Ryminää Soulissa

Kauan odotettu varmistuskirje pölähti sähköpostiin vihdoinkin, lennot on varattu ja kesäsuunnitelmat ovat sitä myöten selvillä. Lähden nimittäin Etelä-Koreaan kuukaudeksi kesäkouluun! Pääasiassa tulee hengailtua Soulissa ja lähiympäristössä, matka-aikana heinäkuu. Vinkkejä saa antaa. Olen kuullut, että paikallisista elokuvateattereista ainakin osa on aika päräyttäviä. Sitä en vielä tiedä kerkeääkö niitä lopulta testaamaan. Kouluohjelmaan näyttäisi kuuluvan ainakin yksi korealainen elokuva.

Kuukauden opiskelun jälkeen reissu jatkuu vielä elokuun helteissä paistattelevaan hikiseen Japaniin. Suunnitteilla on sen verran kunnianhimoinen kiertoreissu, että koko ruljanssin toteutuminen vähän mietityttää. Toivottavasti Japanin junaverkko on niin näppärä ja toimiva kuin olen kuullut. Haaveissa on päästä tutustumaan ainakin Eiga Mura -elokuvakylään Kiotossa.

Joka tapauksessa, tämän ilouutisen kunniaksi eteläkorealaista toimintatykitystä. Varoitus! Sisältää pientä spoilausta. Et tätä kuitenkaan katso ja jos katsotkin, et tosissasi, joten älä valita.

2009: Lost Memories

 (2009: Loseteu maemorijeu, 2002)

Elokuva sijoittuu Etelä-Korean pääkaupunkiin Souliin, mutta oikeastaan Korea ei ole enää Korea, vaan osa jatkuvasti laajenevaa Japania. Muukin historia on mennyt uusiksi, erityisesti Toisen Maailmansodan ajalta. Hiroshiman ja Nagasakin sijaan atomipommi putosi Berliiniin ja päätti sodan. Korean sotaa puolestaan ei koskaan tapahtunutkaan, joten on perusteltua olettaa, että kyseessä on yksi yhtenäinen Korea. Joka kuuluu Japaniin.

Kaikki on muuttunut ja Seoulkin on suomiteksteissä käännetty Söuliksi. Ryökäleet.

Sakamoto on JBI-agentti, jolle alkaa pikkuhiljaa selvitä salaisuus muuttuneen historian takana. Hän tutustuu Hureisenjiniin, korealaiseen vastarintaliikkeeseen. Hänelle selviää, että historia ei olekaan sitä mitä sen pitäisi olla. Atomipommien ja hävityn sodan murtamat japanilaiset nimittäin matkustivat ajassa taaksepäin (MITÄ?) ja muuttivat historiankulkua estämällä japanilaisen kuvernöörin salamurhan Kiinassa 1909 (MITÄÄÄ). Yhden muutoksen tuloksena koko historia kirjoitettiin uusiksi. Ilman atomipommien tuomaa tuhoa Japani pystyi laajenemaan muualle Aasiaan.

Voi hyvänen aika mikä juoni. Ihan posketonta meininkiä. Sitä en tiedä miten yhden ihmisen elämä tai kuolema vuonna 1909 voi vaikuttaa maailmanlaajuisen sodan kulkuun ja lopputulokseen, mutta kai tässä on joku perhosvaikutus. Ja miten hitossa kukaan päätteli, että juuri tämän yhden tapahtuman muuttaminen muuttaa kaiken? Testattiinko muita vaihtoehtoja ensin vai vaikuttiko tämä vain heti kärkeen parhaalta mahdolliselta? Tehokas tuo katkerien aikamatkustelevien japanilaisten aivoriihi.

Tässä elokuvassa ei ole mitään järkeä oikein miltään kantilta katsottuna. Kaiken huipuksi koko kattaus on ladattu valtavalla määrällä siirappista melodramatiikkaa, joka yltää parhaimmillaan humoristisiin mittoihin. Ei tässä kyllä pokka meinaa pitää muutenkaan. Erikoistehosteet ovat kunnon käppätasoa ja toimintaosioitakin vaivaa yleinen kliseisyys. Hidastettuja kohtauksia on aina vain enemmän ja enemmän ja jokainen pointti tehdään suorastaan vaivaannuttavan selväksi.

Silti tästä on jollain kummalla tavalla pakko pitää. Viihdyttävä setti tämä ainakin on, eikä reilun kahden tunnin kesto tunnu liian pitkältä. Korealaisen Sakamoton ja japanilaisen kollegan Saikon keskinäistä ystävyyttä ja sen murenemista olisi voinut hieroa naamaan vielä vähän lisää.

Saikon japanilaisuus nyt ainakin tulee selville pienintä geeninmurusta myöten. Vuosi on 2009 ja miehen sipsutteleva vaimo pitää jatkuvalla syötöllä kimonoa ja mies itse yukataa, koti on megaesteettinen perinteinen japanilaismökki rakkaudella istutetun puutarhan kera. Unohdinko mainita koilammet ja kaarisillat?

Kaiken kaikkiaan jollain hämärällä tavalla ihastuttavan viihdyttävä kliseepaketti älyttömällä juonella varustettuna. Kannattaako tätä siis katsoa? No totta helvetissä. Suosittelen kaveriksi humalan tuomaa hilpeyttä tai krapulan luomaa naiivia tunneherkkyyttä.

2009: Lost Memories (2009: Loseteu maemorijeu, 2002)
Ohjaus: Si-Myung Lee
136 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.1/10

Some people are worth melting for

Hurraa! Kaksi viimeistä tähän mennessä julkaistua Disney-klassikkoa on tässä! Niin on tämäkin projekti pulkassa. Jatkossa leffat tulee varmaan katsottua pienellä viiveellä julkaisun jälkeen, eli tällaisia parin leffan komboja tuskin enää nähdään. Ikinä. Hurraa!

Molemmat leffat on julkaistu tämän projektin jo ollessa käynnissä, joten maltoin mieleni ja katsoin ne ensi kerran vasta nyt. Tai oikeastaan pääsiäisenä, kun olin kuumeessa. Vapaa-ajan kirjoittelu vähän takkuaa, kun kirjoittaminen on tällä hetkellä harjoittelun myötä kokopäivätyötä.


52. Frozen (2013)
Frozen on tyylilajiltaan melkoisen puhdas Disney-musikaali. Let It Go -biisi voitti jopa parhaan kappaleen Oscarin. H. C. Andersenin Lumikuningatar-satuun löyhästi pohjautuva Frozen on huolellisesti kudottu viihdepaketti.

Prinsessa Elsalla on erikoinen kyky, tai kirous. Hän pystyy pelkällä kosketuksella jäädyttämään mitä tahansa ja luomaan lunta ja jäätä tyhjästä. Kuningas ja kuningatar pelkäävät Elsan vahingoittavan pikkusisartaa Annaa. Lähellä se onkin. Elsa sulkeutuu huoneeseensa ja yrittää opetella hallitsemaan taikavoimaansa. Kun isä ja äiti kuolevat, yhteys Annan ja Elsan välillä katkeaa lopullisesti.

Sitten koittaa Elsan 18-vuotissyntymäpäivä ja kruunajaiset. Linna avataan kansalle ja kaikki juhlivat uutta kuningatarta. Anna kohtaa ihanan prinssi Hansin ja aikoo tämän kanssa suinpäin naimisiin. Elsa stressaantuu pikkusiskonsa ajattelemattomuudesta. Taika ryöstäytyy käsistä ja muuttaa koko kaupungin lumiaavikoksi, Elsan itsensä paetessa vuorille turvaan. Hän sulkeutuu jäälinnaansa tietämätömänä kotikaupunkinsa kohtalosta. Anna lähtee etsimään sisartaan, toiveenaan tuoda kesä takaisin.

Aluksi tuntuu, että kaikki etenee ihan helvetinmoisella kiireellä. Ensimmäinen (lähes) puolikas onkin rytinää. Pikakelauksella mennään lapsuudesta lähes aikuisuuteen asti. Heti aluksi silmiin, tai oikeastan korviin, pistää toinenkin seikka. Tämähän tosiaan on animaatiomusikaali! Nykyajan Disneyt kun ovat jo aika hyvin hylänneet vanhan tyylin ja siirtyneet käyttämään elokuvamusiikkina tarttuvia pop-kipaleita. Biisit eivät Oscar-voittajaa lukuunottamatta kummoisia, mutta hyvä mieli niistä silti jotenkin tulee.

Visuaalinen ilme on myös komea ja parhaimmillaan jäiset maisemat suorastaan hivelevät silmää.

Prinsessa Elsan maagisia jäädytysvoimia käsitellään lopulta aika vähän. Onhan tässä sellaista lievästi Disney-tyyliin siirappista tarinankerrontaa, jossa ikävät, hallitsettomat voimat johtuvat vain väärinymmärryksestä ja siitä, ettei ole saanut olla oma itsensä ja mitä näitä nyt oli. Mutta mistä tuo voima edes tuli? Tätä ei voi kukaan valaista?

Voi olla montaa mieltä siitä, pitäisikö taustoja edes avata. Pakollistahan se ei ole, mutta mielestäni olisi ollut ihan siistiä, jos Elsan voimat olisivat olleet kirous joltain pahalta sukulaistantalta tai muulta ilkimykseltä Prinsessa Ruususen tyyliin. Toisaalta sekin polku olisi lopulta pitänyt sulkea, ja tarinasta olisi varmaan mennyt fokus. Annetaan olla.

Hahmoihin ei saa kovinkaan hyvin otetta. Anna ja Elsa ovat ihan sympaattisia, mutta romanttiset intressit ja muut miespuoliset hahmot jäävät pahvikopioiksi itsestään - jopa Annaa auttava Kristoff, jolla on ihan kiinnostava menneisyys. Hahmoista paras on silti kiistatta lumiukko-sidekick Olaf. Pitkästä aikaa aidosti viihdyttävä huumori-sidekick Disney-leffassa!

Frozen (2013)
Ohjaus: Chris Buck & Jennifer Lee
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.8/10


53. Big Hero 6 (2014)

Uusin julkaistu Disney-klassikko vie meidät ihan ihmeelliseen paikkaan, San Fransokyoon eli San Franciscon ja Tokion sekoitukseen. Nuori Hiro-poika osallistuu hämäriin robottitaisteluihin rakentamallaan masiinalla samalla kun isoveli Tadashi opiskelee robottiteknologiaa paikallisessa yliopistossa. Nuoresta iästään huolimatta lahjakas Hirokin voisi päästä jo opiskelemaan. Opiskelupaikka on jo hyppysissä, kunnes traaginen tulipalo vie mennessään sekä Tadashin että tämän mentorin Callaghanin.

Hiro menettää kiinnostuksensa robotteihin, kunnes löytää kotoaan Baymaxin, Tadashin viimeisimmän projektin. Baymax on terveydenhuoltorobotti, jonka tarkoitus on toimia henkilökohtaisena sairaanhoitajana. Kun Hiro saa tietää, että tulipalo oli vain kulissi, jonka turvin joku varasti hänen oman keksintönsä, ajatuksen voimalla toimivat mikrorobotit, hän päättää valjastaa Baymaxista taistelurobotin ja kostaa veljensä kuoleman. Mukaan liittyvät Tadashin opiskelukaverit, ja pian kasassa onkin todellinen supersankarijengi.

Jos Big Hero 6 jotain on, niin ainakin vauhdikas ja viihdyttävä. Supersankarihahmot ovat ihan hauskoja, mutta jäävät melko etäisiksi. Tässä pelataan sillä perinteisellä kikalla, että kaikilla sankareilla olisi joku omaan persoonaan sopiva supervoima ja päheä asu. Aika vähän siitä kuitenkaan saa irti, muutamien irtonaurujen lisäksi. Erityisesti naispuoliset hahmot ovat tylsääkin tylsempiä, eivätkä jää yhtään mieleen.

Hirossa itsessään ei myöskään ole tarpeeksi karismaa viemään koko tarinaa eteenpäin. Sen sijaan Baymax on aivan loistava. Ison ja kömpelön, hieman naiivin robottihemmon sekoiluja olisi voinut katsoa enemmänkin. Jälleen hyvä sidekick, joka on lopulta vain valkoinen möhkäle.

Jos hahmot jäävät etäisiksi, niin jää myös miljöö. San Fransokyo? Oikeasti? Koko asetelma herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia.

Taistelurobotiksi muuntautuminen saa Baymaxin identiteettikriisiin - sen perimmäinen tarkoitushan on auttaa ihmisiä, ei vahingoittaa. Elokuvan sanoma onkin lopulta perinteiseen Disney-tyyliin alleviivattu ja valmiiksi pureskeltu: mikään määrä kostotoimia ei tuo mennyttä takaisin. Jopa pahis muuttuu symppikseksi, kun selviää, että hänkin painii oman menetyksensä kanssa. Siirappi valuu taas ovista ja ikkunoista, mutta onneksi lopun lässynläätä ei venytetä liikaa.

Loppujen lopuksi Big Hero 6 oli pienoinen pettymys. Odotin nimittäin paljon enemmän. Ihan kelpo viihdettä silti. Hauskimmat kohdat voi joskus katsoa YouTubesta uusiksi, koko elokuvaa tuskin.

Big Hero 6 (2014)
Ohjaus: Don Hill & Chris Williams
102 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10

Kansa pienoiskoossa

Lumottu kaupunki 

(Magic Town, 1947) 

Lumottu kaupunki on odottanut sopivaa katsomishetkeä jo parisen vuotta. Jostain syystä päätin, että näin vaalien alla olisi otollinen hetki katsoa elokuva, jonka synopsis kuulostaa hämmentävän tylsältä.

Tässä elokuvassa on oikeastaan paljonkin sellaista, mitä en kuollaksenikaan käsitä. Ensinnäkin, elokuvan nimi on Lumottu kaupunki - onko siis kyse jonkinlaisesta fantasiapläjäyksestä? Löytääkö päähenkilö Lawrence "Rip" Smith (James Stewart) matkoillaan maagisen paikan täynnä isosilmäisiä kesyjä eläimiä, taikureita ja suklaasta tehtyjä taloja?

Ehei, ei sinne päinkään.

Rip Smith on mielipidekyselyjen tekijä, joka mittaa työkseen kansalaisten tuntoja esimerkiksi politiikasta tai kulutustuotteista. Miehen firma on melkoinen floppi, kunnes nimessä mainittu lumottu kaupunki tulee kuvioihin. Lumottu vitun kaupunki on paikka, jossa kaikkien mielipide vastaa täysin koko maan kokonaismielipidettä, jetsulleen samalla prosentilla. Grandview'n demografia on täydellinen vastine koko Amerikalle. Se on kuin Amerikka pienoiskoossa, eikä Smithin siis tarvitse enää kysellä mielipidettä maan laajuisesti, kun koko maan keskivertomielipiteen löytää yhdestä kaupungista. Smith kumppaneineen muuttaa Grandview'hin vakuutusmyyjiä esittäen ja utelee siinä sivussa mielipiteitä milloin mihinkin.

Voi perkele! Tässä täytyy olla tylsin elokuvasynopsis ikinä. Hommaa ei edes yritetä myydä mitenkään. Elokuva floppasi julkaisun aikaan pahasti, enkä ole yllättynyt. Ainoa mutka Rip Smithin matkassa on itsepäinen toimittaja Mary, joka haluaisi muuttaa Grandview'n paremmaksi. Smithille on tärkeää, että kaupunki pysyy juuri sellaisena kuin se on ja hän alkaa torpata naisen kehityssuunnitelmia jo noin sekunti kaupunkiin saapumisensa jälkeen. Mitä tästä voi seurata? No romanssi tietenkin! Lopulta valheellinen identiteetti vakuutusmiehenä alkaa riipiä Smithiä ja omatunto kolkuttelee. Kun karmea totuus tulee ilmi, Maryn paikallislehteen kirjoittama paljastusjuttu leviää koko maahan ja kaikki innostuvat taikakaupungista, tuhoisin seurauksin.

Välillä on pakko muistutella itselleen, että tässä puhutaan nyt mielipidemittauksesta. Smithin omantunnon tuskat valehtelusta ja paljastuksen jälkeinen alkoholismiin luiskahtaminen ovat tähän nähden hitusen turhan dramaattisia. Samoin ylidramaattista on koko muun Amerikan reagointi ihmekaupungin löytymiseen. Ketä oikeasti kiinnostaa noin paljon? Jos nyt yhtäkkiä paljastuisi, että vaikkapa kotikaupunkini Haapavesi olisi Suomi pienoiskoossa, saisiko se aikaan yleisöryntäyksen? "Vau, täällä SDP:n kannatus on juuri samalla tasolla kuin koko Suomessa yhteensä! Ihmeellistä!"

Osaksi dramaattisia käänteitä selittää eräänlainen uutuudenviehätys. Mielipidemittaus oli ihan uusi juttu vuonna 1947. Ei liene tarpeellista edes erikseen mainita, että elokuva on vanhentunut moninkertaisesti todelliseen ikäänsä nähden. Huvittavaa on myös Grandview'n tuhoksi koitunut mielipidemittaus, jossa kysyttiin "Äänestäisitkö naista USA:n presidentiksi?" Peräti 79 prosenttia vastasi kyllä - tulos, joka oli täysin päinvastainen muuhun kansaan nähden ja teki Grandview'sta naurunalaisen. Vai että nainen presidentiksi, kaikkea sitä. Hulluja nuo Grandview'läiset.

Hauskinta elokuvassa on juuri ylidramaattisuus, mutta dramaattisuuden välillä ja sen jälkeen mennään vahvasti nukkumatti-osastolle. Ensimmäisellä puoliskolla elokuvassa ei tunnu tapahtuvan juuri mitään. Smith yrittää tutustua kaupunkilaisiin ja erityisesti Maryyn, mutta tässä nyt ei ole mitään jännää. Smith on persoonana niin miellyttävä, että mukavan uuden asukkaan esittäminen tuskin tuottaa suurempaa tuskaa muutenkaan. Petos ei siis ole mikään ihan valtava, varsinkaan kun ainoa valhe on vakuutusmyyjän esittäminen mielipidemittaajan sijaan. Elokuva on aikalaiskuvana ja kuriositeettina ihan hauska, mutta uudestaan en jaksaisi koko leffaa katsoa. Välillä draamaa on liikaa, välillä ei yhtään, eikä tasapainoa löydy mistään.

Ai niin, leffaa on mainostettu komediana, mutta hauskaa tässä on niin vähän, että itse näen Lumotun kaupungin enemmän draamana. Muutama hassunhauska hahmo ei vielä komediaa tästä tee.

Lumottu kaupunki (Magic Town, 1947)
Ohjaus: William A. Wellman
103 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.5/10

We're not all sex maniacs

Matkarakastaja 

(Secrets of a Door-to-Door Salesman, 1973)

Tämä brittihassuttelu tunnetaan myös nimellä Naughty Wives. Ja sillä on tyylikäs juliste, joka kertoo koko jutun juonen. Ei liene mikään mysteeri mistä tässä on kyse. Tässä blogissa on aiemminkin katseltu brittien 70-luvun seksihurjasteluja. Kukapa voisi unohtaa elokuvan Percy - Rakas leikkikalu, joka ei onnistunut olemaan oikein minkään genren täysiverinen edustaja. Seksikomedialta kättelyssä vaikuttava elokuva olikin lopulta melko diippiä draamaa. Löytyykö Matkarakastajasta samoja elementtejä?

Yllätyksekseni Matkarakastaja on aika pitkälti juuri sitä mitä lupaakin: paljasta pintaa ja toinen toistaan typerämpiä kaksimielisiä vitsejä. Hummerinkalastaja David menettää kalastajaisänsä traagisessa hukkumisonnettomuudessa. Surua kestää noin kaksi sekuntia, kunnes David tajuaa nyt olevansa vapaa tekemään mitä lystää, kun paineita perheyrityksen jatkamisesta ei ole. Tyttöystäväkin jää taakse, kun David matkaa vanhalla Albanylla Lontooseen etsimään uusia polkuja. Matkalla hän kohtaa pelkkään pyyhkeeseen verhoutuneen Martinan, joka jättää hetken kestävän vierailunsa aikana lähtemättömän jäljen miehen, no, sanotaan vaikka sydämeen.

Lontoossa David majoittuu - kas kummaa! - tyttöjen asuntolaan. Talon emäntä ei katso hyvällä miespuolisia majoittujia, mutta antaa Davidille majapaikan yllättävänkin helposti ja vähin uteluin. Talossa majoittuvat nuoret tyttöset ovat tietysti toinen toistaan hehkeämpiä ja vähäpukeisempia. Tyttäret päättävät auttaa Davidia uuden elämän alkuun etsimällä tälle työtä. Pornotähden pesti jää päivän mittaiseksi, mutta pölynimurikauppiaan homma sujuu jo paremmin. Ja näinhän monet pornoelokuvatkin alkavat, kun mies saapuu kotirouvan residenssiin myymään, korjaamaan tai tuomaan asian X.

Elokuva alkaa yllättäen aika ryminällä. Tissitkin näkyy jo alkutekstien aikana, sillä Britanniassa ei turhaan kursailla. Suvanto koittaa kuitenkin pian ja elokuva jatkuu melko kauan pelkkänä vihjailuna ja pikkutuhmana vitsailuna. Kun paljasta pintaa sitten näytetään, sitä todellakin näytetään eikä vain vilautella (vaikka vilautteluakin on ja paljon). Percyyn verrattuna Matkarakastaja onnistuu olemaan sitä mitä lupaakin. Siinä on enemmän seksiä ja huumoria ja se on puhtaammin komedia. Tässä ei edes yritetä olla jotenkin diippejä ja asiallisia ja ihan hyvä niin! Tässä ei ole mitään fiiniä ja taiteellista ja on hyvä kerrankin saada sitä mitä tilaa.

Toisaalta juonen kiinnostavuudesta voi olla montaa mieltä. Tai oikeastaan vain yhtä. Tylsähän tämä on, ei siitä mihinkään pääse. Irtovitsit ja muutama parit paljaita tissejä ja persposkia eivät tätä tarinaa pelasta. Miksipä keksiä mitään kerrottavaa, kun jo pelkkä lupaus pehmoirstailusta saa katsojat ruutujen eteen? David ja Martina eivät ole hahmoina erityisen karismaattisia tai kiinnostavia ja on aika yhdentekevää kuka vilauttaa ja missä.

Percy vetää lopulta pitemmän korren, vaikka jäikin ärsyttämään hitusen enemmän. Tai ehkä juuri siksi. Mikä tahansa tunne hakkaa välinpitämättömyyden. Matkarakastaja ei petä eikä yllätä. Meh.

Matkarakastaja (Secrets of a Door-to-Door Salesman, 1973)
Ohjaus: Wolf Rilla
79 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.3/10

Elokuvavuosi 2014 - Hittejä ja huteja

Ei helvetti mikä krapula. Ei saatana. Vuoden 2014 leffojen katsominen päättyi eilen loppuhuipennukseensa eli leffamaratoniin, jonka aikana katsottiin pari huonointa elokuvaa miesmuistiin. En kestänyt Nuija ja tosinuija kakkosta ja Kadotettua maailmaa ilman beer ja olo on sen mukainen. Ilolientä sai nimittäin tintata ihan kunnolla ja armollisesti nukahdin jälkimmäisen elokuvankuvatuksen loppupuoliskolla sohvalle. Aamulla sitten selvisi, että hei, minähän olen ihan liian vanha tällaiseen hommaan. Joku pienempi nisäkäs olisi tähänkin oloon jo kuollut.

Mennäänpä siis suoraan asiaan eli listojen kimppuun.


Ne hyvät

1. Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2), 8.3/10
2. Super Duper Alice Cooper, 8.3/10
3. Gone Girl, 8.1/10
4. Lego Elokuva (The Lego Movie), 8.1/10
5. Edge of Tomorrow, 7.9/10
6. Kaiken teoria (The Theory of Everything), 7.6/10
7. Birdman, 7.3/10
8. Nightcrawler, 7.3/10
9. What We Do in the Shadows, 7.3/10
10. Whiplash, 7.2/10

Mitä ihmettä, Dreamworks-elokuva ykkössijalla? En suinkaan ole heittänyt järkeäni, vaan lohikäärmeseikkailun kakkososa oli ihan oikeasti kelpo elokuva. Blogia säännöllisesti lukevat tietävät jo mieltymykseni animaatioihin, eli eihän tämä ole mikään ylläri. Tämän vuoden leffojen taso oli huomattavasti tasaisempi kuin aiempina vuosina. Lähes aina olen onnistunut katsomaan edes yhden 9/10-arvosanan elokuvan, mutta tänä vuonna jäätiin kauas noista lukemista. Toisena animaationa listalle pääsi Lego Elokuva, jolta en odottanut yhtikäs mitään ja yllätyin ihan positiivisesti.

Myöskin listan kakkossijalla paistattelee oman puolueellisuuteni tuotos. Uutukainen Alice Cooper -dokkari miellytti suuresti tällaista vanhaa Cooper Trooperia, joka on pogoillut eturivissä jo aika monella miehen keikalla ja omistaa liki kaikki levyt. Aluksi vähän pelotti, että terä on mennyt tällaisista still-kuvilla ja arkistomateriaalilla sataprosenttisesti kuvitetuista teoksista, mutta onneksi olin väärässä.

Ei ole myöskään salaisuus, että David Fincher on yksi suosikkiohjaajiani, mutta Gone Girlin kolmossija ei silti ole mikään itsestäänselvyys. Tämä oli nimittäin ensimmäinen Fincher-leffa, josta oikeasti pidin sitten vuoden 2007 Zodiacin (eikä sekään ollut ihan niin hyvä kuin olisi voinut olla). En ole lukenut alkuperäisteosta, mutta leffasta jäi vähän chuckpalahniukmainen viba kaikkine käänteineen. Tolkuttoman pitkähän tämä on, liki kolmetuntinen, mutta jännitys pysyy silti ihan kivasti yllä. Loppu vähän lässähtää, mutta kaikkea ei voi saada.

Edge of Tomorrow vaikutti enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta, mutta yllätti positiivisesti. Edellisvuosien Cruise-leffat, etupäässä ärsyttävän huono Oblivion, eivät ole juuri vakuuttaneet. Eikä EoT:takaan kannata katsoa suurella vakavuudella, sillä se ei ota itsekään itseään kovin vakavasti. Stephen Hawking -elämäkertaleffa Kaiken teoria oli sen sijaan aikalailla juuri sellainen kuin odotinkin. Pidän miehestä ja tämän kirjoista kovasti. The Universe in a Nutshell tuli lukaistua kepeänä kesälukemisena muutama vuosi sitten ja A Brief History of Time löytyy hyllystä. Eddie Redmayne tekee häkellyttävän suorituksen pääosassa. Onhan tämä vähän turhan laskelmoitu elokuva, mutta ihan kelpo silti.

Birdman ja Nightcrawler sitten. Molemmista olen kuullut ihan tolkuttoman paljon kehuja, mutta ei nämä nyt vain itselle lähteneet niin kuin odotin. Birdmanissa oli rutkasti potentiaalia ja joitakin oikein hyviä kohtauksia, mutta ei se vain riitä. Yliyrittäminen paistaa läpi. Nightcrawler puolestaan yrittää hangata viestiään väkisin naamaasi läpi elokuvan, eikä onnistu käyttämään sinänsä kiinnostavien henkilöhahmojensa täyttä potentiaalia. Aineksia olisi siis kummassakin elokuvassa, mutta lopputulos ei ole niin erikoinen kuin lukuisat arvostelut antavat ymmärtää.

Sama kävi myös Whiplashille, mutta tämän leffan jälkeen mietin jo katsoinko täysin eri elokuvan kuin kaikki muut. Ei tästä nyt jäänyt käteen oikein mitään. Päähenkilö ei ole tarpeeksi kiinnostava eikä pahismainen mentor tarpeeksi karismaattinen. Tästäkin elokuvasta löytyy hienoja kohtauksia useampikin, mutta kun palapelin palaset eivät sovi yhteen, se ei riitä.

Yhtenä yllättäjänä listalta löytyy Flight of the Concords -miehien uusi komedia What We Do in the Shadows, jossa seurataan dokkarityyliin vampyyrien elämää modernissa kaupunkimiljöössä. Ei mikään täydellinen komedia, mutta toisaalta pieni rosoisuus miellyttääkin.


Ne huonot

1. Kadotettu maailma (Left Behind), 2.0/10
2. Earth to Echo, 3.0/10
3. Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To), 3.3/10
4. The Nut Job, 4.0/10
5. Mitt, 4.9/10

Kuten jo sanoin, pari tämän listan leffaa tuli katsottua vasta eilen eli lista muokkautui tällaiseksi aika viime hetkillä. Netflix-originaali Mitt on vähän siinä rajoilla kuuluuko se koko listalle, koska kyseessä ei ole varsinainen teatterilevityselokuva ja tähän olen yleensä vetänyt rajan. Netflixin omat tuotannot ovat kuitenkin sen verran uusi juttu, etten ole ehtinyt pohtia mitään kummempaa suhtautumista niihin ja siinä se Mitt nyt on. Kysymyksessä on tietysti republikaaninen presidenttiehdokas Mitt Romneysta ja erityisesti tämän vaalikampanjasta kertova dokkari. Odotin kiinnostavaa sisäpiirin kuvausta amerikkalaisen politiikan takahuoneista, mutta mitään erityisen mielenkiintoista ei esitetä - eikä se taatusti johdu siitä, että materiaalia ei löytyisi.

Tällekin listalle pääsi animaatio, The Nut Job. Mielikuvituksetonta tauhkaa, huonoja vitsejä ja kliseisiä ratkaisuja. Nuija ja tosinuija kaks oli suorastaan karmaisevan huono. Vitsit ovat odotetusti Ö-luokkaa, ei siinä mitään. Niistäkin saisi jotain hupia, jos timing olisi edes hitusen kohdillaan. Tässä on kaikki pielessä. Samaa voi sanoa lastenelokuva Earth to Echosta. Tässä on vielä erityinen ristiriita markkinoinnin ja lopullisen teoksen välillä. Leffan julistehan näyttää ihan siistiltä. Itse leffa on suurimmaksi osaksi päähenkilöiden itsensä taltioimaa käsivaraheilumista, joka näyttää halvalta ja surkealta joka mittapuulla.

Ja se viimeinen pökäle tämän paskakasan huipulla? Kadotettu maailma (Left Behind), miljoonia myyneisiin kristittyihin hittikirjoihin perustuva täydellinen huti. Kirjoja on versioitu jo aiemminkin surkealla budjetilla. Voiko Nicolas Cagen läsnäolo pelastaa tämän elokuvan? Are you fucking kidding me? Kuinka veloissa tuo mies on? Katsokaa nyt sen epäuskoista ilmettä tuossa elokuvajulisteessa! Mies näyttää siltä, että on vahingossa vaellellut paikalle etsiessään kahviautomaattia ja joku on sattumoisin napannut kuvan.

Meinasin tehdä tästä leffasta ihan oman postaukensa joskus tulevaisuudessa, mutta ei tästä kyllä saa revittyä mitään hupia yhden täyden postauksen ajaksi. Suurin osa varmasti tietääkin jo tarinan, sillä tätä on parodioitu ja versioitu ihan hirveästi. Raamatullinen armageddon iskee ja kaikki uskovaiset riipaistaan maan päältä taivaseen, samalla kun vääräuskoiset ja ateistit jäävät keskenään tarpomaan maan päälle. Usko pois, jo heti ensiminuuteilla tiedät kuka lähtee ja kuka jää. Ateistithan ovat tunnetusti kamalia ihmisiä. Ja tämä on kamala elokuva. Älä katso sitä.

Väliinputoajissa on tänä vuonna myös varsin nimekkäitä elokuvia. Disney teki Prinsessa Ruususesta tutulle Maleficentille (suom. Pahatar) oman live action -elokuva, joka toimi huomattavasti paremmin kuin olisin odottanut. No, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Juoni yrittää selittää Maleficentin pahuutta ensirakkauden tuottamalla pettymyksellä ja onnistuu puoliksi. Toinen puolisko onkin sitten aika cheesya tavaraa.

The Interview nousi otsikoihin, kun (oletettavasti) pohjoiskorealaiset hakkerit yrittivät estää elokuvan julkaisun. Tuloksena oli rutkasti ilmaista mainosta ja leffa keikkui hetken aikaa IMDb:n ykkösleffanakin, kun porukka äänesteli täysiä kymppejä supportin vuoksi. Mikään täyden kympin

elokuvahan tämä ei todellakaan ole, mutta hömppäviihteenä ihan katsottava. Muutama aidosti hauska hetki ja rutkasti lapsellista alapäähuumoria. Kukapa olisi arvannut?

Sin Cityn jatko-osa ei ollut erityisen inspiroiva, eikä se onnistunut uusimaan ykkösosan tunnelmaa. Angry Video Game Nerd -leffasta onkin jo ollut juttua. Yksi vuoden yllättäjistä oli Stretch. Toimintakomedia, joka oli ihan toimiva eikä ärsyttänyt juurikaan - harvinaista! Tositapahtumiin perustuva Million Dollar Arm kuului sen sijaan vuoden pettymyksiin. Odotin disneymäiseen tyyliin viihdyttävää perheleffapläjäystä, mutta aika kylmäksi tämä jätti.

Katsomattomista leffoista ehdottomasti eniten kiinnostaa Alan Turingista kertova The Imitation Game. Oikeastaan voisin sanoa sen olevan melkeinpä kiinnostavinta mitä tänä vuonna on tehty. Interstellar jäi välistä, mikä tavallaan harmittaa, mutta toisaalta ei tunnu missään. Kaipa sen ehtii vilkaista joskus myöhemminkin jos kiinnostusta riittää. Hype on ollut niin kova, että pettymys lienee väistämätön. Myös Boyhood on vielä näkemättä, samoin Steve Carellin matka vakavaan elokuvaan, Foxcatcher. Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel ei näytä niin suuresti eroavan miehen muusta tuotannosta, että taidan jättääkin välistä.

Tässäpä tämä tältä kertaa. Hauskaa iltaa Oscareita seuraaville!

Doomsday and Armageddon just had a baby and it... is... ugly!

Disney Animated Classics -projekti uhkasi jälleen vähän venähtää, kun seuraava leffa ei ollutkaan sieltä mielenkiintoisimmasta päästä. Nalle Puh -uudelleenlämmittely ei vain kiinnosta yhtälailla kuin sitä ennen tai sen jälkeen tulleet teokset, mutta kai sekin on pakko tahkota pois alta.


50. Nalle Puhin elokuva: Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh, 2011)

Luulisi, että tämä Nalle Puh-luu on jo vähän loppuunkaluttu, mutta ei. Jaksan lämmetä Disneyn Puheille aika satunnaisesti. Itse Nalle Puh hahmona ei ole koskaan ollut omia suosikkejani, mistä saatoin avautua vähän jo aiemmassa Disney Classics -postauksessa, jossa katsottiin se klassikompi Puh vuodelta 1977. Sen sijaan osa sivuhahmoista on ihan loistavia, omana suosikkinani tietysti masennuksen kanssa kamppaileva Ihaa. Myös Pöllö ja Kani kuuluvat niihin kelpo hahmoihin.

Elokuva pohjautuu useampaan A. A. Milnen alkuperäistarinaan ja vetää mukaan vähän aiempia elokuvaversioitakin. Erilaisia lyhyitä tarinakokoisuuksia nivoo jälleen yhteen satukirja, joka puuttuu välillä tapahtumiin ehkä liikaakin. Aluksi Ihaa on kadottanut häntänsä ja muut auttavat häntä etsimään sitä. Väärinkäsityksen johdosta koko konkkaronkka alkaa luulla, että paha Backson on kaapannut Risto Reippaan ja valmistaa pedolle ansan - vain pudotakseen siihen itse.

Ihaan kadonnut häntä ja Nalle Puhin hunajanetsintä ovat pakettia kasassa pitävät kehystarinat. Aika paljon siinä välissä ehtiikin tapahtua. Elokuva on vauhdikas ja sopivan lyhyt, tunteroinen kuluu nopeasti. Silti on pakko todeta, että olen tainnut kasvaa ihan täysin ulos tämän tyylilajin piirretyistä.

Toisaalta vuoden 1977 Puh upposi huomattavasti paremmin kuin tämä. Tässä on jotain ärsyttävämmällä tavalla lapsellisempaa ja piirrostyyli on liian huoliteltu ja särmätön. Uuteen Nalle Puhiin on saatu kertojaksi John Cleese ja Risto Reippaasta on tullut aivan helvetin ärsyttävä. Kaikki muut hahmot ovat pysyneet aika tunnistettavina, miksi Ristosta piti tehdä tuollainen ylihyvin artikuloiva, rasittava kakara?

Ehkä kohderyhmä selittää asiaa osaltaan. Tuntuu, että nyky-Puh on suunnattu aina vain nuoremmille lapsille. Kaikesta on tehty mahdollisimman siistiä ja harmitonta, eikä 1970-luvun version surrealistisempia kohtia saisi tähän ympättyä millään. Lisäksi lauluja on liikaa. Tai no, niitä ylipäätään on, eivätkä ne ole hyviä. Oliko siinä 70-luvun Puhissa näitä jollotuksia lainkaan? Joko ei tai sitten olen ne armeliaasti unohtanut. Joka tapauksessa, ne ovat hirveitä ja jo yksistään hyvä syy olla katsomatta koko leffaa.

En yhtään tiedä millä perusteella tämä on Disney-klassikko. Ihan kelpoja leffoja D-firma on samoihin aikoihin puskenut ulos, joten hyvistä ideoista ei ainakaan ole tuntunut olevan pulaa. Kai tässä välissä on haluttu tehdä perheen pienimpiin vesseleihin vetoava teos, joka tahkoaa rahaa myös tuotepuolella.

Nalle Puhin elokuva: Uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh, 2011)
Ohjaus: Stephen J. Anderson & Don Hall
63 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 5.9/10


51. Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralph, 2012)

Ah, olen odotellut tämän leffan katsomista vuodesta 2012 saakka. Mieleni teki katsoa se jo julkaisun aikoihin, mutta halusin katsoa kaikki Disneyt järjestyksessä ja tämä projekti oli silloin vasta lähtökuopissaan.

Räyhä-Ralf on pahis Fixari-Felix Jr.-nimisessä arcadepelissä, jossa Ralf rikkoo mestoja ja Felix korjaa. Ralf on kuitenkin kyllästynyt olemaan pahis. Kun pelihalli sulkeutuu ja lapset lähtevät, pelien hahmot alkavat elää, pitävät omia juhliaan ja vierailevat toinen toistensa luona. Kaikki pelkäävät Ralfia, eikä häntä kutsuta mukaan Felixin juhliin. Pelin 30-vuotisjuhlat ovat viimeinen niitti. Ralf päättää hankkia itselleen sankarin mitalin, jotta kaikki näkisivät hänen olevan todellisuudessa hyvä tyyppi.

Ralf saa kuin saakin mitalin, mutta hukkaa sen Sugar Rush -nimisessä pirteässä rallipelissä Nelli Karamellille, joka käyttää mitalia päästäkseen mukaan öisiin ajokisoihin. Nelli on todellisuudessa vain glitch, häiriö systeemissä, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Ralf päätyy auttamaan Nelliä osallistumaan kisoihin, joissa päätetään, mitkä hahmot pääsevät seuraavana päivänä ihmispelaajien valittavaksi character selectiin. Muut hahmot yrittävät estää Nellin kisaamisen, sillä jos glitch pääsee mukaan peliin, hirveitä voi tapahtua.

Heti aluksi Räyhä-Ralf hurmaa kekseliäällä juonellaan. Pelihahmojen salainen elämä tuo hieman mieleen Toy Storyn, mutta pysyy silti omaperäisenä. Miten tätä ei ole keksitty aiemmin? Vai onko enkä vain tiedä sitä? Tällä konseptilla olisi saanut tehtyä parikin juustoista kasari-ysärileffaa, animaationa tai live actionina.

Juoni pysyy ihan kivasti kasassa kauttaaltaan, eikä homma mene liian tuotteistamiseksi, vaikka tuttuja hahmoja pyörii siellä täällä. Omaperäisyys kuitenkin lopahtaa aika äkkiä, kun päästään tuttuihin teemoihin. Hyvikseksi aikova pahis yrittää metsästää oikotietä onneen vain oppiakseen, että avaimet onnelliseen elämään löytyvät sisimmästä. Niin diippiä, niin kulunutta. Onneksi vauhdikkaita käänteitä riittää niin paljon, että tällaiset latteudet on helppo jättää omaan arvoonsa.

Katsoin tämän postauksen molemmat leffat melkein peräkkäin, mikä voi vaikuttaa tähän suosiolliseen arviooni Räyhä-Ralfista. Nalle Puhiin verrattuna tämä on loistava. Kaiken kaikkiaan Räyhä-Ralf on viihdyttävä animaatiopläjäys, joka olisi helppo katsoa uudemmankin kerran. Tämä menee suoraan siihen "katso lohdutukseksi sairaana/krapulassa"-osastoon.

Räyhä-Ralf (Wreck-It-Ralp, 2012)
Ohjaus: Rich Moore
101 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 8.4/10


Disney Animated Classics-projekti etenee kohti loppuaan. Tämän jälkeen luvassa on enää yksi postaus, ennen kuin projekti siirtyy "katsotaan ilmestyessä"-vaiheeseen. Eihän tämänkään projektin aloittamisesta ole kuin reilu kolme vuotta...