¡Beberemos!

Vihdoinkin! Kaikkien aikojen viimeinen kolmen Santo-elokuvan paketti tulee tässä! Ja tämä postaus on muutenkin special: juomapeli! Pitkästä aikaa! Jostain syystä blogin tähän mennessä ainoaksi juomapeli-postaukseksi on jäänyt Teenage Mutant Ninja Turtles (jonka olen kaikesta päätellen myös kirjoittanut tuhdissa humalassa) vuodelta 2010. Huutava vääryys korjataan tässä ja nyt.

Säännöt ovat tuttuun tapaan vähän vaihtelevia, mutta muutamista kohdista ei neuvotella. Aina, kun alku- tai loppukreduissa mainitaan Jorge tai Jesus, pitää juoda. Jorge siksi, että kokemuksen mukaan joka toisen häiskän nimi on Jorge ja Jesus siksi että no, hei, JESUS. Tämä pätee myös siihen, jos henkilöhahmon nimi on Jorge/Jesus. Silloin pitää ottaa hörppy aina kun joku sanoo vaikka "Jorge, vamos." Niin joo, ja silloin myös, kun joku sanoo ihan vaan "vamos". Hörppy silloin, kun muovilepakot lentelevät. Hörppy aina, kun vampyyri paljastaa hampaansa (toisen leffan kohdalla tulee hauskaa). Hörppy aina kun Santo heittäytyy koko painollaan vastustajan päälle (suicide dive) tai tekee camel clutch (la de a caballo) -liikkeen, jossa istuu vastustajan selän päällä ja pitää tätä kiinni leuasta. Aina pitää juoda kun tulee laulu- tai tanssinumero. Ja aina kun painimatsi alkaa ja loppuu. Ja aina kun Santon tyhmä sidekick tekee tai sanoo jotain tyhmää.

Vaikka tämä onkin viimeinen kolmen leffan paketti, vielä yksi Santo-postaus on tulossa. Silloin katsotaan viimeinen leffa ja poristaan vähän Santosta itsestään. Mikä tämä painija oli miehiään? Huomatkaa muuten, että kakkosleffassa Santolla on vain pieni cameo-rooli. Show'n varastaa hopeanaamion poika, El Hijo del Santo.

Kippis!


49. Santo vs. the TV Killer (Santo contra el asesinos de la TV, 1981)
Santo siirtyy kerralla nykyaikaan. 80-luku ja TV-murhaaja!

Magnus-niminen pahis ilmaantuu Meksikon TV-ruuduille kesken rutiinilähetyksen. Mies on kaapannut kaikki maan TV-signaalit ja hänen pärstänsä näkyy nyt joka kanavalta. Hän ilmoittaa kidnapanneensa kauniin näyttelijättären ja näyttääkin itse kidnappauksen ruudussa. Samalla hän ilmoittaa ryöstävänsä jalokiviliikkeen seuraavalla viikolla, hän ilmoittaa jopa tietyn viikonpäivän. Rikos tulee olemaan täydellinen ja se tullaan televisioimaan suorana lähetyksenä.

Luonnollisesti Santo pestataan ottamaan selvää TV-rikollisen aikeista ja pelastamaan näyttelijätär tämän kynsistä. Asia kiinnostaa myös mediaa. Sunin kaunis naistoimittaja Diana Diaz lähtee penkomaan juttua ja saa peräänsä toimittajakollega Gerardon, joka on myös cabaret-laulaja (kuinkas sattuikaan!). Poliisi on uudenlaisen pahiksen edessä täysin voimaton. Kun mies ilmoittaa televisiossa kidnappaavansa seuraavaksi cabaretin kauniin laulajattaren, Santo palkataan naisen suojelijaksi. Voiko edes hopeanaamioinen painijamme estää naista joutumasta rikollisten käsiin?

Ensinnäkin. Tämän täytyy olla laiskin Santo-leffa heti sen pressuhirviö-elokuvan jälkeen. Kun Magnus ilmoittaa jalokiviliikkeen ryöstön olevan täydellinen rikos, oletin, tyhmä kun olen, että Magnus olisi keksinyt jonkin ovelan tavan murtautua liikkeen holviin kenenkään huomaamatta. Että Magnus on oikeasti joku rikollisnero. No ei todellakaan. On äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi poliisi on tämän amatöörin edessä polvillaan. Nerokas, täydellinen jalokiviliikkeen ryöstö menee näin: kaksi Magnusin kätyriä (ei siis edes mies itse) ajaa tavallisella autonromulla liikkeen eteen. He menevät sisään aseet ojossa, ilman valepukuja tai muutakaan yritystä peitellä identiteettiään. "Rahat tänne," toinen miehistä sanoo tyynesti osoittaen myyjiä aseella. Myyjä avaa holvin ja miehet lähtevät rahat kourassa autolle ja kaasuttavat tiehensä. Eivätkä muuten lähde edes pakoon mitenkään nopeasti, vaan tavallista sunnuntaiajelu-vauhtia. Ryöstö näytetään telkkarissa ja Magnus kihertää: "Poliisi ei voi mitenkään estää meitä." Mitä vittua, MIKSEI?

Rikoksista siis vain puhutaan kuin ne olisivat täydellisiä, rikollisneron suunnittelemia alansa mestariteoksia. Se mitä todellisuudessa tapahtuu on ihan eri juttu. Sitä paitsi, poliisit kertoivat vartioivansa jalokiviliikkeitä, koska Magnus ilmoitti ryöväävänsä jonkun niistä. Ja koko operaatio toteutettiin keskellä kirkasta päivää. Ei, Magnus ei ole mikään nero, mutta jos kaupungin poliisivoimat ovat tätä luokkaa, ei "täydellisen rikoksen" tekeminen liene vaikeaa.

Tämä mies laulaa paljon.

Onneksi tällainen perseily kuitenkin lisää leffan viihdearvoa. Olisin kuitenkin mieluummin nähnyt millaisia oikeasti täydellisiä rikoksia meksikolaiset olisivat voineet keksiä. Tässä olisi ollut mahdollisuus tehdä jotain omaperäistä ja täysin epärealistista. Yhtenä elokuvan kirjoittajista on häärinyt jälleen Carlos Suarez, Santon tosielämän managerimies, joka myös näyttelee Santon tyhmää sidekickia, taas. Tämä mies ei vain suostu pysymään pois ruudusta, vaikka Santon apurin toilailut ovat ärsyttävintä katsottavaa ikinä. Kai apurin tarkoitus on olla Santolle jotain sukua? En usko, että kaikkivoipa painija-supersankari muuten ottaisi noin munatonta luuseriapulaista. Paitsi pelkkä Carlitosin läsnäolo saa varmaan Santon rasvatut rintalihakset näyttämään tuplasti isommilta verratessa.

Santo vs the TV Killer on perinteiseen Santo-tyyliin tehty B-luokan perseily. Olisin kuitenkin kovasti toivonut niitä omaperäisiä rikoksia. Tai edes vähän omaperäisempiä. Musiikkinumeroita nähdään paljon, sillä ilmeisesti itseään näyttelevä Gerardo Reyes laulaa luikauttaa välillä cabaretin puolella. Mies sombrerossa laulamassa tequilan juomisesta - tätä meksikolaisemmaksi ei pääse!

Ai niin, melkein unohdin kertoa suosikkikohtauksestani! Santo on suojelemassa kidnappausuhkauksen saanutta laulajatarta. Yhtäkkiä asuntoon aletaan ampua ihan helvetisti, luodit sinkoilevat ilmassa. Kaikki (paitsi Santo) menevät ihan paniikkiin - noin sekunniksi. Heti kun ampuminen loppuu, kaikki on kuin ennenkin. "Saanhan mennä cabaretiin laulamaan tiistaina, juuri sinä päivänä, kun Magnus on uhannut kidnapata minut?" laulajatar lirkuttaa jo parin sekunnin kuluttua siitä, kun luodit viuhuivat hänen päänsä yli.

Aloin muuten melkein itkemään, kun ekan kerran näin tuon leffajulisteen. Mitä helvettiä, miten mikään tuossa liittyy juoneen mitenkään?

Santo vs the TV Killer (Santo contra el asesino de la TV, 1981)
Ohjaus: Rafael Pérez Grovas
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.4/10


Humalatila ensimmäisen leffan jälkeen on aika miedolla tasolla. Välillä oli pitkiä aikoja, kun oikein mitään merkittävää ei tapahtunut. Toisaalta taas paini- ja tappelukohtauksissa sai kitata koko ajan, koska lähes kaikkien Santon klassikkomuuvsien kohdalla pitää ottaa hörppy. Ja laulukohtauksia oli monta. Päätettiin ottaa huikka myös joka kerta kun Gerardo Reyes mainitsee biisissä sanan tequila. Tai on muuten vain stereotyyppinen meksikolainen sombreroineen. Tämän leffan special sääntö oli ottaa hörppy joka kerta kun ollaan luolassa. Santoissa ollaan nimittäin luolissa aika usein.


50. Chanoc and Son of Santo vs. the Killer Vampires (Chanoc y el Hijo del Santo contra los vampiros asesinos, 1981)
Elokuvan alussa nähdään mystinen rituaali luolassa. Santo seisoo vastatusten uskomattoman typerän näköisen

poikansa kanssa ja kysyy, haluaako tämä pukea ylleen suvun perinteisen hopeisen maskin ja jatkaa isänsä työtä rikollisten jahtaajana. "Juu," toteaa poika. "Tästä hommasta ei sitten ole paluuta," Santo varoittaa. "Juu," sanoo poika jälleen. PUM! Savupilvi peittää pojan ja pian hänellä on päällään isänsä hopeinen painipuku.

Tämä onkin sitten ainoa hetki, kun Santoa nähdään tässä leffassa. Vuoro siirtyy nyt Santon pojalle, Hijo del Santolle, joka on siis Santon poika ihan oikeassakin elämässä. Vähän muuten harmittaa, kun tsekkasin asian vasta nyt, mutta Santon poika on siis todellakin kuvausten aikaan 18-vuotias perheen kuopus, Jorge Guzmán Rodríguez. Uskomatonta, mutta totta, tässä onkin koko kolmen leffan batchin ainoa Jorge! Aina ennen Jorgeja on vilahtanut alkuteksteissä vähintään viisi, mutta nyt ei yhtään.

Elokuvan nimessä mainittu Chanoc on Son of Santon kaveri, jonka hän pelastaa hukkumiselta. Kuin sattuman kautta Chanocin mukana on tämän setä, joka on vähintäänkin yhtä tärähtänyt kuin Santon sidekick/manageri. Ja kuinka ollakaan, Carlos Suarez ei malttanut pysyä poissa tästäkään leffasta! Hän on nyt Son of Santon manageri ja kaveri sekä tietysti leffan kirjoittaja. Jipii.

Tämän elokuvan juoni sitten? Ei mitään hajua. Chanoc joutuu setänsä kanssa törmäyskurssille jalokivivarkaiden kanssa. Sitten etsitään sitä jengiä. Jossain vaiheessa, jostain syystä hengaillaan hautausmaalla Tijuanassa ja puhutaan vampyyreista. Jotka vilahtavat ruudussa vain pari kertaa eivätkä välttämättä liity koko juoneen. Jossain on salkullinen rahaa ja vampyyritkin ovat vain jengiläisiä valepuvussa. Saatat kysyä, entä ne tappajavampyyrit, jotka mainitaan leffan nimessä? Et ole tainnut tutustua Santoihin aiemmin, joten tervetuloa mukaan. Jälleen yksi uskomattoman harhaanjohtavasti nimetty leffa! No puolet sentään menee oikein. Juonesta ei siis tosiaan ole mitään kunnon hajua, koska mitään ei oikeastaan koskaan edes tapahdu. Jos et usko niin katso vaikka näitä superjännittäviä screencappeja.

Son of Santolla on hyvin erilainen tyyli kuin isäpapallaan. Poika viettää suurimman osan ajasta ilman maskia (!!), aurinkolaseilla varustettuna. Kun hätä tulee, hän vaihtaa nopeasti painikamppeisiin ja ryntää auttamaan. Chanoc, tämän setä tai edes tyhmä sidekick eivät tiedä, että aurinkolasipäinen, ilmeisesti nimetön mies on todellisuudessa Son of Santo, supersankari. Tyhmä sidekick on siis todella tyhmä, koska hän on myös Son of Santon valmentaja. Son of Santo ei myöskään juuri käytä perinteisiä lucha libre -tekniikoita, asustaan huolimatta. Sen sijaan Pojan omat muuvsit ovat enemmän karate/martial arts -tyylisiä.

Lyhyesti: vittu mitä paskaa. Mulla on ikävä Santoa.

Chanoc and Son of Santo vs the Killer Vampires (Chanoc y el Hijo del Santo contra los vampiros asesinos, 1981)
Ohjaus: Rafael Pérez Grovas
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 1.3/10


Toisen leffan special-juomapelisääntö oli ottaa hörppy aina kun joku sanoo Tijuana. Ai miksikö? Koska Tijuana on ihan tolkuton bailumesta - paitsi tässä leffassa. No, ainakin sidekick-mies ja Chanocin setä ryyppäävät koko ajan. Ai niin, toinen special-sääntö: hörppy kun jossain on nainen bikineissä. Vaikka minkäänsortin painiliikkeitä ei tässä leffassa nähty, humalatila nousi selvästi jo pelkästään näiden kahden säännön vuoksi. Loppua kohden jo mietin, että jos olisin Tijuana-säännön keksiessäni tiennyt kaupungin nimen mainittavan noin minuutin välein, olisin ehkä antanut koko jutun olla.

Son of Santo on nykyisin lähes viisikymppinen lucha libre -painija, joka on myös esiintynyt sarjassa omia elokuvia. Ja arvatkaapa mitä? Santojen saaga jatkuu, kun El Nieto del Santo (Grandson of Santo) aloittaa treenaamisen tänä vuonna. En keksi tätä päästäni, niin herkullista kuin se onkin. El Nieto del Santon painidebyytti nähdään kuulemma jo ensi kuussa. Ja Pojanpoika on tietysti Son of Santon biologinen poika. Hurraa!


51. Santo in Fury of the Karate Experts (La furia de los karatecas, 1982)
Varoitan jo heti näin aluksi, että tämäkin kuuluu siihen uskomattoman harhaanjohtavasti nimettyjen Santo-

leffojen sarjaan. Ilmeisesti karate-ekspertiksi riitää se, että leffassa on aasialaisia ihmisiä. Ei siis kannata odottaa mitään martial arts -ilotulitusta.

Juoni on muutenkin ihan... out there. Santo on kutsuttu häihin ja hän saapuu paikalle laskuvarjohyppäämällä helikopterista yhdessä ärsyttävän, typerän sidekickinsa kanssa. Vähintäänkin show'n varastava sisääntulo! Naimisiin on menossa Jungle Girlinä tunnettu, susien kasvattama neito (wtf) ja kiinalainen prinssi (wtf x2). Neidon äiti on Kungyan-niminen nainen, joka hengailee mielellään pörröisissä valkoisissa bikineissä (kukapa ei?). Naisella on kaksoissisar, varsinainen pahan papitar Queria, joka on päättänyt estää avioliiton. Hänet tunnistaa muuten mustista bikineistä. Ja painovoimaa uhmaavista tisseistä.

Queria tekee saatanallisia rituaaleja pyhillä paikoilla ja lähettää Power Rangersilta näyttävän kätyrinsä Santon ja kumppanien kimppuun. Saatanalliset rituaalit ovat tässä tapauksessa ketkuttelutanssia ja hohtavan kivenmurikan hieromista. Queria taikoo Santon puolelleen ja yrittää saada tämän kidnappaamaan Viidakkotytön. Suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, koska Queria käskee Santoa kidnappaamaan "vaalean tytön" ja samoilla huudeilla hengailee myös toinen blondi. Santo tuo siis paikalle väärän naisen. Lopulta Queria kidnappaa kiinalaisen prinssin ja korvaa tämän kopiolla. Kopioprinssin on tarkoitus taluttaa Viidakkotyttö Querian luo tapettavaksi. Ehtiikö Santo hätiin pelastamaan päivän?

Ohjaajan paikalla istuu tällä kertaa vanha tuttu Alfredo B. Crevenna, jonka tunnetuin aiempi Santo-ohjaus on La invasion de los marcianos vuodelta 1967. Tämä on ehdottomasti kolmikon omituisin tekele. Mikään ei oikein liity mihinkään, vaan elokuva on enemmänkin sekalainen kokoelma satunnaisia tapahtumia. Kaikista paras on selitys siitä, miksi Queriasta tuli niin paha. Hän oli metsässä yhdessä Kungyanin kanssa kun Viidakkotyttö löytyi susien keskeltä. Kungyanin puoliso kertoo Santolle tämän tarinan. Ilmeisesti Queria vain käänsi selkänsä muille ja hänestä tuli Saatanan kätyri. Ei mitään selityksiä, ei mitään logiikkaa. Lapsi löytyi metsästä ja Queria päätti että nyt riitti, lähden paholaiselle hommiin. Tapahtumalla on vähintäänkin hämmentävä syy-seuraus-suhde.

Kaikesta omituisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri sen takia Karate Experts on kolmikon viihdyttävin elokuva - minun mielestäni, ei juomapelin toisen osallistujan mielestä. Ilmeisesti naiset bikineissä ei vaan kelpaa. No joo, olisihan niitä Querian satanistitanssinumeroita voinut olla muutama vähemmän, mutta kaiken kaikkiaan Karate Experts on perseilyineen ihan uudella tasolla aiempiin verrattuna. Lavasteet on luultavasti tehty paperimassasta ja puvutkin ovat aika... luovia. Esimerkiksi kun Queria herättää henkiin hirviömiehen, jonka pitää napata Santo. Ehkä multa nyt meni jotain ohi, mutta en ymmärrä mitä pelottavaa on miehessä, jonka keho on kauttaaltaan naurettavan pienten karvatuppojen peitossa?

Ah, karvatuppomies. Olin jo melkein unohtanut karvatuppomiehen.

Ai niin, special-juomapelisääntö tähän leffaan: apinat. Tässä leffassa on aivan helvetisti apinoita. Mikä on niiden osuus juonesta? Ei mikään! Ne vain istuskelevat puussa, kiipeilevät ja toljottavat. Tässä leffassa on niin paljon pieniä mahtavia juttuja, että en edes muista kaikkea. Toivottavasti nämä ekstra-screencapit kertovat jotain. Humalatila muuten suorastaan räjähti tämän leffan aikana, sillä lähes joka kuvassa on joku bikineissä ja Queria tanssii koko ajan.

Nämä on ne sudet, jotka kasvattivat Viidakkotytön.

Santo in the Fury of the Karate Experts (La furia de los karatecas, 1982)
Ohjaus: Alfredo B. Crevenna
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10


Jäähyväiset lähestyvät. Seuraavassa ja viimeisessä Santo-postauksessa katsotaan sarjan viimeinen elokuva ja listataan projektin parhaat ja pahimmat teokset.

Sodankylän elokuvajuhlat 2013

Sodankylän elokuvajuhlat eli Midnight Sun Film Festival oli ja meni jo aikaa sitten, mutta sain tämän postauksen aikaiseksi vasta nyt. Omalta osalta Sodis jäi tänä vuonna parin päivän mittaiseksi pikafestariksi, sillä jo perjantaina matka jatkui kohti Inaria ja sitä kautta Pohjois-Norjaa. Leffafestarit toimivat siis alkusysäyksenä lähes kahden viikon mittaiselle Pohjoisen turneelle.

Keskiviikkona ja torstaina festarointi olikin oikein mukava startti lomalle. Sodankylässä oli vielä verrattain rauhallista eikä mihinkään ollut kiire. Leffoja tuli katsottua laiskasti mykkäelokuvanäytös + kolme.

Keskiviikko 12.6.

Mykkäelokuvanäytöksiä nähtiin tämän vuoden festareilla peräti neljä kappaletta. Keskiviikkona ja torstaina nähtiin lyhärisikermiä ja viikonloppuna pitempiä pläjäyksiä. Keskiviikko starttasi hienosti klassisella komediaputkella, kun Cleaning Women säesti Chaplinia, Laurel & Hardya ja Buster Keatonia. Kimaran aloituspätkä, Chaplinin Valkokankaan takana (Behind the Screen, 1916), oli kolmikosta ainoa, joka ei ollut aiemmin tuttu. Cleaning Womenin säksättävä säestys sopi erityisesti tähän ensimmäiseen, vauhdikkaaseen ja lähes hyperaktiiviseen farssiin. Aivan loistava, ainutlaatuinen yhdistelmä! Laurel & Hardy -kaksikolta nähtiin loistava Leo McCarey-ohjaus Oi, ihana vapaus (Liberty, 1929), jonka akrofobiseen loppuhuipennukseen säestys toi erityistä jännitystä. Myös Keatonin moneen kertaan nähtyyn Viikko rakennusmiehenä (One Week, 1920) säestys toi paljon uutta.

Mykkäelokuvanäytöksessä oli mukana myös huomattavan paljon lapsia, mikä oli mielestäni ihan mielettömän hienoa. Kasvoin itsekin mykkäelokuvien parissa, mistä on kiittäminen vanhoja komedioita rakastavaa isääni. Ehkä ainakin joku noista vesseleistä vielä pimahtaa elokuviin samalla tavalla lapsuuden kokemustensa ansiosta.

Minun viestini Cleaning Womenille on tämä: jos tekemisen puute joskus yllättää, tehkää ihmeessä uusia soundtrackeja vanhoille mykkälyhäreille. Varsinkin Chaplinin vanhimpien lyhärien uudet julkaisut on pilattu täysin surkealla arkistomusiikilla ja asia kaipaisi pikaista korjausta.

Sodankylä jäi meidän reissullamme historiaan myös koko reissun kylmimpänä paikkana. Yöt olivat suorastaan armottomia! Toisaalta, kun matka perjantaina jatkui, oli lähes helle. Ehdin kuitenkin jo hetken hytistä kylmissäni, kun lähdin katsomaan Anssi Mänttärin uutukaista, Romanssia, isoon telttaan keskiviikkoyönä.


Romanssi (2013)
Mänttärin elokuvan maailman ensi-ilta ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Leffan aluksi ohjaaja itse kertoi tehneensä elokuvaansa pieniä muutoksia vielä edellisenä iltana, eikä ensi-iltakopiota oltu ehditty tarkistaa lainkaan. Kiire kostautui, kun digikopio sakkasi kesken leffan ja kuvat alkoivat vilistä kankaalla ihan tolkuttomassa järjestyksessä. Rauhallisesti tilanteen hanskannut Mänttäri viihdytti yleisöä sillä aikaa, kun paikalle haettiin uusi, vanhempaa mallia oleva, tarkistettu digikopio.

Huvittavaa oli myös se, että valitsin näytöksen osittain leffan pituuden mukaan. Kanssamatkustaja lähti katsomaan parituntista Invasion of Body Snatchersia, jota itsekin harkitsin. Totesin kuitenkin parin huonosti nukutun yön jälkeen todennäköisemmin simahtavani pitempään elokuvaan Lapinsuun mukavissa tuoleissa kuin lyhyempään näytökseen teltassa. Kaiken sekoilun jälkeen Romanssi kuitenkin kesti lähes yhtä kauan kuin toinen näytös.

Itse elokuvassa nainen kohtaa eräänä päivänä kadulla miehen, joka väittää heidän tuntevan toisensa vuosien takaa. Nainen ei kuitenkaan muista miestä lainkaan. Lopulta uteliaisuus vie voiton ja nainen suostuu treffeille, vaikkei vielä muista edes vanhan tuttavuutensa nimeä. Asetelma on mieltä kihelmöivä, kun nainen yrittää muistella vanhoja treffikavereitaan, yhden illan juttujaan ja tutustua mieheen, jota ei muista.

Sivuosassa elokuvassa on persoonallinen Bar Mendocino, naisen ja tämän ystävien kantabaari, jossa jaetaan tuoreimmat juorut ja uutiset ja hyppyytetään mieskokelaita. Hämärän baarin uumenissa soi usein live-musiikki.

Mänttärin Romanssissa on jotain viehättävää ja jotain luotaantyöntävää. Aluksi juonessa ja romanssin mystissä käänteissä haluaa olla mukana, mutta loppua kohden sulhoehdokkaan identiteetin arvuuttelu ja noin miljoonan menneen deitin muistelot alkavat puuduttaa ja junnata paikallaan. Eloa elokuvaan tuo omanlaisensa kotikutoisuus, joka varmasti viehättää toisia ja ärsyttää toisia. Vaikka leffan kesto on typistetty 84 minuuttiin, ei asiaa riitä edes niin pitkäksi aikaa. Romanssi toimisikin epäilemättä paremmin lyhytelokuvana tai ainakin enintään tunnin pituisena pätkänä.

Suurimman pettymyksen tuottaa kuitenkin elokuvan loppu. Se aiheuttaa ensin pettymyksen sekä päähenkilölle että katsojalle ja nostaa heti, ilman mitään harkinta-aikaa, toiveet taas ylös, vain päättyäkseen ja jättääkseen langanpäät sitomatta. Jotain jää kesken, eikä mitenkään sillä tavalla, mikä olisi saanut minut jatkamaan elokuvaa mielessäni. Se vain päättyy, töksähtää ja siinä se on.

Romanssi (2013)
Ohjaus: Anssi Mänttäri
84 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.2/10

Torstai 13.6.

Torstain sää ei erityisemmin hellinyt festarikävijöitä. Mikähän kesäyön taika siinä on, että Sodis on yleensä aina enemmänkin Midnight Rain Film Festival? Kanssamatkustaja oli reipas ja lähti heti aamutuimaan katsomaan Puhdistusta, kun taas minä, kyseisen leffan jo nähneenä, valahdin takaisin unten maille. Onnistuin vääntäytymään ylös, onneksi, juuri sopivasti ennen seuraavaa leffaa.


Katalin Varga (2009)
Jo toinen näytös, jossa asiat eivät sujuneet ihan pohjapiirroksen mukaisesti. Ohjaaja Strickland kävi

esittelemässä elokuvansa lyhyesti ja filmi napsahti pyörimään. Kuvittele yllätykseni, kun ruudulle läjähtikin unkarinkielinen elokuva saksalaisella tekstityksellä! Mietin, että näinpä ei ole koskaan käynyt. Onkohan tämä moka, vai onko Sodiksesta tullut yhden välivuoden jälkeen lievästi sanottuna kansainvälisempi festari?

Hetken kuluttua filmi keskeytettiin ja paikalle toimitettiin digitaalinen versio (tässä tapauksessa siis ihan DVD) enkkuteksteillä. Voin vain kuvitella miten komeaa katsottavaa tämä olisi ollut filmiltä, mutta ei auta kuin tyytyä.

Brittiläisen Peter Sticklandin esikoisohjaus on Romanian mystisessä Transylvaniassa kuvattu kostotarina. Katalin Varga-niminen nainen asuu pittoreskilla maaseudulla poikansa Orbánin ja miehensä Zsigmondin kanssa. Perhe-elämän realiteetit helähtävät säpäleiksi, kun mies saa tietää kauhistuttavan asian Katalinin menneisyydestä. Orbán ei olekaan Zsigmondin poika. Katalin pakenee kotikylästään yhdessä Orbánin kanssa hevosrattailla. Hänellä on mielessään selkeä agenda. Orbán on hänet vuosia sitten raiskanneen miehen poika. Katalin aikaa kostaa raiskaajalle ja tämän sivustakatsoja-ystävälle kohtelunsa ja perheensä rikkoutumisen.

Matkalla yksinäinen nainen ja poika herättävät monenlaista huomiota. Kun Katalin vihdoinkin pääsee kostonsa lopulliselle kynnykselle, hän saa huomata, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia kuin hän on mielessään kuvitellut.

Stricklandin elokuva on erittäin kaunis ja hennon huolellisesti tehty, esikoisohjaukseksi suorastaan loistava. Pääosaa näyttelevässä Hilda Péterissä (ensimmäisessä elokuvaroolissaan) on yhtaikaa sekä hurjuutta että herkkyyttä. Juuri Péterin valkokangaskarisma kannattelee lopulta koko elokuvaa. Kuvat ovat komeita ja elokuva luo katsojan eteen ihan omanlaisensa maailman. Turhia ei selitellä tai alleviivata, vaan tarina etenee omalla painollaan ja lopulta mieleen tuleviin kysymyksiin saadaan vastaus.

Jälleen loppu on elokuvan heikoin kohta. Yhtäkkiä kaikki soljuu eteenpäin ihan liian nopeaa, hätäisesti. Aika alkaa loppua kesken, nyt pitää päättää tarina. Liiallinen hoppuilu uhkaa pilata elokuvan muuten niin verkkaisen tahdin. Loppuratkaisu on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun elokuva on kokonaisuutena niin hieno. Sinänsä mitään mullistavan omaperäistä tarinassa ei ole - näitä raiskauskostojuttuja on nähty jo monenlaisia. Romanialaiset maisemat ja mystisen kaunis Hilda Péter antavat tarinalle juuri sitä lisämaustetta mitä se kovasti kaipaa.

Katalin Varga (2009)
Ohjaus: Peter Strickland
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.4/10


Dry Summer (Susuz yaz, 1964)
Yksi festarin tämänvuotisia erikoiskategorioita oli turkkilaiset helmet eli turkish delights. Dry Summer

esitettiin torstaina ei-niin-kuivassa pienessä teltassa (nurmikolle pystytetyssä majassa on aina kevyen trooppinen ilmasto). Turkkilainen elokuva ei ole minulle ennestään juurikaan tuttua, mitä nyt olen kuullut ja nähnyt kuvia hämmentävistä turkkilaisista versioista klassikkoleffoille.

Dry Summerin kävi esittelemässä turkkilaisen Festival on Wheels -elokuvafestarin sihteeri Ahmet Boyacioglu. Elokuvassa tupakanviljelijäveljekset Osman ja Hasan odottelevat kesää. Nuorempi Hasan on kovasti ihastunut Bahar-nimiseen tyttöön ja tunne on molemminpuolinen. Osmanilla on isoveljenä valtaa Hasanin ja maatilan yli. Ahne Osman haluaa katkaista vedenjakelun naapureille, koska veden lähde on hänen maallaan. Hasanin mielestä idea on huono, sillä se tekisi naapureista heidän vihamiehiään.

Osmanin painostuksesta Hasan menee pian naimisiin Baharin kanssa ja tuo veljeksille naisen taloon ylimääräiseksi työvoimaksi ja taloudenhoitajaksi. Kun Osman toteuttaa uhkauksensa ja tukkii vedenjakelun, naapurit raivostuvat. Heidän satonsa on täysin riippuvainen vedestä. Naapurien väliset torat yltyvät lopulta vaarallisiin mittoihin ja Osman tulee vahingossa ampuneeksi yhden maalleen tunkeutuneen miehen. Ovela isoveli taivuttelee Hassanin ottamaan syyt niskoilleen. "Sinä olet nuorempi ja sinut tuomittaisiin lyhyemmäksi aikaa", hän sanoo. Vastentahtoisesti Hasan myöntää syyllisyytensä ja hänet tuomitaan kahdeksan vuoden vankeuteen.

Osman jää kaksin ihanan Baharin kanssa, eikä edes yritä peitellä ihastustaan nuoreen naiseen. Naapurustossa liikkuvat huhut, että Osman on hoitanut Hasanin pois tieltään vain saadakseen tämän nuorikon itselleen. Huhut eskaloituvat, kun traaginen uutinen leviää: Hasan-niminen mies on saanut surmansa vankilassa.

En oikein tiedä miten alkaisin kuvailla tätä elokuvaa. Ensinnäkin, olen ihan helvetin onnellinen, että kävin katsomassa Dry Summerin. Sodis on tällaisten elokuvien katsomiseen juuri sopiva paikka ja 60-luvun turkkilainen klassikko yllätti minut täysin. Osman on aivan mieletön elokuvahahmo! Hänessä on sellaista zampanomaista (La Strada) äijämäisyyttä ja julmuutta, mutta myös jotain aivan käsittämättömän huvittavaa ja yllättävää. Miten voisin unohtaa kohtauksen, jossa Bahar ja Hasan eivät pääse häiden jälkeen lempimään kun Osman syöksyy ikkunasta vaatimaan, että Hasan siittää perheeseen pojan tässä ja heti. Sinnikäs Osman ei häviä ikkunasta, vaikka Hasan työntää eteen lipaston. Isoveikka puskee lipaston laatikon irti ja jatkaa huuteluaan. Vitsit mikä tyyppi! Ja mikä romanttinen aloitus yhteiselle elämälle!

Juuri Osman on se, joka tekee tästä elokuvasta niin hyvän. Mies tarjoilee yllätyksiä vähän väliä ja nauraa päälle räkäistä hohotustaan. Jälleen elokuvan loppu on sen heikoin kohta, mutta ei läheskään yhtä häiritsevästi huono kuin edellisissä elokuvissa. Aika vain loppuu jälleen hieman kesken ja asioita hoputetaan. Kuitenkin viimeiset kuvat palkkansa saavasta Osmanista ovat täyttä kultaa. Ihan mieletön leffa, jota suosittelen lämpimästi. Jos joskus saat mahdollisuuden tsekata tämän, älä ihmeessä jätä tilaisuutta käyttämättä.

Heikompi hermoisille on syytä mainita, että tämä elokuva ei koskaan saanut merkintää no animals were harmed... ja syystä. En tosin tiedä onko elokuvaa sensuroitu uudemmissa julkaisuissa tai mahdollisissa DVD-versioissa. Valitettavasti en löytänyt leffalle netin uumenista traileria.

Dry Summer (Susuz Yaz, 1964)
Ohjaus: Metin Erksan
90 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 8.5/10


Sodankylästä matka jatkui siis kohti pohjoista. Viime vuonna festarit jäivät täysin välistä, kun rahapula ja muu reissailu tulivat tielle. Kuitenkin tuntui kuin kotiin olisi tullut, kun tutut Sodankylän maisemat alkoivat auton ikkunasta näkyä. Jo Oulu (- Tornio) - Sodankylä -väli itsessäänkin on niin tuttu ja moneen kertaan nähty, että sekin tuntui omalla tavallaan kotoisalta. Mykkäelokuvanäytöksessä kyyneleet olivat lähellä, kun muistin taas miksi niin paljon Sodista rakastan. Mielettömät festarit, mieletön paikka, uskomattomia leffoja ja maailman mahtavin yleisö!

No touchy!

Aluksi ilmoitusluontoinen asia. Kesähelteillä blogin päivittäminen on muutenkin hidastunut, mutta tämän postauksen jälkeen How queer! jää täysin ansaitsemattomalle kesälomalle ainakin pariksi viikoksi. Tauon jälkeen on tulossa (todennäköisesti) pientä raporttia Sodankylän elokuvajuhlilta sekä Santo-projektin kauan odotettu viimeinen kolmen leffan setti.

Nyt jatkuu siis Disney Animated Classics. Tässäkään projektissa ei näköjään vältytä kummallisuuksilta. Usean netissä olevan listan (ja Wikipedian) mukaan Dinosaurus on Disney Animated Classics -sarjan 39. elokuva, mutta seuraavana vuorossa olevan Keisarin uusien kuvioiden 40. sija jäi mietityttämään. Kun tsekkasin oman DVD:ni päätynumeron, se kertoo Keisarin uusien kuvioiden olevan 39. elokuva. Sitten löysin vielä pari listaa netistä, joista Dinosaurus oli jätetty välistä. Päättäkää nyt, onko se klassikko vai ei?

Jostain hardcore-fanien foorumilta löysin sitten tiedon, että harvinaislaatuisesti Disney on lisännyt dinosaurusfilkan klassikkojen listaan vasta jälkikäteen, joskus vuosien 2008-2009 paikkeilla. Se selittää väärän numeron DVD:ssä. Mitä vittua Disney nyt ihan oikeasti? Dinosaurus ei edes millään mittakaavalla ansaitse statusta klassikkona. Muistaako joku tätä elokuvaa? Minulla ei ainakaan ollut mitään käsitystä ennen tätä projektia. Useimmista klassikoista on edes joskus kuullut. No jaa, ihmettelyn sijaan voimme nyt paneutua niihin syihin, miksi Dinosaurus ei kelpaa klassikkojen listalle.

Omana kompromissina päätin katsoa Dinosauruksen, mutta jätän sen tässä blogimerkinnässä vaille järjestysnumeroa. Siitäs sait. Muhahaha.


Dinosaurus (Dinosaur, 2000)
Vuonna 2000 julkaistu tietokoneanimoitu Dinosaurus oli yksi julkaisuvuotensa kalleimmista

elokuvaprojekteista. Itse asiassa elokuva yhdistelee tietokoneanimaatiota ja live action -kuvaa. Siinä missä taustat on kuvattu perinteiseen tyyliin on location, kaikki eläinhahmot on luotu tietokonetekniikalla. Onko kalliiksi tullu yhdistelmä oikeasti hyvä vai ylihintainen, nyt jo pahasti vanhentunut floppi?

Iguanodonin muna joutuu lemurien käsiin, kun carnosaurukset hyökkäävät. Kun munasta kuoriutuu pikkuruinen dinosaurusvauva, lemurit päättävät pitää sen ja nimeävä uuden tuttavuuden Aladariksi. Kaikki eivät tietenkään ole uudesta tulokkaasta mielissään: lemurien johtajauros haluaisi syöstä pedon kuolemaan, koska pienestä söpöstä sauruksesta kasvaa tulevaisuudessa lihansyöjä. Kuulostaako kaikki tämä tutulta? Eri lajiin kuuluva pentu eksyy omasta laumastaan toisen pariin ja uusi perhe kasvattaa eksyneen lampaan omaksi kuvakseen. Sitten pentu onkin hämmentynyt, kun kohtaa oman lajinsa edustajia. Erityisesti vastakkaisen sukupuolen edustajia. Tämähän on vähän kuin dinojen Tarzan!

Juoni ei tietenkään ole pelkästään tässä. Iguanodonit ottavat yhteen carnosaurusten kanssa, eikä luontokaan ole eläimille armollinen. Blaablaablaa. Siis anteeksi, mutta tämä elokuva nyt vain on ihan jumalattoman tylsä. Asiaa ei auta yhtään se, että dinosauruksista nyt vain on helvetin vaikea saada mitenkään miellyttävän näköisiä. Screencappien ottaminen tätä postausta varten oli melkoinen savotta, kun kaikki kuvat näyttävät ihan samalta: hiekkaa ja hiekanvärisiä dinoja. Piti ihan etsimällä etsiä jotain vaihtelua.

Juonikaan ei tosiaan ole mikään jännä. Ensinnäkin: ihan uskomaton kliseekokoelma? Teette elokuvan dinosauruksista ja silti saatte juonesta tehtyä tylsän ja mitäänsanomattoman, onneksi olkoon! Plussaa myös uskomattoman karismattomista ääninäyttelijöistä ja hahmoista. Yksikään hahmo ei saa minua kiinnostumaan siitä, mitä sille tapahtuu. "Oho, nyt tuo iso petosaurus tulee ja syö tuon söpön lemurin. No, ihan sama."

Mitenkäs se kallis animointi sitten? Jos ajatellaan, että Dinosaurus on tehty vuonna 2000 niin onhan se siihen nähden hyvä. Tietokoneanimaatio on kuitenkin sellainen laji, joka vanhenee nopeasti ja hyvin rumasti. Kun jossain Chaplinin 1920-luvun leffassa näkyy "erikoistehosteiden" käsityöläisyys, se on jotenkin nostalgisella tavalla hurmaavaa ja aikaansa kuuluvaa. Kun hieman kökömmin tehty tietokoneanimaatioleffa vanhenee, se alkaa näyttää kökösti retrolta tietokonepeliltä. Ja se ei ole kaunista se. Dinosaurus on kuitenkin kestänyt aikaa ihan hyvin, eikä animoinnin katsominen ole koko ajan tuskaa. Välillä vain. Enemmän ärsyttävät huonot ääninäyttelijät, joista ei saa oikein mitään irti. Äänet ovat hyvin geneerisiä, eivätkä tuo minkään hahmon persoonaa mitenkään esille.

Live action-taustojen ja tietokonehahmojen yhdistäminen tuntuu jotenkin kummalta. Itse asiassa taustat on saatu näyttämään jotenkin tosi "halvalta" ja köykäiseltä, yhdistelmä ei vain toimi. Värimaailmallakin on osansa asiassa, sillä silloinkin kun kaikki ei ole hiekanruskeaa, värit ovat jotenkin haaleat ja tylsät. Disneylla on pitkä historia live actionin ja animaation yhdistelemisestä, joten on vähän pettymys, miten huonolta tuo kombo tässä näyttää. Se saa myös hahmot näyttämään huonommalta kuin mitä normaalisti.

Summa summarum: ihan hirveää kuraa. Suosittelen varauksella perheen pienimille, jos en tykkäävät dinosauruksista. Jos eivät niin unohda koko juttu. Eri dinosauruslajien tuijottaminen on nimittäin luultavasti parasta mitä tästä leffasta saa irti. Jos odotat perinteistä klassikko-laatua, petyt ja pahasti.

Dinosaurus (Dinosaur, 2000)
Ohjaus: Eric Leighton & Ralph Zondag
82 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 2.0/10


39. Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove, 2000)
Keisarin uudet kuviot on vähintäänkin hieman poikkeuksellinen Disney-klassikko. Ohjaajan puikoissa hääri aiemmin Disneyn efektiosastolla tutuksi tullut Mark Dindal, jonka käden jälkeä voi ihailla mm. elokuvissa Aladdin (1992), Bernard ja Bianca Australiassa (1990) ja Pieni Merenneito (1989). Dindal on ollut myös mukana kirjoittamassa leffaa.

Keisarin uusien kuvioiden juoni on Disneyn mittakaavalla suorastaan absurdi. Jossain päin Etelä-Amerikkaa elelee itserakas ja hemmoteltu keisari Kuzco (äänenä David Spade), joka suunnittelee parhaillaan itselleen uutta palatsia, synttärilahjaksi itseltä itselleen. Palatsi aiotaan pykätä suoraa pienen maalaiskylän päälle. Kylässä asustaa hyväsydäminen laamapaimen Pacha (John Goodman) perheineen. Pacha vastustaa keisarin suunnitelmia, mutta ei voi mitään mahtavalle valtionpäämiehelle.

Samaan aikaan Kuzcon ilkeä velhoapuri Yzma (Eartha Kitt) suunnittelee vallankaappausta yhdessä rusina-aivoisen sidekickinsa Kronkin (Patrick Warburton) kanssa. Yzma aikoo myrkyttää Kuzcon, mutta hullusti käy: sopat menevät sekaisin ja Kuzco muuttuukin laamaksi! Pohjimmiltaan hyväsydäminen Kronk ei henno tappaa laama-Kuzcoa suunnitelmien mukaan, vaan Kuzco päätyykin Pachan huomaan. Epäsopusuhtaisen parin täytyy päästä takaisin palatsiin etsimään vastalääkettä ennen kuin Yzma ja Kronk pääsevät heidän jäljilleen.

Piirrostyyliltään Keisarin uudet kuviot edustaa sitä hieman kulmikasta tyyliä, josta on nähty viitteitä jo aimmissa Disneyn piirroselokuvissa. Tämä leffa vie kuitenkin tuon kulmikkuuden ihan uudelle tasolle ja tyyli jatkui yhtenäisenä vielä tästä eteenpäinkin, kun seuraavana vuonna teattereihin pamahti Atlantis - Kadonnut kaupunki kulmanaamaisen sankarinsa Milon kanssa. On varmasti ihmisiä, joita tämä tyyli ei lainkaan miellytä ja itsekin olen vähän siinä rajoilla. Kaikkeen tottuu.

Piirrostyyli eroaa siis aiemmasta, mutta niin eroaa moni muukin asia, mm. huumori, joka on suhteellisen nokkelaa (toisia varmasti ärsyttää), nopeatempoista ja kaikin puolin epädisneymäistä. Lauluja ei ole mukana käytännössä ollenkaan, ellei lasketa alun Theme Song Guyn vetäisemää tunnaribiisiä. Mitään aiempien Disney-leffojen musikaalinumeroita ei siis ole. Sitä myöten leffa onkin sitten himppaisen edeltäjiään lyhyempi.

Itse pidän tästä leffasta ihan suunnattomasti, varsinkin suomenkielisestä versiosta, joka on mielestäni alkuperäistä hauskempi dialoginsa puolesta. En jaksa edes laskea kuinka monesti olen nähnyt tämän leffan, vaikka ensimmäinen katselukerta ajoittui johonkin vuoden 2006 paikkeille. Mitään samanlaista syvällisyyttä ja taiteellisuutta kuin esim. Leijonakuninkaassa ja Kaunottaressa ja Hirviössä tässä ei ole, mutta toisaalta hyvä niin. Tämä leffa on rehellisesti 78 minuuttia pelkkää hupailua, pienellä mutta saarnaamattomalla opetuksella varustettuna. Kronk on hyvä koominen sidekick, Yzma on ihan kelpo pahis ja Pachakin toimii straight manina ihan hyvin. Itse laamakeisari taas menee kaikessa itsekkyydessään pitkästi absurdin puolelle ja juuri Kuzcon todellisuudesta vieraantuneet edesottamukset aiheuttavat parhaat naurut. Asetelmat on siis kohdallaan.

Voin kuvitella, että Keisarin uusia kuvioita on myös helppo vihata ja on varmasti ihmisiä joita se ärsyttää, mutta leffa kannattaa katsoa avoimin mielin. Jätä Dinosaurus välistä ja siirry suoraan tähän.

Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove, 2000)
Ohjaus: Mark Dindal
78 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10

VHS-ilta IV: Tutut tuntemattomat

VHS-illassa mennään nyt ryminällä mainstreamin puolelle - ainakin tämän teeman kriteerien mukaan. VHS-illoissa on tullut ihan luvattoman pitkä tauko, mutta toukokuinen mökkiviikonloppu jos mikä on otollista aikaa nauhojen pyörittelyyn.

Osaksi iltojen pitäminen on jäänyt siitäkin syystä, että vanhoja kassuja on löytynyt kirppareilta ihan hämmentävän vähän. Viimeksi leffoja on tullut ostettua viime vuoden puolella, vaikka kirpparikierroksia on tehty säännöllisesti. Nytkö ne helmet katoaa? Hyvät ihmiset, pyydän. Jos nurkissanne ajelee vanhoja VHS-leffoja, älkää missään nimessä heittäkö niitä pois. Aina on olemassa joku kasetteihin hurahtanut hölmöläinen, kuten minä. Paitsi jos kassuvalikoimastanne löytyy lähinnä Matrixia, Armageddonia ja Muumiota, niillä saatte minun puolestani heittää niillä vaikka vesilintua.

Tämänkertaisista leffoista vain ensimmäinen täyttää kaikki VHS-illalle asetetut kriteerit. Nagisa Oshiman Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976) on kyllä tunnettu kulttiteos, mutta sillä on kolmikosta ainoana alle 10 000 ääntä IMDb:ssä. Leffa on pyörinyt nurkissa vaikka kuinka kauan ja lienee yksi ensimmäisiä "kummallisia" VHS-ostoksia. Kaksi muuta elokuvaa, Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987) ja Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992) täyttävät kriteerit vain ikänsä puolesta.

Kolme miestä ja baby on ollut katsomislistalla jo pitkän aikaa (älkää kysykö minulta vaan kanssaeläjältä). Muutama viikko sitten tuli katsottua intialainen versio tästä leffasta, Heyy Babyy (2007). Kuvittele miltä Kolme miestä ja baby näyttää, kun se kestää kaksi ja puoli tuntia ja joka välissä lauletaan ja tanssitaan. Ah, Bollywood... No, joka tapaukessa, tästä leffasta on tullut jo pieni sisäpiirin vitsi ja kun VHS tuli vastaan niin pakkohan se oli ostaa. Ja nyt se on pakko myös katsoa.

Ruohonleikkaaja löytyi Haapaveden kirppikseltä viime kesänä. En voinut vastustaa kiusausta, sillä leffa oli vielä director's cut ja 40 minuuttia teatterijulkaisua pitempi. Leffa tunnetaan... "huimista" tietokone-efekteistään ja voin vain kuvitella mitä nuo ylimääräiset 40 minuuttia pitävät sisällään. Ohjaajan leikkaus kestää siis kokonaisuudessaan kaksi tuntia ja 20 minuuttia. Huh! Ruohonleikkaajan tuotanto oli melkoista perseilyä, sillä elokuvaa on mainostettu Stephen Kingin nimellä, vaikka tarinalla ei ole mitään tekemistä Kingin samannimisen novellin kanssa. Perusteettomasta mainoksesta seurasi tietysti oikeusjuttu, jonka seurauksena leffaa lakattiin virallisesti kutsumasta Stephen Kingin Ruohonleikkaajaksi.


Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987)
Speksit: euron hintainen kassu ns. normaalikokoisessa kotelossa. Oulun Järki-kirppikseltä joskus viime syksynä hankittu. Kuva rakeinen kuin jokin tosi rakeinen asia, mutta muutenhan tämä toimi tosi hyvin. Tämä leffa on jo sen verran mainstreamia, että päätimme jättää kassun mökille tulevaisuuden tylsiä sadepäiviä varten.

Olen varmasti nähnyt tämän joskus, mutta mitään kunnon muistikuvia minulla ei teoksesta ole. Lisäksi sekoitan tämän aina siihen toiseen vauvakomediaan, Vauva vapaalla (Baby's Day Out, 1994). Alun perin Kolme miestä ja baby perustuu ranskalaiseen elokuvaan Kolme miestä ja käärö (3 hommes et en couffin, 1985). Nyt kun Amerikka- ja Intia-versiot on katsottu, pitäisiköhän seuraavaksi katsoa Ranska-versio? Olisikohan se jo liikaa?

Arkkitehti Peter (Selleck), sarjakuvapiirtäjä Michael (Guttenberg) ja näyttelijä Jack (Danson) ovat kolme hilpeää ja huoletonta kämppistä, jotka jakavat hulppean kattohuoneiston Manhattanilla. Tarina alkaa Peterin synttärijuhlista, joiden jälkeen Jack pakkaa tavaransa ja lähtee Turkkiin kuvaushommiin. Ennen lähtöään hän kertoo Michaelille, että asuntoon tuodaan seuraavana päivänä hänen ohjaajaystävänsä paketti, joka haetaan myöhempänä ajankohtana. "Älä välitä siitä."

Seuraavana päivänä Peter ja Michael kokevat elämänsä yllätyksen, kun heidän ovensa eteen on tuotu vauva korissaan. Korissa on lappu, jonka mukaan Jack on lapsosen isä. Äiti on jättänyt babyn isukin hoidettavaksi. Peter ja Michael luulevat tämän olevan se paketti ja hässäkkähän siitä syntyy - monella tavalla. Onhan se hauskaa, kun miehet eivät osaa hoitaa vauvaa. Lopulta kolmikko tajuaa sekaantuneensa myös huumebisnekseen ja tietysti lapsen äitikin tulee sopivalla hetkellä vaatimaan nyyttiään takaisin.

Suurin yllätys tässä leffassa oli se, että ohjaajana on häärinyt tuttu Star Trek-mies, Leonard Nimoy. Muuten elokuva on melko yllätyksetön, harmiton hupailu, joka ei tuo pöytään mitään merkittävää. Jokseenkin absurdia, miten tästä leffasta on tehty niin monta eri versiota eli puolilla maailmaa. Ja tälle on vielä jatko-osakin, ysärillä valmistunut Kolme miestä ja pikkuneiti (Three Men and a Little Lady, 1990). Onko se nyt niin mielenkiintoista miten miehet ovat ihan avuttomia pikkuisen vauvan kanssa? Kyllähän tästäkin leffasta muutama hauska jippo löytyy, mutta jostain syystä eritevitsit eivät saa nauramaan ääneen.

Tämänkin leffan kohdeyleisö on vähän hukassa. Aikuisyleisölle tämä lienee tarkoitettu, mutta juoni on siihen aivan liian naiivi. Niin oli kyllä Heyy Babyyssakin. Vertailussa en osaa sanoa kumpi on parempi, Bollywood-versio vai tämä. Vaikka intialainen vastine oli reippaasti pidempi, siinä oli sentään muutama ihan kelpo laulu- ja tanssinumero. Laulavathan miekkoset tässäkin kolmiäänisesti tuutulauluja, mutta ei se nyt vaan ole sama asia.

Lopullinen tuomio: tylsää ja mitäänsanomatonta peruskauraa. Mitäpä tästä sen enempää sanomaan.

Kolme miestä ja baby (Three Men and a Baby, 1987)
Ohjaus: Leonard Nimoy
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 4.3/10



Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976)
Speksit: ehkä jopa parin euron hintainen normaalikoteloinen kasetti Oulun Paljekirppikseltä. Selvä ja hyvä kuva, ei mitään pökkimistä. Tai siis. Niin, no, joo.

Voin vain kuvitella minkälaista hakusana-trafiikkia tämä leffa tuo mukanaan. Itselleni Nagisa Oshima on tuttu  Tabun (Gohatto, 1999) ohjaajana, miehen muu tuotanto ei ole ennestään tuttua. Aistien valtakunta on tositapahtumiin perustuva eroottinen draama.

Nuori Sada Abe on entinen prostituoitu, joka on siirtynyt sisäköksi hotelliin. Töissä hän kohtaa hotellin komean omistajan Kichizon ja parin välille kehkeytyy intensiivisen eroottinen, jopa pakkomielteinen suhde. Sada painostaa Kichizoa hylkäämään vaimonsa ja pariskunnan leikeistä tulee aina vain kokeellisempia ja hurjempia elokuvan edetessä.

Tuossapa koko juoni oikeastaan olikin. En halua spoilata elokuvan hurjimpia kohtauksia, eikä mitään lineaarista juonta oikeastaan ole. Elokuva vain hyppii yhdestä tapahtumasta toiseen ja tarinan keskiössä on Sadan ja Kichizon keskinäinen kemia, valtapeli ja yllyttäminen yhä paheellisimpiin tekoihin. Kuten jo aiemmin sanoin, hurja tarina perustuu tositapahtumiin 1930-luvun Japanissa ja siksi tuskin spoilaan sitä, kun kerron tarinan päättyvän Kichizon seksuaalisväritteiseen murhaan.

Oshiman elokuva on täynnä kauniita kuvia ja se on kaikin puolin taidokkaasti tehty. Vaikka elokuvassa nähdään oikeaa seksiä, taiteellisuutensa vuoksi sitä ei voi sanoa pornoksi. Ai no Korida ei suinkaan ole ensimmäinen ns. mainstream-elokuva, jossa seksi ei ole näyteltyä. Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi Melvin van Peeblesin blaxploitaatio-klassikon Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971), jonka seksikohtausten seurauksena ohjaaja sai sukupuolitaudin. Shokkiarvoa Ai no Koridalla on kuitenkin enemmän kuin useimmilla eroottisilla tai oikeaa seksiä sisältävillä elokuvilla.

Lopulta Ai no Koridalla on tyylin puolesta paljonkin yhteistä Tabun kanssa. Molemmissa keskitytään kuvaamaan henkilöiden välistä kemiaa ja sen kehitystä ja perinteistä juonikerrontaa on vain vähän. Pidän kuitenkin selvästi enemmän Tabusta, koska Ai no Koridassa shokeeraavat kohtaukset ja yliseksuaalisuus vievät kaiken huomion. Ne harhauttavat helposti itse asiasta, eikä joka kohtauksessa ole täysin selvää, miksi taas pitää näyttää kaikki. Ne muutamat varsinaiset shokkikohtaukset ovat sikäli ymmärrettävissä, että ne kuvaavat pariskunnan keskinäisen jännitteen kiristymistä.

Hieman hillitymmällä otteella Ai no Korida voisi helposti olla Tabun kanssa samoilla viivoilla.

Ai niin. Pariskunnan seksuaalinen kanssakäyminen ei ole erityisen privaattia. Silminnäkijöiden lausuntoja tuskin on ollu vaikea saada, sillä parittelun aikana samassa huoneessa on hämmentävän usein shamisen-sooloa soittava geishamummo.

Aistien valtakunta (Ai no Korida, 1976)
Ohjaus: Nagisa Oshima
106 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10



Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)
Speksit: normaalikoteloinen, parin euron hintainen kassu Haapaveden kirppikseltä, mikä ikinä sen nimi lieneekään. Director's Cut, jossa 40 lisäminuuttia efektipelleilyä. Aluksi kuva värisi kuin haavanlehti, mutta tilanne korjaantui onneksi pian.

Vuonna 1992 Ruohonleikkaja oli varmasti kunnianhimoinen projekti kaikkine tietokone-efekteineen. Kuten jo aiemmin todettu, elokuvan täyspitkä nimi oli alun perin Stephen Kingin Ruohonleikkaaja, mutta Kingin nimi poistettiin oikeusjutun myötä. New Line Cinema oli ostanut oikeudet Kingin samannimiseen novelliin, mutta tämän elokuvan käsikirjoitus oli täysin itsenäinen projekti, jonka alkuperäinen nimi oli Cyber God. Makustelepa tuota nimeä hetki. CYBER GOD. Joka tapauksessa, New Line Cinema päätti yhdistää Kingin tarinan ja täysin siihen liittymättömän käsikirjoituksen ja luoda jonkinlaisen epäpyhän äpäräelokuvan, jota voisi mainostaa Kingin nimellä. Suunnitelma kusi kintuille ja minä olen sitä mieltä, että tämän leffan nimi pitäisi ehdottomasti olla Cyber God.

Dr. Lawrence Angelo (Pierce Brosnan) tekee kokeita, jossa simpanssin älykkyyttä kasvatetaan lääkehoidolla ja virtuaalitodellisuudella. Koe onnistuu, mutta lääkitys tekee koe-eläimestä väkivaltaisen ja vihamielisen. Angelo on vähällä luopua kokeistaan, kunnes hän kohtaa uuden, täydellisen koe-eläimen: vajaaälyisen ruohonleikkaajan nimeltä Jobe. Orpo Jobe asuu kirkon piharakennuksessa ja kulkee hoitamassa ihmisten pihoja pastorin veljen Terryn kanssa. Angelo esittelee Jobelle virtuaalitodellisuutta ja saa houkuteltua tämän mukaan kokeisiinsa.

Kuten arvata saattaa, ihmiskokeet eivät pääty juuri sen paremmin kuin eläinkokeetkaan. Angelo jättää pois väkivaltaista käytöstä aiheuttavan lääkityksen, mutta pian asiat alkavat silti mennä alamäkeen. Jobe oppii asioita salamannopeasti ja kiintyy virtuaalitodellisuuteen. Aluksi innostunut ja utelias Jobe muuttuu pian ihmiskoneeksi ja lähtee kostoretkelle. Maksajiksi joutuvat ne, jotka ovat pilkanneet Jobea tämän tyhmyydestä.

Itse asiassa leffa oli yllättävän hyvä. Ei silti hyvähyvä, mutta odottelin sellaista kunnon all over the place -perseilyä, jossa ei ole päätä tai häntää. Onhan tämä nyt 40 lisäminuutin kanssa ihan tolkuttoman pitkä. Nämä ohjaajan leikkaus -versiot muutenkin mietityttävät minua, etenkin silloin kun ne lisäävät pituutta roimasti. Joskus täytyy raa'asti luopua hyvistäkin ideoista, jos ne eivät toimi kokonaisuuden kannalta - kill your darlings. Jos elokuvaa on voitu esittää sataminuuttisena, tuovatko lisätyt neljäkymmentä minuuttia siihen jotain oikeasti olennaista lisää?

Sinänsä Ruohonleikkaajassa kerronta on melko sujuvaa loppupuolelle saakka, joten lisäykset lienevät aika pieniä. Loppua kohden vähän venytellään ja kiinnostus lopahtaa. Jeff Fahey on Jobena karismaton ja tylsä. Vaikka leffa on pitkä, Joben muutos hyväntahtoisesta ääliöstä kylmäksi älyköksi on turhan nopea ja vaiheeton. Aluksi Jobe on typerys, sitten innostunut oppija ja lopulta kuin robotti. Mitään vivahteita on turha hakea. Rakkaussuhde rikkaaseen nuoreen leskeen Marnieen vaikuttaa melko tyhjänpäiväiseltä. Suhteen traaginen loppu toimii esimerkkinä virtuaalimaailman vaarallisuudesta, mutta noin muuten koko sivujuoni on pelkkää filliä jo muutenkin täydenoloisessa leffassa.

Vanhentuneet efektit ovat hauskaa katsottavaa parissa ensimmäisessä virtuaalitodellisuuskohtauksessa, mutta eivät jaksa innostaa enää myöhemmin. Kaikkine puutteineen ihan hauska leffa. Kelpo viihdettä, jos jaksat viihtyä sen ääressä lähes kaksi ja puoli tuntia.

Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)
Ohjaus: Brett Leonard
140 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

Kun rikas poika mustan miehen osti

ViaPlay-tilaus loppui viikonloppuna. Kovin iso ikävä ei tätä palvelua jäänyt, sillä loppujen lopuksi sitä tuli käytettyä vähän. Siihen taas suurin syy oli surkea käyttöjärjestelmä, josta valitin luultavasti jo tarpeeksi siinä ainoassa ViaPlay-postauksessa jonka tein. Muutama ihan hauska leffa palvelusta kuitenkin tuli katsottua ja yksi niistä on tässä.

The Toy - Kuumakalle

 (The Toy, 1982) 

Leffassa työtön toimittaja Jack Brown (Richard Pryor) koittaa saada kasaan tarpeeksi rahaa maksaakseen talonsa lainan, ettei pankki sitä veisi. Mies saa hanttihommia suuresta tavaratalosta siivoojana. Hän tekee välittömästi huonon vaikutuksen tavaratalon johtajaan U. S. Batesiin, mutta ökyrikkaan johtajan pilalle hemmoteltu kakara tykästyy hauskasti pelleilevään miekkoseen. Poika on isänsä luona vierailulla vain kerran vuodessa ja isukki onkin luvannut, että pikkuinen Eric Bates saa valita mitä tahansa tavaratalosta. Eric valitsee siis Jackin. Niinpä johtaja Bates kirjaimellisesti ostaa pojalleen leikkikaveriksi mustan miehen. Mikä mieletön asetelma komedialle!

Jack suostuu tarjoukseen rahanpuutteessaan, mutta katuu päätöstään välittömästi. Eric on todellinen kauhukakara, jonka leikit ovat melkoista kidutusta. Pian Eric kuitenkin oppii, ettei ihminen ole lelu ja näyttää pehmeän puolensa. Kakara on ihan okei, mutta kaipaa kovasti isänsä huomiota. Isälle puolestaan on tärkeää, että pojalla on seuraa, jotta hänen ja uuden povipommivaimonsa ei tarvitsisi vaivata päätään asialla. Jack haluaa auttaa Ericia pääsemään parempiin väleihin perheensä kanssa.

Elokuvan asetelma on tosiaankin monessa mielessä herkullinen. Leikkikaverin ostamisesta tulee välitön yhteys orjakauppaan, mutta aihetta ei käsitellä saarnaavasti, vaan vaikutelma tulee ihan ilman ääneen sanomista. Tiedät, että se on siellä, mutta kukaan ei puhu siitä. Rasismiaihe tulee pinnalle vasta loppupuolella ja silloinkin melko maltillisesti, kun selviää, ettei Ericin isukilla ole ihan puhtaat jauhot pussissa. 

Huumori on melko peruskamaa, mutta muutama aidosti hauska kohtauskin leffasta löytyy. Oivallus siitä, että "master Bates" kuulostaa nopeasti sanottuna samalta kuin "masturbates" ei ehkä ole varsinaista komediakultaa, mutta tässä sekin toimii kuin häkä. Varsinkin kun sitä maltetaan käyttää vain kerran ja se tulee alleviivaamatta ja täytenä yllätyksenä. Välillä huumori toistaa itseään pahasti. Jack leikkii vastahakoisesti Ericin kanssa, Ericin leikit ovat hirveitä ja vähän sadistisia, Jack suuttuu ja uhkaa lähteä tai lähtee, Eric herkistelee ja kohta sama homma alkaa alusta.

On paha sanoa, mikä The Toyn kohdeyleisö lopulta on. Huumori on välillä enemmän aikuiseen makuun sopivaa ja juonessa sivutaan myös melko paljon seksiä ja jopa Ku Klux Klania. Toisaalta välillä juonen kuljetus on perhe-elokuvamaisen naiivia. Ihan kuin elokuva olisi jaettu kahtia. Välillä mennään perhe-elokuvatyyliin ja välillä ei todellakaan. Osaksi juuri tuon haahuilun takia kokonaisuus tuntuu todella rikkonaiselta. Harmi, sillä omaperäisyyden puolesta tässä olisi ainesta paljon parempaankin.

Summa summarum: jos olet ViaPlayn hommannut tai muuten saat The Toyn käsiisi, kyllähän se kannattaa katsoa. Älä kuitenkaan ylianalysoi tai odota mitään syvällistä, saati avartavaa. Hauskasta ja omaperäisestä asetelmastaan huolimatta The Toy on tyypillinen kasarikomedia ja sellaiseksi ihan viihdyttävä. Jos siis kasarikomedioista ylipäätään tykkää. Kukapa ei tykkäisi?

The Toy - Kuumakalle (The Toy, 1982)

Ohjaus: Richard Donner

102 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 5.8/10

Hyvästi, Ray Harryhausen

Elokuvamaailmasta kajahtaa jälleen surullisia uutisia, joskin jo muutaman päivän takaa. Efektiguru Ray Harryhausen menehtyi tiistaina 7.5.2013 Lontoossa. 92 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt alan veteraani teki merkittävimmät efektityönsä jo puolisen vuosisataa sitten, 50-70-luvuilla. Harryhausenin viimeiseksi efektityöksi jäi elokuva Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. How queer! kunnioittaa nyt Harryhausenin muistoa tsekkaamalla yhden miehen tunnetuimmista elokuvista.

Taistelu kultaisesta taljasta 

(Jason and the Argonauts, 1963)

Kultaisen taljan tarina tulee suoraan muinaisen Kreikan tarustosta. Elokuvan alussa ollaan heti toiminnan ytimessä, kun Pelias surmaa ylijumala Zeusin suojelemana Thessalian kuninkaan Ariston. On kuitenkin ennustettu, että joku Ariston kolmesta lapsesta tulee viemään Peliaksen vastahankitun kruunun. Poikia Aristolla oli vain yksi, Jason, jonka kohtalo on tulla suureksi sankariksi ja voittaa Pelias. Jason kohtaakin vastustajansa ja verivihollisensa pian aikuiseksi tultuaan, mutta ei tunnista tätä. Pelias kehoittaa Jasonia etsimään legendaarisen kultaisen taljan ennen kuin täyttää kohtalonsa. Näin vanha kuningas toivoo voittavansa aikaa: kultaisen taljan huhutaan olevan toisella puolella tunnettua maailmaa eikä sen olemassa olosta ole mitään takeita. Talja on eräänlainen versio Graalin maljasta ja sen huhutaan parantavan kaikki taudit ja tuovan maahan rauhan.

Jumalatar Heran suojeluksessa Jason lähtee etsimään taljaa. Hän kokoaa ympärilleen urhean miehistön, Argonautit, joiden kanssa hän matkaa maailman toiselle laidalle taljan perässä. Matkalla sankarit kokevat monenlaisia ihmeitä ja lempeä Hera pelastaa heidät useaan otteeseen. Olympus-vuorella Jasonin matka on Zeusin ja Heran välinen shakkipeli, jonka Hera vannoo voittavansa.

Leffan huikeat tehosteet ovat siis Ray Harryhausenin käsialaa ja ne ovatkin leffan suola. En ole koskaan erityisemmin pitänyt tällaisista eeppisistä seikkailuelokuvista, mutta Kultainen talja on piristävä poikkeus, ehkä osittain kompaktin pituutensa vuoksi. Meno pysyy hyvässä tahdissa ja jotain tapahtuu sopivin väliajoin niin ettei koskaan tule tylsää. Harryhausenin efektit ovat mestarillisia, niissä on juuri sellaista kekseliäisyyttä ja käsityöläisyyttä mistä suuresti pidän. Erityisen vaikuttava on leffan kuuluisin kohtaus, luurankotaistelu, muutaman minuutin kohtaus, jota Harryhausen työsti peräti neljä kuukautta.

Muitakin hienoja efektikohtauksia löytyy. Yksi Argon miehistön ensimmäisistä seikkailuista sattuu jumalten saarella, jossa aarteita vartio jättimäinen patsas Talos. Kun Herkules varastaa jumalten varastoista kultaisen keihään, Talos herää henkiin, eikä päästä ketään pois saarelta ennen kuin hänet on voitettu. Valtava, yllättävän sulavasti liikkuva Talos on hienoa katseltavaa. Toisessa hienossa kohtauksessa valtava merten jumala Triton sukeltaa syvyyksistä auttamaan argonautteja läpi murenevan kalliosolan. Pysäyttävän hieno meininki!

Leffa itsessään jää vähän kesken ja töksähtäen. Jason tuntuu jo täysin unohtaneen kiistansa isänsä surmaajan Pileaksen kanssa. Zeus ja Herakin päättävät jättää shakkipelinsä kesken, kun Jason löytää rinnalleen kauniin Medeian. Ihan kuin tekijät olisivat vain yhtäkkiä päättäneet, että lopetetaanpas leffa tähän. Tai ihan kuin rahat olisivat loppuneet kesken yllättäen.

Kaiken kaikkiaan Taistelu kultaisesta taljasta on viihdyttävä seikkailupakkaus, sopivan toiminnantäyteinen ja pituuskin on ihan soppeli. Mitään erityisiä raakuuksia leffassa ei ole, (vaikka heti ensikohtauksissa nuorta neitoa isketään miekalla niskaan) joten sitä voi katsoa vaikka koko perheen voimin. Kannattaa tsekkailla jos osuu kohdalla, jos ei muuten niin ainakin efektien puolesta. Ray Harryhausenille toivotan täten rauhaisaa ikiunta. Mies on ehdottomasti arvostuksensa ansainnut.

Taistelu kultaisesta taljasta (Jason and the Argonauts, 1963)
Ohjaus: Don Chaffey
104 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.6/10