta lapsesta tulee viemään Peliaksen vastahankitun kruunun. Poikia Aristolla oli vain yksi, Jason, jonka kohtalo on tulla suureksi sankariksi ja voittaa Pelias. Jason kohtaakin vastustajansa ja verivihollisensa pian aikuiseksi tultuaan, mutta ei tunnista tätä. Pelias kehoittaa Jasonia etsimään legendaarisen kultaisen taljan ennen kuin täyttää kohtalonsa. Näin vanha kuningas toivoo voittavansa aikaa: kultaisen taljan huhutaan olevan toisella puolella tunnettua maailmaa eikä sen olemassa olosta ole mitään takeita. Talja on eräänlainen versio Graalin maljasta ja sen huhutaan parantavan kaikki taudit ja tuovan maahan rauhan.

Jumalatar Heran suojeluksessa Jason lähtee etsimään taljaa. Hän kokoaa ympärilleen urhean miehistön, Argonautit, joiden kanssa hän matkaa maailman toiselle laidalle taljan perässä. Matkalla sankarit kokevat monenlaisia ihmeitä ja lempeä Hera pelastaa heidät useaan otteeseen. Olympus-vuorella Jasonin matka on Zeusin ja Heran välinen shakkipeli, jonka Hera vannoo voittavansa.

Leffan huikeat tehosteet ovat siis Ray Harryhausenin käsialaa ja ne ovatkin leffan suola. En ole koskaan erityisemmin pitänyt tällaisista eeppisistä seikkailuelokuvista, mutta Kultainen talja on piristävä poikkeus, ehkä osittain kompaktin pituutensa vuoksi. Meno pysyy hyvässä tahdissa ja jotain tapahtuu sopivin väliajoin niin ettei koskaan tule tylsää. Harryhausenin efektit ovat mestarillisia, niissä on juuri sellaista kekseliäisyyttä ja käsityöläisyyttä mistä suuresti pidän. Erityisen vaikuttava on leffan kuuluisin kohtaus, luurankotaistelu, muutaman minuutin kohtaus, jota Harryhausen työsti peräti neljä kuukautta.

Muitakin hienoja efektikohtauksia löytyy. Yksi Argon miehistön ensimmäisistä seikkailuista sattuu jumalten saarella, jossa aarteita vartio jättimäinen patsas Talos. Kun Herkules varastaa jumalten varastoista kultaisen keihään, Talos herää henkiin, eikä päästä ketään pois saarelta ennen kuin hänet on voitettu. Valtava, yllättävän sulavasti liikkuva Talos on hienoa katseltavaa. Toisessa hienossa kohtauksessa valtava merten jumala Triton sukeltaa syvyyksistä auttamaan argonautteja läpi murenevan kalliosolan. Pysäyttävän hieno meininki!

Leffa itsessään jää vähän kesken ja töksähtäen. Jason tuntuu jo täysin unohtaneen kiistansa isänsä surmaajan Pileaksen kanssa. Zeus ja Herakin päättävät jättää shakkipelinsä kesken, kun Jason löytää rinnalleen kauniin Medeian. Ihan kuin tekijät olisivat vain yhtäkkiä päättäneet, että lopetetaanpas leffa tähän. Tai ihan kuin rahat olisivat loppuneet kesken yllättäen.

Kaiken kaikkiaan Taistelu kultaisesta taljasta on viihdyttävä seikkailupakkaus, sopivan toiminnantäyteinen ja pituuskin on ihan soppeli. Mitään erityisiä raakuuksia leffassa ei ole, (vaikka heti ensikohtauksissa nuorta neitoa isketään miekalla niskaan) joten sitä voi katsoa vaikka koko perheen voimin. Kannattaa tsekkailla jos osuu kohdalla, jos ei muuten niin ainakin efektien puolesta. Ray Harryhausenille toivotan täten rauhaisaa ikiunta. Mies on ehdottomasti arvostuksensa ansainnut.

Taistelu kultaisesta taljasta (Jason and the Argonauts, 1963)
Ohjaus: Don Chaffey
104 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10

Muutamia aatoksia ViaPlaysta

Kuten viime postauksessa jo mainitsin, päätin kevään ja sairastelun kunniaksi testata heti Netflixin jälkeen myös ViaPlayn, tuon toisen leffa/TV-streamauspalvelun. Enää en jaksa ihan niin perusteelliseen kaiveluun mennä kuin Netflixin kanssa, mutta muutamia aatoksia ajattelin kanssanne jakaa ihan noin vertailun vuoksi. Ja siksi että sairastan näköjään vapunkin enkä keksi muuta tekemistä.

Ensinnäkin, ViaPlayn valikoima vaikuttaa heti kärkeen huomattavasti paremmalta. Löytyy enemmän uusia hittileffoja, enemmän vanhoja ja vähän vähemmän tunnettuja tekeleitä sun muuta, ei pelkkää ysäriperseilyä. No, tähän mennessä varmaan 50 prosenttia kaikesta katsotusta on ollut sitä ysäriperseilyä. Mutta hei, vain 50 prosenttia! Joka tapauksessa, ViaPlayssa on ihan kiva mahdollisuus tsekata myös muutama välistä jäänyt viime vuosien hitti, kuten Black Swan, 127 tuntia, The Artist...

Leffojen selaaminen sen sijaan on ihan totaalisen perseestä, kauniisti sanottuna. Leffavalikko tökkii ja pökkii välillä niin, että varsinkin kipeänä ollessa tuli vain suosiolla valittua jokin listan ensimmäisestä kymmenestä leffasta. Edes haku ei ole kovin kätevä, sillä avainsanoja on vähän. Halusin esimerkiksi katsoa jonkun Stephen King-filmatisoinnin, mutta sitä varten olisi pitänyt plärätä koko valikoima läpi tai tietää jo etukäteen mitä leffaa etsii. Netflix sentään osasi hakea King-filmatisoinnit kirjailijan nimellä. Toisto ei myöskään ole yhtä sulavaa kuin Netflixissä, laadusta puhumattakaan. Nyt ainakin huomaa eron HD:n ja normiversion välillä.

TV-sarjojen katsominen on suorastaan ärsyttävää, paristakin syystä. Ensinnäkin, jos tiedät jo valmiiksi mitä haluat katsoa, kirjoitat todennäköisesti sarjan nimen hakukenttään. Iso virhe. Haku nimittäin näyttää vain listana kaikki sarjan jaksot, mutta mistään et pääse sivulle, jossa ne kaikki olisivat nätisti järjestyksessä ja helposti selattavissa. Testasin tätä sairaana ollessa, kun halusin katsoa Myytinmurtajia. Nimi hakukenttään ja let's go. Ok, 183 jaksoa. Kaikki listana putkeen uusimmasta alkaen. Mitä jos haluan katsoa 3. kauden 10. jakson? Yksi mahdollisuus on selata puuduttavasti listaa eteenpäin, kunnes 3. kausi vihdoin tulee kohdalle. Kätevämpi vaihtoehto on klikata jotain random-jaksoa, etsiä jakson sivulta linkki Myytinmurtajat-sivulle ja selata vasta sitten. Kun miettii miten helppoa sarjojen tsekkaaminen oli Netflixissä, en jaksa uskoa, että joku on tehnyt tästä näin mutkikasta. Järjestyksessä seuraava jakso ei myöskään (tietenkään) lähde automaattisesti soimaan edellisen päätyttyä. Pitää mennä takaisin sarjan sivulle, eikä ViaPlay sittenkään muista mitä jaksoa viimeksi katsoit, vaan joudut etsimään jakson listasta manuaalisesti.

Pikku juttuja, mutta helvetin ärsyttävää jos haluat vain maata sohvalla ja räkiä nenäliinaan nousematta ylös muuten kuin pakon edessä.

Toisin kuin Netflix, ViaPlay on siis elokuvaystävällisempi, ei TV-sarjaystävällisempi. Tiedättekö muuten mikä myös on ihan helvetin ärsyttävää VP:n TV-tarjonnasta? Tarjolla olisi paljon kivoja lasten sarjoja, joita olisin mielelläni katsonut sohvalla loikoessani. Paavo Pesusientä, Johnny Bravoa... Voi jukupätkä, olisipa kiva katsoa näitä sata putkeen. Ainoa miinus: Paavossa dubbaukset suomeksi, Bravossa ruotsiksi. Kumpiakaan ei voi vaihtaa, jostain selittämättömästä syystä. Olisiko se alkuperäisdubbauksen laittaminen mukaan niin ylivoimaista? Muutenkaan ViaPlayn ihmiset eivät ole älynneet, että asetuksia olisi kätevin vaihtaa yhdeltä sivulta. Useat leffat löytyvät valikoimasta kahteen kertaan, koska toinen versio on HD ja toinen ei. Jotkut animaatiot löytyvät vieläkin useampaan kertaan, kun niistä löytyy suomidubbauksen lisäksi se alkuperäinen versio.

Elokuvissa eniten vitutusta aiheuttavat surkeat tekstitykset. Eikö kukaan viitsi oikolukea näitä? Edes vähän? Vinkkiniksi: jos et oikeasti tarvitse tekstityksiä, ota ne suosiolla pois. Ai niin, paitsi settings-nappi ei aina toimi. Too bad. Toinen hauska tekstitysjuttu: tekstit eivät pysy perässä jos haluat etsiä jotain tiettyä kohtaa leffasta. Ne myös saattavat tökätä täysin, jos et laita kuvaa koko ruudun kokoiseksi. Ajattelin ottaa screencapin surkeista tekstityksistä, mutta haaveeksi jäi.

Muutaman screencapin ajattelin silti iloksenne ottaa. ViaPlaylla on nimittäin erittäin tiivis tapa kertoa elokuvien sisällöstä. Parit naurut on tästä jo irronnut. Ei siinä mitään, tiivistäminen on ihan jees, mutta ehkä se juonikuvauksen ensimmäinen lause ei ole se kuvaavin? Lisäksi osasta leffoista ei edes ole tuon kummempaa kuvausta olemassakaan.

Aika haukkumiseksi meni tämä postaus, mutta pakko sanoa ettei ViaPlay vedä vertoja Netflixille muuten kuin leffavalikoiman vuoksi ja eiköhän jälkimmäinen mene silläkin osastolla kohta edelle. Jos siis täytyy valita, ota Netflix. Paitsi jos haluat katsoa myös pornoa, jota ViaPlaysta löytyy kahdessa kategoriassa. Saisiko olla kovaa vai pehmeää jyystöä?

Bingo pelastaa päivän

Tulihan se kevätflunssa vihdoinkin! Viimeksi Netflix-testissä tuli mainittua, että sairastellessa leffojen streamauspalvelut ovat varmaan parhaimmillaan. Ei tarvitse nousta sohvalta ja kaikki on klikkauksen päässä. Niinpä. Sopivasti juuri päivä ennen räkimisen alkamista postiluukusta kolahti ViaPlayn mainos ja tarjous kuukauden ilmaisesta koeajosta. Arvaatte varmaan jo loput. ViaPlaysta tulee varmaan jossain vaiheessa 1-2 testauspostausta, mutta tässä välissä haluan kertoa teille hienoimmasta elukkaleffasta mitä olen pitkään aikaan nähnyt.

Bingo 

(1991) 

Ah, 90-luku, perhe-elokuvat, eläimet... Niin tuttu, mutta silti niin tyydyttävä cocktail. Näitähän on tullut nähtyä aivan helvetisti. On Free Willyt, Kotia kohti -elokuvat, Fluke, Babe, Beethovenit, jopa se ysäri-apinaleffa, jossa on Harvey Keitel ja Thora Birch. Bingo on kuitenkin vähän eri maata. Monia tuttuja elementtejä löytyy: lemmikkiä toivova ja koiraa perheeltä piilotteleva poika, eläimiä vihaava kärttyisä isä, koira joka pelastaa päivän. Siinä välissä on kuitenkin ihan helvetisti sellaista, mitä Disney-leffassa tuskin näkisi.

Bingo on perheetön kulkukoira, joka on adoptoitu sirkukseen. Sen omistajat välittävät kuitenkin enemmän temppuja tekevistä puudeleista. Surkea rakkihan ei edes uskalla hypätä tulirenkaan läpi! Mikä luuseri! Epäonnistuneen sirkusesityksen jälkeen Bingo saa lähtöpassit. Mutta ei hätää! Pian Bingo kohtaa Chuckien, joka myöskin kokee itsensä ulkopuoliseksi. Chuckien isä on Denver Broncos -jalkapallojoukkueen potkaisija Hal Devlin (Sledge Hammerista tuttu David Rasche), joka vihaa kaikkia eläimiä. Niinpä Chuckie piilottaa Bingon taloon. Eikä edes kovin hyvin. Perhe ei silti huomaa, luultavasti koska Chuckien elämä ei heitä hirveästi kiinnosta.

Pian perhe kuitenkin muuttaa - isä saa potkaisijan paikan Green Bay Packers -joukkueesta. Juuri muuton aikaan Bingo on treffeillä naapurin cockerspanielin kanssa ja jää jälkeen. Jokseenkin uskollinen Bingo juoksee auton perässä niin kauan kuin jaksaa, mutta lopulta kaara katoaa näkyvistä. Bingo ei luovuta, vaan lähtee urhoolliselle matkalle etsimään isäntäänsä. Matkalla tapahtuu vaikka mitä. Bingo pelastaa perheen roistoilta, joutuu oikeuteen ja vankilaan, auttaa vankikarkuria pakenemaan...

Mikä sitten tekee tästä leffasta niin erikoisen? Annas kun luettelen muutaman esimerkkikohtauksen:

• Bingo siis tosiaan käy treffeillä naapurin spanielin koirankopissa, mukanaan pullo samppanjaa ja ruusu hampaiden välissä. Myöhemmin liikennepoliisi puhalluttaa Bingon, koska tämä on aiheuttanut kolarin ja tuoksahtaa hieman dagen efteriltä.
• Matkalla on tienvarsikuppila, jossa tarjoillaan hot dogeja. Kirjaimellisesti. Chuckie löytää takahuoneesta häkkikaupalla koiria, joista omistaja jauhaa herkullista koiramakkaraa. Huh! Perhe ei kuitenkaan tunnu olevan edes kovin järkyttynyt saadessaan tietää syöneensä juuri koira-hodarit. Isukin mielestä asia on yhdentekevä. Mikä tahansa on hyvää, kun siinä on sinappia.
• Disney-leffassa tuskin sanottaisiin niin monta kertaa "shit". Eikä varmaan näytettäisi keskaria. Eikä Chuckie varmaan jättäisi koiraystävälleen tienvarteen "viestejä" kuseksimalla ympäriinsä.
• Pahikset ovat kaapanneet asuntoauton, jossa lomailee viaton perhe. Bingo hälyttää viranomaiset paikalle ja auttaa perheen pakoon. Kun pahikset huomaavat, että panttivangit ottivat juuri hatkat, he kaappaavat Bingon. He tulevat ovelle ase Bingon ohimolle painettuna. "Jos otatte askeleenkin, ammun koiran!" rosmo huutaa. Poliisit katsovat toisiaan hieman hämmentyneinä. Ja alkavat ampua kuin viimeistä päivää! Ihan sama sille koiralle!
• Arvatkaa muuten miten Bingo sai poliisit ylipäätään paikalle? No morsettamalla tietenkin! Vitsit mikä koira! Bingo osaa myös muun muassa ripustaa pyykkiä, pystyttää itselleen pienen teltan, pelata videopelejä ja todistaa oikeudessa. Who's a good doggy?
• Oikeudesta puheenolleen. Bingo joutuu oikeuden eteen syytettynä panssariauton kaappauksesta. Syyttäjän mielestä Bingo oli todellinen mastermind rikoksen takana ja lavasti syylliseksi kaksi viatonta taparikollista. Koira ei osaa antaa alibia kaappauksen ajalle (KOSKA SE ON VITTU KOIRA), joten häkki heilahtaa.
• Vankilassa Bingo pääsee pyykinpesuhommiin. Ah, ihania, puhtaita pyyhkeitä, suoraa koiran suusta. Vankilapaon jälkeen Bingo puolestaan saa työn tiskaajana paikallisesta kuppilasta. Kuppilan innostunut omistaja kehuu vuolaasti koiran työmoraalia ja aikoo neuvotella sen kanssa ylennyksestä mahdollisimman pian. Tähän en sano enää mitään.
  

Näitä riittäisi vielä pitemmäksikin listaksi. Heti alkumetreillä ote on erikoisen raisu perheleffaksi. Bingon isäntä sirkuksessa aikoo ampua koiran, koska se ei suostunut hyppäämään sen perhanan tulirenkaan läpi. Isännän vaimo/tyttöystävä/naisapulainen yrittää pelastaa hauvan. "Juokse Bingo, juokse," hän huutaa. "Mene etsimään itsellesi oikea perhe ja ikuinen onni!" No, koira ei heti tajua, eikä sitä näytä kiinnostavan lähteä. Lopulta nainenkin suuttuu. "Olit oikeassa. Tapetaan se," hän toteaa ja nappaa haulikon.

Chuckie on omassa perheessään jopa hämmentävän aliarvostettu henkilö. Ainoastaan äitiä kiinnostaa, kun poika viettää yönsä metsässä. Kun pahikset kidnappaavat Chuckien, lähes kaikkien mielestä isukin jalkapallopeli on tärkeämpi. Jopa poliisi on valmis uhraamaan pojan hengen, kunhan vain Green Bay Packers voittaa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä tekijät ovat halunneet tällä leffalla sanoa. Varmaan parempi kun asiaa ei edes sen syvällisemmin mieti. Kun perheleffassa lapsi jätetään ilman huomiota, se johtuu useimmiten vanhempien kiireistä ja urakeskeisestä elämäntyylistä. Isän kohdalla tämä on Bingossakin ymmärettävää, mutta isoveli ja ajoittain myös äiti tuntuvat olevan välinpitämättömiä vain siksi etteivät he oikeasti pidä Chuckiesta.

Sen voin sanoa, että Bingo hakkaa mennen tullen lässynlää-Free Willyt ja Beethovenit. On helppo ymmärtää, miksei tämä ollut kummoinen menestys perheleffapiireissä, mutta onhan tämä nyt ihan tykkiä tavaraa. Screencappeja en jaksanut sairastellessa alkaa ViaPlaysta nappailemaan, mutta suosittelen lämpimästi katsomaan trailerin - vaikkei se kerro läheskään millä perseilylevelillä tämä leffa todellisuudessa on. Varsinainen aliarvostettu helmi perheleffojen keskuudessa!

Bingo (1991)

Ohjaus: Matthew Robbins

90 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 5.2/10

Tuulikoneita ja tulipalloja

Tulessa syntynyt 

(Firestarter, 1984) 

Luin vasta Stephen Kingin kirjan Tulisilmä (Firestarter). Kuten noin joka toisesta Kingin romaanista ja novellista, myös Tulisilmästä on tehty elokuva, vuonna 1984 päivänvalon nähnyt Tulessa syntynyt. Kirja oli ihan jees ja siinä oli selvästi potentiaalia elokuvaksi, joten pitihän tämäkin tsekata.

9-vuotias Charlie (Drew Barrymore) on pakomatkalla isänsä Andyn kanssa. Heitä jahtaavat hallituksen agentit, jotka toimivat Verstaassa, eräänlaisessa ihmiskoelaboratoriossa. Andy on sekaantunut Verstaan toimiin opiskeluaikoinaan. Rahanpuutteessa hän otti osaa ihmiskokeeseen, jossa hän sai hallusinogeenia suoraa suoneen. Samaan kokeeseen osallistui myös kaunis Vicky, josta tuli myöhemmin Andyn vaimo ja Charlien äiti.

Koe jätti sekä Vickylle että Andylle erikoisia kykyjä. Vicky pystyy liikuttelemaan esineitä ajatuksen voimalla, Andy puolestaan manipuloimaan muiden ajatuksia ja mieltä "tönäisemällä" heitä telepaattisesti. Yliluonnolliset piirteet siirtyivät Charlielle, jolle kehittyi kyky pyrokineesiin, tulen sytyttämiseen ajatuksen voimalla. Nyt Verstas haluaa Charlien kokeisiinsa. Andy ja Charlie ovat olleet pakomatkalla siitä saakka, kun Verstaan miehet tunkeutuivat heidän kotiinsa ja surmasivat Vickyn.

Aluksi olin vähän yllättynyt, kun leffan alku noudatteli kirjan alkua hyvinkin tarkasti. Kevyellä etelän aksentilla varustettu isukki on kyllä heti alkuun jotain mitä en ymmärrä. Mietin koko leffan ajan menikö minulta jotain ohi, eikös tässä leffassa (ja kirjassa) kuitenkin liikuta Yhdysvaltojen pohjoisosissa? Kyllä liikutaan, mutta Andyn näyttelijä David Keith on kotoisin Tennesseestä, eikä todellakaan osaa peitellä sitä. Keith ei muutenkaan ole näyttelijänä kummoinen. Päällimmäinen pettymys on kuitenkin varmaan siinä, ettei Keith Andyna näytä yhtään siltä, mitä kirjaa lukiessa kuvittelin. Sitä sattuu.

Kirjassa Andyn tekemä tönäisy vain tapahtuu, eikä vaadi mitään kummempaa show'ta, pelkkä katse riittää. Leffassa hän painaa käsillään päätään ja näyttää keskittyvän erittäin kovasti. Eikö tuo paljasta aikeet tönäistävälle jo paljon etukäteen? Charlien pyrokineesikään ei voi tapahtua pelkästään katseen ja ajatuksen voimalla. Ehei, jostain ilmestyy aina sopivasti hiuksia pöllyyttävä tuulikone. Vaikuttaako Charlien pyrokineesi myös säähän? Kaikista huvittavimpia ovat Verstaalla tehdyt pyrokineesikokeet, joissa Charlie on lukittu yksin pieneen huoneeseen. Jossa tuulee. No, onhan se dramaattista toki.

Leffa jaksaa mukailla kirjaa jossain määrin loppuun saakka. Vain muutamia juttuja on muuteltu. Kaikki käy tietysti hyvin nopeasti, kun 370-sivuinen kirja muutetaan alle kahden tunnin leffaksi. Kanssaeläjä ei kuulemma olisi ymmärtänyt leffasta hölkäsen pöläystä ellen olisi selittänyt vähän väliä mitä milloinkin tapahtuu. Kirjassa Andy ja Charlie viettävät kokonaisen talven sukulaisten asumattomalla mökillä Vermontissa. Leffassa siellä ollaan vuorokausi, ehkä pari. Voin sanoa, että tämän kokemuksen jälkeen lakkaan valittamasta, kun leffat eivät täydellisesti mukaile kirjan tapahtumia. Kun 114 minuuttiin yritetään ujuttaa kaikki, mutta vain reilusti lyhyemmässä mittakaavassa, tuntuu kuin katsosi pikakelausta. Minkäänlaista character developmentia ei tietenkään ole. Ei ole aikaa!

Yksi suuri pettymys oli myös Verstaan kauhu, Vietnamin veteraani Rainbird, joka ystävystyy Charlien kanssa valeidentiteetin turvin. Kirjassa tyyppiä kuvataan armottomaksi tappajaksi, jossain psykoosin rajoilla huitelevaksi tunteettomaksi puolihirviöksi. Rainbird haluaa tappaa Charlien, mutta leffassa ei juurikaan kerrota miksi. Kirjassa Rainbirdin motiivit oli selitetty tämän ajatuksissa, joita taas ei juurikaan voi kuvata elokuvassa ellei käytä jotain "ajatusten kertojaääntä" tai ujuta motiiveja dialogiin, mitä ei tietenkään tehdä, koska pitää noudattaa sitä helvetin kirjaa. Koko ajan!

Odotin niitä leffan kohtauksia, joissa Charlie pistää tuulemaan (eh heh) ja lahtaa Verstaan agentteja ja viattomia sivullisia liekkimeressä. Efektit ovat ehtaa kasaria. Näissä kohtauksissa on kuitenkin (valitettavasti) otettu eniten "taiteellisia vapauksia" eikä niissä ole samaa latausta kuin Kingin alkuperäistarinassa. Lataus jää uupumaan muutenkin. Verstas ei vain leffassa ole niin kammottavan oloinen paikka kuin kirjasta saa kuvan. Kaikki jännitys on poissa. Näillä ansioilla Firestarter pääsee omalle sadan huonoimman leffan listalleni.

Soundtrack on saanut enemmän kehuja kuin itse elokuva eikä täysin suotta. Musiikki jytisee itse leffassa melkein liiankin lujalla, mutta Tangerine Dream-yhtyeen score on kyllä kaikkiaan ihan tykkiä. Se onkin sitten ainoa syy katsoa kuunnella tämä leffa.

Tulessa syntynyt (Firestarter, 1984)
Ohjaus: Mark L. Lester
114 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.9/10

Netflix-testi: sinne meni

Netflix-postauksia piti alun perin tulla neljä, mutta tyhjästä on paha nyhjästä - ei tästä nyt niin paljon asiaa ole. Tilaus päättyi eilen, joten tässäpä nyt vähän loppumietintöjä.

Kaiken kaikkiaan Netflix-mielikuva jäi ihan positiiviseksi, vaikka ainakaan ihan heti en olisi tästä mitään maksamassa. Tietokoneella saitti toimii ehdottomasti parhaiten, mutta muillakin laitteilla sovelluksen sai käyttöön melko vaivattomasti. Suurimmaksi suosikiksi läppärin jälkeen nousi vähän yllättäen Nintendo Wii. Valikoiman selailu oli helppoa ja suht nopeaa Wiin kaukosäätimellä ja ainoaksi miinukseksi jäi TV-sarjojen jatkuvan toiston puuttuminen. Wiillä katsottaessa piti ihan nousta sohvalta (tai ainakin etsiä ohjain kouraan) jos halusi katsoa useamman jakson putkeen (buu!). Seuraava jakso ei siis toistunut automaagisesti, kuten läppärillä. Lisäksi tiettyyn kohtaan kelaaminen oli tönkköä.

Kolmoseksi laitevertailussa tuli Nokia Lumia 820, jota tosin tuli ihan vain pikaisesti testattua. Selailu oli ihan näppärää, sovellus löytyi helposti ja kuvanlaatukin oli hyvä. Tosin testasin Lumiaa kämpillä huippunopealla W-lanilla, joten pelkkä halvin ja hitain liikkuva laajakaista tuskin samanlaiseen myllytykseen riittäisi. Viimeiseksi vertailussa jäi Playstation 3, joka oli ilman erillistä näppäimistöä vähän turhan tönkkö käytettävä. Asetuksien muuttaminen kesken toiston ei meinannut onnistua ja PS3:n testaaminen jäi lyhyeen.

Kuten jo viimeksi mainitsin, Netflixin tarjonta täytti tässä taloudessa lähinnä ysäriperversioita. Pääasiassa tarjonta on joko moneen kertaan nähtyä tai tylsää, mutta olihan se ihan hauskaa tsekata pitkästä aikaa joku Scream (1996). Melkeinpä parhaiten Netflix sopi TV-sarjojen katsomiseen. Sukuvikaa (Arrested Development) tuli katsottua jaksokaupalla. Myös stand-up -tarjonta oli laadullisesti ihan kelpo, vaikkakin suppeahko. Onneksi stand-upeissa ei muuten ollut suomitekstejä! Vietin yhden ihan kivan sairastelupäivän tsekkailemalla koko päivän Louis C.K.:ta ja satunnaisia uusia tuttavuuksia.

Testin aikana Netflixiin tipahteli pikku hiljaa uusia leffoja ja sarjoja. Miinusta siitä, että ainakaan minä en löytänyt mistään kollektiivista sivua, josta löytyisi kaikki uudet lisäykset aikajärjestyksessä. Uusien nimikkeiden bongaaminen oli siis lähinnä sellaista "oliko tuo täällä ennen?" -ihmettelyä. Avauduin jo aiemminkin siitä, että leffat jäävät mielestäni herkemmin kesken Netflixissä kuin vaikka DVD:ltä katsottuna. Lopulta kesken jäi kaksi leffaa: The Expendables ja Pee Wee's Big Adventure (älkää kysykö) ja pari huonompaa stand-up -pläjäystä. En halunnut enää jättää mitään kesken, joten viimeisen parin viikon aikana en juuri mitään aloittanutkaan ellen ollut ihan satavarma, että leffa tulee katsottua loppuun.

Peruin siis Netflixin ilmaiskuukauden päätteeksi, enkä varmaan ihan heti ole ottamassa sitä takaisin. Omassa elämässä Netflix olisi varmaan kätevin sairastellessa, kun ei jaksa nousta sohvalta läträämään DVD-kokoelmaa. Joten seuraavan kerran kun flunssa tai noro iskee ja useampi päivä kuluu lepolasse-asennossa, Netflix saattaa tehdä uuden tulemisen. 8e/kk ei kuitenkaan ole mikään ihan mahdoton hinta maksettavaksi, jos palvelulle on oikeasti käyttöä ja tarjonta miellyttää.

I'll be the best ape ever!

Disney Animated Classics-projekti jatkuu ja vuorossa on kaksi keskenään täysin erilaista teosta. Heti alkuun pahoittelen screencappien puuttumista. Ne ovat olennainen osa näitä postauksia, mutta valitettavasti en millään saanut soittimen kanssa yhteistyötä aikaiseksi ja halusin tämänkin sepustuksen jo ihmisten ilmoille. Katsokaa vaikka ne trailerit, se auttaa.


37. Tarzan (1999)

Tarzanin kävin aikoinaan katsomassa koulun kanssa elokuvateatterissa. Leffasta jäi ihan hyvät fiilikset, mutta jostain syystä sitä ei tullut sitten koskaan katsottua uudestaan tai hankittua omaksi.

Tarinan kehykset lienevät kaikille tutut. Apinaemo Kala löytää ihmislapsen hylättynä viidakosta. Peto on surmannut lapsen vanhemmat, eikä pientä kääröä henno jättää yksin, vaikka tämä ei omaan heimoon kuulukaan. Niinpä Kala vie pennun apinoiden pariin ja kasvattaa tämän omanaan - lauman johtajana Kerchakin vastustuksesta huolimatta.

Tarzan kasvaa viidakossa löytää muista eläimistä hyviä ystäviä. Eräänä päivänä kaikki muuttuu, kun viidakkoon saapuu tutkimusmatkailija, professori Porter tyttärensä Janen kanssa. Suunnilleen samanikäiset Tarzan ja Jane kohtaavat viidakossa sattumalta ja viidakkomies rakastuu kauniiseen tyttöön tietysti heti. Mutkia matkaan tuo seurueen mukana viidakkoon matkannut machomies Clayton, jota kiinnostaa enemmän apinoiden salametsästäminen kuin tutkiminen. Tarzan on hänelle vain suunnannäyttäjä apinoiden luo.

Jokin näissä Disneyn sankarielokuvissa ei vain oikein natsaa. Siinä missä Disneyn sankarittaret ja prinsessat ovat (varsinkin lähempänä nykyaikaa) yhtä sisukkaita kuin kauniita, sankarimiehet ovat rumia ja kulmikkaita, välillä jopa ällöttäviä. Ja tietysti usein vailla mitään persoonaa. Mulan pelasti Kiinan, Herkuleen ja Tarzanin kaikkia urotekoja motivoi naisenjahtaaminen. Hurraa!

Jos Herkules ei ollut korvapuustikorvineen mikään komistus, ei sitä kyllä ole Tarzankaan patukkatukkineen ja taipuvaisine nivelineen. Sidekick-hahmot ovat vähän tylsiä, eivätkä apinat tai muut viidakon elukat oikein jaksa kiinnostaa. Kokonaisuutena Tarzan on kuitenkin ihan kelpo klassikko, jonka jaksaa katsoa pariinkin kertaan. Hakkaa Herkuleksen mennen tullen, mutta ei silti jää mitenkään erityisemmin mieleen. Phil Collinsin musiikki on vähän siinä ja siinä, mutta ei kuitenkaan ärsytä mitenkään valtavasti.

Mielenkiintoisena triviana voisi mainita sen, että Tarzanille on merkitty peräti 25 kirjoittajaa. Huh. Luulin aluksi, että se on jotenkin epätavallisen paljon, mutta tarkemmalla tutkailulla näyttää siltä, että Mulanillakin on yli 30 kirjoittajaa. Joskus ihmettelen, miten nämä leffat eivät ole ihan täysiä sillisalaatteja tuolla tekijämäärällä.

Tarzan (1999)
Ohjaus: Chris Buck & Kevin Lima
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


38. Fantasia 2000 (1999)

Tämä elokuva yksistään on syynä siihen, miksen ole saanut Disney-postausta tehtyä pitkään, pitkään aikaan. En vain millään saanut itseäni katsomaan tätä enkä osaa oikein sanoa miksi.

Alkuperäinen Fantasia oli kunnianhimoinen, taiteellinen projekti, jossa animaatiopätkät oli sovitettu yhteen klassisen musiikin kanssa. Alun perin tavoitteena oli tehdä Fantasiasta aina uusia versioita, joissa olisi jotain uutta nähtävää - mestariteos eläisi ikuisesti. Projektin kannattavuus oli kuitenkin nollaluokkaa, eikä teos kiinnostanut suuria massoja. Fantasia sai viimein uudelleen lämmittelynsä viime vuosituhannen lopulla.

Mitään yhtenäistä juonta ei siis tietenkään ole, vaan kokoelman animaatiopätkät ovat hyvinkin erilaisia. Valaat lentävät, Aku ja Iines päätyvät Nooan arkkiin, kaupunki elää omassa hektisessä rytmissään... 75 minuutin lyhykäisestä kestosta huolimatta mukaan on ympätty myös Noidan oppipoika alkuperäisestä Fantasiasta. Liekö ideat loppuneet kesken. Kovin kaksisia animaatiot eivät olekaan. Viimeinen, elämästä ja kuolemasta kertova pätkä on ehdottomasti se kaunein, muuten pätkiä vaivaa tietokoneanimoinnin muovisuus. Tekniikka ei vielä vuonna 1999 ollut (ainakaan Disneyn käsissä) niin kehittynyttä, että piirroskuvan ja tietokoneanimaation yhdistäminen olisi sulavasti onnistunut. Välillä kuvat ovat suorastaan rumia.

Viimeisen pätkän lisäksi mieleen jää parhaiten kaupunkitarina, jossa seurataan useita erilaisia ihmisiä. Animointi ja musiikki sopivat saumattomasti yhteen ja vaikka animointi onkin välillä rumanpuolesta, se jotenkin sopii kaupunkimiljööseen.

Fantasia 2000:n juontajina toimii joukko tähtiä: Barbra Streisand, Steve Martin, Penn & Teller... Väkisinkin tulee mieleen, että yksi karsimaattinen ja hyvä juontaja olisi ollut moninkertaisesti parempi ratkaisu. Jatkuva julkkisnaamojen tulva on kuin jonkinlainen kömpelö tribuutti alkuperäiselle Fantasialle: nämäkin ihmiset pitävät siitä! Ei toimi.

Ja totta kai klassiset tarinat saavat jälleen Disney-käsittelyn. Yleensä minua ei juuri tuo Disney-käsittely häiritse, ymmärrän, että lapsille suunnattu animaatio voisi olla hieman ahdistava jos perinteiset sadut esitettäisiin kaikessa goressaan. En silti ymmärrä, miksi Hans Christian Andersenin Vakaalle tinasotamiehelle muovattiin onnellinen loppu. Todellisuudessahan tinasotamies ja tanssijatar-figuuri palavat kaminan pesässä. Alkuperäinen loppu on kuitenkin kaikessa karuudessaan ihan kaunis ja koskettava, ei mikään gorefest. Nyt kaminaan hulmahtaa ilkeä jack-in-the-box-lelu ja lelupariskunta saa toisensa.

Fantasia 2000 (1999)
Ohjaus: James Algar, Gaëtan Brizzi, Paul Brizzi, Hendel Butoy, Francis Glebas, Eric Goldberg, Don Hahn & Pixote Hunt
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Netflix-testi: puolessa välissä

Netflix-testauskuukausi jatkuu (seuraavaksi yritän ujuttaa väliin kauan odotetun seuraavan Disney-postauksen, lupaan!). Netflix on ollut nyt tässä taloudessa käytössä kaksi viikkoa ja kuherruskuukauden voisi jo sanoa olevan ohi. Tähän mennessä palvelusta on löytynyt melko tasaisesti sekä hyvää että huonoa.

Ensinnäkin, tämän toisen viikon aikana olen huomannu omassa leffojenkatsomisessa mielenkiintoisen ongelman. Netflix muistaa aina mihin kohtaan leffan katsominen edelliskerralla jäi (jos leffa siis jää kesken). Koska nettipalvelusta leffan katsominen on niin helppoa eikä vaadi minkäänlaista "sitoutumista" (esim. DVD:n tai kasetin laittamista asemaan), leffa jää erittäin herkästi kesken, eikä sitä sitten tulekaan jatkettua. Varsinkaan jos kyseessä on joku hitusen vähemmän mielenkiintoinen leffa, kuten tällä viikolla The Expendables. Kesken nyt kolmatta tai neljättä päivää ja näyttää vähän siltä, että sille tielleen jää, vaikka harvoin jätän elokuvaa kesken. Muutenkin keskittyminen vaeltelee missä sattuu, kun leffaa katsoo läppäriltä.

Toinen hieman negatiivisempi seikka on automaattinen HD. Onhan se ihan kiva, että leffoja voi katsoa streaminakin teräväpiirtona, mutta meni aika kauan löytää syy, kun kanssaeläjän läppärillä leffan kuva alkoikin mystisesti tökkiä. Aiemmin mitään ongelmaa ei ollut ollut ja nettiyhteyskin on maksiminopeuksinen. Soittimessa on automaattisena asetuksena ruksi kohdassa "Salli HD", joten jos koneen tehot eivät riitä teräväpiirron pyörittämiseen, kuva tökkii ikävästi ja häiritsee leffaan keskittymistä. Netflixissä on erillinen asetusvalikko, josta voi säätää kuvanlaatua, mutta siitäkään ei ollut juuri apua. Ja voin sanoa, ettei se HD-versio nyt niin terävältä näyttänyt, että suoriltaan olisin tiennyt sen olevan HD. Omilla silmilläni en havainnut juuri eroa HD:n ja tavallisen kuvan välillä. Blu-rayn ja tavallisen DVD:n eron sentään olen aina huomannut, joten Netflixin hoodee ei liene ihan niin hoodee kuin voisi kuvitella. Ja silti se kuva tökkii. Omalla läppärilläni tätä tökkimisongelmaa ei ole, mutta kuva ei silti ole niin terävä kuin voisi luulla.

Sarjojen katsominen Netflixistä on sentään mukavaa. Seuraava jakso alkaa automaattisesti hetken kuluttua edellisen toistamisesta ja palvelu muistaa minkä jakson katsoit viimeksi. Tämä jos mikä on siis kätevää, kun väsyneenä sunnuntai-iltapäivänä haluaa vain maata sohvalla ja katsoa kymmenen Arrested Developmentia putkeen. Se onkin ainoa sarja mitä on tullut katsottua, koska se jäi meiltä aikoinaan kesken ja minä olen huono katsomaan sarjoja. Dokkareista voisin myös antaa plussan, koska Netflixin dokkarivalikoima on mielestäni parempi kuin fiktioleffavalikoima.

Kuluva viikko on ollut leffojan kannalta joka tapauksessa huono, mihinkään ei oikein riitä keskittyminen, eikä Netflixin leffavalikoima nyt niin houkutteleva ole, että sitä ilosta kiljuen suuntaisi selailemaan. Tähän mennessä palvelu onkin toiminut lähinnä omien masokististen ysäri-perversioiden toteuttamiseen ja katselussa on ollut paljon uskomatonta hömppää. Kanssaeläjän pyynnöstä suostuin jopa katsomaan Riku Rikkaan, pääosassaan Macaulay Culkin. Huh huh. Muutama oikeastikin hyvä leffa on toki tullut katsottua, kuten esimerkiksi eteläkorealainen Oldboy. Saa nähdä mitä seuraava viikko tuo tullessaan. Testi on puolessa välissä.

Kuukauden Netflix-testi: alkufiilikset

Maailmalla suosittu elokuvapalvelu Netflix on rantautunut myös Suomeen. Talviloman kunniaksi ajattelin testata palvelun kuukauden ilmaisen trialin, joten seuraavan kuukauden aikana blogiin tipahtelee havaintoja Netflixin leffatarjonnasta, yleisestä toimivuudesta, kannattavuudesta ja laadukkuudesta. Ajattelin tehdä päivityksen aiheen tiimoilta kerran viikossa (siis nelisen postausta yhteensä). Netflixiä testataan ainakin parilla eri läppärillä, PS3:lla ja Nintendo Wiillä. Katsotaan miten nätisti tai rumasti tämä palvelu pelaa missäkin vekottimessa. Oman kokemukseni mukaan nämä eri laitteilla ja soittimilla kikkailut ovat vain raivostuttavia.

Ensin näin alkutunnelmia. On vähän paha sanoa, ketä Netflixin tarjonta lopulta miellyttää. Kaikille jotain eli ei kellekään mitään -ajattelu ei aina toimi. Palvelussa on paljon, paljon sellaisia elokuvia, jotka useimmat elokuvafriikit ovat jo kovastikin nähneet: Hyvät, pahat ja rumat, Aamiainen Tiffanylla, Uhrilampaat... Lisäksi ysäri-komedioilla ja -kauhuilla on melkoinen yliedustus. En jaksa edes laskea miten monesta leffasta muistan lukeneeni viimeksi plärätessäni Suosikkia joskus vuonna 1999.

Toisaalta valikoimasta on löytynyt erittäin positiivisia yllätyksiäkin, sellaisia leffoja joita ei varmaan tulisi katsottua ilman tällaista palvelua. Olin esimerkiksi täysin unohtanut Hans Christian Andersenin, jossa satusetää näyttelee yksi suosikkikoomikoistani, Danny Kaye. Etsin tätä leffaa joskus vuosia sitten DVD:nä, mutta kaikki löytämäni painokset olivat omalle opiskelijankukkarolleni liian kalliita tai jotenkin muuten vaikeasti saatavissa. Vielä erikoisempi löytö oli Jugoslaviassa valmistunut leffa Tajna Nikola Tesla (1980), jossa nähdään myös Orson Welles. Tämä jos mikä on täyttä mitä vittua tämä täällä tekee -osastoa. Myös muutama tästä blogista tuttu oudompi pläjäys löytyy nyt Netflixistä, esimerkkinä kannibaalikauhu Parents.

Netflix-trialimme alkoi 1.3. ja ensimmäinen viikko on pian takana. Itse potkaisin lomani käyntiin ysärihömpällä. Pakko olla in (Never Been Kissed, 1999) oli sellainen leffa, jonka halusin ala-asteella kovasti nähdä, mutten saanut siihen mahdollisuutta silloin. Ajattelin nyt ihan nostalgian ja uteliaisuuden vuoksi hoitaa leffan pois päiväjärjestyksestä. Se oli aikalailla sitä mitä odotinkin: epäloogista, epärealistista höpönlöpöä, josta tykkää ehkä jos ei ole koskaan nähnyt yhtään elokuvaa elämänsä aikana ja/tai rakastaa kierrätettyjä kliseitä. Netflixin kuvanlaatu ja tasaisuus yllättivät. Ei mitään ylimääräisiä bufferointitaukoja tai pikselöitymistä. Tämä hyvä. Toisaalta nettikin on nopein mahdollinen, joten sillä voi olla osuutta asiaan.

Leffaan tuli automaattiset suomi-tekstit. Onneksi sitten huomasin, että ne saa halutessaan pois ja myös elokuvan kielen saa vaihdettua, jos dubbauksia löytyy. Huh! Tekstitys nyt ei haittaa, vaikka en sitä kaipaakaan, mutta esimerkiksi lasten elokuvien katsominen pakollisilla suomi-dubbauksilla voisi olla vähän tuskaa. Puhumattakaan aasialaisista leffoista, joista löytyy joskus tönköt enkku-dubit. Sitten huomasinkin heti seuraavan leffan kohdalla, ettei teksitys olekaan mikään automaatio. Death Race 2000:een (1975) ei nimittäin saanut minkäänlaista teksitystä - koko asetusvalikko oli kadonnut soittimen alareunasta. Netflix ei siis välttämättä täysin palvele kielirajoitteisia katsojia.

Ensimmäisessä testissä Netflix sopi mutkattomasti yhteen PS3:n kanssa. Kuva ja ääni olivat yhtä hyviä kuin läppärillä ja palvelun yhdistäminen laitteeseen ei ollut mitenkään mutkikasta. Kaikki siis hyvin, yhtä pientä juttua lukuunottamatta. Ainakaan minä en nimittäin saanut mistään vaihdettua noita dubbaus- ja teksitysasetuksia pleikkarilla. Ja totta kai ekaksi testileffaksi piti valita joku suomidub-piirretty. En jaksanut kuunnella huonoa dubbausta paria minuuttia kauempaa, mutta onneksi asia hoitui nopsasti, kun leffan pisti pyörimään läppäriltä ja läppärin HDMI:llä kiinni telkkaan. Thus the day was saved! Ehkäpä tuokin ongelma korjaantuu, kun saadaan näppäimistö taas yhdistettyä pleikkariin.

Tähän mennessä yhdessä tai kahdessa leffassa on ollut ihan pienen pientä, lähes huomaamatonta nykimistä muutaman freimin verran, mutta muuten Netflix on toiminut toistaiseksi mainiosti. Tämän hetken fiilikset ovat sellaiset, että kunhan valikoimaa saadaan paremmaksi niin tämä ei taida ihan turha systeemi ollakaan. Saa nähdä mihin nämä fiilikset vielä vaihtuvat tässä testikuukauden aikana. Tänään ajattelin tsekata palvelusta ekan ei-englanninkielisen leffan, pidetään peukkuja etteivät kököt enkkudubit pääse kiusaamaan.

Santo - el fin está cerca

Maaginen 50 lähestyy! Tämän Santo-postauksen jälkeen näitä hikisiä painileffoja on jäljellä enää neljä kappaletta. Tämä piakkoin 2.5 vuotta täyttävä projekti on ollut meille kuin oma lapsi (jonka elämä on jo nyt pilattu jatkuvalla haukkumisella, ivallisilla kommenteilla ja osoittava sormi-ilkeä nauru -combolla). Seuraavassa Santo-postauksessa leffoja on perinteiseen tapaan kolme, viimeisessä postauksessa sen sijaan katsotaan se viimeinen ja jutustellaan enemmän Santosta henkilönä, painijana ja, öö, näyttelijänä. Seuraavassa postauksessakin on oma spesiaalijujunsa mukana, mutta en vielä paljasta mikä se on. Sittenpä näette!


46. Santo vs the She-Wolves (Santo contra las lobas, 1976)
Harvinaisuus, Santo, jolla on kaksi ohjaajaa. Yleensä yksikin säheltäjä riittää. Nimi sentään lupaa hyvää. Ihmissusi-Santoja ole ollut liikaa, toisin kuin kaikkia muita perinteikkäitä kauhuteemoja. Ja hei, tässä on täysi mahdollisuus kunnon B-leffaperseilyyn! Miettikää nyt miten monella tavalla jo pelkät ihmissusi-puvustukset/maskeeraukset voi munata.

Trasylvaniasta kotoisin olevat lykantroopit (tässä tapauksessa kotoisammin ihmissudet) ovat vallanneet Meksikon! Lähes kaikki ihmissudet ovat tietysti karvabikineihin sonnustautuneita parrakkaita naisia. Maskeeraus ei ole ihan niin pielessä kuin oletin ja turkisvermeiden alta vilahtelee välillä paljasta pintaakin. Tämä hyvä.

Ihmissusien kuningas Licar on lähetetty rahtina Transylvaniasta pieneen meksikolaiseen kylään, jota karvaisten naisten klaani terrorisoi. Kylään saapuu ihmissusien pahaksi onneksi myös Santo, joka on päättänyt estää kyläläisten lahtaamisen. Silti kaikki kyläläisetkään eivät ota pelastajaansa ilolla ja riemulla vastaan. Osalla tuntuu olevan omiakin salaisuuksia peiteltävänä...

Leffan kuvauksesta tulee jotenkin etäisesti mieleen viime vuoden IIKissä nähty La noche de Walpurgis eli Werewolf versus the Vampire Woman, varsinkin lopusta, kun punainen kuu nousee ja tekee kaikesta punertavan seepianväristä. Itse asiassa kuvat ovat yllättävän hyviä Santo-leffaksi. Jännite pysyy hyvin yllä loppumetreille saakka, mutta lopun viimeinen taistelu lykantrooppien ja kunnon kansalaisten välillä menee ihan sekoiluksi ja kuva on välillä niin pimeä, että siitä on mahdotonta erottaa mitään yksityiskohtia.

Ihmeellisintä on, että Licar tosiaan rahdataan paikalle puulootassa toiselta puolelta maailmaa, mutta miehen rooli ihmissusimassacressa on silti mitättömän pieni. Lähinnä karvanaama-Licar tyytyy puhumaan joukoilleen mahtipontisesti, patsastelemaan jäykästi ympäriinsä ja ottamaan lopuksi Santolta turpaan. Niin joo, arvatkaa mikä on yksi syy, miksi Santoa on pyydetty tähän ihmissusilahtaukseen alun perinkään mukaan? Santon maskihan on hopeaa, yliluonnollisille kauhuolennoille tappavaa matskua siis. Santon naama lienee hikisempi kuin kuvittelinkaan, kun hipiän päällä on 24/7 aidosta hopeasta tehty naamio.

Leffassa on myös oikeita susia - saksanpaimenkoiria. Luulin ensin, että niiden on tarkoituskin olla koiria, mutta jossain vaiheessa ihmiset alkoivat puhutella niitä susiksi. Yhdessä leffan hauskimmista kohtauksista Santo on lähdössä pukuhuoneestaan areenalta, kun pari susi-paimenkoiraa hyökkää hänen kimppuunsa. Santo pakenee painikehään, roikkuu katosta ja huutaa apua - mies, jonka on nähty painivan krokotiilien ja pantterien kanssa. Ilmeisesti näissä koirissa (jotka eivät näytä edes mitenkään vihaisilta) on jokin ekstra-demoninen ominaisuus, jota peloton Santokin kavahtaa.

Toinen hauska kohtaus on surkein pako ikinä. Santon kalju-sidekick-mies ja eräs naissukupuolen edustaja yrittävät viedä lapset pois kylästä ennen viimeistä taistelua. Porukka lähtee matkaan autolla ja ajelee sellaista 30 kilometrin tuntivauhtia ihmissusien valloittaman alueen läpi. Edes tuulilasiin lentelevät tulipallot tai auton päälle hyppivät ihmissudet eivät saa seuruetta lisäämään vauhtia. Kaiken huippu on se, että pedot pysyvät juosten auton perässä. Lopulta pakolaiset luovuttavat ja palaavat kylään peloissaan.

Santo vs the She-Wolves on ehdottomasti top 10-kamaa. Hyvä kuvaus, viihdyttävä juoni ja sopiva määrä epäloogista perseilyä tekee tästä yhden nautittavimmista Santoista pitkään aikaan.

Santo vs  the She-Wolves (Santo contra las lobas, 1976)
Ohjaus: Ruben Galindo & Jaime Jimenez Pons
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.3/10


47. Santo and the Black Gold (Santo en oro negro, 1977)

Nyt puikkoihin astuu jälleen vanha tuttu ohjaaja Federico Curiel. Juonikin ajautuu kauas edellisestä kauhu-Santosta. Nyt Santo on jälleen agenttihommissa, kun terroristiryhmä kiristää paikallista öljy-yhtiötä. Mystisen Aquariuksen johtama ryhmä vaatii firmalta 50 senttiä jokaisesta öljybarrelista. Jos firma ei tähän alistu, Aquarius lähettää terroristijoukkonsa kiusaamaan öljynporaajia. Kenelläkään ei tosin tunnu olevan mitään käsitystä siitä mitä nämä pelottavat terroriteot ovat.

Totta kai tässä jutussa on twisti. Aquariuksen joukot ovat robotteja! Ja arvatkaa mikä näissä roboteissa on eritysen kätevää? Niitä on helppo kuulustella, koska ne on ohjelmoitu vastaamaan kysymyksiin. Kovin ovelaa haastattelua ei siis tarvita, vaan robotit kertovat auliisti kaiken tarvittavan informaation. Ei tarvitse edes pyytää nätisti.

Joka tapauksessa, öljy-yhtiö kutsuu Santon hätiin, kun terroristit alkavat häiritä liiketoimintaa. He lupaavat lahjoittaa 5 senttiä jokaisesta öljybarrelista maailman nälkäisille lapsille. Hyväntekijä-Santo ei tietystikään voi sanoa tarjoukselle ei. Santo on avittamassa tällä kertaa yökerhotanssija Marta Cristal, jonka tissit uhmaavat painovoimaa (ks. silhuetti alla). Muodokkaan vartalon lisäksi Martalta löytyy myös fyysistä vahvuutta ja hän potkii pahiksia kumoon Santon kanssa samaa tahtia.

Koolla on väliä, terveisin Jorge ja jättikitara

Santolla on myös uusi keino päästä selville pahisten toimista: valeasut. Saatat ihmetellä, miten hopeanaamioinen mies voi onnistuneesti feikata identiteettinsä. Kasvonaamioilla tietysti! Santolla on laukussaan useita erilaisia, hämmästyttävän aidon näköisiä feikkinaamoja. Oikeasti leffassa on tietysti vain vaihdettu tylysti näyttelijää, kun Santo on valeasussaan. Kaiken huippu on se, kun Santo kiskaisee tiukan paikan tullen kasvonaamionsa pois ja alla on se helvetin hopeamaski.

Nyt meille on muuten viimein selvinnyt, kuka on tuo niin useissa Santo-leffoissa mukana hyörivä kaljupää. No Santon manageri tietenkin! Oikeasti! Kyseessä on mies nimeltä Carlos Suarez, joka oli oikeassa elämässä painilegendan manageri. Suarezilla on tässä leffassa yksi isoimpia roolejaan Aquariuksena. Researchia tehdessä kävi ilmi, että Suarez on myös kirjoittanut tämän leffan. Ja miehen horoskooppimerkki on - jep, vesimies. Suarez on siis paitsi komea ja karismaattinen, myös hyvin kekseliäs. Ei.

Suarezilla oli näppinsä pelissä leffabisneksessä vielä Santon kuoleman jälkeenkin. Mies on nimittäin ollut rooleissa myös elokuvissa, joissa näyttelee Santon poika. Kyllä, Santon poika. Santolla on oikea, biologinen poika, joka on myös painija (nimeltä Hijo de Santo) ja hänkin näyttelee elokuvissa. Ja ei, en aio katsoa niitä. En helvetissä. Mutta asiasta kiinnostuneille tiedoksi, seuraavassa, projektin viimeisessä täydessä batchissa on mukana elokuva, jossa Santo ja Hijo de Santo näyttelevät yhdessä. Odotan itsekin sitä kovasti!

Äksöniä tässä leffassa on loppujen lopuksi hyvin vähän ja kuten edellisessäkin leffassa, tappeluista osa käydään sellaisessa pimeydessä, ettei niistä saa mitään selvää. Nämä pienemmän budjetin agentti-Santoilut ovat harvoin olleet erityisen hyviä, eikä Oro negro ole poikkeus.

Santo and the Black Gold (Santo en oro negro, 1977)
Ohjaus: Federico Curiel
80 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.0/10


48. Santo in the Bermuda Mystery (Santo en el misterio en las Bermudas, 1979)

Santo saa jälleen seuraansa muita painijoita. Tällä kertaa sidekickinä häärii Blue Demonin lisäksi ainakin kerran aiemmin nähty Mil Mascaras eli vapaasti käännettynä Tuhatnaamio. Melkoista liioittelua, kun oikeasti naamioita lienee noin kolme.

Elokuva alkaa vähintäänkin mystisesti. Kaksi kalastajaa juttelee laiturilla. Yöllä on ollut raju myrsky, mutta toinen kalastajista ei ole siitä kuullutkaan, vaikka molemmat asuvat tapahtumapaikan lähellä. Pian rantaan ajautuu tuttu hopeinen maski. Toinen kalastajamies alkaa muistella kohtaamistaan Santon kanssa. Aluksi luulin leffan olevan takauma, miehen kertoma tarina, mutta ei se oikeastaan taida niinkään mennä. Loppujen lopuksi, nyt kun alan asiaa pohtimaan, minulla ei ole hajuakaan mitä tässä leffassa lopulta tapahtui. Aika mysteeri!

Santo, Blue Demon ja Mil Mascaras ovat saapuneet Bermudalle painimaan ja pelastamaan Iranian prinsessa, joka yritetään salamurhata. Oikea prinsessa naamioituu karatemestariksi ja prinsessan kuteisiin puetaan joku toinen nainen, jota ei ilmeisesti haittaa joutua lukuisten murhayritysten kohteeksi. Carlos Suarez on päässyt taas pahikseksi, tällä kertaa prinsessanmurhaaja-jengin päämieheksi.

Kaikkihan tietävät legendan Bermudan kolmiosta, johon laivat katoavat jälkiä jättämättä. Elokuva tarjoaa mysteerille kutkuttavan selityksen: veden alla, Bermudan kolmion kohdalla, on futuristinen merenalainen kaupunki, jota asuttamaan valitaan vain eliittiyksilöitä, kuten professoreja ja tiedemiehiä. Tämä ideaalinen yhteiskunta on täten turvassa tyhmien ihmisten toilailuilta, ydinaseilta ja muulta vedenpäällisen maailman kauheudelta. Loppuratkaisu antaa ymmärtää, että sankarimme on otettu osaksi tätä salaperäistä yhteiskuntaa (jota muuten näytetään leffassa ihan hämmentävän vähän, kun ajatellaan miten paljon mielenkiintoisempi se olisi ollut todelliseen pääjuoneen verrattuna).

Miten tähän valtakuntaan muuten pääsee? No, merestä nousee jotain kummallisia valonheittimiä ja ZOOM - siirtyminen toiseen valtakuntaan tapahtuu. Ei ehkä mikään tyydyttävin selitys ikinä. Varsinaista siirtymää ei tietenkään näytetä.

Kaiken kaikkiaan Bermuda Mystery on melko mitäänsanomaton leffa, mutta nousee vedenalaisen valtakuntansa ansiosta Oro negron edelle. Muutamat mielikuvitukselliset ja omaperäiset yksityiskohdat tekevät tästä normi-Santoa paremman, mutta mitään mullistavaa kerrottavaa ei ole. Tekijöiltä taisi loppua budjetti kesken, loppuratkaisu on hätäinen, eikä vedenalaisen utopian syihin tai rakenteeseen paneuduta lainkaan.

Santo in the Bermuda Mystery (Santo en el misterio en las Bermudas, 1979)
Ohjaus: Gilberto Martinez Solares
76 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10