I'll be the best ape ever!

Disney Animated Classics-projekti jatkuu ja vuorossa on kaksi keskenään täysin erilaista teosta. Heti alkuun pahoittelen screencappien puuttumista. Ne ovat olennainen osa näitä postauksia, mutta valitettavasti en millään saanut soittimen kanssa yhteistyötä aikaiseksi ja halusin tämänkin sepustuksen jo ihmisten ilmoille. Katsokaa vaikka ne trailerit, se auttaa.


37. Tarzan (1999)

Tarzanin kävin aikoinaan katsomassa koulun kanssa elokuvateatterissa. Leffasta jäi ihan hyvät fiilikset, mutta jostain syystä sitä ei tullut sitten koskaan katsottua uudestaan tai hankittua omaksi.

Tarinan kehykset lienevät kaikille tutut. Apinaemo Kala löytää ihmislapsen hylättynä viidakosta. Peto on surmannut lapsen vanhemmat, eikä pientä kääröä henno jättää yksin, vaikka tämä ei omaan heimoon kuulukaan. Niinpä Kala vie pennun apinoiden pariin ja kasvattaa tämän omanaan - lauman johtajana Kerchakin vastustuksesta huolimatta.

Tarzan kasvaa viidakossa löytää muista eläimistä hyviä ystäviä. Eräänä päivänä kaikki muuttuu, kun viidakkoon saapuu tutkimusmatkailija, professori Porter tyttärensä Janen kanssa. Suunnilleen samanikäiset Tarzan ja Jane kohtaavat viidakossa sattumalta ja viidakkomies rakastuu kauniiseen tyttöön tietysti heti. Mutkia matkaan tuo seurueen mukana viidakkoon matkannut machomies Clayton, jota kiinnostaa enemmän apinoiden salametsästäminen kuin tutkiminen. Tarzan on hänelle vain suunnannäyttäjä apinoiden luo.

Jokin näissä Disneyn sankarielokuvissa ei vain oikein natsaa. Siinä missä Disneyn sankarittaret ja prinsessat ovat (varsinkin lähempänä nykyaikaa) yhtä sisukkaita kuin kauniita, sankarimiehet ovat rumia ja kulmikkaita, välillä jopa ällöttäviä. Ja tietysti usein vailla mitään persoonaa. Mulan pelasti Kiinan, Herkuleen ja Tarzanin kaikkia urotekoja motivoi naisenjahtaaminen. Hurraa!

Jos Herkules ei ollut korvapuustikorvineen mikään komistus, ei sitä kyllä ole Tarzankaan patukkatukkineen ja taipuvaisine nivelineen. Sidekick-hahmot ovat vähän tylsiä, eivätkä apinat tai muut viidakon elukat oikein jaksa kiinnostaa. Kokonaisuutena Tarzan on kuitenkin ihan kelpo klassikko, jonka jaksaa katsoa pariinkin kertaan. Hakkaa Herkuleksen mennen tullen, mutta ei silti jää mitenkään erityisemmin mieleen. Phil Collinsin musiikki on vähän siinä ja siinä, mutta ei kuitenkaan ärsytä mitenkään valtavasti.

Mielenkiintoisena triviana voisi mainita sen, että Tarzanille on merkitty peräti 25 kirjoittajaa. Huh. Luulin aluksi, että se on jotenkin epätavallisen paljon, mutta tarkemmalla tutkailulla näyttää siltä, että Mulanillakin on yli 30 kirjoittajaa. Joskus ihmettelen, miten nämä leffat eivät ole ihan täysiä sillisalaatteja tuolla tekijämäärällä.

Tarzan (1999)
Ohjaus: Chris Buck & Kevin Lima
88 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 7.3/10


38. Fantasia 2000 (1999)

Tämä elokuva yksistään on syynä siihen, miksen ole saanut Disney-postausta tehtyä pitkään, pitkään aikaan. En vain millään saanut itseäni katsomaan tätä enkä osaa oikein sanoa miksi.

Alkuperäinen Fantasia oli kunnianhimoinen, taiteellinen projekti, jossa animaatiopätkät oli sovitettu yhteen klassisen musiikin kanssa. Alun perin tavoitteena oli tehdä Fantasiasta aina uusia versioita, joissa olisi jotain uutta nähtävää - mestariteos eläisi ikuisesti. Projektin kannattavuus oli kuitenkin nollaluokkaa, eikä teos kiinnostanut suuria massoja. Fantasia sai viimein uudelleen lämmittelynsä viime vuosituhannen lopulla.

Mitään yhtenäistä juonta ei siis tietenkään ole, vaan kokoelman animaatiopätkät ovat hyvinkin erilaisia. Valaat lentävät, Aku ja Iines päätyvät Nooan arkkiin, kaupunki elää omassa hektisessä rytmissään... 75 minuutin lyhykäisestä kestosta huolimatta mukaan on ympätty myös Noidan oppipoika alkuperäisestä Fantasiasta. Liekö ideat loppuneet kesken. Kovin kaksisia animaatiot eivät olekaan. Viimeinen, elämästä ja kuolemasta kertova pätkä on ehdottomasti se kaunein, muuten pätkiä vaivaa tietokoneanimoinnin muovisuus. Tekniikka ei vielä vuonna 1999 ollut (ainakaan Disneyn käsissä) niin kehittynyttä, että piirroskuvan ja tietokoneanimaation yhdistäminen olisi sulavasti onnistunut. Välillä kuvat ovat suorastaan rumia.

Viimeisen pätkän lisäksi mieleen jää parhaiten kaupunkitarina, jossa seurataan useita erilaisia ihmisiä. Animointi ja musiikki sopivat saumattomasti yhteen ja vaikka animointi onkin välillä rumanpuolesta, se jotenkin sopii kaupunkimiljööseen.

Fantasia 2000:n juontajina toimii joukko tähtiä: Barbra Streisand, Steve Martin, Penn & Teller... Väkisinkin tulee mieleen, että yksi karsimaattinen ja hyvä juontaja olisi ollut moninkertaisesti parempi ratkaisu. Jatkuva julkkisnaamojen tulva on kuin jonkinlainen kömpelö tribuutti alkuperäiselle Fantasialle: nämäkin ihmiset pitävät siitä! Ei toimi.

Ja totta kai klassiset tarinat saavat jälleen Disney-käsittelyn. Yleensä minua ei juuri tuo Disney-käsittely häiritse, ymmärrän, että lapsille suunnattu animaatio voisi olla hieman ahdistava jos perinteiset sadut esitettäisiin kaikessa goressaan. En silti ymmärrä, miksi Hans Christian Andersenin Vakaalle tinasotamiehelle muovattiin onnellinen loppu. Todellisuudessahan tinasotamies ja tanssijatar-figuuri palavat kaminan pesässä. Alkuperäinen loppu on kuitenkin kaikessa karuudessaan ihan kaunis ja koskettava, ei mikään gorefest. Nyt kaminaan hulmahtaa ilkeä jack-in-the-box-lelu ja lelupariskunta saa toisensa.

Fantasia 2000 (1999)
Ohjaus: James Algar, Gaëtan Brizzi, Paul Brizzi, Hendel Butoy, Francis Glebas, Eric Goldberg, Don Hahn & Pixote Hunt
75 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.7/10

Netflix-testi: puolessa välissä

Netflix-testauskuukausi jatkuu (seuraavaksi yritän ujuttaa väliin kauan odotetun seuraavan Disney-postauksen, lupaan!). Netflix on ollut nyt tässä taloudessa käytössä kaksi viikkoa ja kuherruskuukauden voisi jo sanoa olevan ohi. Tähän mennessä palvelusta on löytynyt melko tasaisesti sekä hyvää että huonoa.

Ensinnäkin, tämän toisen viikon aikana olen huomannu omassa leffojenkatsomisessa mielenkiintoisen ongelman. Netflix muistaa aina mihin kohtaan leffan katsominen edelliskerralla jäi (jos leffa siis jää kesken). Koska nettipalvelusta leffan katsominen on niin helppoa eikä vaadi minkäänlaista "sitoutumista" (esim. DVD:n tai kasetin laittamista asemaan), leffa jää erittäin herkästi kesken, eikä sitä sitten tulekaan jatkettua. Varsinkaan jos kyseessä on joku hitusen vähemmän mielenkiintoinen leffa, kuten tällä viikolla The Expendables. Kesken nyt kolmatta tai neljättä päivää ja näyttää vähän siltä, että sille tielleen jää, vaikka harvoin jätän elokuvaa kesken. Muutenkin keskittyminen vaeltelee missä sattuu, kun leffaa katsoo läppäriltä.

Toinen hieman negatiivisempi seikka on automaattinen HD. Onhan se ihan kiva, että leffoja voi katsoa streaminakin teräväpiirtona, mutta meni aika kauan löytää syy, kun kanssaeläjän läppärillä leffan kuva alkoikin mystisesti tökkiä. Aiemmin mitään ongelmaa ei ollut ollut ja nettiyhteyskin on maksiminopeuksinen. Soittimessa on automaattisena asetuksena ruksi kohdassa "Salli HD", joten jos koneen tehot eivät riitä teräväpiirron pyörittämiseen, kuva tökkii ikävästi ja häiritsee leffaan keskittymistä. Netflixissä on erillinen asetusvalikko, josta voi säätää kuvanlaatua, mutta siitäkään ei ollut juuri apua. Ja voin sanoa, ettei se HD-versio nyt niin terävältä näyttänyt, että suoriltaan olisin tiennyt sen olevan HD. Omilla silmilläni en havainnut juuri eroa HD:n ja tavallisen kuvan välillä. Blu-rayn ja tavallisen DVD:n eron sentään olen aina huomannut, joten Netflixin hoodee ei liene ihan niin hoodee kuin voisi kuvitella. Ja silti se kuva tökkii. Omalla läppärilläni tätä tökkimisongelmaa ei ole, mutta kuva ei silti ole niin terävä kuin voisi luulla.

Sarjojen katsominen Netflixistä on sentään mukavaa. Seuraava jakso alkaa automaattisesti hetken kuluttua edellisen toistamisesta ja palvelu muistaa minkä jakson katsoit viimeksi. Tämä jos mikä on siis kätevää, kun väsyneenä sunnuntai-iltapäivänä haluaa vain maata sohvalla ja katsoa kymmenen Arrested Developmentia putkeen. Se onkin ainoa sarja mitä on tullut katsottua, koska se jäi meiltä aikoinaan kesken ja minä olen huono katsomaan sarjoja. Dokkareista voisin myös antaa plussan, koska Netflixin dokkarivalikoima on mielestäni parempi kuin fiktioleffavalikoima.

Kuluva viikko on ollut leffojan kannalta joka tapauksessa huono, mihinkään ei oikein riitä keskittyminen, eikä Netflixin leffavalikoima nyt niin houkutteleva ole, että sitä ilosta kiljuen suuntaisi selailemaan. Tähän mennessä palvelu onkin toiminut lähinnä omien masokististen ysäri-perversioiden toteuttamiseen ja katselussa on ollut paljon uskomatonta hömppää. Kanssaeläjän pyynnöstä suostuin jopa katsomaan Riku Rikkaan, pääosassaan Macaulay Culkin. Huh huh. Muutama oikeastikin hyvä leffa on toki tullut katsottua, kuten esimerkiksi eteläkorealainen Oldboy. Saa nähdä mitä seuraava viikko tuo tullessaan. Testi on puolessa välissä.

Kuukauden Netflix-testi: alkufiilikset

Maailmalla suosittu elokuvapalvelu Netflix on rantautunut myös Suomeen. Talviloman kunniaksi ajattelin testata palvelun kuukauden ilmaisen trialin, joten seuraavan kuukauden aikana blogiin tipahtelee havaintoja Netflixin leffatarjonnasta, yleisestä toimivuudesta, kannattavuudesta ja laadukkuudesta. Ajattelin tehdä päivityksen aiheen tiimoilta kerran viikossa (siis nelisen postausta yhteensä). Netflixiä testataan ainakin parilla eri läppärillä, PS3:lla ja Nintendo Wiillä. Katsotaan miten nätisti tai rumasti tämä palvelu pelaa missäkin vekottimessa. Oman kokemukseni mukaan nämä eri laitteilla ja soittimilla kikkailut ovat vain raivostuttavia.

Ensin näin alkutunnelmia. On vähän paha sanoa, ketä Netflixin tarjonta lopulta miellyttää. Kaikille jotain eli ei kellekään mitään -ajattelu ei aina toimi. Palvelussa on paljon, paljon sellaisia elokuvia, jotka useimmat elokuvafriikit ovat jo kovastikin nähneet: Hyvät, pahat ja rumat, Aamiainen Tiffanylla, Uhrilampaat... Lisäksi ysäri-komedioilla ja -kauhuilla on melkoinen yliedustus. En jaksa edes laskea miten monesta leffasta muistan lukeneeni viimeksi plärätessäni Suosikkia joskus vuonna 1999.

Toisaalta valikoimasta on löytynyt erittäin positiivisia yllätyksiäkin, sellaisia leffoja joita ei varmaan tulisi katsottua ilman tällaista palvelua. Olin esimerkiksi täysin unohtanut Hans Christian Andersenin, jossa satusetää näyttelee yksi suosikkikoomikoistani, Danny Kaye. Etsin tätä leffaa joskus vuosia sitten DVD:nä, mutta kaikki löytämäni painokset olivat omalle opiskelijankukkarolleni liian kalliita tai jotenkin muuten vaikeasti saatavissa. Vielä erikoisempi löytö oli Jugoslaviassa valmistunut leffa Tajna Nikola Tesla (1980), jossa nähdään myös Orson Welles. Tämä jos mikä on täyttä mitä vittua tämä täällä tekee -osastoa. Myös muutama tästä blogista tuttu oudompi pläjäys löytyy nyt Netflixistä, esimerkkinä kannibaalikauhu Parents.

Netflix-trialimme alkoi 1.3. ja ensimmäinen viikko on pian takana. Itse potkaisin lomani käyntiin ysärihömpällä. Pakko olla in (Never Been Kissed, 1999) oli sellainen leffa, jonka halusin ala-asteella kovasti nähdä, mutten saanut siihen mahdollisuutta silloin. Ajattelin nyt ihan nostalgian ja uteliaisuuden vuoksi hoitaa leffan pois päiväjärjestyksestä. Se oli aikalailla sitä mitä odotinkin: epäloogista, epärealistista höpönlöpöä, josta tykkää ehkä jos ei ole koskaan nähnyt yhtään elokuvaa elämänsä aikana ja/tai rakastaa kierrätettyjä kliseitä. Netflixin kuvanlaatu ja tasaisuus yllättivät. Ei mitään ylimääräisiä bufferointitaukoja tai pikselöitymistä. Tämä hyvä. Toisaalta nettikin on nopein mahdollinen, joten sillä voi olla osuutta asiaan.

Leffaan tuli automaattiset suomi-tekstit. Onneksi sitten huomasin, että ne saa halutessaan pois ja myös elokuvan kielen saa vaihdettua, jos dubbauksia löytyy. Huh! Tekstitys nyt ei haittaa, vaikka en sitä kaipaakaan, mutta esimerkiksi lasten elokuvien katsominen pakollisilla suomi-dubbauksilla voisi olla vähän tuskaa. Puhumattakaan aasialaisista leffoista, joista löytyy joskus tönköt enkku-dubit. Sitten huomasinkin heti seuraavan leffan kohdalla, ettei teksitys olekaan mikään automaatio. Death Race 2000:een (1975) ei nimittäin saanut minkäänlaista teksitystä - koko asetusvalikko oli kadonnut soittimen alareunasta. Netflix ei siis välttämättä täysin palvele kielirajoitteisia katsojia.

Ensimmäisessä testissä Netflix sopi mutkattomasti yhteen PS3:n kanssa. Kuva ja ääni olivat yhtä hyviä kuin läppärillä ja palvelun yhdistäminen laitteeseen ei ollut mitenkään mutkikasta. Kaikki siis hyvin, yhtä pientä juttua lukuunottamatta. Ainakaan minä en nimittäin saanut mistään vaihdettua noita dubbaus- ja teksitysasetuksia pleikkarilla. Ja totta kai ekaksi testileffaksi piti valita joku suomidub-piirretty. En jaksanut kuunnella huonoa dubbausta paria minuuttia kauempaa, mutta onneksi asia hoitui nopsasti, kun leffan pisti pyörimään läppäriltä ja läppärin HDMI:llä kiinni telkkaan. Thus the day was saved! Ehkäpä tuokin ongelma korjaantuu, kun saadaan näppäimistö taas yhdistettyä pleikkariin.

Tähän mennessä yhdessä tai kahdessa leffassa on ollut ihan pienen pientä, lähes huomaamatonta nykimistä muutaman freimin verran, mutta muuten Netflix on toiminut toistaiseksi mainiosti. Tämän hetken fiilikset ovat sellaiset, että kunhan valikoimaa saadaan paremmaksi niin tämä ei taida ihan turha systeemi ollakaan. Saa nähdä mihin nämä fiilikset vielä vaihtuvat tässä testikuukauden aikana. Tänään ajattelin tsekata palvelusta ekan ei-englanninkielisen leffan, pidetään peukkuja etteivät kököt enkkudubit pääse kiusaamaan.

Santo - el fin está cerca

Maaginen 50 lähestyy! Tämän Santo-postauksen jälkeen näitä hikisiä painileffoja on jäljellä enää neljä kappaletta. Tämä piakkoin 2.5 vuotta täyttävä projekti on ollut meille kuin oma lapsi (jonka elämä on jo nyt pilattu jatkuvalla haukkumisella, ivallisilla kommenteilla ja osoittava sormi-ilkeä nauru -combolla). Seuraavassa Santo-postauksessa leffoja on perinteiseen tapaan kolme, viimeisessä postauksessa sen sijaan katsotaan se viimeinen ja jutustellaan enemmän Santosta henkilönä, painijana ja, öö, näyttelijänä. Seuraavassa postauksessakin on oma spesiaalijujunsa mukana, mutta en vielä paljasta mikä se on. Sittenpä näette!


46. Santo vs the She-Wolves (Santo contra las lobas, 1976)
Harvinaisuus, Santo, jolla on kaksi ohjaajaa. Yleensä yksikin säheltäjä riittää. Nimi sentään lupaa hyvää. Ihmissusi-Santoja ole ollut liikaa, toisin kuin kaikkia muita perinteikkäitä kauhuteemoja. Ja hei, tässä on täysi mahdollisuus kunnon B-leffaperseilyyn! Miettikää nyt miten monella tavalla jo pelkät ihmissusi-puvustukset/maskeeraukset voi munata.

Trasylvaniasta kotoisin olevat lykantroopit (tässä tapauksessa kotoisammin ihmissudet) ovat vallanneet Meksikon! Lähes kaikki ihmissudet ovat tietysti karvabikineihin sonnustautuneita parrakkaita naisia. Maskeeraus ei ole ihan niin pielessä kuin oletin ja turkisvermeiden alta vilahtelee välillä paljasta pintaakin. Tämä hyvä.

Ihmissusien kuningas Licar on lähetetty rahtina Transylvaniasta pieneen meksikolaiseen kylään, jota karvaisten naisten klaani terrorisoi. Kylään saapuu ihmissusien pahaksi onneksi myös Santo, joka on päättänyt estää kyläläisten lahtaamisen. Silti kaikki kyläläisetkään eivät ota pelastajaansa ilolla ja riemulla vastaan. Osalla tuntuu olevan omiakin salaisuuksia peiteltävänä...

Leffan kuvauksesta tulee jotenkin etäisesti mieleen viime vuoden IIKissä nähty La noche de Walpurgis eli Werewolf versus the Vampire Woman, varsinkin lopusta, kun punainen kuu nousee ja tekee kaikesta punertavan seepianväristä. Itse asiassa kuvat ovat yllättävän hyviä Santo-leffaksi. Jännite pysyy hyvin yllä loppumetreille saakka, mutta lopun viimeinen taistelu lykantrooppien ja kunnon kansalaisten välillä menee ihan sekoiluksi ja kuva on välillä niin pimeä, että siitä on mahdotonta erottaa mitään yksityiskohtia.

Ihmeellisintä on, että Licar tosiaan rahdataan paikalle puulootassa toiselta puolelta maailmaa, mutta miehen rooli ihmissusimassacressa on silti mitättömän pieni. Lähinnä karvanaama-Licar tyytyy puhumaan joukoilleen mahtipontisesti, patsastelemaan jäykästi ympäriinsä ja ottamaan lopuksi Santolta turpaan. Niin joo, arvatkaa mikä on yksi syy, miksi Santoa on pyydetty tähän ihmissusilahtaukseen alun perinkään mukaan? Santon maskihan on hopeaa, yliluonnollisille kauhuolennoille tappavaa matskua siis. Santon naama lienee hikisempi kuin kuvittelinkaan, kun hipiän päällä on 24/7 aidosta hopeasta tehty naamio.

Leffassa on myös oikeita susia - saksanpaimenkoiria. Luulin ensin, että niiden on tarkoituskin olla koiria, mutta jossain vaiheessa ihmiset alkoivat puhutella niitä susiksi. Yhdessä leffan hauskimmista kohtauksista Santo on lähdössä pukuhuoneestaan areenalta, kun pari susi-paimenkoiraa hyökkää hänen kimppuunsa. Santo pakenee painikehään, roikkuu katosta ja huutaa apua - mies, jonka on nähty painivan krokotiilien ja pantterien kanssa. Ilmeisesti näissä koirissa (jotka eivät näytä edes mitenkään vihaisilta) on jokin ekstra-demoninen ominaisuus, jota peloton Santokin kavahtaa.

Toinen hauska kohtaus on surkein pako ikinä. Santon kalju-sidekick-mies ja eräs naissukupuolen edustaja yrittävät viedä lapset pois kylästä ennen viimeistä taistelua. Porukka lähtee matkaan autolla ja ajelee sellaista 30 kilometrin tuntivauhtia ihmissusien valloittaman alueen läpi. Edes tuulilasiin lentelevät tulipallot tai auton päälle hyppivät ihmissudet eivät saa seuruetta lisäämään vauhtia. Kaiken huippu on se, että pedot pysyvät juosten auton perässä. Lopulta pakolaiset luovuttavat ja palaavat kylään peloissaan.

Santo vs the She-Wolves on ehdottomasti top 10-kamaa. Hyvä kuvaus, viihdyttävä juoni ja sopiva määrä epäloogista perseilyä tekee tästä yhden nautittavimmista Santoista pitkään aikaan.

Santo vs  the She-Wolves (Santo contra las lobas, 1976)
Ohjaus: Ruben Galindo & Jaime Jimenez Pons
85 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 6.3/10


47. Santo and the Black Gold (Santo en oro negro, 1977)

Nyt puikkoihin astuu jälleen vanha tuttu ohjaaja Federico Curiel. Juonikin ajautuu kauas edellisestä kauhu-Santosta. Nyt Santo on jälleen agenttihommissa, kun terroristiryhmä kiristää paikallista öljy-yhtiötä. Mystisen Aquariuksen johtama ryhmä vaatii firmalta 50 senttiä jokaisesta öljybarrelista. Jos firma ei tähän alistu, Aquarius lähettää terroristijoukkonsa kiusaamaan öljynporaajia. Kenelläkään ei tosin tunnu olevan mitään käsitystä siitä mitä nämä pelottavat terroriteot ovat.

Totta kai tässä jutussa on twisti. Aquariuksen joukot ovat robotteja! Ja arvatkaa mikä näissä roboteissa on eritysen kätevää? Niitä on helppo kuulustella, koska ne on ohjelmoitu vastaamaan kysymyksiin. Kovin ovelaa haastattelua ei siis tarvita, vaan robotit kertovat auliisti kaiken tarvittavan informaation. Ei tarvitse edes pyytää nätisti.

Joka tapauksessa, öljy-yhtiö kutsuu Santon hätiin, kun terroristit alkavat häiritä liiketoimintaa. He lupaavat lahjoittaa 5 senttiä jokaisesta öljybarrelista maailman nälkäisille lapsille. Hyväntekijä-Santo ei tietystikään voi sanoa tarjoukselle ei. Santo on avittamassa tällä kertaa yökerhotanssija Marta Cristal, jonka tissit uhmaavat painovoimaa (ks. silhuetti alla). Muodokkaan vartalon lisäksi Martalta löytyy myös fyysistä vahvuutta ja hän potkii pahiksia kumoon Santon kanssa samaa tahtia.

Koolla on väliä, terveisin Jorge ja jättikitara

Santolla on myös uusi keino päästä selville pahisten toimista: valeasut. Saatat ihmetellä, miten hopeanaamioinen mies voi onnistuneesti feikata identiteettinsä. Kasvonaamioilla tietysti! Santolla on laukussaan useita erilaisia, hämmästyttävän aidon näköisiä feikkinaamoja. Oikeasti leffassa on tietysti vain vaihdettu tylysti näyttelijää, kun Santo on valeasussaan. Kaiken huippu on se, kun Santo kiskaisee tiukan paikan tullen kasvonaamionsa pois ja alla on se helvetin hopeamaski.

Nyt meille on muuten viimein selvinnyt, kuka on tuo niin useissa Santo-leffoissa mukana hyörivä kaljupää. No Santon manageri tietenkin! Oikeasti! Kyseessä on mies nimeltä Carlos Suarez, joka oli oikeassa elämässä painilegendan manageri. Suarezilla on tässä leffassa yksi isoimpia roolejaan Aquariuksena. Researchia tehdessä kävi ilmi, että Suarez on myös kirjoittanut tämän leffan. Ja miehen horoskooppimerkki on - jep, vesimies. Suarez on siis paitsi komea ja karismaattinen, myös hyvin kekseliäs. Ei.

Suarezilla oli näppinsä pelissä leffabisneksessä vielä Santon kuoleman jälkeenkin. Mies on nimittäin ollut rooleissa myös elokuvissa, joissa näyttelee Santon poika. Kyllä, Santon poika. Santolla on oikea, biologinen poika, joka on myös painija (nimeltä Hijo de Santo) ja hänkin näyttelee elokuvissa. Ja ei, en aio katsoa niitä. En helvetissä. Mutta asiasta kiinnostuneille tiedoksi, seuraavassa, projektin viimeisessä täydessä batchissa on mukana elokuva, jossa Santo ja Hijo de Santo näyttelevät yhdessä. Odotan itsekin sitä kovasti!

Äksöniä tässä leffassa on loppujen lopuksi hyvin vähän ja kuten edellisessäkin leffassa, tappeluista osa käydään sellaisessa pimeydessä, ettei niistä saa mitään selvää. Nämä pienemmän budjetin agentti-Santoilut ovat harvoin olleet erityisen hyviä, eikä Oro negro ole poikkeus.

Santo and the Black Gold (Santo en oro negro, 1977)
Ohjaus: Federico Curiel
80 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 4.0/10


48. Santo in the Bermuda Mystery (Santo en el misterio en las Bermudas, 1979)

Santo saa jälleen seuraansa muita painijoita. Tällä kertaa sidekickinä häärii Blue Demonin lisäksi ainakin kerran aiemmin nähty Mil Mascaras eli vapaasti käännettynä Tuhatnaamio. Melkoista liioittelua, kun oikeasti naamioita lienee noin kolme.

Elokuva alkaa vähintäänkin mystisesti. Kaksi kalastajaa juttelee laiturilla. Yöllä on ollut raju myrsky, mutta toinen kalastajista ei ole siitä kuullutkaan, vaikka molemmat asuvat tapahtumapaikan lähellä. Pian rantaan ajautuu tuttu hopeinen maski. Toinen kalastajamies alkaa muistella kohtaamistaan Santon kanssa. Aluksi luulin leffan olevan takauma, miehen kertoma tarina, mutta ei se oikeastaan taida niinkään mennä. Loppujen lopuksi, nyt kun alan asiaa pohtimaan, minulla ei ole hajuakaan mitä tässä leffassa lopulta tapahtui. Aika mysteeri!

Santo, Blue Demon ja Mil Mascaras ovat saapuneet Bermudalle painimaan ja pelastamaan Iranian prinsessa, joka yritetään salamurhata. Oikea prinsessa naamioituu karatemestariksi ja prinsessan kuteisiin puetaan joku toinen nainen, jota ei ilmeisesti haittaa joutua lukuisten murhayritysten kohteeksi. Carlos Suarez on päässyt taas pahikseksi, tällä kertaa prinsessanmurhaaja-jengin päämieheksi.

Kaikkihan tietävät legendan Bermudan kolmiosta, johon laivat katoavat jälkiä jättämättä. Elokuva tarjoaa mysteerille kutkuttavan selityksen: veden alla, Bermudan kolmion kohdalla, on futuristinen merenalainen kaupunki, jota asuttamaan valitaan vain eliittiyksilöitä, kuten professoreja ja tiedemiehiä. Tämä ideaalinen yhteiskunta on täten turvassa tyhmien ihmisten toilailuilta, ydinaseilta ja muulta vedenpäällisen maailman kauheudelta. Loppuratkaisu antaa ymmärtää, että sankarimme on otettu osaksi tätä salaperäistä yhteiskuntaa (jota muuten näytetään leffassa ihan hämmentävän vähän, kun ajatellaan miten paljon mielenkiintoisempi se olisi ollut todelliseen pääjuoneen verrattuna).

Miten tähän valtakuntaan muuten pääsee? No, merestä nousee jotain kummallisia valonheittimiä ja ZOOM - siirtyminen toiseen valtakuntaan tapahtuu. Ei ehkä mikään tyydyttävin selitys ikinä. Varsinaista siirtymää ei tietenkään näytetä.

Kaiken kaikkiaan Bermuda Mystery on melko mitäänsanomaton leffa, mutta nousee vedenalaisen valtakuntansa ansiosta Oro negron edelle. Muutamat mielikuvitukselliset ja omaperäiset yksityiskohdat tekevät tästä normi-Santoa paremman, mutta mitään mullistavaa kerrottavaa ei ole. Tekijöiltä taisi loppua budjetti kesken, loppuratkaisu on hätäinen, eikä vedenalaisen utopian syihin tai rakenteeseen paneuduta lainkaan.

Santo in the Bermuda Mystery (Santo en el misterio en las Bermudas, 1979)
Ohjaus: Gilberto Martinez Solares
76 minuuttia
IMDb
Oma arvosana: 5.8/10

Elokuvavuosi 2012 - hittejä ja huteja

Hauskaa Oscar-iltaa niille, jotka tuota pysti- ja pukugaalaa jaksavat seurata! How queerin puolella Oscarit ovat lähinnä tekosyy venyttää elokuvien vuosikatsausta helmikuun loppuun. Nyt on siis aika tsekkailla viime vuoden huonot, hyvät ja keskinkertaisuudet.

Ehdin jo aiemmin voivotella kuluneen leffavuoden tylsyyttä ja omaperäisyyden puutetta, mutta tästäkin suosta nousi onneksi esiin muutama helmi. Kaipaan silti yhä enemmän ja enemmän vuotta 2010. Tai jopa vuotta 2011, joka sekin alkoi tuntua tämän vuoden savotassa loistokkaalta leffavuodelta. No, kitinät sikseen ja listojen kimppuun:


Ne hyvät:

1. Kovasikajuttu, 9.4/10
2. Searching for Sugar Man, 8.8/10
3. Rakkaus (Amour), 8.8/10
4. OMG: Oh My God, 8.8/10
5. Urhea (Brave), 8.8/10
6. Under the African Skies, 8.3/10
7. Puhdistus, 8.2/10
8. The Imposter, 8.1/10
9. Yön Ritarin paluu (The Dark Knight Rises), 7.9/10
10. The Sessions, 7.9/10

TOP-listan perusteella vuosi oli dokumenttien juhlaa. Kärkisijaa pitää kotimainen elokuvatapaus Kovasikajuttu, jonka lisäksi listalta löytyvät musiikkidokkarit Searching for Sugar Man ja Paul Simonin Graceland-levystä kertova Under the African Skies sekä The Imposter, joka kertoo kadonneena amerikkalaisena poikana esiintyneestä eurooppalaisesta identiteettivarkaasta. Neljä kymmenestä elokuvasta siis on dokkareita. Totuus oli tänä vuonna selkeästi tarua ihmeellisempää.

Listan kärkipäästä löytyy myös yksi vuoden suurimpia yllättäjiä. Intialainen OMG: Oh My God on piristävä kuvaus organisoituneen uskonnon hyvistä ja huonoista puolista. Leffa on versio australialaisesta leffasta Man Who Sued God, mutta jo yksistään Intia miljöönä tekee leffasta ihan omanlaisensa. Kaikein kaikkiaan OMG on viihdyttävä pakkaus, jota ei ole tehty liian vakavissaan, mutta josta löytyy tarpeen tullen myös vakavampaa asiaa. Samaa viihdyttävää, mutta myös syvällistä sarjaa edustaa listan kymppisijalla The Sessions, joka kertoo halvaantuneen miehen tutkimusmatkasta rakkauteen ja seksiin.

Oscar-ehdokkuuksia kahminut Amour puolestaan oli kaunis kaikessa karuudessaan. Aihe liippaa läheltä, mikä vaikuttaa koskettavuuteen, totta kai. Vaikka leffa onkin rankka, oli piristävää nähdä elokuva, joka luottaa yleisöönsä. Ei turhaa alleviivaamista, ei turhaa selittelyä tai oikeastaan mitään turhaa ylipäätään. Toinen erityisen koskettava teos oli kotimainen Puhdistus, josta Laura Birnin roolisuoritus teki erityisen hienon. Jussi-patsas meni oikeaan osoitteeseen! Elokuva innoitti minua myös lukemaan Sofi Oksasen kirjan.

Myös Pixarin Urhea yllätti, sillä odotukset olivat aika nollilla syystä, jota en suuremmin osaa määritellä. Ehkä aihe ei kuulostanut niin pixarmaisen mielikuvituksekkaalta? Onneksi itse leffa olikin sitten taattua Pixaria, mielikuvituksekas, huolella tehty ja kaikin puolin viihdyttävä.

Parhaiden listalle mahtuu myös ainakin yksi varma pettymys: Nolanin uusin Batman ei kohonnut aiempien osien tasolle. Siitä olen jo aiemmin tänne riipustanutkin, joten mielipidettäni lienee turha tässä toistaa. Tämän postauksen lopussa on lista tämän vuoden elokuvista, joista on jo aiempi blogipostaus, linkkeineen. Sieltä voi käydä tsekkailemassa tarkemmat kehut ja haukut.

Vaikka olen tätä leffavuotta niin paljon parjannutkin, huonoimpien leffojen lista ei silti ole mitenkään merkittävän huono verrattuna viime vuoteen. Enemmänkin 2012 on kärsinyt keskinkertaisten leffojen ylitarjonnasta, josta on vaikea poimia mitään erityisen hyvää tai edes erityisen huonoa.

Ne huonot:

1. The Man with the Iron Fists, 5.0/10
2. The Campaign, 5.5/10
3. Magic Mike, 5.8/10
4. The Avengers, 6.0/10
5. Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 6.1/10

Voi toki myös olla, että olen vain viisastunut ja oppinut sivuuttamaan pahimmat hirvitykset jo kaukaa. Vuoden suurin pettymys oli rahan ja muovinmakuinen The Avengers, joka oli mainos noin kymmenelle aiemmalle ja tulevalle Marvel-leffalle. Ei kiitos, jatkossa jätän suosiolla kaikki nämä supersankarirahastukset rauhaan. Ei kai tuota voi suositella kuin kovimmille Marvel-faneille. En lukeudu tähän joukkoon.

Abraham Lincoln: Vampire Hunter jakaa omankin mielipiteeni. Toisaalta leffa on helvetin kökkö ja no, huono, mutta se on sitä hyvin viihdyttävällä tavalla. Lopussa tehostepelleilyt ja kikkailut menevät pahasti yli ja hommasta menee maku, mutta suurimman osan ajasta jaksoin katsoa tätä ihan keskittymisen kanssa. Samaa ei voi sanoa Magic Mikesta, joka on ihan vain huono. Miesporukan esiintymisnumerot ovat ihan kivaa seurattavaa, mutta kaikki muu onkin sitten turhaa täytettä. Ja tälle on tulossa vielä jatko-osakin!

Listan huonoin elokuva on tänä vuonna Quentin Tarantinon tuottama, RZA:n ohjaama The Man with the Iron Fists. Yhden ja puolen tunnin mittaiseen leffaan on yritetty tunkea noin miljoona erilaista pientä juonta, hahmoa ja kikkaa, mikä tekee koko paketista vain uskomattoman sekametelisopan. Pienellä karsimisella leffalla olisi potentiaalia sellaiseksi hauskaksi ja kepeäksi martial arts-pätkäksi. Taistelukohtaukset toimivatkin tässä parhaiten. The Campaign taas oli USA:n presidentinvaalihuumalla ratsastava pehmopoliittinen hömppä, joka oli huono, mutta kivuton katsottava. Siitä ei juuri kummempaa sanottavaa ole.

Väliinputoajia on tietysti jälleen paljon: niitä elokuvia, jotka eivät kuulu kummallekaan listalle. Yksi niistä on esim. yllätyssuosikki ja parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden jostain käsittämättömästä syystä saanut, kahden tunnin Apple-mainos Silver Linings Playbook. Joo, tajutaan, iPodit on siistejä. Näyttäkääs vielä kerran lähikuvassa sitä iPod-telakkaa tai MacBookia! Arvaa kuin paljo biisejä tähän mahtuu? No ihan vitusti! SLP:n kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuvaus on myös mielestäni vähän omituinen, ainakin itse tuntemani vaivasta kärsivät ovat hyvin erilaisia. Toki tauti kuin tauti on yksilöllinen. Kokonaisuudessaan leffa on sellainen kepeä ns. hyvän mielen elokuva, joka ei jää kummittelemaan mielessä tai tarjoa mitään erityisempää elämystä. Kun leffa loppuu se loppuu, poissa silmistä ja poissa mielestä. Toki jos sellaisesta tykkää niin SLP varmaan miellyttää. Robert De Nirosta plussaa.

Toinen merkittävä väliinputoaja on aikamatkailuaihetta sivuava Looper. Jos pääsee yli Joseph Gordon-Levittin kulmakarvoista ja muutenkin kesken leffan vaihtelevasta ulkonäöstä, Looper on ihan kelpo viihdettä. Tim Burtonin uutukainen, Dark Shadows, oli suurimmaksi osaksi ihan hauska, kepeä katsottava, mutta loppua kohden tässäkin vedettiin kaikki liian yli. Avengersin ohella yksi vuoden suurimpia pettymyksiä oli Ted. Tai no, en nyt tiedä oliko se varsinaisesti pettymys, huumori ja tyyli nyt oli sitä mitä Seth McFarlanelta voi odottaakin. Se vain on jo käynyt aika vanhaksi, uusiutuminen olisi paikallaan.

Uusiutua voisi myös Wes Anderson, jonka uutukainen Moonrise Kingdom on sinänsä hyvä, mutta tuo liiaksi mieleen miehen aiemmat ohjaukset. Vuoden kovin uusi tulokas puolestaan on huikean roolin The Beasts of the Southern Wildissa tehnyt lapsinäyttelijä Quvenzhané Wallis, joka olisi ehdottomasti Oscarinsa ansainnut. Leffa itse jäi vain pisteen tai parin päähän listasijoilta, kelpo kamaa sekin.

Listalta puuttuu totta kai monta maininnan arvoista hittiä. Muiden muassa Tarantinon uusin, Django Unchained on vielä näkemättä. Odotukset eivät ole korkealla ja olen yleensäkin pessimistinen, kun jotain hehkutetaan hulluna. Sitä paitsi kaikki tuntunut nykyään ajattelevan, että Tarantino paskoo kultaa. Myös Peter Jacksonin paluu J. R. R. Tolkienin maailmaan, Hobitti, jäi näkemättä. Jotenkin tämä koko leffasarja ärsyttää minua jo lähtökohtaisesti. Yksi syy on yhden kirjan venyttäminen trilogiaksi, toinen ne järkyttävän rumat bussipysäkin leffajulisteet, joissa siloteltu "Bilbo" poseeraa suu raollaan, kolmas uusi HFR-tekniikka, joka maistuu vähintään yhtä rahastukselta 3D. En tykkää edes korkeamman frameraten telkkareista, mielestäni niiden kuva näyttää järkyttävän huonolta. Kerran satuin näkemään pätkän yhtä tuttua leffaa moisesta töllöttimestä ja mietin hämmentyneenä: "Näyttikö tämä tosiaan aina kotikameralla kuvatulta?" Toimintakohtauksissa HFR voi toimia, mutta itseäni se ei kiinnosta edes kolmen deen vertaa.

Yksi kiinnostavimpia listalta uupuvia leffoja on Spielbergin tuore Lincoln, sen näkisin oikein mielelläni. Myös Hitchcock kiinnostaa, vaikka odotukset ovat pohjamudissa. Uusinta Bondia, Skyfallia on kehuttu kovasti. Itselleni koko Bond on (lähes) täysi musta aukko. Ne muutamat ysärillä näkemäni leffat olivat ihan jees viihdettä, mutta esim. 2000-luvun tuotos Quantum of Solace aiheutti lähinnä turhautumista ja masennusta. Skyfall ei siis varsinaisesti kiinnosta, mutta ei kai se voi olla huonompi kuin QoS? Myös mm. Prometheus ja Hunger Games jäivät tältä vuodelta välistä, vaikka ne pyörivätkin pariin kertaan katsomislistan kärkikahinoissa. Aina joku muu meni ohi.

Siinäpä siis tämän bloggaajan mietteet viime vuodesta. Toivottavasti 2013 onnistuisi ylittämään edellisvuosien keskinkertaisuudet ja tarjolle tulisi jotain oikeasti kiinnostavaa, innostavaa ja omaperäistä. Voi olla, että haaveeksi jää, mutta aina voi toivoa. Samaa taisin kyllä toivoa myös vuosi sitten...

Blogin puolella palataan nyt lopultakin normaaliin päiväjärjestykseen. Seuraavaksi on luvassa jatkoa projekteille, Disney Animated Classicsille ja Santolle. Jälkimmäinen lähentelee jo loppuaan, kun jäljellä ei ole enää kymmentäkään elokuvaa! Pian siis päästään juhlistamaan Santo-päättäjäisiä.

Vuoden 2012 leffoja käsittelevät aiemmat blogipostaukset:

- Tie pohjoiseen
- Puhdistus
- Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)
- Miss Farkku-Suomi
- Kovasikajuttu (Musixine 2012)
- Searching for Sugar Man (Nordisk Panorama 2012)

Laukauksia rajalla

Joint Security Area 

 (Gongdong gyeongbi guyeok JSA, 2000)

Pohjois-Korea oli jälleen otsikoissa viime viikolla ydinkokeensa vuoksi. Samalla mieleen muistui leffa, jonka olen meinannut katsoa jo monen monta kertaa. Ostin DVD:n jostain vuosikausia sitten, mutta leffa jäi ekalla katsomiskerralla kesken ja unohtui sitten hyllyn perälle. Nyt on korkea aika tsekata tämä Chan Wook-Parkin ohjaus kokonaisuudessaan.

Elokuva alkaa hämärästä ampumistapauksesta Koreoiden välisellä demilitarisoidulla alueella (demilitarized zone, DMZ). Kaksi pohjoisen sotilasta kuolee ja etelän sotilas, kenraali Lee, pääsee pakenemaan kotimaahansa. Mutta mitä todella tapahtui? Tappavat laukaukset on ammuttu Leen aseella, mutta miksi hän olisi hyökännyt pohjoisen puolelle?

Pahimmillaan Koreoiden välinen kiista voi aiheuttaa sodan, jota kumpikaan puoli ei lopulta toivo. Tapausta lähetetään tutkimaan korealais-sveitsiläinen, neutraaleja maita edustava Sophie Jean yhdessä ruotsalaisen kollegan kanssa. Kukaan eloonjääneistä ei suostu puhumaan. Yksi etelän sotilaista, Nam Shung Shik yrittää itsemurhaa, kun hänet määrätään valheenpaljastustestiin ja tutkinta ajautuu nopeasti umpikujaan. Lausunnossaan Lee kertoo tulleensa kidnapatuksi pohjoisen puolelle ja joutuneensa tappamaan itsepuolustukseksi. Ammuttujen luotien määrä ei kuitenkaan täysin täsmää Leen tarinan kanssa, eikä kerro miksi toista pohjoisen sotilaista piti ampua jopa kahdeksan kertaa.

Kuten aina tällaisissa mysteerileffoissa, alussa juoneen on vaikea päästä mukaan. Asia X on tapahtunut, mutta kukaan ei tiedä mikä kenenkin osa tapauksessa on. Katsoja on samassa pisteessä kuin tutkijat. Palapelin paloja on vaikea liittää yhteen ja tapauksen todellinen luonne alkaa selvitä vasta myöhemmin. Hahmoja ei vielä tunne, joten vähän aikaa on helppo tuntea olevansa ihan hukassa. Mutta sitten kun vauhtiin vihdoin päästään, edessä on yksi hienoimpia näkemiäni elokuvia pitkään aikaan - ja ehkäpä paras eteläkorealainen leffa mitä olen nähnyt koskaan.

Yksi elokuvan suuria vahvuuksia on sen freesi lähestyminen Pohjois-Koreaan. Aihe on vaikea, etenkin eteläkorealaisille. Odottelin etukäteen mielessäni yhtä kauheaa kuvaa P-Koreasta kuin useimmiten on esitetty: nälänhätää, vankileirejä, sortoa, hirveyksiä... JSA lähestyy aihetta kuitenkin uudesta näkökulmasta. Siinä nähdään propagandajulisteita ja suurien johtajien kuvia, mutta pohjoiskorealaiset sotilaat ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Korealaiset rajan eri puolilla ovat lopulta samaa kansaa, jotka on väkisin erotettu toisistaan, heimolaisia, joista on tekemällä tehty toistensa vihollisia.

Näyttelijäsuoritukset ovat pääasiassa hyviä, välillä jopa erittäin hyviä. Parhaasta suorituksesta vastaa pohjoisen kenraali Oh Kyeong-Piliä esittävä Byung-Hun Lee. Elokuvan keskellä nähdään pitkä flashback-jakso, jossa kerrataan kohtalokkaan illan todelliset tapahtumat sekä siihen johtaneet käänteet. Jaksoa ennen ja sen jälkeen ollaan nykyajassa, jossa Sophie Jean tutkii tapausta monikansallisen ryhmän osana. Jean osaa koreaa, mutta englantia puhutaan myös paljon ja koska englantia ovat puhumassa korealaiset/sveitsiläiset/ruotsalaiset/saksalaiset, se on usein vähän tönkköä. Lienee makuasia antaako sen häiritä tai pitääkö sitä huonona näyttelemisenä. Itse olen katsonut eteläkorealaisia ja muita aasialaisia leffoja niin paljon, etten juuri jaksa valittaa, jos korealainen näyttelijä puhuu tönkköä, mutta hyvin ymmärrettävää englantia.

JSA oli todella yllättävä elokuva, inhimillinen ja jotenkin lämmin traagisuudestaan huolimatta. Välillä uhataan lipsua sentimentaalisuuden puolelle, mutta väistöliike tapahtuu aina ajoissa ja suuremmilta imelyyksiltä vältytään. Tekijöiden kova työ palkittiin yhdellätoista pystillä lähinnä aasialaisilla festareilla ja palkintogaaloissa ja se oli ehdolla Kultaisen karhun saajaksi Berliinin elokuvajuhlilla. Palkinnot ovat ihan ansaittuja. Chan Wook-Parkin ohjaus on taidokas, kuvat ovat usein upeita ja hahmoista on saatu hyvin esiin eri puolia. Äkkiseltään mustavalkoiselta näyttävä jako kommunistiseen, pahaan pohjoiseen ja demokraattiseen, hyvään etelään ei olekaan niin yksioikoinen.

Tämä arvostelu tuntuu välillä itsessäänkin vähän mysteeriltä. En ala selittämään juonta yksityiskohtaisesti tai spoilaamaan mitään, sillä mitä vähemmän tiedät tästä leffasta ennen sen katsomista, sitä parempi. DVD:n on julkaissut Suomessa FutureFilm ja sitä näytti olevan Huuto.netissäkin hyvin saatavilla, joten osta se ja katso itse! Kakkoslevyn dokkari on vielä katsomatta, mutta ajattelin ehdottomasti tsekata sen, toivottavasti pian.

Joint Security Area (Gongdong gyeongbi guyeok JSA, 2000)
Ohjaus: Chan Wook-Park
110 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 9.0/10

Kotimainen road trip

Tie pohjoiseen 

(2012)

Päätin viimeviikkoisen Jussi-gaalan jälkimainingeissa katsoa jonkin uuden kotimaisen leffan. Jussin sai yhdeksän elokuvaa, joista olin jo nähnyt viisi. Jäljelle jääneistä neljästä taas en tähän hätään saanut ainoatakaan käsiini, joten katsottavaksi valikoitui Mika Kaurismäen ohjaus Tie pohjoiseen.

Pianisti Timo Porala (Samuli Edelmann) saa eräänä iltana konsertin jälkeen yllätysvieraan. Oven edessä nukkuva deeku paljastuu kauan kadonneeksi isäksi, Leoksi (Vesa-Matti Loiri), joka on saapunut maailmanmatkoiltaan takaisin kotiin. Vasta eronneella Timolla on muitakin huolia, eikä isän toilailujen katsominen kiinnosta, varsinkaan kun miestä ei ole Timon elämässä näkynyt sen jälkeen kun hän oli 3-vuotias. Leo haluaa kuitenkin tehdä vähän maakuntamatkailua ja tavata vanhoja tuttuja. Vastahakoinen Timo lähtee isänsä kanssa road tripille ja tapaa mm. siskonsa ja isoäitinsä.

Matkalla miehet tietysti oppivat yhtä sun toista toisistaan ja löytävät ilmiselvistä eroavaisuuksistaan huolimatta yhteisen sävelen. Matka päättyy kauas pohjoiseen, Rovaniemelle, jonne Timon ex-vaimo on muuttanut heidän tyttärensä kanssa. Arvaatteko jo mihin tämä johtaa?

Elokuvan asetelmat ovat hyvin perinteiset ja jo moneen kertaan nähdyt. Perhesuhteiden korjaamiset, kahden huonosti yhteensopivan henkilön bondaus-road trip, jäykkä suorittaja oppii rentoutumaan... Kaurismäki ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan. Toisaalta asetelma toimii kliseistä huolimatta. Leffa on sellainen kepeä, varma miellyttäjä, jonka katsoja lähtee leffateatterista hyvillä mielin. Se lienee tavoitekin ja kun se toimii niin mikäs siinä.

Tarinan piristysruiske on lyhyesti ruudulla piipahtava Leon äiti Irja, jota esittää Eila Roine. Näyttelijäsuoritukset ovat leffan vahvuus, tosin alku lähtee silläkin osastolla vähän takellellen liikkeelle. Asia korjaantuu, kun vauhtiin päästään. Varsinkin Loirilla lienee ollut roolinsa kanssa aidosti hauskaa, vaikka mies ei enää huippukunnossa olekaan. En ole koskaan erityisemmin pitänyt Samuli Edelmannista, mutta tässä leffassa hän on parhaimmillaan eli ei-ärsyttävä.

Leffan ainoa todellinen pettymys on sen loppu. Lopputuloksen arvaa jo leffan alkumetreillä, heti kun alkuasetelmat ovat tiedossa ja ainoaksi arvoitukseksi jää, miten kyseiseen loppuratkaisuun päädytään. Lopullinen päätös jää laimeaksi ja etäiseksi. Monta asiaa jää häiritsevästi auki, mikä saattaa olla tarkoituskin, mutta ratkaisu ei ole kovin toimiva. Enemmänkin tuntuu siltä, että leffa jää kesken. Jos töksähtävän lopun katkeran jälkimaun onnistuu karistamaan, Tie pohjoiseen on ihan hyvä lajityyppinsä edustaja. Ei näitä nyt Suomessa kuitenkaan ole vielä liikaa tehty.

Tie pohjoiseen (2012)
Ohjaus: Mika Kaurismäki
108 minuuttia
IMDb & traileri
Oma arvosana: 6.4/10

Kadonneet elokuvat

Tämä postaus sai inspiraationsa, kun kuulin eräästä mykkäelokuvasta. Gloria Swanson näytteli naista, jota käärme puri rintaan (siis tissiin!). Swansonin huudettua apua paikalle saapui mies, joka imi myrkyn naisen rinnasta (siis imi tissiä!). Rakkaus leimahti ja kaksikko päätyi lopulta naimisiin. Mikä kaunis tarina! Aloin etsiä leffaa netistä vain saadakseni tietää sen kadonneen jo aikapäiviä sitten. Siinä sivussa aloin katsella listaa kaikista kadonneista elokuvista ja sieltähän löytyi vaikka mitä mahtavaa! Ajattelin jakaa listan (omasta mielestäni) parhaita paloja kanssanne. Näitä olisi vaikka millä mitalla lisääkin, mutta oma suosikkiviisikkoni on tässä.

Saved from the Titanic (1912)

Tämä tarina on mielestäni kaiken kaikkiaan uskomattoman hieno. Titanic upposi 15.4.1912 ja vei mukanaan arviolta 1 500 ihmishenkeä. Hittileffa Saved from the Titanic julkaistiin ... 14.5.1912. Siis vajaa kuukausi tragedian jälkeen! Eikä tässä vielä kaikki: elokuvan pääosassa on nuori näyttelijätär Dorothy Gibson, joka oikeasti pelastui Titanicilta. Vau. Ja sitä väitetään rahastukseksi, kun nykyään onnettomuuksista ja tragedioista tehdään leffoja useita vuosia itse tapahtuman jälkeen. Helvetti soikoon, Gibson piti leffassa vielä samoja vaatteita, jotka hänellä oli ollut päällä, kun Titanic oikeasti upposi!

Leffa oli oikeasti suuri menestys Amerikassa, Briteissä ja Ranskassa. Yhden kelan pätkä kesti vain kymmenen minuuttia ja sen viimeinen kopio tuhoutui studion tulipalossa vuonna 1914. Tämä olisi taatusti mielenkiintoisempi kuin Cameronin lässynlää-Titanic!

Leffa jäi Gibsonin viimeiseksi, eikä naisen myöhempi elämä kuulemani mukaan mennyt mitenkään erityisen mallikkaasti. Rakkaussuhde naimisissa olevan Titanic-tuottaja Jules Brulatourin kanssa oli alkanut jo ennen tragediaa ja jatkui vielä vuosia elokuvan jälkeen. Gibson paljastui Brulatourin rakastajattareksi, kun hän ajoi miehen autolla kolarin, jossa jalankulkija kuoli. Brulatour erosi vaimostaan ja vei Gibsonin vihille, mutta avioliitto todettiin laittomaksi muutaman vuoden kuluttua. Gibson pakeni kohua Eurooppaan, jonne hän jäi loppuelämäkseen. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa nainen pidätettiin antifasistina ja nakattiin San Vittoren vankilaan Milaniin. Hän pakeni yhdessä kahden muun vangin kanssa. Gibson kuoli Ranskassa vuonna 1946 sydänkohtaukseen.

Hollywood (1923)

Hollywood on juonellisesti tylsä stara-eksploitaatiorahastus, jossa cameo-rooleissa vilahtelevat aikansa suuret näyttelijätähdet. Elokuvassa nuori nainen lähtee isoisänsä kanssa kierrokselle Paramountin studioille. Tuttuja mykän ajan näyttelijöitä suorastaan vilisee tässä 8-kelaisessa filmissä. Roscoe "Fatty" Arbuckle, Charlie Chaplin, Ben Turpin, Gloria Swanson, Pola Negri, Mary Pickford... Juoni on todennäköisesti löyhä kuin mikä ja kaikin puolin täysin tarpeeton, mutta jo pelkästään elokuvahistoriallisista syistä tämä olisi hienoa nähdä.

The Courtship of Miles Standish (1923)

Tämä 9-kelainen leffa on puolestaan tunnettu järjettömästä budjetistaan. Leffaa varten rakennettiin Mayflower-laivan 1:1 kopio, joka yksistään kustansi 65 000 dollaria. Elokuva floppasi totaalisesti ja ajoi tuottaja-näyttelijä Charles Rayn vararikkoon. Nyt leffa olisi mielenkiintoista nähdä juuri tuon perseilybudjetin takia. Liekö leffa sitten oikeasti parempi jättiläismäisellä Mayflower-kopiolla kuin pelkillä lavasteilla?

The Power of Love (1922)

Maailman ensimmäinen 3D-elokuva. Nuff said. Vaikka inhoankin kaikkea teknistä rahastuskikkailua, tämä olisi aidosti mielenkiintoista nähdä. Kuuleman mukaan ainakin osa leffan perinteisestä 2D-versiosta on vielä tallessa, mutta 3D-versio lienee kadonnut lopullisesti. Leffa esitettiin perinteikkäästi kahdella projektorilla, toisella vihreänä ja toisella punaisena ja katsojilla oli päässään klassiset lasit, joissa toinen linssi on myöskin erivärinen. Kovin tarkkaa teknistä infoa teoksesta ei enää löydy, koska ilmeisesti Power of Lovea esitettiin vain muutaman kerran 3D-muodossa.

The Burning of the Red Lotus Temple (1928-1931)

Maailman ensimmäinen martial arts-elokuva ja samalla yksi kaikkien aikojen pisimpiä elokuvia. Se julkaistiin alun perin kolmen vuoden sisällä yhdeksässätoista osassa, joiden kokonaispituus on huimat 27 tuntia. Toistan. Kyseessä on kahdenkymmenenseitsemän tunnin mittainen mykkä martial arts-elokuva. Olisi hienoa katsoa koko homma putkeen!

Tappajaeläimet murhaavat sinut ja ystäväsi

Arvaamattomat elukat ovat aina hyvä kauhuelokuvan aihe. Tunnetuin yksittäinen teos lienee Hitchcockin loistava Linnut (The Birds, 1963), kökömpien räpellyksien tunnetuinta antia taas edustaa Stephen Kingin kirjaan perustuva Cujo - Kauhun silmät (Cujo, 1983), jossa viattomia ihmisiä terrorisoi vesikauhuinen koira. Joku varmaan muistaakin, että jäin kovasti harmittelemaan Sammakoiden (Frogs, 1972) missaamista IIK!!-festareilla tänä vuonna. Sammakot esitettiin aamuyön tunteina Kauhujen yö -leffamaratonin päätteeksi. Löysin sille täydellisen tappajaeläin-parin, joten nyt siis double feature aiheen tiimoilta, olkaa hyvät.

Link (1983)

Kaikki blogia vähänkään lukevat jo varmaan tietävät, millaisia tunteita minulla on apinaelokuvia kohtaan. Link ei todellakaan ole lajinsa ensimmäinen tässä blogissa. Vuonna 1979 ohjaaja Richard Franklin kuvaili suunnittelevansa elokuvaa, joka olisi "simpanssien Tappajahai". Neljä vuotta myöhemmin tuloksena oli Link, brittiläiseen maalaismaisemaan sijoittuva kauhuelokuva, jossa älykäs, murhanhimoinen oranki jahtaa ihmisiä kasaribiitien jytkeessä.

Elokuvassa nuori eläintieteiden opiskelija Jane (mm. Leaving Las Vegasista  ja Paluu tulevaisuuteen -leffan jatko-osista tuttu Elisabeth Shue) saa avustajanpaikan tohtori Steven Phillipin kartanosta. Phillip on erikoistunut apinoiden tutkimiseen. Syrjäinen kartano keskellä pittoreskia maaseutua on oiva paikka päästää orankit, simpanssit ja muut kädelliset valloilleen ilman naapureiden valituksia. Fiksuin kaikista Phillipin eläimistä on Link-niminen oranki, joka pitää ihmisten vaatteita ja tykkää poltella sikareita. Sen lisäksi kartanossa temmeltävät simpanssit Imp ja Voodoo.

Aluksi kaikki menee mallikkaasti. Vaikka Jane ei aina olekaan yhtä mieltä Phillipin tutkimustavoista, kaksikko tulee hyvin toimeen sekä toistensa että apinoiden kanssa. Eräänä päivänä Phillip kuitenkin lähtee ilmoittamatta Janelle. Auto on kadonnut pihasta, eikä tohtoria löydy mistään. Jane jää yksin apinoiden kanssa. Link on selvästi ihastunut Janeen ja turhautuu aggressiivisesti, kun hänen tunteisiinsa ei vastata. Pian tilanteen koko kauheus alkaa paljastua Janelle: tohtori ei olekaan lähtenyt. Apinat ovat murhanneet hänet.

Tässäpä jälleen idea, jossa on paljon potentiaalia. Olemme tottuneet näkemään apinat leffoissa hassunhauskoina sidekickeinä, mutta Linkistä on hupi kaukana. Apinat itse ovat ihan loistavia ja näyttelevät itse asiassa ihmisiä paremmin. Tuntuukin vähän siltä, että Frankliniltä on tyystin unohtunut ihmisten ohjaaminen. Hahmoissakaan ei lopulta ole hurraamista, sillä kenelläkään ei ole oikein minkäänlaista persoonaa. Hahmot vain ovat. Liekö tarkoituskin.

Leffasta löytyy muutama huomiotaherättävän upea kuva ja taustalla jyllää lähinnä kasaribiiteistä koostuva soundtrack, joka antaa mielenkiintoista kontrastia uinuvalle maaseudulle. Vaikka elokuva on luokiteltu pääasiassa kauhuksi, sitä se ei juurikaan ole. Vasta ihan viime hetkillä päästään astetta jännittävämpiin tunnelmiin, kun raivostunut Link jahtaa Janea ja tämän poikaystävää läpi sokkeloisen kartanon. Välillä sympaattisen näköistä Linkiä on vaikea uskoa sarjamurhaajaksi, mutta toisaalta välillä juuri tuo sympaattisuus alkaa tuntua kevyesti kammottavalta.

Elokuva etenee välillä tuskallisen hitaasti ja 103-minuuttisena se kärsii ylipituudesta. Selvää karsittavaa löytyy ihan etsimättäkin. Leffan alkukohtauksessa lapsi on menossa nukkumaan ja pelkää katolta kuuluvia ääniä. Samaan aikaan vanhemmat katsovat alakerrassa vanhaa Hollywood-apinaleffaa. Annetaan ymmärtää, että katolla liikkunut otus oli kissaa jahtaava simpanssi, mutta tällä kohtauksella ei ole mitään tekemistä koko loppuleffan kannalta. Miksi se siis edes on siinä? Ehkä tarkoituksena oli heti alussa luoda jonkinlaista jännitettä, mutta seuraavan kerran jotain jännittävää tapahtuukin vasta puolen välin tienoilla tai sen jälkeen.

Pienistä puutteista huolimatta Linkin katsoo ihan mielellään - ainakin kerran.

Link (1983)

Ohjaus: Richard Franklin

103 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 6.7/10

Sammakot (Frogs, 1972)

Tämän siis tosiaankin missasin IIKissä ja se harmitti ihan helvetisti. Jo pelkästään tuon julisteen näkeminen nosti odotukset korkeuksiin. Ihmissyöjäsammakoita? I'm in!

Elokuvan alussa kanootilla soudellut Picket Smith joutuu pieneen onnettomuuteen, kun rikkaan perheen vesa Clint Crocket ajaa hänet moottoriveneellään kumoon. Smith päätyy saarelle Crocketien kartanoon, johon koko lähisuku on kokoontunut juhlan merkeissä. Seuraavana päivänä on nimittäin itsenäisyyspäivä ja vuoden tärkein juhla perheen päälle, vanha herra Jason Crocketille. Etenkin naisia vaivaa eräs asia - sammakot. Sammakoita on epätavallisen paljon ja ne kurnuttavat ympäri vuorokauden. Picket Smith on freelance-valokuvaaja ja jonkinmoinen luontoekspertti, joten Jason lähettää hänet tutkimaan, miten kurnuttajista voisi päästä eroon.

Toisin kuin juliste ja leffan nimi antaa ymmärtää, sammakot eivät oikeastaan suoranaisesti tapa ketään (patsi ehkä ihan lopussa). Sen sijaan sammakot vaikuttavat enemmänkin olevan jonkilaisia eläinten komentajia ja heidän alaisuudessaan kapinaan nousevat matelijat, selkärangattomat ja muut suoeläimet. Siinä mielessä elokuvan tarkempi nimi voisikin olla Sammakot, sisiliskot, krokotiilit, kilpikonnat, käärmeet ja hämähäkit. Joka tapauksessa, eläimet tuntuvat liittoutuneen ihmisiä vastaan ja kun itsenäisyyspäivä koittaa, päitä alkaa putoilla.

Olin hyvin yllättynyt tästä leffasta tai oikeastaan siitä, että se on ihan hyvin tehty. Odotin, että sammakotkin olisivat jotain käsinukkeja, mutta itse asiassa leffaa varten hankittiin puolisen tuhatta oikeaa sammakkoa, muista elukoista puhumattakaan. Näytteleminen on parhaimmillaan kuolinkohtauksissa tai silloin, kun joku perheenjäsenistä löytää toisen kuolleena. Paniikin esittäminen ei ole tämän porukan bravuuri, joten hupia riittää. Joukosta erottuu edukseen perheen pää Jason, jota esittää Hollywood-konkari Ray Milland. Tällaisessa porukassa on helppo huomata jos joku osaa oikeasti näytellä.

Leffan teemasta on helppo saada suorat mielleyhtymät Hitchcockin Lintuihin; molemmissa luonto hyökkää suunnitelmallisen oloisesti ihmisen kimppuun. Sammakoissa eläinten toiminnan tahallisuus ja oikeutus on vielä selvempää, sillä Jason Crocketilta ei löydy arvostusta saarensa ekosysteemiä kohtaan. Tätä seikkaa ei kuitenkaan alleviivata mitenkään liikaa, eikä meno muutu missään vaiheessa turhan vakavaksi tai saarnaavaksi. Sammakot onnistuu luomaan jännitystä paremmin kuin Link, vaikka ei sisälläkään yhtä jännittäviä yksittäisiä kohtauksia. Jatkuva sammakoiden ja liskojen kuvaaminen saa kuvittelemaan, että ne todella suunnittelevat jotain.

Kuten hyvissä ihmistenlahtausleffoissa yleensäkin, kuolemakohtaukset ovat niitä parhaita, muutenkin kuin uusiin sfääreihin menevän näyttelemisen vuoksi. Fiksut eläimet osaavat tiputtaa hyllyltä juuri myrkkyä sisältäviä purkkeja, tyhmä ihminen yrittää juosta krokotiiliä takaperin karkuun ja parin minuutin pakojuoksu metsässä repii polvet verille ja mekosta hihan irti. Minulle on vieläkin täysi mysteeri, miten kilpikonna saa ketään hengiltä. Kuvassa nainen on juuttunut jaloistaan järven pohjamutaan ja kilpikonnan lähestyy naisen huutaessa. Seuraavaksi akka kelluukin jo järvessä hengetönnä.

Onneksi Picket Smith sentään on keksinyt oivan tavan estää käärmettä puremasta. Kun käärme hyökkää kimppuun, pitää vain ottaa siitä ronskilla otteella kiinni ja heittää matelija hevon helvettiin siitä häiritsemästä. Tämä tulisi mielellään suorittaa ilman paitaa.

Aluksi olin hieman pettynyt, kun Sammakot ei ollutkaan jatkuvaa perseilyä alusta loppuun ja siinä tuntui olevan osittain samoja ongelmia kuin Linkissä: hahmoilla ei ole erityisemmin karismaa (Jasonia lukuunottamatta) ja jännityselementtikin jää pieneksi. Viihdyttävät kuolinkohtaukset kuitenkin pelastavat tämän leffan. Monet naurut irtoaa, vaikka tahti tuntuu aluksi hitaanpuoleiselta. Plussaa hauskoista kohtauksista, hyvästä kuvauksesta, sopivan absurdista tarinasta ja monista hienoista yksittäisistä eläinkuvista. Miinusta hitaasta käynnistymisestä ja harhaanjohtavasta nimestä ja julisteesta (niin hieno kuin se onkin).

Kaikista absurdeista kohtauksista erityismaininta täytyy antaa sille, kun nainen ottaa kyytiin sammakoita pakenevan liftariporukan, joista yhdellä on haulikko. "Hei, tule vain kyytiini, sinä tuntematon mies aseen kanssa!"

Sammakot (Frogs, 1972)

Ohjaus: George McCowan

91 minuuttia

IMDb & traileri

Oma arvosana: 7.0/10